KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

maanantai 31. elokuuta 2015

Työnsankareita oikealla pistelaskulla


Kuluneen määritelmän mukaan työn ja harrastuksen ero on siinä, että työt on pakko tehdä. Työnsankari olisi siis se, joka pienimmällä mahdollisella motiivilla tekee senkin, mitä hänen EI olisi pakko tehdä.

Mutta mitä sitten on järjestötyö, johon kuitenkin hakeudutaan harrastuneisuuden vuoksi? Se on usein työläämpää kuin oikea työ, mutta ei se oikein tunnu harrastustukseltakaan, jos useimmat ihmiset tuntuvat liittyvän järjestöihin samalla tuumin kuin liittyvät harrastajalehden tilaajiksi: järjestöaktiivien tehtävä on toimia heidän ohjelmatoimistonaan.

Jälleen kerran paras määritelmä löytyy... ei suinkaan peilistä vaan peleistä!

Järjestöaktiivi voisi (halutessaan) diskursoida osuudestaan eeppisen seurapelin, sen perusteella, kuka uhraa eniten elämästään taidealansa järjestötoimintaan.

Pisteitä kerätään kaikesta mistä järjestötyö on pois: 3 p  jokaisesta keskeneräisestä projektista, 10 p päivätyöstä ja 5 p puolipäivätyöstä, 2 p kustakin säännöllisestä keikkatyöstä + 1 p per avustajasuhde mediaan; 4 p jokaisesta luottamustoimesta ja 1 p jokaisesta aktiiviharrastuksesta;  15 p parisuhteesta, 7 p kustakin lapsesta (yksinhuoltajille 12) ja 1 p per lemmikkieläin / puutarhapalsta. Ikävuosista voi saada pisteitä, jos on alle 20 v tai yli 60 v, mutta ne pitää erikseen anoa.

Johtopäätös:

Me ollaan työnsankareita kaikki, kun oikein pistein lasketaan.

torstai 27. elokuuta 2015

Alhaisin hinta turistiluokassa


Ostimme lentoliput Lontooseen. Järjestelmä ilmoitti tarjoavansa meille "alhaisimmat hinnat turistiluokassa".

En lainkaan epäillyt. Turisti on aina, määritelmänomaisesti, alhaisin olento Maan päällä, itsensä hyödytyskulukkeeksi muuttanut olio. Mitä enemmän turisti lentää, sitä enemmän hän kuluttaa Maata steriilin etäisyytensä alla. Mitä ylhäisempi, sitä alhaisempi.

Lentoturisti on synonyymi putkinäölle. Mutta juuri äskettäin näkyy Anni Kytömäki puntaroineen sitä, millaisilla fraaseilla hänen sukupolvensa lentoturisti yrittää selittää tekoaan. Kytömäki toteaa kolumnissaan (SL 6/2015), että eettisesti valppaat turistit selittävät tekoaan jollain seuraavista argumenteista:
  • Matkustan lentokoneella vain työmatkoilla, koska AIKA ei riittäisi muihin kulkuneuvoihin.
  • Matkustan lentokoneella, koska oltuaan hyvin kaukana ulkomailla jaksaa kotimaassa motivoitua moraalisesti kannustavaan toimintaan.
  • Matkustan lentokoneella, koska jälkikasvusta kieltäydyttyä on päästökuormitus joka tapauksessa pienempi kuin muilla turisteilla.

Itsekin olen käyttänyt kaikkia edellä mainittuja argumentteja eri elämän vaiheissa. Enkä minäkään argumenttien heikkoudesta mitään välitä, koska niin monet miljoonat niihin turvautuvat.

Täytyy tietysti olla töissä yliopistossa tai muussa Arvokkasssa Ammatissa, jotta argumenteilla voi lypsää itselleen myös sosiaalista pääomaa. "Se lentokone SÄÄSTÄÄ niin arvokasta työaikaa..." -tarkennuksessa aikaresurssin arvo perustuu käänteisellä logiikalla sille, kuinka paljon tätä resurssia on säästettävä, jotta se tulisi arvokkaaksi.

