Algernon Blackwood: Panin puutarha (kertomuksia)

 

Algernon Blackwood: Panin puutarha
Suom. Ronja Erkko
229 s.
2023, Abraxas

Abraxas on vuonna 2019 perustettu, esoteeriseen kirjallisuuteen erikoistunut kustantamo, joka on julkaissut muutamia kauhukirjallisuuden klassikkoja tyylikkäinä kovakantisina painoksina. Ainakin meillä Tampereen kirjastoissa Abraxasin teoksia on hyvin saatavilla, vaikkei niitä aivan tavallisen kirjakaupan hyllyiltä löytäisikään. Viime vuonna ilmestyivät Arthur Machenin Suuri jumala Pan (1894) ja Willis George Emersonin Savuinen Jumala (1908), tänä syksynä Algernon Blackwoodin erinomainen Panin puutarha (1912).

Kirjojen nimistä ja julkaisuvuosista voi päätellä miten runollisesta myyttien kierrätyksestä on kysymys. Blackwoodin suomennos tosin on sisällöltään makupala paksusta alkuteoksesta sisältäen kaksi alkuperäistä kertomusta ja kolmannen kokoelman ulkopuolelta. Julkaisussa ei mainita, että kyse on vain ulkoisesti samasta teoksesta. Tätä voisi pitää kuluttajan huijaamisena – vaikkakin todennäköisesti tämän sortin kirjallisuudelle omistautunut bibliofiili tietää tarkoin millaista editiota on ostamassa.

Kirjan kaksi pitkää kertomusta muodostavat eräänlaisen kaksoisrungon. Ensimmäinen kertomus kuvaa englantilaisen metsän (aina isolla kirjoitettuna Metsäksi) pyhyyttä ja kätkettyä kauneutta, toinen itäeurooppalaisten rantapajukkojen demonista uhkaavuutta. Molemmissa kertomuksissa on pääosassa ihmispari, joista toinen yrittää tulkita kumppaninsa vajoamista yliluonnollisen armoille. Kertomusten välissä on hengähdystauon mittainen kuvaelma siitä, miten luonnon kauneus parantaa itsemurhaa hautovan ihmisen.

Pienoisromaanin mittainen, metsän pyhyyttä ylistävä ”Mies jota puut rakastivat” on filosofista kauhusatua parhaimmillaan. Useissa kohdin kerronta hidastuu ensin oudon tilanteen tai tunnelman kuvailuksi, seisahtuu sitten päähenkilön ajatuksiin tai repliikkiin sijoitetuksi esseeproosaksi. Tarinassa vastakkain ovat kristinuskon suojakertoimeen luottanut vaimo ja metsän pakanallisille voimille avoin puoliso. Kyseessä on siis todella isoja myyttejä pyörittävä kolmiodraama, jossa viettelijänä toimii sekä metsän aistikas kauneus että tuolle aistikkuudelle omistautunut luontomaalari.

Kirjan toinen pitkä kertomus, ”Pajut”, vie yllättäen Tonavalle, lähelle Bratislavaa. Kauhuhistoriikkien mukaan kyseessä on Blackwoodin ihailluin kertomus, johon myöhemmät alan kirjailijat ovat kunnioittaen viitanneet. ”Pajut” on ilmestynyt aiemmin suomeksikikin Englantilaiset aaveet -kokoelmassa (1994).

Tonavalle kanootillaan lähteneet britti ja ruotsalainen tajuavat maisemien olevan autiompia kuin he ovat ennakoineet. Kaikkia rantoja peittävät pajupensaikkojen ”armeijat”, jotka näyttävät ”tanssillaan” kätkevän jonkin suuremman yliluonnollisen voiman, jota itse Tonavakin ilmentää. Brittikertoja palauttaa mieleensä kaupungin turvallisen arjen torjuakseen pelkoja, kun taas ruotsalainen on niin herkkä ymmärtämään oudon puumaailman pakanuutta, että haluaa uhrautua lepyttääkseen luonnonvoimat.

