KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





perjantai 31. maaliskuuta 2017

Ghost in the Shell (elokuva)


Pahat epäilyt genreklassikon siirtämisestä elokuvaksi osoittautuvat usein paikkansa pitäviksi, ja niin tälläkin kertaa. "Ghost in the Shell" sisältää yhtä paljon kuvaideoiden kerroksisuudessa ja genrerekvisiitan käytössä sujuvia ratkaisuja kuin animoitu tulkinta (1995) alkuperäisestä manga-sarjakuvasta, mutta yhtä useassa asiassa se myös epäonnistuu. Tai useammassakin.

Tunnin kohdalla huomasin vilkaisevani kelloa: miten kauan tätä pitää vielä kestää? Tunnin kohdalla elokuvan visuaalisesti omaperäiset ideat on nimittäin jo nähty. Siitä eteenpäin tarina vain purkaa itseään. Lopputaistelu on scifi-elokuvaksi harvinaisen vaisu, vaikka tykit paukkuvat. B-tuotannon vetinen ruudinmaku jää suuhun eikä korvissa soi eteerinen musiikkiraita vaan efektipommit.

Kyborgi murtaa etniset ja sukupuolirajat, lupasi Donna Haraway. Miten kävi?
Scifin ja kyberpunkin edustajana "Ghost in the Shell" on käsikirjoitettu vailla mitään luottamusta katsojiinsa tai genren perinteeseen. Tähän verrattuna "Westworld"-tv-sarjan (2016) kyborgitematiikka on ajattelussaan valovuosia edellä. Vain suorasukainen seksismi on samaa kaliiberia, kun Scarlett Johansson näyttelee läpi elokuvan nakupanssarissa. Sarjakuva ja anime-versio ovat toki vieläkin roisimpia.

Ainoa kunniakas piirre "Ghost in the Shell" -elokuvassa on sen retroasenne. Kyborgit ja ihmisten kyborgiset osat ovat riippuvaisia, kirjaimellisesti, kaapeleistaan kuin varhaisen kyberpunkin kuvitelmissa ikään. Tulevaisuuden kaupunki näyttää vähän samalta kuin "Blade Runner" siivottuna ja valkaistuna. Kaikki sisätilat ovat elottoman synkkiä kuutioita kontrastina katujen etnisesti monikerroksiselle kulttuurille. Muutamissa ulkokohtauksissa nähdään Hong Kongin aitoja korttelinäkymiä, jotka kelpaavat kyllä edustamaan tulevaisuuden metropolia, mutta siirtymät CGI-kaupungin ja todellisen miljöön välillä ovat silmiinpistävän halpoja.

Ikävää on se, että niin moni asia mättää tässä elokuvassa kuvamaailman katkonaisuuden ohella. Näyttelijävalinnat vaihtelevat järjettömästä kiusalliseen. Kyborgilääkäriä esittävä Juliette Binoche on aivan pihalla mitä hänen ympärillään tapahtuu. Takeshi Kitano laahustaa läpi kohtausten, karismaattisesti totta kai, mutta ainoana tehtävänä tuoda nimellään katu-uskottavuutta tähän sisällyksettömyyttä hönkivään silmäkarkkiin.

Scarlett Johansson sen sijaan on yllättävän vakaa ja vakavasti otettava, vaan eipä hänen hahmoltaan paljoa vaaditakaan. Ja tämähän on jo kolmas kerta kun Johansson esittää uhrista pedoksi muuttuvaa femmeä. Ensimmäinen nakupedon rooli nähtiin "Under the Skin" -elokuvassa (2013) ja toinen evoluutiohyppy ravintoketjussa dramatisoitiin "Lucy'ssa" (2014). Eräänlaisena harjoituksena  etniseen evoluutiohyppyyn voi pitää jo "Lost in Translation" -elokuvaa, jossa Johanssonin esittämä naapurintyttö muuttui ensimmäistä kertaa tokiolaiseksi anime-hahmoksi.

Jos johonkin katsomiskokemuksen rinnastaisi, niin samaan miltä "Johnny Mnemonic" tai "Ghost in the shell'in" animaatioversio tuntui kun näki ne ensimmäistä kertaa: miten voi näin isosti tuottaa jotain näin köykäistä?