Mutta jotain olennaista noiden selitysten joukosta puuttuu. Ehkä 17 vuoden kuluttua Anni voi poimia ikäpolvestaan myös tällaiset argumentit:
  • Matkustan lentokoneella, koska lapsiperheessä ei ole enempää AIKAA käytettäväksi matkaan kuin sen mitä lentomatkustus mahdollistaa.
  • Matkustan lentokoneella, koska turistimassojen mukana lentäessä täytän kuitenkin jonkun paikan joka olisi muuten tyhjä, ja alhaisimmalla hinnalla lentäessä voin säästää rahojani eettisesti puhtaampiin tuotteisiin.
  • Matkustan lentokoneella, koska uskon tämän reissun olevan joka tapauksessa Viimeinen Kerta kun käy Budapestissa / Lontoossa / Pariisissa / Jossain Oikein Kaukana.
  • Matkustan lentokoneella, koska sehän on oikeasti moraalisesti haastavinta, eikö? Koneita tipahtelee kaiken aikaa ja turvatarkastukset ovat ihan hirvittävän syyllistäviä.

Lentolippujemme fiksaaminen joulun sesonkiin avaa toisen kierroksen moraalisia kysymyksiä. Vielä pitäisi löytää alhaisin hinta Lontoon hotellien turistiluokasta.

Se, että omassa hotellihuoneessa olisi edes vessa ja suihku, näkyy olevan Lontoossa alhaisten ylellisyyttä. Paljonkohan sellaisesta bonuksesta sitten pitää maksaa, jotta tuntee olevansa muualla kuin argumenttiensa vankina? Kympin vai kaksisataa?

perjantai 21. elokuuta 2015

Paljonko perjantai-ilta maksaa?

Tänään olen vauraampi kuin vuosiin. Mutta paljonko se merkitsee pääomana? Joko olen itsenäisempi kuin Suomen mediaanityöläinen?

Tililläni on yllättäen "ylimääräistä" rahaa, siis sellaista rahaa joka ei ole osa tätä nenästä-suuhun-elämäntapaa mitä apurahalla ja opettajapalkkioilla kitkuttavan "vapaan" kirjailijan elämä tapaa olla. Äkkiä tonnikin tuntuu paljolta, kun se on käyttötilillä.

Mutta kun lähden viettämään perjantai-iltaa kello kahdelta Telakan terassille, miten paljon pääoma painaa askeltani?

Eipä paljoakaan. Kun menen tiskille, mietin yhtä tarkkaan kuin aiemmin, ostanko hipsteri-lisäarvolla varustetun Punk Ipa -pullon vaiko talokohtaisen lisäarvon sisältävän tuopin Urquellia?

Ravintolan tiskillä ja teatterin kassalla käydessä se lompakon kuviteltu paksuus mitataan.  Ei juuri mikään muu ole niin tarkka mittari kuin perjantai-illan viihteen hinta.

Vertailun vuoksi tämä episodi: Pistäydyn terassin jälkeen Akateemisessa ja näen siellä myytävän kahden euron ale-hintaan Tidharin Violent Century -romaania. Se on aivan järjettömän halpa hinta ja olen ostaa kirjan sen vuoksi. Mutta minulla on tuo kirja jo entuudestaan. Enkä tiedä kuka siitä pitäisi lahjana. Se ei siis kelpaisi osaksi edes sosiaalista pääomaa, vaikka hinta on niin järjettömän halpa että se olisi pakko ostaa kotiin, joka YMMÄRTÄÄ SEN ARVON.

Mutta minä tiedän ymmärtäväni muutakin. Että lopulta ostaminen itsessään olisi (tekona) se sosiaalinen pääoma.

Ja sellaisella harvinaisella hetkellä valuutta-arvon ja sosiaalisen pääoman välinen suhde mitataan yhtä tarkasti kuin parhaissa lautapeleissä.

Vertailun vuoksi tämä muistikuva: Kun olin lapsi, pengoin isäni pikkutakin taskusta kuitit, joita sinne oli kertynyt vanhempieni ravintolaillan aikana. Olin katkera ja epäluuloinen siitä, että minut oli jätetty yksin kotiin, kun vanhemmat  lähtivät jonnekin heidän omaan huvitukseensa. Epäilykseni saivat tarkennuksen, kun näin miten isoja markkasummia vanhemmat olivat käyttäneet.

