KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Äijäjumpan kolme koulukuntaa

"Eli tehdään oikeasti töitä." Sanoi uusi jumppaohjaaja. Tämä "laitetaan vatsalihakset" -töihin retoriikka on niin keskeinen osa jumppakurssien käskytyskieltä, ettei sitä ota tosissaan ennen kuin tulee kurssiohjaaja, joka tarkoittaa mitä sanoo ja tietää eron normiin sanoessaan "oikeasti töitä".

Jumppaohjaaja vaihtui molempiin 'Äijäjumpaksi' otsikoituihin kursseihini joilla käyn maanantaisin ja perjantaisin. Yhden erinomaisen ohjaajan tilalle vaihtui yksi melko hyvä ja yksi kersantti. Vaihdos mullisti elämäni.

Tuo jumppaohjaajan erinomaisuus oli muodostunut mielessäni salaiseksi esikuvaksi kaikelle opettajuudelle. Monesti olin jo ajatellut, että pystyisipä kirjoituskurssia pitämään kuin jumppakurssia, kepittävien vaatimusten ja porkkanallisten rohkaisujen tasapainossa. Vasta kun ohjaaja vaihtui syysloman aikana, tajusin että jumppauttamisessa voi tosiaan olla kolme erilaista koulukuntaa. Se on kolme kertaa enemmän kuin kirjoituskursseilla.

Äijäjumpan vanha erinomainen (samoin kuin hänen edeltäjänsä) ohjaaja edusti koulukuntaa, jossa tavoitteena on korkea syke. Korvaavista opettajista toinen taas edustaa koulukuntaa, jolle tavoitteena on notkeus ja liikkuvuus. Saa nähdä, kuinka pitkään jaksan käydä sellaisessa venyttelypitoisessa jumpassa.

Sen sijaan korvaavista opettajista toinen, tämä joka vaatii "oikeasti töitä", onkin lihaskunnon asialla. Viime perjantain jumppatunti oli kovin rääkki mitä olen tässä Äijäjumpaksi kutsutussa lajissa kokenut.

Ironista kyllä, juuri vaihdosviikolla Äijäjumpassa sattui se onnettomuus mitä olen kurssiprofiilin vuoksi pitänyt todennäköisenä, että yksi kurssilaisista sai sydänkohtauksen. Vaan sepä tapahtuikin liikkuvuus-koulukunnan tunnilla tehdessä kepeitä olkalihaksen keikauksia eikä suinkaan kovan sykkeen tai rankan lihasponnistuksen yhteydessä.

Lihaskuntoa vaativa ohjaaja on myös tasan ensimmäinen miespuolinen jumppaohjaaja, jonka olen nähnyt. Ensimmäisen kurssitunnin hän aloitti huutamalla ryhmän huomion "OsasTOH!". Eikä se kersanttiasenne tunnu ketään haittaavan. Minuakaan se ei häiritse, erityisemmin, koska olen nähnyt vaihtoehtojen moneuden - ja siksikin, kun vessassa istuessa huomasin sattumalta, miten hesalaisen juppimedian Image-lehdykässä joku naistoimittaja väittää että jumppaaminen on suomalaisten salaisin harrastus epäseksikkyytensä vuoksi. Pih pah, sanoin silloin.

Eipä tiedä tuo hesalainen imagemedia, että suurin osa Suomea lukee heitä vain vessassa, kunhan lihaksikkaampi puoliso on sen sinne jättänyt.

Sama periaate pätee käänteisesti jumpppaamiseen: se mikä on sosiaalisesti marginaalisinta ruumiinsovellusta, voi olla symbolisesti keskeisintä identiteetinrakennusta työkansalaisuuden ja -maskuliinisuuden jälkeisessä maailmassa. Saatan paskantaa Imagen tahdissa, mutta kasvan ja kehityn jumppakersantin ohjaamassa eläkeläisryhmässä.


Äijäjumpam ohjaamisella on pitkät perinteet

lauantai 19. lokakuuta 2019

Viikko tunturimökissä

12.10. La. Yöjunan hytti Tampereelta Kolariin kolmelle maksoi saman 150 e kuin taksikyyti Kolarista pohjoiseen Muonion Jerisjärvelle. Kirkonkylät kuolleen hiljaisia, tuntureilla lumiset laet. Maailman puhtain ilma, sanoi taksikuski Esa. Mökkikylää ympäröi karu aita kuin keskitysleiriä. Liiton luksusmökki on yllätys lämpimälle lattialle astuessa. Syvä hiljaisuus, voi kuvitella ketkä kaikki oikeat kirjailijat ovat kappelin tapaisessa tuvassa asuneet. Kävely jäättömän järven rannalla. Pari autoa pihoissa, rannalla kuukkelit isoin seurue. Sauna, punaviini ja aikainen uni.

