KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





perjantai 17. joulukuuta 2021

Benedetta (elokuvahko)

 

"Benedetta" (2021) on yksi ikävä esimerkki lisää tästä trendistä, että teatterikierroksille tarjotaan kehnoja elokuvia, kun yleisö tyytyy mihin tahansa päästäkseen iloitsemaan kokoontumisen mahdollisuudesta. Maahantuojilla ei ole ilmeisestikään varaa valita. Niinpä Niagaran kaltainen laatuteatterikin saattaa pyörittää pari viikkoa filmejä, jotka kuuluisivat suoraan videolle tai toistopalveluihin. 

"Benedetta" ei ole sentään samanlaista tekotaiteellista vääntöä kuin muutama viikko sitten näkemäni "Perintö", mutta mitään edes genrensä keskisarjaan korottavaa siitä ei löydy. Tylsä käsikirjoitus, televisiomaista kuvakerrontaa, raskaisiin kaapuihin jäykistynyttä näyttelemistä.

Epookkigenreen tuotettu "Benedetta" on äijäohjaaja Paul Verhoevenin käsissä saanut lisukkeeksi muutaman eksploitatiivisen kohtauksen kiimaisista nunnista. Niiden kohtausten varassa kirkollinen aihe saadaan käännettyä hetkeksi nurin, mutta mitään Ken Russellin Paholaisten (1971) kaltaista pimeän puolen sukellusta uskontoon ei ole luvassa, ei lähimainkaan. Ei ylipäänsä kauhuaihelmien kehittelyä eikä yliluonnollisen fantisointiakaan kuin parissa aivan liian lyhyessä Jeesuksen muskelivierailussa.

"Benedettan" tarina keskittyy nimihenkilönsä henkis-aistilliseen hysteriaan keinona huijata ensin luostari ja sitten sitä ympäröivä italialainen 1600-luvun kaupunki nuoren abbedissan puolelle. Elokuva olisi kuin aivan mikä tahansa televisiolle tehty, väljästi historian julkkista kierrättävä aikalaiskuvaus, jollei siinä olisi pari kokokuvassa esitettyä pehmopornokohtausta ja hieman totuttua verisemmin toteutettua ruoskintaa ja kidutusta. Siinäpä kaikki. Näin halvalla huulipunabonuksella ei kukaan muu yrittäisi myydä nunnakutsumusta mediaseksikkäänä. Ei edes Suomen pääministeri.

Ohjaajalta, jolta on totuttu odottamaan genren soveltamista omiin tarkoituksiinsa, voisi odottaa, että epookista hän keksisi jotain näppäriä yksityiskohtia korostettavaksi. Mutta Verhoeven keskittyy riman alittamiseen mahdollisimman helpolla. Pääosaan on kiinnitetty silokasvoinen blondi, joka voisi olla yhtä hyvin Showgirls-elokuvan (1995) kuorotyttö kuin stigmojaan kirkuva nunnanousukas. Tällaisen näyttelijän kanssa Verhoeven voi kuitenkin keskittyä niiden muutamien provokatiivisiksi tarkoitettujen pehmopornokohtausten näyttävyyteen.

Epookkigenren edustajaksi "Benedetta" näyttää yllättävänkin halvalta ja pienesti tuotetulta. Räsyisiä statisteja on yhden joukkotappelun verran, kaupungista nähdään yksi aukio ja yksi portti, ja luostaristakin vain pari pienehköä salia. Pohjanoteeraus – omasta mielestäni – on se satiininpunaiseen kylpytakkiin pukeutunut kiduttaja-pyöveli, jota esittää aikuisfilmien vakiokalustolta näyttävä setähenkilö.  Eniten silti harmittaa se, miten halvan näköisiä ne Benedettan seksifantasiat Jeesuksesta ovat. On vaikea uskoa, että tuottaja olisi sensuroinut villeimpiä kohtauksia pois, kun ne vähätkin näyttävät niin rutiinimaiselta CGI-kitschiltä.

Pröts. Ei tällaista elokuvaa kannata tähdillä mitata kun aivopierut ilmaisevat sen merkityksen täsmällisemmin.



maanantai 13. joulukuuta 2021

Pappi Pitkätuska (laulu)

 

Säv: Jan Johansson

Sanat: Soikkeli& Tammisaari

 

 

Kaikki on Cyaegha ja Cthugha

tai langennut muinaislutkaan.

Et ehkä huomannutkaan

mikä oon, joko arvaat sen?

 

Jumalan nimi on Cthulhu,

nimi toinen vaan on hullu.

Jos et yhtään arvaa

sanon suomuja kaivellen:

 

Tässäpä pappi Pitkätuska!

Shub'Gurath! Tsat'Gua! Iä iä aa!

Tässäpä pappi Pitkätuska

solmii silmukkaa!

 

Ootkos nähnyt tään

demonini kylmän ja kynsikkään? Iä!

Herramme kosto ja maine,

sepä järkeä kylmentää.

 

Ootkos nähnyt tään

nivuseni valkean, täplikkään? Iä!

Entäs hautakummun,

kolon, jossa me leikellään?

 

Siellä on pappi Pitkätuska!

Shub'Gurath! Tsat'Gua! Iä iä aa!

Sielläpä pappi Pitkätuska,

naulaa simpukkaa!

 

Vaimoja meill' on häissä

paljon ja aina päissään,

kastaa voit Yibb-Tstllin

päät kaikkien nautintoon!

 

Tartu torttuun, umppuun,

tuo luokseni suomusumppuun,

vastaa Cthulhun kutsuun,

salaheilasta orjan saat!

 

Tässäpä pappi Pitkätuska!

Shub'Gurath! Tsat'Gua! Iä iä aa!

Tässäpä pappi Pitkätuska,

hautaa hempukkaa...

 

 


 

 

torstai 9. joulukuuta 2021

Fransiskus ja Hildegard (näytelmä)

 

Maija Rissanen ja Tommi Raitolehto. Kuva: TTT

"Fransiskus ja Hildegard" (Tampereen Työväenteatteri, 2021) on kuin komiteamietintönä syntynyt  taideteos, niin muotopuoli ettei sitä voi suositella eikä varsinkaan markkinoida millekään yleisöryhmälle: ei komediaa, ei tragediaa, ei viihdettä, eikä ihan niin kirkastunutta henkilödraamaakaan kuin mitä näytelmän nimi ja esittelyt lupaavat.

Ja silti se on tämän vuoden paras yksittäinen draamaesitys mitä olen nähnyt.

No, oli kyllä vaatimaton vuosikin teatteritaiteelle, kuten tiedetään.

 

Kristilisen kirkkohistorian arvokkaimpiin esikuviin noteeratut henkilöhahmot, Fransiskus Assisilainen ja Hildegard von Bingen, on tässä kamarinäytelmässä sovellettu kolmeen erilaiseen tyylilajiin, joita näyttelijät Maija Rissanen ja Tommi Raitolehto sitten toteuttavat ilmaisutapaa vaihtaen. 

Koska näytelmällä on kolme käsikirjoittajaa voi helposti päätellä, että lopputulos on koottu saumoista välittämättä täysin erilaisista teksteistä ja kirjoittajamotiiveista. Yksi on kirjoittanut pikkujouluhenkistä vitsailua, missä F & H pääsevät kehumaan itseään eräänlaisina oman alansa julkkiksina, joilla on teatterissa oma paikkansa ja pukuhuoneensa. Jopa nämä kohtaukset jaksoivat naurattaa kaikkine lapsellisine spitaalivitseineen, koska kohtaukset ovat välttämättömiä keventämään sitä metafyysistä paatosta, mitä toisen tyylilajin kohtaukset sisältävät. 

Kumpikaan tyylilaji, itsetietoinen vitsikomiikka ja esineiden kanssa äheltävä käsitetaide, ei siis ole sellaista teatteria mitä itse jaksaisin yleensä katsoa; kierrän yhtä kaukaa vitsifarssit ja Kristian Smedsin tuotannot. Mutta tässä kamarinäytelmän intiimissä tunnelmassa ja kahden näyttelijän vuorovaikutuksesta syntyvinä esitysmoodeina ne jaksoivat aivan sujuvasti pitää mukanaan yli kaksituntisen.


Mutta sitten – on myös se kolmas tyylilaji, esineteatteria reippaasti hyödyntävä esitysmoodi, jossa näyttelijät havainnollistavat F&H:n maailmaa historiallisina näyttämöinä pohjustaen noita kahden muun tyylilajin kohtauksia. Ja juuri tämän moodin ansiosta välittyy näytelmästä kokonaisuutena se sanomakin: nämä historian henkilöt, Fransiskus ja Hildegard, asettuivat aikoinaan VÄLINEIKSI jonkin itseään suuremman periaatteen käytettäväksi, ja silti he kaiken aikaa pohtivat sitä, mitä heidän välineellisyytensä merkitsee. Tätähän teatterikin on.

 

Olin tänä syksynä nähnyt Margarethe von Trottan elokuvan Vision – Aus dem Leben der Hildegard von Bingen (2009), joka sekin on aihettaan vahvempi henkilökuvaus, mutta siinä epookin rekonstruointi palvelee ainutlaatuisen historiallisen TILANTEEN täyttävän persoonan ymmärtämistä. Elokuvan vuoksi odotin myös F& H -näytelmältä jossain määrin syvällistä taustatiedon soveltamista, tehtiinpä laitosteatterin edellyttämää 'kokonaistaideteosta' miten kevyellä otteella tahansa. Vei aikansa, että mukauduin kolmen käsikirjoittajan demoniseen riitasointuun.

Kantavin osa tätä TTT:n esitystä on näyttelijä Maija Rissanen. Hänessä on sellaista intensiteettiä johon ei tarvita karisman kuorrutusta; sellaista mitä voisi kirkollisessa pyhimyksessä kuvitella olleen, ja hän laulaakin kuin vuosisataiset kirkonpakotteet halkaiseva enkeli.

 

Hyvin tätä voi suositella siksi ainoaksi näytelmäksi, mitä tamperelaiseen laitosteatteriin kannattaa tänä talvena mennä katsomaan.


keskiviikko 8. joulukuuta 2021

Sannaa ajatellessa (kansan laulu)

 


Sävel: Jukka Törmä (muistoissamme, aina)

Sanat: Helakisa & Soikkeli


Tekeekö mielesi Sannan kanssa

juosta otsikoiden perään

ja  mennä välillä Tampereelle

edes irtoäänet kerään?

Jos keksit hyvän kansalaispalkan

saako Sanna siitäkin huvin?

Tekeekö mielesi Sannan vessa

koristaa Saarikon kuvin?


Lymyiletköhän itseksesi

kun kuljet Brysselin teitä?

Ja juoksetko kansaa huijaamaan,

ikäryhmäänsä rysähtäneitä?

Onko sinusta onnellista

tehdä tyhmille puoluetyötä?

