KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Sekametsän käyttäjä



"Miten ihanat ikkunat!" huudahti rouva T vieraillessaan tällä mökillä
vanhempieni mukana. Ja siihen se tiivistyykin, millaisen vihreän ihmeen
sisällä kadottaa ja miten kokoaa itsensä. Tämän mökin ikkunat ovat isot ja
niiden kehyksiin rajautuu kaksi kauneinta suomalaista maisemaa:
toisaalla on sekametsän ylitsepursuava vihreys, 
toisaalla puutarhasta villiintyneen niityn vihreästä karkailevat värit. Kirotut lupiinit.





Kun vaimo, lapsi ja anoppi ovat lähteneet täältä, jäävät minulle nämä
maisemat. Pihalle avartuva tyhjyys täyttyy saman tien humisevalla
vihreällä ja sirisevillä kukkaväreillä. Orava ja lepakot käyvät rohkeammiksi.

'Sekametsä' kuulostaa halvalta, mutta on kauneinta mitä Suomen luonto
tarjoaa. Siinä ovat kesävihreää kohisevat koivut vierellään syysvihreää
ylläpitävät kuuset, ylimpänä kevätvihreästä muistuttava männikkö.
Jossain alempana, lähellä varvikkoa, voi tunnistaa lisää taittuvan valon
säleikköjä.

Mutta kukaan ei puhu 'sekaniitystä'. Tai sekaperheestä.



Lämmitän saunan vasta lauantaina tasoittaakseni veden ja metsän
vetovoimia, avaraa sinistä ja sulkevaa vihreää. Veden rajassa
vuodenajan tuntee kipeimmin. Heinäkuun lopulla rantakoivujen rungot
käyvät harmaiksi säästelemänsä lehvistön valosta. Kesä on tuhlausta.

Tällaisena iltana en juo mitään olutta vahvempaa, en lue mitään novellia
mustempaa. Ilta hämärtyy yhtä nopeasti niin metsän kuin niityn
puolella.

Aina vain vaikeampi täältä on lähteä. 
Kuin jättäisi kesän kesken ennen
kuin on siihen oikein löytänytkään.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Far from the Madding Crowd (kaksi sovitusta)


Jännitysviihteen suosima termi 'cliffhanger' on mahdollisesti peräisin Thomas Hardyn tarinan "Sininen silmäpari" (1873) yhdistämästä julkaisutavasta ja juonenkäänteestä, mutta jännitystä ja juonekkuutta on turha etsiä Hardyn kirjoista, turha myöskään niiden filmatisoinneista. Hardyn klassikkomaine luokkanousukkaiden kuvaajana on kuitenkin niin vahva, että uusia sovituksia riittää. Ohjaajat pääsevät koettelemaan, miten moderneiksi hahmoiksi tohtivat tulkita nousukkaita ja pudokkaita.

Hardyn romaani "Far from the Madding Crowd" (1874) sai tänä vuonna filmisovituksen, jossa ei ole läheskään samanveroista tulkintaa ja omperäisyyttä kuin "Juden" tai "Tessin" sovituksissa. Mutta sentään se voi auttaa näkemään, miten historiallisen aiheen adaptaatio johtaa aikakaudelleen ominaisiin ratkaisuihin. Uuteen kiiltokuvamaiseen sovitukseen verrattuna vuoden 1967 versio alkaa näyttää erittäin hyvältä ja karhean kauniilta epookkirealismilta.

Uusi, Thomas Vinterbergin ohjaama sovitus korostaa päähenkilönsä Batsheban itsenäisyyttä, vaikka hahmon sisäinen elämä näyttäytyy vieläkin reaktiivisempana ja heikompana kuin 60-luvun versiossa. Tätä vaikutelmaa vahvistavat näyttelijävalinnat: teinimäisen epävarma Carey Mulligan vs nyreän omapäinen Julie Christie. Molemmilla on haastava tehtävä osoittaa naisluonteen mukautumista kolmen erilaisen kosijan houkutuksille: uskollisen paimenen, harkitsevan porvarin, ja turhautuneen sotilaan.

