KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

13.-19.10. Mökillä syyslomalla
6.11.- Tietokirjoittaminen I -kurssi tiistaisin
31.12.-3.1. Tukholmassa lomalla



tiistai 31. lokakuuta 2017

Kirjallisuuden arvo 2 euroa (kirjamessut)


Kirjavuosi kestää vain lokakuun ajan. Se alkaa Turun kirjamessuista lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna ja päättyy Helsingin kirjamessuihin lokakuun viimeisenä viikonloppuna. Marras- ja joulukuussa kansa ostaa vielä joululahjakirjoja, mutta kirjasyksy MEDIAJULKISUUDEN ikkunana avautuu ja sulkeutuu vain lokakuun ajaksi. Silloin on oltava mukana "kaikessa" kuin Hector tai flipperin kuula.

Jos ei kirjamessuille mene, tuntuu ettei ole sisällä virtauksessa eikä katedraalissa. Mielikuva kirjallisuudesta vuosisatojen läpi kulkevana virtauksena vetoaa kirjalliseen keskusteluun siitä, että jotain uutta voisi nousta proosan kurkkutarhasta tai runouden kompostista. Draamasta, sen sijaan, ei yksikään kirjallisuudenharrastaja edes kuvittele mitään uutta. Draama on niin erkaantunut kirjallisuudesta ja tarinoinnista ja se on korvannut estetiikkansa tanssitaiteen lahkolaisilta opitulla retoriikalla. Draamaan ei kirjallisuudenharrastaja halua koskea edes kolmimetrisellä saisiolla.

Tänä vuonna sain onneksi yhden työkiinnityksen sekä Turun että Helsingin messuille, joten tuntui kuin olisi oikeastikin kiinni siinä JÄRJESTELMÄSSÄ, jonka kirjallisuus edelleen muodostaa. Aivan kuin metafyysisen "virtauksen" ohessa Kirjallisuus isolla K:lla olisi oma katedraalinsa ja uskontokuntansa, jossa voi olla vain sisä- tai ulkopuolella.

Helsingin messuilla, aivan kuten neljä viikkoa aiemmin Turussa, haastattelin Juria "Sadan vuoden unet" -antologiasta, samoin kuin paikalla olleita kirjoittajia. Haastattelun hoidettuaan olikin sitten hyvä liueta kaupungille sateeseen, juoda Jaakon kanssa unohdusta antavat tuopilliset Kaislassa ja Stonessa.

Messuviikonlopun katedraalifiiliksen vahvisti se, että yövyin Saaran kanssa Hakaniemen Hiltonissa. Sinne sai huoneen lähes samaan hintaan kuin Sokos-ketjun hotelleihin, kun varasi sen jo elokuussa, vaikka hotelliyöpyminen sinänsä on jotain minkä ei pitäisi sopia taiteilijaperheen budjettiin. Mutta miten muuten tuntea olevansa sisällä kirjallisuuden katedraatelissa?

Kylmän sateisesta viikonlopusta käytin puolitoista tuntia myös erikoiseen bussiseikkailuun Munkkivuoren taakse. Kävin noutamassa verkkofoorumilla sopimani lautapeliostoksen, luukutin kympin postilaatikkoon ja nappasin pelilaatikon kassiin juostessani päättärille seuraavaan bussiin. Tunsin itseni erittäin vapaaksi & liikkuvaksi kulttuurinkuluttajaksi. Näin vähän siihen tarvittiin.

Ammattityötön Ossi Nyman katoaa messuhumuun.
Helsingin messukeskus onkin sitten jotain aivan muuta. Silmiinpistävintä ovat aina vain kasvavat ihmismassat ja 2 euron kirjatorien yhtä massiivinen lisääntyminen. Komeiden ja suht tuoreiden tietokirjojen päätyminen näihin halpalaatikoihin on erityisen hämmentävää. Viime vuosien menestysromaaneja sieltä ei samalla tavoin löydä, vielä. Helppo on ennustaa messulippujen halpenevan samassa tahdissa kuin risteilymatkojen. Varsinainen tuotto tulee siitä, että ihmiset saadaan kahmimaan rihkamaksi luokiteltua kilotavaraa ikkunattomissa halleissa, messuilla tai laivoissa, ostamaan BONUSTA elämäänsä kuin metrilakua ikään, onpa se sitten kirjoja hyllyntäytteeksi tai kaljaa pääntäytteeksi.

*

Sunnuntaistakin jouduin viettämään monta tuntia messuilla, koska olimme saaneet päivän ainoat HALVAT junaliput kotimatkalle vasta kello 17:n junaan. On periaatteessa suhteetonta maksaa 120 euroa hotellihuoneesta ja säästää parikymppiä perheen junalipuista, mutta katedraalilogiikka pätee vain hotelleihin, ei surkeisiin paikallisjuniin.

