KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

maanantai 29. toukokuuta 2017

Swecon 2017 Uppsalassa


Genrekirjallisuus on alkujaan eksoottinen vieraslajike. Nähdäkseen millainen lajike on ollut "puhtaana", vailla kotimaisen kulttuurialustan vaikutusta, on ajoittain vierailtava ulkomailla ikään kuin lähempänä genrekirjallisuuden amerikkalaisia juuria.

Ruotsalaisten genrekonventti SWECONiin matkasin nyt kolmannen kerran. Tänä vuonna Swecon järjestettiin Uppsalassa 26.-28.5. nimellä Kontur. Vierailijoita tapahtumassa oli vähemmän kuin Tukholmassa järjestetyissä Sweconeissa, vaikka suomalaisen näkökulmasta Uppsalakin on ihan pääkaupungin lähiötä.

Leckie, Hurley ja Pettersen, paikkana Uppsalan kirjakauppa.
Tapahtuman kunniavieraat ovat kuitenkin se tärkein syy, miksi fandomin konventteihin keräännytään. Itselleni amerikkalaiset Ann Leckie ja Kameron Hurley olivat kirjojen perusteella mitäkuinkin ajankohtaisinta mitä maailmalta voi juuri nyt löytää, joten edes neljännen vieraan (Saladin Ahmed) poisjääminen tai sen kolmannen vieraan (YA-prosaisti Siri Pettersen) tavanomaisuus eivät himmentäneet Sweconin vetovoimaa.

Pieniin pettymyksiin sai sitten venyä myös paikan päällä. Siihen on jo tottunut genretapahtumissa.

Esiintymisissään Leckie ja Hurley eivät osoittautuneet erityisen syvällisiksi ammattinsa tai genrensä edustajiksi, vaikka sentään onnistuivat herättelemään kiinnostusta scifin ja fantasian käymistilaan: mitä genreissä juuri nyt on tapahtumassa ja miksi ne ovat sekoittumassa. Hurleyn kirjoista aloitin lukemaan Mirror Empire -romaania matkan varrella, ja pidin kyllä siitä lukuromaanina, mutta oikeastaan tuntui samalta, lopettaisiko lukemisen vai jatkaisiko jollain toisella high fantasy -tiiliskivellä. Sama oli aiempi kokemus hänen God's War -scifi-romaanistaan. Hurley käyttelee niin käsityöläisen sujuvasti kerrostustekniikkaansa, että juonen laadittuaan hän värittää henkilöitä ja ympäristöä minimaalisesti kasvimetaforilla.

Esiintyjänä Hurley on amerikkalaisittain vetävä ja räiskyvä hahmo, hyvässä ja pahassa, kirjoittaja jolle tärkeintä on "how cool is that" -takuu hänen ja yleisön välillä. Kirjailijaproofili perustuu jyräävän 70-lukulaiselle mustavalkoiselle asenteelle, joka ärsyttää (ehkä vain minua) tavattomasti hänen Locus-kolumneissaan.

Sama asenne hieman pinnallistaa hänen puheitaan haastattelussa ja paneeleissa, vaikka myy erinomaisesti brändättynä genreteoksia, joissa on takuuna kääntää kaikki tyypilliset mieshahmot naishahmoiksi. Idea voi kuulostaa radikaalilta nykyisen USA:n poliittista käännettä vasten, mutta verrattuna Le Guinin tai Joanna Russin teoksiin mistään omaperäisyydestä tai genren uudistamisesta ei voi puhuakaan.

Tällä hetkellä Hurleyn tähti on nousussa pikemminkin hänen esseetekstiensä kuin fiktionsa ansiosta. Hurleyn The Geek Feminist Revolution (2016) osui juuri oikeaan hetkeen, kun genrekentällä käydään sukupuolisotaakin sivuavaa kamppailua konservatiivirintaman ja monikulttuurisuusrintaman välillä. Silti kirjaa piti tarjota 40 kustantajalle, kertoi Hurley, ennen kuin se löysi ymmärtävän julkaisijan.

Ja mikä oli syy kirjamarkkinoiden äkilliseen muutokseen?
"Ann Leckie!" nauroi Hurley.

*

Totta tosiaan, Ann Leckietä on pidetty peräti avaruusoopperan uudistajana, jonka vaikutus tuntuu muuallekin scifin sisällä. Kirjoittajana ja esiintyjänä Leckie vaikuttaa brittiläiseltä älyköltä, joka pohtii sanomisiaan ja annostelee itseironiaa.

Mutta jollei olisi lukenut edes ensimmäistä Ancillary-trilogian kirjaa, niin aika vähän olisi jäänyt ajateltavaa Leckienkään jutuista. Leckie suhtautui vaatimattoman itsetuntoisesti rakettimaiseen menestykseensä. Hän kertoi tehneensä ensimmäisen romaanin 2002 nanowrimo-kokeiluna ja pahoitteli, että Ancillary-trilogian aloitusromaanissa tuli vielä toistaneeksi niinkin ikävää ideaa kuin kaksi sukupuolta, vaikka muuten maailma on tyystin fem-pronominisoitu.

Hmm. Näinkö ideologiatietoista pitää feministiscifin nyt sitten olla pitääkseen pintansa? How anticool is that?

Se kyllä selvisi, mitä olin arvellutkin, että tämän hetken juhlituin tekoäly-novum, Leckien trilogian "keskushenkilö", ei olekaan tekoäly. Leckie tunnusti sen ihan suoraan: hän "hieman huijasi" eli ei yrittänytkään luoda maailmansa keskipisteeksi pelkkää koodipohjaista tietoisuutta, vaan kuvitteli  ihmiskehot superolennon sensoreiksi, jotta saisi tuntumaa maailmaansa. Niinpä tuo hänen juhlittu ideansa onkin siis oikeastaan pelkkä narratologinen perusjippo, kollektiivin äänen dramatisointi. Leckiellä kyseessä on kyborgiarmeijan laumaäly, koneen orkestroimana. Ja sen perusteella mitä Leckie kertoili elämästään ennen kirjailijaksi ryhtymistä, esikuva laumaälyyn tuli kotiäidin elämästä lapsien keskellä.

