KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





lauantai 26. marraskuuta 2016

7 ihmettä, 5 jumalaa, 2 pelaajaa

Tämän vuoden ylivoimaisesti addiktoivin lautapeli on ollut "7 Wonders: Duel". Se on pienimuotoisempi ja pelkistetympi kuin pari muuta suosikkiamme, "St Petersburg" ja "Spyrium", mutta valinnat "Duelin" sisällä tuntuvat juuri riittävän uusilta. Resurssien optimointi tuntuu olevan aina niin lähellä täydellistä, että kumpi tahansa voisi voittaa. Se on ylivoimaisesti tasapainoisin lautapeli mitä olen nähnyt ja kokeillut.

Kun sitten tähän täydelliseen resurssikoneeseen ilmestyi tänä vuonna lisäosa "Pantheon", sen liittäminen peruspeliin tuntui lähinnä ilmapiirin kohennukselta. Mutta yllättävän hyvin "Pantheon" vaikuttaa sekä syventävän (temaattisesti) että laventavan (mekaniikaltaan) peruspeliä. Nyt tarjolla on paitsi 7 ihmettä myös 5 jumaluutta. Vaihtoehtoja uusiin valintoihin on ketjutettu tavalla, joka sopii pelin aihepiiriin: nyt jokainen kolmesta epookista erottuu enemmän toisistaan, millaisia valintoja niissä tehdään. Heikkous on sitten tässä ketjutuksen pituudessa: poimimalla tietyn jumalan, Enkin, toisella epookilla, voi saada uuden tiede-symbolin, jonka avulla saa samantien uuden vihreän progessio-bonuksen, jolla saa rahaa, pisteitä tai helpotuksen resursseihin jne. Pistebalanssi ei sentään ole suuremmin muuttunut, mikä on peruspeliin tottuneille tärkeintä.

Voi toki käydä niinkin, että peruspeli tuntuu tämän jälkeen tylsältä, mutta lisäosan kanssa pelin pystytys liian pitkältä peliajan antiin nähden. Jos joku pystyy suunnittelemaan yhden täydellisen kaksinpelin, kykenee siihen joku muukin ja kenties jollain yhtä vetävällä teemalla. Silloin "7W: Duel" voi jäädä pölyttymään.

Jonkinlainen haastava numeromystiikka tällaisiin peleihin sisältyy, tunne niukkuudella taiteilusta ja sen avulla selviämisestä. Erityistä iloa tuo sekin, ettei tarvitse liiaksi jäädä miettimään numeroita: ikään kuin sormituntumalla tietäisi miten tietty määrä resursseja tulee muuttumaan osiaan suuremmaksi kokonaisuudeksi. Aivan kuin sattumakin piilisi pelien aiheissa. Aivan kuin kyse olisi sittenkin aina kohtalosta, joka piilee tietyn teeman ytimessä.

Aina se ei onnistu pelin tekijöiltä, ei edes siellä, missä numeroiden ja sattuman merkitys eniten kutkuttelee ihmisten kohtalontuntua.

Tilasin uutuuspeleistä "Stockpilen", josta arvostelun perusteella odotin, että se antaisi tunteen pörssimarkkinoiden sisällä pelaamisesta, mukaan lukien sisäpiirin täsmätiedot. Mutta pelimekaniikka on aivan liian pelkistetty ja liiaksi irrallaan tematiikasta. Olin odottanut sen olevan eräänlainen pörssimaailman lakeihin siirretty ModernArt-peli. Mutta sitä se ei ole lähimainkaan. "Pelkkänä" lautapelinä se tosin saattaa osoittautua hyväksikin peliksi, jahka pelaamaan pääsee 4 hengellä.

Samaan aikaan toisaalla syksyn lautapelisuunnittelukurssi on ohitse. Sen raportti löytyy Lautapeliseuran pelisuunnitteluosiosta.



perjantai 25. marraskuuta 2016

Miten perua kirjoitetaan


Perunkirjoitus tuntuu vieläkin vastenmielisemmältä puuhalta kuin veroilmoituksen tekeminen. Varsin todennäköisesti verottaja tietää paremmin kuin kukaan vainajan omaisista, minkä verran vainajalla oli omaisuutta, perillisiä ja julkisia velkoja. Jos keikahtaneen porvarin tallelokerosta joku jotain löytää, niin tuskin se sieltä mitään verottajalle paljastaa, ja meille muille perunkirjoitus on pelkkää byrokraattien paskanheittoa ja paperisulkeisia.

Hämmästyttävintä perunkirjoituksessa on se, miten summittaisia siihen liittyvät ohjeet ovat. Verkosta löytyvät kyllä verottajan yksityiskohtaiset ohjeet, mutta ne ovat niin perinpohjaiset, että ohjeiden seuraaminen VAPAAMUOTOISEEN kuolinpesän selvitykseen edellyttää kaltaistani ammattikirjoittajaa tai muuten pesän ilmoittaja lyö hanskat tiskiin. Verkosta löytyy myös useita kaupallisia sovelluksia, jopa rahaa vastaan ladattavia mallipohjia, joilla hyväksikäytetään raa'asti kaikkia niitä ihmisiä, jotka surutyönsä keskellä ovat taatusti hämillään tämän byrokraattisen kukkasen (Viralliset ohjeet + Vapaamuotoinen ilmoitus) kanssa.

Lisäksi perunkirjoituksen ohjeissa on verottajankin sivuilla tiiliskiven kokoisia aukkoja. Siellä esimerkiksi väitetään, että jokaisesta omaisesta on haettava erillinen virkatodistus varmentamaan, että henkilö on elossa. Ikään kuin valtio ei tällaisia asioita muuten tietäisi. Mutta maistraatissa kerrottiinkin, ettei suinkaan tarvitse. Riittää kun yhdessä, esim. lesken virkatodistuksessa, näkyy ketkä ovat elossa. Niinpä kaikki muut maksavat turhaan 13 euroa siitä, että kunnan tietokone printtaa ja lähettää heille todistuksen: olet elossa.

