Vuonna 1991 samaan aikaan

 

Kolmekymmentä vuotta sitten elämä ei tuntunut lainkaan niin jännittävältä kuin miltä NL:n hajoaminen naapurissa kuulostaa. Ilmeisesti elämä ei tuntunut yhtään mitenkään erityiseltä. Olin aloittanut kotimaisen kirjallisuuden vs. assistenttina ja muuttanut vastikään Kalevaan, mutta en viihtynyt edes kämpässäni. Tuolloisen päiväkirjan mukaan olen enimmän aikaa laitoksella. Ei ole edes ironiaa, kun totean päiväkirjassa että "pidän työstäni". Oikeasti pidin kirjojen täyttämästä työpaikastani. Raskainta lienee ollut se, että tutkijan kammio ei kumminkaan tuntunut omalta eikä elämässä ollut mitään muutakaan mitä olisi kuvitellut mieluusti tekevänsä vuoden kuluttua.

 

16.8.1991 Työn ja viihteen väliset tunnit leikkelin kuvia taidelehdistä. Maalasin kasvoni valkeiksi ja vihreä vihan vinoraidan. 22:ltä keskustorille meitä kertyi [Taiteiden Yöhön] laitoksen väkeä F, Marika, Hosis, Matti, Päivi ja Tapsa, Sven ja Minna, Mikkonen ja joku nainen. Kaikki taistelimme shown viattomia merkityksiä vastaan. Jatkamme kolmisin Koskipuistoon, missä Maarit osoittautuu F:n heilaksi. Oli Salamanse-kuulokuvaesitys: kommunismia, panemista ja perheteemaa. Keskimmäinen keräsi eniten yleisöä. Livahdan teilleni, en kestä F&M, mutta törmään niihin uudestaan. Käymme Verkarannassa katsomassa Mobitaa, taas karkaan. Keskustan grillillä menen jonon ohi, jonottajat haastavat riitaa: luulenko olevani joku? Häivyn kirjastopuistoon leffaan. Sieltä F&M löytää minut. Mennään jatkoille Maaritin luo, pesen maskin pois, nuokun tuolissa. Hätkähdän hereille kun F sanoo, ettei tiedä palaako Suomeen Edinburghista.

19.8. Maanantai. Tänään kaapattiin valta NL:ssa. Menin laitokselle vasta 13:n jälkeen ja kaikki naiset siellä hysteerisiä, miehet ei asiasta välittäneet. Uutiset: "Suomen hallitus pahoittelee demokraattisen kehityksen keskeytymistä NL:ssa." IRC:ssa kaksi report-kanavaa, joissa msg-uutisvaihtoa. Newseissa talk.soviet.politics-groupissa puolitoista sataa artikkelia aiheesta. Enkä sitten saa mitään tehdyksi, ja vituttaa kun Sven oli taas koneellani. Kävin Hosiksen luona ostamassa siltä cd-soittimen, 250 mk. Ei vain ole yhtään levyä millä testata.

21.8. Epävakaista. NL:n coup on muuttumassa farssiksi. Valta palaa Gorballe. Aamulla juoksemassa, päivällä riitelemässä Pohjolassa, yrittivät periä [myymästäni] moposta vakuutusmaksua. Testaan päätteen skandeja, raapustan lisuria sen aikaa kun kauhuseminaari Majakassa. F, Matti, Virpi ja Mehtonen mukana oluella Rivolissa. F tuli yöksi, katsottiin kehno Almodovar. Kotoista.

 

Assistentin työhuone 1991

 

22.8. Päivällä duunia, 3:lta yhdelle oluelle Mikon, Tarjan ja Annen kanssa, mutta vasta puoli 11:ltä horjun pois. Sillä tänään kesä palasi, täysikuun lämmin yö.

26.8. Lämmin ja aurinkoinen jatkuu. Käyn laitoksella, kotona toteamassa ettei taaskaan postia, juoksemassa, syömään Attilaan ja kirjastossa. Ilta taas laitoksella, pidän työstäni.