Uusi sovitus on valitettavasti ylituotettu imeläksi silmäkarkiksi, johon turhautuneen rakastajan sivujuoni ei mahdu millään mukaan, vaikka se olisi keskeinen kontrasti pääjuonelle. Niinpä uudesta sovituksesta on jätetty pois tärkeä sirkuskohtaus, jossa avoimesti pilkataan sankarityypin ja/eli mr Troyn persoonan naurettavuutta.

Uudessa kiiltokuvatulkinnassa 1800-luvun brittiläinen maaseutu on pelkkää auringonpaistetta ja kolmensorttisia herrasmiehiä. Luonto eläimineen kelpaa tarinaan vain sikäli kuin se todistaa naispäähenkilön kohtalokkaita valintoja: lammaskatras syöksyy tuhoonsa kun Batsheba kieltäytyy avioliitosta, myrsky nousee kun hän vihkiytyy väärälle miehelle, jne. Vanhassa versiossa samat keskeiset juonielementit ovat mukana samoissa yhteyksissä, mutta ilman mahtipontista osoittelua.

Uusi versio myös korostaa mr Oak'in ('Se Oikea Valinta') kulkuriutta naurettavuuksiin asti, kun vanhassa sovituksessa hän on uskottavan itsenäinen mieshahmo sopivaa maapaikkaa etsivänä lammasrenkinä.

Symbolien tiheys ja harmaanvihreät maisemat vanhassa filmissä antavat sille omanlaisensa tunnelman, jonka muistaa pitkään. Eläinten alituinen läsnäolo toimii muistutuksena siitä, miten Hardyn ja aikalaisten maailmankatsomuksessa oli darwinismin iskemä lupaus ja pelko siitä, mitä piileekään ihmisten itsenäisyydessä pohjimmiltaan, viisautta vai vaistoja. Nopean nousukkaan ja nopean luokkapudokkaan kohtalokasta yksinäisyyttä Hardy käsittelee myös "Jude'ssa".

Nykypäivän historiallinen filmiromanssi on tehty peltotaustoja hehkuvaksi, yksitasoiseksi kulutustavaraksi. Muuta jännää siinä ei ole kuin Mulliganin viileän moderni ratsurotsi. Laatuohjaaja Thomas Vinterbergiltä tällainen elokuva on yhtä kuin ylevä mahalasku. Tuoreuttavaa klassikkotulkintaa etsivän kannattaakin kääntyä ennemmin "Tamara Drewe" -elokuvan (2011) puoleen, joka on kahden adaptaation (välissä Posy Simmondsin sarjakuva) päässä Hardyn romaanista.


[Uusi sovitus nähty Budapestissa 28.6. 2015. Suomen ensi-ilta on 28.8.2015]

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Tukholma reunoilta nähtynä


On 25 vuotta siitä keväästä, jonka asuin Tukholmassa. Tänä kesänä kokeilin katsella kaupunkia laidoilta, jotta jotain muistikuvia nousisi siitä omituisen kaukaisesta kaudesta omituisen yksinäistä elämää - sen suureellisempaa kokemusta oman elämänsä sivusta katselemisesta en ole kokenut enkä totisesti kaivannutkaan.



Mutta tietenkään (?) mitään muistikuvia ei noussut. Hotellin otin Vasastadenista, pohjoispuolen kaupunginosasta, joka on kuin kymmenen kertaa lavennettu Töölö.


En saanut mieleeni, että olisin koskaan ennen liikkunut siellä, vaikka minulla sentään oli fillari ja liikuin sillä ympäri kaupunkia keväällä 1990. Mutta kotoisaahan Tukholmassa on aina, aivan eri lailla turvallisen kotoisaa kuin koskaan Helsingissä, missä tahansa liikkuukin.

Heinäkuisena lauantaina tein retken yliopiston campukselle. Vailla opiskelijoita alue oli kuin pohjoinen pastoraaliversio akateemisen elämän kauneudesta... vain lampaat vaelsivat Lappiksen ja opintorakennusten välisellä paradigmavapaalla vyöhykkeellä...