Joten: "Ghost in the Shell"on vilkaisemisen arvoinen myös scifin harrastajille, niin ainutlaatuisia muutamat sen kuvista ovat. Toisaalta kahteen tuntiin venytettynä tämä frankenstein-tarina alkuperäänsä ihmettelevästä kyborgista on myös vuoden isoimpia pettymyksiä.

Siis: vain dvd-katseluun, olkaa hyvät.






keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

The Salesman (elokuva)


Tässäpä kulttuuriuutinen: parhaan elokuvan Oscarin saanut filmi pyörii (28.3.) Tampereella tyhjälle katsomolle, poislukien minut, joka katson sitä romanssitutkijan velvollisuudesta. Samaan aikaan viereisessä salissa pyörii hömppämusikaali La La Land eikä varmastikaan tyhjille penkkiriveille.
"The Salesman" muuttui helmikuussa myös poliittiseksi elokuvaksi...

Eikö tamperelaisia kiinnosta iranilainen taidefilmi aviosuhteen ahdistavuudesta?

The Salesman on nimittäin se parhaan ULKOMAISEN elokuvan Oscarin saanut teos. Elokuva tosin sai myös parhaan käsikirjoituksen ja parhaan naisnäyttelijän palkinnot, mutta ne tulivat Cannesissa, ja siitä tamperelainen yleisöpohja tuskin on kuullutkaan. Pohjayleisöä jos mikä.

Ohjaaja Asghar Farhadi on tietysti oikeastikin kiinnostavimpia elokuvantekijöitä mitä maailmalta löytyy. Hänen elokuvansa valitseminen ulkomaisten sarjan Oscar-voittajaksi voi olla poliittinen teko, mutta elokuva itsessään on miltei yhtä älykäs ja lähestyttävä kuin Farhadille (ja Iranille) ensimmäisen Oscar-pystin tuonut Nader ja Simin: Ero (2011).  

Jo ennen Oscareitaan Farhadi näkyy tehneen neljää pitkää elokuvaa, joissa toistuvat samat ainekset kuin näissä palkituissa filmeissä: rikoksesta juontuva arvoitus, pari- ja perhesuhteiden välinen jännite, modernisoituneen keskiluokan ponnistelu vanhoillisen häpeäkulttuurin keskellä. Huumori on hyvin synkkää ja lohdutonta, ja etenkin vanhukset ovat elämäntapasatiirin aineksena aivan toisenlaisia tyyppejä kuin mitä länsimaisissa elokuvissa on tottunut näkemään, rujon säälittäviä ja banaalin arvattavia.

The Salesman -elokuvan rakentuminen Arthur Millerin klassikkonäytelmän ("Kauppamatkustajan kuoleman") ympärille tuntuu tietysti amerikkalaisten ja kansainvälisten markkinoiden mielistelyltä. Samalla se tuo tarinamaailmaan raikkautta ja optimismia, joka on tarpeellinen kontrasti Farhadin karun pölyiselle kaupunkikuvalle ja synkän toteavalle ihmiskuvalle. Harrastajaryhmän esitykset avaavat utooppisen yhteisöllisyyden tilan, jossa modernit päähenkilöt, aviopari, kokeilevat yhteistä osaamistaan kaksinaismoraalin (tai kolminaismoraalin?) sisäistäneessä iranilaisessa yhteiskunnassa. Paljon jätetään tarkoituksella kertomatta pariskunnan päätymisestä yhteen, syistä vältellä lapsen hankkimista, kun he kerran osaavat iloita lapsenkin seurasta.

Tarinan aloittaminen kahdella toisiaan seuraavalla kriisillä pakottaa katsojan tulkitsemaan enemmän kuin kuvasta näkyy. The Salesman -elokuvan suositeltavuus onkin juuri tässä tavattoman taitavassa  johdattelussa samoihin vääriin johtopäätöksiin kuin mihin sen päähenkilöt ajautuvat: kriisiä mitataan MAHDOLLISEN HÄPEÄN määrällä eikä yhteisen onnistumisen laadulla.