28.8. Aamupäivän ennakossa "Oscar" ja "Point Break". HS:n Ylänen haukkui ne ja kehui Kaurismäen "Zombin". Minä toisinpäin.

31.8. Lenkillä Kaupissa, Finlandia-kävely jäi jälkeen. Aurinkoista koko viikko. Kommunismia tapetaan tohinalla itänaapurissa. Olen kohta viimeinen kommunisti. Illalla Pirkkaan leffaan, juttelen eka kertaa kaimani Markku Soikkelin kanssa. Se ei tiennyt kuka olen.

2.9. Hellettä, menin suosiolla punkkupullon kanssa rannalle, sain luettua Laterna Magican, ja päänsäryn ja surullisen kiiman. Laitokselle 4:ltä, istun yli 10:een, saan F:n kiinni Talk'illa, puhumme Pesiksen näyttelykirjaan tulevasta jutusta.

Seminaarista löytyi tutkijan palkkakuoppa

6.9. Aurinkoista ja vilpoisaa. Bussi Virroille,  tekstiseminaari tiedotusopin kanssa, hohhoijaa, vaikka kiinnostavaakin. Varpio ja Syväoja ja Frans majoitettu samaan soluun. Illalla sauna, kylmä vesi, kaljaa ja makkaraa, jotka Kirsti Manninen meille trokasi. Malmberg on viileä guru,  yleinen kirjallisuus bailaa keskenään, minä ylläpidän tulta.

7.9. Pidempi ja raskaampi seminaaripäivä. Julkisuuden parjaama Nordenstreng on häipynyt. Oma esitelmäni herättää vain närkästystä, paitsi S-L joka kuorsaa pöydän päässä. Hiljainen paluu, laitokselle piiloon tylyä maailmaa.

9.9. Alkaa lukuvuosi, Anjan läksiäiset; kirjoitan sille runon. Sateista, uusia opiskelijoita vilisee. Alkaa myös viittomakielen jatkokurssi, siellä lisäkseni vain tusina naisia, useimmat opiskelleet jo 3 vuotta, opettajana Kuuro-Toini.

Project Hail Mary (romaani)

 

Onneksi olkoon, Andy Weir. Olet parasta mitä scifille on tapahtunut 2000-luvulla.

On genrellemme ominaista, että pelkällä esikoisteoksella kirjailija voi merkitä paikkansa lajin klassikkojen joukossa. Romaanisi Yksin Marsissa (2011) oli tällainen harvinainen-mutta-tuttu tapaus, jota osoittamalla saattoi karkoittaa identiteettiproosaa tyrkyttävät toisinlajittelijat ja sanoa: TÄTÄ ON TIETEISFIKTIO.

Mutta on verraten poikkeuksellista, että ajan suhteellisuutta venyttävässä genressämme ilmestyy näinkin pian toinen yhtä merkittävä romaani samalta kirjailijalta, kuten tänä vuonna  Project Hail Mary. 

Tähdenlennon sijaan sinusta, Andy Weir, on tullut 49 vuoden iässä scifin kiintotähti. Montaa ei ole teitä, joilta voi edelleen odottaa teoksia, jotka sekä vahvistavat tieteisfiktion perinnettä että vievät sitä SEN OMILLA EHDOILLA eteenpäin.

Kun kakkoskirjasi Artemis (2017) ilmestyi näytti jo siltä, että ei sinusta ole siirtymään aiheesta toiseen edes YA:n helpoilla kirjallisilla kriteereillä. Ehkä Yksin Marsissa olikin ollut pelkkä onnekas yhdistelmä ideoita, kun yhteen aiheeseen (Mars-missiot) erikoistunut insinööriajattelija sai kaiken onnistumaan onnekkaasti valitulla skenaariolla.