Kyseisen kollektiiviäänen vuoksi olin kuitenkin pyöritellyt ideaa vertailla scifin historiasta tarinoita laumaälystä ("hive mind") ja osoittaa niiden yhteys militaristiseen diskurssiin. Mutta ketäpä tällainen kiinnostaisi? Ehkä vain meitä, jotka odotamme kiinnostuneena Leckien ensi syksynä ilmestyvää romaania, jonka hän lupaili olevan... toiminnallisempi.

*

Osallistuin kyllä Sweconissa kahteen paneeliin... mutta sellaisesta ennakoivasta vapaaehtoistamisesta on tullut keino velvoittaa itseä pysymään valppaana näissä ulkomaisissa coneissa. Fandomiin kuulumisella ei ole enää merkitystä, mutta pääseehän näin lähemmäksi Leckien kaltaista mysteeriä. Toisaalta Sweconin pienuudesta osoittaa ikävän paljon se, että ekoscifi-paneelin osalta olivat esiintyjätkin huvenneet, joten järjestäjät laittoivat minut ja Saaran samaan paneeliin. Lapsemme istui samaan aikaan vaatehuoneen lattialla tekoälyttömään laitteeseensa kytkeytyneenä.


Uppsala itsessään on tietysti vierailun arvoinen millaiseen konventtikokemukseen tahansa. Nyt hellettä oli 27 astetta ja hotellimme oli kaukana keskustasta, joten saimme erityisen lämpimän tuntuman tähän jättimäiseltä opiskelijakylältä näyttävään kaupunkiin ja sen pikaruokapaikkoihin. Divarihuoneesta löysin yhden kirjoitusoppaan ja Peter Ackroydin Frankenstein-kirjan, joten reissu täytti sentään kulttuurimatkan minimikriteerit.

Mutta ensi kerralla jätän joko itseni tai lapsen kotiin. Now how cool is that?


Aiempien SWECON-matkojen raportteja löytyy edelleen BitteinSaarelta:
http://bitteinsaari.blogspot.fi/2016/06/aikamatka-ruotsin-fantastikaan-swecon1.html
http://bitteinsaari.blogspot.fi/2013/10/swecon-2013-pieni-mutta-laadukas.html






sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kevät ilon, kesä vahingonilon aikaa


Vaikka kevät kuluisi miten kurjan hitaasti ja vähällä energialla, se sentään merkitsee alamäkeä "johonkin muuhun", muutosta lämpimän ja kasvun suuntaan. Kevät on puhdasta ilon aikaa, vaikka se kokemuksina olisi yhtä väritöntä ja mautonta kuin kirkkain lähdevesi.

Kesä on ihan toista. Ei kesää kuin peltoa voi ylittää.

Opiskeluaikoina siitä J:n kanssa puhuimme, onko kesä sietämättömämpää maalla vai kaupungissa. Kesä on puhtaan vahingonilon aikaa, aamusta iltaan painavaa tietoisuutta siitä, että suomalainen kesä on resurssi, jota pitäisi käyttää Jossain Muualla. Mutta missä? Ja miten? Etenkin jos on opiskelija, jolla ei ole sen enempää rahallisia (kaupungissa) kuin sosiaalisiakaan (maaseudulla) resursseja toteuttaa edes yhtä kesäpäivää unelmiensa mukaisesti.

Toukokuussa tulee vielä palkkapussi, kesällä ei tule mitään. Joka ikisestä apuarahahakemuksesta on saanut tänä keväänä vastaukseksi hylsyn.

Aivan kuin olisin edelleenkin tamperelainen opiskelija ja valtion tukimarkkojen armoilla.

Tämä elämisen tila kontrastoituu, niin ikään opiskeluajan tavoin, siihen, että yliopistojen opettajakunta nostaa kesäajaltakin palkan, vaikka viettää lomaa toukokuun viimeisestä tentistä syyskuun ensimmäiseen kurssitapaamiseen. Tästä olen kaiken aikaa vähän saatanan tietoinen. Kesässä. Pellolla.

Se vahingonilo, jota tuo yliopistoväki (vrt "luontoväki") tuntee keikkuessaan riippumattomissa riippumatoissaan on sosiaalista pääomaa, jonka moraalittoman ylivoimaisuuden voi rinnastaa vain porvariston taloudellisiin monoliitteihin ja niiden langettamiin varjoihin yli kukkivan maan. Eikä tätä verovaroilla ylläpidettyä vahingoniloa ole yksikään hallitus saanut padottua, vaikka muuten yliopistoista on kuristettu pois jo elämää ylläpitävätkin toiminnot ja henkilöt.

Ainoa asia, missä kansakunnasta ja instituutioista ulkopuolelle suljettu ihminen voi tuntea vastaavan mittaluokan KESÄISTÄ vahingoniloa, on se miten Suomi ryömii jälleen jääkiekkokaukalossa. Nuo sinisiksi supervauvoiksi topatut tappajaluonteet, joiden aggressiivisuutta yritetään koristella eläinvertauksilla ("leijonat"), osoittautuvat MM-kisailussa samanlaisiksi sarjaluusereiksi kuin liigatasolla pilkatut joukkueet.

Näin omalle vahingonilolle löytää (itse kukin) kirkkaimman moraalisen perustan puhtaaksi tekeytyvän vihapuheen kääntämiseksi jonnekin sinne missä sen olettaa syntyneenkin. Eläkää jäissänne, suomalaiset. Talvi on tulossa, ihmiset pian pimenemässä. Luonnostakin sen huomaa.