Messuilla aikaa tappaessa ja unta vastaan kamppaillessa tulin jopa ostaneeksi kirjoja, mitä yleensä en kirjamessuilla tee. Osastojen keskeltä löytyi tamperelainen divari, jolla oli yhtä laadukas scifi-valikoima kuin omassa kotihyllyssämme; ei kovin kattava, mutta yllättävien teosten todisteina löytyivät esimerkiksi Baxterin kootut Xeelee-novellit.

Ainoa virhe oli ostaa myös n&n:n scifi-teemanumero. En ollut tiennyt, että ne olivat laittaneet lehteen myös arvostelun sf-elokuvakirjastani. Ei tarvinnut kuin lukea arvostelu niin lehti ja kaikki muukin tekeminen loppui siihen.

Täytyisi varmaan palata byrokraatiksi. Ainoastaan byrokraatti on kaiken sellaisen paskantahtoisen arvostelun yläpuolella, että "eihän Devil's Tower ole edes kraatteri niin kuin kirjoittaja väittää". No, se itse asiassa ON myös kraatteri, ihan kuten kirjoittaja väittää. Mutta ehkä kyseisellä detaljilla on varsin vähäinen merkitys, kun 400-sivuisen kirjani AIHEENA on tieteiselokuva eikä amerikkalaisten kivimuodostelmien luokittelu? Eh?

Esikoiskirjailijat tunnistusrivissä Hesarin foorumilla.
Messuilla olin nauranut esikoiskirjailijoiden julkista nolaamista Hesarin foorumilla. Eipä naurattanut enää, vaan kävi kateeksi. Esikoisilla ei ole vielä mitään menetettävää, vaan kaikki voitettavaa, etenkin poispääsy Hesarin tappavasta syleilystä.

Mikä siis on painetun kirjallisuuden arvo, jos yksi ainoa arvostelu riittää viemään motivaation luovalta kirjoittajalta? Ei se arvo taida olla edes kahta euroa. Niin vähässä on usko omaan tekemiseen näillä kirjasyksyn jälkeen hiipuvilla markkinoilla.





perjantai 20. lokakuuta 2017

Alkaa elliptinen talvi (13.-20.10.)

Perjantai. Kotiseutu, Kuolio. Täällä aivot hemputtaa.
 © Soikkeli 2017
Lauantai. Väliaikainen lopullisuus, hautajaisten ruokavalio. Uniset matkat maaseudulle, kaupunkiyskä kuin poikittainen sana nielussa. Sunnuntai. Sormituntuma luonnonkiertoon, keltaiseksi jäätynyt tuoksuvadelma. Dekkari, olut, dekkari. Maanantai. Ensilumen odotus ilmassa, pysäkillä vaimo ja lapsi. Keskeytysten kulttuuri, syyslomittajat. Keskiviikko. Mustat oravat, tikka sähkötolpalla, joutsenet huutavat vesisateesta. Otitko sinä tuosta kuvan? Liikaa merkkejä, heitetään häkälöylyt. Torstai. Yhä lyhyempiä aamuja, yhä nopeampaa pimeyttä.  Ovatko kaikki sienet lahottajia? Nyt suljetaan ne vedet. Ensin saunalta, huomenna talosta. Perjantai. Alkaa elliptinen talvi. Suojattua yhteyttä ei voida muodostaa. Mene sinä edeltä.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Blade Runner 2049 (elokuva)

Joitakin elokuvia katsoessa miettii, milloin se tarina oikein alkaa.
Tätä elokuvaa katsoessa miettii, milloin se elokuva oikein alkaa.

Blade Runner 2049 on massiivisen epäonnistunut yritys tehdä remake scifi-genren klassikosta. Tuntuu kuin katsoisi sikermää remake-ehdotusten variaatioita. Huonoja variaatioita. Miltei kolme tuntia yhtä putkea. Sateessa. Yksin.

Juoni on toki suoraa jatkoa alkuperäiselle (1982) "keinoihminen tutkii alkuperän arvoitusta" -tarinalle. Remake-kerronta nykii juonenlankoja, joskaan ei kuvien ja kohtausten rytmissä.

Muutenkin sitä ihmettelee, mihin ne rahat on taas saatu tuhlattua. Ei ainakaan käsikirjoitukseen. Lavasteet ja efektit eivät nekään näytä erityisiltä, eikä varsinkaan kiinnostavasti scifistisiltä. Tulevaisuuden visiointi on häivytetty sillä, että ulkokuvat tulvivat sadetta ja pölyä. Isommat sisätilat ovat joko romukasoja tai ahtaita tehdaskuvia. Enimmän aikaa nökötellään sellimäisissä huoneissa. Sankari katselee hologramminaistaan. Revi tästä sitten dystopiaa. Edes.