13.10. Su. Pari pykälää kylmää ja lunta, riittää luomaan autenttisen maiseman, outoa taigaa. Kävely 3 km pohjoiseen Pallaksen suuntaan, Mustavaaran nousu uuvuttaa, käännymme takaisin. Illalla hituloi vettä joka muuttuu lumeksi. Halonhaku alhaalta hotellin rantakodasta. "Ei nähty googleja eikä hölmölintuja", sanoo lapsi tarkoittaen eilen tavattuja. Kaikilla muilla on täällä koirat, autot ja toppatakit. Turistipellet. Mutta SVUL tämän kylän on 1990 rakennuttanut omille luksukseen tottuneille toppalihaspelleilleen.

14.10. Ma. Rakoileva pilvipeite, satunnaisia lumihitusia. Maidonhakureissu Muonioon. Bussi Rovaniemeltä on myöhässä, lisäksemme maalikylän kyydissä on 1 matkustaja.

Muonion bussia odotellessa


Nopea pitsalounas Swiss-kahvilassa, kassit ja rinkka täyteen marketista. Muonio koostuu muutamasta talosta ja isosta paloasemasta, visitor center kätkee thai-ravintolan. Paluubussissa 2 ihmistä lisäksemme, tie sulanut sinä aikana 12-14 kun olimme Muoniossa. Illalla taas sauna, majan devarivalikoimasta "Palme".

15.10. Ti. Yöllä viereiseen mökkiin tuli asukas, suoraan Helsingistä reissaavia autoilijoita. Meillä syysvarusteet, Venäjän sotahistoria ja matalat vaelluskengät. Tänään kirkasta ja asteen pakkasta. Kävellään poronlihakahviolle tien vartta. Yksi lihakeitto, pulla ja mokkapala, päivällistä varten purkki poronkäristystä. Uni on syvä, vaikka liharuoan raskaus painaltaa vatsassa.

16.10. Ke. Pilvistä, miinus kolme. Joka yö sentti lisää lunta. Viereisestä mökkiparista myydään toista 79K hintaan, vihreätakkinen myyjä esittelee ostajille. Aikoinaan Kordelin on lahjoittanut yhden näistä mokeistä Liitolle 1998. Tänään luen Liiton historiaa tässä Liiton arkissa. Lounaan jälkeen kävellään itään, polku viettää upottavan tunturipuron hetteikölle, siirryttävä tien päälle. Keittiön pöydällä korteilla Lamaa ja nopilla Ganz Schön Clever. Illalla taas sauna. Devarilta "Another Year".

17.10. To. Tulimme tänne talvea vastaan, saimme viikon mittaisen joulun. Jokainen aamu niin syvä valkoinen hiljaisuus kuin olisi joulupäivä. Tänä aamuna -7C, pilvistä. Poroja portilla, tiaiset lentävät pelotta tykö. Reitti pohjoiseen vaihtoehtoista reittiä, joka "suljettu". Ongelma ei kuitenkaan ole pitkospuiden kunto vaan että ne loppuvat suolla kesken. Mökissä S tekee uutta keittoa lisäillen soijarouhetta ja tomaattimurskaa. Lapsi valittaa, että kaikki maistuvat samalta.

18.10. Pe. Pakkanen nollautui, lumipyry, mökit tyhjenneet. Ei enää kesyjä tiaisia, ei poroja. Lyhyt kävely polkua pohjoistielle ja risteyksen kautta rantaan. Viimeinen sauna. Hyllystä Williamsin "Butcher's Crossing". Pyry sakenee.



19.10. La. Taksi hakee 10:ltä. Koko 45 mökin rinnekylä näyttää tyhjenneen vähistä lomalaisista. Lunta on 12 senttiä, Kolaria lähetessä tykkyä puiden otsilla. Kuski Esa ennättää kuvailla paikallispolitiikan ja -elinkeinot koko jokilaakson matkalta. Aina lopuksi kohtelias kommentti: "Eikhä siinä mithään". Kolarissa taas lounas Mirvan kahvilassa (suosittelemme!) Ja sitten aseman tyhjässä salissa pitkä odotus kuudelta lähtevään yöjunaan. Tampereella näkyy olevan 11 astetta lämmintä. Talvi on ohitse, joulun lumet luettu. Aurinko paistaa kirkkaasti alimmalta horisontilta.


keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Ad Astra (elokuva)

Aina toisinaan teattereihin saakka levittäytyy tieteiselokuva, joka saa tuntemaan myötähäpeää koko genren puolesta: millaisiin tarkoitusperiin sen keskeistä kuvastoa saatetaankaan tuhlata.

