KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

6.11.- Tietokirjoittaminen I -kurssi tiistaisin
21.11. Roosalupilla Antti Tuomaista haastattelemassa
31.12.-3.1. Tukholmassa lomalla
26.1.2019 Juhlakattaus-näytelmässä (Tukkateatteri)



sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Myöhempien Aikojen Arkipyhien Juhannus




Ensimmäistä kertaa vietimme nyt juhannusta kahdestaan Petäjäharjun mökillä. Sään koleus ei haitannut,  keskikesän hetki tuntui paratiisilta hirsimökin suojissa. Muutamassa päivässä voi kokea myöhempien aikojen kaikki arkipyhät ilman käniseviä lapsia ja kännisiä citynaapureita. Miksi kukaan haluaisi kesältään jotain enemmän?

Niin, ensimmäistä kertaa vietimme juhannusta ylipäänsä kahdestaan - sitten vuoden 2006, jonka oletettavasti vietimme Jänissalon mökillä. Tällaisia torppareita meistä on tullut, onni sisältyy enää tilaisuuksiin käyttää muiden mökkejä kuin omiamme, tilaisuuksiin sulkeutua pois keskiluokan työkulttuurista ja velvollisuusajattelusta, tilaisuuksiin harrastaa kirjaston tuella ja elää apurahojen murusilla. Ja tietysti, mitä enemmän aikaa vietämme mökillä, sitä vähemmän käytämme rahaa, koska muuta kiusausta ei ole kuin hakea aitasta seuraava pokkari tai polkea huoltsikalle ostamaan olutta ja karkkia.

Vieläkään emme saaneet kanoottia järveen, koska luja tuuli ja kylmähkö vesi eivät siihen rohkaisseet. Kävelimme maantietä ees taas, parhaimmillaan 8 km, laiskimmillaan 2 km. Juhannuksena kävelimme kylän kokolle, koska aatto ei vain tuntuisi todelliselta ilman maalaisten pyroteknistä seipäilyä. Takaisin mökissä olimme ja nukahdimme ennen keskiyötä.


Takaisin Suomessa tiesi olevansa heti kun nousi täpötäyteen junaan Kuopiosta: odotti vaan millä kohtaa VR kompuroi tällä kertaa.

Jyväskylän kohdalla se jysähdys sitten tuli, kuulosti siltä kuin silta olisi sortunut vaunujen päälle, mutta sieltä tulikin alas vain ajolangat. Meni 20 minuuttia, että matkustajat uskallettiin päästää kävelemään asemalle ja sitten vielä tasan 40 minuuttia, että saivat bussit korvaamaan edes länteen menevät junavuorot. Mutta kertaakaan mitään ei kuulutettu tai tiedotettu ilmoitustauluilla. Sillä kun VR/Suomi mokaa, se mokaa raskaimmin aina tiedottamisen. Asemalla seisoi sadoittain ihmisiä ja koko ajan tuli lisää, sillä kaikki junat olivat juhannuksen vuoksi loppuunmyytyjä.

Ja siksi tähän maahan on mahdoton kuvitella terroristeja. Mitä ne saisivat tuhotuksi mitä valtion rautatiet, ministeriöt ja kaupunginhallitukset eivät jo tuhoaisi? Miten ne voisivat kylvää pelkoa sellaisten ihmisten välille, jotka viihtyvät parhaiten järvien erottamissa erämaissa?


maanantai 18. kesäkuuta 2018

Swecon 2018 (15.-17.6.)




Tämä oli neljäs Swecon-reissuni ja kokemuksena antoisin. Swecon on ruotsalaisten isoin vuosittainen spefi-konventti, vastaava kuin suomalaisten Finncon, mutta hyvin pienimuotoinen, hieman maksullinen, ja hyvällä tavalla sisäänlämpiävä tapahtuma. Tukholmassa tapahtumaa järjestetään nimellä FANTASTIKA, paikkana Sicklassa sijaitseva kulttuurikeskus Dieselverkstaden.