Tällaisen kauhutarinan kerronta hyödyntää minäkertojan rakoilevaa itsevarmuutta, jossa yhä tarkemmat havainnot saavat yhä ristiriitaisempia tulkintoja. Matkakumppanin yliherkkyys ja tihenevät vihjeet nimettömästä uhkasta ovat tällaisten tarinoiden rutiinia nekin, mutta Blackwood ei lopussa tarkenna kerrontaa mihinkään selityksiin, vaan päinvastoin tuntuu lopuksi siirtävän havainnot aivan toisaalle.

Ruotsalainen mystikko äänenään Blackwood toteaa painavasti, että mysteerissä ei ole kyse mistään ”vanhoista jumalista”, vaan jostain suuremmista ja vanhemmista ”entiteeteistä”. Sikäli Blackwoodin teoksen luonnehtiminen esoteeriseksi tai edes goottilaiseksi kauhuksi antaa käsityksen vain siitä perinteestä, jota vasten hän haluaa kuvailla mysteerien universaalia paikallisuutta. Siinä mittakaavassa metsäkin on vain ”Panin puutarha”.

Panin puutarha täydentää hienosti Blackwoodilta äskettäin julkaistua novellikokoelmaa Nukke, jossa nähdään urbaanimpaa ja leikkisämpää puolta kirjailijasta. Lisäksi Panin puutarha sisältää Antti Litmasen perusteellisen artikkelin Blackwoodin asemasta vanhakumman (weird'in) klassikkona.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portissa 4/2023

Herbert: Dyynin lapset (romaani)

 

Frank Herbert: Dyynin lapset

Suom. Natasha Vilokkinen
586 s.
2023, WSOY

Käsitellessään galaktisia valtakamppailuja avaruusooppera luiskahtaa mieluusti fantasiasta tuttuihin yksinkertaistuksiin. Vanhaa imperiumia ei kumoa poliittinen liike, vaan jokin heimo tai järjestö. Tunnetuin esimerkki tällaisesta anakronistisesta politiikasta löytyy Frank Herbertin Dyyni-romaanisarjasta (1965–1985). Sarjalle nimensä antaneessa ensimmäisessä romaanissa, avaruusoopperan ylivoimaisessa klassikossa, universumin hallinto ratkaistaan huumemarkkinoilla, joista päättää uudeksi keisariksi kohoava uskonnollinen heimopäällikkö.

Dyyni oli aikoinaan huikea menestysteos. Maailmanrakennus perustui avaruusoopperan parhaille piirteille, dynastioiden hovijuonille ja armottomille planeettakohtaisille kulttuureille, joihin valtiaidenkin oli sopeuduttava.

Jälkikäteen on hämmästyttävää huomata, miten vähän Dyynissä ollaan varsinaisesti avaruudessa, tähtilaivastojen taisteluista puhumattakaan. Avaruudellisuus on korvattu esoteerisella hippimystiikalla. Dyyni-planeetalta kerätty, tähtinavigaation tarvitsema rohto on toki verraton metafora. Öljyn sijaan harvinainen huume on ratkaisu armeijoiden mobilisaatioon.

Herbert jatkoi ensimmäisen romaanin tarinaa väkinäisessä Dyynin messiaassa (1969; suom. 1987). Tarina hyppäsi jälleen ylitse parhaalta juoniainekselta tuntuvat galaktiset taistelut. Alkuteoksen sankari Paul Atreides oli nyt sekä hiekkaplaneetan uskonnollinen päämies että uskonsotureillaan galaktisen vallan vakiinnuttanut keisari. Taaskaan tarinassa ei vaivauduttu avaruuteen. Kirja keskittyi matriarkaaliseen uskontoon, pääosaan nousi Paulin rinnalla hallitseva sisar Alia.

Dyynin messias ei menestynyt ensimmäisen romaanin tavoin, ei alkukielellä eikä suomeksi.

Seuraavan jatko-osan suomennosta, Dyynin lapsia, piti odottaa tähän syksyyn saakka. Uudesta suomennoksesta saamme kiittää uusia filmisovituksia. Dyyni-elokuvan maaliskuussa 2024 ilmestyvä jälkiosa tulee olemaan taatusti vuoden puhutuimpia tapauksia.

Odotukset kolmannen Dyyni-kirjan suomennoksesta eivät olleet yhtä korkeat kuin elokuvan kohdalla. Romaani osoittautui sentään paremmaksi ja paksummaksi kuin välinäytökseltä tuntunut kakkososa. Uudet päähenkilöt, Paulin lapset Leto ja Ghanima, ovat Dyynin valtaistuinpelissä uusia toiminnallisia hahmoja. 