Ei Tamperetta kuin peltoa voi kiertää.




torstai 18. toukokuuta 2017

Kolme muistoa nuoruudestani (elokuva)


Tällä viikolla vihreä tuli puihin. On siis aika mennä... katsomaan ranskalaista romanssia.

Ranskalainen romanssi on kuin kevät itsessään, yhtä kliseinen ja hämärä kasvuvaiheen runoutena, ja yhtä imelän raskas nuoruuden ja seksin vertauskuvista. Ja tietysti, yhtä usein haikeudeltaan juuri sitä samaa, mitä me sentimentaaliset filmihullut odotammekin.

Voi vain olla kiitollinen, että Kolme muistoa nuoruudestani (2015) sattuu pyörimään teattereissa juuri nyt myöhästyneen kevään viimeisellä viikolla, kun edellistä vuodenaikaa voi viimeinkin hyvästellä ilman pitkälahkeisia muistoja.

Romanssitutkijana annan tälle Arnauld Desplechinin ohjaukselle laatutakuun niin ranskalaisuudessaan kuin romanssipitoisuudessaan. Kolme muistoa nuoruudestani ei ole vuoden "tärkeimpiä" elokuvia, mutta hyvästä draamasta ja erinomaisen kirjallisesta kerronnasta pitäville sen aromi syvenee loppuminuuteille saakka. Jälkimaku on laimea, mutta mieli inspiroitunut Paul Dedaluksen erikoisesti psykologisoidusta hahmosta: äidin menetyksen, isän väkivaltaisuuden, ja näistä juontuvan identiteetin monistumisen myötä Paul Dedaluksesta tulee perustellun monisärmäinen hahmo.

Mutta lisäksi...  Kolme muistoa nuoruudestani sisältää nimeään myöten kaikki mahdolliset kinemaattiset kikkailut, joita tällaiselta uuden aallon viimeiseltä laineenlyömältä filmiltä voi odottaa kasvukertomuksena: vaikea äitisuhde, poliittisen lojaliteetin leikkisä dramatisointi, koulupihojen kapinakuvausta, ystävyyden ja rakastumisen aiheuttamat konfliktit, varhaiskypsä analyysi naiskauneudesta, vaikeutuva äitisuhde, akateemisia keskusteluja kreikan ja antropologian alkeista, öisiä tunnelmahetkiä pariisilaisessa bistrossa, boheemeja panokohtauksia avokeittiön matolla, suoraan kameralle luettuja kirjeitä, ratkaisematon äitisuhde, ja karhean runollinen paluu nuoruuden maisemiin Suurena Yksinäisenä. Ja aaveita. Ja paljon tissejä.

Ranskalainen romanssi saa ikärajakseen vain K-12, koska siinä ei näytetä kertaakaan seksiä aktina, vaan ainoastaan päivänvalossa runoutta siteeraavia yläosattomia nuoria. Rauhaset eivät siis ole erikoistehoste, kuten amerikkalaisissa ja suomalaisissa elokuvissa, vaan ranskalaisen tyylirekisterin edellyttämä todiste henkilöhahmojen (myös miehen) luonnollisuudesta.

Kaikessa muussa materiaalinkierrätyksessä Kolme muistoa nuoruudestani voisi olla puuttuva palanen Francois Truffaut'n Antoine Doinel -sarjasta (1968-79), paitsi että Truffaut vähät välitti realismista, ja vielä vähemmän hän olisi kunnioittanut sitä, että vuonna 1960 syntynyt ohjaaja kierrättää edeltävän sukupolven taidetta.

Hyvässä ja pahassa Desplechinin tarina on juuri niin mieskeskeinen ja seksistinen kuin ranskalaisissa elokuvissa nämä katujen-runoilija-rakastuu-nymfettiin ovat. Mitenpä sitä puolustelemaan. Myöskään Truffaut'n kaltaiset ohjaajat eivät olleet  kiinnostuneita muuttamaan asenteita, päinvastoin; heille riitti että naiskollegat kuvasivat sukupuolten sotaa omalta kannaltaan.

Osana Desplechinin suurta kertomusta Kolme muistoa nuoruudestani on johdatus toiseen kokonaisuuteen, suomalaisen yleisön kannalta täysin tavoittamattomaan elokuvaan Comment je me suis disputé (1996). Niinpä jotkut juonenlangat ja kehyskertomus jätetään täysin avoimeksi elokuvan lopussa. Tämä ratkaisu antaa ilahduttavan kompromissittoman vaikutelman elokuvataiteesta, mutta herättää myös ajatuksen, ettei ohjaaja oikein itsekään tiennyt mihin oli tarinansa kanssa menossa. Ehkäpä vaan sitten Antoine Doinelin jalanjäljille?

Desplechinin uusin elokuva "Les fantômes d'Ismaël" näkyy olevan Cannesin avajaisfilminä, joten ohjaajasta epäilemättä kuullaan vielä tulevinakin keväinä. 






sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kuninkaan valinta ja Graduation (elokuva)

Espoolainen elokuvafestari on huono vitsi; Espoohan on kauppakeskuksia ja moottoriramppeja, ei taidetta. Tapiolan kulttuurikeskuksen suojissa Espoo Cine on silti kukoistanut kuin ansari täynnä harvinaisuuksia. Kahdesti olen siellä käynyt kuin kaukomatkalla.

Toisin tänä vuonna. Ostin liput ja sitten tarkistin esityspaikat: ostoskeskusten suolistoon kätkettyjä koppeja, ja kaukana Tapiolasta. Eikä edes Tapiolaan järjestetä kuljetusta festarin 2. viikonlopulle.