Perun kirjoittamista voi treenata korkean paikan kuolinpesissä...
Perunkirjoituksen suomalaisiin erityispiirteisiin kuuluu, että vainajasta on oltava virkatodistus jokaiselta paikkakunnalta, missä on asunut 15-vuotiaasta alkaen. Näin vaaditaan siksi, että 15-vuotiaasta alkaen henkilö katsotaan sukukypsäksi tuottamaan salavuoteudessa perillisiä, joista paikallinen seurakunta tai maistraatti on ilmeisen tietoinen, mutta verottaja ei! Eikä ehkä kuolinpesäkään.

Mutta jos sattuu käymään niin, että vainaja on asunut ulkomailla, virkatodistuksen saamiseen tarvitaan ulkoministeriön apua, ja siitä saa maksaa pitkän pennin... kunnes maistraatti kertookin, ettei meidän tapauksessamme suinkaan tarvitse! Meidän vainajastamme, kuten muistakin suomalaisista sotalapsista, on pidetty erillistä rekisteriä Mikkelissä ja sieltä tiedot on välitetty aikanaan kotipitäjään. Asia hoituu siellä.

Tällaisten käänteiden jälkeen tuumin haistattavani pitkät verottajalle. Olisi jo aikakin, kun ei perkele ole duuneja, joista sitä veroa maksaa, niin miksi minun pitäisi olla missään tekemisissä... No niin. Mutta joulun lähestyessä on perua alettava kirjoittaa edes siksi, ettei verottaja tule potkimaan äitini ovea. Eikä perukirja tosiaankaan ole kooltaan mikään romaani, pikemminkin raapale. Parhaan mallipohjan perunkirjoitukseen löysin sitten asiakirjamalleja-sivustolta. Copypastesin siitä ja jostain sivustosta olennaiset otsikot. Homma hoitui tunnissa. Enää tarvitaan Uskottuja Miehiä, jotka nekin - päinvastoin kuin joissakin ohjeissa sanotaan - voivat olla ihan vaikka sukulaisia, puolisoita, jopa osallisia perinnönsaamiseen, jos ihan tarkkoja ollaan. Ylipäänsä mitään rajaa siinä, kuinka VAPAAMUOTOISESTI perua saa kirjoittaa verottajalle, ei tunnu olevan. Tupakkiaskin kanteen jos saisi mahdutettua pari nimikirjoitusta niin asia olisi sillä selvä.

Seitsemäs viikko tekstisalapoliisina



Jatkosota suoritettu, viimeinen iso luku (7.) aloitettu. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa olen menossa sivulla 364, editoidussa versiossa on nyt n. 260 sivua. Tulevien sivujen sisältöä tarkastellessa käy kyllä mielessä, että legioonalaismuistelmat ym uusin sotaproosa taitaa jäädä tästä kirjasta kokonaan pois. Niiden työstäminen Axun muistiipanoista osaksi käsikirjoitusta vaatisi kuukausien työn.

Totean kertaalleen: tähänastisen tekstin laadussa ainoa isompi ongelma on kohdeteosten vähäisyys ja miten ison aseman sen vuoksi Tuntematon sotilas saa, vaikka Axu on lukenut ja analysoinut paljon isomman määrän kohdeaineistoa. Analyysin työstäminen puhtaaksi vain on jäänyt kesken, ehkä siksikin, että kirjallisen analyysin sijaan maskuliinisuutta tarkastellaan historiantutkimuksen ehdoilla. Ehkä kotimainen sotakirjallisuus on osoittautunut tasapäisemmäksi kuin tutkija on odottanut. Esimerkiksi Talven kaltainen älykkökirjoittaja sietäisi saada enemmän tilaa tällaisessa tietokirjassa. Johonkin on lisättävä mm. Heikki Siltalan huomio kirjailijoiden eroavuuksista: ” --  Talven suhdetta sotakokemuksiinsa on muokannut lisäksi sotilasarvo (Talvi reservinupseeri, Linna ja Lehväslaiho aliupseereita) ja koulusivistys.” En ymmärrä miksi Axulta tällainen puuttuu.

Monesti on tullut mieleen Farah Mendlesohnin tokaisu: Kirjallisuudentutkija lukee 3 kohdeteosta ja tekee tutkimuksensa niiden pohjalta. Historiantutkija lukee 200 kohdeteosta ja tekee tutkimuksensa niiden pohjalta.

7. luku sotien jälkikuvasta on kyllä argumentaatioltana kivan kipakkaa. Olen löytänyt Axun kokoavia ajatuksia sotakuvauksen etiikasta suhteessa maskuliinisuuden esittämiseen. Niissä ajatuksissa on tämän kirjan ydin ja niiden esille nouseminen tällä kohtaa teosta on paikallaan, vaikka tuleekin analyysin yhteydessä, koska takana on nyt runsaasti todisteaineistoa. Esimerkiksi: ” Sotaa inhimillisenä, historiallisena ja sukupuolistavana ilmiönä ei voi ymmärtää ottamatta huomioimatta sotilaiden kokemusta ihmisten laajamittaisesta tappamisesta. Sen takia maskuliinisuuden ja väkivallan artikulaation ymmärtämiseksi on paneuduttava tappamisen problematiikkaan.”