Duunariperheessä kasvaneena tiesin erinomaisen tarkkaan jokaisen markan arvon.

Nykyään tuntuu, ettei rahan arvoa kukaan muu enää tajuakaan kuin duunariperheessä kasvanut.

*

Mutta tämän illan opetukset kapitalismista eivät jääneet Telakan terassilla istumiseen. Menin muiden skribenttien mukana Poutasen Tiinan näyttelyn avajaisiin Mältinrannan galleriaan. Siellä tämä eurojen ja sosiaalisen pääoman suhde vaihtui täysin toiseksi. Siis vieläkin imaginäärisemmäksi.

Poutasen Tiina on niin vaatimaton taiteilijana, että se menee kaiken taidekapitalismin ulkopuolelle turbovaihteella. Hän kertoili meille huussiseuralle tekemistään teoksista ja varhaiskautensa m-taiteesta yhtä tarkasti kuin tämäniltaisen näyttelynsä tekniikasta.

Ja silti. Ei voisi olla toista paikkaa kuin galleria, jossa taideteoksen arvo mittautuu tasan sen mukaan, mitä yksittäinen katsoja siitä tykkää - JA SITTENKIN OSANA YLEISÖÄ. Juuri niin kuin olemme kymmenet kerrat pelanneet ja simuloineet tätä samaa tilannetta Modern Art -pelissä.

(c) Poutasen Tiinan grafiikkaa, kuva taiteilijan luvalla

Tämän kaiken päälle tulee se tosiasia, että niin minä kuin monet muutkin tunnemme ERITYISEN aidosti pitävämme Tiinan teoksista. Puhumme siitä. On vaikea kuvitella, että kukaan voisi olla pitämättä. Tiinan teokset ovat älykkäitä ja tunteisiin vetoavia niin teknisesti kuin innovatiivisesti.

Mutta: mikä niiden rahallinen arvo sitten on? Paljonko olisin valmis maksamaan esimerkiksi vanerille painetusta työstä, joka on tekniikkansa näköinen, vaikka originelli? Miten paljon maksaisin ERITYISYYDEN rajallisuudesta? Miten paljon muut maksavat?

Jep. Tiedän kyllä. Miten banaalia ajatellakaan. Miten kohtuutonta, taiteen kohdalla.
Ja silti! Sosiaalisen pääoman painoa ei voi kukaan paeta. Tyhjätaskut taiteilijat vähiten.

Lähden polkemaan kotiin jo kahdeksalta, kun ilta on vasta nuori - kun iltaa ei olisi vielä tarpeen kapitalisoida kokemuksiensa summaksi.

Poljen ja ajattelen: paljonko tällaisen harvinaisen elokuun illan arvo on osana elämääni, jos palaan kotiin jo kahdeksalta? Kuinka paljon enemmän pitäisi kuluttaa lompakkoa ja terveyttä, jotta tuntisi VIELÄ asteen (?) enemmän kokeneensa jotain erityistä perjantai-illasta? Miten ja milloin sen tietäisi, tai muistaisi?

Ei aavistustakaan. Edes tässä iässä. Edes kohtuuttomuudessaan.

Sama toisin sanoen: Milloin duunari olisi valmis solmimaan sopimuksen kapitalistin kanssa, että taskurahoistaan luopuen hän sijoittaa kuvitteellisen sukupolven sosiaaliseen pääomaan?

Revi sinä siitä uskottavuutesi valuutta, hallitus.

maanantai 17. elokuuta 2015

Jos avioliitto on satama niin...

Latinankielessä purjehdus ON yhtä kuin navigointia, mutta purjehduksen alkeiskurssilla (2010) opetettiin kyllä kaikkea muuta paitsi navigointia. Kurssi oli niin käytännönläheinen, että sitä voisi suositella kelle tahansa ajattelun alkeiskurssiksi. Esimerkiksi "veteen putoamisesta" opetettiin parilla sanalla olennaiset asiat: "Purjeveneestä ei pudota veteen. Suomessa järvivesi on tappavan kylmää ja purjeveneen kääntäminen vaatii aikansa, joten veteen ei pudota." Piste.

