KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

maanantai 28. syyskuuta 2015

Japanissa kieli on maisema

Raisa Porrasmaa esitelmöi Pirkkalaiskirjailijoille
Kielten väliset erot ovat maailmojen välisiä eroja, ainakin jos niitä tarkastellaan jomman kumman kieliryhmän sisällä. Kapeasta näkökulmasta huolimatta kieleen sisältyvien kulttuurierojen tarkastelu pakottaa  näkemään oman äidinkielen välineellisyyden ja teknisen rajoittuneisuuden sitä taiteessaan käyttävien kannalta.

Perjantaina 25.9. Pirkkalaiskirjailijoiden vieraana kävi japanista suomentava Raisa Porrasmaa. Hän käytti esimerkkinä omia käännöksiään Haruki Murakamista, mutta avasi tietysti samalla hieman japanilaista kulttuuria ja kirjallisuuttakin sen verran kuin puolessatoissa tunnissa ennätti. Paikalla olleiden kirjailijoiden kysymykset olivat niin erikoisia, Porrasmaan mielestä, että kääntäjällekin tapaaminen oli positiivisesti pyöräyttävä hetki ihmetellä ammattiaan.

Tärkein opetus Porrasmaan esitelmässä oli tämä: suomentaja ei voi pitää esikuvana suurten kielialueiden, etenkään englantiin tehtyjä käännöksiä, vaikka kustannustoimittaja ja kriitikot niin tekisivät. Porrasmaa demonstroi useita pöyristyttäviä esimerkkejä siitä, miten huolimattomasti esimerkiksi Murakamia on käännetty englanniksi - ja miten suuria vapauksia juuri englanniksi kääntäjille sallitaan, koska näihin (esimerkkinä etenkin Murakami-kääntäjä Alfred Birnbaum) suhtaudutaan lähes yhtä merkittävinä tekijöinä kuin alkuperäinen kirjailija.

Jotain syvällisesti kaunista, joskin myös vaarallisen orientalistista, on siinä, että kielten eroja voi havainnollistaa parhaiten metaforan avulla: japani on kielenä kuin maisema, josta puuttuvat subjektit. Asiat vain tapahtuvat. Kun sitten kirjoitetun japanin kohdalla lukijan täytyy osata sujuvasti päätellä asiayhteydestä kuka tekee ja toimii, voi käännös toiseen kieleen johtaa pitkiin selityksiin.

Kielen rakenne-erojen lisäksi tulevat kaikki kulttuurien erilaisuudesta juontuvat selitykset, joihin kääntäjä saattaa joutua turvautumaan. Porrasmaan kielikulttuurien eroista ottamat esimerkit pelkistivät kääntäjän ongelmat. Kaksi käännöksissä esille tullutta ääritapausta olivat kokoro ja yamikuro.

"Kokoro" tarkoittaa jotain ihmisen sisäistä ominaisuutta, mutta eri tarkoituksessa kuin länsimaisissa dualistiselle maailmankuvalle perustuvissa kielissä. Porrasmaa viittasi mm. Murakamin tarinaan kaupungista, jonka ihmisiltä puuttuu tämä ominaisuus. Muiden kielten käännöksissä "kokoroa" oli käännetty kunkin kulttuurin mukaisesti "mind" (engl.) tai "seel" (saksa) tai "coeur" (ranska).

Toinen tapaus oli "yamikuro", joka asiayhteydessä tarkoittaa fantasiaolentoja, jotka ovat "mustaa pimeyttä". Porrasmaa oli pyöritellyt suomennokseksi "sysiäisiä" tai "sytehisiä". Sanaa oli vastaavasti käännetty muissa kielissä muotoon "inklings", "schwärzlinge" ja "les tenebrides".