Heti sotien jälkikuvaan päästyä tulee Axun isoin argumentti. Sitä pitäisi pohjustaa johdannossa, vaikka muuten se on ok (tosin muotoilu siistittävä) kulminaatiopiste historiaa noudattelevalle rakenteelle:

”Sodat antoivat kovan kolauksen ensimmäisen tasavallan ideologialle ja sen mentaliteetille sekä kansalliselle identiteetille, mutta se ei romahtanut. Sen sijaan kriisiin ajautui suomalainen maskuliinisuus.”

Olen pyyhkäissyt pois jokaisen ”representaation” ja ”homososiaalisuuden”, koska ne törröttävät asiatekstin keskellä kuin karamellit kaurapuurossa. Siis tällaisista yhteyksistä: ”Erikoismiesten sota representoituu myös muissa sotakirjallisuuden lajityypeissä”. Vasta sivulta 302 löysin ensimmäisen kohdan, jossa ”homososiaalisuutta” käytetään osana analyysiä, antamaan käsitteen muoto ilmiölle (veljeys joka voi muuttua vihollisuudeksi ja toisinpäin) jolle ei muutoin ole oikein nimeä. Mutta tätä käsiteharvennusta pitää selittää esipuheessa.


perjantai 18. marraskuuta 2016

I, Daniel Blake (elokuva)

Tappavatko enemmän ihmisiä hait vai kookospähkinät? Jos tiedät oikean vastauksen, tämä elokuva ei välttämättä ole sinulle.

"I, Daniel Blake" on kädestä pitäen alleviivaavaa tiskirättirealismia niille, jotka ihan oikeasti kuvittelevat että haikalat, syöpä ja liivijengit ovat tämän maailman pahiksia. Heille tämä elokuva voi olla oikeasti syvällinen ja koskettava, kun he oivaltavat miten se päivittäinen byrokratia tekee tästä maailmasta sietämättömän pakottaessaan kaikkein köyhimmässä asemassa olevat kilpailemaan sosiaalituen murusista.

Ken Loach ja tiiminsä Cannesin leipäjonossa
Meille muille "I, Daniel Blake"-elokuva (2016) on täysin turha fiktiofilmi. Se pysyttelee aiheensa mittakaavassa kuin mikä tahansa samalle aiheelle omistettu dokumentti, mutta tarjoamatta (dokumentin tavoin) ajateltavaa kotona. Muutaman kerran dramatisointi painelee yli aiheensa mittakaavan johdattaen katsojan tajuamaan, ettei ohjaaja tiimeinen tiedä, mitä tekisi näillä hahmoillaan. On myötähävettävän selvää, miten samastunut vanha ohjaaja on elokuvansa nimihenkilöön, vanhaa käsityötaitoa edustavaan puuseppään. On yhtä selvää, että naishahmo on ohjaaja Ken Loachille taas pelkkää tekstin tuomaa täytettä. Kun käsikirjoituksessa keksitään, että oisko toi sitten vaikka prostituoituna, niin se osoittaa sekä  ajattelun että välittämisen summittaisuutta.

Periaatteessa "I, Daniel Blake" on tarkoitettu herättämään ärtymystä, huolta ja sympatiaa. Sen ohjaaja, Ken Loach, on kovin mahdollinen ammattilainen poliittisen tiskirättirealismin käyttäjänä. Tänä vuonna 80 täyttänyt Loach on sitten vielä kerran lähtenyt puolustamaan vähäosaisia, ilmeisesti siksi, että ketään ei ole löytynyt hänelle työnjatkajaksi indie-ohjaajienkin keskittyessä ennemmin identiteettiprojekteihinsa kuin oikeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Tai ehkä Loach vain sattui näkemään ranskalaisten "Dheepanin" (2015) ja tuumasi, että voihan tuosta tarinasta tehdä version, jossa uusioperheen muukalaisuus johtuukin lontoolaisuudesta ja eläkeiästä. Lähiöengien sijalla ovat nyt byrokraatit, jotka niin ikään uhkailevat köyhien henkeä.

Kokonaan toinen kysymys on se, milloin viimeksi eurooppalaisessa elokuvassa on näytetty millaista on jonottaa leipäjonossa? Entä suomalaisessa elokuvassa, edes dokumentissa? Vastaus on yhtä myötähävettävän selvä kuin edellisten TUOTANNOLLISTEN kysymysten kanssa.

Newcastleen etäännytettynä, futis-faniudella sokeroituna ja kafkamaisella byrokratialla suolattuna tarina 12 punnan perhebudjetista toki uppoaa suomalaisiin katsojiin, juuri sen verran, että filmi on tuotu multipleksilevitykseen popcornien kanssa nautittavaksi. Keskiluokkainen suomalaisyleisö voi sitten maksaa sen 12 puntaa leffalipusta ihmetelläkseen leipäjonossa seisovia Newcastlen köyhiä.

Minä, keskiluokkainen eliittikatsoja, puolustaudun sillä, että Ken Loach on ohjannut yhden rakkaimmista elokuvistani, The Wind That Shakes the Barley (2006), joten menen popcornteatteriin katsomaan häneltä mitä tahansa ja aina yhtä uteliaana. Silti, tai juuri siksi, täytyy tunnustaa, että "I, Daniel Blake" oli iso pettymys tarinan niukkuudessa, hahmonrakennuksen helppoudessa ja loppuratkaisun hölmöydessä.

Tämän elokuvan huomioiminen Cannesin pääpalkinnolla (2016) on puhtaasti poliittinen ele, jota voi arvostaa eleenä muttei valintana. Etenkin kun sama poliittinen ele tehtiin jo 2015 "Dheepanin" kohdalla. Palmunlehvästä päättämässä taitavat ollakin byrokraatit eivätkä taiteilijat.


