KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





tiistai 26. syyskuuta 2017

10 RAKENNEUUDISTUSTA SUOMEN KEHITTÄMISEKSI

Juhlavuoden kunniaksi ehdotan kymmentä rakenneuudistusta Suomen kehittämiseksi vuoden 2018 aikana:
© Soikkeli 2017
  1. Alkon vähittäismyymälöihin rakennetaan terassit ja terassitarjoilu, joissa hinnat ovat puolet keskimääräisistä ravintolahinnoista. Vakioasiakkaat saavat alennuskortit kannabikseen ja bonustarjouksia. Kevyiden huumeiden ylikäyttö siirtyy kotoa valvottaviin tiloihin. Tupakointi sallitaan hautausmailla.
  2. Posti vapautetaan jakeluvelvollisuudesta jokaisen kalenterivuoden heinäkuuksi. Myös juna- , lento- ja lauttaliikenne, työmatkakuljetuksia lukuun ottamatta, suljetaan heinäkuuksi. Kukin tahollaan viettää kesää siellä missä elää eikä siellä missä aikoisi elää.
  3. Suomi ja Ruotsi vaihtavat vuodeksi äärioikeistopuolueita (Persut ja Siniset heille, Sverigedemokraterna för oss) siirtämällä puolueiden jäsenet maiden välillä. Uuden kielen ja kulttuurin opeteltuaan henkilöt palautetaan takaisin kotimaahansa oletettavasti kypsempinä ihmisinä.
  4. Kaikki valtiollinen taiteentuki lopetetaan vuodeksi, mutta kaikki taiteilijoiksi itsensä katsovat saavat kansalaispalkkaa allekirjoitettuaan lupauksen, että pitäytyvät luomasta mitään vuoden aikana. Myös uusien kirjojen kääntäminen, uusien elokuvien levittäminen ja uusien äänitetuotteiden jakelu kielletään vuoden ajaksi. Tutustutaan perinteisiin.
  5. Asevelvollisuus muutetaan kansalaisvelvollisuudeksi, joka koskee myös naisia ja jonka voi suorittaa perinteisten hyökkäys- tai siviilipalvelutehtävien ohella sijaissukulaisena vanhuksille, yksinhuoltajille ja maahanmuuttajille. Pakolaiskiintiö kymmenkertaistetaan. 
  6. Koirat ja yksityisautot luokitellaan käsiaseiksi. Ajokortti edellyttää paitsi kansalaisvelvollisuuden suorittamista myös puhdasta rikosrekisteriä. Yksityisautojen käytölle määrätään sukupuolikiintiöt.
  7. Progressiivisen verotuksen progressiivinen korotus. Enemmän kuin 2 lasta tai 30 metsähehtaaria hankkineille erillinen hiilivero. Parlamenttiin edustajakiintiöt ansiotuloryhmien perusteella.
  8. Kirkot lakkautetaan ja papit toimitetaan terapiaan, kunnes nämä kykenevät selittämään ympäröivän maailman ilman satufantasioita. Uskonto luokitellaan vahvoihin huumeisiin. Uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisesta langetetaan runoilijoiden keksimiä rangaistuksia.
  9. Saamelaisten asuttamalle pohjoiskalotille haetaan itsenäisen valtion statusta, jonka Suomi pohjustaa lahjoittamalla uudelle valtiolle maat napapiiristä pohjoiseen. Valtioliitto Viron kanssa pohjustaa osaltaan yhteisbalttilaisen (Baltian maat + Pohjoismaat) unionin syntymistä. Ammatti- ja taparikolliset sekä Juha Hurme lähetetään Islantiin.
  10. Suomessa myytävät ja käytettävät mobiililaitteet edellyttävät tuntiresursoitua käyttöjärjestelmää, joka sallii laitteen toiminnan 10 tunniksi viikossa. Mobiiliviihteen ylikäyttö rinnastetaan kulttuuripääoman kasaamiseen: gigalain puitteissa jokainen kansalainen saa omistaa enintään 32 gigaa tekstiä, ääntä ja videokuvaa.

Mitä rakkauselokuvista kannattaa lukea


Rakkauselokuvan käsikirja on nyt niin pitkällä, että uskalsin koota hakemistoluettelot henkilöiden ja elokuvien nimistä. Elokuvia on mukana vähintäänkin mainintoina 654 kappaletta, henkilöitä 569, tosin pari tulee vielä lisää, kunhan keksin kuinka tiivistää Hannu Lemisen ja Teuvo Tulion suomalaisen näkemyksellisyyden (?) muutamiksi lauseiksi.

Kirja on nyt kooltaan hieman ohkaisempi kuin Tieteiselokuvan käsikirja eikä ole mitään erityistä syytä paisuttaa sitä juuri kotimaisen elokuvan kohdalta, kun eurooppalaisesta romanssista riittäisi mainittavaa loputtomiin, klassikkoja ja trendejä, jotka olen taatusti unohtanut Hollywood-tavaraan keskittyessä. Laurilta ja Saaralta tulevien viimeisten palautteiden perusteella teen lokakuussa vielä rakenteellisiakin muutoksia jos tarpeen, mutta mitään ei taatusti putoa pois kokonaisuudesta.

Jos viimeistelevä toimitustyö etenee yhtä sujuvasti kuin edellisten käsikirjojen kohdalla, niin Rakkauselokuvan käsikirja tulee ilmestymään helmikuussa 2018, varmaankin ystävänpäiväksi. Sen jälkeen kukaan ei voi enää katsoa Titanicia nauramatta ja Doris Daytä kyynelehtimättä.