Kun puhe tuli Yukio Mishimasta, en malttanut olla kysymättä itseäni ihmetyttänyttä asiaa, miten "miesvaltaista" Mishiman tyyli oikein on, kun kyseinen äijäproosan jättiläinen kerran piti ihanteenaan, että puhtainta ELI miehekkäintä proosaa on sellainen kirjallisuus, jossa ei ole merkkiäkään tyylistä. Porrasmaa totesi, että puhutun kielen gender-sävyt eivät sinänsä näy kirjoitetussa japanissa, mutta minäkerronta ja dialogin käyttö tarjoaa tietysti lukuisia mahdollisuuksia soveltaa puhekielen sukupuolittavia merkkejä proosassa.

Jotta ymmärtäisi miten isosta asiasta on kysymys käännettäessä joko kulttuurikohtaista ajatusta TAI kirjailijakohtaista kieltä, kannattaa vilkaista verkosta jotain lukuisista Murakamin kääntämistä koskeneista keskusteluista. Aihe on sikäli ajankohtainenkin, että uusin Murakami-suomennos on tulossa julki viikon sisällä.

Murakami-käännöksille omistettu blogi:
http://tazakitsukuru.blogspot.fi/
Haastattelu Murakamin kääntämisestä englanniksi:
http://www.theatlantic.com/entertainment/archive/2011/10/how-haruki-murakamis-1q84-was-translated-into-english/247093/
Arvostelu Raisa Porrasmaan kirjasta Japani pintaa syvemmältä:
http://opuseka.blogspot.fi/2015/06/raisa-porrasmaa-japani-pintaa-syvemmalta.html

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Sota elättää setää

Ja sitten taivaat aukenivat. Lukuisten, loputtomilta näyttäneiden apurahahylsyjen jälkeen sain täsmäosuman, jonka tuloslukema jysähti tänään postiluukusta: vuoden apuraha Wihurin säätiöltä SOTAKIRJALLISUUDEN ESTETIIKAN tutkimukseen.

Sotatutkijaksi - ei oikealla kampuksella vaan oikealla kampauksella
Pitäisi varmaan hankkia jonkinlainen persupusakan muunnelma ("KIITOS WIHURI 2015-16"). Niin uskomattoman julkiselta luottamuksenosoitukselta tämä tuntuu, että voi edelleen saada kannustuksen tutkijantyöhön.

Samaa projektia olen tietysti suunnitellut myös tietokirjana, mutta tämä muuttaa kaiken ilmestysmäisellä täsmällisyydellä. Romanssitutkimuksen käsikseen saan viimeiset muutokset viikon sisällä, juuri sopivasti, ja sen jälkeen on tehtävä dekkari valmiiksi kolmessa kuukaudessa. Sitten muutun sarkastisesta romanssitutkijasta etäännyttävän ironiseksi ("ironclad") sotatutkijaksi. Onneksi meitä antimilitantteja sotakirjojen tutkijoita on paljon enemmän kuin meitä antiromanttisia romanssintutkijoita.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Hallitus joka oli maanantai

Eilisessä Hesarissa oli uutisten sijaan hyvä idea, ja sellaisiin ehkä olisikin syytä keskittyä enemmän tällaisena aikana, kun maailmalta ei ole mitään uutta kerrottavaa: lakkautetaan sunnuntait ja säästetään siirtymällä kuusipäiväiseen viikkoon.

Tietysti vieläkin tuottoisampaa olisi lakkauttaa maanantai, jonka aikana syntyy kuitenkin enemmän virheitä kuin myyntikelpoisia tuotteita tai peruskoulunsa päättäviä lapsia.

Tai: lakkauttaa hallitus, joka yhä enemmän muistuttaa kyseistä viikonpäivää.

Mielikuvaa ajankierron oudosta nopeutumisesta vahvisti viikonloppuna se, että kesän lehdet repeytyivät irti puista ja pidimme puolen vuoden asumisen jälkeen tuparit, jonne kaikki eivät päässeet edes paikalle, koska maa kaupunkeineen oli yleis-poliitttisessa-mielenilmaisussa.

Ennen vanhaan sitä olisi sanottu yleislakoksi, mutta lakko-sana on nyt tabu samalla tavoin kuin lamakin. On vain pörssin nousua ja laskua, simuloitua limuelämää vuoristoradalla. Kun sunnuntaina kävin lähikaupassa, oli kylmiön ovessa lappu: tavaroiden toimituksessa on puutteita poliittisen mielenilmaisun vuoksi. Kuulosti samalta kuin että citysomen peukutusten vuoksi lehmät lakkaisivat toimittamasta maitoa.