Samaan aikaan toisaalla: tein IMDB:hen arvostelun tunisialaisesta "As I Open My Eyes" -elokuvasta (2015). Kukaan muu ei ollut viitsinyt sellaista tehdä, vaikka filmi on EU:n LUX-palkittu elokuvatapaus.




Kuudes viikko tekstisalapoliisina



Jatkosodan symboliikka ei aina ihan aukea... (©  E Jutila)
Axun käsikirjoituksessa ollaan nyt jatkosodassa. Tämä on varsin massiivinen kokonaisuus käsikirjoitusta, etenkin kun kontekstiksi tulevat nyt kaikki kolme aiempaa periodia: runebergiläinen, kansalaissota, talvisota. Hieman epävarma olen siitä, minkä verran kunkin luvun alussa tarvitaan opinnäytteelle ominaista kuvausta siitä mitä ollaan tekemässä, ja minkä verran lukujen lopussa vastaavasti metatekstiä tehdystä. Olen niitä siirrellyt erilliseen tiedostoon, mistä ne on helppo siirtää takaisin paikoilleen jos tulee tarve. Tiiviissä tietokirjassa ne näyttäisivät toistolta, mutta palasia niistä voisi mielestäni siirtää ihan kirjan loppuun yhteenvetoon koko kirjan löydöistä.

Yksittäisistä lähdepuutteista silmiin on osunut Tuomas Teporan väitöskirja. Siihen on muutamia viitteitä jotka osuvat koko kirjaan, sivunumerot jääneet laittamatta. Napsin moiset kohdat leipätekstistä pois, ei ole aikaa jäädä kaivelemaan. Mutta Teporan väitös 2011 ollut Axulle selvästi tärkeä teos josta olisi voinut olla hyötyä enemmänkin tulkintojen pohjaksi. Teporan tekstiin 2006 viitataan myös, mutta lähde puuttuu luettelosta eikä Teporalla ole siihen sopivaa julkaisua. No, historiantutkijat ovat niin tolkuttoman tuotteliaita, että parhaan lähteen valinta lienee ollut Axullekin toistuva ongelma.

Vielä yksi huomio vastaisen varalle: Axun kirjastoon palautettavista teoksista napsin irti valtavan määrän muistiinpanoteippejä, mutta totesin, ettei näistä Axun kirjakohtaisista merkinnöistä ole mitään hyötyä, koska merkityn kohdan tarkoitus ei käy (99% teippikohdista) mitenkään selville. Vähän veikkaan että samoin tulee käymään Axun papereille. Vain Axun irtotiedostoista voi hakutoiminnoilla löytää tarkennuksen yksittäisiin avoimiin kohtiin. 

Näihin tekstiä täydentäviin probleemeihin palaan kolmen viikon päästä. Sen verran arvioin vielä menevän pelkkään tiivistämiseen ja lukukohtaisen sidoksisuuden työstämiseen.


Samaan aikaan toisaalla: Kiiltomato on julkaissut arvosteluni D.F. Wallacen novellikokoelmasta.
 

tiistai 15. marraskuuta 2016

Natseja Narniassa

Kentaurit vartioivat Narnian muureilla
"Miksette te vaan ammu niitä?" kysyi joku viisikymppinen nainen poliisilta, joka vartioi Gamla Stanin metroasemaa. Nainen tarkoitti, toivoakseni, aseman laiturille ahtautunutta pohjoismaista natsijoukkoa. Mellakkavarusteiset poliisit nimittäin suojelivat tätä väkivaltarikoksistaan tunnettua porukkaa vastamielenosoittajilta, joita oli kertynyt päivän (12.11.) aikana viisinkertainen määrä natsimarssiin nähden. Silti se laiturille ahtautunut mustapukuinen massa oli juuri niin pelottavan näköistä kuin ne haluavatkin mediakuvaltaan olevan.

Koska Ruotsi on ollut meille suomalaisille kulttuurituristeille kuin ihmemaa, tämän todellisuuden tajuaminen keskellä jouluisen lumipeitteen saanutta Tukholmaa oli vähän kuin kohtaisi natseja Narniassa. Todellisuudentasot sekoittuvat yllättäen, brutaalimmin kuin saman viikon fantisoivilta tuntuvissa uutisotsikoissa, missä kävelevä aivopieru äänestettiin Amerikan presidentiksi.
Tukholmalaiset itse suhtautuivat tyynesti Gamla Stanin muuttumiseen taistelunäyttämöksi, samoin kuin kolmen päivän lumimyrskystä aiheutuneeseen liikennekaaokseen.

Meillä oli Narnia-ikäinen lapsi mukanamme kuin kanarialintu ikään. Mellakka-asuisten poliisirivistöjen liikehdintää metroasemilla (kaikilla keskustan asemilla) ei oikein voinut selittää ruotsalaisen jouluajan valmisteluilla. Ja nykypäivänä 8-vuotiaskin tietää oikein hyvin, että natsit edustavat pahuutta pelkistetyimmillään. Saahan nähdä miten monen vuoden päästä hän ymmärtää natsit täydentävän poliittisen yhtälön: rajat & muurit = natsismi.

Muuten matkamme Tukholmaan sujui perinteisen mukavuushakuisesti. Kulttuuriturismimme tarkentuu vuosi vuodelta. Paras kahvila ei määräydy enää sen mukaan, mikä on auki niihin aikoihin kun Turun laiva kippaa Gamla Stanin rantaan puoliunessa. Nyt paras paikka on Egypti-museon yläkerrassa, Bagdad Cafe, jossa kuuden euron starköliä nautiskellessa voi katsella kuninkaallista kaupunkimaisemaa aitiopaikalta.

