KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

21.11. Roosalupilla Antti Tuomaista haastattelemassa
31.12.-3.1. Tukholmassa lomalla
26.1.2019 Juhlakattaus-näytelmässä (Tukkateatteri)



perjantai 27. heinäkuuta 2018

Kuvittelen kaiken, Tukholma

26.7. Torstai. 

Mittari ikkunan takana näyttää keskiyölläkin 25 astetta. En ole tällaisena Tukholmaa ennen kokenut, mutta antaahan se ylimääräisen haasteen liiankin mukavaksi käyneeseen lomailuun. Nyt opeteltava miten pysyä 3 päivää varjossa ja sopivasti nesteytettynä. Luulin tuntevani Tukholman varsin hyvin, mutta tätä en osaa ratkaista. Olut uppoaa liiankin helposti ja väsyttää olon, mutta vesikään ei riitä viemään janoa. Jalkapohjien viilentäminen vaikuttaa jopa enemmän kuin pään kasteleminen, kun mittari päivällä kiipesi yli 30 asteen. Näin muutamien ihmisten viettävän aikaa Trädgårdenin metroasemalla, siinä luolamaisimmassa, ihan vaan viileyden vuoksi.

Laatusanat tälle säälle loppuivat ensimäisenä meterologeilta. "Tukahduttava helle" kuulostaa vähättelyltä, samoin "paahde" tai "kärvistely". Kun Ruotsi vastaa metsäpaloihin pommittamalla niitä, se on merkki siitä että metaforien aika on ainakin täällä ohitse. Ilmankos Suomi ei uskalla lainata Ruotsille sammutuskalustoaan. Kohta tulisi poliittinen nootti Venäjältä.

Huomenna kaupungissa alkaa kymmenpäiväinen Euro Pride -tapahtuma, joten kaupungilla voisi varmaan liikkua ilman vaatteitakin. Hotellihuoneessani on onneksi tuuletin ja hanasta tulee kylmää vettä. Ympärillä Gamla Stan, josta en ole koskaan erityisemmin pitänyt, mutta ainakaan tänne ei kuulu autojen ääni. Äsken katselin täysikuun nousemista Södermalmin takaa, ajelin eestaas Djurgårdenin lautalla ihan vaan saadakseni olla jonkin aikaa veden päällä. Ei mitään taiteilijaelämää. Enemmän pidän Söderistä ja Vasastadenista, niiden mahtipontisesta arkisuudesta.

Mutta, sentään, vähitellen, hiljaisuus kuortuu ympärille niin kuin se näillä Tukholman retkillä on kuortuakseen: maailmasta vaikenemisena kahdella kielellä, maailmasta katoamisena pienimmällä mahdollisella energialla. Tämä hiljaisuus ei ole ilmatiivistä, vaan hengittävää: Täällä voin sentään kuvitella mitä kaikkea elämä olisi voinut olla jos keväällä 1990 tai keväällä 2003 olisinkin jatkanut yhä lännemmäksi, pois Suomesta jossa kukaan ei kysy perääni. En minä Tukholmassa olisi osannut elää, tietenkään, tulihan sekin suurkaupunkilainen yksinäisyys läpi luodatuksi 1990 ja tavallaan myös 1988 Helsingissä. Mutta aina jää kuvitelma siitä, että olisi pysynyt liikkeessä, jatkanut etelämmäksi, minne tahansa, kun vaihtoehtona on tuo suomalainen kanaviillokkina värisevä elämäntapa.


27.7. Perjantai

Tampereenkin olisi kannattanut rakentaa ennemmin metrotunnelit kuin raitsikkarata. Raiteista ei väliä, kunhan olisi kallioperässä tunnelit, joissa vilvoitella ilmastonmuutoksen tuodessa tällaisia katastrofikesiä. Tai sitten ne raiteet kannattaisi vetää Jäämerelle saakka.

Slussenin liikennesolmu tamperelaisittain
Täällä Tukholmassa avattin äskettäin keskustan uusi lähijunien terminaali, jonka lävitse piti kulkeman satoja tuhansia matkalaisia päivässä. Paitsi että rullaportaat kulkivatkin äkkiä väärään suuntaan. Tänään terminaali taas avattiin korjattuna. Sen sijaan Slussen pysäyttää ihmismassat etelän suunnalta: vihreiden linjojen metrot eivät kulje Slussenin ja keskustan välillä. Tämä kaikki tietää lisää kävelemistä, jos ei halua etsiskellä linjojen yhteyksiä Slussenin ja T-centralenin kaaoksissa.

Kulutin päivää kuin osana kaupunkia. Parasta istua puistoissa ja katsella miten paikalliset suhtautuvat coolisti helteeseen.

Illalla oli Trädgårdenissa avoin Putte i Parke -festari joka on samalla EuroPriden kickoff-tapahtuma. Sekin oli ruotsalaisittain perhejuhlaa, gospel-tähti ja teatteriduetot lauloivat. Ruoka- ja juomateltat olivat sujuvasti osa aluetta, kukaan ei kännissä. Miespareja en nähnyt yhtäkään, naisparit istuivat drinkkiseurueina. Välillä lavalla heiluteltiin sateenkaarilippua ja julistettiin että vapaa rakkaus on mahtavaa. Urbaanin yksinäisyyden asiantuntijana ihmettelin, että vapaus mihin? Selfieihin?