Mutta viimeistään viitisenkymmentä sivua Project Hail Mary -romaanista luettuaan on scifi-harrastaja valmis antamaan sinulle sielunsa ja kaikki bittikolikkonsa, jotta piankin saamme nähdä miten vielä pystyt yllättämään lukijasi. Sillä yllätysten sarjassa ja mittaluokassa Project Hail Mary on nimensä mittainen tarina, etenkin jos sen juonesta ei etukäteen tiedä mitään. Kaipa mitään spoilaamatta voisi tiivistää, että jos esikoiskirjassasi insinööri kamppaili jesarilla ja perunalla vieraan planeetan täysin mahdottomilta vaikuttavissa oloissa, niin uusimmassa romaanissasi ongelmien mittaluokka on galaktinen – eivätkä välineet silti sen parempia!

En kerta kaikkiaan keksi mitään vertailukohtaa scifin historiasta sille, miten käytännöllisesti, mr Weir, suhtaudut lajityypin tärkeimpään kirjalliseen keinoon: tasapainoiluun tieteellisen spekulaation ja skenaariokohtaisen ongelmanratkaisun välillä. 

On totta sekin, että päähenkilösi on jälleen littein mahdollinen Mary Sue -hahmo, ja kirjasi kerronnan sävy olisi jopa sietämättömän opettavaista ja huumori nolostuttavan lapsellista, jolleivät tilanteet joissa niitä käytetään olisi niin uskomattoman mahtipontisia ja massiivisia, ettei joku Robinsonin tai Reynoldsin kaltainen kirjailija uskaltaisi edes keskittää juonta moisten tilanteiden huolelliseen tutkiskelemiseen. Sinä, mr Weir, sen sijaan käyt mahdottomalta näyttävät ongelmatilanteet lävitse jokaisen ruuvin ja kemiallisen yhdisteen tarkkuudella, ilman, että lukija menettää uskoaan VIELÄKIN SUUREMMAN KATASTROFIN MAHDOLLISUUTEEN. Tämä on bravuurisi, mr Weir, tähän scifi-realismin erityiseen illuusioon Sinun proosassasi luotetaan.

Erityisesti pidin Project Hail Mary -romaanin lopetuksesta. Se oli kieltämättä hyvin hollywoodmainen ja arvasin sen hyvissä ajoin, mutta iloitsin siitä silti: juonenkäänne siihen MIKSI moiseen haikean humoristiseen loppuun päädytään oli jälleen kerran kehitelty maailmasi OMISTA AINEKSISTA. Yllätyin siitä että yllätyin. Ei liene suurempaa lukemisen iloa.

Kukkula jolle kiipeämme (G-runous)

 

KUKKULA JOLLE KIIPEÄMME

 

[Gorman-Hintsaa mukaillen Soikkeli]

 

 

I

 

Mitä tahansa voi tulla vastaan

sopeuduttava siihen:

            tavoite pitkästä urasta

nyt tai ei koskaan

            riskejä hallittua viisaammin

vuoren juurelle asti, jos lentänyt

sellainen tunne

tämä nyt tässä

jyrkkä ja jäinen lähtö, näyttää hyvältä linjalta

 

Puhdas tyyli nopea ja kevyt

jos käytetään köysiä, kiinnitetään itse

– vaikka ei ketään muuta, pystyy sen kiipeämään

 

ei hinkata ylös–alas

ei taidoista jää kiinni

tiedän, pystyn

molemmat reitit

 

Ei kukaan voi sanoa,

muiden perässä huipulle

tehdä mieli

erilaisia asioita

kirpeää ja hapanta

            alempana enemmän

            makean ystävät

 

 

II

 

Don meni ensin,

            ihmettelin, miksi

menin itse jäisemmästä

silta romahti, maa jalkojen alta

 

oikeassa kädessä

sain

tökättyä kiinni, kainaloita myöten

monsterirailo, eikä alla mitään

 

– taas opin jotain,

Don sanoi, köytettynä toisiimme

tai rinteeseen

 

Alun jyrkät rinteet, tärkeä nähdä

varmasti vaarallisinta,

mitä tehneet yhdessä:

 

emme tarvitse köysiä

kiivetessämme,

mutta turvallisuutta

kun tulemme huipulta

väsyneinä

 

Hän oli itsevarma ja nopea

minuun

vaikutuksen, taas

ensin sietämättömän kuuma, ja sitten

kylmä

– meidän juhannusrituaalimme.