Kirjakaupoissa ei tule enää käytyä. Sf-Bokhandelissakin kiinnostavin sektori on nykyään yläkerran alati kasvava lautapeliosasto, kiinnostavat sff-julkaisut on jo valinnut Amazonista. Pyhiinvaelluksen kohteeksi on vaihtunut T-Centralin iso lehtikioski, josta saattaa löytää viikonlopun Guardianin; joskus sitä on siellä, joskus ei.

Odenplanin tungoksesta ahtauduimme Holy Cow -ravintolaan.
"Mitäs teille kuuluu?" kysyimme Ruotsin sukulaisilta.
"Lähdetään keväällä Japaniin..."


perjantai 11. marraskuuta 2016

Viides viikko tekstisalapoliisina


Talvisodassa mennään. Axun luennassa esille nostamat kohdat esimerkkiteoksista ovat hyviä todisteita vapaussoturimyytin jatkuvuudesta, ja runebergiläisen nationalismin mureneminen todistetaan useasti. Samat asiat ovat tietysti Axun julkaisemassa artikkelissa. Olisiko tämä kirjan parasta osuutta juuri siksi, että kirjoitettu myös artikkelia varten? Varsinaista kirjallisuusanalyysiä ei kuitenkaan löydy enkä itsekään ryhdy lisäämään.

Nyt ihmetellyt, miten vähän Axu viittaa Niemen teoksiin. Eikö ole halunnut ryhtyä puntaroimaan kontekstien mahdollisia eroavuuksia, mihin perinteeseen nähden Niemi analysoi? Viimeistään jatkosodan jälkikuvan kohdalla tätä puutetta on pohdittava.

Viikon erikoisin mysteeri oli viite ”Ahlbäck 2012”, koska juuri kyseisenä vuonna Anders ei ole julkaissut mitään, mikä sopisi Axun väitöskirjaan. Silti käsikirjoituksessa on useita kyseiseen lähteeseen viittaavia tekstikohtia, jotka ovat olennaisia Axun tutkimukselle. Tajusin kysyä asiaa Andersilta itseltään ja selvisi, että Axu oli käyttänyt artikkelista saamaansa oikovedosta, joka ilmestyi kaksi vuotta ennen kirjan (Näkymätön sukupuoli) virallista julkaisua. Syykin on ilmeinen: Axu on olettanut, että väitöskirjansa tulee valmiiksi ennen kuin kyseinen teos virallisesti julkaistaan. Nyt täytyy vain tarkistaa sivunumerot oikein julkaisun perusteella. Anders kyllä tekikin sen jo niiden viitteiden osalta, joihin olen tähän mennessä törmännyt.

Käsikirjoituksessa olen sivulla 242, editoidussa versiossa lyhentynyt suunnilleen 160 sivuun, joten kässäristä saattanee jäädä n. 250-sivuinen teos. Poistaminen ei ole tietenkään itseisarvo, niin kauan kun uutta asiaa riittää. 

maanantai 7. marraskuuta 2016

Teatteritila muistin näyttämönä

Tamperelainen kulttuurikoti lavalla
Olin perjantaina TTT:ssä katsomassa "Sara ja Erik" -näytelmää. Ei se kovin kummoinen ollut draamana, ei edes tamperelaisuuden kuvaajana, mutta näyttelijät olivat niin hyviä kuin voi toivoa tällaisesta aviotarinasta, missä mikään ei yllätä eikä tarvitsekaan. Tampereessa on tältä osin jotain lohdullisen rahvaanomaista ja aidosti työväenhenkistä: ei ole tarpeen muistaa hyvienkään näyttelijöiden nimiä (Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen), riittää kun näkee heidän työskentelyssään jotain tutun vakaata ja tunnistettavaa.

Koska näytelmä esitettiin Eino Salmelainen -näyttämöllä, oli pakko alkaa muistelemaan mitä olin viimeksi nähnyt täällä rahvaanpuoleisella ja perinteisempiin teoksiin (?) tarkoitetulla suurnäyttämöllä. Se taisi olla "Vanhan naisen vierailu" tai "Viettelysten vaunu". Mutta tämän näyttämön erityisyys palautui mielessäni paljon kauemmaksi, muistaakseni johonkin Jussi Parviaisen näytelmään, joka alkaa "Me ollaan tällaisia itkijänaisia" -puheella yleisölle. Mutta koskaan ei tämä näyttämö, tarkalleen ottaen lavatila, ole antanut lisäarvoa näytelmän tematiikkaan. Se pikemminkin syö tematiikan ja tunnelman.

TTT:n isolta näyttämöltä muistan helpostikin vaikuttavia lavastuksia, kuten "Anna Kareninan" massiiviset verhot. Tosin en siitäkään näytelmästä esityksenä mitään muuta. TTT:n Kellariteatterista muistan väistämättä Räikän ohjaaman "Riisumisen", koska opiskeluvuosina sellainen saattoi olla vielä skandaalimaisen hienoa. Saman rakennuksen yläkerrassa, Nätyn tiloissa, näin 1980-luvun lopulla vaikuttavia teoksia, kuten "Lokin", jossa oli pääosassa Puntti Valtonen. Esitys sopi rakennuksen venäläishenkiseen interiööriin. Paras tamperelainen näyttämötila, sinänsä, on yliopiston Monttu. Tulin ensimmäistä kertaa sinne draamakurssille syksyllä 1984, kun tila käytännöllisesti kätkeytyi fantastiseen "Kesäyön unelman" lavastukseen. Näin Montussa opiskeluvuosina niin monta hyvää näytelmää, että nykyiset Nätyn toilailut näyttävät tuossa tilassa lähinnä pyhänhäväistykseltä.

