KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
16.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla

torstai 26. helmikuuta 2015

Datakodin huonejärjestys

Kiitos Veeran ja Mikon, saimme viikonloppuna kirjakaaoksen aisoihin ja pääsimme rakentamaan olohuonetta sohvakeskeisen datakodin toimintaympäristöksi, jonka perusteella muidenkin huoneiden funktionaalisuus ratkaistaan: paljonko printtidataa niihin on tungettava olohuoneen puolelta, paljonko kaapeleita vedettävä nettiyhteyden varmistamiseksi jokaiseen nurkkaukseen, paljonko työn kaltaista tekstitoimintaa kuvittelee harjoittavansa muuallakin kuin sohvalta käsin.

Kun sohva ja televisio ovat pyörineet muutaman kierroksen huoneen ympäri kuin toisiaan vaanivat kiimaiset eläimet, ne lysähtävät paikoilleen kaapeleiden ympäröiminä ja alkavat esittää taas datakodin alkuesineitä. Sitten ihminen asettuu siihen niiden väliin lapsensa ja läppärinsä kanssa ja yrittää päivittää sijaintinsa datamaailmassa.

Datakodissakin on vielä ihan oikeita käyttöesineiyä, ja ne etsivät alati toisiaan ja tarkoitustaan.
Mutta ne ovat vuosi vuodelta alisteisempia sille, miten ylellisesti aamulehden saa levitettyä keittiön pöydälle tai millä tavoin asennettuna pesukoneen poistoletku herättää vähiten kauhukuvitelmia mediapäiväjärjestyksen keskeytyksestä. Datakodissa kohoava piano on aivan tolkuton, elollista eläintä muistuttava kateogrinen poikkeus: se näyttää siltä kuin heräisi puhumaan millä hetkellä hyvänsä.

Olemme siirtyneet n. 200 metriä kauemmaksi kaupungin keskustasta, mutta muutos on henkisesti huikea, aivan kuin kiinteistövälittäjien kuvitelmat Etu-Kalevasta ja Taka-Kalevasta olisivat mannerlaatan mittaisia sivilisaatioita. Kävely täältä kirjastoon tuntuu nyt tuplasti pidemmältä ja paluu bussilla tuntuu siltä kuin tulisi tosiaankin nukkumalähiöön eikä keskustan laidalle.

Tämän murroksen kruunasi eilen se, että voitimme pitkästä aikaa ylivoimaisesti leffavisan. Tuntui kuin olisi joulun ajan luisunut ja luisunut ohi kaiken sen mitä elämässä pitäisi tehdä, ohi on mennyt jo tammi- ja helmikuu tätä pimeää niljaista vuotta, mutta maaliskuun koittaessa alkaisi taas saada jalansijaa. Ja tekemään sitä seuraavaa romaania.


maanantai 23. helmikuuta 2015

3000 kirjaa, 7 fillaria

Perillä ollaan ja ollaan kuin kotoamme. Vaikka aikansa vie sopeutua osaksi sisustusta ja tehdä samalla sisustuksesta osa elämää. Mukana siirtyivät nekin kamat ja genret joista oli erityinen tavoite päästä eroon muuttojen välissä, kun ikään kuin kypsyisi henkilökohtaista esineistöään fiksummaksi. Tai sisäistäisi tietyt genret niin itseensä, että voisi ne dumpata. Mutta kolmisen tuhatta kirjaa siirtyi vieläkin muuttokuormassa, niin että neliöpinta-alan mukaan hankitut muuttolaatikot loppuivat kesken.

Ja kieltämättä siinä on jokin erityinen moraalinen dilemma, että ystävät joutuvat kantamaan tätä turhamaisinta eli epäkäytännöisintä osaa omaisuudestamme. Kiitoksemme kaikille pakkaamisessa ja kantamisessa ja purkamisessa ja siivoamisessa ja järjestelyssä avustaneille on sitäkin syvempi ja nöyrempi. Kiitos kiitos kiitos. Se meni kuin sinfonia, Laurin ja Tarun jytistäessä taukoamattomalla energialla nokkakärryjä ulos ja sisään hisseistä. Kiitos kiitos kiitos.