Saimme Saaran kanssa tämän reissun tehdä kahdestaan, joten molemmat pääsimme viettämään con-aikaa parhailla tavoillamme: Saara tutustui uusiin ruotsalaisiin kirjailijoihin ja minä uusiin ruotsalaisiin oluihin. Ruotsalaisten conissa on kaljahana kahden esiintymissalin välissä ja siitä voi ottaa ison tuopillisen hyvää Zodiac Ipaa tai Kärlek Alea seuraksi ohjelmanumeroon tai kirjakirpparilla kuljeksiessa.

Olimme molemmat kiinnitettyinä yhteen paneeliin, joka oli kyllä se kaikkein kaoottisin. Meidän olisi pitänyt puhua koko Ursula Le Guinin tuotannosta kahden esimerkkiteoksen pohjalta, Atuanin holvihaudat -romaanin (1971) ja Changing Planes -kokoelman (2003). Edellisestä on vaikea sanoa mitään tuoretta tai omaperäistä. Changing planes taas on leenakrohn-henkinen novellisykli, jota voi kyllä arvostaa ideoiden runsaudesta, mutta fiktiona se on Le Guinin heikoin teos. Tämä tuli  sitten sanottua mielipiteenä, neron muistoa kunnioittamatta. Onneksi kolmantena paneelissa oli veteraanilukija, jolla kuulosti olevan hallussaan koko Le Guinin tuotanto kaikkine vahvuuksineen.


Kuvassa: Saara, Kij Johnson, Eva Holmquist, Jani Ylönen

Saaran vetämä 'Eläimet spefissä' -paneeli (kuva yllä) sujui vauhdikkaan tiiviisti. Mukana paneelissa oli kunniavieras Kij Johnson, jonka teoksista en ole yhtäkään lukenut... mutta con-esiintyjänä hän oli taas näitä amerikkalaisia, jotka hallitsevat täydellisesti sekä yleisönsä että genrehistorian: ei syvällistä, mutta eloisan dialogista asiapuhetta.

Conin paras esitys oli puolestaan Jesper Stagen luento siitä, milaisia ongelmia terraformauksessa on taloustieteen kannalta ja minkä verran scifi-teokset ovat asiaa osanneet pohtia. Stagen luento toi esille intuition vastaiset lainalaisuudet niin pitkistä ja laajoista projekteista kuin mitä terraformaus voisi investointina olla. Aivan kuin avaruuden valloituksen osalta taloustieteessä olisi oma kvanttiteoriansa, joka uhmaa arkijärkeä, mutta on vielä mielikuvituksen ja fiktion hallittavissa. Se ilmeisin esimerkki, Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogia, ei ollut alkuunkaan kiinnostava Stagen kannalta. Ne esimerkit jotka Stage otti esille olivat:
  • Jack Vance: "I'll Build Your Dream Castle" (1947)
  • Pamela Sargent: Venus of Dreams (1986)
  • Nalo Hopkinson: Midnight Robbers (2000)

Sweconin 2018 kaksi muuta vierasta olivat sarjakuvakässäreistään tunnettu Mike Carey ja scifin elävä dinosaurus, Ian Watson. Careya olisi kuunnellut paljon enemmänkin, etenkin mielipiteitään nykyisestä supersankari-buumista, onhan hän tehnyt töitä niin DC:lle kuin Marvelille ja vähän kaikille mahdollisille. Watson taas on ikänsäkin puolesta oudohko tapaus. Hänen kirjansa ovat jääneet itseltäni kesken, niin kökköä niiden huumori on omaan makuuni. Mutta esiintyjänä hän oli yhtä armoitettu kuin Johnson. Vetämänsä apokalypsi-paneelin lopuksi Watson sai yleisön laulamaan mukanaan "Always look on the bright side of life". Watsonin oma haastattelu taas oli sekava ja haastattelijan innokkaan kaveeraamisen vuoksi vähän tympeäkin. Eikö Watsonin uralta tosiaankaan muuta hehkutettavaa löydy kuin käsikirjoitus Kubrickin A.I.-elokuvaan?

Conin lauantai kesti aamun 10:stä ilta 23:een. Siinä oli aikaa istahtaa välillä puistoon juomaan omakin ipa-purkillinen, nauttia hellesäästä ja Dieselverkstadetin ympärillä häsäävästä kulttuuriväestä; samassa rakennuksessa on leffaketjuteatteri ja iso yksityinen kirjasto.