Tampereen kaupunginteatterista on suurnäyttämön tilankäytöstä jäänyt parhaiten mieleen "Pravda"-näytelmä, josta pidin ehkä kohtuuttomankin paljon ja ylistin sitä Aviisin arvostelussa. Pieneltä näyttämöltä ovat elämäni parhaita teatterikokemuksia olleet "Lokit nukkuvat kevyttä unta" ja "Hedda Gabler". Ne ovat ainoita näytelmiä, joista osaan palauttaa mielikuvia yksittäisistä kohtauksista. Jollain tamperelaisella näyttämöllä vieraili aikoinaan Q-teatterin "Pirun kaunis tyttö", joka viimeistäänkin teki minusta teatterinharrastajan ja esteetikon joka vannoo draamaan viimeisenä taiteen rintamana. Mikä näyttämö mahtoi olla kyseessä, se on kadonnut mielestä näytelmän oman tarinamaailman alle. Niin pitääkin.

Turun vuosina en nähnyt niiden kaupunginteatterissa juuri mitään kelvollista, ja siitä niiden iso näyttämö oli maankuulukin. Muistan "Milanon ihmeen" vain siksi, että se oli niin käsittämättömän typerä. Tosin "Hennalan soittokunta" sitten 2000-luvun vaihteessa oli massiivisuudessaan sellainen, että se oli hyvä nähdä edes jossakin, vaikkapa sitten turkulaisten tekemänä. Turun pienellä näyttämöltä sen sijaan on jäänyt mieleen yksittäisten näytelmien yksittäisiä kohtauksia, kuten "Huhtikuun noidasta" ja "Aavesonaatin". Muistan ne interiööreinä, jotka olivat vaikuttavia syvyyden illuusiossa, ylös ja sisäänpäin.

Helsingissä pienet ammattiteatterit ovat tietysti oma lukunsa interiööreiltään, kun jo niiden lämpiöissä näkee ihmisiä, jotka ovat OIKEAA teatteriyleisöä eikä tamperelaista mummomassaa jonottamassa viihdemusikaaliin. Muistan paremmin salit kuin niiden näytelmät. Teatteri Jurkassa voisin katsella vaikka puhelinluetteloa ja nauttia tunnelmasta. Kansallisteatterin isoa näyttämöä en ole, sen sijaan, nähnyt koskaan käytettävän kiinnostavasti. Pieneltä näyttämöltä muistan parhaiten "Huomenna hän tulee", miten matalan ahdas ja karu näyttämökuva lavastuksella korostettuna sopi klassikon esittämiseen. Svenskanissa näimme Kaukon kanssa jonkun tavattoman tyylikkään absurdin näytelmän klassikon, jonka nimen olen jo unohtanut. Hesan kaupunginteatteriin olen erehtynyt kerran ja se siitä.

Kesäteatterit muistaa lähinnä niiden huithait harhailevista näyttelijöistään ja pahvisista kulisseistaan. Paitsi Mustikkamaan "Kani kani", jonka pitäisi olla yksi täydellisimmistä näytelmistä mitä nähnyt, jos vain muistaisin miksi.

Kotikaupungissani Kuopiossa ehdin sielläkin nähdä melkoisen määrän kesäteatteriMAISIA esityksiä, mutta oikeassa iässä ne upposivat. Hämäläisen perheen siivellä pääsin katsomaan enemmän kuin muutoin olisi ollut varaa nähdä, muutaman kerran myös lavasteiden takaa. Juuri mikään ei ole jäänyt sieltäkään mieleen muiden ylitse, paitsi joku Sam Shepardin näytelmä ("Kuin yö lankeaa kirous") ja sitten se valtakunnallisen skandaalin aiheuttanut näytelmä ("Santiagon yö"?) jota äikänopemme kieltäytyi näyttämästä meille, koska sen loppukohtauksessa oli alastomia naisia. Totta kai menin katsomaan sen omatoimisesti, mutta kesken esityksen yksi  näyttelijöistä sai sydänkohtauksen ja sen aiheuttaman hätäännyksen lavalla muistan aina kun tulee puhe yleisön odotuksista teatterin realismille.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Ja kun Cthulhu joutui


JA KUN CTHULHU JOUTUI

Sanat: M. Soikkeli ja Z. Topelius
Sävel: K. Collan

Ja kun Cthulhu joutui jo taas Pohjolaan,
kuola roiskui jo rinnoillekin: 
ken kirkuen kiskovat vankkureitaan,
myös popsivat pienoisiaan.

Siks' alhaalla orressa vielä on vain
ne nahkat ja silmät, ei sielua lain.
Ei vaiennut vaikerrus oo tuonelan.
Mutt' tunteita toistaa ken vois' kuoleman?

Miss' synnit ne löyhkäävät talvellakin,
riipun oksalla uljaimman puun;
miss' piippaapi päät, viina on vaahtovin
mä oon aina kuin marraskuu.


Ja Muinaiset kaukaa mä kauheina nään,
ah, tää kaikki surmaa ja piinaapi pään,
ja luulelmat lohdusta heikosti voi.
Sen runsaammat kauhut ken kertoilla voi!

Sä myrkyistä märkivin lykkysi suo
sinne suoneeni - aukaisehen.
Ja sittenpä sammuu mun muistoni tuo,
kun kallooni laukaisehen.


Sen vertaista tuskaa en mistään mä saa,
ois' karmeinta maata ain' roudassa maan.
Me maljojas' nostamme niin kukkurat,
kun luoksemme saavut, oi Shub-Niggurath...


perjantai 4. marraskuuta 2016

Neljäs viikko tekstisalapoliisina

Nyt siis neljäs viikko tekstisalapoliisina Axun käsikirjoituksen parissa. Kolmasosa editoitu.