Öinen satama on kuin...

Miksi elämään ei ole tarjolla yhtä käytännöllisiä kursseja? Miksi psykologit ja papit ovat niitä surkeimpia metaforien kierrättäjiä, jotka arvovaltaansa luottaen voivat lörpötellä mitä tahansa sumealta saaristomaisemalta näyttävää postikorttifilosofiaa?

"Avioliitto on kuin lautapeli", sanoi pappi, joka vihki ystäviämme heinäkuisissa häissä.

En ollut uskoa korviani. Vanhan sanonnan mukaanhan "avioliitto on nollasummapeli". Mutta eläkkeelle päästyään pappi sai kai ottaa vapauksia.

Metaforiahan tarvitaan todennäköisyyksien sumentamiseksi eikä selventämiseksi. Yleensä metaforat ovat surkeimpia mahdollisia aforismipohjia, joiden sumeus käy ilmi vasta kun ns. suunnatun metaforan kääntää toisinpäin. Sama pätee uskontojen monopolisoimiin vertauksiin, sillä auktorisoitu vertaus muuttuu nopeasti metaforaksi: "avioliitto on kuin satama" > "avioliiton satama".

Mutta kääntäkääpä suunnattu metafora toisinpäin ("satama on avioliitto") niin viisaus näyttää yhtä hölmöltä kuin helmat korvissa seisova pappi. Edes naispappi ei yrittäisi jokapäiväisen leipänsä lävitse niin veltolla metaforalla.

Voi tietysti olla, että eläkkeelle päästyään pappi toimi ihan kuten arjen runoilija: hän halusi metaforalla sumentaa sen todennäköisyyden, että puolet avioliitoista päättyy eroon väistämättömämmin kuin mitä horisontissa siintävä satama saattaa erilaisia laivoja törmäyskurssille.

Ainoa asia mikä avioliitossa näyttää olevan kestävää on sen vahvuus metaforisena toimena: kaksi toisilleen vierasta oliota nimetään yhdeksi (avio-)olioksi. Se on kapitalistisessa kilpailuyhteiskunnassa aina vain vahvempi sosiaalinen sidos, koska mitään muuta VAKAATA semanttista tilaa ei ole jäljellä. Avioliitto on ainoa 'tiimityön' yksikkö, jonka ei tarvitse omassa lajissaan kilpailla muiden yksiköiden kanssa.

Lähtiessämme heinäkuisista häistä saimme kyydin kaupunkiin pappispariskunnalta - jotka olivat lautapeliharrastajia. Sen parempia todisteita pappisammatin muutoksesta ja luterilaisen doktriinin murtumisesta en olisi voinut löytää.

Häät ovat päätön tapahtuma

Häät ovat päätön tapahtuma, mutta silti - tai juuri siksi - siellä oppii jotain päällisin puolin tärkeää.

Mitä metaforisemmaksi avioliitto muuttuu, sitä hauskempaa on vierailla sen ympärillä, ja tätähän metaforiikka tarkoittaa: merkitykset juhlivat merkkien leikatessa toisiaan.

Jos avioliitto on lautapeli niin noppaa heitetään sen muodostamassa ringissä. Luovasti kaivoonkin, toki.

Seuraavista, elokuisista häistä poistuessamme me avovaimoni kanssa johdonmukaisesti eksyimme. Edes kännykästä ei ollut apua, koska Helsingin kupeella sijaitsevaan saareen ei voi tilata taksia tai partiotyttöjä. Meillä oli kyllä opas mukana, mutta hänkin totesi vain, että "tästä ei sitten puhuta..."