Yöpymispaikkamme oli sitten sekin kuin osa fabulaa, puutarhakaupunginosan keskellä sijaitseva B&B-talo, josta saimme oman pikkuisen torpan käyttöömme. Bussit toivat ja veivät con-paikalle kahdeksassa minuutissa.

Näin intensiivistä reissua ei jäänyt tarve kompensoida kirjaostoksilla - vaikka niitäkin muutama kertyi kirppispöydästä. Muitakin suomalaisen fandomin kasvoja on näkynyt vuosi vuodelta enemmän Sweconissa, mutta eiköhän iso osa houkutusta ole Tukholman läheisyys kesäkohteena. Ensi vuoden con Västerosissa saattaa jäädä väliin, meidänkin fandom-perheeltä.






tiistai 12. kesäkuuta 2018

Isle of Dogs (elokuva)

Wes Anderson ei ole ohjannut pitkähköllä urallaan (1996-) yhtään heikkoa elokuvaa - paitsi nyt. Eikä WA-fani, kuten minä, voi syyttää edes käsikirjoitusta, koska niistähän tuo renessanssilapsinero huolehtii itse.

Isle of Dogs (2018) on ilmeinen yritys taata tarinamaailman omaperäisyys erikoisella tuotantotekniikalla, aikuisten nukkeanimaatiolla. Mutta tarpeeksi erityiseltä tämä scifistinen koirasatu ei kumminkaan näytä eikä sen kulttuuriviiteistä rakennu alkuunkaan mitään jännitteistä myyttiperustaa, kuten jotkut arvostelijat ovat väittäneet. Mikä tahansa minuutti Tarantinoa sisältää rikkaamman sitaattikudelman kuin Isle of Dogs, jonka visuaalinen maailma on suoraan sanoen karu ja ikävä.

Kaikki mikä toimi nerokkaasti WA:n Fantastic Mr. Fox-elokuvassa (2009) on nyt onnistuttu hukkaamaan tässä nukkeprosessoinnissa. Suurin syy on käsikirjoituksen heppoisuudessa, ehkä varovaisuudessakin: liikaa makeaa (sentimentaalista) kitschiä, liian vähän hapanta (ironista) kitschiä, eikä lainkaan aiheesta nousevaa aisoposlaista filosofointia. Koiraihmisille tämä filmi voi antaa ylimääräiset kiksit. Lapsille ja J-fandomille tuskin sitäkään. Tähän puolitoistatuntiseen eivät puhalla henkeä edes H Keitelin ja T Swintonin kaltaiset ääninäyttelijät.

Kunpa Anderson olisi tyytynyt tekemään puolen tunnin festivaalifilmin, johon olisi saanut tiivistettyä parhaat ideansa koiravihan allegorisuudesta. Voi jo takaperoisesti ennustaa, että vuodesta 2009 alkaen WA:n ura kääntyi laskuun, kadotti tähtensä, menetti taikansa, jne.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Syksyn 2018 kirjatoiveet


Enää yksi päivä kesää jäljellä, maanantaina alkaakin jo sitten säätiedotusten mukaan normaali laskeutuminen syksyyn. Ei haittaa yhtään. Kaikki tälle vuodelle saadut apurahat on jo käytetty, joten on aivan sama loppuuko lukukausi, taide vai maailma. Kun maanantaina menemme mökille, ei muuta tavoitetta ole kuin aitan Maigret-loota.

Kirjasyksyyn voi sentään taas tähyillä kuin ikuisen paluun polkumyyn/ttiin. Lehtiarvosteluja varten koottu toivelista syksyn kiinnostavimmista uutuuksista näyttää siltä kuin maailma ja sanataide eivät olisi lähelläkään lämpökuolemaa:

  • Pirjo Hassinen: Parit
  • Marko Hautala: Leväluhta
  • Risto Isomäki: Viiden meren kansa
  • Katja Kettu: Rose on poissa
  • Mari Mörö: Hajavalo
  • Hannu Rajaniemi: Summerland
  • Ilkka Remes: Perikato
  • Juha Seppälä: Sankariaika
  • Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä
  • Antti Tuomainen: Pikku Siperia
  • Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen
  • Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput 
  • Jennifer Egan: Manhattan Beach 
  • Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti
  • Niklas Natt och Dag: 1793