Jos vaikutuit Denis Villeneuven "Arrival"-ohjauksesta, ei mikään takaa, että pidät edes yksittäisten kuvien kauneudesta tässä saman ohjaajan remake-hämyilyssä. Onhan se melkoinen saavutus Villeneuvelta. Sama ohjaaja tekee 2010-luvun merkittävimmän genre-elokuvan ja 2010-luvun surkeimman genre-elokuvan. Miten tämä on mahdollista?

Suurin syyllinen tohelointiin ja paskaan filmiin on epäilemättä tuottaja Ridley Scott. Jos on nähnyt kaksi edellistä Scottin tuottamaa Alien-lämmittelyä (2012 ja 2017), tietää jo, miten tehokkaasti brittiherra tuhoaa omaa kasariklassikoilla luotua mainettaan.

Voiko enää matalemmalta mennä? Voi!
  • Krista Kosonen pistäytyy pornotäytteeksi filmiin lausumaan kaksi lausetta suomeksi.
  • Hans Zimmerin tärinäurut soivat 5 minuutin välein muistuttamaan Suuresta Kertomuksesta Joka Piti Tulla.
  • 75-vuotias Harrison Ford on sivuroolissaan yhtä tönkkö kuin 90-vuotias HF voisi olla pääroolissa.
  • Ryan Goslingin alinäyttelemisen selittämiseen ei löydy riittämiin alisanoja.
  • Tuotesijoittelun brändejä tyrkytetään erittäin näkyvästi etualalle.

Ja voiko jotain hyvääkin sentään löytää?
No joo.
Juoneen sisältyvä jippo, se alkuperän mysteeri, on ihan fiksusti kaksikerroksinen. Kolmen sivun novellisovitus tästä vuoden 2017 mahtavimmasta mahalaskusta voisi siis olla lukemisen arvoinen.

torstai 5. lokakuuta 2017

Kuuden tonnin julkaisutila ilmaiseksi, sanoi tiedekustantaja

Nyt kuuden tonnin julkaisutila ilmaiseksi, sanoi tiedekustantaja.

Viimeksi hän lähestyi sähköpostilla, nyt puhelimella. Puhelun aluksi hän kehui tutkimuskirjani tuomasta meriitistä. Vastasin, ettei meriitti tuonut leipää pöytääni. Kysyin, miten kustantaja, SKS, on mainostanut kirjaani? Miten levittänyt sitä meriittini kasvattamiseksi?

Näihin kustantaja ei halunnut vastata. Hän aloitti pitkän mainospuheen open access -julkaisemisen hienoudesta. Sen kärkenä oli rahasumma joka oli miltei taskussani, koska minun ei tarvinnut antaa sitä kustantamolle. Yleensä he ottavat 6000 euroa siitä, jotta teos siirretään kustantamon verkkojulkaisualustalle. Mutta heillä on pilottivaiheessa mahdollisuus valita kuusi tiedekirjaa per vuosi, joiden tekijät saavat ilmaiseksi OA-paikan kustantamon alustalla.

Siinä vaiheessa aloin huutaa. Puhelu loppui pian. Suussa oli tuttu paskan maku. Se tuli korvasta. Samalla tavoin kun Fortumin tai Helsingin Energian tyrkyttäessä korvaani ydinsähköä vihreänä valmisteena.

Piti googlata totuus. Helsingin yliopisto ja Erkko-säätiö ovat näköjään antaneet tukirahaa SKS:lle pilottihanketta varten: "Pilotin alkuvaiheessa yksittäisen teoksen käsittelymaksuksi on arvioitu 6000 euroa. Kirjoittajilta tämä peritään vain siinä tapauksessa, että heidän tutkimusrahoitukseensa sisältyy käsittelymaksu (niin sanottu kultaisen reitin malli)." n&n

Rahasumma piti siis paikkansa. Mutta jälkimmäisen asian kustantaja jätti mainitsematta: että minulta mitään maksua  (jotta muut voivat lukea ilmaiseksi jne) ei olisi edes voitu periä.

Toiseksi, käsittelymaksun ainoa tarkoitus on kompensoida kustantamolle OA-julkaisemisen tuomaa taloudellista menetystä. SKS saa siis tukirahaa, jotta se voi esiintyä hyväntekijänä ja rahastaa tutkijoita.

Ja yliopisto ja Erkko-säätiö? Suuria hyväntekijöitä nekin. Senttiäkään tästä OA-tuen rahasta ei vaan tule tutkijoille saakka, ei vapaille eikä ostetuille. Raha kiertää vain tiedepolitiikan välineenä instituutiosta toiseen.