Salesmanin avainkohtauksissa elämä on puolijulkista.
Elokuvan aloitusjakso, jossa tuttu elämänympäristö kirjaimellisesti romahtaa, sekä julman realistinen lopetusjakso ovat elokuvan parasta antia. Aloitusjaksossa kameratapa korostaa arkkitehtuuria, jossa sisä- ja ulkotilat eivät ole tarkkarajaisia; ihmiset saavat selkoa toisistaan puolijulkisissa tiloissa. Arkkitehtuuri muistuttaa alkukrediittien aikana nähtyä teatteritilaa. Elokuvan lopulla puolestaan sammutellaan valoja kodista, vastakohtana aloitukselle, jossa valoja vasta sytyteltiin tähän julkisen elämän vertauskuvaan.

Aloitusjakson ja loppujakson välissä tarina pysyy käynnissä rikosjuonen vuoksi. Samanlaista kireän läsnäolon tuntua tähän elokuvaan ei ole pyritty lataamaankaan kuin Nader ja Simin -erodraamaan. Myöskään pääosien näyttelijät eivät tee mitään niin erityisen intensiivisiä suorituksia tässä uutukaisessa. Jotkut yksittäiset kohtaukset, etenkin miehen opettajatyö lukiolaisten keskuudessa, ovat dokumentaarisuudessaan säväyttävämpiä kuin juonen varassa kulkevat kohtaukset.

Farhadin elokuvien eroavuus on helppo tiivistää: katson milloin tahansa uudelleen Nader ja Simin -elokuvan, mutta tämä The Salesman tuskin pyörähtää dvd-lautasella moneen vuoteen, niin hidas ja siinä määrin loppuratkaisun yllättävyyteen painottuva se on. Sama pätee Farhadin palkittujen teosten välissä valmistuneeseen, eurosävyisempään tai ranskalaisittain puheliaampaan Menneisyyteen (2013). Sitäkään tuskin katson toista kertaa.

Mutta kiinnostavaa olisi näyttää Salesman -elokuvaa pahaa aavistamattomalle yleisölle ENNEN kuin se katsoo Paul Verhoevenin Ellen. Molemmissa elokuvissa draama pelaa naiseen kohdistuneen seksuaalisen välivallan aiheuttamalla häpeällä, ja tyystin eri tyylilajeissa. Keskustelu Ellen eksploitaatiosta alkaisi kuulostaa hurskastelulta, jos sitä vertaisi Farhadin tapaan dramatisoida aihetta etäännytetysti ja analysoida sen ympärillä kyteviä kuvitelmia tuskallisen intiimisti.






maanantai 27. maaliskuuta 2017

Politiikka vaaliroolipelinä


Väkijoukkoja on vaikea suostutella edes fyysistä terveyttä koskeviin seulointoihin, saati psyykkistä. Niinpä neljän vuoden välein järjestetään kansanvaaleja, joiden tuloksista voi laatia kartoituksen, miten eri tavoilla kansan enemmistö on menettämässä mielenterveytensä.

Luotettavaa tutkimustietoa näistä testeistä on mahdotonta löytää, koska kansan mielenterveyden arviointi on vaalien periaatteen vastainen toimi, antidemokratiaa jos mikä.

Googlaamalla "political personality types" saa vain horosokooppien tasoisia kuvauksia epämääräisten tilastojen avulla tehdyistä tulkinnoista, joissa asiantuntijoina toimivat nuo ihmistieteiden superhuijarit, psykologian kirjaviisaat. Kiinnostavia ne tyypittelyt ovat enää siltä kannalta, millaisia roolipelejä tai lautapelisimulaatioita niiden avulla voisi luoda.

Ennustankin, että vuoteen 2030 mennessä kunnallisvaalit käydään MMORPG-alustalla. Kaupunginosan suunnittelua simuaatiopelillä on Tampereella jo kokeiltukin. Lyhyt askel siitä on roolipelivaalien muuttumiseen vaaliroolipeliksi.

Roolipelivaali tarkoittaa sitä, että nykypäivän puolueet ja niiden poliittiset avainhenkilöt ovat tyypiteltävissä vain toisiinsa nähden. Puolueilla ei ole tarjottavanaan muuta poliittista ohjelmaa kuin kommentaareja muista puolueista - siis aivan kuten kääpiöt ovat fantasiaroolipeleissä haltioiden kommentaareja, ja haltiat puolestaan ihmisten, ja ihmiset jumalten, jne.

