Keltaiset kirjeet (elokuva)

 
Harvoinpa ovat Tärkeät Elokuvat näinkään viihdyttäviä kuin ”Keltaiset kirjeet” (Gelde Briefe, 2026).

Muutakin suosittelua elokuvalla pitäisi toki olla, jotta sen teatteriin menee katsomaan. Mutta nykyisessä mediailmastossa jo pelkästään se, että tarina on poliittinen perhedraama ja ajankohtainen fiktioraportti demokratian tilasta Turkissa, antaa velvoitteen nähdä se kollektiivisesti katsomossa.

Tarinahan itsessään on erinomainen ja etenee yllätyksissäänkin johdonmukaisesti ja kiirehtimättä. Teatteritieteen ohjaajaprofessori ja hänen näyttelijävaimonsa ovat uransa huipulla, kun elokuva alkaa. Ärtyneenä uraansa radikaalin miehensä radikaalina ”luomuksena” vaimo kieltäytyy ensi-illassa yhteiskuvasta Ankaran kuvernöörin kanssa. Viranomaisten vaino pariskuntaa kohtaan ei siis ala näytelmän poliittisuudesta, vaan naisen niskoittelusta hallitsijaa kohtaan. Elokuvan asiapitoinen, melodraamasta kieltäytyvä asenne näkyy siinä, ettei tätä tyrannian mielivaltaisuutta korosteta, vaan todetaan arjeksi nykypäivän Turkissa.

Valitettavasti elokuva turvautuu melodramaattiseen alleviivaukseen muutamassa muussa kohtaa kerrontaa, etenkin tarinan lopetuksessa, joka on niin kamalan helppo ja lattea, että voisi olettaa ”Keltaisten kirjeiden” ohjaajan sillä ilmoittavan, että elokuva merkitsee AINA taiteen ja tarinan myymistä halvimmalla keinolla. Verrattuna teatteriin?


Pettymys tämä elokuva on vain siksi, että saman saksalaisen ohjaajan, İlker Çatakin ”Opettajainhuone” oli ilmestymisvuotensa (2023) parhaita filmejä. Sen erityisyydestä kuvakeskeisin kerrontakeinoin etenevänä draamana "Keltaiset kirjeet" jää kauaksi.

Pitkän aikaa myös ”Keltaiset kirjeet” hurmaa kyllä sillä, että se vihjailee lajityyppisyydellään useamman genren, kuten oikeus- ja perhedraaman, välimaastoon ja siten vaihtoehtoisiin tapoihin sekä juonen että moraalikysymysten etenemiselle. 

Samoinhan ”Opettajainhuone” oli vähän kuin dekkari ja työpaikan auktoriteettidraama, samanlaisella taktiikalla katsojaa kohtaan, kunnes aivan lopulta paljastui analyysiksi tilojen sosiologiasta. 

Mutta loppua kohden ”Keltaiset kirjeet” päättää olla vain ja ainoastaan länsimainen perhedraama. Se jättää monen monta kysymystä auki virittelemistään poliittisista probleemoista.

Silti se palkittiin viime keväänä Berliinin filmijuhlien pääpalkinnolla. Tai: juuri siksi.

Turkkilaista perheonnea... saksalaisittain nähtynä?

”Opettajainhuoneen” tavoin etusijalla on naisen asema konservatiivisen perhekeskeisen yhteiskunnan ja vapaan ammattikunnan (opettaja/näyttelijä) välissä. ”Keltaisten kirjeiden” Özgü Namal on naispääosan Deryana erinomaisen uskottava ja koskettava juuri siinä, miten terve itsekkyys pelastaa hänet silloinkin, kun taiteen eetos edellyttäisi yhtä isoa uhrautumista kuin pitkä avioliitto.

Suorastaan spefimäiset ajatusleikit ”Keltaiset kirjeet” virittää sillä, että alkukrediittien jälkeen tekstiplanssi lisää ”Berlin als Ankara”, ja myöhemmin sitten ”Hamburg als Istanbul”. Kaupunkikuvan epärealistisuus muuttuu näin yksinkertaisella, Turkin poliittisen tilan ja tilanteen osoittavalla ratkaisulla analogiaksi siitä, mitä enemmän tai vähemmän tapahtuu kaikkialla maailmassa. missä kukaan ei ole niin radikaali kuin kuvittelee eikä kukaan niin turvassa ”Ihan vain lasten hyväksi” -perusteluissaan kuin haluaisi. 

Elokuvan nimi tulee virkakirjeistä, joilla turkkilainen hallintohenkilö voi neuvottelematta ja varoituksitta erottaa niin yksittäisiä valtion työntekijöitä kuin kokonaisia yliopiston osastoja. Elokuvan viimeinen kolmannes on kuitenkin kaupunkien sijaan otsikoitu samannimisen näytelmän, ”Keltaiset kirjeet”, mukaan, jota ex-professori ohjaa pienessä itsenäisessä teatterissa vastalauseeksi kokemastaan. Nimenvalinta tälle kolmannekselle jää epämääräiseksi ratkaisuksi, etenkin kun se on otsikkona aivan erilainen abstraktio kuin edelliset kaupunkien mukaan annetut otsikot.

Eikä se ex-professorin näytelmäkään kovin kummoiselta teatterilta vaikuta, vaan enemmänkin uhmakkaalta eleeltä. Ehkä näin on tarkoitettukin. Aivan viimeiset kuvat pilvilinnoja katselevasta ex-professorista viittaavat hänen radikaaliutensa heppoisuuteen.


Ei ”Keltaiset kirjeet” siis tämän vuoden parhaimmistoon elokuvataiteena kuulu, mutta Tärkeänä Elokuvana se on oikeasti näkemisen ja esittämisen arvoinen. Tampereen Niagarassakin sitä oli päivänäytöksessä katsomassa pitkälti toistakymmentä ihmistä, mikä on puolihyvä saavutus puolipoliittiselta filmiltä.