Tahdotko medialta suojella

Sannaa pitkin yötä?


Kannatko aamulla subventoituja

leipiä Sannan syliin?

Mielitkö viedä twiitin varassa

työväen maailmankyliin?


Jos vastaat, jos vastaat myöntävästi

gallupkysymyksiin,

niin silloin – kai Sannaa kannatat…

ja te kaksi sovitte – HYKSiin.




tiistai 23. marraskuuta 2021

Perintö (elokuvahko)

 

"Perintö" (Adn, 2020) on varoittava esimerkki siitä, millaista höttöä identiteettitarinoita palvova aikakausi tuottaa. Taiteenalasta riippumatta rakenteen, juonen ja sisällön voi korvata sillä, että päähenkilö vähitellen 'täyttyy' uuden identiteetin merkeillä. 

Lapsitähtenä uransa aloittaneen ranskalaisen Maiwenn'in epätasaisessa tuotannossa "Perintö" edustaa sitä egomaanisinta ääripäätä, jossa ohjaaja-näyttelijä pitää itsensä tasaisen varmasti kuvien ja tilanteiden keskipisteessä. 

Hurraa-isänmaallisuuden sijaan "Perintö" edustaa hurraa-etnisyyttä, joka kaikesta tärkeästä vähemmistötietoisuudestaan (algerialais-ranskalaiset) huolimatta ei paljoa eroa persuranskalaisesta nationalismista, ei ainakaan siinä pateettisen pinnallisessa muodossa kuin etnisyyttä ylistetään tässä elokuvassa pelastustarinana. 

Välillä päähenkilön juurtenetsinnälle naureskellaankin, mutta viimeinen puolituntinen on todella tylsää seurattavaa. Lopetus alleviivaa, ettei millään elokuvassa vilahtaneilla henkilöhahmoilla ollut  merkitystä tämän elokuvan kannalta, muutoin kuin kaikupintana... ohjaaja-näyttelijä Maiwenn'in egoprojektille.

Ensimmäinen tunti elokuvassa seurataan sekä hautajaisiin valmistautumista että hautajaisia. Päähenkilön sukusuhteet eivät koskaan oikein loksahda paikalleen, mikä varmaan sopisi identiteettitarinaan periaatteessa, mutta katsojalle ei myöskään tarjota tarttumapintaa siihen, miksi päähenkilö on niin horjuva käytökseltään (juo liikaa, ei syö mitään, ei tapaa ketään). Ja ketkä oikein ovatkaan hänen lapsiaan ja mihin he katoavat kesken elokuvaa. Ja minkä ikäinen hän edes on? 30+? 40+? Vai haluaako 45-vuotias näyttelijä meidän kuvittelevan hänet 20+ -ikäiseksi?

Elokuvassa nähdään melkoinen kaarti erinomaisia näyttelijöitä, etenkin vanhemman polven kaartista. Vanhainkodin ja hautajaisten yhteydessä nähdään myös pari aidosti vavahduttavaa kohtausta. Mutta tunnin kohdalla kaikesta hulinasta esiin jätetään vain Maiwenn'in esittämä hahmo ja muut unohdetaan täysin. 

Viiden minuutin mittaisena dokumenttidraama Perintö olisi voinut toimia, oppituokiona siitä, millaisia monikulttuuriset hautajaiset voivat olla ja miten ihmiset sellaisiin reagoivat. Kaukana kumminkin ollaan siitä armottoman rehellisestä dokumenttiasenteesta, millä Maiwenn sai yleisöt nikottelemaan Polisse-elokuvallaan (2011).

Miksi tällainen elokuvahko tekele kuin Perintö tuodaan Suomeenkin saakka? Filmituotetta markkinoidaan Cannes-valikoimaan päässeenä, mutta todellinen syy lienee se, ettei mitään parempaakaan etäisesti taiteelta vaikuttavaa filmiä ole korona-aikaan tarjolla. 

Ja Ranskahan myy aina. Seuraavaksi on Tampereellakin tarjolla identiteettitarina (La fine fleur, 2020) ruusutarhurirouvasta, joka (trailerin perusteella) kouluttaa uusavuttomia kaupunkilaisia kukkakuiskaajiksi. Tulee laatumääreeksi mieleen se ainoa ranskansana jota suullisten harjoitusten kurssilla ei saanut ääneen lausua.


lauantai 20. marraskuuta 2021

Fantastika 19.-21.11. Tukholmassa

Tarvitaan kolme yötä, että mieli ehtii asettua uuteen paikkaan, muutoin tuntuu kuin ei olisi kotoa poistunutkaan. Tämän matkan ensimmäisen yön vietin laivalla, ja vaikka heräsin perillä, ei tuntunut vielä toisenakaan aamuna, että OLISIN perillä. 


19.11.

Perjantaiaamu Tukholmassa oli järjettömästi kylmempi kuin Tampereella torstaina, ehkä se johtui avoimen meren läheisyydestä. Oli kulutettava yhdeksän tuntia ennen Fantastika-conin aukeamista, kahdeksan ennen hotelliin pääsemistä. Muuta turvapaikkaa en lukuisista reissuistani huolimatta ole Tukholmasta löytänyt kuin Sf-bokhandelia vastapäätä olevan ketjukahvilan. Siellä voi istua tunnin, parikin, käyttää niiden wifiä, kävellä kunnioittava perinteinen kierros Nobel-talon edessä, palailla bokhandeliin, jossa puoli tuntia kierreltyään ei edes osta mitään.

Kaikeksi onneksi päivä lämpeni ja hotelli, Tapetfabriken, osoittautui odottamisen arvoiseksi: muutama askel conin eli Dieselverkstadenin ovelta, hiljaiset huoneet jyhkeässä rakennuksessa. Itse con oli perjantaina hiljaisehko sekin, useimmat nimilätkät infon pöydällä odottivat noutamista. 

Luin kirjaston puolella laadukasta sarjiskokoelmaa, vaikka olisi pitänyt kerrata mitä aion sanoa ilmastoscifiä käsittelevässä paneelissa. En vain jaksanut. Sähköpostissa olimme jutelleet jo paljonkin aiheesta ja jakaneet kaikki kirjavinkit ja linkit olettaen että ne saadaan näkyviin myös esiintymisen taustalle. Vaan eipä saatu. Muutenkin keskustelu tössähti kun kohtasimme livenä, eikä siinä kyllä järkeä ollutkaan että puhekieli oli englanti kun kaikki muut panelistit ruotsalaisia. Mutta suuren salin ohjelmaan oli ilmeisesti haluttu tällaista sisältöä kv-vieraiden huviksi. Ja minähän olin vain korvaamassa Saaraa, joka oli edelleen matkalla Suomesta.

Parin tunnin tauolla ehdin ostaa kirjoja asialliseen yhden euron hintaan, juoda sitten kalliita kaljoja baarin puolella, kun Saaran tultua suunnittelimme Matin ja Nooran kanssa mitä ruotsalaisille kertoisimme Suomi-spefistä. Jos joku olisi nauhoittanut keskustelun niin siitä olisi saanut oikeasti hyvän tiivistelmän, tosin ehkä julkaisukelvottoman. 


Paneeliamme saapui sitten kuuntelemaan vain seitsemisen ihmistä, kaikki muut olivat suuren salin puolella tai baarissa. Jälkeenpäin meille ehdotettiin, että pitäisimme saman esittelyn uudelleen ensi kesän Finnconissa... Mutta se on Espoossa eikä ole mitään kannustavaa syytä miksi ihminen menisi Espooseen puhumaan Suomen asioista...

Suomi-spefi esittäytyy. Foto: Cinna Ojala



20.11.

Paremmin nukuttu yö kuin laivalla. Pää päivittyy. Hotelli on hintaansa nähden uskomatonta luxusta, puolihoito kahdelle hengelle kahdelta yöltä vähän alle 200 euron. Fantastika aukeaisi jo 10:ltä ensimmäisillä esitelmillä ja paneeleilla, mutta me livahdamme käymään keskustassa; palattua koko päivä tuleekin olemaan yhtä verkottumista, kuten olemme luvanneet matka-apurahan saadaksemme. Työnjako menee niin, että Saara tuntee kaikki ihmiset ruotsiksi ja englanniksi, minä tunnen lähinnä niiden kirjoja, ja enimmäkseen kuolleiden kirjailijoiden, paitsi juuri tällä reissulla on tilaisuus nähdä livenä yksi suurimmista elävistä sf-kirjailijoista, Adrian Tchaikovksy.



Sää oli niin kirkkaan kylmä, ettemme käyneet ulkona muutoin kuin etsimässä lounaspaikkaa. Onneksi hotellin ja Dieselverkstadin välissä oli vain yksi puisto ylitettävänä.



Ainoa con-vieras joka säntillisesti käytti maskia oli mr Tchaikovksy. Onnistuin saamaan hänestä kuvan hotellin illallisella, mutta en uskaltanut mennä juttelemaan. 

Kunniavieraan haastattelussa mr Tchaikovksy totesi, että hän on erittäin antisosiaalinen ja elämnsä on vain kirjoittamista joidenkin perhehommien lisäksi. Uskomatonta tuotannon määrää hän selitti sillä, ettei tarvitse olla nopea kirjoittaja (vain tuhat sanaa joka päivä) kun on tehokas ja suunnitellut huolella kaiken etukäteen. Kovin aktiivisesti hän ei vaikuttanut lukevan genreteoksia, kun ei kerran edes tiennyt Vernor Vingen ylistetystä hämähäkkiromaanista (Taivaan syvyydet, 1999) kirjoittaessaan omaa kuvitelmaansa hämähäkkimaailmasta. Ja ehkäpä juuri siksi, avaruusscifin vaikutteista vapaana, Children of Time -romaanista tuli se menestysromaani, joka nosti tusinan kirjan jälkeen mr Tchaikovksyn ison yleisön suosioon. Sitä seurannut Children of Ruin (2019) oli yllättävän laadukas teos jatko-osaksi, mutta mitään ideoissaan häikäisevää proosaahan nämä eivät ole, vaan ennen kaikkea huolellisia lukuromaaneja.





Noff-huutokauppa oli tilaisuus jossa parhaiten näki yleisön monimuotoisuuden. Ruotsalaisia bibliofiilien aarteita meni kaupaksi hyvin, vaikka yleisöstä se vanhin osa ei ollut enää edes paikalla. Fandomin keski-ikä on täällä paljon korkeampi kuin Suomessa, mikä antaa ikävähkön sulkeutuneen joukkokuvan ruotsalaisista spefi-harrastajista.