Silti kirja ei ole lähelläkään ensimmäisen romaanin juonivetoisuutta ja maailmoja törmäyttävää mittakaavaa. On odotettava sivulle 230 saakka päästäkseen edes ensimmäiseen pieneen toimintakohtaukseen.

Vaikka Dyynin lapset on julkaistu vuonna 1976, se on – edeltävien romaanien tavoin – lähempänä avaruusoopperan alkuaikoja kuin tietotekniikan, avaruusohjelman ja robottien innostamia 1970-luvun scifi-tarinoita. Tietokoneiden puuttuminen on Dyyni-sarjassa selitetty niitä kohtaan tunnetulla universaalilla epäluulolla ja lähitaisteluiden tarpeellisuus sillä, että suojausjärjestelmien läpi ei pääse muutoin kuin atomiaseilla.  

Dyynin messiaassa yksittäisen ”atomiliekinheittimen” leimahdus riitti muuttamaan juonen ja päähenkilöt. Myös Dyynin lapsissa scifille ominainen teknobabble sekoittuu häiritsevän arkiseen rupatteluun: ”Sisäaavikon taikauskoinen rupusakki pelkää ekologista transformaatiota”, tokaisee valtiatar Alia. Alkuteoksessa sama repliikki ei ole ihan yhtä kömpelö kuin suomeksi: "The superstitious riffraff of the Inner Desert fear the ecological transformation."

Alkuperäisen Dyynin tarinassa tuntuivat 1960-luvun kuuma radikalismi ja kylmä politiikka. Suurvaltojen konflikti oli dramatisoitu Lähi-Idän kriisialuetta muistuttavalle aavikkoplaneetalle. Jatko-osissa politiikka on korvattu uskonnollisella mystiikalla. Sekä Bene Gesserit -papittarilla että hiekkamadon rohdossa jalostuneilla päähenkilöillä on kyky ennustaa tulevaa. Suurin osa Dyynin messiaasta ja Dyynin lapsista pyörii toiminnan sijaan keskusteluissa siitä, miten ennustusten tulisi täyttyä. Loputtoman tylsiäkin moiset dialogit ovat, vailla oikeiden kuningasdraamojen hienostunutta julmuutta.

Viittauksia Maan historiaan on hieman enemmän, mutta vieläkään ei selitetä, miten arabiavoittoinen sanasto ja islamia muistuttava uskonto kytkeytyvät meidän maailmaamme vai onko kyseessä jonkinlainen rinnakkaismaailma. Jihadiksi nimetystä uskonsodasta intoilu tuo kirjan eetoksen jopa vastenmielisen lähelle nykypäivää.

Hyvän fantasian lailla Dyynin lapsissa on kyllä aivan omanlaistaan kammottavaa taikuutta. Rohtohuumeen ansiosta Paulin sisarella ja lapsilla on käytössään edeltävien sukulaistensa muistot. Seksuaalisuus, aatelinen velvollisuudentunto ja demoninen luonne voivat possessoida elävän ruumiin vainajan luonteella. Näin Herbert kierrättää kirjaansa jo kertaalleen kuolleeksi uskottuja henkilöhahmoja. Päähenkilö Paul kokee hänkin eräänlaisen inkarnaation, jonka aitoutta arvuutellaan läpi romaanin.

Silkkaa fantasiaa edustaa myös aavikkomaailman hirviö, lohikäärmeen sijalla maailmaa hallitseva hiekkamato. Vaikka Dyyni-sarjaa on kehuttu ekologisen scifin varhaiseksi edustajaksi, sen koko habitaatti on dramatisoitu yhdeksi lajiksi, jättimäiseksi hiekkamadoksi. Mitään uutta ja kiinnostavaa ei maailmasta saada tältäkään osin enää irti.