Tällä kertaa käsikirjasta jää kuitenkin puuttumaan yksi olennainen luku, suositukset mitä lukea tämän genren ulkomaisesta tietokirjallisuudesta. Kattavia lähteitä kun on hämmästyttävän vähän verrattuna scifi-elokuvien tutkimukseen ja harrastajien innoittuneisiin tietokirjoihin. En ole nähnyt yhtäkään kirjaa, joka yrittäisi edes Hollywoodin osalta olla yhtä kattava kuin oma teokseni.

Kotimaisista lähteistä jätin aluksi kokonaan pois Peter von Baghin Kaipuun punainen hetki (1991), mutta nyt viime viikkoina olen palannut selailemaan sitä, koska mitään yhtä perusteellista katsausta rakkauselokuvien ESTETIIKKAAN en ole ulkomaisista löytänyt. Lähdekäytettävyyden ongelma on tietysti ennallaan: yhteyksien ja toistuvuuksien löytäminen elokuvien välillä ei alkuunkaan onnistu von Baghin teoksen avulla, ja kirjoittajansa.... omaperäisen ylevät luonnehdinnat eivät suomennu elokuvaestetiikan käsitteiksi.

Tässä kuitenkin muutamia suosituksia, jotka lavensivat ja syvensivät ratkaisevasti omaa käsitystäni rakkauselokuvista:




🔻Stella Bruzzi: Undressing Cinema: Clothing and Identity in the Movies, 1997.

- Kirja nostaa esille pukusuunnittelun merkityksen romansseissa ja vaatteiden semantiikan osana elokuvan kuvamaailmaa ja juonenkehittelyä.

🔻Lindsay Coleman (toim.): Sex and Storytelling in Modern Cinema,  2015.
 - Suhteellisen tuore artikkelikokoelma siitä, miten erotiikkaa ja pornoa käytetään kerrontakeinoina elokuvissa, eritoten romansseissa. Ei sisällä mitään skandaalimaisen radikaalia näkemystä, mutta vahvistaa käsitystä siitä, etteivät pornopalat ole pelkkiä erikoistehosteita edes romansseissa.

🔻Mary Harrod: From France With Love, 2015.
- Samoin mukavan tuore kuvaus ranskalaisten romanssielokuvien lähihistoriasta ja trendien eritahtisuudesta Hollywoodiin nähden. Iso puute on se, ettei kirjoittaja paljoakaan vedä yhteyksiä ranskalaisen elokuvan perinteeseen. Iso bonus on se, miten naisohjaajien nousu huomioidaan yhtään peittelemättä ranskalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin perikonservatiivisuutta.

🔻James Harvey: Romantic Comedy in Hollywood, from Lubitsch to Sturges, 1987.
- Tärkein yksittäinen lähdeteos romanttisen komedian varhaishistoriasta. Ilman tätä kirjaa en olisi pystynyt valitsemaan mikä rom-comissa on tärkeää aiheiden ja alalajien kannalta. 1980-luvulta eteenpäin rom-comista on kirjoitettu paljon enemmän kuin mistään muusta romanssielokuvan alueesta, muttei tämän teoksen veroista, leffaharrastajan ja historioijan otteet yhdistävää jättiläisteosta. 

🔻Peter Larsen: Film Music, 2005.
- Elokuvamusiikista löytyy yllättävän vähän yleistajuisia tietokirjoja. Tämä on hyvä perusteos ja sisältää riittävästi esimerkkianalyysejä. Silti jäin monin paikoin epävarmaksi, miten kuvailla tyypillisintä "romanttista musiikkia" edes lajikohtaisesti.

🔻John Mercer ja Martin Shingler: Melodrama: Genre, Style and Sensibility, 2005.
- Elsaesserin alkuperäisiin artikkeleihin perehtyminen on välttämätöntä, jos haluaa sanoa jotain melodraamasta, samoin Sakari Toiviaisen teos on erittäin hyvä yleislähde melodraamasta käytyyn keskusteluun. Mutta tämä Shortcuts-sarjassa julkaistu kirjanen on paras mahdollinen tiivistelmä elokuvamelodraamasta sisältäen muutamia erinomaisia analyysejä. Bollywoodista tosin nämäkin tutkijat vaikenevat, koska se edellyttäisi paljon paljon laveampaa tietämystä ja vertailua.

🔻Paul Julian Smith: Desire Unlimited. The Cinema of Pedro Almodovar, 1994.
- Eurooppalaisten romanssielokuvien historiaa ei ole kukaan laatinut, ei edes maakohtaisesti. 
Mutta Almodovarin kaltainen rakkauden jättiläinen on pakko huomioida, ja ansaitsisi tietysti ihan oman alalukunsa, jollei se taas veisi tilaa muilta eurooppalaisilta elokuvilta. Tämä on erittäin hyvä yleiskuvaus Almodovarin tuotannosta, vaikka yhteydet muihin espanjalaisiin elokuviin ovat juuri niin niukat kuin mitä faniteokselta voi odottaa.

🔻Kyle Stevens: Mike Nichols: Sex, Language, and the Reinvention of Psychological Realism, 2015.
- Mike Nichols on niin ikään jännittävä poikkeus rakkauselokuvien tekijänä. 
Tämä kirja sai miettimään uudelleen, mitä psykologinen realismi oikein tarkoittaakaan romanssin yhteydessä ja miten kuvailla siihen käytettyjä filmikerronnan keinoja tiiviin yleistajuisesti, menemättä liian pitkälle yksittäisten elokuvien (Miehuuskoe, Miehuusvuodet, Closer) esimerkkeihin.



maanantai 25. syyskuuta 2017

2312 (romaani)


Kim Stanley Robinson on eturivin tieteiskirjailijoista viimeinen suuri utopisti ja maailmanpelastaja. Mutta mitä uutta sanottavaa Robinsonilla on ihmiskunnan tulevaisuudesta? Eikö Capital-trilogia jo iskenyt siihen "maailma 5 minuutin kuluttua" -kuiluun johon muut scifistit eivät uskalla tarttua? Tai viimeistäänkin trilogian editoitu yhteislaitos, tai vielä kertaalleen aiheen kierrättänyt New York 2140?