Yksittäiset fandomin ihmiset ovat tietysti aina yhtä sydämellisiä. Tänään Saara löysi saksalaisen harrastajan joka kiertää äänittämässä eurooppalaisia coneja ja arkistoimassa tällä tavoin fandomin historiaa. Hän tiesi kertoa Perry Rhodan -kirjoista, jotka olivat hämmästyttäneet minua Saksan reissulla: sarjaa oli julkaistu Suomessakin seitsemän kirjaa kioskiformaatissa. Ne edustavat pulp-historiaa joka harrastajien pitäisi tuntea ja josta pitäisi olla toistuvasti vertailevia käännöskirjallisuuden esitelmiä tällaisissa coneissa.




Yllä kuvassa on käynnissä Hugo-paneeli, conien paras toistuva osuus, koska siellä puidaan tuoreimpia teoksia rehellisesti. Genrejulkisuuden kärkenä toimivat Hugo-palkinnot ovat se identiteettiproosan umpio, josta spefin on vaikea murtautua ulos genrejen kirjallista laatua koskevaan itsekriittiseen keskusteluun. Vain näissä paneeleissa siihen kritiikkiin on yritystä.




Yllä kuvassa mr Tchaikovksy keskustelee lääkärin kanssa lääketieteen käytöstä fantasia-settingissä... Herran omat ajatukset fantasian ja scifin perinteestä eivät kyllä olleet järin kummoisia. Maailmanrakennuksen tarkkuus hänen omassa tuotannossaan selittyi perinteisesti ropettajakokemuksen pituudella. Omista kirjoistaan parhaaksi hän mainitsi yllättäen Dogs of War (2017), joka ei ole saanut kovin kiittäviä arvosteluja ja jäänyt minultakin lukematta, vaikka teosta löytyisi kirjastosta. Kriteerinä DoW:n parhaimmuudelle me Tchaikovksy piti henkilökuvauksen onnistumista. Maailmanrakennuksen tarkkuudella ei hän, siis, oleta pääsevänsä kirjallisuushistoriaan.


21.11.

Sunnuntaina kampeuduimme ylös 10:ksi kuuntelemaan esitelmää lääketieteen soveltamisesta fantasiaväkivaltaan, mutta esitelmöivä lääkäri keskittyi pelkästään ensiapuohjeisiin ehtimättä koskaan fantsuun saakka. Yksi yleisöstä sentään pyörtyi verenpurkausten suggestiivisesta kuvailusta. Saavutus sekin. 

Mutta älyttömiähän tällaiset ohjelmanumerot ovat, aivan kuten lauantain esitys, jossa aiheeksi luvattiin sukupolvialusten TALOUS, mutta talous jäi täysin sivuseikaksi ekonomistin viihdyttäessä yleisöä esimerkeillä sukupolvialuksista, joiden ylläpitoa ei ole ajateltu loppuun saakka. Niitähän riittää. 

Kaksi teosta, jotka olivat itseltäni menneet ohitse aiheesta artikkelia (viime vuonna) tehdessä, olivat Molly Glossin romaani The Dazzle of Day (1997) ja LeGuinin kertomus Paradises Lost (2002). En ymmärrä miten LeGuinin moinen teos on unohtunut tai jäänyt huomaamatta. Etenkin, kun kertomus näkyy ilmestyneen suomeksi Erkan julkaisemassa Maailman syntymäpäivä -kokoelmassa (2019), joka löytyy taatusti hyllystämme.

Tämän verran conit palauttavat genrekartalle. Siksi niitä pitäisi olla monta kertaa vuodessa, olipa ruttovuosi tai ei.




Sunnuntaina mr Tchaikovksy osallistui paneeliin "Fantasian suosimat historian episodit". Keskiaikastandardille irvailuun jumitti, valitettavasti, tämäkin pakkorutiinilta tuntuva keskustelu. Viikonlopun ainoan kriittisen puheenvuoron käytti paneeliin osallistunut irlantilainen kirjailija Peadar O'Guilin: kerronnassa pitäisi aina huomioida mailmantilan vaikutus henkilöihin, esimerkiksi jos maailmassa riehuisi rutto niin varmaan henkilöt yleisön edessä jotenkin reagoisivat siihen... Siihen piikkiin paneeli naurahti mutta ruotsalainen yleisö ei jaksanut tai uskaltanut edes nauraa.


Kotimatkalle lähdettiin hyvissä ajoin, kello puoli neljä olimme jo laivassa, joka oli kolkon tyhjä kuin ruttopurjehdus ikään. Ruotsissa ei kukaan käyttänyt maskeja yhtään missään. Metrossa näin tasan yhden ihmisen maskissa, kadulla joitakin turisteja maskeineen, vaikka tungos metrossa ja Gamla Stanissa oli kuin aina ennenkin.

Hordatut kirjat olisi nyt ollut aikaa lukeakin, jotta ne eivät katoa pinoihin kotona. Mutta katselimme televisiota ja menimme pitkälle laivankostealle illalliselle kustantajan ja lääkärin kanssa, opettelimme mielen ja ruumiin tasapainoilua Ahvenanmeren aalloilla... 




 
Tällaiset olisivat olleet omat suositukseni ilmastoscifin moninaisuuden osoittamiseksi: 

Best clifi with eco-goth -sensibilities
 Cormac McCarthy: The Road
Best clifi with nordic noir -atmosphere
 Antti Tuomainen: The Healer
Best science fantasy clifi:
 N.K. Jemisin: The Fifth Season
Best clifi for cli activists
 T.C. Boyle: A Friend of the Earth
Best innovative clifi:
 Stephen Baxter: Flood (& Ark)
Best story structure complying with deconstructed world:
 Steven Amsterdam: Things We Didn't See Coming
Essential GoH terraforming novel
 Adrian Tchaikovsky: Children of Time
 

torstai 18. marraskuuta 2021

Kymmenen käskytystä



1. Helvetti ovat rokottamattomat ihmiset.

2. Ihmiset ovat hyviä vasta sitten kun he tekevät pahoista parempia.

3. Ihmisiä on kolmenlaisia: ne jotka saavat asioita tapahtumaan, ne jotka katselevat asioiden tapahtuvan, ja ne jotka eivät tiedä mitä tapahtuu.

4. Se, mitä tiedämme TIETYNLAISISTA ihmisistä, on vain muisto niistä hetkistä, jolloin tunsimme heidät.

5. Pappi kohtaa ihmiset parhaimmillaan, lakimies pahimmillaan, lääkäri sellaisina kuin he todella ovat.

6. Tyhmyys alkaa rehtiydellä.

7. Tyhmä ystävä on isompi uhka kuin viisas vihollinen.

8. Tyhmät ratkaisut, jotka toimivat, ovat silti tyhmiä ratkaisuja.

9. Julmuus on tyhmyyttä.

10. Älä koskaan ole tyhmälle reilu. (W. C. Fields)



Sananlaskujen pohjalta kohti uusia tautihuippuja.


perjantai 5. marraskuuta 2021

Hytti nro 6 (elokuva)

 

"Hytti nro 6" on raiteille nostettu road movie, joka kertoo Venäjästä sellaisena kuin venäläiset ehkä kuvittelevat suomalaisten haluavan nostalgisoida Neuvostoliittoa, rehvakkaasti rähjäisenä, jumalanhullujen miesten ja pontikkaa litkivien baabuskojen kansakuntana. Tuloksena ei ole mitään taiteellisesti merkittävää elokuvaa, mutta sentään maagisen sympaattinen aikamatka viattomalle 1980-luvulle, joka todistaakin olevansa viattomuutensa menettänyttä 1990-lukua.

Elokuvan alussa ja lopussa ilmoitetaan huolellisesti, että tarina on saanut (vain) innoituksensa Rosa Liksomin romaanista Hytti nro 6 (2011). Omana aikanaan Liksomin romaani oli todiste siitä, miten kehnoissa kantimissa romaanitaide Suomessa rämpi, kun sellaistakin palkittiin Finlandia-pystillä. Mutta ohkaisesta kirjasta ei olekaan otettu elokuvan käsikirjoitukseen muuta kuin idea eriparisista makuuhytin matkustajista, suomalaisesta opiskelijatytöstä ja venäläisestä gangsterimaisesta miehestä. Hyvä niin. 

Itse en kirjasta syttynyt lainkaan ennen kuin kuuntelin sen äänikirjana jumalaisen Pertti Sveholmin lukemana, joten mitään odotuksia ei filmatisoinnin suhteen ollut – paitsi se perinteinen, että miksi vaivautua teatteriin, kun suomalainen tuotanto ei kuitenkaan täytä edes niitä alkeellisimpia odotuksia elokuvalta eli kelvollista käsikirjoitusta.

Eikä täytä tälläkään kertaa, ei tarinana eikä draamana. Tarinan huipentaminen Murmanskin lumimyrskyyn on käsikirjoittajien yritys siirtää hahmot historialta ja Venäjältä näyttävään sumuun, ilman, että katsoja hoksaa miten ohut draama tässä olikaan.

Mutta paljossa muussa on onnistuttu. Lokaatioiden etsijä ja lavastaja ovat tehneet osuutensa antaumuksella, ja kuvaaja Passi ottaa paikkojen repaleisesta viehätyksestä kaiken irti. Kohtaus kohtaukselta huomasin ihmetteleväni, mistähän ne ovat vielä löytäneet tuollaisia junavaunuja ja tuollaisia ihmisiä ja tuollaisia kaupunginosia. No, ilmeisestikin katselemalla ympärilleen siellä Venäjän puolella.


Tarinaa sovittaessa on muutettu aika, reitti, paikka ja henkilöt. Liksomin turistihenkisestä slaavifiilistelystä vapauduttua on päästy aloittamaan tyhjältä pöydältä. Se on hienoa. Jopa päähenkilöille otollinen heteroromanssin mahdollisuus on poispelattu siten, että naisen, Lauran, kuvataan elokuvan ensimetreillä elävän Irina-nimisen kirjallisuudenprofessorin "vuokralaisena" eli rakastajana. Kirjallisuussitaateilla rupatteleva moskovalainen älymystö on elokuvan ainoa tympeä venäläisklisee. Moskovasta lähdettyä  junamatkalla kohdattavat kansalliset tyypittelyt uppoavat osaksi lavastusta. Paitsi se suomalainen kitaristi. Se on silkkaa 2000-lukua, karkea lipsahdus käsikirjoituksessa ja näyttelijävalinnoissa.

Pääosan suomalaiseksi kiinitetty Seidi Haarla on vodkanhuuruiseen ilmapiiriin täsmäävä, reppu-uskottava suomalainen opiskelija, jonka muutokseksi ei tarvita muuta kuin vähittäinen elämänilolle antautuminen. Elokuvan varsinainen dynamo on näyttelijä Juri Borisov, jonka herkeämättömän kyräilevä ja huvittunut ruumiinkieli on riittävä syy nähdä tämä elokuva. Hän saa vähästä paljon irti, eräänlaista luonnonkomiikkaa, jossa ei tunnu harjoittelun vaan eletyn maku.