Dyynin lapset luettuaan ei pahemmin piittaa enää siitä, vieläkö lisää Herbert-suomennoksia on luvassa. Niiden sijaan toivoisi kustantajien aktivoituvan uudemman ja scifistisemmän avaruusoopperan kääntämiseen.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portissa 4/2023

Tällä tavalla hävitään aikasota (romaani)

 

Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota
Suom. Kaisa Ranta
221 s.
2023, Hertta

Kirjeromaanit, nuo analogisen maailmaan hitaat ja aukkoisuudessaan jännittävät dialogikertomukset, eivät yleensä toimi scifille ominaisessa aikaskaalassa. Onneksi fantastikot löytävät kirjeromaanillekin luovaa käyttöä ja vieläpä mittakaavassa jollaista ei ole ennen nähty: ihmiskunnan historian ylittävässä aikasodassa.

Tällä tavalla hävitään aikasota on nimensä mukaisesti pastissi aikamatkailua ja etenkin sen paradokseja käsittelevistä tarinoista. Päähenkilöt edustavat kahta mysteeriksi jäävää tahoa, jotka pyrkivät muuttamaan aikajatkumoita mieleisekseen lähettämällä agentteja muokkaamaan historian huomaamattomia solmukohtia. Toinen osapuoli luottaa teknologiaan, toinen biologiaan ja geneettiseen manipulaatioon. Aikajatkumon varovainen manipulaatio voi kestää vuosia, mutta agenteilla on loputtomasti aikaa.

Taidostaan ylpeät agentit, naiset nimeltä Punainen ja Sininen, lähettävät toisilleen pilkkaavia viestejä, joissa kollegiaalinen ihailu muuttuu vähitellen rakkaudeksi. Sininen edustaa ”haltiahippimaailmaa”, Punainen ”teknodystopiaa”, kuten vakoojat toisiaan nimittelevät.

Koska kaikesta, mitä aika-agentit tekevät, jää jälkiä historiaan, heidän on naamioitava kirjeet osaksi maisemaa tai kasveja, sekä kätkettävä viesteihinsä piilomerkityksiä, joita ainoastaan toinen voi ymmärtää. Punaisen esikunta saa kuitenkin selville viestienvaihdon ja pakottaa tämän järjestämään Sinisen murhan.

Miten Punainen selviää mahdottomalta vaikuttavasta tilanteesta, jossa hänen on tapettava rakkaansa ja samalla pelastettava tämä, perustuu tietysti aikamatkailuun sekin. Juonen loppukäänteet ovatkin oikeastaan kirjan parasta scifiä.

Yleensä tällaiset tarinat ironisoivat itsensä puhki yrittäessään selittää peräkkäisiä ja päällekkäisiä aikaparadokseja, mutta tässä kirjassa riittää pieniä johdonmukaisia yllätyksiä ihan loppuun saakka.

Kerronta nojaa erittäin kunnianhimoisesti kahden genrekirjailijan pyrkimyksiin häikäistä toisensa juuri scifille ja tieteisfantasialle ominaisella tyylittelyllä. Punaisen vakoojan kirjeet ovat amerikkalaisen Max Gladstonen laatimia ja Sinisen kirjeet kanadalaisen Amal El-Mohtarin kynäilemiä. Välillä viestien romanttinen paisuttelu on raskaan imelää ja itseisarvoista, mutta kirjeromaanin perinteessä ryöppyävän romanttiset puhuttelut ovat tietysti sääntö eikä poikkeus.

Lisäksi molemmat kirjailijat näyttävät tuntevan erinomaisesti aikamatkatarinan kliseet. Aikakoneiden sijaan he keskittyvät siihen, miltä ajalliset olennot ja tapahtumat vaikuttavat taiteilijamaisten agenttien käyttämänä materiaalina.

Ihan englanniksi en olisi näin imelää tyylittelyä jaksanut lukea. Suomeksi korkealentoisetkin jaksot tuntuvat konkretisoivan ihailua genreä kohtaan: 

”Kun mahtava Gallumfry kallistuu päin planeettaa ja sen kyljestä sataa pakokapseleita, kun taisteluasemat näivettyvät kuin liekkeihin viskatut kukat, kun radiotaajuudet ritisevät voitonriemua ja kiiturit pyyhältävät pakenevien tyhjiöhäntien perään, kun aseet jyrähtävät viimeisen argumenttinsa mykkään avaruuteen, hän livahtaa tiehensä.”