Vaikka en ole lukenut noita uudelleenlämmityksiä, käsitykseni KSR:n arvosta avartui luettuani epämääräisen kohteliaita arvosteluja saaneen 2312-romaanin (2012). Se on vaikuttavan perinpohjainen kuvitelma lähiavaruuden asuttamisesta, ja samalla ähmättömän laiska ja rakenteeton romaanina. Sekä laveutensa että nimensä perusteella kirjan tavoitteena on lyödä paalumerkki tähän kyseiseen vuoteen 2312: mr. Robinson kävi ja NÄKI täällä, vähän kuten Clarke & Kubrick valloittivat itselleen 2001:n.

Luin romaania iltapuhteina jonnekin sivulle 280 saakka. Mukana oli vaivatonta pysyä, koska kirjassa ei ole juonta kuin novellin verran. Sitten kirjaan oli yhtä tylsempi tarttua, ja selailin sivuja eteenpäin, bongaillen tapahtumia sieltä täältä ja lukien perusteellisemmin ainoastaan ne "extracts"-väliluvut, jotka ovat tämän kirjan kovinta scifiä, selityksiä sille miten ja miksi lähiavaruutta asutetaan. Kokemuksen perusteella suosittelisin, että 2312:n romaanina nauttiakseen (?) siitä voisi hyvin jättää välistä sivut 250-450 ja mukana tapahtumissa pysyy ihan hyvin mukana. Lopuksi voi lukea huolellisemmin sivut 451-561.

2312 jättää fiiliksen, että juoni on syntynyt kauan sen jälkeen, kun KSR:lla on ollut kuvausmateriaali planeettojen ja asteroidien asuttamista varten. Maapallon tulevaisuuden suhteen KSR:n visiot ovat selvästi tavanomaisempia ja tarkoituksettomampia verrattuna siihen miten kirjailija viihtyy muiden planeettojen KESKENERÄISYYDEN kuvittelemisessa.

Asteroideja käytetään vuonna 2312 matkustamiseen aurinkokunnan sisällä, sellaisella vauhdilla, että matka hoituu viikoissa. Tämä onkin ehkä isoin scifistinen keksintö, jolla "domestikaalinen avaruusooppera" saadaan toimimaan suht tiiviinä maailmana. KSR tuntuu itsekin ihastuneen eniten näiden asteroidialusten eroavuuksien kuvaamiseen, joten niistä löytyy kaikenlaisia taskuversumeita, mukaanlukien pöljä "sexliner", joka on ihan turha yritys virittää kirjan tunnelmaa eksoseksillä. Myös Maasta pelastettavan sivuhahmon osuudet ovat täysin turhia, vaikka niillä tuodaankin juoneen lisää odotettavaa ja hieman arkisuuttakin superihmisiltä tuntuvien päähyvisten lisäksi.

Joku toinen, tai oikeastaan kuka tahansa toinen scifi-kirjailija käyttäisi näin näppärästi tiivistetyn maailman sotilaallisen konfliktin tarinointiin, mutta KSR ei ole koskaan tuntenut  vetoa sellaisiin tarinoihin. Konfliktit ovat hänelle kiinnostavampia sisäpoliittisina ja kulttuurien välisinä jännitteinä, joihin ei oleteta koskaan löytyvän juonenmukaista "lopullista" ratkaisua. Päinvastoin, KSR:n maailmojen REALISTISUUS on niiden prosessimaisuudessa ja loputtomassa dialogissa yhteisöjen sisällä. Siksi yrityskin kuvailla väkivallalla ratkaistavaa konfliktia, kuten Aurorassa tapahtui, näyttää KSR:n tekemänä verraten kömpelöltä ja väkinäiseltä.

Ison mittaluokan visioijana ja visioiden tiivistämisessä rykelmään keskeisiä uudiskäsitteitä 2312 on romaani omassa luokassaan, jopa komeampi kuin keväällä lukemani, oikeasti juonivetoinen Aurora (2015). Sen tärkein vaikutus voi kuitenkin olla välillinen, oppituntina muille avaruusscifin kirjoittajille.

Tämä kirja voi kyllä olla viimeinen mitä KSR:n tuotannosta luen. Arvostelujen perusteella Galileo's Dream (2009) on väliaskel hörhömpään suuntaan eikä Auroran jälkeen kirjailijalla liene mitään uutta aihealuetta mitä valloittaa. Kirjallisten keinojen kokeilussa 2312 on hyvä yritys tuoreuttaa eeppisen mittaluokan romaanikerrontaa, mutta tekoälyn näkökulmaa jäljittelevät jaksot (listaukset, katkelmat ja virkerakenteeton kerronta) tuntuvat yhtä avuttomalta kokeilulta kuin Aurorassa. KSR tuntuu saapuneen scifistisen horisonttinsa rajalle monella tapaa.