Muuta perustetta tämän elokuvan Cannes-palkitsemiselle ei kylläkään voi keksiä kuin pohjoisen eksotiikan, joka kai käy poliittisesta kommentista, etenkin kun bonuksena on tullut vielä tuo nykypäivälle olennainen queer-lisuke päähenkilön pohjustajana.

 

Myönnän silti, että "Hytti nro 6" on ohjaaja Juho Kuosmaselta ja kuvaaja Passilta yllättävänkin vahva todistus, miten monenlaista elokuvaa heiltä kelpaa odottaa vielä omassa painosarjassaan yllättäneen Hymyilevän miehen (2017) jälkeen. Kylläpä tämä taitaa olla korkein saavutus mihin suomalainen road movie on kyennyt. Jopa promillepitoisuudella mitattuna.


tiistai 26. lokakuuta 2021

Kaksi paavia (näytelmä)

 

Mitä hauskaa paavista voi sanoa?

Mitäpä hauskaa paavista EI voisi sanoa?

Kun kyseessä on elävin ja vaikutusvaltaisin anakronismi mitä sivistyneen maailman sisälaidalta löytyy, voisi yhtä hyvin ihmetellä mitä hauskaa EI voisi sanoa donitsin ympyrästä tai maailmankaikkeuden anustapista. Voittaako skatologia vai eskatologia? Heh?

Siksi ihmetyttää, miten tylsä näytelmä "Kahdesta paavista" on saatu aikaiseksi Tampereen Työväenteatterissa. Toteutus on niin tylsä ja draamanakin jännitteetön, että yleisö alkaa vähitellen tirskahdella mille tahansa arkiselle asialle missä paavi Benedict tuo esille inhimillisyytensä, kuten Poliisikoira Rexin ihailulle.

Pettymys tämä näytelmätoteutus on etenkin meille, jotka olemme nähneet Fernando Meirellesin verrattoman hyvän filmisovituksen (2019) samasta näytelmästä. Elokuva on oikeastaan jopa teatterillisempi kuin mitä näytelmäteksti sinänsä mahdollistaisi. Ehkäpä elokuvakäsikirjoituksen omasta tekstistään dramatisoinut Anthony McCarten on antanut myöten sille, että teatterissa vetoaa nykyään vain spektaakkelimainen elokuvamaisuus (isoja hahmoja, isoja lavastuksia, isoja hyppäyksiä paikkojen välillä) ja elokuvanteossa halvimman tuotannon takaa teatterimainen intimiteetti (ajallinen ja paikallinen keskittäminen paavien tapaamiseen).

 

Kävimme katsomassa "Kaksi paavia" Työväenteatterissa 15. lokakuuta, kun näytelmä oli pyörinyt  isohkolla sivunäyttämöllä vasta pari viikkoa. Tämä selittänee miksi pääosia esittävät  veteraaninäyttelijät (Sarkola ja Roine) eivät tuntuneet vielä löytäneen sen paremmin yhdistävää kemiaa kuin erottavaa fysiikkaa paaveihinsa.

Ehkä se silmiinpistävä varovaisuus, millä näyttelijät kuulostelivat toistensa uskottavuutta maailman arvovaltaisimpina hahmoina, johtuikin juuri siitä, että paavi on aina ja väistämättä koominen hahmo kenen tahansa muunuskoisen silmissä kuin paavinuskoisen. 

Ja näyttelijä jos kuka on erittäin tietoinen näin vahvasta karikatyyristä, jonka erehtymättömyys on yhtä kosminen vitsi kuin mitä sarjakuvasankarittarelta näyttävät virkavaatteensa. Miten sellaisen hahmon raskaissa laahuksissa voi sanoa edes repliikkiä näyttämättä teekkarispeksin jäännöserältä? Yleisöä alkaa naurattaa jo sekin, ettei mitään naurettavaa ole, kunnes puheeksi tulee katolisen kirkon krooninen pedofiiliskandaali... mutta viimeiseen näytökseen päästäessä skandaalitkin on kummasti ohitettu ja unohdettu. Muuta ei jää draaman ytimeksi kuin se, millaista nöyryyttä vanha ja tuleva paavi voivat oppia toisiltaan edellisen pyrkiessä kunniattomasti eroon messiaanisesta asemastaan ja jälkimmäisen joutuessa hyväksymään varamessiaan viranhoidon.

Tottahan Sarkolan ja Roineen pitkä kokemus näkyy siinä, että he eivät päästä esitystä kertaakaan luiskahtamaan satiirin puolelle, vaan luottavat dialogin vahvuuteen ja antautuvat sen patetiallekin – erityisesti Roineen esittämä kansanläheinen radikaali, jonka historiasta paljastuu yhtä kamala diktatuurin nuoleskelu kuin istuvan paavin natsinuoruudesta. Pitkähköksi venyvä kohtaus slummissa inhimillisyytensä todistavasta kardinaalista on näytelmän laahaavin ja väkinäisin osuus, mutta kun kyseessä on kansainvälinen menestysnäytelmä niin yhtäkään repliikkiä ei voi jättää pois, niin varmasti sanelee jo näytelmän käyttösopimus.

Näytelmässä on tietysti tallella myös sitä näppärää replikointia, joka huomioi käyttämiensä todellisten henkilöiden, paavi Benedictuksen ja kardinaali Bergoglion teologisen ja filosofisen ymmärryksen asemastaan. Mutta jos siitä replikoinnista haluaa nauttia, pari tuntia Meirellesin elokuvan parissa tarjoilee repliikit tarkemmin kuin TTT:n kolmituntinen näytelmäsovitus.

Omasta mielestäni "Kaksi paavia" olisi pitänyt ensin riisua kaikesta näyttämöllisestä suureellisuudesta, jotta sen teksti pääsisi oikeuksiinsa. Vaikkapa nukketeatterina!


Protestantit esittämässä katolisen uskon ydintä...?


perjantai 22. lokakuuta 2021

Tunturimökissä 2021

 

Kolmas syysloma Lapissa, majassa jota monin syin voi kutsua Liiton Arkiksi. Jopa sohvanjalka on tehty kirjoista.


Tällä lomalla lumen varhaisuus oli yllättänyt paikallisetkin. Talveksi näitä puolimetrisiä hankia ei silti kukaan kutsunut. Ehkä en sitä oikeaa Lapin talvea haluaisi kokeakaan, katsella vain junan tai bussin ikkunasta.




Lappi on pelkkiä välimatkoja, etäisyyksiä joiden päätyttyä aukeavat uudet etäisyydet. Tällä lomalla pääsimme viimein Pallas-tunturiin, kun olimme huomanneet mökin päiväkirjasta Sasan maininnan bussivuorosta. Tosin menetimme mahdollisuuden nähdä tunturi kirkkaana tiistaina, koska meillä ei ollut maksaa käteisellä - kuskille joka ei liiemmin kirjoittele kuitteja eikä jakele lippuja. Torstaina tunturiin päästyä tuuli lujaa ja pyrytti, Saara yllytti meidät kuitenkin tarpomaan kirjaimellisesti hankien lävitse, jotta pääsimme edes puoli kilometriä erämaahan, lämmittelemään kodassa ja juomaan termarikaakaot. Sitten palasimme tunturin luontokeskukselle ja tilasimme taksin takaisin mökkikylään.


Vasemman jalan rasitusmurtuma on tehnyt tänä koronavuonna entistäkin laiskemmaksi lähtemään metsään. Köllöttely majan lämpimässä sopi siis hyvin, eikä meillä olisi ollut välineitäkään kokeilla ympäristön luontopolkuja. Onneksi löysin pitkävartiset saappaat Muoniosta, kun vaelluskengistä toinen oli niin puhki, että imaisi luntakin paakkuina. Kirjoja saimme luettua entiseen malliin, mutta muita retriitin etuisuuksia luovaan lomailuun ei tullut taaskaan käytetyksi. Onpahan sitten isompi paine palat keskeneräisiin teksteihin kotiin päästyä...


Kerran vuodessa koettuna Lappi näyttäytyy yhdistelmänä naurettavan pihejä turistilavastuksia ja pelottavan vapaana kutsuvaa erämaata. Kun Jeriksellä avautui torstaina talven ensimmäinen SaunaWorld, järvenranta ruuhkautui suomalaisista turistiautoista, koska 50 km säteellä ei ollut mitään muutakaan attraktiota jonka avulla tuntea olevansa Jossakin Erityisessä. Ja sitähän tämä erämaaturismikin merkitsee, erityisen erilaisen löytämistä keskeltä erämaata, onpa se sitten kaakaotuokio savuttavassa kodassa tai kiinalaiseen makuun kuumennettu eukalyptus-sauna parhaan siikajärven partaalla.


Paluumatkalle Rovaniemeä kohti lähdemme kirkkaan kevätmäisessä säässä. Bussin ikkunasta näemme liiankin selvästi ne tunturit, joille emme tällä kertaa kiivenneet... muistuttamaan niin monista muista huipuista, joille on jäänyt nousematta... ja että autenttinen aikomus on se matkanteon testitunne.

Levin kohdalla tuntee olevansa jo Lapin toisella laidalla.


Levillä vain lumi on aitoa...



keskiviikko 13. lokakuuta 2021

Vuonna yhdeksänyksi (kasarijatkot)

 

Millaista elämä oli kolmekymmentä vuotta sitten, lokakuussa 1991? 

Suomalaista eskotologiaa vuodesta 1991...
Vain pari kuukautta aiemmin Neuvostoliiton vallankaappaus oli vaikuttanut pysyvältä järistykseltä. Lokakuuhun mennessä se oli jo unohtunut. Voiko kokonaista VUOTTA edes luonnehtia yhden tai kymmenenkään TAPAHTUMAN varassa? Vain poliitikoilla on tarpeeksi valikoiva muisti sellaisiin luonnehdintoihin. Ehkä minusta olisikin pitänyt tulla politrukki eikä kynätyöläinen.

Päiväkirjan mukaan arki oli hyvinkin pienten asioiden kanssa puuhastelua, raivostuttavan yksinäistä ja epävarmaa. Näin etäältä katsoen se oli silti moninverroin sosiaalisempaa kuin koskaan sen jälkeen. Verkotuin yhtä aikaa opiskelijan, opettajan ja tutkijan roolissa. Jopa vanhat  toverini Villa & Miettinen kävivät vielä tuona syksynä Tampereella. 

Ja kuitenkin elämästä puuttui jotain sellaista jatkuvuutta, joka olisi saanut suhtautumaan vakavammin lisurin tai ties minkä romaaniprojektin valmistumiseen. Mitä iloa oli edes ikimuistoisissa bileissä, jos niistä ei jäänyt muistoja kuin päiväkirjaan?

 

 "10.10.[1991] Torstai. Kiireinen päivä taas. Aamulla PEK, ei ollutkaan Donneria; Metso, laitos, en ehdi kirjoittaa omiani, kokeilen vain giffien tekemistä. Attilassa opastamassa tiedonhakuryhmää, illemmalla [pidän] Hyvä&Paha -kurssia, menee helposti, toivottavasti porukka jaksaa vastedeskin, toivottavasti minä.