Söin festarikanaa ja kävelin hotelliin ennen myöhäisiä esiintyjiä. Ehkä meno muuttui villimmäksi lähdettyäni. Mutta tuskinpa vaan.

Vielä oli valvottava jotta näkisi ainutkertaisen kuunpimennyksen. Tämän hotellin, joka on sisustettu lordi Nelsonin laivojen mukaisesti, viidennessä kerroksessa on pieni kattoterassi kuin laivan ylin keikkuva kansi matalin kaitein. Kun tulee tarpeeksi pimeä, siellä tuntee kelluvansa Gamla Stanin mustien kattojen yllä. Tänä yönä siellä kävi ruotsalainen nuoripari joka yritti valokuvaa kuun pimennyksestä, mutta kuu pysyi pilvien takana, vaikka he kiipesivät kaiteettomalle korokkeelle.

Pimeän tultua terassille kiipesi yksi hotellin portieereista miesystävänsä kanssa. Sain todistaa nykypäivän Nelsonia ja lady Hamiltonia, kun he keskustelivat mennäkö purjehtimaan lauantaina. Nainen valitti, että kesä on kohta ohitse ja ensi viikolla sataa, ja pitääkös miehen olla niiin avulias kavereilleen. Mies vastaili kahdella kielellä, ruotsiksi ja englanniksi, molemmilla yhtä sujuvasti.

Minulla oli lyhtynäni pädi, joten he eivät välittäneet läsnäolostani. Sanoin lopulta gu'nat ja laskeuduin hyttiini, kun en kerran nähnyt puolinelsonia enkä merellistä eklipsiäkään. Hyttini, tykkikannen alla, on nimetty ehkä jonkin uponneen aluksen mukaan: Spirit of The Age. Se on kuuma kuin venetsialainen lyijyselli.


28.7. Lauantai

Tänään DN:n pääkirjoituksessa Lisa Magnusson ehdottaa Peppi Pitkätossun suojelemista poliitikoilta, lakipykälällä, jos muu ei auta. Tällainen päänavaus on niin ruotsalaista, leikkipolitiikan pitkittämistä leikkikulttuurilla, että kävisi satiiriksi itsestään. Eipä ihme jos spefiä ei Ruotsissa osata kirjoittaa, kun sen suodattimena on kaikkialle yltävä Spekuloiva Konformismi. Vika ei tosiaankaan ole mediassa tai valtalehti DN:ssä, sillä Magnussonin esimerkit ovat aidosti kammottavia: äärioikeistoa johtava poliitikko käytti Peppiä esimerkkinä ruotsidemokraateille kelpaavasta karaktääristä, sisäministeri poseerasi (sekin Visbyn politiikkaviikolla) Peppi-hahmon kanssa peppilandiassa, ja vasemmiston edustaja käytti Pepin tunnaria protestihymninä.

Tällaisessa turvavaltiossa nousee merkitseväksi sisäsivujen uutinen, että SJ on lopettanut junalippujen myynnin viikonlopulle, jotta vähemmillä matkustajilla olisi enemmän happea junavaunuissa. Siinä demokratia pelaa. Se olisi pelkästään kaunista, jollei kontekstina olisi peppiuutisoinnin herättämä lukutapa. Kyllä, viimeistään DN:n suljettuani tiedän, että Marsin asuttaminen onnistuu vasta kun ruotsalaiset sen tekevät!

Ja jotain pitäisi minunkin tehdä käydäkseen kolmipäiväisestä rantaruotsalaisesta. Unenpuutteen kivistämä pää ja puhvettibakteerien heikentämä vatsa eivät rohkaise retkeilyyn. Onneksi Djurgårdenin lauttapaikka on lähellä ja pilvipeite lupailee raikastavaa sadetta.




sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Sorcerer to the Crown (romaani)

Jokin arvostelu oli kiinnittänyt huomioni Zen Chon fantasiaromaaniin Sorcerer to the Crown (2015), jokin toinen pidättänyt ostamasta sitä. Sweconin lukulistapaneelissa kirjaa kuitenkin kehuttiin, joten uskoin fandom-suositusta enemmän kuin asiantuntevaa kriitikkoa. Ei olisi pitänyt.

Chon romaani osoittautui juuri sellaiseksi fanitekstiksi mitä aikuisen tai kirjalliseen laatuun luottavan lukijan on syytä välttää. Se on historiallisena brittifantasiana niin umpitäyteen puhkuttu magiaa, että MyLittlePonyn sakkaroitu maailma jää toiseksi.

Voin toki etäisesti ymmärtää, miksi identiteettiproosan ehdoilla räätälöity versio etnisesti ja emansipatorisesti tietoisesta fantasiaromaanista kerää liepeisiinsä myönteistä pöhinää - mutta romaanina kirja on YA-proosaa pahimmasta päästä, laskelmoitua ja puhki selittävää, sellaista jonka toiminta koostuu LYSTIKKÄISTÄ välikohtauksista mitä VAPAUTUNEELLA tyttöenergialla loitsiva orponeito aiheuttaa herrastaikureiden kokoontumisissa.