Mutta kun kerran pörssissäkin parhaat päätökset ovat nykyään huippunopeiden tietokoneiden tekemiä, niin miksi meillä on hallitus, joka tekee päätöksiä yhtä hitaasti ja raskaasti kuin insinöörit ennen vanhaan kännykkämalleja - ja uskoo malliensa ikuisuuteen yhtä kepeästi?

Suomen hallituksen korvaaminen serverikeskuksella olisi tavattoman yksinkertaista. Serverikeskus sijoitettaisiin nykyiseen presidentinpalatsiin, joka on kätevästi meriveden läheisyydessä jäähdytystä varten. Presidentin pellevirka korvattaisiin oikealla duunipaikalla, ylioperaattorin pestillä.


torstai 17. syyskuuta 2015

Mitä Sipilä todella sanoi?


Kansaa ei puhuttele kansaksi kukaan muu kuin presidentti, sillä konsensukseen kuuluu, että "presidentti" ja "kansa" ovat symboleina elossa vain toisiinsa nähden. Kaikki muu julkinen puhe osoitetaan kansalle aina jossain tarkoituksessa, jossa kansaan vedotaan tulevan tehtävän suorittamisessa: "Suomen sotilaat…" tai "Suomen työläiset…".

Tämän päivän Iltalehdessä tamperelainen retoriikantutkija väittää, että pääministeri Juha Sipilän eilisessä (16.9.2015) tv-puheessa omituisinta oli se, ettei siinä puhuteltu ketään, kuten puheen perustehtävä olisi.

Mutta tutkija on väärässä. Sipilähän sanoo ihan selvästi "HYVÄT KUULIJAT".

Sipilä siis lähtee siitä, että kansa ei  mukamas näe häntä, vaikka hän törröttää tv-kameran edessä. Sipilän puhuttelemuoto voi tarkoittaa vain sitä, että tv:ssä näkyvä Sipilä ei ole se sama taho, joka heitä puhuttelee. Ääni tulee jostain mikä ei manifestoidu tv-ruudussa näkyväksi. Sentään ääni on kuuluvilla, mutta Sipilähän ei väitä, että sanat on suunnattu TELEVISION KUULIJOILLE tai mahdollisille Yle:n RADIOKUULIJOILLE. Silti Sipilä puhuttelee "kuulijoita". Siis ketä?

Sipilän puheen oletettu kohde rakentui niistä, joiden pääministeri olettaa tunnistavan itsensä kuulijoista raamatullisessa mielessä: se kuulee, joka kuuluu oikeamielisten joukkoon. Tässä Sipilä siis omasta positiostaan sivuun asettumalla nostaa arvoaan samalla tavalla kuin pappi tekee, ja vielä vetoaakin samalla retoriikalla (vrt. Markus 4:24: "Huomatkaa, mitä kuulette. Millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan, vieläpä teille lisätäänkin.")

Kun yleensä pääministeri on ollut edes puhuva pää mediaesiintymisissään, nyt hän on pelkkä huutavan ääni korvassa.

Arvojohtajaksi väitetty Sipilä toimii siis samalla riviuskaltajan ja auktoriteettikammoisen taktiikalla kuin seurakuntanuori, joka tietää, että olisi liian tyhmä opiskellakseen papiksi papin paikalle. Seurakuntanuori Sipilä varoittaa viimeisten aikojen olevan käsillä, jollei parannusta pian tehdä. Muita aikakäsitteitä Sipilän puheessa ei mainita kuin "nyt", joka ilmoitetaan odotushorisontiksi peräti kaksitoista kertaa!


Parlamentaariset menetelmät eivät kuulu käsitykseen kansasta seurakuntana, koska seurakunnan ylin johto on tuonpuoleisessa, kohtalon huomassa.