11.10.Sählyssä vain viisi ja TAMYn Tiina. Laitoksella ilta, kotona piirrän lokakuu-kuvaa.

12.10. Laitoksella, syön ruokalassa. Illalla luettava loppuun kirjoja, arvostelut saatava kirjoitetuiksi.

13.10. Sunnuntai. Donner-juttu valmiiksi, illalla Hosikselta "Mustaa valkoisella". Leffoja, lukemista, sadetta.

14.10. Vielä B:ltä kirje, luulin jo luovuttaneen, kun piruilen eli "loukkaan". Yliopistolla selviää, että opettaja Hannu halvaantunut, kurssejaan jatkaa Ossi, yllättäen jäätävä tunnille 12-16. Omalla laitoksella uusi apulainen, Pirkko-mummo, mutta ehkä se lähtee kun väsyy meihin. Illalla viittomakielessä Toini tuntuu härnäävän esimerkkilauseillaan, kun olen ainoa mies ryhmässä. Sitten kiusajais-naamareiden talkoot Jurin luona. Telkassa Bond-leffa, korjailen yhä lisurin viikko sitten printattua versiota. 

15.10. Kosteaa, silti kirkasta, ei sinistä. Aurinkoa kaipaa. Kinastelen nyt uskonnon sijaan autoista netissä. Asia kerrallaan. Eilen tuli painosta "Hevosen sulkia". Saan korjattua laitoksen projektorin sulakkeella ja teipillä. Testaan sivuhommina opiskelijarekisteriä, Ruusua.

16.10. Aamuisin yhä väsyneempi, ei kylmempää. Hitaasti päivän läpi, riidellen.

17.10. Torstai. Mitä enemmän yksin, sitä vaikeampi pitää luentoa, mennä puhumaan ihmisille. Neljältä jutellaan laitoksella opetussuunnitelman sisällöistä, katselen ulos, ajattelen huutaa "Hei katsokaa lohikäärme" ja juosta ikkunaan, pois. Hyvän & Pahan proosa -kurssi sujuu onneksi, en jaksa improa.

18.10. Sataa, kirkasta, sataa, tuulee, vituttaa. Sähly menee lujaa, hienoja maaleja. Puoli neljä lopetetaan, haetaan E:n kamat lännestä, takas itään ja viidestään Kintulammen majalle. Sauna lämpiää, kossua ja vinkkua, tulee vielä Jarin porukka. Yksin omalla saunavuorollani, uin kahdesti, kämpälle palatessa viina ja löyly nousevat päähän. Puhutaan sekaisin, saatetaan Jarin porukka autolle, E jo nukkuu, sitten S ja U, me T:n kanssa puhutaan valoameeboista.

19.10. Neljä rasteriväriä erottuu taivaslampimaisemasta, kävellään lammen ympäri, keitetään vettä, tytöt heräävät, nukahdan muutaman minuutin, siivotaan. 11:ltä kaupungissa, jään kirkolla ja haen laitokselta sählykamat, vittuilen kaikille, ystävillekin. Kotona en jaksa mitään, nukun ja katson pari videota, tv-leffan."


Vielä 3.11. olen kirjoittanut itselleni päiväkirjaan näinkin kyynisesti: "Kenties sinä olet juuri se, jota muistelet". Mutta jos 1991 tuntui päivittäiselle eläjälle jotenkin hullulta ja epätoivoiselta vuodelta, niin vielä hullumpi oli seuraava vuosi 1992. Eikä sitä osaa vieläkään muutoin selittää kuin laman viivästyneenä shokkivaikutuksena.

Vuodet vain ovat menneet sekaisin muistissani ja vasta päiväkirjaa lukiessa tajuan, että puhuessani vuodesta 1991 isona murrosvuotena tarkoitankin vuotta 1992. Jos joku olisi eilen sanonut, että juu sehän Estoniakin upposi juuri 1991, niin olisin pitänyt sitäkin eskatologisena todisteena tuon vuoden kirouksesta. Niin muisti toimii suostutellen. Siksi siihen on turha turhautua.



maanantai 11. lokakuuta 2021

Nokia (näytelmä)

 


Mitä me katsomme, kun katsomme Nokia-fetissin ympärille rakennettua näytelmää suomalaisuudesta? Spektaakkelia spektaakkeliyhteiskunnan synnystä ja vakiintumisesta? Puuttuu vain, että Turun kaupunginteatterin näyttelijät käyttäisivät nokialaisiaan soittaakseen katsojille lavalta ja vahvistaakseen täten yhteistunnetta spektaakkelin sisällä elämisestä. 

Enemmänhän me katsomossa istuvat näytimme näyttelijöiltä paperinaamioihin kätkettyinä, kun taas median valmiiksiohentamat henkilöhahmot (Jorma Ollila, Risto Siilasmaa, Stephen Elop, Steve Jobs, liuta ministereitä) olivat lavalla elävämpiä kuin kukaan katsomossa.

 

Ja olihan se (8.10. 2021 esitys) uskomattoman viihdyttävää. Vieläpä sellaisella tavalla, jota en yleensä teatterissa siedä: esittävää teatteria ilman perinteistä draamaa ja draamalle ominaisia henkilöjännitteitä, vailla sitä mysteerin ilmapiiriä, joka syntyy väistämättä, kun elävää elämää muutetaan draaman muotoon. 

En muista, milloin olen viimeksi viihtynyt yhtä vaivattomasti Turun kaupunginteatterin SUURELLA puolella. Aikoinaan Turussa asuessa iso näyttämö oli se kirottu paikka, jossa jokainen esitys tuntui muuttuvan sirkukseksi suureellisessa näyttämöllepanossa, kun taas pienellä näyttämöllä näki useitakin onnistuneita esityksiä.

"Nokiaa" kantaa ainutlaatuisen vahva tarina. Kun tarinaan on poimittu ne erikoisimmat, monesti aivan uskomattomat yksityiskohdat Nokia-firman taipaleelta, on tuloksena sellainen kohtausten jatkumo, jota seuraa aivan yhtä jännittyneenä kuin parasta draamaa. Nokian yrityshistoriaa seuraten käsikirjoittaja Sami Keski-Vähälä on uskaltanut pienentää suuren maailman hahmot (Jobs ja Gates) aiheensa mittakaavaan, minkä ansiosta tarina tuntuu koko ajan kasvavan aihettaan ja henkilöitään suuremmaksi – aivan kuin kyse olisi perinteisestä tragediasta, jonka loppukohtauksessa sankarit joutuvat ymmärtämään pahimmat virheensä. Tätä loppuhelpotusta ei "Nokia" kuitenkaan suo, aivan kuin sen tekijät olisivat halunneet pitää kiinni jatkuvan kasvun illuusiostaan ja päästää katsojat lähtemään teatterista siihen Suomeen, jonka Nokia ja muut mediayhtiöt ovat verkottaessaan hajoittaneet; realismin illuusiosta ulos illuusioiden realismiin, jota juurikin spektaakkelin yhteiskunnaksi kutsutaan.

Suurella näyttämöllä suurtenkin ihmisten osoitetaan katoavan esineidensä joukkoon, samalla kun näyttämökuva on kaiken aikaa liikkeessä tuskin viittäkään minuuttia yhden ja saman lavastuksen varassa. Tätä siitä seuraa: esineteatteria, jossa esineiden näkee kontrolloivan ihmisiä. Jos yleensä lavastus luo odotuksia toiminnalle, niin "Nokiassa" lavastus luo odotuksia siitä, mikä tulee erottamaan ihmisiä, vangitsemaan heidän huomionsa, kahlitsemaan heidät tuoleihinsa, korottamaan yksilöt (johtajat) ryhmän yläpuolelle. Pidin tästä kovasti – siitä miten johdonmukaisen kylmän maailman välinepitoinen lavastus loi kuvaamastaan kännykkä-Suomesta.

 

Mutta onko "Nokia" poliittinen näytelmä? Ei se ainakaan mitään uusia ajatuksia herätä Nokian merkityksestä suomalaisille, ei edes insinööriluonteiden ratkaisevasta asemasta. Siilasmaasta nuorena joukahaismaisena hahmona olisi saanut paljon enemmänkin irti Ollilan haastajana, mutta tällaiseen henkilödraamaan keskittäminen olisi tehnyt näytelmästä tuplasti pidemmän. 

Ollilan jääminen loppupuolella taka-alalle tuntuu joka tapauksessa turhauttavalta, ihan kuten Kari Kairamon hahmon tyypittäminen tolkuttomaksi klovniksi. Miksi ihmeessä? Mihin tarvitaan näin kärjistettyä karikatyyriä? Enimmäkseenhän näyttelijät tekevät järjellisen pienesti isotkin karikatyyrit, ministerit ja Steve Jobsin kaltaiset mediapellet, jotta huomio ei siirry tarinasta kerrontaan.


Olen aiemmin nähnyt käsikirjoittaja Keski-Vähälältä vain puolikkaan näytelmästä "Euroopan taivaan alla" (2010). Vain puolikkaan siksi, että lähdin kesken pois; näytelmä oli yhteiskunnan muutosta selittäessään niin kädestäpitelevän lapsellinen, etten välittänyt moista seurata aikuisille suunnatussa näytelmässä. 

Mutta Nokiassa Keski-Vähälä onnistuu täydellisesti, ehkä siksikin, että Turun kaupunginteatterista hän on saanut tekstilleen sekä aiheensa edellyttämät suuruudenhullut puitteet että liudan vaivattomasti hahmogalleriassa vuorottelevia näyttelijöitä. Tärkeää on totisen Ollilan totisesti tekevä Taneli Mäkelä, tahattoman luontevalla roolityöllä, sanoisin. Sitä vastoin ylikomea ja ylihauskaan rekisteriin irroitteleva Carl-Kristian Rundman tuntui monin paikoin häiritsevältä. Naisilla ja naisnäyttelijöillä ei, puolestaan, tässä tarinassa tilaa ole... niin kuin poliittisen teatterin perinteeseen Suomessa kuuluu? Kö?

Kyllä "Nokiasta" olisi satiirinkin saanut, kuten Rundmanin revittelyt osoittavat. Onneksi ohjaaja Kouki ei ole siihen suuntaan lähtenyt. Aivan varmasti joku vielä keksii sovittaa "Nokiasta" televisiosatiirinkin. Jos vain teevee elää yhtään pidemmälle mediana kuin puhelin.


keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Turhin Bond-filmi ikinä (No Time to Die)

 

Jos kesäiltana avaa television, siellä ilmeilee Roger Moore eikä Erland Josephson kuten olettaisi. Kesäiltojen jatkumoksi pakatut James Bond -filmisarjat ovat toistuneet niin monena vuotena, että Bond-filmien ja Bond-näyttelijöiden keskinäistä paremmuutta on ehtinyt pohtimaan jokainen mökinmummokin. 