*

Samaan aikaan viidakossa: Agricolassa on ilmestynyt arvosteluni amerikkalaisen bell hooksin pamflettiteoksesta Rakkaus muuttaa kaiken (2017) sekä Kiiltomadossa arvosteluni amerikkalaista povitähdelle omistetusta novellikokoelmasta Marilyn, Marilyn (2017).





sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Montparnasse Bienvenüe (elokuva)

Montparnasse Bienvenüe (2017) oli selitetty R&A:n ohjelmakirjassa jänskäksi sekoiluksi pitkin Pariisin katuja. Ilmeisesti festivaalin täytyy varoa paljastamasta, että kyse voi olla taide-elokuvasta. Hölmöjä  muodollisuuksia olivat filmien edellä lausutut esittelytkin: mutistaan vain filmin nimi ja tervetuloa. Ikään kuin yleisö ei tietäisi mitä odottaa.

Oikeaa draamaa kaurismäkiläisissä lavasteissa
Kahden löysähkön filmikokemuksen jälkeen Montparnasse Bienvenüe oli onneksi yhtä raikas kuin älykäskin, jopa poikkeuksellisen tehokas kuvakerronnaltaan ja harkittu kehityskertomuksena. Se ei siis todellakaan ole mikään bilesekoilutarina, eikä Pariisistakaan nähdä tuttuja maamerkkejä kuin parin (filmin nimeenkin kuuluvan) metroaseman osalta.

Erittäin tiiviisti päähenkilönsä Paulan lähi- ja puolikuvissa taltioiva vapaa kamera seuraa tätä tilanteessa, jossa kymmenen vuoden parisuhde katkeaa äkillisesti. Kun elämänsä perusteet joutuu rakentamaan uudelleen, ei ole valinnanvaraa mihin tarttua ja mitä valehtelee voidakseen pitää itsensä järjissään.

Iso angorakissa, jonka Paula varastaa miesystävältään, tuijottaa välillä armottomasti suoraan kameraan. Tässä elokuvassa se on mitä hurmaavin vertauskuva realismin asteesta. Kasvokkain elämän kanssa joutumista tämä filmi käsittelee enemmän kuin mitään muuta, värisymboleilla sujuvasti koodattuna: siniset vaatteet ja sisustukset merkitsevät onnea, lilan punainen itsepetosta ja ahdistusta. Tämä luonteva kaksina(ama)isuus palautetaan Paulan silmin, joista toinen on sininen kuin tulevaisuus, toinen vihreä kuin luonnonvoimat, jotka puuttuvat Paulan ankeasta ympäristöstä mutta riehuvat hänen sisällään.

Ohjaaja Léonor Serraille palkittiin tästä esikoisfilmistään tänä vuonna Cannesissa, ja syystäkin. Mutta tähdenlentona nousevan esikoisohjaajan ja voimarooleihin pystyvän indienäyttelijän (Laetitia Dosch) sanoma kolmikymppisten väliinputoajien voimakkuudesta ei erottuisi ilman täydellisen kerrontarytmin löytänyttä leikkausta ( Clemence Carre). Ranska toki loistaa naistoimijoiden osuudella filmiteollisuudessa, mutta aniharvoin tuloksena on ollut näin täydellistä joukkuetyötä kuin tämä (itseironisella) Jeune Femme -nimellä kotimaassaan julkistettu sukupolvitriumfi.

Montparnasse Bienvenüe on niitä filmejä, jotka palauttavat uskon elokuvakerronnan ensisijaisuuteen, samoin kuin ranskalaisen filmikoulutuksen etumatkaan tässä vaikeaksi uskotellussa taiteenlajissa.



Final Portrait (elokuva)

Final Portrait (2017) on alavireinen, lähes yhteen huoneeseen mahdutettu luonnekuvaus taiteilija Alberto Giacomettista. Kolmen viikon ajan taiteilija tekee muotokuvaa amerikkalaisesta taiteensuosijasta, mr. Lordista, pyyhkii ja aloittaa yhä uudelleen tyytymättömänä kasvoihin.

Amerikkalainen seuraa läheltä vanhan taiteilijan kotielämää, jossa kylmää ateljeeta vastapäätä on yhtä kolkon näköinen makuuhuone. Kaikki on syksyisen harmaata ja veistossaven sävyttämää. Kuolemaa lähellä raahustava Giacometti suhtautuu rahaan, viiniin ja ruokaan merkityksettömänä massana joka velloo ihmisten välissä. Prostituoitu, jota hän käyttää toistuvasti mallina, on tarpeellinen välittömän luonteensa vuoksi. Pariisi vuonna 1964 ei pahemmin piirry kehykseksi.

Jää epäselväksi, miksi Final Portrait on tehty ja mitä se välittää pohjana olleesta mr. Lordin muistelmateoksesta. Näemme läheltä miten maalaus syntyy, mutta Giacomettin taidenäkemyksestä selviää vain ainaisen keskeneräisyyden välttämättömyys. Ei mikään yllätys. Mutta mitä G:n kuuluisat venytetyt ukkelihahmot oikein kätkevät? Siihenkään ei filmi tarjoa edes vihjeitä. Vaikka taiteilijaa esittävä Geoffrey Rush tekee uskottavan introvertin vanhuksen, on turha odottaa samanlaista jännittävää karikatyyriä kuin hän teki "Loistossa" (1996) pianistinerona.

Näyttelijänä tunnetulta Stanley Tuccilta tämä filmi on jo viides ohjaus. Edellisistä olen nähnyt "Blind Date" (2007) ja pidin sen pienimuotoisuudesta paljon. Nyt en erityisemmin.

Näin tämän elokuvan tänään R&A-festarilla. Olisin jättänyt sen väliin, jos olisin lukenut siitä yhdenkin rehellisen kritiikin.