Ensivaikutelma uudesta talosta on vastannut sitä millaiseksi sen kuvittelimme, hyvin hiljainen, hyvin lämmin (verrattuna vetoisaan kämppäämme pohjoistuulten kerroksessa), hyvin valoisa etelänpuoleisine ikkunoineen, mutta myös tämän Kalevan lähilähiö-identiteetin kiteymä: autoja on pysäköitynä joka helvetin nurkalla, minkä lisäksi talomme takana on erityiskoulu jossa aamuisin ja iltapäivisin pyörii taukoamaton taksiralli kun sinne tuodaan lapsia. Koulun ja talon välissä kulkee Kalevan "yellow shit road", yhtä tarkkaan ajoitettu virta koiranpaskattajia. Ja vaikka aivan koulun takana on vilkas ohikulkutie, nämä kaikki kersojensa ja koiriensa nimissä ympäristöä arvioivat tamperelaiset kuvittelevat Kalevaa puistoksi.

Me toimme viimeiseksi muuttokuorman jäljillä seitsemän polkupyöräämme. Turhamaisuuttahan sellainenkin osoittaa, mutta me sentään elämme niiden varassa ja avulla enemmän kuin kukaan noista autojen ja koirien mobilisoimista lähilähiöläisistä.

Jep, ehkä paras tapa laatia itselleen tästä uudesta asuinympäristöstä itseä miellyttävä ja mielistelevä metafora on ajatella tätä taloa sijaintineen hotelliksi. Hyvät kodit ovat kuvitelminakin liioittelua tällaisessa maassa, mutta kelpoa hotellielämää voi sentään vielä uneksia.



tiistai 17. helmikuuta 2015

Elvytetyn kirjan festivaali 2015


Kerran vuodessa Tampereellakin elvytetään tuota kaikkien rakastamaa kuolevaa mediumia, painettua kirjaa.  Elvytetyn Kirjan Festivaali perustettiin aikoinaan varjotapahtumaksi Tampereen kirjamessuille, mutta messutkin ovat nyt kuihtuneet omaan mahdottomuuteensa. Jäljellä on enää varjotapahtumia, jotka elävät ja aktivoituvat paikallisena VAIHTOEHTONA sille tohinalle, mikä pyörii hesalaisten kulttuuripiirien ehdoilla. EKF:n ohella vastaavassa merkityksessä toimii hieman erilaiselle (= eri ikäiselle) tamperelaiselle yleisölle suunnattu Vihtorin kirjamessut -tapahtuma (12.-14.3.)

Hieman tuntui EKF nuukahtaneen, vaikka opiskelijat tapahtuman järjestäjinä ovat yhtä valppaan aktivistisia kuin takavuosina. Yleisöä tuntui vain olevan hieman vähemmän, etenkin kirjanmyyjien kannalta, ja kirjailijoitakin oli vähemmän, aivan kuin jokin väsähdys olisi meneillään meidänkin riveissämme.

Silti EKF oli edelleen, parasta mitä tamperelainen kirjallisuusskene pystyy tarjoamaan talvisaikaan; kesällä samanlainen keidas on Annikin runofestivaali. Ne ovat hieman kuin spefi-piirien conit, tapahtumia joissa ohjelma on sivuasia verrattuna siihen, että näkee tuttuja, joiden elämä on yhtä muuttumatonta kuin genret joiden paremmuudesta kisaillaan. Ja näissä tapahtumissa se paikallisuus on genren kaltainen tiedostetun rajattu tila, josta käsin kamppaillaan (hesalaista) valtavirtaa vastaan.


EKF:ssa ohjelmaa oli laidasta laitaan, niinkin ohuella teemalla (sadut & myytit), että se oikeastaan kadotti merkityksensä. Esimerkiksi keskustelu tietokonepelien myyteistä oli niin kaukana kirjallisuudesta, että paremmin asia olisi tullut demotuksi jos osallistujat olisivat käyttäneet näyttämöaikansa myyttipitoisten pelien julkiseen pelaamiseen.

Jotain spektaakkelimaista EKF tuntuisi tarvitsevan. Siis muutakin kuin Kirsi Kunnaksen vierailun. Coneissa sitä ovat ulkomaiset vieraat. Se taas vaatii rahaa enemmän kuin EKF:n kaltaisilla tapahtumilla on varaa.