Join puolikkaan valkoviiniä keskellä kukkivaa apilaniittyä, mutta sittenkään mieleen ei noussut se tärkein asia: miltä tuntui siirtyminen instituutin ja kämpän välillä, ylipäänsä koko se reunavyöhyke kaupungista, jonka keskusta tuntui siihen aikaan lähinnä vastenmieliseltä. Muistan kyllä pitkät tunnit jotka istuin instituutilla 13. kerroksessa ja opettelin juomaan kahvia koska en jaksanut mennä alakerroksiin etsimään kalliita lounasruokia. Muistan myös miten tolkuttoman yksinäiseltä tuntui Lappiksen korridoorissa, jossa meitä asui varmaan seitsemästä eri maasta, mutta kukaan ei tehnyt tuttavuutta, ei edes se toinen suomalainen.

Siirtymiset maasta toiseen tuovat nyt sen saman huumaavan vapauden tunteen kuin silloin siirtymiset Tukholman sisällä. Eikä mitään isompaa tunnetta ole enää jäljellä ihmisessä tässä iässä kuin oudon vapauden pohjaton tunne, vapaan putoamisen hetket kahden kielivyöhykkeen välissä.


sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Me muistamme toveri Tsiprasta

Kai tiesi toveri Tsipras sen, mikä häntä odotti.
Sinä varhaisena keväänä kun hänet valittiin.
Oli lampaat myyty Turkkiin ja pankit pantattu,
Vaan yhä viipyi nöyrtyminen ja se tärkeä konsensus.

Me kuulimme kunnon vitsejä, ja kuulemme vieläkin.
Me muistamme toveri Tsiprasta, joka porvarit hurmasi.

Kun heitä syytettiin pettureiksi niin Tsipras sanoi vaan:
"Jos rouva kansleri antaa luvan, minä poistun nauramaan."
Me kuulimme kunnon vitsejä, ja kuulemme vieläkin.
Me muistamme toveri Tsiprasta, joka porvarit hurmasi.

Oli Tsipraksen hymyssä jotakin, joka ärsytti johtajaa.
Kun rahoittajat uupuivat, hän sanoi: "Jatketaan."
Me kuulimme kunnon vitsejä, ja kuulemme vieläkin.
Me muistamme toveri Tsiprasta, joka porvarit hurmasi.

Hän tiesi miten Brysselissä kansoja kohdellaan.
Hän olisi voinut olla pelkkä lainan nostaja.

Puolue on nyt noussut, sitä porvari pillittää,
Kun Eurooppa seisoo haudallaan ja USAa nillittää.
Me kuulimme kunnon vitsejä, ja kuulemme vieläkin.
Me muistamme toveri Tsiprasta, joka porvarit hurmasi.

Ei kutsu merkki Tsipraksen meitä velkoja maksamaan,
Se kutsuu Saksan hautaamaan ja Ranskaa rakentamaan.
Se kutsuu pätkätyöläisemme naurun rintamaan,
Se huumori kestää huomiseen, eilinen hintanaan.

(C) Soikkeli 12.7. 2015
- vanhan puolueballadin pohjalta, kierrätettävyyttä kunnioittaen


perjantai 3. heinäkuuta 2015

24 tuntia Spartassa

Jyväskylän akateemisessa omajulkaisussa runoilija-tutkija Kristian Blomberg arvioi, että Jyväskylä ei ole enää Suomen Ateena vaan Suomen Sparta.
Nyt kun kreikkalainen elämäntapa on kaikkien huulilla, asia sietää tarkistaa...



Klo 12:39 Jätän mukana matkustaneet lapset jollekin naiselle Spartan juna-asemalla. Nainen aikoo viedä lapset eksytettäväksi eteläsavolaisiin metsiin. Mahtavaa!
Lapsenhoitopalvelut spartalaisittain: 5 tähteä ******

Klo 13:10 Istun yliopistomäen korkeimmalla paikalla, joka on näillä leveysasteilla kaunein campus mitä voi kuvitella. Mutta vain yksi yksinäinen spartalainen käyttää maisemaa juosten jumalattomassa helteessä pientä rataa ympäri. Rakennukset ovat tyhjiä ja elottomia.
Akateemiset palvelut spartalaisittain: 5 tähteä ******