Myös elokuvaharrastajalle Bond-filmit ovat alansa viihdeteollisuuden metrimitta, pitipä asiasta tai ei. Ja monet pitävät, minäkin. Kasvoin elokuvaharrastajaksi 1970-luvulla, jolloin Bondit olivat niin ehdoton kohokohta teatterivuodessa, että muistan paremmin "Kuuraketin" herättämän jännityksen kuin "Star Wars" -elokuvan jättämän lumouksen.

 

2000-luvun Craig-jatkumossa Bondit ovat niin ikään merkinneet idioottivarmoja teatterikokemuksia. Esimerkiksi "Casino Royalen" parkour-takaa-ajojakso on yksittäinen kohtaus, jonka voin katsoa loputtomiin uudelleen ihan vain sen vuoksi, että missään muussa elokuvassa ei tehtäisi samanlaista HENKILÖHAHMON ympärille, vaan yritettäisiin jäljitellä ainoastaan kohtauksen kineettisyyttä.

Tuskin olen ainoa, jonka mielestä "Casino Royale" (2006) on ylipäänsä paras Bond-filmi kautta aikojen.

Mutta olenkohan ainoa, jonka mielestä "No Time to Die" (2021) on turhin Bond-flmi ikinä?

Syyt ovat tuotannolliset, toki, mutta... miksi juuri nyt juuri Bond-brändi epäonnistuu? 

Sukupolven päästä, kun tätä elokuvaa katsotaan, voidaan ehkä uskotella, että korona-pandemiastahan se johtui. "No Time to Die" näyttää nimittäin siltä, että sen tekijöillä ei ole ollut aikaa eikä yhteisymmärrystä millaista elokuvaa ollaan tekemässä, koska haluttaisiin olla jo tekemässä jotain ihan muuta. Esimerkiksi sitä Bond-filmiä, jossa saa tehdä luovia ratkaisuja konseptin ja hahmon aloittamiseksi tyhjältä pöydältä.

Nyt Bond-tuotteen jälleenkehittelyä on pitänyt ajatella samalla kun yksi tuotekokonaisuus on pitänyt saada katkaistua. Tällaista ristiriitaa ei ole koskaan aiemmin kohdattu Bond-historian aikana. Eikä moni muukaan elokuvan puolelle tuotu viihdebrändi ole sellaista uskaltanut tehdä. 

 


"No Time to Die" on tehty lopettamaan viiden elokuvan Craig-jatkumo (2006–2021), mutta samalla kertaamaan kaikki ne kohtaukset, joita Bond-filmiltä odotetaan: liikunnallinen introjakso, uuden superpahiksen esittely, vierailu muutamassa pahiksen juonittelut todistavassa turistikohteessa, loppukamppailu pahiksen piilopaikassa. 

Ja näiden kahden tavoitteen yhdistämisessä uuden Bond-elokuvan käsikirjoitus on todella hukassa. Koska sen todellisuuskuva on hukassa. Ei ole enää sellaista Lontoota eikä MI6-auktoriteettia, johon Bond olisi kiinnittynyt edellisissä elokuvissa liioitellun sisäisen paranoidan jälkeen. Ulkoisessa maailmassa taas Spectre-järjestö näyttää niin ylivoimaisen juonikkaalta viholliselta, ettei siitä keksi enää mitään mitä liioitella. Jäljellä on vain vaihtoehtoja kaiken Craig-jatkumossa rakennetun hävittämiseksi. 

Ja sitä hävitystähän sitten nähdään. Eikä mitenkään järkevästi pohjustettuna eikä kaikella vakavuudella dramatisoituna. Koska on aivan liian kiire tehdä myös sitä perinteistä ETEENPÄIN rientävää Bond-filmiä. Ei voi tehdä tunnelmoivaa kohtausta, jos pitää jo samalla juoksuttaa päähenkilöä kohti seuraavaa toimintakohtausta. Parhaiten tämä epäröinti näkyy introjaksossa, joka ensimmäistä kertaa kautta aikojen on jaettu kahteen ajallisesti täysin erilaiseen osaan: pitkään hitaahkoon takaumaan ja pitkään toimintajaksoon. 

Tällaisenaankin, vähän vellovana ja paljon kiirehtivänä, elokuva kestää miltei kolme tuntia. Ei ole mitään syytä arvioida, onko "No Time to Die" huonoin Bond ikinä, mutta turhin se on. Moisen mainearvon tulee antaneeksi nykyään useallekin elokuvalle, totta kyllä, vaan harva viihdetuote epäonnistuu niin raskaasti omassa sarjassaan kuin Bond-tuote.


Katsojalle tämän elokuvan intensiteetti ei henkilöidy niinkään päähenkilön sisäiseen kelloon ("no time to die") kuin turhana seisoskelevaan sivuhenkilöiden kaartiin, jolla on "too much time to think". Että mitä tuo äijä tuossa vielä pyörii ympyröissä, kun olisi tämä uusikin 007 tarjolla. Tämä UUTTA AIKAA edustava musta naisnäyttelijä, jonka oli tarkoitus ottaa rooli haltuun.... mutta mutta.... päästetäänkö uutta aikaa edustava musta naisnäyttelijä toimintaan vanhan Bondin taistelutoverina vai sidekickinä vaiko kenties "Bond-tytön" tutussa sivuhahmossa?

No, ei päästetä. Ei yhtään mihinkään. 

Poliittisesti korrektin Bond-hahmon rooliin castattu Lashana Lynch ei pääse näyttelemään lainkaan, koska hänet on jokaisessa kohtauksessa sijoitettu statistia vastaavaan asemaan, jonka repliikeilläkin on merkitystä vain väkinäisiksi kommenteiksi siitä, että näyttämön etuala kuuluu vanhalle Bondille. Toimintakohtauksissa hän tekee osuutensa ilman, että kamera koskaan korostaisi hänen fyysisyyttään – mikä arvo suodaan lyhyessä Bond-tytön roolissa nakuilevalle Ana de Armasille, joka yksin saa muistuttaa Bond-tuotteelle olennaisesta seksikkyyden glamourista. 

Ylipäänsä Lashana Lynchin valinta 007-surrogaatiksi tuntuu tuotantoportaan keskisormen kohotukselta 2000-luvun mediakeskustelulle: jos kerran haluatte etnisen tai naisnäyttelijän esittämään Bondia, niin tästäpä näette miten kömpelöltä se vaikuttaisi.

Eikä tietenkään ole Lynchin vika, ettei hänelle ole käsikirjoitettu mielekästä toimintaa tai replikoitavaa tai että hänet on ohjettu Daniel Craigin kuorotytöksi. Kovin kaksinen ei ole myöskään Craig-Bondin elämänkumppaniksi kirjoitetun Madeleine Swannin rooli, jota Léa Seydoux joutuu tekemään aina vain traumaattisemmaksi muuttuvalla taustatarinalla. 

Ainahan Bondeja on käsikirjoitettu aikuisten sankarisaduiksi, joissa tilannekohtaista toimintaa seuraa Bondin vitsikäs loppukommentti korostamaan sekä vastustajiensa että naistensa esineellisyyttä ("I’m sure we’ll be able to lick you into shape"). Mutta "No Time to Die" on ensimmäinen Bond-elokuva, jossa Bondin olisi pakko kyetä puhumaan niin omasta kuin naiskumppaninsa motivaatiosta - ja siirtämällä tämän puhetilanteen toteutumista saadaan aikaiseksi isoin draaman kaari. Ratkaisu on aivan tavanomainen sankarikeskeisessä filmissä, mutta ei Bondeissa. Ei Bond kerta kaikkiaan ole hahmo, jolle sopisi psykologisointi eli/tai vaimo. Tällaisen poikkeuksen käsikirjoittaminen Craig-jatkumon lopettamiseksi on sinänsä loistava idea, mutta se ei vain sovi Bond-formaattiin.

Muitakin tuotannollisia ongelmia elokuvasta löytyy kuin käsikirjoituksen heikkous ja castauksen epätasaisuus. Ennen kaikkea ne lokaatiot. Aloituskohtauksen labyrinttimainen italialaiskylä on hieno löytö takaa-ajotoimintaan, mutta mikään muu ei uudessa Bondissa toimi edes lokaatioiden kanssa. Norja on kuulemma maksanut miljoonia saadakseen rannikkomaisemiaan filmin oheistuotteeksi, mutta kun maisemasta sukelletaan sumuiseen metsään niin sukelletaan samalla myös studiolavasteisiin. Eikä se näytä enää Bondilta vaan halvalta. Sama tapahtuu Kuubaan sijoitetussa toimintakohtauksessa, jonka kaupunkinäkymät ovat kuin 1970-luvun elokuvan halvalla tuotetuista pahvilavasteista. 

Miksi näin? Miksi maailman kallein elokuvabrändi uskalletaan tuottaa halvan näköisesti? Mihin ne tuotantomiljoonat on oikein käytetty? 

RetroBond joka ei koskaan toteutunut...
Miksi pahiksenkaan päämaja ei näytä siltä, että siellä suunniteltaisiin maailmantuhoa, vaan joltain scifi-elokuvien studiojäämistöltä, joita ei ole ollut varaa sisustaa uudelleen? 

Edes Bondille ominaisia ihmevimpaimia ei ole jaksettu ryhtyä suunnittelemaan. Sama vaivaannuttava keskeneräisyys tuntuu kaikessa, ikään kuin kaikki uuden Bondin kanssa työskennelleet olisivat ajatelleet, että mitä tässä enää uutta keksimään, jos BOND-KONSEPTI joka tapauksessa menee pian uusiksi...

Tuskin menee. Ennustan, että seuraava Bondin reboot palaa vieläkin tukevammin vanhaan playboy-tyyppiseen retrohahmoon kuin Craig-jatkumo.


 

lauantai 2. lokakuuta 2021

Ketjuhotellista ei voi kirjoittaa mitään

 

Luovan tietokirjoittamisen kursseilla se ainoa perustelu tällaisenkin oudon asian opettelemiseen on arkisen esteettisyys ja filosofisuus. Tässä arki ja estetiikka venyvät yllättäen kauemmaksi toisistaan, vaikka niiden pitäisi erityiseti lähentyä. Mitä enemmän puhuu arjen estetiikasta, esimerkiksi esseiden kannalta, sitä etäämpänä se estetiikka tuntu olevan arjesta. Tämä johtuu avoimen korkeakoulun kurssiprofiilista: oppilaat ovat  eri tavoin asennoituneet luovaan kirjoittamiseen kuin nuoret yliopistolaiset. Elämää kokeneille kirjoittajille olennaista on luovan taidon kehittäminen jo-olemassa-oleviin-taitoihin nähden eikä yleisenä taiteilijuutena. Arjen esteettisyys on heille selviö tavalla, josta pitäisi kurssilla ravistautua irti, jotta sen voisi uudelleen löytää.