Kirjan maailma on kuin limonadiversio Susanna Clarken suvereenista Jonathan Strange -romaanista. Tai historialliseen kehykseen siirrettyä harrypotteria.

Clarken teosta on moitittu brittisovinistiseksi sanan molemmissa merkityksissä, mutta Chon eksotismi ei kyllä pelasta mitään, ei liioin tyttöenergia vs oppineet miehet -asetelma.

Säätyetiketin kuvauksiin käytetään varmaan neljännes sivumäärästä, mutta nämä kuvaukset EIVÄT käytä juurikaan 1800-luvun historiaa, vaan dialogeja missä henkilöt toistuvin ilmauksin keskustelevat onkos tällainen julkinen esiintyminen sopivaa. Ja sitten sama uudelleen. Ajankohdan rakennuksista, vaatteista tai taiteesta emme saa tietää mitään. Ei myöskään keskiluokasta, maaseudusta tai työnteosta.

Kirjassa on kaksi kohtausta, jotka osoittivat itselleni erityisen painavasti sen heikkoudet. Toinen on se, jossa etnisesti arvokkaat taikuripäähenkilöt ovat kohdanneet ensi kertaa. Tässä odottaisi juonen ja jännityksen toden teolla käynnistyvän. Sen sijaan henkilöt jäävät sivukaupalla keskustelemaan ja arvioimaan tilannettaan, ja tyttöenergisen 19-vuotiaan on tehtävä tietysti yksi hullutteleva taika (muuttaa vaatteet palvelijailluusioksi). Toinen on se, jossa kohtalokas tikari lennähtää seurapiirissä - ja lävistää erään rouvashenkilön turbaanin, siis merkkinä Vääränlaisesta Etnisyydestä. Alleviivatakseen kohtauksen vaarattomuutta kertoja kiirehtii kommentoimaan päähenkilöidensä näkökulmasta, että tämähän oli koominen tilanne.

Ainoa (okei, lähes ainoa elementti) millä Cho luo ajankohdan ilmapiiriä on dialogi. Austenilaisen ajan brittirekisterin hän toki hallitsee, ehkä yhtä tarkoin kuin Clarke. Tämä 1800-luvun yläluokkainen brittiläisyys on Cholle enemmän taikamaailmaa kuin varsinainen Fairyland, jonka kuvaus taas on lähempänä satufantasiaa... kuin limpsaa limpsalla jatkettuna... no, minun OLISI pitänyt lopettaa lukeminen sivulle 2 kun prologissa esitellään pieni söpö lemmikkilohikäärme.

Chon fantsuproosa on varoittava esimerkki siitä, että kielitaju ei takaa alkuunkaan rikasta hahmon- ja maailmanrakennusta, kompositiosta puhumattakaan. Ja romaanina Chon teos ei käynnisty koskaan. Se on varsin hämmästyttävää: kirjassa on miltei 400 sivua mutta kukaan kirjaa kehuneista ei ole vaivautunut ajattelemaan sitä kokonaisuutena eli romaanina?

Tällaisen, mökkioloissa siedetyn lukukokemuksen jälkeen kaikki YA näyttäytyy aina vain masentavampana mediailmiönä, jonka levittäytymisen tekee mahdolliseksi kirjallisten genrejen lämpökuolema itseisarvoksi muuttuneiden lajihybridien jäljitellessä pikemminkin tv-sarjoja kuin romaaniperinnettä.

YA:n vedossa spefin suunta ei ole alaspäin vaan kauaksi sivuille, sen suurimman mahdollisen mediapöhinän ehdoilla levittäytyvää.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Kirjan oikein hinta / arvo?


Vaikka en ole bibliofiili enkä kerää edes spefi-teoksia, kirjat ovat elämäni tärkein asia. Olen ajatellut, että jokainen päivä kun löytää jonkin uuden kirjan ja tuo sen kotiin, tuntuu kuin olisi tuonut sen päivänkin kotiin ja osaksi elämäänsä.

Silti en osaisi antaa vähäisintäkään vastausta suurimpaan kysymykseen, mikä on kirjan oikein hinta suhteessa sen arvoon. Sen sijaan tiedän, miten järjettöminä näyttäytyvät omat täpötäydet kirjahyllymme, kun on nähnyt kuolinpesän tuhansien kirjojen kokoelmat ja sen miten ne eivät lopulta kelpaa kellekään. Eivätkä riitä yksittäisen ihmisen kulttuuriperintönä miksikään museoksi tai muistoaarteeksi. Eivätkä, varsinkaan, pelasta ketään elävien kirjoihin.

Mitä isommaksi hyllypinot kasvavat, sitä vaikeampi kirjoista on luopuakaan. Tämä lumipalloefekti ei lupaa hyvää. Eikä kellään ole näiden yksityiskokoelmien mammuttitautiin ratkaisuakaan. Paikalliskirjastot kuulostavat hyvältä, mutta on helpompi ostaa tarvittu pokkari kuudella eurolla nettidivarista (kuten kesäkuussa LeGuinia, postimaksuineen) kuin kysellä sellaista jossain kaukaisessa kaupungissa olevasta spefi-kirjastosta.