Puolueuskollisuus on hionut puolueet karikatyyrisiksi totuuksiksi pahimmista kilpailijoistaan:
  • Kokoomus on totuus Vihreiden porvarillisuudesta.
  • Demarit ovat totuus Kokoomuksen valtapyyteistä.
  • Keskusta on totuus demareiden kaksinaamaisuudesta.
  • RKP on totuus kepulaisten opportunismista.
  • KD:n fundikset ovat totuus RKP:n vieraudesta nykypäivälle.
  • Vasemmistoliitto on totuus KD:n utopismista.
  • Puolen asian pikkupuolueet ovat totuus vassareiden kannatuspohjasta.

Ketä siis äänestää, niin kauan kuin vaalit käydään Monte Carlo -menetelmällä?

Varmaankin henkilöä. joka osoittaa itsenäistä aktiivisuutta sosiaalisissa asioissa, mutta tuo siitä pisteet puolueelleen.

Itse äänestän taas Torkkolan Sinikkaa, koska hän on yksilöllisyydessäänkin luotettavin kansalaisoikeuksien puolustaja mitä tunnen. Tätä merkitsevämpää kriteeriä ei voisi peliteoriakaan esittää.


perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kummituselokuvan haamuileva historia


Elokuvaromanssien kirja on edennyt notkeasti heti kun pitäisi keskittyä muuhun. Pienin kategoria elokuvaromanssien joukossa ovat paranormaalit romanssit. Niiden jatkumoa on vaikea seurata, vaikka aiheesta ehkä löytyisikin jokin kirja. Lähteitä vain on muutenkin riittämiin, en enää haluaisi yhtään kokonaista kirjaa keikauttamaan romanssihistorian hierarkiaa nurin muutaman haamurakkauden vuoksi.

Jacques Tati "ihailee" nukkuvaa nymfettiä.
Romanssifilmeistä kirjoittaessa on saanut katsella uudelleen klassikkoja, jotka on unohtanut täysin tai joita ei ole koskaan nähnytkään. Ja veikkaan ettei kovin moni edes tiedä sellaista pientä harvinaisuutta kuin Sylvie et le fantôme (1946). Löysin elokuvan sattumalta kirjaston merkillisestä genrekäsikirjasta, jossa oli isot valokuvat havainnollistamaan romanssiharvinaisuuksien kauneutta. Myönnän, että oli itsellenikin yllätys huomata Jacques Tatin näytelleen pääosan tällaisessa satuilevassa genrefilmissä, kun Tatin tyypillisin habitus oli hienostunutta klovneriaa.

Mutta omana aikanaan humoristinen kummitusromanssi ei ollut mikään poikkeus. Antti Alanen näkyy kirjoittaneen filmipäiväkirjassaan Sylvie et le fantomen yhteydessä, että maailmansodan jälkeen tehtiin useita kummitusfilmejä.

Kummitusromanssien "sykliin" (kuten elokuvatutkijat sanovat) kuuluvat sellaiset klassikot kuin Kummitus ja rouva Muir (1947),  televisiossa äskettäin nähty Ugetsu - Kalpean kuun tarinoita (1953), mutta myös Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945). Tässäpä olisi melkoinen arkistosarjan paikka. 

Kummitukset ovat jostain syystä aina kiehtoneet elokuvan tekijöitä. Jokainen NÄKYVÄ haamu on ohentuneen elokuvamuiston vertauskuva, tekijyyden läsnäoloa lainausmerkeissä. Jokainen NÄKYMÄTÖN haamu on ihmissuhteen välistä siinnyt demoni, käyttämätön tilaisuus. 

 
The Haunting, kauhua aikuiseen elokuvamakuun
Äskettäin katsoin ensi kertaa Robert Wisen eriskumallisen epäaikalaisen kauhufilmin The Haunting (1963). Se on varmaan viimeinen tosissaan tehty, aikuisille tarkoitettu kummituselokuva. Vähän sitä edeltävä The Innocents (1961) menee jo täysin psykokauhun puolelle eikä ole kiinnostava kummitusgenren kannalta.


Syy herttaisten kummitusromanssien suosioon 1940-luvulla lienee aika ilmeinen. Myös Sylvien tarinassa kummituksen tehtävä on edesauttaa nuorta sukupolvea. Tällä kertaa kummitus auttaa 16-vuotiasta neitoa, joka on ihastunut häneen maalauksen perusteella, selvittämään kumpi nuorista kosijoista on hänelle sopivin. Pääosaa esittävä Odette Joyeux näkyy kyllä olleen kolmekymppinen elokuvaa tehdessä. Vaan Ranskassahan nymfettityyppi on kiinni asenteesta, ei iästä.