Ad Astra (2019) on katastrofi elokuvaksi, mahtipontinen möhläys yrityksessään kertoa metafyysinen tarina ihmisyyden tilasta avaruusmatkan puitteissa. Eikä se ole edes ainoa satuscifiksi luokittuva yritelmä, jota tänä vuonna on teattereihin tuotu. Myös Claire Denis'n ohjaus "High Life" (2018) on yhtä korkealentoinen allegoria ihmiskunnasta sullottuna (rangaistuna) tutkimusmatkaa tekevään avaruusalukseen, mutta siinä sentään on oikea draama henkilöiden välillä ja vahva itseymmärrys miten ahdistavaksi saduksi kuvasto on tarkoitettu. Samoin ruotsalais-tanskalainen tuotanto "Aniarasta" (2018) tukeutuu sekin samaan helppoon vertauskuvaan: avaruuden haaksialus=ihmiskunta. "Aniaraa" en ole nähnyt, mutta arvostelujen perusteella sekään ei ole sentään yhtä köykäinen kuin "Ad Astra".

Elokuvia tai scifiä arvostava katsoja toki pysyttelee etäällä kaikista näistä kolmesta "2001":n ja "Solariksen" ilmapiiriä jäljittelevästä filmitekeleestä.

"Ad Astra" on kolmikosta kaupallisin ja vietti silti pari vuotta hyllyllä valmistuttuaan. Eikä ihme. Se on niin aukkoinen ja pitkänvetelä yhdistelmä genrefilmin kliseitä js tekotaiteellista hymistelyä, ettei sillä ole mitään muuta kaupallista valttia kuin Brad Pitt. Ja vasta kun uusi Tarantino-filmi nosti Pittin taas supertähdeksi, kannatti "Ad Astra" tuoda sekin teattereihin kuin menestysfilmiä seuraava satelliitti ikään. Tai persekärpänen.

Tekotaiteellisuuden nyt vielä sietäisikin. Mutta Pittin hahmon voiceover-monologi on sisällöltään yhtä ontto kuin pahvilaatikkoa muistuttava lavastus Marsin äänitysstudiolta, joka susikoiran asuttaman betonikäytävän ohella on kaikki mitä planeetasta kerrotaan. Elokuva ei pyri johdonmukaisuuteen millään mittatikulla. Takaa-ajo Kuun pinnalla on pelkkä hollywoodmainen pakkoele, jossa vähät välitetään esimerkiksi Kuun painottomuudesta, saati elokuvan tematiikasta: ihmisluonnon sotaisuudesta ja itsekkyyden välttämättömyydestä, mistä sitten höpötetään dialogissa  ja monologeissa loputtomiin. 
Mikä tahansa on mitä tahansa niin kuin saduissa, mutta kerrottuna jäyhän vakavalla naamalla. "Ad Astra" -elokuvan satu-universumissa matka Neptunukseen on yhtä helppo kuin käynti mutkan takana mummolassa, mutta kuitenkaan kukaan muu ei tule sitä tehneeksi kuin päähenkilö, jonka tehtävä on pimeyden sydämessä surmata hullunviisas tiedemies, joka sattuu olemaan hänen isänsä jne.  Avaruusalusten realistisuudella (mukana ollut asiantuntija kiitteli voimantyönnön ja "itsemurhajarrutuksen" realismia mutta nauroi aluksen pikajarrutukselle pelastusmissiossa) ei ole paljon virkaa, jos elokuvan maailma muutoin on yhtä välinpitämättömän aukkoinen kuin maitopurkeilla lenneltäisiin.

"Ad Astra" on kahden tunnin mittainen kärsimys perustelemattomia juonenkäänteitä ja motivoimatonta perheriitaa, jossa dialogin sijaan kuullaan pelkkää inttämistä ja oikean itsetutkiskelevan monologin sijaan KUVAA SELITTÄVIÄ LAUSEITA kuten pälyilevää pilottia voice-overina alleviivaava päähenkilön mietelmä: "Hän on peloissaan". 

"Ad Astra" kelpaisi kouluesimerkiksi ison tuotannon elokuvasta, jossa kaikki on jo lähtökohtaisesti pielessä, ja sitten se vielä tuotetaan vailla visiota ja päämäärää. Toiminnallinen takaa-ajo ja alkukohtauksen spektaakkeli on lisätty kuin hätäratkaisuna elokuvan myymiselle edes muutamin kaupallisesti lupaavin elementein.
No, musiikki oli "Ad Astrassa" paikoin oikeasti kiinnostavaa, futurisoiva tunnelma Maan päällä viehättävän apea, ja ensimmäiset kolme minuuttia katastrofin simulaatiosta on hienoa cgi-kuvaa. Mutta sitten ohjaaja James Grey tarttuu kalkkunan ohjaksiin, ja kaksituntinen mahalasku alkaa.