Eilen (10.7.)) Helsingissä divarikierroksella satuin kuulemaan opettavaisen keskustelun. Joku asiakas yritti myydä divarin omistajalle teosta, josta netissä pyydettiin 200 euroa. Divarin pitäjä, muuten hyvin tyyni intellektuelli, hermostui. Hän selitti asiakkaalle, että Orimattilasta käsin toimiva Finlandia-kirja hinnoittelee harvinaiseksi katsomansa teokset riippumatta muista toimijoista, koska katsoo olevansa Pohjoismaiden suurin nettidivari. Ja kun Finlandia-kirja on laittanut hinnaksi 200 euroa, on eräskin arvovaltainen hesalainen divari mennyt perässä. Näin kirjan hinta nettiselailussa näyttää olevan vakiintunut niin korkealle, että jokainen tarraa omaan kappaleeseensa uskoen sen kovinkin arvokkaaksi.

Kyseisen teoksen "todellinen" hinta (ja arvo), selitti divarin pitäjä, on siis huomattavasti pienempi. Hän voisi ostaa sen asiakkaalta 20 (!) eurolla ja myydä ehkä 50 eurolla, mutta sellainen, hän muotoili huolellisesti, ei ollut hänen divarinsa "toimintaperiaate". Sen sijaan hän ehdotti, että kirja laitettaisiin myyntitilille 80 euron hintaan, mistä kauppa ottaisi myydessä puolet.

Hyllyjen välissä kuljeksiessa mietin, että mitähän kirjabisneksessä tapahtuu seuraavaksi, jahka kirjakaupat katoavat ja tilalla on enää pelkkiä divareita? Ainakin "divari" kuulostaa kovin matalalta verrattuna siihen, miten korkealle tuon eilen kohtaamani kirjapyhätön vastaisuudessa reittaan.

Ja mitäkö minä heiltä sitten ostin? En mitään.

Katselin kyllä "History of Prostitution" -kirjaa, joka olisi maksanut 8 euroa, vähemmän kuin iso tuoppi olutta hesalaisessa bistrossa. Mutta ajattelin, että sellaista lukisin kuitenkin vain samalla tavoin kuin mitä jotkut lukevat selailemalla iltalehtiä.

Sen sijaan löysin Almodovarin "Pornotähden", ilmaiseksi kierrätyslootasta. Istuin lukemaan kaikki rankat muistelmat, pidin sadetta Tuomiokirkon kupeessa ja nappailin 6 euron omenaviiniä. Illalla menin elokuva-arkistoon katsomaan ranskalaisia taidefilmejä. Rivit jäivät vajaiksi kuin Peitsamon riimit.

Sellainen kirjapäivä Helsingissä se.







sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Talo meren rannalla (elokuva)

Pidin kovasti Robert Guediguianin kahdesta (1997 ja 2002) Marseillen duunarikortteleihin sijoittuvasta, saumatta toisiaan täydentävästä perhedraamasta. Niissä meri avasi poliittiselle utopioinnille avaruuden, johon luokkatilanteensa ahdistamat päähenkilöt saattoivat katsoa ja kaipailla. Perheet koostuivat uskottavasti yksilöistään ja ystäväsidoksistaan.

Guediguianin viimeisin Suomeen tuotu filmi, Kilimanjaron lumet (2011), oli sitten jonkinmoinen pettymys, kiusallisen alleviivaava hyvää tarkoittavaksi tarinaksi - tasan sillä kompuroivan naivistisella asenteella, josta Guediguian on rinnastettu Aki Kaurismäkeen.

Guediguianin uusin ohjaus, Talo meren rannalla, on jo samalla tavoin väsähtänyt, kassatuloista piittaamaton filmi kuin Kaurismäen viimeisimmät. Ohjaajan käsikirjoittama idealismi on juhlavasti replikoitua, ja karmean kömpelösti tarinaan upotettua: pakolaislapset ovat niin lutusia, että pari niitä pelastamalla luvataan omalle utopiasirpaleelle jatkoa.

Ero Kaurismäen hölmöyksiin on siinä, että Guediguian muistuttaa toistuvasti idealismin poliittisesta jatkumosta:  käytännölliset valinnat vähäosaisten puolesta ovat arjen kommunismia, jonka vaikuttavuutta ei voi propagoida muuksi. Ohjaajan antamin viittein tai vapauksin hahmot näyttävät ja kuulostavat ikäisiltään, 50-60 -vuotiailta. En muista vastaavaa elokuvaa, joka näin viitseliäästi käsittelisi vanhuuden saavuttamista DRAAMAN aineksena, koko elokuvan keskeisenä kysymyksenä. Välillä mennään tragediankin puolelle, päättämättä miten nämä utopistit siihen oikein reagoivatkaan. Eipä ihme, että ohjaaja on eläkeiän kynnyksellä - ehkä siinä ei sitten tiedä miten tuoda mustimmat sävyt ikäaiheeseen.

Se tärkeämpi eroavuus mr Kaurismäen satuiluun on karheassa realismissa ja ympäristön historian, eritoten siinä tehtävän työn, esilletuonnissa. Talo meren rannalla on POLIITTINEN satu verrattuna AK-satuihin. Poliittisen sadun vertauskuvallisuus viittaa metonymioin tulevaan siinä missä tavallinen filmisatu viittailee metaforin menetettyyn. Ilmapiiri tällaisessa poliitisessa elokuvassa on leppoisa ja räjähdysherkkä. Sotilaat saapastelevat toistuvasti keskeyttämään perhekohtauksia.

