KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





perjantai 30. marraskuuta 2018

Nanowrimo 50 K


Tänä vuonna nanowrimo sitten viimein onnistui, mutta helppoahan se oli (sittenkin!) aiempiin vuosiin verrattuna. Edellisinä vuosina haasteena on ollut nanottaa varsinaisen elämän rinnalla, mutta tänä syksynä on voinut nanottaa mielin määrin, kun varsinaista elämää ei enää ole.

50 K tavoitteen ylittyminen kävi selväksi jo alkuviikosta, joten tämän viikon on voinut jo alkaa harkita ja harmitella kaikkia sivupolkuja, joiden takia dekkarista on tullut liian moneen suuntaan haarova. Dekkari on näköjään TOISAALTA omiaan nanowrimon kaltaiseen oksastavaan proosaan, jossa sivuhahmon syyllisyyden varaan voi edetä hyvinkin pitkälle. TOISAALTA taas dekkari edellyttäisi erityisen kurinalaista kuvailua, koska mikä tahansa ristiriitaisuus näyttää vihjeeltä joka liittyy varsinaiseen puzzleen. Niinpä marraskuussa luettu dekkari, Eva Franzin Kahdeksas neito, tuntui sekä poikkeuksellise hallitulta (genressään) että ainutlaatuisen lattealta (romaanina). Kun sitten luki sen jälkeen Henriikka Tavin kokeellisen romaanin Tellervo, niin se tuntui täysin nanowrimon kaltaiselta hurjastelevalta ryöppyproosalta, jossa tärkeämpää on vapaus kuin tarkoituksenmukaisuus.

Salaperäiset miehet perunamaalla -romaanin nanottamisessa ratkaisevaa oli 30K:n etapin jälkeen tullut tyhjä hetki, jossa oli pakko tehdä jotain raflaavaa saadakseen itsensä kirjoittamaan. Naputtelin ensin väkivaltakohtauksen, mutta se tuntui niin hölmöltä (ja Simenon-periaatteen vastaiselta) että siirsin sen "tuonnemmaksi" (nano-maratonilla mitään ei ole varaa poistaa) ja kirjoitin tilalle seksikohtauksen. Sekin näytti hölmöltä, mutta sen varassa sentään syntyi uusia paljastuksia (joilla yllätti itsensäkin) ja paljon uutta toimintaa dekkarin oikeaoppiseen kuljettamiseen. Lopulta väkivaltakohtauksenkin sai ympättyä mukaan, kunhan siitä teki humoristisemman.

Nyt kun 52K tekstiä on valmiina, kirjasta puuttuu edelleenkin sen kliimaksi. Olen vaihdellut sen sisältöä kahdesti päivässä ja tarkoitustakin useamman kerran, jotta saisin vielä yhden spektaakkelimaisen kuvan upotettua kohtauksen keskelle: liekehtivä sonni syöksyy nudistirannan lävitse!

Kirjan juonen, teeman ja piiloeroottisen latauksen saisi kaikki kiteytettyä samaan kohtaukseen. Ja ennen kaikkea se korkeana kitchinä täsmäisi nanowrimo-aatteen maanläheiseen estetiikkaan.




lauantai 17. marraskuuta 2018

Nanowrimo 30K


Otin eilen läppärin Helsinkiin mukaan, jotta nanowrimosta ei jäisi yhtäkään päivää väliin. Se on ainoa keino varmistaa, että taakse jäävien päivien ketjukolari tönii juuri tänäänkin tekemään jotain, roikkuu kaulassa kuin ankkuriketju, loimuaa merkkirovioina kuin fantasiamaan kaupungit. Kirjoitin koko menomatkan ahtaassa bussissa ja paluumatkan juoppojen täyttämässä junassa. Hitaasti, ja juuri siksi.

30K lehteä myöhemmin. Sana per lehti.
Tänä vuonna 30K rajan saavuttaminen on ollut niin vaikeaa kuin mitä siitä ennalta arveli, siitäkin huolimatta, että on äärimmäisen vähän mitään päivittäisiä velvollisuuksia. Luettavista arvostelukirjoista on kaksi jäljellä ja yksi (Kirjallisuus nykykapitalismissa) saapumatta, Tulenkantaja-teoksia toki vielä pinottain, mutta ne ovat kiireettömiä toistaiseksi.