Möyrimme puoli tuntia pitkin Lammassaaren rantoja uskomattoman pimeiksi käyneillä metsäpoluilla, ja yritimme löytää mantereelle vieviä pitkospuita. Alkoholilla oli osuutta asiaintilaan, mutta niin on kyllä niilläkin, jotka rysähtävät yhtä aikaa samaan satamaan. Tutkittu juttu.





tiistai 11. elokuuta 2015

Paholaisen pikkuveli (satu)


Olipa kerran, siihen aikaan kun maailma oli moraaliaan nuorempi, paholaisellakin ongelma. Ihmiskunta näytti lisääntyvän niin vauhdikkaasti, ettei paholainen ennättänyt kiusaamaan kaikkia sen jäseniä, ei edes hyveellisiä.

Niinpä paholainen irrotti itsestään erään ruumiinosan ja puhalsi siihen elämän. Kun tämä olento kyseli nimeään ja alkuperäänsä, sanoi paholainen sille: Voit kertoa kaikille että olet minun pikkuveljeni.

Mutta mikä sinun nimesi on, herra? kysyi olento.

Voit kertoa, että nimeni on… Puti-Puti-Puti, vastasi paholainen.

Puti-Puti-Puti tarkoittaa ääntä, joka lähtee ihmisestä, kun paholainen kutittelee häntä sarvellansa. Tämän nimen pystyivät tunnistamaan nekin ihmiset, jotka eivät olleet koskaan kuulleet paholaisesta ja hänen surutöistään.

Niin paholaisen luomus kulki ihmisten keskuuteen ja etsi sieltä kaltaistaan. Missä tahansa se liikkuikin, tuli se heti tunnistetuksi, kun se lausahti nimen "Puti-Puti-Puti".

Ja niin ihmisten kauhu paholaista kohtaan kasvoi mielettömyyksiin. He näet uskoivat, juuri niin kuin paholainen oli tarkoittanutkin, että paholaisella täytyi olla isompaakin perhettä ja sukua, jos sillä kerran oli pikkuveli.

Mutta olento, tuo paholaisen pikkuveljeksi väitetty, väsyi selittämään isoveljensä nimeä. Ihmisten vaivoin pidätelty kauhu sai sen paitsi ylpistymään myös uupumaan kutinana leviävästä nimestä.

Lopulta luomus tokaisi vain kuuluvansa Putille tai olevansa Putin. Täytyihän sen pitää kiinni jostain menneisyytensä sirpaleesta.

Mitä lyhyemmäksi kävi paholaisen parhaan luomuksen nimi, niin kävi myös sen muisti. Eikä se enää vaivautunut edes miettimään alkuperäänsä tai alkuperäistä tehtäväänsä.

Ja niin tuli pahuus pakahduttavaksi kutinaksi ihmisten maailmaan.

Ja paholainen löntysti tiehensä tarpeettomaksi käytyään.

Pornoa Tammerkosken sillalla

Luimme erotiikkaa Tampereen kirjastopuistossa, mutta Tammerkosken sillalle se kantautui pornona. "Tästäkö kesä vihdoin kuumenee?" otsikoi Tamperelainen-lehti. Näin etäisyys tuottaa merkityksiä, jotka valuvat samaan suuntaan kuin korkeakulttuuri eli ylhäältä sivuilleen sisällön liudentuessa puhtaiksi muodoiksi. Tätä voi pitää väistämättömänä niin kuin äänen- ja seksintoistoa yleensäkin.

Lukutapahtumamme suoritettiin kuitenkin laillisessa järjestyksessä ja kohtuullisen selväpäisen yleisön edessä elokuun kolmannen päivän vasta kääntyessä valosta hämärään.

Yleisö oli juuri lopettanut yhteislaulutilaisuutensa Laikunlavalla, kun ryhmämme jäsen Tiina X riensi nappaamaan mikrofonin esilaulajalta. Sitten kukin meistä luki eroottista sanataidetta omasta tuotannostaan. Tekstien ja luentojen kirjo oli hämmästyttävä: tuskin mikään alue eroottisesta sanataiteesta jäi hipaisua vaille.

Ja kesähän kuumeni, vaikka yleisö ei.

Tilaisuuden avasi Tiina X lukemalla runoja, joissa dialogia vaativa pornosana ja välttelevä runosana kiertelivät toisiaan, välissään selvä tarina. Tämä visuaalisen ja tulkinnanvaraisen tasapaino oli muuten yllättävän vaikea saavuttaa, kenenkään muun kuin Tiina X:n ja Heikki X:n runoissa.