Klo 18:30 Etsin päivällistä etnisestä ravintolasta. Ravintola on tyhjillään, mutta tarjoilija ehdottaa minun ennemmin ottavan ruokaa mukaani, ja maksavan siitä vähemmän kuin olisi ravintolalle otollista. Suostun ja otan pussikiinalaisen mukaani puistoon. Herkullista mutta ankeaa.
Ravintolapalvelut spartalaisittain: 4 tähteä ****

Spartan laivasto uhkaa Ateenan muureja


Klo 19:20 Menen taidekapakkaan, jossa läänintaiteilija L on julkaisemassa runokokoelman. L lukee pari kuivahkoa runoa kuivahkon eleettömästi. Baari tarjoilee vetistä hanaolutta eikä kukaan tee tuttavuutta. Kaikki taputtavat äänentoistolle.
Taidepalvelut spartalaisittain: 5 tähteä *****

Klo 20:30 Istun puistossa hotellin vieressä. Ei huvittaisi mennä sisälle, kauniina kesäiltana, mutta ulkonakaan ei ole tekemistä, seuraa tai nähtävää. Sama avata telkka hotellihuoneessa. Juon k-kaupasta hakemani k-oluen.
Viihdepalvelut spartalaisittain: 5 tähteä *****

Klo 07:30 Sänky on mukava, hotelli hiljainen, alhaalla odottaa monipuolinen aamiainen ja tuoreet sanomalehdet.
Hotellipalvelut spartalaisittain: 1 tähti *

Spartalainen lastaa autoonsa viikonlopun ostokset

Klo 12:39 Menen vaimoa vastaan junalle. Muistan, että lapset pitäisi jotenkin löytää sieltä metsistä tämän testikierroksen päätteeksi. Mutta yhtäkään poliisia tai sosiaalivirkailijaa ei päivystä juna-asemalla.
Kiinnitän vaimon huomion toisaalle, tulevaan. Olemmehan matkalla häihin, joissa hurjapäinen RPG-soturi saa omakseen lihatilallisen perijättären, ja niistä juhlista on spartalaisuus kaukana!
Sosiaalipalvelut spartalaisittain: 4 tähteä ****


Yhteenveto: Osallistuvan havainnoinnin perusteella Jyväskylää voi tosiaankin pitää Suomen Spartana, etenkin kontrastissa aiempaan maineeseensa.

Sen perusteella, mitä viikonlopun uutiset kertovat Kreikan Ateenan poliittisesta ahdingosta, sivilisaatiosta syrjäytymisestä ja kasvaneesta muukalaisvihamielisyydestä, voinee Suomen Ateenan tittelin siirtää nyt sitten... Lieksalle?





torstai 2. heinäkuuta 2015

7 päivää Tiipetissä


Tällä vuosituhannella jokaisella on oma Tiipettinsä, suuruudessaan ylivoimainen objekti, jonka haltuunotto on täysin mahdotonta. Juuri siksi Tiipettiin voi viitata nonchalantisti tavoittamattomana elämäntavoitteena "todellisen" elämän rinnalla, objektina joka kumoaa ylivoimaisuudellaan kaikki opit ja ajatukset MOTIIVISTA: miksi jotain tiettyä pitäisi elämässä saavuttaa.

Tällä vuosituhannella jokainen haluaa Tiipettinsä, ylivoimaisen objektin, jonka tavoittelemisen voi selittää olkia kohauttaen: KOSKA SE ON SIELLÄ.

Tänä kesänä minulla oli tilaisuus viettää 7 päivää Tiipetissä, enemmän kuin koskaan aiemmin. Mutta muuttuiko elämäni edes hetkellisesti, laadullisesti tai määrällisesti, paremmaksi? Ei tietenkään. Juuri sehän todistaa oman Tiipettini ylivoimaisuuden: niin fyysisesti kuin imaginäärisesti ylivoimaisena objektina mille tahansa mahdollisille maallisille motiiveille.

Nykypäivänä tällaisten henk koht Tiipettien erityinen arvo on tietysti niiden ekologisuudessa. Vaikka jotkut käyttävät satoja tuhansia euroja sponsorirahaa päästäkseen ilman lisähappea ja -aivoja Himaläjän huipulle, heidän saavutuksensa on ekologiselta arvoltaan samaa luokkaa kuin viettäisi vuoden pelkällä sadevedellä ja auringonvalolla.