Hitaanpuoleinen viikko, pääasiassa siksi, että Axun tulkinnat sisällissotakuvauksista saavat kaivelemaan lisää lähteitä. Esimerkkitekstit (kuten Kössi Kaatra, Heikki Välisalmi, Kaarlo Uskela) ovat kyllä erinomaisia. Tosin niistä ei aina erotu leipätekstissä, mitkä ovat Axun itse löytämiä ja mitkä voivat olla jo osa sisällissotakirjallisuuden kaanonia. Esim. Uskela oli minulle ihan outo nimi, mutta niin vain teoksestaan on tullut uusintajulkaisu muutama vuosi sitten. Erittäin todennäköisesti Axu on tiennyt kirjasta ("Vainovuosilta") Nummelinin Jurin tekemän esipuheen ansiosta. Lähdetietoja vain ei löytynyt tämänkään kohdalla.

Työväen runopiiri etsii uutta kontekstia.
Kanonisuuden toteaminen ja sen toistaminen metatekstinä on välttämätöntä kirjassa, jossa on näinkin paljon tekstianalyysiä. Mutta kun en ole asiantuntija sisällissodan suhteen, niin laitan marginaaliin ”ETSI TÄMÄ” –tyyppisiä merkintöjä. Vaarana on, että eksyn Axun jäljillä samoille kiinnostaville sivupoluille eli jätän editoinnissani auki liian pitkän rivin tutkimattomia viitteitä.

Kun tänään avasin viime viikolla editoimiani osuuksia, huomasin jättäneeni sinne isoja tekstipalasia, joiden kohtalosta en ole varma. Ärsytti heti. Otin ne pois. Haluan tästä valmiin KIRJAN. TIivistyksiä en ole merkinnyt erikseen leipätekstiin, en myöskään pieniä tyylillisiä ja kieliopillisia korjauksia. Punaisella olen merkinnyt sellaiset sanavalinnat, jotka tuntuvat muuttavan olennaisesti virkkeen sisältöä, mutta täydentävän tai tarkentavan virkettä asiayhteyden edellyttämällä tavalla. Näitä täsmälisäyksiä olen tehnyt vain jos olen mielestäni oikein tulkinnut sitä, mitä Axu pyrkii sanomaan kappale- ja lukukohtaisesti.

Hidas tämä viikko oli myös siksi, että ryhdyin välillä kirjoittamaan muistiinpanoja genren kattavasta War Writing –kirjasta. Jostain syystä se oli unohtunut hyllyyn vuodeksi. Ei siitä ole täsmähyötyä Axun kirjan erityisiin aiheisiin, mutta lajityypin kansainvälinen perinne on se konteksti, joka Axun kirjasta puuttuu isosti. En ole vieläkään varma, tarvitseeko Axun näkökulma tätä kontekstia, mutta ei se haitaksikaan ole. Eikä minulle, oman tutkijamotivaationi ja oman kirjani ylläpitämiseksi editoinnin rinnalla.

Saatanan yksinäistähän tämä puuha on. Lähetin sähköpostia esim. Lyytikäiselle tämän Runeberg-artikkelista, mutta eipä tullut vastausta. Ilmeisesti en kuulu kotimaisiin kirjallisuudentutkijoihin enää hesalaistenkaan näkökulmasta.

Eilen uskalsin käydä eka kertaa Pinnin kahvihuoneessa. Tänään tarkistin, että keväällä tähän tutkijantyöhön lupailtiin palkaksi 3750 euroa, mutta syksyllä sainkin työsopimuksen vain 3000 euron kk-palkasta. Hyvähän se on sekin, verrattuna siihen että koko ensi vuonna en tienaa enempää. Mutta. Perjantaisena iltapäivänä sitä alkaa vilkuilla kello yhdeltä ikkunasta, että olisikos tämä nyt tässä, työpanos tältä viikolta. 

Alan selvästi taas kotiutua laitokseen. Mietin jos tulisin viettämään tänne joululomaani. Niin Axukin olisi saattanut tehdä. Kostoksi maailmalle.

Romaanin metrimitta on meille taas ilmoitettu


Romaanin metrimittaa ei tarvitse säilyttää Ranskassa, riittää kun sitä palvotaan Suomessa. Täällä romaanikirjallisuuden traditio ymmärretään pitkässä skaalassa TULEVAISUUTEEN, kun muualla perinnettä tarkastellaan taaksepäin. Kymmenen vuosituhannen päästä suomalaisia romaaneja voi yhä lukea ranskalaisista luolamaalauksista.

Kerran vuodessa romaanin metrimitta kokee ilmestysmäisen oivalluksen kolmen Finlandia-paimenen aivoissa. Joulumarkkinoiden valoja seuraten he saapuvat median eteen ilmoittamaan suuren ilon. Samat jutut ja metrimitalla valitut kirjat kuin edellisinä vuosina.

Niin sisäsiittoinen on suomalainen kulttuuri kirjalliselta perimältään, ettei minkäänlaista romaanin estetiikalle ominaista äpärää löydy Finlandia-seimestä tänäkään vuonna. Kirjakaupan ikkunaan somistettu F-seimi on oikeastaan Prokrusteen vuode, johon ei pääse kuin päät leikkaamalla ja lauseita venyttämällä.