Itse löysin Sylvie et le fantôme -elokuvan muutamalla eurolla Ranskan amatsoonipuodista, joskin ilman alatekstejä. Halusin nähdä sen vain Tatin vuoksi. Komiikan suhteen elokuva on kyllä pettymys: Tatin esiintymisessä ei ole mitään myöhempien roolien suvereniteetista. Tati näyttää kyllä aristokraattiselta, mutta jo efektitekniikan kömpelyys tekee sen, ettei Tatin läsnäolo tällä kertaa aiheuta animaattista väreilyä kuolevaisissa.

Vaikka samanlainen ulkopuolinen, menneiden aikojen haamu, Tati on myös mr Hulot'n -filmeissä. Niissä kun hän sai ohjata itseään. Tai haamuaan.

En siis ole alkuunkaan samaa mieltä kuin Alanen, että tätä Sylvie... -filmiä voisi verrata fantisoivalta sävyltään jopa Victor Sjöströmin Ajomieheen. Kaukana siitä. Näin Ajomiehen restaurdoin kopion pari vuotta sitten teatterikierroksella ja se oli hyvin säilyttänyt sävykkyytensä. Sylvie... taas ei, vaikka dvd  perustuukin restauroituun materiaaliin.





keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Suomalainen elokuva tuottajan näkökulmasta


Enpä ole kuullut parempaa puolustuspuhetta kotimaisen elokuvan osaamiselle kuin Riina Hyytiän ja Mark Lwoffin kuvailut suomalaisen elokuvatuottajan arjesta. Hyytiä & Lwoff oli kutsuttu avaamaan työtään SARV:n järjestämään kriitikkotapaamiseen (14.3.) helsinkiläisessä taiteilijakapakassa, vastapäätä teatterikorkeaa, josta Hyytiä valmistui aikoinaan (2004) sen ensimmäisenä tohtorina.

Hyytiän väitöskirja elokuvan tuottamisesta
Omaa ja toistensa ammattiuraa kommentoidessaan molemmat tuottajat puhuivat työstään epätoivoisena kamppailuna niukkuutta vastaan. Kumpikin suhtautui vaatimattomasti omiin saavutuksiinsa, mutta taustatiedoista näkyy, että Hyytiä on ollut mukana Johanna Vuoksenmaan viime vuosien menestyksessä, ja Lwoff puolestaan pokannut kunniaa Betoniyöstä (2013).

Parasta tuottajien ammattikuvauksessa oli työn arjen esittely: he lukevat jatkuvasti valtavia määriä käsikirjoituksia, viettävät vuosikausia projekteissa tekemisissä hyvin monenluonteisten ihmisten kanssa, ja joutuvat taloudellisen vastuun lisäksi miettimään teknisen osaamisen tärkeyttä produktion onnistumiselle. Vedoten ulkomaisiin esikuviin molemmat totesivat, että heillä pitäisi olla jatkuvasti kahdeksan projektia paperilla, joista lähteä yhtä tuottamaan kun tukea on saatavilla.

Kotimaisen elokuvan nousevana toivona molemmat tuottajat mainitsivat useaan kertaan ohjaaja Dome Karukosken, joka ei kyllä itselleni ole alkuunkaan se taiteilijana kiinnostava leffaosaaja Suomessa.

Kiinnostavin osa Hyytiän & Lwoffin työnkuvausta oli selitys kotimaisen elokuvan hitaudelle ja vähäverisyydelle: ammattilaisten kokemuksessa on valtavasti eroa, monesko "mahdollisuus" heille avautuu uudessa filmiprojektissa. Ohjaaja voi olla ensikertalainen, mutta apulaisohjaaja tekemässä viidettä filmiään ja kuvaaja tai valaisija viidettäkymmenettä. Esimerkkinä siitä, miten työkokemusten mahdollisuudetkin ohittavat Suomen, tuottajat mainitsivat Bond-leffan (Kuolema saa odottaa, 2002) jolle oli etsitty kuvauspaikkoja Suomestakin, mutta maasta puuttui paikalliskuvauksiin tarvittavaa ammattiväkeä, joten Bond vietiin ennemmin kaahailemaan Islantiin.