Minä menin Tiipettiini, tutuille Tatra-vuorille Slovakiaan, ensin lentämällä Budapestiin ja junailemalla sieltä viidessä ja puolessa tunnissa vuorten juurelle. Vietin 7 päivää Tiipetissä mitään oppimatta, kaikkeen tyytymättömänä. Täytin tarkoituksettomuuteni kuin vain Tiipetissään voi.


7 päivää Tiipetissä: 20.-26.6.

1. päivä Tiipetissä: Rikoin hampaani Budapestin juna-asemalla sämpylässä piilleeseen siemeneen. Hetken mietin palata Suomeen seuraavalla lennolla ja sanoa: ei onnistunut. Mutta nyt olen vuorten juurella ja ajattelen, miten pienestä on kiinni POISSAOLEMISEN tunteen epäonnistuminen. Lohduttaudun katselemalla hotellihuoneessa elokuvia. Maisemat pohjoiseen vuorille ovat upeat. Niin myös sadepilvistö vuorten päällä.

2. päivä Tiipetissä. Sää on kuten ennustettu. Käyn Tatransca Lomnicalla junalla. Sataa, ylhäällä vuorella on alhaalla olevan mittaritaulun mukaan 3 astetta lämmintä. Syön gulassin, se on kyllin pehmeää jopa murskaantuneelle hampaalleni. Majoitun Staryssa hotellihuoneeseen, joka on kuin luola, sisältä erittäin tyylikäs, mutta näkymä on parkkipaikalle ja patiolle. Sentään iso amme ja telkkari.

3. päivä Tiipetissä. Laskeudun junalla Popradiin. Helle tuntuu täällä, marssin läpi kaupungin etsimään zubaria, mutta internetin tiedot ovat ties miten vanhat. Marssin takaisin asemalle, jatkan junalla taas Lomnicalle saakka. Sää nyt parempi kuin eilen ja hiihtohissi uusittu. Syön Plesolla keittoa, sopii sekin nykyiseen purentaani. Sitten pitkä kävely alas vuorten kupeita ja suoralla polulla alas Hrebienokista alkaa taas sataa.

4. päivä Tiipetissä. Laskeudun taas Popradiin. Etsin nettiyhteyttä, kahvilanpitäjä tervehtii ranskaksi. Vieressä on kristillinen kirjakauppa, jossa on tiivis valikoima englanninkielisiä. Scifi-osastoa ovat kelvanneet edustamaan: Wolfen "Peace", Bearin Halo-romaani, pari Cardin teosta, ja Dickin ainoa realistinen romaani. Ei muuta. Ostan "American Smoke". Se on älykkäin näkemäni kirja oman tiipettinsä etsijöistä.

5. päivä Tiipetissä. Viimein aurinkoinen aamu, vaikka se muuttuukin pilvipeitteiksi ylemmäksi päästessä. Lännen puoleiselle Plesolle kävelen tuttua tietä ylämäkeen, mutta tällä kertaa koululaiset harppovat ohitseni. En edes harkitse kiipeäväni puoltatoista tuntia tarzan-polkua huipulle. Palaan hotelliin kylpyammeeseen.

6. päivä Tiipetissä. Taas luototon sarastus. Yritän Hrebienokilta länteen, kun sadepilvi kasvaa vuoren päällä. Käännyn alas. Vastaan tulee iso koululuokka ja suomalaisia partiolaisia, joille sanon "dobri" kuten muillekin. Illalla olen ainoa asiakas pitseriassa. Tarjoilija laskee silmieni edessä seitsemän euron laskun kahdeksaksi euroksi. Aika lähteä täältä.

7. päivä Tiipetissä. Näkemiin vai hyvästi? Ties monesko kerta. Laskeudun Popradiin, luen sähköpostit Fée-kahvilassa. Juna Kosiceen, tietysti matkan paras sääpäivä. Syön Krishna-ruokaa ja katselen tanssivia suihkulähteitä. Hotelli on meluisa kuin helvetti. Ehkä olen tämän kaiken ansainnut: niin nöyryyttävät nousut kuin armottomat laskutkin.