Kurssia pitäessä yritän asettua heidän asemaansa. Yritän ajatella, mistä itse kirjoittaisin ja miten, jos joutuisin heidän laillaan yhtäkkiä tekemään kolumnin ja esseen jotain arkista asiaa estetisoiden. Ajattelen, mistä aiheesta olen itse äskettäin googlaillut tietoa aihepiirin laajuutta ihmetellen. Esimerkiksi espresso-kahvien laadusta. Kohtuullisen varmasti pystyisin kirjoittamaan aiheesta kolumnin, ehkä esseenkin. Mutta en minä aiheesta innostuisi tai edes motivoituisi.

"Mitä ajattelin tänään?" on edelleen paras lähtökohta kolumnin tekemiseen ja toimiihan se esseeseenkin, kunhan etäisyyttä ja materiaalia on tarpeeksi. Mutta sekään ei auttaisi esimerkin etsimisessä. 

Tänään olen ajatellut Sokos-hotelleja. Suhteeni ketjuhotelliin on viha-pakkaus-suhde. Tämän viikonlopun reissulla Poriin se aktivoitui, koska Sokos-ketjun Vaakuna-hotelli oli kuin Majoituspaikka Helvetistä. Hotellin lisärakennuksen alakerrassa oli ja on jatsiravintola, jonka melu kaikui läpi rakennuksen. Näin koitti se ensikerta kun menin respaan pyytämään uutta huonetta. Respa kertoi minulle ja vanhalle pariskunnalle, joka oli juuri kirjautumassa sisään, että "jamit" kestävät 11:een saakka ja sitten melu loppuu. Siinä vaiheessa repesin ja aloin huutaa, että minulla on huomenna työpäivä. Silti palasin vanhaan meluisaan huoneeseen reppuni kanssa. Olin kiltti suomalainen.

Metelin ensisijaistaminen otti ja ottaa aivoon niin osana "kaupunkikulttuuria" kuin millaisena tahansa kaupunkilaisten olosuhteiden LUONNOLLISTAMISENA. Juurikin tätä eniten vihaan kaupunkielämässä, ja juuri nyt olin univelan ja saunan väsyttämä ja nukahtanut jo iltauutisten aikaan, kun yhtäkkiä seinätkin tärisevät alakerrasta kantautuvasta jatsimusiikista.

Nimenomaa jatsimusiikista. Kaikki se keskiluokkainen harrastuneisuus mitä jatsimusiikkiin liittyy on täsmälleen samaa Korkeamman Elämänlaadun imitointia mitä ketjuhotellitkin edustavat. Mitä muuta voi syyttää kuin itseä, jos majoittuu ketjuhotelliin? Mitä muuta – jos tyytyy yösijaan Porin kaltaisen kaupungin keskustassa?

Itseään tarkkailevan esseistin kääntöpuolella voisin tietysti löytää muitakin yleistettäviä aiheita, aivan kuten oppilaille suosittelen: miksi tässä viisikymppisen elämässään happamoituneen perheisän roolissa Pyhä Viha roihahtaa helpommin kuin edes kaksikymppisenä, jolloin se oli moraalisen ylivoimaisuuden ylin todiste? Miksi se roihahtaa näin tylsän kohteen edessä kuin ketjuhotellit ja jatsimusiikki?

Aamulla, tietenkin, kaikki on toisin. Syön hyvän ja runsaan aamiaisen, jätän ystävällisesti avainkortin respaan ja varmistan, että kuukauden päästä varauksessani HUOMIOIDAAN että siinä on mainittu "rauhallinen huone". Eli todistan juurikin tätä samaa saatanan perkeleen keskiluokkaista moraalisen oikeutuksen ylivoimaisuutta, jota niin kaksinkymppisenä vihasin.

Kohti opetuspaikkaa kävellessä on pakko tunnustaa itselle, että tästä lähimmästä isoimmasta aiheesta, ketjuhotelleista, ei voi kirjoittaa yhtään mitään. Että kokemus sulkee ihmisen ymmärryksensä ulkopuolelle. Ja sittenkin – ehkä vain Porin kaltaisessa kaupungissa, joka on enemmän ruutuukaavansa kuin historiansa oloinen keskiluokan lavaste elämälle? 

Pori on niin oudolla tavalla rannikkoisen avara, että  sille ei löydy vertailukohtaa Turusta tai Vaasasta, ja siksi sen tyypittelee parin viikonloppukokemuksensa mittakaavassa. 

Kuin ketjuhotellin pihamaata, tuota P-paikan primaarinäkymää.


 

Porilainen hotellihenkilö raivaa tilaa P-paikalle...


sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Meidän viikko: Sunnuntai


Sunnuntai 26.09.


Suuren urheilujuhlan tunnelmissa pöytäsimme tänään Die Macher -lautapelin. Mukaan saimme viisi pelaajaa kokeilemaan miltä tuntuu Saksan puoluejohtajista tänä Euroopan historiaa kääntävänä vaalipäivänä. Peli eteni varsin tarkalleen odotusten mukaan: eka kierros selityksineen vei alle puolitoista tuntia, toka alle tunnin, ja kolmannen kierroksen lopussa oli mennyt kolme tuntia siitä, kun kaikki istuivat pöydän ääreen. Peli saatiin tässä kiihtyvässä tahdissa loppuun varttia vaille viiteen tuntiin. Porukallamme oli kokemusta Die Macherista yksi kerta viime maaliskuulta, joten rahojen alkusäästeliäisyys ja kabinettikorttien loppuinvestointi osattiin ottaa huomioon. Kuudennella kierroksella umfrage-korttien mahdollistamasta hyvän tuurin manipulaatiosta bidattiin jo 30-40K euroa, kun rahaa oli säästelty liikaakin. Aloitusvuoron bidaus kääntyi nopeasti ympäri verrattuna kevään pelikertaan: nyt osattiin haluta ennemmin kierroksen viimeiseksi. Silti aloituksesta bidaukset olivat vain 1000-5000 e. Kokeneilla pelaajilla nekin voivat olla bgg:n legendojen mukaan kymmeniä tuhansia.


Jo ekan kierroksen pisteisiin oli niin kova kilpailu alkuasetelmassa, etten yrittänytkään siihen mukaan, joten jäin kauaksi jälkeen jäsenmäärissä neljään kilpailijaan verrattuna. Mutta siitä ei näköjään ollut mitään kumuloituvaa haittaa. Voitin vaalit kierroksilla 2-5 (jonkin niistä koalitiossa) mikä takasi hillittömät bonukset sekä mediakuutioiden rivillä että kansallista mielipidettä manipuloimalla, ja sain jäsenmäärätkin nousemaan riittävästi mielipiteiden valikoinnilla. Koalitiot eivät osoittautuneet kovinkaan merkitseviksi. Vihreillä ja kristillisillä oli kahteen kertaan koalitio, minkä vuoksi muut pudotimme heidän trendikertoimiaan, kunnes SPD:ni pääsi karkaamaan pisteissä eikä sopivia umfrage-kortteja sattunut nousemaan SPD:n vakavaksi vahingoittamiseksi. Saksan vaalien tasausjärjestelmä, jolla edustajapaikkojen määrä voi kasvaa vaalien yhteydessä, selittänee sen omituisuuden, että maksimimäärän osavaltion ääniä voi voittaa useampi puolue?


Näin SPD:ni päihitti muut puolueet yli sadan pisteen kaulalla; 368 pistettä tuntui aivan mielettömältä verrattuna keväällä kokeiltuun lyhytversioon pelistä. Yhtä ylivoimaiselta ei kuulosta todellinen SPD uutisten perusteella, vaikka puolue saattaakin voittaa. Hallituspohjan tunnustelu onkin sitten oma virtuaalimaailmansa eikä peliksi taipuisa.


Vieraiden lähdettyä jäimme odottelemaan lapsen paluuta maailmalta. Mitään ei jaksa lukea pelisession viritettyä aivot ja olut&pretzel-ruokavalion turrutettua sohvaperunaksi. Läppäri on silti pakko avata ensi viikon opetusten pohjustamiseksi. Muuten ensi viikon päivistä tulee niin repaleisia, ettei vähiäkään tekstitöitä saa aikaiseksi.

Ensi viikko tulee olemaan tämän viikon toisinto: samat opetustunnit, samat junavuorot, sama hotelli. Viikon ainoa sosiaalinen kuvio on jälleen sunnuntain lautapeli, tosin siihen ei ole ketään vielä ilmoittautunut. Ehkä joudumme improvisoimaan jotain elämällämme.

 

Ihminen ja illallinen eivät aina löydä toisiaan.



lauantai 25. syyskuuta 2021

Meidän viikko: Lauantai

 

Lauantai 25.09.

 

"Koko junahenkilökunnan puolesta" toivottaa hyvää matkaa konduktööri Janne. Junassa ei oikeasti ole muuta "henkilökuntaa" kuin Janne ja junankuljettaja, mutta VR on lanseerannut tämän kuvitelman, että VR merkitsee asiakaspalvelua. Oikeasti VR palvelee yhtä vähän IHMISIÄ ihmisinä kuin Gestapo palveli ihmisiä keskitysleirikuljetuksilla. Tulomatkalla Poriin konduktööri äyski maskittomalle matkustajalle, että jos sinulla kerran on astma niin varmaan sinulla on myös astmalääkitys, joten nyt käytät sitä maskia. Tällaiseen kohteluun suomalainen tyytyy .... Mutta tästä tällaisesta karjavaunuasenteesta olen VR:lle laittanut osaltani palautetta vuosien varrella aina kun tilaisuus tulee. Koska VR yhtiönä on aivan eri asia kuin miten mukavaa on, oikeasti, istua helpossa junakyydissä, joka pysähtyy jopa Tesomalla, aivan kuin VR oikeasti kuuluisi pienimpään paikalliseen maailmankokemukseen per kaupunginosa.

 

Porin juna-asema on epätodellisempi paikka kuin Kuopion tai Siilinjärven asema, koska Pori kaupunkina on yllättävänkin iso, mutta asema syrjäinen ja eloton. Tällainen kokemus alkaa helposti todistaa itse itseään. Porissa. Istuin paistattelemassa päivää kello 13:45, oli puoli tuntia junan lähtöön, kun taitolentokone pyyhkäisi matalalla aseman ylitse ja alkoi tehdä kieppejä taivaalla. Oli Pori-päivä.


Olin herännyt, tänäänkin, jo puoli kuusi, vain huomatakseni, että mp3-soitin ei toimikaan. Kuuntelin uniplaceboksi puhelimen radiokanavalta keskustelua psykooseista, oikeasti kiinnostavaa asiaohjemaa jollaisessa Yle on edelleen parempi kuin tietääkään. Nukahdin kuunnellessa mutta heräilin ohjelman typeriin ääniefekteihin – jollaisissa Yle on turhamaisempi kuin siellä välitetään ajatella.