Autenttinen maisema on poliittisessa sadussa huolella valittu lavaste. Siinä näyttelijät latelevat onttoja, kirjallisia repliikkejä, aivan kuten AK:n paperinohuet hahmot. Korkealentoinen siteeraus ei kuitenkaan eristä hahmoja. Guediguianin näyttelijät ovat ensemble, joka toimii yhteen kuin perhe jota he esittävät. Niin katsoja kokee nähneensä jotain isosti merkittävää, jonka osaset on ehdottomasti TARKOITETTU yhteen.

Ja lopetus on tässä elokuvassa onneksi harvinaisen nokkela, sen tiivistämisessä miten menneisyys ja mahdollinen tulevaisuus kaikuvat holvikaarien teatteritilassa draamantajua kunnioittaen.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Hereditary (elokuva)


Hesarin kulttuuriosastossa on valittu joukko undulaatteja, jotka kirjoittavat some-uskottavia elämysraportteja kirjoista ja elokuvista ja julkaisevat ne sitten taidearvosteluina. Taiteesta niiden ei tarvitse tietää mitään, kunhan keskittyvät elämykseen somen ehdoilla.

Hereditary-elokuvan osalta Hesarin undulaatti Juha Typpö intoutui värisemään viiden tähden edestä: "Hereditary on mestariteos ja vuosikymmenen pelottavin kauhuelokuva", kirjoittaa Juha Typpö 19.6. Hesarin arvostelussa. Mitään elokuvataiteeseen liittyviä perusteluja tälle hypetykselle ei anneta. Genre-teoksen kohdalla Typpö saa ottaa jälleen enemmän vapauksia kuin esimerkiksi kriitikko, joka kirjoittaisi Haneken tai Ozonin uusimmasta filmistä.

Toki Hesarin kulttuuriosasto on muutenkin vajonnut naistenlehden identiteettipöperöinnin tasolle.
Mutta kriitkoilta odottaisi edes jotain itsekritiikkiä.

Tosiasiassa Hereditary ei ole kummoinenkaan elokuva eikä edes kiinnostava genretuote kauhufilmiksi.

Se on kyllä itsevarmempi ja aikuisempi kuin keskimääräiset kauhufilmit 2000-luvulla, mutta SIIHEN saavutukseen ei tosiaankaan paljoa tarvita. Ja jos Typpö olisi nähnyt "It Follows" -elokuvan (2014) tai edes "Get Out" -elokuvan (2017) , niin häneltä edellyttäisi jotain kohtuullisuudentajua siitä, mitä 2000-luvun kauhufilmiltä sietää jo odottaa.
Vaan ilmeisesti hän ei kritiikkiä kirjoittaessaan näe muuta kuin potentiaalisen some-peukutuksensa.

Arvostelussaan Typpö mainitsee elokuvat Rosemaryn painajainen (1968), Manaaja (1973) ja Hohto (1980), koska näistä näkyy jälkiä Hereditaryssä. Mutta missäpä ei näkyisi?  

Hereditary on poikkeus vain sikäli, että se onnistuu lainaamaan näistä kaikista klassikosta jotain, mutta ei siitä mitään taideteosta synny automaattisesti. Suurin osa lainoista on nimittäin juuri sitä affektilainaa, joko groteskeihin ja okkultisiin kuva-aiheisiin tai koeteltuisiin trikkeihin (kuvakulma paljastaa vähitellen yliluonnollisen aineksen tilanteessa) perustuvia. Niiden hillitty käyttö esikoiseleffassa, etenkin genreleffassa, ON ansiokasta, mutta ei tässä filmissä silti mitään leffalipun arvoista ole. Se on kuitenkin VAIN kauhufilkka eikä yritäkään enempää. Vain Typön kaltaiset undulaatit yrittävät ratsastaa sillä kuin valtalehden palstapaikasta hurmioitunut nörttipoika ikään.

Näin Typpö hehkuttaa: "En muista, milloin spiritismi-istunnon kaltaista tusinakauhukohtausta olisi osattu esittää elokuvassa yhtä kylmäävästi."

Jos olisin elokuvaa näkemätön katsoja, voisin kysyä, millaisiin kinemaattisiin temppuihin tämä "kylmäävyys" perustuu? Elokuvan katsojanakaan en osaa sanoa, mitä Typpö mahtaa tarkoittaa. Ehkä Toni Colletten eläytyvän hysteeristä ylinäyttelemistä? Omasta mielestäni se ei kauaa kiinnostaa. Todennäköisesti Typpö valitsee spiritismi-istunnon hehkutettavaksi vain siksi, että teiniyleisössä moinen aihe, spiritismi, sattuu olemaan korkealla cool-faktorilla. Muuta ei undulaatilta odoteta.