Odotan kiinnostuksella, millainen on tiedekustantajan seuraava alennustarjous. "No Tero aatehuoneelta terve!..."


Erinomainen tiivistelmä OA-julkaisemisen sekoittamasta tiedekustannuksen maailmasta löytyy n&n-lehden OA-julkaisusta:
http://netn.fi/artikkeli/avoimen-saatavuuden-haasteet

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Mother! (elokuva)

Jos jaettaisiin palkintoja tekotaiteellisuudesta, niin "Mother!" olisi tämän (2017) vuoden voittaja.

Juutalaisuuden historiasta laadittu allegoria kierrättää myyttejä tarinalla pariskunnasta, joka on vetäytynyt uskojärjestelmää edustavaan taloon: vanha mies on luomisvoiman menettänyt runoilija ("jumala") ja nainen ("luontoäiti") hänen lapseton muusansa. Talon merkitystä abstraktiona korostetaan muutamissa ulkokuvissa, joissa se näyttäytyy täydellisen symmetrisenä ja ympäröivästä luonnosta eristyneenä.

Hollywood-elokuvalta edellytetyt tuotannolliset arvot on kuitattu kierrättämällä kummitustalon ja ahdistuspsykoosin genre-elementtejä, mutta kauhufilminä "Mother!" on vieläkin latteampi kuin allegoriana. Yleisökoukku on tietysti nimiroolin Jennifer Lawrence, jota ilman tätä elokuvaa ei nähtäisi muualla kuin indie-festareilla.

Jumala rauhoittelee luontoäitiä ihmiskunnan bileiden kiihtyessä.
Jos ohjaaja Darren Aronofskyn Nooa-filmi (2014) oli lupsakkaan rienaava myyttejä kohtaan, niin "Mother!" paahtaa vihakuvastoa kirjauskonnoksi kaventunutta juutalaisuutta vastaan täydellä laidalla. Myös kristinuskolle olennainen jeesus-idolismi saa osansa, etenkin katolinen kirkko kannibalistisine riitteineen. Talon sisällä tapahtuu pikavauhtia koko ihmiskunnan historia, mukaan lukien Aatamin ja Eevan perisynti sekä sitä seuraavat sukuselvitykset. Talo repeilee ja ryöstetään, porukka lappaa sisään lupaa kysymättä - kuten uskonjärjestelmille tapaa käydä.

Isoin ihmeteko onkin se, miten tällainen vertauskuvissaan raivoisan yksipuolinen puheenvuoro on päässyt teattereihin hyperkorrektiuden aikakautena? Mitäs jos tämä elokuva olisikin intialainen tai iranilainen? Siitä ei uskallettaisi edes puhua mediassa, saati kiitellä sitä monitulkintaiseksi taidefilmiksi.

Tylsän elokuvasta tekee sen kerronnallinen latteus ja helpot kompromissit kauhuefektien takaamiseksi. Kuka hyvänsä 10-vuotias rabbikokelas osaisi käyttää kirjauskontojen perusmyyttejä monitulkintaisemmin ja -puolisemmin kuin egonsa tahkoisuutta tutkiskeleva Aronofsky. Lisäksi, aidon juutalaisuuden, äidiltä lapselle periytyvän henkisyyden puolustuksena (Jerusalemin temppelin polttamisesta alkaneen kirjaperinteen vastapainona) "Mother!" on yhtä salaivainen naisia kohtaan kuin debyytti "Unelmien sielunmessu" (2000).

Urallaan hakoteille joutuneelle Jennifer Lawrencelle tämä on yhtä raskas pohjanoteeraus kuin Aronofskylle. Eipä ihme, että heistä tuli filmauksissa pariskunta. Aivottomuus on epäilemättä yhdistävin spirituaalinen kokemus mitä 2000-luvun filmiteollisuus voi tarjota.

Pienemmissä rooleissa (Aatami & Eeva) piipahtaa muun muassa Ed Harris ja Michelle Pfeiffer. Heidän läsnäolonsa sähköistää hetkessä talon sisätiloihin ahdetun elokuvan, mutta ohjaajalla on liian kiire kertoa Iso Tarina jotta hän joutaisi ajatella mitään omaa tulkintaa käyttämilleen Isoille Hahmoille.

Isäjumalaa esittävä Javier Bardem hoippuu keskeisessä roolissa tietämättä oikein miten löytää hahmolleen motivaatio. Siihen voi tietysti tiivistää koko Aronofskyn uran katkelmallisuuden: liiaksi vakuuttuneena suuruudestaan ei oikein tiedä millä motivoitua taiteestaan...