 

Kello 7:50 puhelin herätti aamiaiselle, ja nyt oli pakko uskoa, että hotelli on tosiaan täynnä. Osa aamiaista mussuttavista oli verkkariasuisia nuoria naisia, mikä ehkä selitti muidenkin turistien täyttöasetta: kaupungissa pelattiin tänään naisten pesäpallomestaruuden loppuottelu. Oli myös Pori-päivä, mikä sekin saattoi tuoda ylimääräisiä ex-pat-porilaisia kaupunkiin. Eivätpä ehkä tienneet, että Satakunta on edelleen koronan leviämisvaiheessa eikä täällä mitkään rajoitukset poistu niin kuin uutisissa hurrataan.

 

Opetuksen jälkeen juna-asemalle kävellessä tuli miettineeksi, miten näin iso ja kolkko kaupunki on mahtanut muokata niiden tuttujen luonnetta, jotka ovat täältä kotoisin – ja missä määrin on edes REILUA ajatella kaupunkeja omanoloisensa identiteetin muokkaajiksi. Enhän ole itsekään vähääkään 'kuopiolainen'.

 

Asiaa voisi lähestyä tältäkin kantilta: jos kaupunkien identiteetit määrittyvät naapureistaan käsin niin miksi eivät sitten kaupunkilaisten? Junamatka Porin ja Tampereen välillä on niin lyhyt, että on oikeasti mieletöntä, miksi Hämeenlinna tai Jyväskylä tuntuu läheisemmältä kuin Pori. Ikään kuin jotkut kaupungit olisivat jo vakiinnuttaneet asukkaidensakin identiteetin., joten niihin on turha matkustaa: niissä ei ole mitään sisäistä semanttista avaruutta, missä hengailla, lukea, ajatella uusiksi. Ja kuitenkin Porissa näin jopa itsenäisen kirjakaupan (Kipa), millaista kulttuurikaupunkina itseään pitävälle juntti-Tampereelle on turha haaveillakaan.

 

Neljän tienoilla olen taas Tampereella, fillaroin kotiin, yritän torkahtaa hetkeksi. Kuudelta poljemme Saaran kanssa keskustaan, syömme väliaikaisen lapsivapauden saatuamme illallista Katmandussa ja menemme sieltä pienelle lasilliselle Plevnaan. 

 

Illan kruunaa oikeasti hyvä fantasiafilmi, "Green Knight", joka on - niin kuin arvasin - aivan muuta kuin mitä traileri antoi ymmärtää: aikuisten satufantasia jossa kerrankin kunnioitetaan alkuperäisten myyttien symbolipitoisuutta. Tuskin lienee toista ritaritarinaakaan, jossa poimitaan lähikuvaan sankarin siemennestettä? Kerrontatyyli on jossain aivan omassa sfäärissään, mutta kuitenkin jossain Tarsemin ja Monty Pythonin välisellä skaalalla.

 

 

perjantai 24. syyskuuta 2021

Meidän viikko: Perjantai

 

Perjantai 24.09.

 

Onhan minulla sentään seitsemän tuntia unta alla, kun herään viideltä enkä saa enää unta. Menen suosiolla olohuoneen sohvalle, katselen japanilaista kauhufilmiä pädiltä; kauhupätkät jaksavat tehdä vaikutuksen edelleenkin, kunhan niiden äänimaisema pääsee oikeuksiinsa kuulokkeissa ja kaikki minkä näkee on pädin pieni kuvaruutu pimeässä.

 

Torkahtelen ehkä joskus ennen 9:ää, jolloin tuleekin jo lievästi tahdittava kiire syödä aamiainen ja pyöräillä jumppapaikkaan. Nyt talon ala-aulaan on ilmestynyt virallisen näköinen tarra, jossa lukee: "Alkuverryttely portaisiin". Tarkoittaa sitä, että jumppasali on seitsemännessä kerroksessa eikä hissi yleensä toimi. Äijiä on perjantain ryhmässä kuutisentoista, paljoa enempää ei tähän tanssijoille tarkoitettuun saliin mahtuisikaan. Ikkunoista näkee hyvin Tammelan ylitse, se on säästynyt toistaiseksi paremmin kuin Kaleva, mutta kaupunki aikoo täyttää sieltäkin kaikki aukeat tontit uusilla kerrostaloilla. Gryndereiden sorakuoppa koko kaupunki.

 

Yleensä käyn 11:ltä syömässä Gopalissa maanantaisin ja perjantaisin, mutta nyt kun jumppaa on aikaistettu ehtisin hikisine paitoineni paleltua ravintolan aukeamista odotellessa. Haen kotimatkalla kaupasta salaattia Saaralle ja itselleni evästä junaa varten, syön kotona taannoista jauhelihaa. Pari tuntia on aikaa viimeistellä vielä huomistakin opetusta, tämän illan osuus menee eilen läpikäydyn kertauksena. Jotain kirjojakin pitäisi ottaa mukaan Poriin, jotta ei puhuisi kirjoista kuin kesäperhosista, mutta havainnollistavia tietokirjoja on painavampi kanniskella kuin kaunoa.

 

14:n junalla kohti Poria. Junavuoro on uskomattoman täynnä, aivan kuin kaikki muut tietäisivät paljon paremmin kuin minä mitä Porista löytyy. Katselen valmiiksi nettikartalta reitin mitä kulkea kaupungin halki, sillä viime reissusta Poriin on ainakin kaksikymmentä vuotta. Asemalta keskustaan kävellessä mikään ei näytä tutulta. Suunnistaminen ruutukaavalla on täällä sentään helppoa, etenkin kun kadut ovat likimai tyhjillään. Hotelli sijaitsee aivan opetuspaikan, kansanopiston vieressä, joten sekin tuntuu palkanbonukselta.

 

Kurssilla on paikalla yhdeksän kymmenestä, osa paljon kokeneempia tietokirjoittajina kuin tulen koskaan itse olemaan. Täytyy vain toivoa, että oma näkökulma luovaan tietokirjoittamiseen on tarpeeksi erilainen kuin mitä he ovat tulleet käytännöissään ja perusopinnoissa ajatelleeksi. Oppituntien jälkeen kävelen sen verran, että haen lohisalaattia, sipsejä ja saunakaljan. Hotellin sauna on kuin betonipunkkeri eikä ketään muita ole miesten vuorolla. Tätä mainostetaan saunakäytävään avautuvassa ovessa aitona suomalaisena kokemuksena. Asteikolla siisti-siistimpi-steriili ei ole kerta kaikkiaan olemassa sisustusmallia saunalle, muutoin kuin hotelliarkkitehtien papereissa. Aistit nollaavana, universaalina deprivaatiokokemuksena tällainen sauna on kuitenkin juuri sitä mitä tarvitsen.

 

Hotellihuoneeseen palattua huomaan, etten muistanut ottaa mitään luettavaa mukaan. McEwanin sikiö-Hamletista kertova "Nutshell" olisi äänikirjana ämppärisoittimessa, mutta en ole siitä järin innostunut. Kai katselen tv-kanavia niin kuin jälkisaunasuomalaiset.

 

Sinun säkeilläsi, porilaisten farssi, olen taannoista jauhelihaa...

 

No niin, viimein tuli jotain kirjallista luoduksi tälläkin viikolla.

 

torstai 23. syyskuuta 2021

Meidän viikko: Torstai

 

23.09. 2021 TORSTAI

 

Tällä kertaa heräsin puoli neljältä. Muistin unesta vain jättiläismäisen viiksekkään miehen, jonka kanssa kuljin pitkin talvista ja öistä kaupunkia järjestettyä festivaalia, kunnes mies äkkiä ilmoitti että hänen pitää mennä sairaalaan, ja siellä olin paikalla kun hänelle sanottiin että häneltä on jokin piuha katkennut sisältä.

 

Avasin pädin ja aloin lukea Tudoreiden historiaa siitä mihin se oli jäänyt kesällä kesken, itsensä Bloody Maryn hallituskauteen. Ackroydin tarinointi tästä vastareformismin roviokaudesta oli niin jännittävää ja täynnä uskomattomia anekdootteja, että äkkiä kello olikin puoli kuusi eikä nukuttanut vieläkään, mutta pakko oli yrittää.

 

Aamiaiselle ja kouluun lapsi tuli tänäänkin reippaasti, koska tiesi pääsevänsä matkaan kohti Mikkeliä koulun jälkeen. Tämä on mutkikas järjestely vanhempien työtehtävien helpottamiseksi, mutta myös korvaus lapselle hänen karanteenijaksonsa turhauttavasta vankeudesta. Itse en olisi uskaltanut lähteä matkustamaan Suomen halki junalla 13-vuotiaana, mutta fillarointi Kuopiosta Helsinkiin Pinen kanssa ei ollut kummoinenkaan seikkailu: valtatiet me tunsimme omaksemme. Enää en tuntisi mitään paikkaa omakseni tässä maassa, paitsi joskus hiljaisen sinisen hetken savolaisessa järvimaisemassa sen kylmennettyä niin, että kaikki koneväki on vetäytynyt vesiltä.

 

Jäin taas olohuoneeseen veistelemään tekstitiedostoja, mitään tarkkaa en saanut aikaiseksi, koska väsytti niin ja odotus uuden opetuskurssin aloittamisesta piti aivot ylivireinä. Lisäksi päivän aikataulu oli repaleinen ja ulkona talvisen kylmä tuuli, etäkokous juuri ennen opetusta.

 

Hyvissä ajoin ennen viittä lähdin yliopistolle, arvasin ettei omalla läppärillä yhteys salin koneeseen kumminkaan onnistu. Lainakoneella pp-sulkeiset pyörivät sen sijaan sujuvasti. Saliin tullut porukka oli kaikki tuttuja edeltävästä virtuaalikurssista, nyt maskien takaa ei vain kaikkia tunnista. Kahdeksan tienoilla vaksi kävi kurkistelemassa, joko kohta lopettelemme, se sopi minulle, kurkku tulee kuivaksi ja sitten kipeäksi puhuessa kolme tuntia maskin läpi. Huomenna joudun puhumaan kaikki samat asiat läpi Porissa, samoin opintovaatimuksin. Enemmän pitäisi keksiä yhteisen keskustelun aiheita ja uusia luovuutta haastavampia pikaharjoituksia.


Satoi kaatamalla ja myrskysi, mutta opiskelijat pitivät fuksisuunnistusta pimeässä Sorsapuistossa kuin oppipolultaan eksyneet, repaleisia jätesäkkejä leikkinaamioinaan. Kotona S katseli "Valkoinen kuningatar" -sarjaa, liityin sohvalle joukkoon, ruokaakin oli taas valmiina. Puoli kymmeneltä käytiin nukkumaan, pitkästä aikaa saisi arkiperjantaina venyttää heräämistä puolitoista tuntia myöhemmäksi.