Tosiasiassa elokuvan spiritismi-istunnot ovat juuri niin hölmöjä kuin miltä aihe kuulostaakin kohtauksen sisältönä. Periaatteessahan minkä tahansa rutiinikohtauksen voisi soveltaa muuhunkin tarkoitukseen, jos käsikirjoittaja ja/tai ohjaaja sen osaisivat. Hereditaryssä niin nämä meediokohtaukset kuin monet muutkin ovat tahattoman koomisia. Todistusvastuu jostain paremmasta on kriitikolla. Pelkkä undulaattinen värinä ei siihen riitä.

Säikyttelyssä Hereditary on kyllä säästäväinen, mutta parhaat aineksensa se tuhlaa täysin: huippunäyttelijät Byrne ja Collette osaisivat ladata uhkaavan tunnelman pienemmilläkin sävyillä, jos käsikirjoitus sellaiseen antaisi mahdollisuuden. Nyt ei anna. Colette päästelee täysillä, Byrne nojaa taaksepäin. Teinejä eli perheen lapsia esittävät näyttelijät taas ovat peruskauraa eli ulkonäön perusteella fakkirooleihinsa valittuja. Asia erikseen on se, kuinka kirottua lasta esittävän Milly Shapiron habitusta käytetään viitteenä down-lapsen ulkonäköön ja demonisoiko elokuva tällä tavoin vammaisuutta. Valitettavasti sellaiset identiteettihuolet eivät mahdu nörttivastaanoton maailmaan. Taidefilmin kohdalla tätä valintaa tietysti punnittaisiinkin.

Kun genrefilmistä maksaa peräti Finnkinon riistohinnan, siltä sietää odottaa vähintäänkin affekteiltaan täyteläistä suoritusta. Niin scifi kuin kauhukin on vuosi toisensa perään pettänyt tältä osin, ja fantasia kadonnut kokonaan valkokankailta. Hesarin undulaattien höpöpuheet eivät yhtään pelasta tilannetta, vaan pikemminkin päinvastoin tukevat Finnkinon valta-asemaa genretauhkan diilerinä.

Disclaimer: Kun katsoin tänään Hereditaryn päivänäytöksessä, takanani istui joukko 16-vuotiaita, joiden reaktiot kertoivat että he oikeasti pelkäsivät elokuvaa katsoessa. TÄHÄN kauhufilmin kestävä suosio perustuu, että aina löytyy uusia undulaatteja, joille kauhufilmin perusefektit ovat uutta. Mutta elokuvataiteen, edes genretaiteen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Kaksi riviä takanani istui joku, joka alkoi puolestaan hihittää siinä kohtaa missä G Byrnen hahmo esittää ensimmäisen metajärkevän kommentin yliluonnollisista tapahtumista. Kummalle yleisölle Hesarin genre"kritiiikit" siis suunnataan - ja miksi niitä ei julkaista perjantaisin lastenosastossa aikuisten sijaan?



torstai 5. heinäkuuta 2018

Vielä yksi romanssikäsikirja?


Sotakirjallisuus-historian valmistuminen ei välttämättä riipu siitä, saisiko sen tekemiseen eli itsensä elättämiseen vielä yhden apurahan. Mutta ainakaan se ei valmistu tällä vuosisdalla, jollei jotain ylimääräistä motivaatiota löydy. Eräs motivaatiometodi voisi olla jonkin muun tietokirjan työstäminen. Ei siis välityöksi vaan itse itsensä käynnissä pitäväksi sijaistoiminnoksi. Niin paljon tämä rahaton eli tuloton elämäntapa ottaa päähän.  Hosismaista maailmasta häviämistä odotellessa. Saa sitten Ville puolestaan editoida sen valmiiksi kun minä puolestani poistun ruodusta.

Kesän alulla tuli eräästä romaanista mieleen, että voisi sittenkin tehdä vielä yhden ohkaisen romanssikäsikirjan. Löysin kirjaston poistolaarista Benoîte Groultin teoksen Rakastajatar (1988). Se tarjoilee juuri sellaista identiteetit avaavaa "aistillisuutta" kuin mitä tällaiset ranskalaiset, pikkuporvarilliset feministiteokset uskottelevat radikaaliksi. Mutta kirjassa sattui olemaan oikeasti itsehuvittunut esipuhe, jossa ihmetellään miten eroottisen rakkaustarinan voi enää tehdä uskottavasti. Esipuhekin kyllä kuulostaa enemmän 1920-luvulta kuin 1980-luvun julkaisulta. Silti siinä voi kuulla (jos genren itsetietoisuuteen uskoo - ja sellaiseen maailmanselitykseen uskominenhan on jokaisen genren esteettinen ydin) aiheensa merkityksen ymmärtävän kirjoittajan aitoa pyrkimystä autenttiseen rakkauden kieleen. 

Ja siitä se sitten tuli mieleen, että kokeilisi lähestyä eroottisia rakkaustarinoita kirjallisen estetiikan eikä ranskalaisen filosofian kannalta, kuten feministit ovat niitä pätkineet ja pilkkoneet omiin aatteellisiin tarpeisiinsa. 