 

 

III

 

Alkaa haista,

moni saanut lapsia,

tulleet uniin, kun en ole päässyt

vielä

 

Draamakohtauksia

silloin tällöin tahtotilaan

parin minuutin purkaus,

sitten eteenpäin

katse G2:ssa

 

Helppoutta ikävä,

missio kesken,

turha päästää

tunteita mukaan

 

Hyvä puoli, molemmat haisevat ...

Kun toinen suihkussa, toinen alkaa

teltan pystytyksistä

tässä kohtaa kyse

henkisesti terävänä, kokonaisuuden kannalta,

vie eteenpäin

iso tai pieni askel, kaikki tarpeellisia

 

 

IV

 

Pikkuisen taistelua

niin lähelle tuohon viereen, kuulee,

nenää kaivavat

liikenteessä samaan aikaan

 

Mehän sitten teimme

vuori on epävakaa

jotka ensimmäisenä rinteeseen

 

Loppuvuori mysteeri, ja totuus

huomenna taas ylöspäin

Don painelee, välillä älähtää

 

”Kahden vuoden päästä, kun sanotaan,

kiivettiin

joku vastaa

niin kaverinikin"

 

Yrität siinä pukea päälle, mitä tarvitset

me kiipeämme nyt tämän

ja teemme sen jälkeen

ihmisiä

jotka esittivät nukkuvansa teltoissa

 

Kiinnitettiin itsemme

samaan köyteen loppuun asti,

katsotaan railoja,

itsekin

useamman kanssa tuttavuutta

 

 

V

 

Hän roikkui

Hän ei pystynyt ylös, eivätkä ihmiset

            seisoi

yhdessä paikassa

He pääsivät

            myöhään huipulle

Tässä vaiheessa pyysivät

apuani

Oli jo pimeää

 

High risk, high reward

itselleni paremmin

 

Ei olisi ihan

teeman mukaista, jos olisin

massan mukana puskenut

huipulle

 

Ei ollut niin pahaa,

askelia ylöspäin

Don sanoi, haastavin

toisen perään, ei taukoja

Läheltä piti

kummallakin

 

Enää en tuolle vuorelle astuisi

 

 

VI

 

Kuuluu kiipeilyyn, turpaan saamista

melkein varmasti

päässyt huipulle,

mutta en kadu

tein valinnan, lähdin töihin

enkä huippua kohti

 

Ei ollut

fyysisiä ongelmia, tehot hyvät,

raivasin reittiä fiksasin köysiä

 

French Route... harmi,

            normaalit reitit eivät

 

Leirin voi jakaa, mutta sitten

vaarallisimpia asioita

muut ihmiset

pelastaa railosta, vaikuttaa muihin

 

Huipun saavuttaminen

ei tee kiipeilijää

vaan se

mitä leirin ja huipun välillä

tapahtuu

 

Susipalatsi-trilogia (romaanit)

 

Kesän kummallisimpia lukukokemuksia oli Hilary Mantellin Susipalatsi-trilogia: ensimmäinen osa (2009) oli yksi parhaita lukemiani historiallisia romaaneja, toinen osa (2012) käsittämättömän tylsä, ja kolmas (2020)  aivan yhdentekevä. Silti tyylillisesti mitään merkittävää horjahdusta osasta toiseen tai kolmanteen siirryttäessä ei voi nimetä. Trilogian toisen osan (Syytettyjen sali) tylsyys johtuu dialogin runsaudesta, etenkin kun keskustelujen asetelma on toistuvasti sama: joku tulee tapaamaan mr Cromwellia tai mr Cromwell vierailee jonkun luona, yleensä hovissa. Kokonaisen romaanin verran sitten jahkaillaan, että mitenkäs siitä Anne Boleynista päästäisiin eroon siististi. Yksityiskohdat tässä jahkailussa ovat kuninkaallista tragikomiikkaa ja brittiläisen sarkastista seksismiä turpeimmillaan, mutta aatelispiirien kuviteltujen riettauksien juridinen käsittely alkaa 500 sivun mitassa väsyttää. Paljon puhetta, ei lainkaan toimintaa.