Isoin ongelma kotimaisen elokuvan laadulle on kuitenkin tukirahan saatavuus suhteessa levityksen mahdollisuuksiin. Jos oikein ymmärsin, niin valtion tukea elokuvalle on luvassa vasta kun levitys teattereissa JA televisiokanavalla on varma. Suoratoiston ja dvd-markkinoiden osuus on niin marginaalinen, ettei sillä ole merkitystä.

Lwoff tokaisi, että hänellekin joskus suositellaan yhteydenottoa vaikkapa Netflixiin, mutta mahdollisuus on yhtä kuvitteellinen kuin tukipyyntö jumalille: "Onko kukaan koskaan tavannut ketään Netflixiltä? Sille ei voi soittaa eikä lähettää sähköpostia", huokaisi Lwoff.

Se, että tuotanto vie tyypillisesti vähintään neljä vuotta käsikirjoituksesta elokuvaksi, oli enemmän kuin mitä olin ainakaan itse käsittänyt. Tuottajat ottivat esimerkiksi nordic noir -trendin perässä hiihtävän tv-sarja Sorjosen. Se, että sarja näyttää hölmön jälkijättöiseltä trendiin nähden, johtuu siitä, että sarjan tuotantosuunnittelu oli alkanut jo vuoden 2010 tienoilla, kun trendi oli vasta nousussa.

Illan tilaisuudessa kriitikot piinasivat tuottajia hankalahkoilla kysymyksillä siitä, miten tuottaminen on muuttunut tai muuttumassa. Hyytiä & Lwoff vastasivat, että elokuva-ala on kokenut 2000-luvulla ison murroksen. Ilmeisesti siksikin ollaan ikään kuin alkutekijöissä. Kun edellisen sukupolven kuvaajilla oli tapana kätkeä ammattitaitonsa nollaamalla kameran säädöt kuvaustilanteen jälkeen, enää näitä "hihanhimmentäjiä" ei ole, vaan ammattitaidon niksejä jaetaan auliisti muille.

Se sentään kuulosti kyllä liian hyvältä ollakseen totta niin kilpailulla alalla kuin viihdeteollisuus...



tiistai 7. maaliskuuta 2017

Taiteilijan lomakuva talvikuukausilta


Ennen vanhaan taiteilijat elivät vain syksystä jouluun, joten he eivät joutuneet osallistumaan maaliskuun apuraharumbaan. Tätä järjestelyä pidetään silti luonnonsykliin kuuluvana. Ammutetaanhan lehmiäkin, eikö?
Taideselfie tähyilee selfietaiteilijaa.

Maaliskuussa haettavana olisivat ensinnäkin taiteen EDISTÄMISKESKUKSEN paikalliset apurahat. Maatalousyrittäjyyteen samaistetulle apurahakynäilijälle tämä "edistäminen" on se kiperin kohta. Huutako apua kuvitteellisena katokautena vai kehua itseään imaginääriseksi hedelmöittäjäksi? Jos taiteilija on juuttunut kynnöksellään yhteen ja samaan savipeltoon, tuleeko EDISTÄMISKESKUS työntö- vai vetoavuksi?

Ei kuulosta uskottavalta. Vaikka suurin osa niistä apurahoista kuluukin lopulta saman vanhan vedättämiseen. Sellaiset 99%.

Toiseksi olisi haettavana valtion taiteilija-apurahat. Nämä rahat on korvamerkitty sitä varten, että jotkut suomalaiset taiteilijat pysyisivät hengissä hallituksen harjoittaman hävityskuurin ylitse. 350 000 kansalaista on kroonisesti työttömänä, mutta taiteilijoiden ei ole syytä samaistua tähän SOS-hallituksen aitaamaan massaan. Taiteilijuuden perusta on nimenomaan massoista erottautuminen. Sitä varten taiteilijalle tarjotaan lottokupongin kokoinen todennäköisyys kuvitella ydintalven eli luomiskauden jälkeistä aikaa.


*


Välttämätöntähän ei ole samaistua taiteilijan asemaan, vaikka taidetta tekisikin. Liityin tammikuussa Tietokirjailijat ry:n jäseneksi, jotta olisi muutakin mihin luomiskaudella samastua. Pitää itseään elämäntapahumanistina tai vaikka tuulitakkiaforistikkona.