Puheessaan Sipilä mainitsee "Suomen" 23 kertaa, mutta suomalaiset vain pari kertaa. Hallitus on tällaisessa retoriikassa yhtä kuin Suomi ja Suomi yhtä kuin hallitus: molemmat tarkoittavat moraalista ASIANTILAA eikä subjekteja. Hallitus mainitaan puheessa 11 kertaa, mutta hallituksen puolueita ja toimijoita ei kertaakaan.

Yhtä attribuuttimainen on Sipilän puheessa kolme kertaa toistuva Irlanti. Protestanttisen seurakuntanuoren retoriikassa tämä katolinen "Irlanti" tarkoittaa moraaliltaan romahtanutta samaan-uskovien-ryhmää. Mitään järkeähän Irlannin nostamisessa Suomen tai "Suomen" varoittavaksi esimerkiksi ei ole, paitsi kepulaisessa sanomalehdessä Suomenmaa, joka pelotteli samalla tavoin viime toukokuussa: "Tehoaisiko Irlannin hevoskuuri Suomessa?"

Seurakuntajugendin edustajana Sipilä on varmasti rohkea ja luotettava asiajohtaja. Mutta todellisten ihmisten asioista hän tietää tai välittää yhtä vähän kuin muutkaan maailman moninaisuutta pelästyneet kirkkokuorolaiset.


sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Varjoelämää ja näytelmäharjoituksia


Punk-aikana kasvaneena olen tottunut siihen, ihan oikeasti, että kaikkeen on mentävä mukaan jos pyydetään - ja usein silloinkin, kun ei pyydetä. On oltava kuin flipperipallona mukana kaikessa, jos haluaa tuntea eläneensä muutakin kuin viikonloput, ja uskottava, että kuka tahansa osaa mitä tahansa, kunhan ei häiritse niiden esitystä, jotka osaavat vielä paremmin.

Kun Terhi viime keväänä kysyi mukaan näytelmäänsä esittämään tamperelaista teatterigurua, Eino Salmelaista, suostuin oitis. En tajunnut edes kysyä, millainen näytelmä olisi ja kuinka paljon siinä mukana oleminen vaatisi ajankäyttöä. Aiemmin en ole harrastajateatterissa koskaan ollut, jollei larppaamista lasketa sellaiseksi. Oletin sentään, että pieni rooli ei paljoa vaatisi. Ja väärässä olin.

Tukkateatteri esiintyy erittäin pienillä näyttämöillä
Varjoelämää-näytelmän produktiossa on tietysti oppinut paljon enemmän siitä, mitä ohjaaja oikeasti tekee harjoituksissa ja mitä näyttelijöiden oletetaan tekevän. Kaikki muut produktion näyttelijöistä ovatkin nuoresta iästään huolimatta kokeneita harrastajia, minkä lisäksi he osaavat suhtautua ammattilaisen tavoin siihen, mitä heiltä odotetaan: kysyä ohjaajalta näyttämöllä olemiseensa ja liikkumiseensa suuntia, tunnetilojen oletusarvoja, repliikkien painotuksia, mimiikan pienesti tai suuresti tekemistä. He osaavat repliikkinsäkin ulkoa, vaikka niitä on 40-50 kertaa enemmän kuin minulla toisen näytöksen kahdessa pienessä roolissa, taiteilija Salmelaisena ja sisäkertomuksena toimivan Williams-näytelmän "isopappana". Minkä lisäksi he ovat tietysti täynnä energiaa, tanssin lailla pystyvää liikettä ja laulajan lailla kirkasta äänenkäyttöä. Anni ja Hanna saisivat äänensä kuulumaan Tammelan torilta vaikka Pyynikille saakka.

Omaa osuuttaan täytyy ajatella erikoisefektin kaltaiseksi täsmärooliksi, vaikka joukkokohtauksissa koko porukka on tietysti mukana tekemässä tunnelmaa... Mutta silti. Välillä tuntuu kuin olisi ison orkesterin symbaalinsoittaja, joka ratkaisevalla hetkellä paukauttaa päänsä levyjen väliin.