Tiinan jälkeen jatkoi mustaan silkkiin pukeutunut johtajamme Tuija X. Hän luki perinteisen laulurunon ja modernin ajatusrunon välille niveltyviä tekstejä, joissa olennaista erotiikan kannalta olivat hallitut rytminvaihdokset. Tähän ei turkulainen pystyisi.

Tuijan jälkeen luimme minä ja Rauni Anita X. Itse luin proosarunoa metaforia vyöryttämällä, kunnes ääni eli henki lakkasi. Kai sitä voisi nimittää äijärunouden perinteiseksi taktiikaksi juuri erotiikan rintamalla. Rauni Anita X sitten palautti aiheet ja sanaston maanläheisiksi. Ilman kansanperinteen syvistä riveistä lähtevää vertauskuvien imelää ronskiutta ei eroottista runoutta olisi koskaan syntynytkään, vaan ihmiskunta olisi pärjännyt musiikilla ja tanssilla näistä aiheista unelmoidessaan.

Meidän jälkeemme nousivat lavalle Sami X ja Siiri X. Sami luki söötin "saunan jälkeen pimeässä" -kuvauksen jatkosodan eturintamasta, siis sieltä missä (Samin sanoin) kuolema ja rakkaus ovat aina läsnä. Ryhmämme kuopus Siiri X esiintyi toiseksi viimeisenä lukien kaksi romaanikatkelmaa erotiikan ensimmäisistä kokeiluista, tietysti kaikissa muodoissaan ja moodeissaan.

Ja siinä oikeastaan onkin eroottisen sanataiteen ydin: kirjailijan taidossa kuvata ihmiskehon satakertaa niin kuin se olisi ensiarka ideaelin.

Sopikin hyvin, että siinä missä sopuisan uskalias Tiina X aloitti erotiikka-illan, niin hellämielisen rietas Heikki X sen lopetti. Heikin runoissa traaginen sukuelämä kohtaa arjen komiikan mitä yllättävimmissä paikoissa. Osoittautui, että erotiikkakin on parhaimmillaan kiinni paikallisessa, niin kiinni, etteivät ihoa ohuemmat sanat saata kirjastopuistoa kauemmaksi kantautua.

Ja syksyhän sai, vaikka yleisö ei.


 

tiistai 4. elokuuta 2015

Lautapelaajan perustyypit

"Tää on liian tekninen peli", sanoi lapsi A, kun yritin opettaa hänelle "Risk"-pelin sääntöjä. En tiedä mistä hän oli määritelmän oppinut, mutta sattumoisin sanavalinta osui siihen, millaisia lautapelejä 7-vuotiaalle ei kannata opettaa ja millaisia kannattaa opettaa. Opettamisen väärti ovat sellaiset pelit, joissa hän näkee välittömästi tavoitteen TAI pelejä joissa hän pääsee rakentelemaan jotain omaan makuunsa sopivaa TAI pelejä joissa hän pääsee bluffaamaan samalla tavalla kuin vanhemmat pelaajat.

Olemme esimerkiksi pelanneet 7-vuotiaan kanssa sekä "Love Letteriä" että "Citadelsia", joiden kummankaan taktiikasta hänen ei tarvitse ymmärtää paljoakaan, kunhan osaa bluffata juuri sopivassa määrin voittaakseen toisinaan. Hänelle on yritetty opettaa myös shakkia, mutta ihan vain siksi, että se on niin hipsterihienoa kun voi sanoa että vanhemmat tekee niin.




Mutta missä vaiheessa ihmisestä alkaa kehittyä omanlaisensa KILPAILIJA? Tai tarkemmin: missä ikävaiheessa ja missä asiayhteyksissä lapsi alkaa erottaa toisistaan leikkisän pelaamisen ja pelipelaamisen? Toki aikuisetkin tarvitsevat leikkisää pelaamista lautapelien yhteydessä, pelaamista jossa tärkeämpää on teeman mukainen tunnelma ja yhteinen merkitysten antaminen pöydällä oleville komponenteille. Mutta sellaisissakin peleissä on taustalla kilpailevan pelaamisen erilaisia ulottuvuuksia, jotka ovat liian monimutkaisia lapselle.