Kakkoskirjan tuskastuttavaa hitautta lisää se, että välillä kerrataan ensimmäisen kirjan tapahtumia sellaista lukijaa varten, joka ei muista sitä tai ei ole lukenut sitä. Näin tehdään siitäkin huolimatta, että ensimmäinen kirja loppui aivan kesken juoksunsa, täysin sen oletuksen varassa, että lukija etsii käsiinsä seuraavan osan. Ja sama pätee kakkososan lopetukseen. Kolmannessakin romaanissa (Kuningashuone) muistellaan samoja Italian ajan seikkailuja kuin edellisissä kirjoissa on jo tehty, mutta nyt kirjaan tulee sentään jotain uutta liikettä, kun Cromwellin asema hovissa alkaa horjua. Suunnilleen puolet kirjasta onkin sitten enää loppuselvittelyjä, joista näkökulman toivoisi siirtyvän vähitellen Cromwellin perikuntaan... vaan ei.

Niinpä luin kolmatta kirjaa harppoen pikaisesti ne kohdat, joissa Cromwell jahkailee muistojensa tai laajaa perhettään koskevien mielipiteidensä kanssa, suoraan niihin kohtauksiin, joissa kuningas astuu näyttämölle ja Mantell pääsee edes hetkeksi osoittamaan mielikuvitustaan historiallisten tapahtumien rekonstruktiossa. Jo kakkoskirjan lopulla latasin itselleni Peter Ackroydin laatiman Tudor-suvun historian (2012), joka selkeästi ja herkullisia yksityiskohtia poimien kuvailee myös Henrik VIII:n vaiheet sekä mr Cromwellin osuuden niihin. Tiesin siis, mihin verrata Mantellin keksintöjä.

Mutta toki parasta Mantellilla on hänen eloisa, erittäin suhteellisuudentajuisesti vanhahtavalla sanavarastolla maustettu kielensä, jota Kaisa Siveniuksen käännös yhtä tarkasti noudattelee. Sen mielisin aateloida romaanisuomennoksen mestarinäytteeksi, ja vähintäänkin omassa tyylilajissaan, sanoisiko historiografian taiteellisessa sovittamisessa, parhaaksi mitä ylipäänsä olen nähnyt.

Yhtään kauemmaksi trilogiaa ei kuitenkaan kannata lukea kuin se ensimmäinen romaani moisesta tyylin kirkkaudessta nauttiakseen. Ensimmäisessä romaanissa Thomas Cromwellin persoonakin dramatisoidaan parhaiten korostamalla kätkettyjen muistojen ja hovissa vaadittavan julkisivun ristiriittaa. Näitä kohtia lukiessa ajattelin tietenkin kaiken aikaa Mark Rylancen näyttelemää Cromwellia romaanin tv-toteutuksessa, ja kerrankin voi sanoa, että kirja ja dramatisointi tukevat toisiaan.

Aikakauden uskonnollisesta reformaatiosta sen sijaan saa tv-sarjassa vain kalpean aavistuksen, vaikka Mantellilla se on vahvimmin halllittu aihe ja tärkein teema. Niinpä latasin myös Alison Plowdenin kirjan Two Queens In One Isle (1984), ikään kuin jatkoksi Mantellille – ennen kuin edes sain Mantellin trilogian loppuun. Luin Plowdenin historiikkia pienin paloin aamuöisin (kuten Ackroydiakin), koska kirjassa parasta ovat pienet anekdootit näistä kuningattarista, Elisabetista ja Marysta, jotka joutuivat kamppailemaan Henrikin sekoittamalla saarella (nykypäivän näkökulmasta) tolkuttomien kirkollisten intohimojen keskellä. 