Kirjoittamisen vaikeus johtuu siitä, että dekkari ei tosiaankaan ole omin juttuni. Kaikki tavoitteet Simenonin tapaisesta selkeydestä ovat unohtuneet tässä 17 päivän aikana. Dekkari edellyttää erityisen vahvaa kurinalaisuutta ja nanowrimo erityisen kuritonta rönsyilyä. Tämä yhdistelmä on mahdoton, jollei ole Chandler-tyyppinen virtuoosi näkemään muotoja pimeydessä. Tai Simenonin kaltainen luokkaeroilla askarteleva kirjoittaja.

Prosaistille tärkeimmät työvälineet ovat punakynä ja roskakori. Runoilijat eivät tarvitse edes roskakoria. Jääköön sanomatta, mitä tämän syksyn kirjaa lukiessa se tuli mieleen. Opiksi itselleen tämäkin asia pitäisi tietysti ottaa. Ajattelin että vuoden 2019 viettäisi editoimalla valmiiksi joka kuukausi yhden hylkäämistään romaanikässäreistä. Punakynällä.

Sanapäivitys sunnuntaina 18. päivä.
Nyt nw-maratonin 30K kohdalla on romaanista valmiina jo kaikki olennainen, juoni huipennukseen saakka. Loput 20K pitää upottaa jälkiseurauksiin, mihin yleensä dekkareissa käytetään ehkä yksi tai kaksi sivua. On poimittava pikaisesti uusia isoja ideoita, joilla muotoilla tyhjästä Jotain.

Lupaava ennemerkki oli löytää divarista Truman Capoten elämäkerta juoruina kerrottuna. Siis maailman kuuluisin dokufabulisti muutettuna vitseiksi? Liekö parempaa todistetta, että kirjallisuuden ÄÄRELLÄKIN todellisuus vääristyy fiktioksi.





perjantai 16. marraskuuta 2018

Elokuvan tähden (seminaari)




Istuin sentään samalla sohvalla kuin Pekka Tarkka.



Muuta merkittävää ei jäänyt mieleen Elokuvan tähden -seminaarista (16.11.2019). Ei se huono sisällöiltään ollut, mutta kovin se oli samaa vanhaa "kuuskytluvulla oli kaikki paremmin" kuin aina ennenkin. Välillä tuli mieleen sekin, että huomaavatkohan nämä ihmiset puhuvansa "Suomesta" tarkoittaessaan "Helsinkiä" ja olisiko elokuva-alalla mitään ongelmia jos niiden keskuspaikka ei olisi juuri tuo käärmeenpesä, Helsinki.

Helsingin Andorra-teatterissa järjestetty seminaari koostui kolmesta tunnin mittaisesta paneelista ja tunnin mittaisesta lyhäripotpurista. Seminaarin avasi paneeli "Elokuvaa elokuvan vuoksi", jossa puhuttiin varsin optimistiseen sävyyn ja lopulta suorastaan vallankumouksen hengessä filmikulttuurin kehittämisestä Suomessa. 


Paneelin ja koko seminaarin tähti oli elokuvakasvattajaksi tituleerattu Kaisa Kukkola, joka muistutti huolellisin perusteluin siitä, että kouluissa ei tutustuta elokuvaan kuten mediakasvatuksen aikakautena kuvittelisi, ja niin kuin itsekin kuvittelen sen vähän perusteella mitä jaksan seurata oman lapsemme koulunkäyntiä. Ongelman juuret ovat jo opettajakoulutuksessa, missä ei tarvitse välittää elokuvasta taiteena samalla tavoin kuin esimerkiksi kirjallisuutta ja musiikkia tuodaan kouluissa esille. Kyse on myös asenteista. Opettajat tykkäävät pedagogisesti perustella miksi lasten on syötävä silakkaa tai parsakaalia, mutta ei sitä miksi lasten pitäisi nähdä elokuvia - tiivisti Kukkola. Tämän uskon ja ostan!