Sattumoisin tähän aiheeseen liittyi se ainoa yhteistyö ja ainoa yhteisartikkeli, jota koskaan Axun kanssa suunnittelimme. Tarkoituksemme oli kirjoittaa vertaileva analyysi suomalaisen proosan seksikuvauksista, mutta etäännyttävänä näkökulmana OMISTAMISEN retoriikka näissä kuvauksissa. Tämä oli siis Axun heittämä idea, josta pidin kyllä välittömästi. Jotenkin se vain sitten unohtui eikä Axukaan koskaan palannut siihen. Ehkä siksi, ettei meillä ollut mitään järkevää tulkintakehystä kyseisten kuvausten sukupuolieroille.

Tänään tämä kehollisten merkityksen epästabiilius ja sitä hoivaava Hollywoodin identiteettipolitiikka palasi mieleen katsellessa uusinta Marvel-filkkaa, Ant-Man and Wasp, jossa valkoinen mies kutistuu holtittomasti ja musta nainen muuttuu häilyviksi kvanttiaalloiksi. Siinäpä piisaa valmiiksi pätkittyä tulkittavaa pikku kulttuuritutkijoille kuin sikanautaa suoraan purkista!

Mutta kotiin tultua en kirjoittanut arvostelua elokuvasta. Niin paljon nuo MCU-tuotteet ärsyttävät täyttäessään scifi-genren tusinakamalla.

Sen sijaan kirjoitin Agricolaan arvostelun Lyytikäisen uudesta Krohn-esseekirjasta. Ei sekään kummoinen kulttuuritapaus ole, etenkään scifi-harrastajan kannalta, mutta jonkunhan se täytyy sekin esitellä. Kauniisti ja lähestulkoon vailla satiiria sanottuna.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Sotakirjallisuuden klassikot


Kesän myötä tietokirjan tekeminen on hidastunut yhtä lailla kuin romaanien suunnitteleminen. Ei rahaa, ei velvoitteita, ei motivaatiota, ei odotuksia. Vain raha stabiloi merkityksen merkityksiä tässä maailmassa. Raha tai maineen odotus, mikä on käytännössä sama asia. Tästä kaikesta pitäisi laatia sukupolvioppi. Sen pitäisi olla yhtä olennainen oppiala kuin sukupuolioppi. Miksi ei ole?

Axun käsikirjoituksen työstäminen saattaa tosin edetä heinäkuussa, pitkästä aikaa. Joten sukupolvioppiin voisi lisätä, että myös kuolema kummasti stabiloi merkityksen merkityksiä.

Luen kyllä edelleen sotaan liittyviä tietokirjoja, muttei niissäkään ole enää erityisiä avainteoksia odotettavissa kirjallisuushistorian kannalta, vaan täydentämään harsoisia tietojani sotahistoriasta. En esimerkiksi tiennyt, että 1700-luvun puolivälin siirtomaasotaa on kutsuttu myös "ensimmäiseksi maailmansodaksi", koska sotahan levittäytyi globaaliksi.

Sotakirjallisuuden lajihistorian tekee vaikeaksi sekin, että se on eriytynyt kansallisiin kaanoneihin 1900-luvulla. Jonkinlaiseksi oheislukemistoksi voisi ehdottaa niitä teoksia, jotka ovat mukavasti luettavissa, mutta eivät tunnu koulukiusaamiselta, kuten Ilias tai Aeneaan taru. Tässä top10-joukossa muutamat teokset sentään voivat avartaa käsityksiä sotaproosan estetiikasta:
  • Stendhal: Parman kartusiaaniluostari (1839) - Napoleonin sodat
  • Leo Tolstoi: Sota ja rauha (1865-69) - Napoleonin sodat
  • Stephen Crane: Punainen kunniamerkki (1895) - USA:n sisällissota
  • Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä (1920) - I maailmansota
  • Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta (1928) - I maailmansota
  • Jaroslav Hasek: Kunnon sotamies Svejk (1932-33) - I maailmansota
  • Primo Levi: Tällainenko on ihminen? (1947) - II maailmansota
  • Norman Mailer: Alastomat ja kuolleet (1948) - II maailmansota
  • Vasili Grossman: Elämä ja kohtalo (1980) - II maailmansota
  • Tim O'Brien: "Kantamukset"-novelli (1990) - Vietnamin sota

Noista Grossman ja O'Brien ovat olleet itselleni isoimmat yllätykset. Grossmanin teosta on kehuttu jopa 1900-luvun "Sota ja rauhaksi", mutta se on jo raskasta liioittelua; romaanina se on kuin olkikeko verrattuna Tolstoin teoksen tiiviyteen ja ironiantajuun. O'Brienin koko novellikokoelman (The Things They Carried) taas voisi suositella suomennettavaksi aivan milloin tahansa. Jüngerin Teräsmyrsky oli eräänlainen yllätys sekin, mutta onhan sen estetismi myös vastenmielistä, kun tietää millainen sen kirjoittaja on maailmankuvaltaan. Suomennos itsessään on tosin niin upea, että voi keskittyä maistelemaan sitä.

Sotakirjoissa on ollut lisäksi pitkä liuta pettymyksiä, kirjoja joiden satiiri sotaa kohtaan on varmasti ollut riivattua omana aikanaan, mutta vesyttynyt ajan kuluessa ja ihmiskunnan turruttaessa itsensä mukavuuksiin. Sotarunoihin taas en ole saanut sellaista otetta, että niistä olisin löytänyt täydennystä sodan ERITYISELLE kirjalliselle estetiikalle. Toisaalta jonkin maan sotakuvaukset voivat olla vaikuttavia riippumatta siitä, miten juuri sotaa käsitellään ja onko se edes pääosassa. Brittiläisestä sotaproosasta en ole löytänyt teoksia, jotka nousisivat aiheensa kannalta merkittäviksi.

