Alastair Reynolds:
Noidankehä
Suom. Hannu Tervaharju
310 s.
2022, Like
Jos tieteiskirjallisuus perustuu poikkeuksellisten kehityskausien ihastelulle,
niin 2000-luvun scifistä voisi puhua Reynolds-kautena. Niin suvereenisti Alastair Reynolds on hallinnut genremarkkinoiden
kovaa ydintä ja rakentanut laajalla romaanituotannollaan kytköksen lajiperinteeseen.
Vuonna 2016 tämä scifin jättiläinen yllätti hyppäämällä
nuorille suunnatun tieteisfantasian puolelle. Kostaja-trilogiaksi nimetyissä romaaneissa (2016–2020) kerrottiin
avaruusmerirosvoista ja luumagialla kommunikoivista kaappareista.
Ja nyt Reynolds yllättää jälleen, nopeasti
suomennoksen saaneella romaanillaan Noidankehä.
Pidän teosta hänen uransa parhaana saavutuksena. Juoni, jolla romaanissa yhdistetään
avaruusseikkailut seiloriromantiikkaan ja goottisiin merimatkoihin, osoittaa Reynoldsin
käyttävän lajiperinteitä älykkäästi ja luovasti omiin tarkoituksiinsa. Noidankehää voi hyvin suositella
niillekin, jotka eivät muuten koskisi tieteiskirjallisuuteen tai varsinkaan
tieteiskauhuun.
Pohjimmiltaan Noidankehä on mitä tavallisin kauhutarina tutkimusretkestä
muukalaisten hylkäämään rakennelmaan. Alien-elokuvan
lukuisat versiot ovat tehneet tarinan kaikille tutuksi: retkikunnan
tieteelliset ja sotilaalliset intressit sytyttävät kamppailun ihmisten välille,
kunnes hylättyjen artefaktien outoudesta paljastuu jotain ratkaisevaa ja
retkikunnasta selviävät vain ne, jotka ymmärtävät muukalaisten erilaisuuden.
Noidankehä ei kuitenkaan ala
avaruudesta, vaan purjelaivasta napapiirin arktisilta vesiltä, missä retkikunta
etsii kätketyssä vuonossa sijaitsevaa mystistä rakennelmaa.
Sitten seuraa ensimmäinen yllätys. Seitsemänkymmenen
sivun jälkeen tarina alkaa alusta. Nyt ollaankin Kap Hornin vesillä höyryaluksella,
mutta tutkimusretken syy on edelleen sama, alus on sama ja sen miehistökin on
sama kuin aiemmin.
Ja juuri kun retkikunta lähestyy mysteerin
ensimmäistä selitystä, tarinamaailma resetoidaan ja kerronta alkaa jälleen teknologisen
epookin verran kauempaa tulevaisuudessa. Samalla visiot muukalaisten
koskettamasta vyöhykkeestä muuttuvat hurjemmiksi, aivan kuin tyyli vaihtuisi Jules Vernen tapaisesta insinööriproosasta
Lovecraftia kierrättäväksi maalailevaksi
gotiikaksi.
Jo tyyliharjoitelmanakin Reynoldsin romaani
olisi viihdyttävää luettavaa. Etenkin muukalaisten hylkäämä rakennelma,
Mausoleumi, on sellainen "ryppy hyperavaruuden kudoksessa", jonka arkkitehtuuriin
sietää käyttää sivuja ja tyylilajeja.
Lukijalle annetaan onneksi riittävästi
vihjeitä, että saman tarinan variaatioissa on kyse muustakin kuin kirjailijan sormiharjoituksesta.
Romaanin kertoja, tohtori Silas Coade, muistaa eläneensä edellisissä
tarinoissa. Lisäksi retkikunnan ainoa nainen, Ada Cossile, kannustaa tohtoria –
ja siten myös lukijaa – ymmärtämään, mikä tarinoissa on yhteistä ja mistä
"noidankehässä" on pohjimmiltaan kysymys.
Lopulta romaanissa päästään tietysti siihen
ytimeltä tuntuvaan tieteistarinaan. Paljastukset tohtorin ja retkikunnan
todellisesta luonteesta tarjoavat erittäin nautittavia ahaa-elämyksiä.
Toiminnallinen loppujakso etenee ehkä liiankin arvattavasti, mutta täyttää
juoniromaanin odotukset, jopa romantiikan osalta.
Muuta moitittavaa romaanissa ei olekaan kuin
sille suomennoksessa annettu hölmö nimi. Alkuperäinen otsikko Eversion ei ole järin tarttuva
kirjamyynnin kannalta, mutta se muistuttaa lukijalle mistä tässä romaanissa on
pohjimmiltaan kyse: sisäisen muodon kääntymisestä ulkoiseksi, niin
avaruudellisesti kuin symbolisesti. Lieneepä kirjailijaa innostanut sekin, että
topologiasta lainattu sana vihjaa loputtomien versioiden (ever+version) mahdollisuuteen.
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2022