Näillä metrimitoilla mennään siis tämäkin kirjasyksy, tiedottaa Yle:

Tommi Kinnunen: Lopotti (WSOY)
- Se pakollinen suomalainen maaseuturomaani
Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (WSOY) 
- Se pakollinen suomalainen perheromaani
Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä (Otava)
- Se pakollinen suomalainen historiallinen romaani
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY)
- Se pakollinen suomalainen Eurooppa-romaani
Peter Sandström: Laudatur (Schildts & Söderströms / Kustantamo S&S)
- Se pakollinen suomenruotsalainen kukatääon
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus)
- Se pakollinen kummajainen eli ehdotus taideromaaniksi

Hälytyskellot mediassa voisivat soida edes sillä kohtaa, kun yhdeltä kustantamolta valikoituu mukaan peräti kolme teosta. Mutta media ei enää omia oireitaan kummeksu, kun oletetaan, että sosiaalinen media toimii tuomarina ja rankaisijana niiden puolesta. Kun Hesarin toimittaja (A. Nykänen) valitsi tietokirja-Finlandian ehdokkaiksi kaksi Hesari-kollegaansa, se ilmeisesti kuitattiin normaaliksi käytännöksi: kaikki on yhtä ja samaa mediapintaa, jossa toimittajat peukuttavat toisiaan.


Disclaimer: Toki tunnen mitä suurinta kiitollisuutta ja kunnioitusta Finlandia-paimenia kohtaan siitä hyvästä, että he rohkenivat pestä kätensä Jari Tervosta, jonka massiivisuus mediatyrkkynä ylittää jo guggenheimilaiset mittasuhteet.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Kansallisteatterin Sumu selittää Venäjän



Kansallisteatterin "Sumu" on Juha Jokelan kylmätunnelmainen työpaikkakomedia, ohjaajansa omasta tekstistä. Lajityyppi on käsittämättömän suosittu nykypäivän teattereissa.  Työpaikkakomediaa voi katsoa kuin poliittista satiiria, vaikkei seuraisikaan ajankohtaista politiikkaa. Lajityypissä jäljitellään päivänpolitiikasta tuttua konsulttipuhetta ja karikatyyreihin pelkistyviä teemoja, esimerkiksi teknologiauskovaisen ja byrokratiaan hukkuvan pienyrittäjän hahmotelmat.
Jokelan "Sumu" muistuttaa tv-sarjaa, jossa seurataan hitaasti työpaikan jännitteitä. Avainhenkilön mieli on tälläkin kertaa fokuksessa: ylikorrektin päättäjämiehen mielenterveys ratkaisee viime kädessä paitsi firman myös Suomen ulkopolitiikan onnistumisen.
Nainen on Venäjän simulaatiotulkki.
Vaikka "Sumua" ei voi suositella kellekään draaman ystävälle, sen konsepti on mielenkiintoinen. Näytelmän mysteerinainen, Larissa, on oireellinen yhdistelmä suomalaisen miehen fantasiaa ja maanläheistä toimistoapulaista. Larissan kerrotaan olevan venäläissyntyinen sihteeri, mahdollisesti FSB:n vakooja, mutta lisäksi hän on tehnyt tutkielman todellisuuskuvan illusorisuudesta.
Päähenkilön diagnoosi alkaa siitä, että nainen osaa tulkita illuusioista suurinta. Ratkaisevassa kohtauksessa hän selittää näppärästi Venäjän alati vaihtuvan kansanluonteen. Mielestäni Jokelan tulkinta Krimin merkityksestä Venäjälle on vähintäänkin omaperäisen kiinnostava ja uskottavasti toiveikas. Krim on keinotekoinen osa Venäjää, ikään kuin valtiollinen simulaatio jossa kansakunta huijataan aistimaan keinotekoinen käsi omanaan. Mutta tätä simulaatiota ei voi jatkaa loputtomiin, ja siinä vaiheessa on täysin selvää kansakunnalle, että kyseessä oli vain (itse)petos.
Suomalaisten yritys tunkeutua keskelle tätä simulaatiota on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, koska on liian helppoa tehdä tulkintoja simulaation merkityksestä, siis tuottaa uusia simulaatioita. Miesten välisessä verkostossa pienyrittäjä, työpaikkakomedian päähenkilö, on täysin eksyksissä. Hän kadottaa ensin moraaliset ja sitten kulttuuriset referentit siihen, mikä todellisuudessa on pysyvää.
Mutta onneksi on Nainen – ja Venäjä, nuo alati muuttumattomat maailmankaikkeuden vakiot suomalaisen miehen rinnalla.
Kansallisteatterin suurella näyttämöllä tämä poliittinen täsmäkomedia on täysin vailla DRAAMALLISESTI mielekkäitä kehyksiä. Lavasteet pyörivät ja valot liikkuvat kaiken aikaa, ja sivulta savukone sylkee vielä efektilisää, jotta katsoja varmasti kiinnittäisi huomionsa simulaatioaiheen ensisijaisuuteen eikä Venäjä-kontekstin pelottavuuteen. Mutta toisaalta kansallisteatterista on tullut laitosteattereiden lähetinlaite, jota ei kehtaa enää niinkään liittää kurkistuslaatikkoteatterin kunniakkaaseen perinteeseen kuin kurkistuslaatikkotelkkarin simulaatiohyrrään. Sikäli tällainen näytelmä tällaisella näyttämöllä puolustaa paikkaansa.
Näyttelijöiden kunniaksi on sanottava, että he eivät katoa lavasteiden suureellisuuteen. Elena Spirina kovakasvoisen arvoituksellisena Larissana on lisäksi tarkkatöisimpiä karikatyyrejä mitä olen Kansallisessa koskaan nähnyt, aivan kuin jokin vakoojafiktion jumalatar tai Putin-hymyn sisäistänyt täsmäase. Siitä iso plussa Jokelalle, ettei hän yritä rakentaa mitään metaforista YYA-romanssia tämän täsmäaseen ympärille.


Kolumnini "Sumun" ja Q-teatterin "Kevyttä mielihyvää" -näytelmän illuusiotematiikasta ilmestyy Kulttuurivihkoissa 6/2016.