Festaritunnelmasta ei voi puhua keskellä ostoskeskuksia. Ensimmäinen filmi onneksi ilahdutti: historiallisilta detaljeiltaan jännittävä tarina "Kongens nei" (2016, kv-levityksessä 'King's Choise'). Oscar-ehdokkaanakin pistäytyneessä filmissä kuvataan muutamia huhtikuun päiviä 1940, kun Norjan kuningas ja hallitus yrittävät paetessa päättää, antautuako miehittäjille vai ei. Filmin alkukielinen nimi spoilaa tämän keskeisen kysymyksen tarkoituksella. Oletettaneen, että kaikki norjalaiset katsojat kuitenkin tietävät mitä tapahtui, ja miten eräs mr Quisling livahti kuin Bond-pahis ikään paenneen hallituksen sijalle.

Miten näytellä 1900-luvun kuninkaallista? Edetäkö takaperin?

Leffa on selvästi tuotettu tv-esitykseen, eikä sen eeppisyydessä ole mitään mitä suomalaisetkin eivät osaisi toteuttaa yhtä laiskasti. Ajankuva on steriili, vaatteet kuin teatterin pesulasta, mutta hienot pääosat (sairas kuningas ja saksalainen reaalipoliitikko) sekä yllätyksellinen tarina vievät mukanaan. Erik Poppelta olin aiemmin nähnyt "Tuhat kertaa hyvää yötä", joka lienee rohkaissut ohjaajaa dokumenttitapaiseen kuvakerrontaan historiallisesti jähmeän aiheensa kanssa.

Suurmiesfilmiksi "Kongens nei" onkin poikkeuksellinen. Henkilöohjaus osoittaa ainutlaatuisen harkittua etäisyyttä juuri päähenkilöönsä, vaikka muuten sodan dramatiikalla pelataan halvan osoittelevilla ratkaisuilla, jopa sumutorvena alleviivavalla ääniraidalla. Ratkaiseva neuvottelu on tylyn tehokas. Ainoa taistelukohtaus on siihen verrattuna hölmön amatöörimäinen - todiste siitä, miten draamaan ei luoteta kalliin tuotannon yhteydessä.

*

Toiseksi pitkikseksi valitsin ranskalaisen dokumentin filmikoulun pääsykokeista. Sekin oli erittäin kiinnostava, joskaan ei filmihullun kannalta. Claire Simonin ohjaama "The Graduation" (2016, alkup. "Le Concours") näyttää siivuja ranskalaista elämäntapaa turvautuen helpoimpaan näkökulmaan, telkasta tuttujen formaattiamatöörien tapaisiin, huvittavan sympaattisiin persoonallisuuksiin. 

Ranskalaisen filmikulttuurin laveus ja monipuolisuus välittyy hyvin henkilöiden mainitsemista taustatiedoista. Mutta useammin ammattilaisetkin viittaavat amerikkalaisiin kuin ranskalaisiin filmiklassikoihin, jopa silloin kun pohtivat millainen luonnetyyppi kelpaa ohjaajaksi. Tämä paljastaa paljon kansallisen filmikulttuurin kaventumisesta. Naisten suuri osuus ammattilaisissa voi pistää silmään, vaan ei yllätä, jos on lukenut lähdeteoksensa.


La Fémis -koulun alkukokeissa testataan toki kykyä analysoida ja osoittaa luovaa kinemaattista ajattelua, mutta 2. ja 3. kierroksella valitsijat (jotka eivät saa olla opettajia) etsivät pikemminkin motivoituneita persoonallisuuksia kuin taidekäsityöläisiä. Ja kaikki tupakoivat ja rakastuvat välittömästi hakijoihin, jotka ovat kauniita ja komeita kuin Rohmerin filmistä leikattuja. 

Henkilöön menevissä kärkevissä arvioinneissa katsoja saa ihaillen paheksua filmiammattilaisia ja sääliä sellaisiksi haluavia. Tällainen dokumentoiva näkökulma filmikulttuuriin ei voi epäonnistua. Analyysiin ei edes yritetä. Ehkä siksi, että ollaan liian lähellä omaa ammattikenttää.



perjantai 12. toukokuuta 2017

Children of the New World (novellit)


Tuoreesti perinteinen novellikokoelma - milloin viimeksi olen tällaista tavannut, etenkään lämpökuolemaan vajoavasta scifi-genrestä? Ehkä Bruce Holland Rogersin keyhole-kokeiluista, joita luin kymmenen vuotta sitten?

Tämän ihmeen luoja on amerikkalainen Alexander Weinstein ja teos on nimeltään Children of the New World (2016). Monen jenkkikirjoittajan tavoin Weinstein on esikoiskirjailijaksikin vallan kokenut tekijä. Lievetietojen mukaan hän on luovan kirjoittamisen opettaja, tai peräti "apulaisprofessori", joka jenkkikontekstissa voi tietysti merkitä mitä tahansa postimerkkien nuolijasta aitoon akateemiseen oppituoliin. Hänen yliopistonsa näkyy olevan KATOLINEN college nimeltä Siena Heights University, mikä on ehkä hyvä tietää vasta jälkikäteen. Muuten Weinsteinin novellien painokas moralismi, etenkin seksikuvauksissa, alkaakin tuntua kristilliseltä paatokselta.

Erityistä ja erikoisen onnistunutta Weinsteinin novelleissa on kokoelman yhtenäisyyden luova tekijä,  saman mediateknologian toistuvuus tarinan keskiössä. Päähenkilöt ovat niin ikään toistuvasti perheellisiä tai juuri perheistymisessään keskenjääneitä ihmisiä, joita internetin ja mobiililaitteiden kaltainen laitteisto eristää parisuhteen tai perheen ulkoisesta todelisuudesta.