Ja miltä Linnan Tuntematon tuntuu maailmanhistorian sodat kahlattuaan? Kieleltään edelleen hiotulta, mutta kerronnaltaan kovin kovin lapselliselta. Ei ihme, että sitä naurettiin aikanaan poikaseikkailuksi. Sama pätee kuulemma Remarquen teoksen suosioon: sen suosio selittyy osittain sillä, että sitä luettiin juuri poikaseikkailuna.  

Scifin ja fantasian sotaeepokset ovat niin ikään siinä rajalla, ettei niistä osaa sanoa, pitäisikö niiden vaikutus ottaa huomioon muutoin kuin tulevaisuussotien kuvauksissa. Sotahistoriatkin tuntuvat tärkeämmiltä, ja niistä voisi 10+ teokseksi nostaa Lindqvistin pommitushistoriikin Nyt sinä kuolit. Se totisesti sulkee sisäänsä kaiken sotaestetiikan ja laatii siitä väistämättömän ratkaisun eli rakenteen.

Haapsalu 2018


Viikko hotellielämää ja virolaisia oluita. Haapsalu oli vieläkin hiljaisempi kuin vuosi sitten täsmälleen samanlaisella reissullamme, jolloin se turistisesongin aikaankin (elokuussa) oli kuin N-pommin jäljiltä. Viikonloppuisin kaupungissa kuulemma liikkuu ihan oikeasti ihmisiä, mutta meidän viipaleemme Haapasalusta ovat olleet pitkiä ja kapeita: ruovikkoiset merenrannat, iltapäivät auringossa, kiiltävän valkoiset puupenkit, kauppakylmät oluet, raukeat päiväunet oluen ja illallisen välissä.



Tällä kertaa valitsimme majoituspaikaksi guesthouse Päeva Villan. Se maksoi suunnilleen saman kuin salmen toisella puolen Fra Mare -kylpyläkolossi, jossa yövyimme vuosi sitten, mutta saimme nyt merinäkymän, omalta tuntuvan rakennuksen, ja Pietari Suurelle omistetun huoneen. Päivät ja yöt olivat täydellisen hiljaisia, mitä nyt tuhatkunta lokkia kirkui salmella ikkunan takana. Tämän ylimaallisen hiljaisuuden vuoksi pidän Haapsalusta paljon enemmän kuin Kuresaaresta, jossa kävimme Viron kierroksella kaksi vuotta sitten.

Kirjat kuluivat tällä matkalla hitaasti, iltaisin katselin futis-otteluja enemmän kuin koskaan Suomessa vaivautuisin. Haapsalustakin yritimme löytää suomen- tai englanninkielistä lukemista, mutta mahdottomalta se tuntui. Kaupungissa olisi ollut jopa Tsaikovski-festivaali, muttei vielä torstaina linnan lavasteissa, mikä olisi voinut vetää meidätkin katsomoon.

Viimeisenä yönä nousi ukkonen vähä vähältä kiehtyneestä helteestä. Perjantai oli sitten pelkkää väsähtänyttä, sateen saattelemaa paluuta pohjoiseen Tallinnan kautta. Meno- ja paluumatkalla tajusin miksi niin inhoan Tallinnaa samoista syistä, jotka tekevät muuten Virosta viehättävän: Tallinna tuntuu pelkältä lavasteelta, homogeenisemmältä kuin suomalaisetkaan kaupungit, eikä kaupunki näytä elävän minkään keskipisteiden ympärillä, joten turistit ja kulkukissat ovat ainoat olennot, joiden hätäinen liikehdintä pitää kadut elossa. Ja kun suomalaiset turistimassat käyvät Tallinnassa tekemässä vain U-käännöksen kaljakärryn saadakseen, olisi kaupunki tunnettava perinpohjaisesti löytääkseen jotain omaa... kuten tällä reissulla osuimme sattumoisin import-kirjojen kauppaan jossa oli pitkät rivit spefiäkin, kaikki hintaan 4.90 e.

Tallinnan tyhjyys ja lavastemaisuus tuntuu tuomiolta, joka ei irtoa olemuksesta edes Suomeen palattua.
Helsingissä yövyimme kuolinpesässä, tutkimme jäljellä olevien tuhansien kirjojen jäämistön jäämistöä, paksusti pölyyntyneitä teoksia, jotka eivät ole kelvanneet enää kellekään, vähiten divareille. Niiden joukosta löytyi vielä outoja harvinaisuuksia kuten arvostelukappaleen Hosiksen runokokoelmasta, jonka painoksen Hosis aikoinaan väitti hävitetyn täydellisesti.

Ja nytkö vielä kesää jäljellä? Ja ihmisiäkin? Kuukaudet pitäisi numeroida kuin aseman lokerikot.


En jaksa koko maisemaa sinulle selittää,
se muuttuu koko ajan nopeammin
kuin minä  (Hosis: Nähtävän rajalla, 1973)