The Party (elokuva)

Kristin Scott Thomas, Cherry Jones, Emily Mortimer, Cillian Murphy, Timothy Spall, Patricia Clarkson ja Bruno Ganz. Melkoinen ensemble taitavia näyttelijöitä ja niin erilaista taustoista, että yhdistelmä vaikuttaa tarkkaan harkitulta. The Party -elokuvassa (2017) ei mikään muu ole kumminkaan harkitun oloista kuin ne ulkoisimmat, näyttöarvoon tähtäävät elementit.

Elokuvan dialogi kuulostaa siltä, että se on kirjoitettu 71 minuutissa, samassa ajassa kuin filmin kesto. Farssimaisten hahmojen tokaisuihin suhtaudutaan kuin kyse olisi vakavasta poliittisesta satiirista, kun ilmeisempi ratkaisu olisi vyöryttää repliikit ja toiminta toistensa lomaan, päästää näyttelijät valloilleen. Vaan sellaistahan ei materiaalinsa annostelusta tunnettu Sally Potter tekisi.

Niinpä The Party jää eriskummallisen ohkaiseksi kamarinäytelmäksi, jossa tuoreen ministerin illanvietto keskeytyy kaveripiirin skandaaleilla. Petosten lukuisuus, väärinkäsitysten yksinkertaisuus, ja hahmolta toiselle vaihtuva pistooli ovat sellaisen farssimaakarin valintoja, joka ei alkuunkaan usko tarinansa tematiikkaan.

Loppuvitsi, poissaolleen 8. hahmon merkitys, on dekkarimaisen naseva yllätys - ikävä vaan että vitsit ja nasevuudet vievät laidan poliittisesta allegoriasta. Jos siihen pyrittiinkään.

Varsinainen syy tämän mustavalkofilmin katsomiseen ovat viileät näyttelijäsuoritukset muiden kohkaamisen keskellä: aina yhtä luotettava Timothy Spall, notkean arvoituksellinen Kristin Scott Thomas ministerihahmona, sekä tätimäisen sarkasmin suuri sivuosanäyttelijä Patricia Clarkson.

Puolipitkiä elokuvia saisi olla enemmänkin. Tästäkin filmistä olisi voinut nipistää 10 minuuttia tyhmiä vitsejä mitään menettämättä.

Näin tämän elokuvan R&A-festarilla missä yleisön naurattamiseen riitti, kun juppi nuuskaa kokaiinia kylpyammeen laidalta. Ehkä Potter onkin halunnut tehdä vaihteeksi elokuvan juuri tällaiselle yleisölle.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Get Out (elokuva)

Get Out (2017) on saanut kohtuuttoman ison maineen amerikkalaisen rasismin paljastavana kauhufilminä. Se on juoneltaan simppeli 'Arvaa kuka tulee päivälliseksi' -etnoromanssi, jossa on tasan kaksi yllätyskäännettä ja 1970-luvun pikkukaupunkilainen syyssävytys.


Ensimmäinen puolisko filmiä rakentuukin sille jännitykselle, miten vanhaan maailmaan juuttunutta USA:a tässä kuvaillaan, kun valkoisen keskiluokan on syytä epäillä hautovan suorastaan arkaaista vihaa mustaihoisia kohtaan. Mutta jälkimmäinen puolisko Get Out -filmiä on ihan tavanomaista "mitä kidutusta ja kostoväkivaltaa luvassa seuraavaksi" -actionia. 

Asetelma tuo mieleen Purge-filmin, jossa hieman uskallettiin kuvitella dystopiaa keskelle aivan normaalia nykypäivää, mutta vedettiin tästä sitten suoraviivainen "piiritetty koti" -kauhutarina.

Get Out jättää toki enemmän pureskeltavaa mieleen kuin keskivertoinen, poikkeuksetta valkoisia uhriuttava jenkkikauhupätkä. Sen käänteisellä logiikalla hirtehinen selitys, miksi valkoinen luokka onkaan kiinnostunut mustista, on osuvuudeessaan enemmän kuin satiiri, samalla tavalla kuin "The Stepford Wives" (1975) oli aikoinaan kokonainen vaihtoehtoinen maailmanselitys itseymmärryksensä hukanneelle Amerikalle - koska pilkan täsmäkohde oli Hollywood, ei todellisuusmössö nimeltä USA.

Get Out -filmin lopetus on valitettavasti mitä tylsin ja tavanomaisin, satiirinkin terän ylsistävä. Tieto tämän elokuvan olemassaolosta on tärkeämpi kuin sen katsominen, usko pois.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Julkaise ilmaiseksi, sanoi tiedekustantaja


Vuonna 1998 julkaisin väitöskirjan tiedekustantajalta ja vuonna 2016 sen jatko-osan. Ne ovat opettavaisimmat kokemukseni tiedekustantamisesta. Ne ovat vallan toista kuin kokemukseni kauno- ja tietokustantamisesta, joissa eletään vielä rehdin kauppakapitalismin hengessä.

Vuonna 1998 tiedekustantamisen merkitsi vielä humanistien hyviä vuosia eli tutkijan ei tarvinnut VÄLTTÄMÄTTÄ maksaa kustantajalle saadakseen teoksensa julki. Kirjallisuudentutkijoilla oli vielä etuna, että SKS:n perustamiskirjassa kustantamo velvoitettiin alan väitöskirjojen julkaisuun. SKS:n jouduttua talousvaikeuksiin, ehkäpä omistakin syistään eikä vain suhdanteiden, sen linja kääntyi päinvastaiseksi. 2000-luvun SKS on kuin kirjakerho, johon pääsee jäseneksi kuka tahansa ja joka julkaisee nyrkkeilijän elämäkertaa ja koirien maailmanhistoriaa. Ihan tosi.