Weinstein käyttää scifistisiä ideoita samalla tavoin kuin erinäiset muut "tuoreet" kirjoittajat (Chris Beckett, Claire North, Dave Hutchinson) viime vuosina eli välittämättä genren perinteestä, varsinkaan siitä, miten scifistiseltä heidän tarinoidensa keskeiset keksinnöt vaikuttavat. Parissa novellissa Weinstein yrittää siirtyä parodian puolelle NIMEÄMÄLLÄ uusia teknologioita ja ilmiöitä, ja heti mennään metsään. Sieluja muistilaitteistaan vapauttavat buddhisti-terroristit eivät jaksa edes hymyilyttää. Tällainen irrottelu ei vain sovi Weinsteinin tarkoin punnittuun kerrontaan.

Kirjan 13 novellista kymmenkunta on kuitenkin nopeasti sulavia makupaloja. Pari on erinomaista jopa novum-mittarilla. Ei ihan Hugo-tasoa, muttei kaiken tarvitsekaan olla.

Merkitsevää Weinsteinin kaltaisille uusille "tuoreille" kirjoittajille on ihmisryhmien kommunikaation muuttuminen. Siis pikemminkin laitteiden luoma tyhjyys kuin täyteys. Asenne tarinoissa on nostalgisoiva: kaivataan aikoihin, jolloin valtiot, kansat, kaupungit ja perheet olivat vielä selvärajaisia kokonaisuuksia. Tämä läpensä tylsämielinen maailmankatsomus ei kuitenkaan estä edellä manittuja kirjoittajia laatimasta kiinnostavia ajatuskokeita vapautuneena insinööriajattelusta.

Suuntaus scifin mundaanikierrätyksessä on johtanut siihen, että laitteita ei edes yritetä kuvailla, vaan ainoastaan niiden vaikutusta. Laitteet ovat niin integroituneet ihmisiin tai kodin sisustukseen ettei niiden ulkomuodolla, käyttöliittymällä tai varsinkaan teknisellä periaatteella ole mitään väliä, ei edes vertauskuvana sille miten tietyt laiteratkaisut vaikuttavat sosiaaliseen elämään. Ne vain ovat osa ihmistä ja ihmisyyttä kuten silmä tai hormonit.

Sen paremmin Beckettiä, Northia, Hutchinsonia tai Weinsteinia en suosittelisi genreharrastajalle, mutta valtavirtaan kyllästyneen proosankuluttajan kannattaa lukea kultakin näistä se esikoisteos, jossa he vielä kokeilevat genreä, aivan kuin keksisivät scifistisen "entäpä jos" -spekuloinnin ihan itse.

Esimerkiksi Weinsteinilta on mahdotonta suositella luettavaksi yhtä ainoaa novellia, mitään niin harkittua ei yhdestäkään löydä, että se olisi lukuhetken väärti. Mutta kokoelmana novelleista rakentuu tilkkutäkki, jossa yksittäinen novelli tuntuu tehokkalta täydennykseltä edellisiin nähden. Huomaan hämmästyväni: "ai se sai tästä telepaattisesta verkkoviestinnästä vielä tällaistakin irti".

Weinsteinin tarinat ovat myös niin tarkasti tiivistettyjä, että muutamalla rivillä on koukutettu lukemaan novelli loppuun. Kirjan niminovelli pelaa niinkin yksinkertaisella idealla kuin nettipornon ja keskiluokkaisen perhearjen limittymisellä toisiinsa, ikään kuin kyse olisi kahtia jaetusta aikuisuudesta jotka väistämättä tuhoavat toisensa. Novelli on erittäin huoliteltu siinä, miten sentimentaalinen metafora 'lapset ovat muistin tae' ensin rakennetaan ja sitten puretaan.

Kotiäidin huuto "I'm not deleting my children!" tulee tästä lähtien mieleen joka kerta kun avaan tai suljen nettiyhteyden. Kuinka moni novellisti pystyy tällaiseen ajankohtaisuuteen?

Tyylipuhtain Weinsteinin novelleista on parin sivun mittainen "Rocket Night", jossa vanhemmat tulevat lastensa koululle ihastelemaan, miten nämä lähettävät luokkansa epäsuosituimman lapsen raketilla avaruuteen. Siinä kaikki. Tälle tarinalle ei olisi kukaan räpäyttänyt silmiään edes 1920-luvulla ja 1950-luvulla se olisi mennyt suoraan roskikseen missä tahansa scifi-lehden toimituksessa. Mutta nostalgian nopeutuvassa syklissä minun sukupolveni genreharrastaja on joutunut syklin kuolleeseen silmään, missä tällainen tarina sykäyttää enemmän kuin tuhat kasvutarinaa sukupuolipaletin ahdistavasta laveudesta.

Weinsteinin seuraavaa kirjaa en odota henkeä pidätellen sen enempää kuin muidenkaan edellä mainittujen genrepuhdistajien teoksia. Ehkä puhdistuksen raunioista sentään nousee jotain vieläkin kiinnostavampaa.


Samaan aikaan toisaalla: Alma-median lehdissä on ilmestynyt arvosteluni Tiina Raevaaran kauhuromaanista ja Katja Kaukosen enkeliromaanista sekä Mary Shelleyn matkaesseistä.




Pirkanmaan kirjoituskilpailu 2017


Kirjoituskilpailun tuomarina toimiminen pitäisi olla pakollista jokaiselle kirjallisen työn ammattilaiselle, koska missään muualla ei näe ruohonjuuritason luovaa tekstityötä kaikessa moninaisuudessaan ja ajankohtaisuudessaan.

Itse osallistuin toisen eli viimeisen kerran (tuomarit valitaan 2 vuodeksi) Pirkanmaan kirjoituskilpailun raatimiseen yhdessä Lehikoisen Tiinan, Anneli Kannon ja Matti Kuuselan kanssa. Tuomariston päätökset sujuivat vieläkin helpommin ja samanmielisemmin kuin viime vuonna, mikä kertoo parhaiden novellien ja runojen kirkkaasta erottuvuudesta tuhansiin sivuihin nousevasta tekstimassasta. Palkinnot jaettiin 11.5. Metson uusitussa luentosalissa.