Putoamisen anatomia (elokuva, ei spoilereita)

 

Putoamisen anatomia (2023) on kaksi ja puoli tuntia ranskalaista oikeussalidraamaa. Kelle sellaista voisi suositella? Ei edes oikeussalidraamojen ystäville, koska kyseessä on realismiltaan ja draamaltaan jotain aivan muuta kuin genreä tyypittäneet amerikkalaiset oikeussalidraamat.  

Putoamisen anatomia ei ole tarinaltaan Tärkeä Elokuva tai tyyliltään Suuri Elokuva, vaan yksinkertaisesti niitä sellaisia teoksia, joita kaikkien elokuvien pitäisi olla: käsikirjoitukseltaan tarkan dokumenttimainen ja kerronnaltaan perusteellisen kirjallinen. 

Tällaista elokuvan normitapausta voisi ihailla – Grenoblen alppimaisemat poislukien – yhtä hyvin videolta tai suoratoistosta. 

 

Selvää on, että tällaista elokuvaa ei voisi syntyä muualla kuin vahvan filmikulttuurin Ranskassa, missä oikeuskäytännöt ovat dialogisempia ja missä filmirealismille riittää vaihtoehtoja fiktion ja dokumentin välimaastossa. Cannesin pääpalkinnon antaminen tällaiselle elokuvalle on kuin omahyväinen kättely metrimitan säilyttämisestä Pariisissa.

Rikoksen lähtökohta, kahden turhamaisen kirjailijan toisiaan syövä luomiskriisi, tuntuu sekin niin periranskalaiselta taiteilijaromantiikalta, ettei sellaisen luonteva käsittely oikeussalissa onnistuisi naapurimaissa... ja tässäkin filmissä romaanien siteeraaminen oikeussalissa on se ainoa myötähävettävä kohta.

On hyvät rikoksen samankaltaisuudesta juontuvat syyt leikitellä ajatuksella, millainen olisi vastaava suomalainen oikeussalidraama Anneli Auerin tapauksesta ja miten hukassa suomalaiset olisivat realismin vaihtoehtoja miettiessään. Milloin viimeksi Suomessa on edes tehty elokuvaa, joka olisi kiinnostava juuri realismin haastajana? Jos itkuisen autistinen näytteleminen ja sinisessä valossa kuvatut pätkätyöpaikat ovat realismia, niin Suomi on yhtä etäällä elokuvataiteesta kuin Kaurismäki on todellisuudentajusta.

Putoamisen anatomia (Anatomie d'une chute) käyttää vartin verran rikoksen, mahdollisen tapon esittelyyn, sitten runsaan vartin sen tutkimiseen. Sitten miltei kaksi tuntia keskusteluihin oikeussalissa. Epäilty rikos on niin äärimmäisen yksinkertainen, että katsojan pohdinnat keskitetään siihen, minkä verran henkilöistä voi tietää heidän oman todistuksensa ja toistensa lausuntojen pohjalta. Mitään ei psykologisoida, ketään ei tyypitellä, mihinkään yllättävään selitykseen ei vihjata. Enimmän aikaa rikosta käydään läpi oikeussalissa, mutta sielläkään dialogi ei perustu – kuten amerikkalaisissa oikeusdraamoissa – katsojan oikeustajun kääntämiseen vuoroin jonkun puolesta ja vuoroin jotakuta vastaan. 

Dokumenttimaista kamerakuvaa tarvitaan harvoin, koska vaikutelma todentunnusta rakennetaan oikeusprosessin eikä tarinan tai varsinkaan draaman ehdoilla. Mitään muuta vertailukohtaa en tälle elokuvalle oikein keksi kuin YLE:ltä aikoinaan näytetty dokumentti Hetkiä oikeudessa (Chambre — Instants d'audience, 2004), jossa seurataan pikkurikosten oikeusprosesseja tuomarin ja syytettyjen eettiseen yhteisymmärrykseen pyrkivinä dialogeina. Suoraan sanottuna ennemmin maksaisin kympin sen näkemisestä uudelleen kuin iltapäivästä Putoamisen anatomian parissa.

Näyttelijät tekevät isoja tunteita vaativat roolinsa pienellä sordiinolla. Keskipisteessä on jälleen saksalainen Sandra Hüller, jonka viikko sitten näin Auschwitzin madamena. Hänen olemuksensa on sillä tavoin suomalaisen arkinen, että siitähän ne vertailut suomalaisen filmirealismin köyhyyteen väistämättä heräävät... ja myös niistä koiristakin joiden läsnäoloa on perusteltu Hüllerin kohdalla (hän toi oman koiransa Auschwitz-elokuvaan) samalla tavoin kuin Kaurismäelläkin realismin takeena!

Putoamisen anatomia voisi menettää uskottavuutensa jos lapsinäyttelijä esiintyisi hiemankin eri rekisterissä kuin aikuiset. Onneksi käsikirjoituksessa on hänen sulkeutuneelle esiintymiselleen hyvä selitys: poika on miltei sokea mutta hänellä on tarkka auditiivinen muisti, joten hän on kuin tallennuslaite, jonka todistusta katsoja voi pitää luotettavana... paitsi jos hän on se joka valehtelee...


Paras puolto tälle elokuvalle voisi olla se, että siitä pitävät väistämättä sekä koiria rakastavat ihmiset että koiraihmisiä vihaavat katsojat kuten minä. 

Ja, kyllä, jopa se ranskalainen koira näyttelee paremmin kuin Kaurismäen elokuvissa koirat. Ja sen nimi on ENSIMMÄISENÄ krediiteissä.