Vaan kun ei ole luonnonjakson yli yltävää apurahaa eikä töitä eikä oikein motivaatiotakaan. Niin taiteilijaan on vähän väistämätöntä samastua. Näin talvisaikaan, siis.

Talven yli sinnittelevä taide on luonnottoman koominen. Niin kuin taiteilijakin.
Lasketaanpa:

1. Viime luomiskaudelta on jäljellä kolme kuukautta Wihurin apurahaa sotakirjatutkimukseen, joka on aivan kesken ja jota kukaan ei tule koskaan julkaisemaan, ei ainakaan sellaisella sopimuksella, jossa minä olisin se JOLLE maksetaan. Apurahan jäännösten kolme kuukautta loppuvat kolmen viikon kuluttua. Sitten ollaan ns. tyhjän päällä.

 
2. Kevään varsinaiset ansiotulot kertyvät kirjallisuusarvostelujen tekemisestä ja opetuskeikoista. Edellisistä kertyy n. 1800 euroa, jos mukaan laskee Kiiltomadon jonossa syksyltä saakka odottaneet arvostelut. Kesäyliopiston kurssista tulee ehkä n. 1500 euroa, opistolta n. 500 bruttoeuroa. Kolumneista noin 60 euroa. Näiden rahojen olisi riitettävä jonnekin syyskuulle saakka, koska kesällä ei ilmesty kritiikkejä eikä anneta opetusta. Paitsi jos Oriveden opiston kesäkurssi järjestyisi, niin sieltä voisi saada 30 euron tuntipalkalla ehkä... 700 euroa? 750? Jotain mikä nyt sopii tohtoritason opettajalle. Suomessa.

3. Huhtikuun alusta elokuun loppuun olisi parhaassa tapauksessa käytettävissä n. 4600 bruttoeuroa eli parhaassa mahdollisessa maailmassa runsaat 900 euroa per kuukausi. Se kyllä riittäisi ihan hyvin meidän perheemme elintasolle, ja veroahan tämän kokoisista summista ei juurikaan mene.

4. Kaikeksi onneksi perintövero lankeaa maksettavaksi vasta joskus ensi vuonna, koska verottaja käsittelee, kuulemma, perunkirjoitukset niin tolkuttoman hitaasti. Verottaja kuitenkin ottaa lopulta omansa, vaikka penniäkään isäni perinnöstä ei liiku tililtä toiselle, esimerkiksi minulle. Äitini huikea tulonnousu eli 80 euron kokoinen leskeneläke ei motivoi edes minun kaltaistani kyynistä paskiaista vaatimaan pesänjakoa.

5. Syksyn alkaessa ollaan siis uudelleen ns. nollakysymyksen eli tyhjän päällä. Mitään varmuutta ei ole opetustöistä, ei avustajan palkkioista, eikä varsinkaan apurahoista. Ei edes luonnonkierron ylämäestä, jonka voisi odottaa muuttuvan myötämäeksi.

Kasketaanpa.
Ei talvi ole takana vaan tulossa.


Pellenä pelaajien talossa (Tracon)

"Tämä antoi kyllä parhaat naurut", totesi yksi Traconin tuomareista, samalla kun luetteli kaikki Matriarkka-pelin mekaniikassa havaitsemansa virheet.

Olin sataprosenttisesti samaa mieltä. Ymmärsin oikein hyvin pelin puutteet, mutta halusin kuulla, miten sen tematiikka toimisi aluemajoriteetti-mekaniikan kanssa, ja minkä verran se herättäisi ajatuksia vuosisadan mittaisesta simulaatiosta.

Edellisenä yönä, printatessani viimeisiä komponentteja Matriarkan demoversiota varten, olin edelleen miettinyt mahdollisuutta ilmoittaa sairastuneeni ja jääväni pois pelisuunnittelukilpailusta. Mutta ainahan se on parempi osallistua, oli lähtökunto millainen tahansa.

Ja parempi kai se on olla koomisena kevennyksenä pelaajien talossa kuin vanhentuneena vitsinä fandomin pippaloissa.