Keskellä novellivoittaja Emily Hallfast (oranssissa). Hänestä oikealla runovoittaja Titta Minkkinen.

Mitä luovan kirjoittamisen kentästä voi kisan perusteella tulkita?

Runosarjassa lyriikan muotoperinteestä irtautuminen tuntuu olevan jo itsestäänselvyys. Lähes kaikissa runoissa käytettiin vapaata mittaa ja vapaata säkeistömuotoa; jopa laulullisuus näyttää olevan harrastajarunoudessa harvinaisuus. Nykypäivän rytmimaailmaa seurailevia muotoiluja ei niitäkään juuri näkynyt, räppäävää rytmiikkaa muistan erottaneeni ehkä yhdessä tai kahdessa kilpatekstissä

Novellisarjan tekstit sen sijaan ovat tukevasti kiinni perinteessä, nimittäin suullisen kertomuksen perinteessä. Useimpia tekstejä voisi kuvailla ennemmin pienoisproosaksi kuin varsinaisiksi, kertojaratkaisultaan sommitelluiksi novelleiksi. Suullisen perinteen muisteluun keskittyvä esikuva näkyi myös lähipiiriin keskittyvien aiheiden suosiossa: perhe, lapset, työ, sairaudet.

Myös tamperelaisrealismin perinne tuntuu vaikuttavan proosan ihanteisiin. Useimmat novelleista olivat yllättävänkin tukevasti kiinni arkitodellisuudessa. Kovin kauaksi historiaankaan ei novelleissa pyritty, sen paremmin kuin irti maanpinnalta: scifin ja fantasian tapaisia tarinoita, kuten nokkela ihmissusikertomus, erottui muutama tapaus. Kirjoittajia voisikin rohkaista käyttämään vapaammin mielikuvitusta. Mieleen jäi erityisesti novelli vanhukseksi eläneen Marilyn Monroen tapaamisesta. Hieno idea, mutta novellistinen kehittely oli jäänyt vielä kesken.

Voittajanovelli toki erottui kertojaäänensä varmuudella ja tunnelman intensiteetillä kirkkaasti kaikista muista. Tekijää en kuitenkaan arvannut, ja olin vieläpä kohtuullisen varma, että kirjoittaja on miespuolinen. Nimimerkkikuoria avatessa tekijäksi paljastui Emily Hallfast, josta tullaan taatusti kuulemaan lähivuosina kirjailijana. Emilyn novelli on suorastaan kouluesimerkki siitä, että novellissa ei tarvitse tapahtua paljoakaan, kunhan siinä on vahva kertojaääni joka kuljettaa lukijan huomiota sisäisen ja ulkoisen välillä. Palkintotilaisuudessa Emily paljastikin, että hän rakentaa novellinsa pala palalta kuin näytelmän. Tämä huolellisuus näkyi väistämättä "Von Herzen" -novellissa. Sen voi lukea kirjaston nettisivuilta löytyvänä pdf:nä.

Runosarjan voittaja Minkkisen Titta oli hänkin tuttu tapaus, mutta Titan teksti (myös pdf:nä kirjaston sivuilla) on niin pitkälle kehitelty, omanlaisensa sekoitus suomea ja englantia, ettei tekijää olisi osannut edes arvailla. Tuttuja nimiä paljastui lisää myös kunniamainintojen yhteydessä - niin isosti paikallinen kirjoittajakoulutus näkyy tekstien hioutuneisuudessa. Ja, tietysti, koko kirjallisen kulttuurin naisvaltaistuminen.

Palkintotilaisuuden lopussa kirjoittajat saivat taas kysellä palautetta tuomareilta. Tämä on sellainen osuus kisaa, jota voisi kasvattaa isommaksi, ehkä korvata rahalliset palkinnot kokonaan palautteella. Itse olen erittäin huono suullisen palautteen antajana, mutta paljolti pärjäsimmekin Tiinan tekemillä muistiinpanoilla, hyvällä profiilianalyysillä ja tarkoilla parannusehdotuksilla.

Nuoret kirjoittajat sopeutumassa julkisuusviidakon lakeihin...
Kotiin polkiessa kuuntelin sattumoisin bg-podcastia, jossa pohdittiin pelikulttuuriin liittyvää Proteus-efektiä eli sitä miten pelaajat ottavat tietyn roolin, joskus jopa avatar-hahmonsa, sen mukaan mitä OLETTAVAT muiden pelaajien ajattelevan hänen osuudestaan pelissä. Ajattelin että ehkä kirjoittajaksi kouliintuminen on joltain osin samanlaista mukautumista tiettyyn rooliin muiden kirjoittajaprofiileihin nähden: ei niinkään vapaata omaääniseksi kasvamista vaan julkisuuden kisailussa muiden odotuksiin reagoimista. Kirjoituskilpailut ovat ainoa paikka kirjallisellä kentällä, missä tämä tekstiviidakon lainalaisuus otetaan tosissaan.


Tampereesta fiktion miljöönä löytyy kisaakin sivuava kirjoitukseni myös viime vuodelta.


maanantai 8. toukokuuta 2017

Rossum's Universal Robots (näytelmä)


Mikään ei ole niin haitallista näytelmälle kuin hyvä tarina. Houkutus pitäytyä juonen kertomisessa on liian suuri, etenkin jos kyseessä on sellainen tunnettu näytelmä kuten Karel Čapekin R.U.R. (Rossum’s Universal Robots, 1920), tiettävästi ainoa draaman alalla klassikoksi noussut scifi-teksti ja merkkitapaus tietysti myös poliittisena satiirina.