 

Romanttisuudesta huolimatta tarinassa tuntuu samanlainen viileän byrokraattinen näkökulma aikamatkailuun kuin Isaac Asimovin klassikossa Ikuisuuden loppu (1955), mutta metatasoja on kosolti enemmän. Agenttien kuittaillessa toisilleen siitä, miten he editoivat vastapuolen kertaalleen muuttamaa historiaa, voi kommentteja lukea kirjailijoiden kunnianosoituksina toistensa genretaituruutta kohtaan.

Sekä aikamatkatarinoiden että scifin perinteen päälle rakennettuna Gladstonen & El-Mohtarin teos edustaa ainutkertaisen lajitietoista suoritusta. Se muistuttaa, että scifi on myös omanlaistaan ylevää historianfiktiota.

Ilmestyessään (2019) kirja voitti kaikki mahdolliset alan palkinnot mitä pienoisromaanille voi suoda: Hugo, Nebula, BSFA, Locus. Palkintojen tulva ei herätä muuta ihmetystä kuin että miksi kirjaa ei ole aiemmin saatu suomeksi.

Nyt julkaisusta vastaa tuore pienkustantamo Hertta. Se on hyvin onnistunut täsmällisissä käännösvalinnoissaan. Sydämellistä palautetta sietää antaa siitäkin, että heidän julkaisunsa ovat huolellisemmin toimitettuja kuin isojen kustantamojen teokset.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 4/2023

Nguyen: Pelien filosofia (tietokirja)

 

C. Thi Nguyen: Pelien filosofia

Suom. Tapani Kilpeläinen
310 s.
n&n, 2023

Vähänpä ilmestyy yleistajuista pelitutkimusta suomeksi, joten amerikkalaisen C. Thi Nguyenin tuore Pelien filosofia - toimijuus taiteena vaikuttaa välittömältä klassikolta jo nimensä puolesta. 

Kirjan suomalainen nimi kuitenkin lupaa aivan liikaa pelien syväluotausta; alkukielinen nimi on lyhyesti Games. Agency As Art (2020). Mutta jos tietää, että kustantaja n&n julkaisee hyvin käytännönläheistä, yleensä kasvatukseen liittyvää filosofista kirjallisuutta, niin teokseen kannattaa tutustua ja keskittyä niihin lukuihin, joissa puhutaan enemmän peleistä ja vähemmän filosofiasta. Suomentaja on Tapani Kilpeläinen, minkä pitäisi olla itsessään suositus filosofiankin muuttumisesta sujuvasanaiseksi.

 

Pelien filosofia käsittelee pelaamista pelaamisen itsensä vuoksi eli ”ponnistelupelaamista”. Tällainen pelaaminen on lautapeleissäkin yleisintä pelaamista, sanoo Nguyen, verrattuna voittoa (tai huipputaituruutta) tavoittelevaan ”saavutuspelaamiseen”. Hän vertaa ponnistelupelaamista Jesper Juulin määritelmään (The Art of Failure, 2013) pelaamisesta emotionaalisena uhkapelinä: ”Kun onnistumme peleissä, kohtelemme niitä normaaleina tilanteina, joissa menestyksellä on merkitystä. Mutta kun epäonnistumme peleissä, kohtelemme niitä tyhjennetteyinä tilanteina sanoen itsellemme, että menestys ja epäonnistuminen peleissä ei oikeastaan merkitse mitään.” Tätä itsepetoksen muotoa, hieman kömpelösti suomentuvaa asennetta ”epäonnistumisen uskottava kiistäminen”, Nguyen ei pidä riittävänä selityksenä sille, miksi pelaamme silloinkin kun tiedämme, että todennäköisesti emme voita.

Nguyenin selitys on, että pelin ajaksi ihminen omaksuu ”väliaikaisen toimijuuden”, joka pyrkii voittamaan, mutta johon voi ottaa etäisyyttä epäonnistuessa. Tätä siis tarkoittaa, että pelit ovat toimijuuksia tallentavaa ja opettavaa taidetta ja että peleissä olemme sekä autonomisempia että turvatumpia (vastustajan hyökkäys ei ole aggressio vaan ratkaistava este) toimijoita kuin muilla elämänalueilla.