Niinpä kun 2016 sain sinne lävitse väitöskirjan jatko-osan, Tuttua lemmentouhua, allekirjoitin nollasopimuksen jotta teos otettiin julkaisuohjelmaan: sitouduin siihen ettei minulle makseta penniäkään rahaa kirjasta. Olin tehnyt kirjaa 20 vuotta ja pidin todennäköisenä, ettei sitä kukaan muukaan julkaisi. Gaudeamukselta se oli saanut ystävällisen palautteen, mutta juuri samaan aikaan (2015) kyseinen kustantamo päätti ampua itseään jalkaan ja keskittyä kaupallisempiin julkaisuihin.

Samalla tiellä on SKS. Tänään tuo arvostettu tiedekustantamo lähestyi minua spämmiä muistuttavalla ilmoituksella, että minun on mahdollista saada nyt kirjani julki myös e-versiona, ja IHAN ILMAISEKSI.  

Minun ei siis tarvitse maksaa heille mitään siitä, että he laittavat kirjani pdf:nä verkkosivuilleen. Tämän he ilmoittavat minulle iloisena asiana. Miten tyhmänä he siis pitävät humanistisen alan tohtorikoulutettua ihmistä? Ja kuitenkin julkaisevat tämän tekstejä vakavasti otettavina tutkimuksina?


*

Tiedekirjojen ilmainen julkaisualusta
Tällä kohtaa ymmärrykseni ympäröivästä maailmasta poikkeaa näköjään kauaksi siitä, mitä on erillinen planeetta nimeltä tiedekustantaminen. En alkuunkaan ymmärrä, miten olisi minun etuni, että rakkausaihetta koskeva tietämykseni, josta en ole saanut palkkaa enkä palkkiota, leviäisi ilmaiseksi vieläkin isommalle yleisölle. Se voi olla kustantajan etu imagonkohotuksessa, mutta ei vapaan toimijan.

Vertailukohdaksi voi ottaa kaunokirjailijan aseman. Kirjailijaliitto on ottanut viime vuosina tiukan kannan näihin "tule esiintymään ilmaiseksi niin saat siitä mainosta" -imagonkohotuksiin. Periaatteena on, että kirjailijalle maksetaan edes JOTAKIN esiintymisestä, koska se on osa hänen työtään. Tutkijoiden ammattiyhdistys ei moisesta välitä. Ne ovat sisäistäneet "Julkaise tai kuole" -periaatteen syvemmälle kuin taideala ja muut saalislajit kykenisivätkään.

Hyötymoraalia koskevien kysymysten lisäksi olen ymmälläni siitä, millaiset "sivistystavoitteet" nyt yhdistävät tiedekustantamoja ja yliopistoja. 

Käytännössä kaltaiseni vapaat tutkijat pakotetaan tekemään ilmaiseksi työtä yliopistojen ja kustantamojen eduksi. Yliopistot pitävät samalla tarkoin huolta, että vapaat tutkijat eivät pysty hyödyntämään niihin kertynyttä tietoa. Yliopistojen kirjastoissa on jo nyt enemmistö tutkimuskirjallisuudesta saatavilla ainoastaan e-kirjoina eli ainoastaan niiden omille opiskelijoille ja tutkijoille. Nämä samaiset yliopistot pyörittävät akateemista keskustelua  seminaarien varassa, joissa ne käyvät keskustelua naapurista kutsumiensa, samaa diskurssikartellia edustavien henkilöden kanssa. Olisi vaarallista päästää vapaat tutkijat edes tutustumaan teoksiin, joiden siteeraamisesta he palkkansa nostavat. Miksi siis vapaa tutkija antaisi omaa tietämystään ilmaiseksi näiden kartellien käytettäväksi, kun niiden taktiikka on täysin päinvastainen?

Tiedeinstituutioiden kehitys sentään etenee kahteen vastakkaiseen suuntaan. Siinä missä yliopistot ovat kutistuneet mustiksi aukoiksi, joista informaatio ei pystyisikään pakenemaan ulkopuolelle, tiedekustantamot ovat muuttuneet pulsareiksi, joista informaatio räjähtää hallitsemattomina purskeina.

torstai 7. syyskuuta 2017

Kansallisooppera korvataan Terrafamella


Kun valtio haaskaa veronmaksajien rahoja hullutuksiin, jotka ovat vaaraksi ympäristölle ja ihmisille, rientävät valppat kansalaiset osoittamaan mieltään moisen instituution edustalle. Mutta nyt kun Kansallisooppera on skandaalin keskipisteessä maksettuaan Kari Heiskaselle yli 100 000 euroa tekemättömästä työstä, ei oopperatalon edessä näy vihaisia kansalaisia, minkkiturkkimassoista puhumattakaan. Miksi ei?

Syy on epäilemättä siinä, että kaikki valtionyhtiöt, joihin kansallisooppera ja kansallisteatteri kuuluvat vaikkeivät siitä meteliä pidäkään, ovat muuttuneet oopperamaisiksi. Valtionyhtiöt eivät niinkään ESITÄ mitään, eivät edes ylpeään taidemassiivin asemaan itsensä erottaneet k-ooppera ja k-teatterikaan. Ne ESITTÄVÄT ESITTÄVÄNSÄ. Tuhlatessaan tolkuttomia summia rahaa palkkoihinsa ja resursseihinsa ne ilmaisevat niiden sisäisessä avaruudessa tapahtuvan jotain metafyysistä, mikä on täysin erillään siitä Suomesta, jonka arki rakentuu sadoille tuhansille työttömille ja piteneville leipäjonoille.

Niinpä jokainen mielenosoitus oopperatalon edessä olisi vain myönnytys sille, että kansallisooppera on totuus muista valtion instituutioista.