Oikeastaan erikoisinta on se, miten erilailla näyttämöllä on verrattuna opetustilanteeseen. Olen tehnyt erilaisia opettajan hommia vuodesta 1990 enkä ole koskaan koskaan kokenut olevani niin yksin ja niin paljaasti esillä kuin yrittäessä SEKÄ muistaa repliikkini ETTÄ keskittyä tilanteeseen. Ja vielä saada äänikin pysymään sen aikaa auki, jotta saan sen kantamaan neljän rivin mittaisen monologin.

Terhi ohjaajana tietysti tekee kaiken helpommaksi, kun asemoi paikkoihin, joissa en heiluttele käsiä ("Nojaat taas tuohon pylvääseen, nyt eri lailla kuin taiteilijana") tai joissa muistan pitää taukoa laskemalla asioita katsomosta.

Nyt kun näytelmän ensi-iltaan on vielä runsas kuukausi, alan muistaa jo repliikit. Vielä pitäisi tottua niihin. Ajattelin, että jos etsin lisää tietoa Eino Salmelaisesta (esimerkiksi Pirkko Kosken väitöskirjan hänestä tai jonkin Salmelaisen useita muistelmakirjoista), niin saan edes jotain tuntumaa eli mallia niihin hetkiin, kun pääistyn liikaa itsekseni. Sekin olisi tavallaan eduksi, että EI tietäisi enempää. Salmelainen oli tamperelaisen teatterimaailman profeetta omana aikanaan. Ekakertalaisen harrastelijan tekemänä sellaista hahmoa on vaikea metatäyttää edes niiden viipaleiden vertaa, mitä hänestä on säilynyt kaupunkimme "varjoelämään", homohistoriaan.

Opettavaisinta produktiossa on sen seuraaminen, miten näytelmätekstistä löytyy kyllä toimintaa ja tekemistä hahmoille, siitä on turha kirjoittajan huolehtia, vaikka niin neuvotaan kaikissa draamakirjoittamisen oppaissa. Tärkeämpää on se, että vähätkin toimintaan liittyvät repliikit JA ympäristöä kuvailevat ilmaisut saadaan toistumaan. Sillä tavoin hyvinkin simppelit repliikit saavat koko näytelmän tiivistävän tunnelman: "Me teemme työtä. Moni tekee kahta työtä, mutta on tässä yhdessäkin..."

Myöskään en ole aiemmin uskonut siihen, että kohtausten rytmillä olisi niin iso merkitys. Nyt se näkyy juuri Varjoelämää-näytelmän vahvuutena: se on hämmästyttävän notkeasti etenevä ollakseen kahden tunnin mittainen näytelmä, koska hiljaiset ja riehakkaat, surulliset ja hulluttelevat kohtaukset vaihtelevat, samoin kuin aikatasot. Tai ehkä on paljonkin näytelmiä, joiden harjoituksissa voi nähdä sekä näyttelijöiden että ohjaajan kyyneleet silmissä loppulaulun hetkellä. Mutta aiheensa ohessa veikkaan hyvin rytmitetyn kokonaisuuden olevan järisyttävän tunteellinen myös yleisölle.


perjantai 4. syyskuuta 2015

Inside Out (psykodraamaa lapsille)

Miksi kukaan ei aiemmin keksinyt näin yksinkertaista konseptia: tehdään kokoillan filmi niistä ajatuskupla-karikatyyreistä (erit. suosittuja Simpsoneissa), jotka yleensä dramatisoivat varsinaisen päähenkilön tuntemuksia.

Konsepti on väistämättömän varma - niinkin idioottivarma, että sillä ei ole enää mitään tekemistä hyvän elokuvataiteen tai omaperäisen animaation kanssa.

Inside Out - mielen sopukoissa (2015) edustaa kohtuuttoman korkean maineen saanutta psykodraamaa. Se on tehty ensisijaisesti lapsia ohjelmoiville kasvattajille, sekä näistä automaatioprosesseista innostuneille psykopöpinän media-ammattilaisille. Piirrosjäljeltään ja kerrontaratkaisuiltaan elokuva ei ole mitään sen kummempaa kuin Pixarin muutkaan viime vuosien elokuvat, ehkä jopa rutiinimaisempaa, onhan miellytettävä myös Disney-emoyhtiön helppoa&nättiä -protokollaa.