Hyvä esittely lautapelaajan perustyypeistä (leikin/kilpailemisen yhdistelminä, sanoisin) löytyy verkkosivusto Cardboard Republicista, jossa tyypit on eroteltu seuraavasti: taktikko, seuraihminen ("socializer"), uppoutuja (immersionisti), kokeilija ("daredevil"),  arkkitehti, konfliktihakuinen ("striker").

Ehkä parempiakin erotteluja löytyy, mutta CR-verkkosivuston hienous on siinä, että he käyttävät näitä tyypittelyjä kuvaillessaan arvostelemiensa lautapelien soveltuvuutta erilaisille pelaajille. Tämä on todella hieno periaate ja auttaa nopeasti näkemään, sopiiko peli omaan makuun - vaikka CR:n arvostelut eivät muutoin olekaan niin hyviä ja perusteellisia kuin mitä BGG:ssä näkee. Tyypittelyihin voisi ostohankintojen kannalta toki lisätä sellaisia pelaajatyyppejä kuten "illanviettopelaaja" ja "vaimon kanssa pelaajat", jotka ovat ihan yleisiä määritelmiä kun puhutaan parhaiden pelien paremuudesta: siis peleistä sosiaalisena kittinä.

Tätä itselle sopivien pelien parhautta tulee miettineeksi sovittaessa porukan kanssa, mitä seuraavan 15 minuutin tai 5 tunnin aikana pelataan. Sitä tulee miettineeksi myös suunnitellessa sellaista lautapeliä, joka yhdistäisi itselle rakkaiden pelien parhaat ominaisuudet. Siis lähes päivittäin, aivan kuten keskeneräisiä romaanejakin punoo päässään ihan päivittäin, vaikkei mitään kirjoittaisikaan.


Viime keväänä lähetin lautapelisuunnittelijoille tarkoitettuun kilpailuun kolme ehdotusta, käytännössä 4-6 sivun mittaisia sääntökuvauksia, joista scifistinen SmallWorld-variantti pääsi semifinaaliin. Lukiessani tuomariston kommentteja peli-ideoista iski kuitenkin erilainen itsekritiikki kuin koskaan kirjoituskilpailujen yhteydessä. En kehdannut ryhtyä väsäämään pahvista semifinaalin edellyttämää prototyyppiä, koska tuntui, että 3-ulotteinen mielikuva pelin dynamiikasta latistuisi kamalaksi sekasotkuksi kupruilevia pahvilätkiä. Ennemmin vedin ehdokkaani pois kisasta.

Mutta mitä enemmän olen tänä kesänä kuunnellut ludologian podcasteja ja lukenut kuvauksia klassikkopelien onnistuneisuudesta, sitä useammin olen ajatellut miten pelien tunnelman saisi siirrettyä proosaan. Ei siis minkään "pelattavan romaanin" muodossa tietokoneella tai korttipelissä, vaan sen tunteen, että romaanihahmo joutuu pelin kaltaisiin valintoihin, joilla on selvät erot taktiikassa ja strategiassa. Monet viihdejännärit toki vaikuttavat tällaisilta, mutta niistä puuttuu samalla kaikki se "pelillisen" arkkitehtuurin spefimäinen tunnelma mitä avaruusoopperan lukeminen tarjoaa scifin puolella. Vastaavasti monia pelejä kuvaillaan siltä kannalta, millainen tarinakaari niissä muodostuu pelaajan kannalta hänen luodessaan ja kehittäessään jotain uutta Carcassonnen pelloilla, Euroopan rautateillä tai Saksan energiahuollossa.

Ehkä narratiivin ja pelillisyyden kompromissi piilee kirjoittajan kannalta siinä, kuinka saa maailmansa luomisprosessin näkymään teoksessa: että lukija tuntee avaavansa maailman samalla kun se muodostuu… tätähän tututkin pelit voivat olla tarjotessaan yllättäviä hetkiä, joissa tuntee kilpailevansa yhtä aikaa muita pelaajia ja kohtaloaan vastaan…