Asia erikseen on se, miten vastedes suhtautua Kari Heiskasen kaltaiseen taiteilijahenkilöön. Ehkä olisi aika arvioida, ovatko Heiskasen aiemmat ohjaukset ja näyttelijätyöt olleet nekin 100 000 euron arvoisia laadultaan?  Ehkä kurjat teatterikriitikot vain ovat vähätelleet Tampereelle ohjattua puskafarssia Sormet hunajapurkissa (2015) tavallisen virtasen (tai heiskasen) upseerihommiksi? Ehkä edes tv-katsojat eivät ihan tajunneet, että Mutapainin ystävissä (1984-85) pieruhuumoria tehnyt Heiskanen olikin näyttelijänä maailmanluokkaa?

Nopea googlaus kertoo, että teatteritaiteen luvatussa maassa, Britanniassa, teatteriohjaajan keskipalkka on ollut (vuonna 2014) £10,759 (mediaani £5,000). Jos kyseessä oli todella nimekäs ohjaaja, joka sai saman vuoden aikana ohjauksen neljälle arvostetuimmalle näyttämölle (Royal Court, Donmar, Young Vic ja Hampstead Theatre) hän pystyisi tienaamaan vuodessa £22,000. Vuotta 2014 koskeneessa palkkakyselyssä 346 teatteriohjaajasta vain 9 tienasi yli £44,000.

Oopperan ohjaajavirat ovat tietysti omassa mittaluokassaan, koska se on... oopperaa. Britanniassa Sir Antonio Pappano näkyy tienanneen hyvänä vuonna £539,000 kansallisoopperan kapellimestarina. Ohjaaja Kasper Holten tienasi samaan aikaan samassa talossa £287,000.Mutta nämä ovat siis oman kansallisinstituutionsa sisäistä väkeä, jotka joutuvat oikeastikin tekemään jotain työkseen. Kari Heiskanen, sen sijaan, on taiteenalansa freelanceri, joka voi heittää yhtenä päivänä keikan Inarin baarissa ja toisena kansallisoopperassa.

Jos kansalaiset kuitenkin oikeasti haluaisivat jotain KANSALLISESTI merkitsevää ulos oopperatalosta, siihen olisi yksinkertainen ratkaisu: lopetetaan nykyinen oopperatalo 100 kiloeuron hiekkalaatikkoriitoineen, ja korvataan se Terrafame-yhtiöllä. Viikoittainen uutisointi Terrafamen ympärillä riittää tuottamaan saman määrän komediaa, tragediaa ja pääministerin yksinlauluesityksiä kuin yksi kaakelipisuaarilta näyttävä rakennelma Töölönlahden perukoilla.


tiistai 5. syyskuuta 2017

Syysprinssi (DVD)


"Ilo on siirtymistä pienemmästä suurempaan täydellisyyteen", siteeraa mies Spinozaa. Sitten näytetään puolialastonta paria laajana puolikuvana sivulta, vatsaan rajattuna puolikuvana vinosti ylhäältä, ja pussailua lähikuvina. Kohtaus kestää puoli minuuttia. Sitten pari alkaa keskustella mistä miehen uusi romaani kertoo: kokokuva edestä, laaja kokokuva olohuoneesta sohvan takaa, kokokuva parista sohvalla, ja taas laaja kokokuva sohvan takaa. Tämän jälkeen kerrotaan pariskunnan ensimmäinen yhteinen motivaatio puolikuvasta puolikuvaan vaihdellen: nainen istuu vessanpöntöllä, mies tupakoi, sopivat kirjoittavansa rakastelun jälkeisestä hajusta.

Mitään ei korosteta, mitään ei pohjusteta, mitään ei kontrastoida, millekään sanotussa ei avata visuaalista monitulkintaisuutta. Nelikymppiset näyttelijät patsastelevat muotivaatteissa. Puolikuva kokokuva puolikuva kokokuva puolikuva kokokuva yhdessä kulkien.

Syysprinssi (2016) on suomalaista elokuvakerrontaa ilman mitään kerrottavaa ja ilman mitään millä kertoa.
Syysprinssi on suomalainen käsitys romanssista: väännetään pakolliset kuviot. 
Syysprinssi on suomalainen todistus taiteenalan nolla-ajattelusta, jossa aikalaismusiikki korvaa tunnelman ja mediatuttu viitekehys kulttuurituotteen tarpeet.

Syysprinssi romaanina (1996) voi olla Anja Snellmanin viimeisiä mestariteoksia, mutta elokuvana se on sietämättömän pinnallinen ja väkinäinen. Minä lainasin sen DVD:nä kirjastosta. Älä sinä tee samoin.

Jos Syysprinssin katsoo, muistaa miksi ei halua katsoa - suomalaista elokuvaa.
Missään muodossa.


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kirjailija ja arjen poliittisuus (TKP)

"Työväenkirjallisuuden päivä" (TKP) voi kuulostaa yhtä muinaiselta jäänteeltä kuin Lenin-museo, mutta niin vain siitä on muodostunut tamperelaisen kirjakulttuurin henkireikä aivan kuten keväisin järjestettävästä EKF-tapahtumasta. Tunnelma on mukavasti kirjallisuuden sisäpuolella, jopa poliittisesta näkökulmasta, mitä missään muissa kirjallisuustapahtumissa (paitsi EKF) ei yleensä näe. Tunnelman takaa tietysti se, että tapahtuma järjestetään työväenmuseo Werstaassa.