Muut paneelin puhujat käsittelivät nostattavammassa hengessä indie-teatterien mahdollisuuksia Suomessa. Teatterien kattojärjestöä edustava herra totesi yleisöstä, että Suomessa on n. 120 toimijaa, joilla on oma teatteri. Tämä on tietysti pientä siihen verrattuna, että cinefilian kulta-aikana Suomessa oli yli 200 elokuvakerhoa. Tuohon aikaan elokuvasivistys painotti aikuiskasvatusta, nykypäivänä lasten kasvatusta.
Elokuva taiteena tekee siis hidasta kuolemaa...




 

...ja tätä sanomaa jatkoivat voimallisesti seuraavat paneelit. Kun edellinen keskustelu oli ollut optimistinen ja vaatinut vallankumousta leffakulttuuriin, niin elokuvakritiikkiä käsitellyt keskustelu oli apea ja pessimistinen kuin hautajaiset taiteenalalle. Mukana olivat alhonpohjaa pilkkaavat kriitikot Antti Selkokari ja Ville Hänninen sekä hesalainen trendimessias Antti Nylén.


Toveri Hänninen esitti osasyyksi leffakritiikin kuolemaan media-alan rakenteet. Alan ammattilaiset ovat tehneet liiaksi 1500 merkin "laukauksia" mitättömistä Hollywood-filmeistä. Sikäli "rakenteet jotka on alalle luotu" ovat johtaneet nykytilanteeseen. Muunlaista elokuvakirjoittamista, laajempaa ja syvällisempää, ei ole harjoitettu tarpeeksi. Käytännössä 1960-1980 -luvut ovat olleet ainoa kulttuurijournalismin kypsä aika, sanoi Hänninen. Tähän yleisö selvästi nyökytteli, koska enemmistö heistä oli viettänyt tuon ajan Vanhaa valtaamassa tai nuoruuttaan hukkaamassa. Hänninen viimeisteli madonluvut sillä, että "rutiinista, tottumuksesta ja säälistä" hän saattaa vielä lukea sanomalehtien kulttuuriosastoja, mutta nuori ihminen ei siihen enää kykenisi. Jaaha.


Iida Siimes, paneelin moderoija, veteli aiheiden välissä sitaatteja Filmihullun historiasta. Siimes muistutti, että kriitikoilla on elokuviin sentään kaksi lähestymistapaa: joko toimia kuin analyyttinen selostaja ja tuottaa konkretisoivaa juonenkuvausta, pahimmillaan myös ylimielistä katsojan puolesta selittämistä, tai sitten tulkita filmiä joltain erityiseltä kannalta. Siimes luki esimerkkinä Tapio Suomisen vuodatusta "Easy Rider" -elokuvasta, mikä kai oli sitten kolmas vaihtoehto: vuodattaa omaa hesalaista egoaan attribuuttimyräkkänä.


Yleisö esitti lopuksi juhlavia eli pakollisia kommentteja taidekritiikin perinteestä, johon on kuulunut ajatus taiteesta transsendentaalisena, ja että kriitikon tehtävä on kehittää ihmisten makua taiteen parhaiden ilmaisujen ymmärtämiseen heikompien joukosta. Rapautuminen alkoi toisen maailmansodan jälkeen, muisti joku veteraani.


Joopajoo, juuri tätä halusimme elokuvan kroonikko-osastolta kuulla, mutta ei trendimessias Nylénin julistus ollut yhtään fiksumpi. Nylén tiesi kertoa, että yhteiskunnan rahat ovat nykyään "typerysten käsissä", mutta jos meillä olisi kansalaispalkka (tai ehkä hän puhui taiteilijapalkasta) niin taide nousisi uusiin korkeuksiin.


Niinpä varmaan. Ja kulttuuriministeri korvaisi rahaministerin. Ja täti olisi setä ja kaikki söisivät possujen sijaan grassia.


Täysin käsittelemättä jäi toveri Selkokarin alussa esittämä pieni maanläheinen toive, että sietäisi puhua myös siitä, millä perustein arvostellaan suomalaiset elokuvat ja mitä valikoiden. Ehkä tätä puolta filmitaiteen kurjuudesta oli jo kuultu sitten tarpeeksi, ja aikakin alkoi loppua kesken jotta...