1500-luvun brittiläisestä historiasta sinänsä on aivan mahdotonta muodostaa ja muistaa kokonaiskuvaa muutoin kuin elokuvista ja tv-sarjoista.  Niin rajuja olivat erinäisten hovipettureiden, rajarikkomusten, sukuriitojen, naimakauppojen, narsististen sotaretkien ja paavilaisten juonittelujen aiheuttamat muutokset, että parempi olisi kerrata kouluhistoriasta ne pääpiirteet kuin yrittääkään muistaa mitä kaikkea ennätti tapahtua samaan aikaan Britanniassa, mannermaalla, ja meillä Pohjolassa. 

Noiden edeltävien kirjojen inspiroimana osui vielä heinäkuun lopulla käsiin Peter Englundin pieni kirja kuningatar Kristiinasta. Enemmän siitä oppi sekä historiasta että henkilöistä historian armoilla kuin Mantellin tiiliskiviromaaneista. Nyt elokuun tullen olen palannut Pohjolaan, luin Keskisarjan kirjan Isonvihan ajasta (pidin sen esitystavasta kovastikin... vaikka vastentahtoisesti...), jatkan öisin Ackroydin varassa Tudoreiden historiaa, ja hyvin valitut arvostelukirjatkin (Francis Godwinin "Lento Kuuhun" ja Arthur Machenin "Mystisiä kertomuksia") tuovat spekuloivaa etäisyyttä kaikkeen brittihistoriaan joka monestikin tuntuu olevaan kaiken historiografian metrimitta.

Tietokirjakritiikin ilmaiskurssi 9.10. ja 11.12.

 Tiedoksi:

Agricola-Suomen humanistiverkko -portaali järjestää tietokirjakritiikin työpajan Turussa syksyllä 2021. Työpaja koostuu kahdesta ryhmätapaamisesta 9. lokakuuta ja 11. joulukuuta. Työpaja on osallistujille ilmainen.

Kurssin teemat ovat non-fiction tyylilajina, uutislähtöinen kritiikki, essee kritiikin muotona, tietokirjallisuuden akateemisuus, sekä argumentaatio ja nettijulkisuus mediaskeptisessä maailmassa.

Työpajan molempiin tapaamisiin osallistujat kirjoittavat yhden arvostelun tuoreesta tietokirjasta. Arvostelujen toivotaan käsittelevän 2020–2021  ilmestyneitä humanististen alojen tietokirjoja, joista ei ole vielä ilmestynyt Agricolassa arvostelua.

Tapaamisissa käydään lävitse kukin arvostelu etsien keinoja parantaa tekstin journalistista tyyliä ja kriittistä näkökulma. Osallistujat lukevat etukäteen toistensa arvostelut ennen tapaamista. Arvosteluista ja tietokirjakritiikistä yleisesti keskustellaan työpajan omalla Moodle-alustalla.

Kurssin opettaja on tietokirjailija, tutkija ja kriitikko, FT Markku Soikkeli, joka on opettanut tietokirjoittamista sekä yliopistoissa että opistotasolla.

Käytännön järjestelyistä vastaa Agricolan toimittaja Tapio Onnela.

Työpajaan otetaan maksimissaan 10 opiskelijaa. Työpajaan voi hakea lähettämällä tietokirja-arvostelun (julkaistun tai julkaisemattoman) Markku Soikkelille sähköpostiosoitteella mg@illusionisti.net
Arvostelutekstit pyydetään lähettämään 1.9. mennessä. Osallistujat valitaan tekstien perusteella ja osallistujille ilmoitetaan valinnasta pikaisesti.

Työpaja on ilmainen, mutta matka- ja lounaskulut jokainen maksaa itse. Kysymyksiä työpajan käytännöistä voi lähettää joko Tapio Onnelalle (tapio.onnela@utu.fi) tai Markku Soikkelille (mg@illusionisti.net)

Työpajan on mahdollistanut Suomen tiedekustantajien liiton Agricolalle myöntämä apuraha. Apurahalla edistetään tietokirjakritiikkejä ja niistä käytävää keskustelua. Työpajassa laadituista ja Agricolaan hyväksytyistä kritiikeistä maksetaan pieni palkkio.