Mutta aina kuulee ja näkee jotain tutun toiveikastakin, kuten Mikon keijunsiivillä varustetun lapsen. Ja Samin perustama uusi divari pyörii Satamakadulla tietoisempana profiilistaan ja tehtävästään kuin yksikään muu divari Tampereella. Ja Tulenkantajien kauppa täytti jo 6 vuotta, ja ainakin toistaiseksi näyttäisi olevan kirja-aktiivien verkottumisen keskipiste ihan kuten ennenkin. Ja EKF:ssä jaettiin Tiiliskivi-palkinto peräti 14. kerran, mikä on melkoinen perinne tällaisena aikana.

Itselleni tämänvuotinen EKF oli tietysti ainutlaatuisen lämmittävä. Sen lisäksi, että sain myydyksi peräti neljä kappaletta tuoretta tietokirjaa, sain viime syksyisen dekkarini Tulenkantaja-ehdokkaaksi. Videoin pokkarillani talteen sen kolmeminuuttisen, kun ehdokasraati kehui kirjaani, mutta jääköön tallenne osaksi historianlavasteita.

 Yhtään kappaletta en saanut dekkaria myydyksi ehdokkuuden ansiosta, vaikka pöytävuorossa istunut Kirsti taiteili siihen ison lapun kyseisestä kunnianosoituksesta. No, hienoltahan sekin näytti. Ja maaliskuun 14. päivä on luvassa bileet kaikille meille universaalista edustavuudesta kiitetyille ehdokkaille.

Minulle tämä on eka kerta, kun kaunokirjallisella teoksella olen jonkin kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana, ja muunlaista insitutionaalista historiaahan ei taiteella tässä maassa olekaan kuin palkintoihin liittyvä. Niinpä en pitänyt lainkaan sattumana, kun jo seuraavana tiistaina postilootaan kolahti tieto 5000 euron valtiollisesta apurahasta JATKO-OSAN kirjoittamiseen.

Okei, 5000 eurolla kirjoitan sitten maalis-toukokuun seuraavaa romaania. Ja jatkan vasta sitten sen urputtamista, miten korppimaista on kirjallisuuden elvyttäminen kerran talvessa.




keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Piano mittaa kodin talosta

Tänään lähti piano. Sen siirto maksaa miltei puolet siitä, mitä itse laite maksoi, mutta omalla tavallaan se mittaa tulevan kodin auditiivisen ja sikäli sosiokulttuurisen tilan talosta. Ja sillä on iso merkitys. Piano on eräänlainen symbolinen takkatuli, jota ei juuri koskaan käytetä, mutta se mittaa tilaa ympärilleen waltarilaisella Kauniin Turhuuden lainomaisuudella.

Meidän luokkakerroksemme sijaan pitäisikin puhua luokkakuilusta: meillä on sentään varaa valita millaisessa kodissa asumme, mutta ei varaa valita millaisessa talossa asunto sijaitsee. Kun punnitsimme asunnonostossa kahden vaihtoehdon välillä, vaikeus kärjistyi juuri siihen, että toinen asunto oli hyvin remontoidussa talossa, mutta kovin tavanomainen - ja toinen huonokuntoisemmassa talossa, mutta taiteilijakämppä jos mikä ratkaisuiltaan. Tämä jälkimmäinen meni nenämme edestä, mutta nyt meillä on sitten yleiskelvollinen talo - kaikenlaisine puutteineen (kuten pyöräkatos!), koska taloa on kunnostettu vain niin kuin hyvää säilytysastiaa kunnostetaan.

Elämme nyt helmikuussa kolmen viikon ajan kahden asunnon välillä. Toista sanomme kodiksi ja
toista "kämpäksi". Särkyviä ja hankalan kauniiksi muotoiltuja esineitä kannamme edeltä kodista kämpälle, yritämme olla murehtimatta muutossa kuluvaa rahamäärää, ja ajatella meidän siirtyvän pitkän askeleen lähemmäksi maanpintaa tämän muuton myötä, alas norsunluutornimaisesta ateljeestamme josta olemme katselleet yli tamperelaisten elämänpiirien...

Vaikeinta on pitää työpöydän läheisyydessä piileksineet keskeneräiset projektit hengissä yli muuttojakson. Helposti ne yrittävät ryömiä sinne samaan arkistohyllyjen pimeyteen missä monet muutkin aiempien elämänvaiheiden projektit maatuvat.