Johannes Virolainen ja Risto Jarva vuonna 1970

.. päästiin seuraavaan paneeliin, joka alkoi terävästi mutta muuttui lopuksi monologin tapaiseen räpellykseen. Tämän kolmannen paneelin oli tarkoitus käsitellä, mitä Risto Jarvan kulttuuripoliittisesta mietinnöstä  / perinnöstä on säilynyt nykyaikaan. Jarva oli ollut mukana 1970-luvun puolivälissä laatimassa valtiollista "mietintöä" eli ohjeistavaa asiakirjaa.  Mietinnön oli tarkoitus rauhoittaa poliittisesti ylikuumentunutta elokuva-alaa ja turvata elokuvataiteen "laadullinen ja taloudellinen taso". Se, että 1970-luvulla elokuvataiteen kehitys Suomessa pysähtyi (kahtena vuosista tehtiin vain 2 elokuvaa), saattoi sekin jättää jälkensä nykypäivän saakka, ilmapiirin tulehtumiseen ja taiteelliseen romahtamiseen, mitä erinäiset seminaariin osallistuneet henkilöt kuvailivat termein "kaikki vihaavat elokuvaa Suomessa".


Jarvan poliittista väliintuloa alusti Martti Soramäki kuvaillen sitä, miten Jarvan mietinnön saama vastustus heijastuu nykypäivään saakka. Jarvan ryhmän mietinnössä esittämä ajatus siitä, että elokuva olisi muutakin kuin liiketoimintaa oli 1970-luvulla liian uutta, eikä sopinut kaikille. Soramäki arveli, että ryhmässä mukana ollut Leo Stålhammar (kepulainen) oli juuri ennen mietinnön julkaisemista mennyt kysymään neuvoa kulttuuriministeri Marjatta Väänäseltä mitäs nyt tehdään. Siksi ryhmän "eriävä mielipide" tuli niin myöhään eikä saanut ryhmästä rakentavaa vastaesitystä. Väänänen pyrki ylipäänsä torppaamaan kaikkia vasemmistolaisiksi katsomiaan hankkeita, mukana lukien edeltäjänsä eli Pentti Holapan aloittamia.


Jarvan kulttuuripoliittisesta mietinnöstä toteutui ainoastaan kolmas osamietintö, elokuvien arkistointia koskeva. Tämä osa ei ole suinkaan vähäinen, totesi Sorakäki, vaan "KAVI on Jarvan elävää perintöä". Elokuva-arkisto valtiollistettiin jo vuonna 1979, mutta Jarva ei tietenkään itse nähnyt tätä menestystä. Tämän kaiken asettaa asiallisiin mittasuhteisiin se, että (nähdyn dokkarin perusteella) Jarva itse ei ollut puoluepoliittinen henkilö. Näin sanoi suoraan esimerkiksi Arvo Salo seminaarissa nähdyllä dokumenttipätkällä.


Tätä hienoa Jarva-muistelua seurasi sitten ohjaaja Maria Ruotsalan monologi, josta ei meinannut tulla loppua. Hesarin Fränti oli aikoinaan kehunut Ruotsalan elokuvansa (Hyper Sensitive, 1993) pohjalta ensimmäiseksi kv-tasoiseksi ohjaajaksi. "Mutta siihen se sitten jäikin." Omasta kohtalostaan tuohtunut Ruotsala ei valitettavasti millään pysynyt asiassa, joten tärkein pointti venyi tuskaisen monologin myötä yli annetun ajan. Tietysti voi jälkikäteen kysyä, että jos ohjaaja pitää itseään tärkeämpänä kuin taidettaan, niin miksi kenenkään tarvitsisi uskoa hänen omiin teoksiinsa?