Ja jos Matriarkka-peliä jaksaisi vielä kehittää, niin Tracon Hitpoint -tapahtumassa sai kyllä kaiken mahdollisen palautteen sen tekemiseen. Tuomareiden lisäksi pöydässä pysähtyneet ihmiset eivät suhtautuneet peliin pelkkänä sukupuolipoliittisena vitsinä, kuten yritin sitä anteeksipyydellen selittää ("Tämä on SEKÄ feministinen ETTÄ sovinistinen peli"), vaan esittivät nokkelia ehdotuksia mekaniikkojen parantamiseen. Näin se käy. Pelisuunnittelu merkitsee 1% ajattelua, 9 % Exceliä ja 90% testaamista.

Meitä pelisuunnittelukilpailun "finaaliin" kutsuttuja oli ainoastaan viisi, mikä ei johtunut kisan kovuudesta, vaan tapahtuman paikallisuudesta. Itse asiassa koko Tracon Hitpoint oli hämmentävän pienimuotoinen tapahtuma käyttääkseen lavasteinaan Tampere-talon oopperamaisia kaakelikulisseja. Ja hämmentävän miesvoittoinen. Siinä missä kirjallinen kulttuuri on täysin naisten pyörittämää psykopöhinää, perustuu lautapelikulttuuri miesten algoritmikuninkuuksille.

Koska istuimme demottamassa pelejämme lämpiöksi sanotussa kylmäeteisessä, saatoin hyvin nähdä minkä verran väkeä liikkui ulos ja sisään kohti kauppasalia ja luentotilaa. Miltei tuli ikävä anime-harrastajien karvakorvamassoja. Vasta kauppasalissa sitten huomasi, että kaikki pelipöydät olivat täynnä hiljaa jupisevia pelaajarinkejä. Ne olivat tulleet aiemmin kuin minä ja istuivat pelaamassa vuokraamiaan uutuuspelejä yöhön saakka.

Demopöytien sijaintia lukuun ottamatta Traconin järjestelyt olivat kuin suuressa messutapahtumassa. Viereisessä pöydässä demottanut Markus vertasi tapahtumaa Lautapelaamaan-kisan järjestelyihin ja vahvisti saman: harrastelijatason pelisuunnittelijoihin suhtauduttiin täällä vakavissaan merkittävänä lisänä tapahtumalle.

Ja vaikka ihmisistä suurin osa oli täysin outoja, jollain tapaa tapahtumassa tunsi kuitenkin olevansa omiensa keskuudessa. Kuin saisi teininörtin oikeudet uudelleen. Vain viikko on siitä, kun lähetin fanipostia peliguru Geoff Engelsteinille. Enpä liene vastaavaa tehnyt 40 vuoteen.

Lopulta Traconissa pääsi myös pelaamaan, kiitos T&E:n, jotka tulivat Tampereelle juuri sopivasti. Muita oman ikäluokkani peliharrastajia en tunne enkä tiedä. Kävimme päivällisellä Gopalissa ja tulimme sitten meille, koska Tracon harrastajatapahtumana ei voi edistää ikäisteni pelaajien viihdejuopottelua. Viini sopii sen sijaan pieniin kotipeleihin (Biblios, Karuba, Alien Frontiers, Welcome to Dungeon, St Petersburg), joiden varassa tunnit venyivät aamuyölle.

Sunnuntain puolella olikin sitten mentävä jo 10:ksi taas pöydän taakse demottamaan, ja jostain syystä pöydässä kävi vielä toinenkin rundi tuomareita testaamassa peliä ("Ei tarvitse pelata loppuun asti", ehdotin). Mitään tuloksia ei kilpailusta ole sittemmin näkynyt. Käytännössä Markuksen ja veljensä kehittelemä puutarhapeli oli ylivoimaisesti virtaviivaisin prototyyppi, täysin valmis pelituote, johon nähden meidän muiden mukana oleminen olikin pelkkää sauvakisan simulaatiota. Mutta nörttifaktorilla Tracon oli silti kympin arvoinen kokemus, ainutlaatuisuus.

Ehkä vuoden päästä päästään kisaamaan Patriarkalla.


EDIT 13.3.: Kuuntelin tänään Ludologian podcastia ja koin harrastuneisuuteni huippuhetken, kun ohjelmassa luettiin lähettämäni yleisökysymys, mitä asiantuntijat arvelevat sellaisen pelin mahdollisuudesta, jossa pelilauta koostuisi pelin komponenteista Lego-lautapelien tapaan. Toimittajien ajatuksenvaihdon tästä voi kuulla Ludology podcastista nro 147, kohdassa 18:21-20:56.