Koirat ja lapset

Vuonna 2020 suomalaisille syntyi tilastojen mukaan 46452 lasta. Saman vuoden aikana perheisiin hankittiin vieläkin suurempi määrä uusia koiranpentuja. Uusia koiria rekisteröitiin 48895, mutta rekisteröimättömiä on arvioitu olevan vähintään neljännes tämän lisäksi. Vielä vuonna 2013 lapsia hankittiin n. 58000 kappaletta ja koiria n. 47000. Tilastojen perusteella koirien osuus kodin lemmikkeinä on siis edelleen huimassa kasvussa. Niihin verrattuna ihmislapsia ei pidetä alkuunkaan trendikkäinä. Syntyvyys laskee kaikkialla paitsi Väestöliiton ennusteissa.

Mitä tilastolukemista voi päätellä? 

Että suomalaisille lapset ovat vähemmän tärkeitä kuin lemmikit? Vai että suomalaiset suhtautuvat lemmikin ostamiseen yhtä intiimin käytännöllisesti kuin ennen vanhaan lapsen hankkimiseen?

2000-luvun trendit ainakin puhuvat näiden tulkintojen puolesta. Koiria hankitaan yhä enemmän, mutta lapsia yhä vähemmän. Koiran ostaja tietää yhä tarkemmin millaista lajityyppiä hän pitää itselleen ja parisuhteelleen sopivana. Ensisynnyttäjien määrä sen sijaan on laskussa, koska he eivät tiedä mitä jälkikasvulta oikeastaan odottavat.

Digitalisoituneessa maailmassa elämme yhä enemmän välittyneiden, ei-persoonallisten suhteiden verkossa. Laitteiden kautta välittyneille tunteille ei ole selvää kohdatta. Koira on tarpeellinen korvike, koska sen rakastaminen antaa konkretian hämäriksi käyneille lähimmäisyyden tunteille. Ehkä sama pätee lapseen?

Koirilla on kuitenkin eräs etu lapsiin nähden: ne ovat vapaita kaikesta siitä kulttuurihistoriallisesta patetiasta, mitä lapsiin on liitetty romantiikasta alkaen.

Heinäkuussa (18.7.) Hesarin kulttuuriosasto julkaisi pitkän artikkelin siitä, miten koirat ovat olleet kirjailijoiden "parhaita tukijoita". Jos HS olisi tehnyt samanlaisen jutun lapsista kirjailijavanhempien "parhaina tukijoina", sen jutun patetiaan olisivat tukehtuneet ne tätiluonteetkin, joille Hesarin kulttuuriosastoa nykyään tehdään. 

Mutta koirat kelpaavat kaikkialla, ihan samoista syistä kuin miksi banaanit pääsevät kaikkialle: ne ovat niin onttoja olioita, että niihin voi liittää mitä tahansa merkityksiä mitä luova ihminen tai journalisti milloinkin keksii. 

Maailman vanhin vitsi ei ole banaaninkuoreen kompastuva ylisuorittaja, vaan koiraa lapsenaan hellivä alisuorittaja.

 

Miksi sitten ihmisillä on edelleen ruusuinen käsitys juuri lapsen vanhemmuudesta eikä eläimen isännyydestä? Daniel Gilbert tarjoaa kirjassaan Stumbling On Happiness (2006) sen yksinkertaisimman selityksen. Uskomukset siitä, että "lapset tuovat onnea", siirtyvät sukupolvelta seuraavalle paremmin kuin uskomukset, joiden mukaan "lapset tuovat onnettomuutta". Gilbert kutsuu ilmiötä super-replikaattoriksi: vain sellaiset ihmiset hankkivat lapsia, jotka uskovat ja siirtävät uskomuksia lasten tuomasta onnesta, kun taas kaltaiseni lapsiskeptikot levittävät realismiaan (yleensä) vain oman sukupolvensa keskuuteen.

Jos haluat syventää ajatuksiasi lapsipakkoisesta yhteiskunnasta, voin suositella tekemään tilausta nyt myynnissä olevaan Pakollisesti lapselliset -kirjaani. Kiitos.