Visuaalisen nokkeluuden sijaan Inside Out on käsikirjoitettu viitseliäästi. Sen kaksoissanoma puhuttelee aikuista katsojaa, tämä kun viime kädessä valitsee, mihin elokuvaan on valmis maksamaan mielipuolisen lippuhinnan lapsenkin puolesta. Ja Inside Out on käsikirjoitettu niin "kasvattavaksi" elokuvaksi, ettei ole epäilystäkään mihin vastuullisen vanhemman valinta päätyy.

Mistä tämä kasvatussanoma koostuu?

Ensinnäkin, elokuvan tarina tarjoilee mielikuvaa lapsesta, joka on itseohjautuva päänsä sisällä toimivan psyko-KONEISTON ansiosta. Sen lisäksi Inside Out fantisoi lapsen olevan ohjelmoitavissa aivan kuten muutkin kodinkoneet. Kun ydinperheessä on lapseen syötetty pysyviä YDINMUISTOJA, tämä pysyy niiden ansiosta kurssillansa kohti puberteettia. Todisteena siitä, että lapsi on erittäin voimautettu identiteettiinsä, on se, että tämä on ylittänyt sukupuolikategoriat ja pelaa tyttöjääkiekkoa... (siis oikeastaan kiivennyt uuteen kategoriaan... mutta tämä on disneylogiikkaa...)

Inside Out on kuulemma itkettänyt aikuisia katsoja, mm. Hesarin haastattelussa kasvatusammattilaista. Syy kyyneliin ei ole taitavan traagisessa tarinanrakennuksessa, kuten vaikkapa Disneyn Dumbossa,  vaan siinä, miten päänsisäinen psyko-KONEISTO osoittautuu itseään korjailevaksi: menetettyään ydinmuistonsa ja temaattiset "saarensa" lapsen mieli pystyy vaihtamaan motivaationsa ilosta suruksi - käytännössä siis taantumaan juuri vanhempien kannalta otollisena hetkenä.

Muut tunteet, viha ja pelko ja inho, eivät jostain syystä saa mahdollisuuksia vastaavanlaiseen motivaatioon. Seksuaalisuutta ei ole, tietenkään, edes olemassa Disney-tuotemerkillä varustetun koneiston sisällä: kaupallisen animaation suuri paradigma onkin juuri se, että seksuaalisuuteen liittyvät tunteet, motivaatiot ja toiminnot on aina korvattu aggressiolla ja väkivallalla.

Mutta Inside Out korvaa aggressionkin surulla. Tämä "Surukin Voi Johdattaa Ihmistä" -opetus, jota psykoammattilaiset ovat hokeneet kyseisen elokuvan yhteydessä, ei ole edes elokuvan varsinainen menestysresepti. Paljon olennaisempaa on se, miten konservatiivisen turvallisnen on mielen maisema, koneistonsa lisäksi, lapsen päässä: se on täynnä karamellivärejä ja lystikkäitä disney/pixar-elokuvista tuttuja kuvamotiiveja.

Inside Out siis juhlistaa sitä, että nämä mediakorporaatiot ovat onnistuneet miehittämään lasten alitajunnan - ja tätä nämä suomalaisetkin kasvatuksen ammattilaiset pitävät loistosaavutuksena!

Halvaannuttavan epäkriittinen asenne lastenelokuvia kohtaan on merkki siitä, miten kokonainen taiteenala nimeltä elokuva on nykyään flipperin kaltaista kolikkoviihdettä, jolta ei odotetakaan muuta kuin hintansa mittaista huvipuistoelämystä. Lapsikatsojien ylitse puhumalla elokuvan merkitys ollaan löytävinään uudelleen, koska aikuisten elokuvien kohdalla siitä ei enää tiedetä millä kriteereillä puhua.

Inside Out on kyllä aikakautensa merkkitapaus, mutta ihan muista syistä kuin elokuvallisista.