Lopuksi katsottiin tunti 1960-lukuun linkittyviä lyhäreitä, muun muassa Jarvan hullutteleva Paulig-dokkari "Pakasteet II" (1969). Palkaksi neljä tuntia kestäneestä seminaarista päästiin juhlimaan Filmihullun 50v-juhlia tuulivoimapanimon sponsoroimilla kaljoilla. Jäin paikalle koska olin sentään itsekin kirjoittanut Filmihullun juhlanumeroon. Ketään en tuntenut. Istuin hetken samalla sohvalla kuin Pekka Tarkka, jonka muistelmateosta kiiteltiin jossain puheenvuorossa. Sitten lähdin junalle ja kotiin Tampereelle. Pitäkää autiomaanne hesalaiset.


---


EDIT 20.11.: Korjattu Tapio Suominen kirjoittajaksi "Easy Rider" -arvosteluun.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Salaperäiset Miehet Perunamaalla

Kun syksy on muuten ollut poikkeuksellisen vähätekstinen, niin NaNoWriMoon osallistumisen perinnettä piti kuitenkin jatkaa, vielä sen yhden kerran. Ensimmäisinä vuosina 2003-2007 nano-teokset valmistuivat vaivattomasti, kun niitä teki töiden rinnalla, haasteena sille, mitä muuta elämä voi olla kuin tutkijan työtä. Yksi nanoistani tuli julkaistuksikin nimellä Kuninkaantekijät (2010).

Mutta töiden vähetessä on vähentynyt motivaatiokin. Viime vuosina Nanot ovat uupuneet viimeistään puolivälissä. Apurahat ja työsuhteet ovat olleet  ainoita merkkejä maailmalta, että joku on kiinnostunut edes tietoteksteistäni. Romaanit ovat valmistuneet siinä sivussa.

Tänä syksynä piti sitten valita, ottaako maraton-haasteeksi joku aivan päästä repäisty idea (kirjoittaa Minuhe-romaani sinä-muotoisen kertojan puhutteluna?), työstää jotain synopsista, vaiko alkaa editoida jotain keskeneräisistä fantasiateksteistä.

Valitsin synopsiksen työnimeltä Salaperäiset miehet perunamaalla. Viime juhannuksena olin ehdottanut Saaralle, että tehdäänpä yhdessä dekkari. Jonkin aikaa piirustelin henkilöitä ja paikkoja kyseisellä työnimellä. Ilmoitin sitten, että minä teenkin tämän itse. Synopsikseen Saara teki jo ensimmäiset korjaavat kysymykset. Sitten sekin projekti hautui läppärin kansiohierarkiaan.

Onneksi tämä marraskuu alkoi osaltani samoissa pakomaisemissa kuin missä olimme juhannuksena. Vainajaviikonloppuna en muuta tehnyt kuin luin Simenonia ja kirjoitin savolaiseen järvimaisemaan ideoitua SMP-romaania. Tällä kertaa etuna on Maigret-pokkareiden tapaisen rakenteen käyttäminen. Vain kahdeksan päälukua, tapahtumat tiivistetään muutamiin päiviin ja yhteen paikkaan, muttei yritetä perinteistä dekkarimaista puzzlea, vaan seurataan sosiaalisesti särmikkään viranomaisen toimintaa, jonka rehti suorasukaisuus saa ihmiset paljastamaan salaisuuksiaan.

Tavoitteena on simenonmainen johdonmukainen toiminta, luokkatyypeiksi pelkistetty ihmiskuvaus, aiheen sanelemat arvoitukset ihmisluonteissa. Tänään 9. päivänä on valmiina 15K sanaa eli teksti etenee melko tarkalleen maratonin vaatimassa työtahdissa. Kokemuksen mukaan romahdus tuleekin vasta 30K sanan paikkeilla. Siihen mennessä kaikki synopsikseen ideoidut hahmot, paikat ja jännitteet on jo käytetty. Juoni itsessään ei riitä kiskomaan eteenpäin.

Työnimi Salaperäiset Miehet Perunamaalla on kulkenut pitkään perintönä suvussa. Lapsemmekin on jo kuvannut ja editoinut kaksi elokuvaa tällä nimellä. Enää puuttuu kulttuurituottaja, joka näkee potentiaalin näin kotimaisessa jännärissä. Nanottamiseen se ainakin on omiaan.


Kuvassa oleva perunamaa ei liity dekkarissa esiintyviin paikkoihin.