Eihän tämä ihan scifiltä näytä...
Harrastajateatterin lavalla juonipitoinen näytelmä vaikuttaa valitettavasti "Tunnistatko elokuvan" -leikiltä eikä katsojiensa odotuksilla pelaavalta draamalta. Näin on käynyt R.U.R.:n kohdalla Tukkateatterissa, joka yleensä on verraten luotettava yleisönsä huomioimisessa. Tottahan R.U.R.-tulkinta on välttämätöntä nähtävää yleissivistyksensä kannalta, myös genreharrastajalle, mutta harmittamaan jää, minkä verran tekstiä olisi voinut päivittää ydinsisällön kärsimättä.

Ensinnäkin pienet toiminnallisuutta täydentävät repliikit ("Nyt mennään!") olisi voinut huoletta poistaa, samoin kaikki toisteiset selittävät repliikit siitä, mitä robottitehtaassa tapahtuu. Ja jos kerran halutaan käyttää näytelmää ensisijaisesti vertauskuvana nykyajalle, niin arkisten nykyvaatteiden ja -laitteiden mukaisessa tyylilajissa olisi pitänyt sitten ottaa tekstistä vain ne yleisimmät ja abstrakteimmat kommentit ihmisyyden ja robottien eroista. Tehdä reilusti nykypäivän allegoriaa google-aluksineen ja ultranetteineen.

Mutta tältä se on näyttänyt Porvoon teatterissa 2016...
Lisäksi, kun kerran näytelmä toimii ilmeisen hyvin 5-7 näyttelijällä, heidän välisensä suhteet olisi voinut käsitellä ihan ilman kumous- ja rakkausjuonta. Nyt hahmojen väliset valtajännitteet jäävät vaille alkutekstin intensiteettiä - eikä tämä johdu näyttelijöistä, vaan tekstin vanhahtavuudesta poliittisen melodraaman rakentajana.

Mitä sitten olisi voinut tehdä paremmin genren nimissä? Lavastuksen yksinkertaisuus oli Tukkateatterin toteutuksessa ihan perusteltua, vaikka se sitten viekin syvyyden näyttämöstä. Virtuaalitodellisuus ja älytalon koneääni oli nekin toteutettu niin käytännöllisesti että efektit sopivat juuri pienelle näyttämölle....

Toisaalta taas, genrekatsojan näkökulmasta on pakko sanoa, että jos todella olisi haluttu tehdä kunniaa Capekin tekstin tematiikalle, olisi koko näytelmä ollut vedettävä samassa tyylilajissa kuin loppukohtaus, pelkistettynä ja rauhoitettuna, robotit valkoisissa asuissaan ja harkitussa mimiikassaan vastakohtana moraalista harkintaa edustavalle, rampautuneelle ihmiskunnalle. Jopa alkutekstin yltiöpäinen romantiikka toimii edukseen vasta loppukohtauksessa, muutamilla hymyilevillä katseenvaihdoilla robotti Helenan ja Priumuksen välillä.

Ja tältä R.U.R. näytti 2012 Oulun YT:ssa.
Parasta Tukkateatterin R.U.R.-toteutuksessa on sen silkka todistusvoima: scifistinen aihe robottivallankumouksineen on mielekästä mahduttaa jopa pienelle näyttämölle, ja on kenties jopa parhaimmillaan siellä. Tästä on muitakin todisteita. Vuonna 2016 esimerkiksi R.U.R. näkyy pyörineen Porvoon teatterissa (11 näyttelijällä!) ja 2012 Oulun ylioppilasteatterissa.

Vielä puuttuu tulkinta, jossa näytelmän robottiaihetta kokeiltaisiin itseensä teatterilaitokseen. Siihen vinkkejä voi löytää dramaturgi Juha-Pekka Hotisen RURiakin sivuavasta blogikirjoituksesta (2016). Capekin satavuotias teksti on elävä eli sovellettava klassikko kaikilla tasoilla.

Kaikeksi onneksi R.U.R. on tarjolla myös erittäin mukavalukuisena kirjana.  
Arvosteluni kirjasta löytyy TS:sta vuodelta 2010.




lauantai 6. toukokuuta 2017

Broileri toteemilintuna


Kerran kuukaudessa käyn lapsen kanssa Prismassa, yleensä asiaostoksilla eli valikoimassa hänelle tarpeellista urheiluvälinettä tai kaverille tarkoitettua lelulahjaa. Näillä reissuilla olemme tänä keväänä ostaneet myös kokonaisen grillibroilerin. Tipuruumiin repiminen ja näykkiminen kotiin palattua on meidän arkijuhlaamme. Sitä täydentävät lapsen kommentit siitä, miksi hän ei pidä lihasta eikä varsinkaan lihansyöjistä, mutta kanan kohdalla hän tekee poikkeuksen... syystä X.

Lapsen syy X vaihtuu kuukausittain. Aikuinen ei voisi näin julkista moraalipeliä itselleen sallia, vaikka syyt eetoksensa vastaiseen toimintaan voi salassa päivittää milloin tahansa. Julkisesti sitä ei kuitenkaan voi ruotia kuin ehkä 20 vuoden välein.

Itselläni ei ole erityisiä tunnontuskia broilerin tai possujen syönnissä. Silti en ole tätä kevättä aiemmin koskaan ostanut broileria. Jollain tavoin broilerinsyönti on edustanut samanlaista "paskat kaikesta" -elämäntapaa kuin aurinkomatkailu tai moottoriurheilu.

Olen kyllä syönyt broileria, jos sitä on ollut tarjolla jossain, mutta vakuumipakatun roskalinnun HAKEMINEN ateriaksi on ollut ajatuksena samaa luokkaa kuin lanaisi bensiinikoneella puutarhaa.