Tänä vuonna TKP:n (2.9. 2017) teemana oli "Arki", joten päivän huipentava paneelikeskustelu kosketteli sitten arjen merkitystä kirjailijoille. Mukana paneelissa oli kaksi senioria, Kreetta Onkeli ja Riku Korhonen, sekä kaksi aloittelevaa tekijää, Johannes Ekholm ja Aura Nurmi. Keskustelu alkoi uneliaasti, mutta oli yltyä poliittiseksi taisteluksi, oikeistossa Onkeli & Korhonen ja vasemmiston ääninä Ekholm & Nurmi. Tuskinpa olin ainoa, joka vakuuttui siinä määrin näiden vasemmistoäänien terävyydestä, että ensi töikseen etsii käsiinsä heidän esikoisteoksensa (Rakkaus niinku ja Villieläimiä).

Se unelias osuus keskustelua koski kohtuuttoman hankalaa kysymystä, millaista on kirjailijan arki. Onkeli vertasi työtään 100 metrin pikajuoksijaan, jonka aikaansaannoksesta nähdään julkisuudessa vain pieni viipale verrattuna kaikkeen arkiseen harjoitteluun. Hänen kommenttinsa "Tylsyys on työmetodi" on helppo allekirjoittaa itse kunkin tekstityöläisen, joka ei puurra tarinoita ja juoksuta juonta senttaajan tavoin.

Korhonen puolestaan vertasi uuden kirjan aloittamista 100-vuotiaaseen mieheen, jolle tehdään peniksenpidennysleikkaus: edessä oleva työ tuntuu yhtä absurdilta. Johannes Ekholm totesi, että eipä se arki ole kummempaa kuin hänen kokemuksensa toimistotyöstä, Excel vain on vaihtunut Wordiin. Myös asema on yhtä avuton. Kun Ekholm oli pyytänyt kustantajalta lainaksi läppäriä viimeistelläkseen teoksensa, edes sitä ei ollut suotu.

Päivän kirpeimmät kommentit esitti esikoisrunoilija Nurmi. Hänen arkensa rakentuu paljolti Helsinki Poetry Connection -yhdistyksen ympärille. Luovaa työtään hän vertasi jatkuvaan valikoivaan kopiontiin, materiaalin etsimiseen äänirunoutta varten. Nurmi oli ainoa joka osasi puhua havainnollistavasti siitä, miten kirjailijan arkeen vaikuttaa palkitseminen (17000 e Jäntin palkinnosta) ja mistä kaikesta se arjen silpputyö koostuu, myös poliittisesta näkökulmasta.

Kirjailijan osuudesta nykypäivän politiikkaan hän oli Ekholmin kanssa samaa mieltä siitä, että nykyisen hallituksen pyrkiessä kriminalisoimaan köyhyyden, on kirjailijan vastuu antaa ääni niille, jotka eivät enää itse jaksa. Ekholm totesi tämän siinä muodossa, että prekariaattisesta näkökulmasta syntyy sellaisia tarinoita arjesta, joita muuten ei syntyisi. Lisäksi poliittisuutta ovat kaikki ne kompromissit, joita kirjailijan on tehtävä saadakseen tekstejään julki.

Onkeli, Korhonen, Ekholm ja Nurmi.
Poliittiset rintamat syntyivät siitä, että Onkeli alkoi kiistää hallituksen vihamielisyyden köyhiä kohtaan. Hän väitti, että Suomessa on vain mukavia ja epämukavia ihmisiä eikä luokkakysymys ylipäänsäkään sovi Suomeen. Korhoselle jäi sitten se epämukava tehtävä toimia välissä sovittelijana, muistuttaa että länsimaissa vasemmisto menestyy enää semanttisissa tehtävissä, mutta ei pääoman analyysissä. Tämä meni varsin kauas paneelin aiheesta, ehkä tarkoituksella. Paneelin vetäjän kysymykseen siitä, millainen motivaatio Korhosella oli kuvata keskiluokkaisia miehiä uusimmassa teoksessaan (Emme enää usko pahaan, 2016) tämä vastasi, että motivaationa oli kuvata miesten väkivaltakulttuuria.

Näin kysymys kirjallisuuden poliittisuudesta sukelsi taas sujuvasti turvallisempiin kysymyksiin kirjailijan sukupuolen ja -polven merkityksestä. Kiinnostava tämäkin osuus oli, etenkin jos on niin, että sukupolvikirjailija on aina median miehille suoma titteli. Ekholmia on kuulemma nimetty Y-polven kirjailijaksi, mistä hän ei ollut lainkaan innostunut. Korhonen saikin siitä tilaisuuden siirtää keskustelun median suuntaan: kun Hesarin kriitikko oli aikoinaan (2003) nimennyt hänet "sukupolven näkijäksi", muiden lehtien kriitikot toistivat kuorona tämän epiteetin, ja niin se jäi määrittelemään Korhosta seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Arvailla sopii, voisivatko määritelmät "porvariskirjailijasta" tai "työläiskirjailijasta" elää nykypäivänä edes kymmentä päivää verrattuna miehisiin "sukupolven ääniin".

Kaikkiaan TKP on säilyttänyt paikkansa tapahtumana, jonka näkyvyys ja merkitys muualle Suomeen taitaa olla lähellä nollaa.
Paikallisesti se on tämän takia sitäkin merkittävämpi. Yleisö on luultavasti aika lailla samaa vuodesta toiseen.

Miinuspuoli on se, että kirjoja emme saaneet Pirkkalaistenkaan pöydästä kaupaksi kuin kymmenkunta, useimmat suoraan tekijältä ostajalle. Saara myi kolme kirjaansa, joten elää niiden voitolla ehkä maanantaihin saakka; minä myin vanhan romaanini kolmella eurolla, mikä haihtui taskusta jo ennen pihalle pääsyä. Tiesipä pistäytyneensä politiikan liepeillä.