Kirjassa on hieman enemmän esimerkkejä digipeleistä ja sen määritelmä ”pelistä” toimii pikemminkin välineenä sille, mitä Nguyen haluaa sanoa ylipäänsä ihmisestä, ei niinkään peleistä itsestään. Lautapelien osalta on tarjolla muutaman rivin esimerkkiluonnehdintoja 183X-peleistä, Go'sta, shakista, High Frontier -pelistä 'vaimonkanssa'-pelityyppinä, COIN-peleistä ja Root'ista, ja ihan partypeleistäkin, niukkoja varsinaisen pelin analyysissä, koska havainnollistavat pikemminkin teoriaa pelaamisen itsetuntemuksest ja asenteista. Esimerkiksi 1830-peliä hän kuvailee oppitunneiksi sosiopaattisesta bisneskäyttäytymisestä: ”Näin tuhoavien toimijuuksien tunteminen [–] voi olla hyväntahtoiselle toimijalle hyödyllistä ymmärrettäessä pahoja toimijoita, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin.”

Jos tämä kuulostaa kovin karkealta määritelmältä 1830-pelin nautittavuudelle, niin vieläkin karkeampaa ja karmeampaa on se, miten mekaanisena elämänoppina Nguyen kuvailee romaaniklassikkojen hyötyä. Tai ne Nguyenin itsekehut, miten Go on opettanut häntä arvioimaan”yksittäisen taistelun arvoa koko maisemaa vasten”. Näin varmasti. Mutta valitettavan pinnallisia ovat kaikki Nguyenin peliluonnehdinnat. Ainoa lyhyt analyysi (s. 196), josta erityisesti pidin, koski The King Is Dead -peliä, joka on omakin suosikkini. Pelin "masokistisuutta" Nguyen ei kuitenkaan halua tai osaa selittää pelin mekaniikoista käsin, kuten kuka tahansa pelistä BGG:n foorumeille kirjoittava tekisi.

Oikeastaan siis pelit ovat kirjassa väline filosofian sisäiseen keskusteluun ihmisiä motivoivista arvoista. Paras analyysi koskeekin ponnistelupelaamisen asenteita niiden pelien osalta, joissa haluamme oppia pelin yhdessä muiden (etenkin kumppanin) kanssa, sen sijaan, että lukisimme netistä paremmuuttamme nopeuttavia strategiaoppaita. Kirjassa on kokonainen luku, jossa Nguyen vastaa yksitellen erilaisiin epäilyksiin ja vastaväitteisiin siitä, että ponnistelupelaajakin tosiasiassa odottaa lopulta voittavansa. Se osuus ainakin kannattaa lautapelaamisesta kiinnostuneen lukea.

Kustantaja mainostaa kirjan saaneen vuonna 2021 Amerikan filosofisen yhdistyksen kirjapalkinnon. Ilmeisesti elämänalueiden pelillistyminen muuttaa jännittävästi ihmistä koskevaa filosofista keskustelua, vähintäänkin kielipeleinä ja käsiteleikkeinä.

Markku Soikkeli

 

Netistä löytyy Nguyenin haastattelu kirjan aiheesta.

Klaani (Tampereen Teatteri)

 
Taiteet ovat niin väsähtäneitä perinteeseensä, että ne tekytyvät toisikseen uutta arvovaltaa saadakseen. Taiteeksi tekeytyessään proosa pyrkii esiintymään runoutena, musiikki performanssina, elokuvat kollaaseina ja kuvataide digipeleinä. Teatteristakaan ei ole muuta jäljellä kuin esitysten kaupittelu musikaaleina tai standuppina - tai näyttämöitynä kirjallisuutena.

Tätä jälkimmäistä, tarkkaan laskelmoitua kompromissia idioottivarman ohjelmamyynnin ja teatteritalon perinteen välillä edustaa myös Tampereen Teatterin sovitus Tauno Kaukosen paikallisomaanista Klaani (1963). Sovitus on pelkkää näyttämöityä kirjallisuutta, jossa pääjuonen olennaiset kohtaukset seuraavat toisiaan vailla minkäänlaista pyrkimystä dramatisoida niitä. Lastenteatterissa tällaiset ratkaisut ovat tyypillisiä, mutta onhan se kylmäävää nähdä, että aikuisellekin yleisölle voidaan tarjota pelkkä tasapaksu kuvaelma. 

© Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

 

Ainoa merkittävä taiteellinen ratkaisu on tehty lavastuksen poisjättämisessä; näyttämöllä ei ole mitään muuta kuin korotettu takalava ja yksi sänky. Romaanin tapahtumien laaja liikkuvuus tulee tällä tavoin helpommaksi, ilman, että jokainen uusi paikka pitäisi kehystää uudelleen. Konepajan tilanne käy selväksi sillä, että esimies tulee esiin haalareissa, poliisilaitos vastaavasti virkapuvuista, ja kesäinen saari näyttelijöiden repliikeistä.

Tällaiseen kansanteatterin pelkistettyyn kerronta-asetelmaan luottaminen on aina hienoa, mutta sitäkin vahvempaa paikallisuutta odottaisi sitten dialogilta - ja vuorovaikutuksesta yleisöön. Ja niin taatusti tehtäisiinkin, jos sovitettavana teoksena olisi Viidan Moreeni tai Linnan Musta rakkaus. Ei niitä kukaan uskaltaisi tuoda paikalliselle näyttämölle ilman vahvaa tulkintaa hahmoista ja teemasta. Toisin käy Kaukosen Klaanille, joka on sekin ihailtua paikalliskirjallisuutta, mutta jota ei tarvitse kohdella arvokirjallisuutena. Se saadaan käsitellä miten lystää, opettavaisena nuorisonäytelmänä, jonka loppukohtaus on yhtä eloton ja epädraamallinen kuin kansanvalistajan silmänisku.

"Mitä paskaa!" voisi nuori katsoja huudahtaa katsomon takarivistä. Jos sellaisia katsojia olisi. Mutta tavallisen tamperelaisessa teatterinäytöksessä yleisö koostuu siitä ylemmästä keskiluokasta, joka ei teatteritalolta enempää odota kuin keskiviikon tv-draamaltakaan. Ja tasan sitä samaa tv-sarjatasoista käsikirjoittamista tämä ohjaaja Pasi Lampelan Klaani-sovituskin edustaa. Näyttelijöillä ei ole paljoakaan liikkumatilaa niin ohuissa teeveemäisissä hahmoissa, etenkään pääosahahmon itkuisella nuorukaisella. Kaukosen pispalalaisnaturalismi on korvattu tohloppilaisella tapateatterilla.

Ainoa teatterimaisen magian taannut komponentti keskiviikon 13.12. esityksessä oli Esa Latva-Äijö, joka pienessäkin roolissa (setä Leevi Sammakkona) rentoutuu ja rentouttaa ilmapiirin hämmästyttävällä karismallaan. Ehkä siksikin, että hänen pieni roolinsa on ainoa, jossa kansanteatterin edellyttämä, realismin takuumerkiksi kohotettu äijäkohkaaminen ei ole pääasia.

Naisnäyttelijöillä ei sen äijäkohkaamisen ohessa ole enempää tehtävää kuin eläinhahmoilla lasten satunäytelmissä: näyttää söpöiltä ja artikuloida huolella elämänviisauksia.

Me käymme kuoloon kohtalon (Luciferuksen yölaulu)

Taas on se yöpäivä vuodesta,  kun kohotamme perinteisen tervehdyslaulun herrallemme Luciferukselle.

Sävel: M. Turunen
Sanat: M. Isola ja M. Soikkeli

Me käymme kuoloon kohtalon
taa huussin synkin öin,
luut, virheet paskaan lohkomme
me nopein kirvestöin.
Vai maustammeko maistellen?
Jos tietäisin niin kirkuisin.

Me käymme kuoloon kohtalon,
rattaisiin riettaisiin
nuorekkaat köyttää taattosi,
vie nieluun shoggothin.
Sen huuli kuolas' marraskuun
raskaiten roikkuu, ruokottuu.

Turhuuden turhuus kaikki on,
myös hurmahousut nää;
me kylmin käymme kynttilöin,
siks' kipuun vaimot jää.
Me uhrit tuomme runsahat,
katkomme kädet ihanat.

Oi veistäjät, jos myöskin te
kuin riistäjämme nuo,
veisimme hullut kirjani
puolikkaan patsaan luo,
niin meille tuska maaninen
ois' alku kauhun ainaisen.