Vaan ei ole enää. Sen jälkeen, kun tietää jääneensä yhteiskunnan ytimen eli itsensäkin tunnustamien instituutioiden ulkopuolelle, ei ole enää väliä, keiden solidaarisuudella mittaa omaa moraaliaan. Kun muuta merkkivaluuttaa ei enää ole kuin rahavaluutta, muuttuvat vapaudet vapautuksiksi. Mittaan elämäämme broilerin moraalisella halpuudella, koska broilerin rahallinen halpuus mitoittaa elämäämme. Mot.

Sillä suuri suttuinen suomalaisten enemmistö polkee tätä maailmaa kuitenkin aina pahemmin kuin minä & lapsi, hänen äidistään nyt puhumattakaan, edes osaisimme. Samoin vapauttavin perustein voin tilailla postimyynnistä spefikirjoja, klassikkoleffoja ja lautapelejä miten huvittaa. Kukkaroni ja makumieltymysteni pienuus on kuitenkin vielä pienempi kuin niillä, joiden elämäntapaa olen edes joskus kunnioittanut ekologisuudessaan.

Vielä 20 vuotta sitten saatoin pitää suhteellisen tinkeästi kiinni kasvissyönnistä ja muista vihreistä velvoitteista. Ei enää. Vielä 20 vuotta sitten saatoin ajatella, että toivoa ei enää ole tämän planeetan pelastamiseen mutta sentään ihmisarvon antavia periaatteita. Ei enää. Ei edes sitä.

Sillä yhdenkään hyveellisen ekologiseksi itsensä julistaneen ihmisen en ole nähnyt pitävän kiinni periaatteestaan, vaan näpistävän osansa elämän ketjusta heti kun ikä, ammatti tai sukupuoli antavat siihen etuoikeuden. Aivan mikä tahansa "puolen asteen muutos" riittää perusteeksi, että henkilö voi siirtää missionsa vastuun Joidenkin Muiden Ongelmaksi.

Vielä 20 vuotta sitten broileri oli silmissäni ennelintu siitä, miltä ihminen tulee näyttämään muovisessa miljöössään. Eipä enää. Nyt näen broilerin toteemilinnuksi, jonka äärelle voin kerätä laumani maiskuttelemaan maailman pysähtyneisyyttä.

Jokainen kerta, kun tätä paheksutte, tehkää se itsenne muistoksi.



© Soikkeli 2017, Balaton


torstai 4. toukokuuta 2017

Vappupallot vastasataneesta lumesta


Kun pari vuotta sitten vietimme vappua mökillä, meitä nauratti aattopäivän lumisade. Eipä naurannut enää juhannuksena, kun jälleen luonto iloitsi lumisateella.

Tänä vuonna lumisen vapun mahdollisuutta ei tarvinnut arvailla, koska mökin piha oli ihan samannäköinen kuin hiihtolomalla: paksut kinokset, lahti tuhdissa jääpeitteessä, puut vailla kevään vihreää.



Mutta maisemaan kun asetuimme, kuulimme piankin kurkien huutavan, ja telkän oloiset siiveniskut kaikuivat salmelta, johon jää alkoi vetäytyä rannoilta yhdessä yössä. Lämmitimme kahdesti saunan, joimme litran punaviiniä ja neljä litraa olutta, luimme jokusen kirjan ja opettelimme kolme uutta lautapeliä. Oli liiankin helppo, jälleen, kuvitella miten täydellinen paratiisi tämä olisi jos saisi olla täällä kahdestaan... sillä lapsi suhtautuu reissu reissulta nuivemmin mökkielämän arkeen, kylmään huussiin ja kolkolta näyttäviin männiköihin talon ympärillä.

Metsässä mekin römysimme, sillä siellä ei ollut hankea, siirsimme yhden pitkän halkopinon kuivumaan vajaan. Linnunpönttöjä laitoimme kaksi lisää, mutta ihmisen kannalta emme voineet kesään tätä paremmin varautua. Emme uskaltaneet avata vesiä, koska öisin oli pakkasta ja maa niin roudassa, että halkokärry rullasi kepeästi yli ojien. Peltomaan kääntämistä tai edes huussipaljujen kompostoimista ei voinut huvitellenkaan kuvitella, kun kaikki oli lumen ja jään kahleissa.

Eihän tämä tällainen elo vapulta tuntunut, ja hyvä niin. Hesarin hakeminen tien varresta tuntui pienimmältä mahdolliselta ylellisyydeltä, mitä ansaitsimme, ja saunan lämmittäminen suurimmalta. Sinne vain sytykkeiksi, eiliset.

Työnjuhlaksi tekeytyvä aihe olisi ollut uuden kustannussopimuksen syntyminen, mutta kun tekee kirjaa valmistelevaa työtä ilman palkkaa, eläväkuollut-tyyppisenä todisteena yliopistojen halveksimasta Vapaasta Tutkijasta, niin juhlamielen sijaan valtaa pikemminkin kostomieli.

Menomatkalla Savoon sattui samaan vaunuun lehtori S, tuo opiskeluvuosiemme ihailluin opettaja. Hänen kommenttinsa Tampereen yliopistosta artikuloivat tarkalleen omatkin tuntemukseni. Sitä hengekkäämpää ja tulisempaa vappupuhetta ei taatusti kukaan muu tänä viikonloppuna kuullut. Kirjoittaisin siitä kohtalotragedian jos osaisin.

Paluumatka, ensin Kuopioon ja sitten Tampereelle, tuntui puolestaan erityisen raskaalta. Olimme nopeasti tottuneet mökin täydelliseen hiljaisuuteen. Kaupunkiin palaamalla tunsi työntävänsä kesää entistäkin etäämmälle - lähtiessään pois siltä näyttämöltä, missä vuodenajat esiintyvät kaikille aisteille.