KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





maanantai 25. helmikuuta 2019

Tallinna jees, Budapest jää

Ehkä Tallinnassa tulisi käytyä useammin Tukholman sijaan, jos sieltä löytäisi oloisensa liikkumatilan yhtä helposti kuin Tukholmasta. Nyt kaikki kokemukset Tallinnasta ovat sellaisia, että tuntee joko itsensä massan mukana ajautuneeksi vodkaturistiksi tai yli-ikäiseksi hipsteriksi. Kielimuuri on korkeampi kuin mitä Unkarinkaan kohdalla, koska ei ole motivaatiota opetella helpointakaan sanastoa. Kuulemma tämä asenne ("Eesti kuulostaa siltä kuin osaisin jo") on meillä suomalaisilla yleinen.

Virossa myydään D.F. Wallacen esseitä R-kioskin lehtihyllyssä!
Viime viikonlopun reissu J&S:n kanssa teki kaupungista taas hieman erilaisen, senkin vuoksi, että ei ollut mitään tarvetta käydä missään erityisesti, ei edes tankata halpisviinoja laivalta, kun saimme pötkötellä paluumatkan hytissä. Hotellikin oli niin erinomainen linnoitus, että saattoi uskoa sen säilyttäneen ilmapiirinsä 1300-luvulta saakka. Aamiaisella istuessa näimme ylioppilaiden kävelevän ikkunan takana miekat kädessä. Sattui olemaan Viron itsenäisyyspäivä, se konservatiivisempi eli vuoden 1918 versio. Toisen sattuman johdosta mukanani oli ties monettako kertaa aloittamani "Book of Duels". Sääli vaan, että sitä vanhan maailman tunnelmaa ei Tallinnassa koe senkään vertaa kuin Tukholmassa. Niin paljon rankkaa lähihistoriaa törröttää välissä. Ja miljoona vodakturistia jonossa takana.

Nyt Tampereelle hiihtolomaviikkoon asettuminen tuntuu tuplasti oudolta, koska on tottunut viettämään tätä lomaviikkoa Savossa, monesti mökiltä käsin talven lyhenemistä katsellen. Nyt katselemme Oscar-gaalankin kotikatsomossa. Lapsi sairastaa vatsataudissa, minä sorttaan kirjailijoita excelillä. Nyttemmin asiatkin käyvät työstä, kun ei ole enää työasioita, vaan pelkkää halpiselämää.

Äsken Ryanair ilmoitti, että huhtikuussa aikomani halpislento (27 e meno) Budapestiin siirtyisi yöhön. Painoin refund-linkkiä. Jos lentoyhtiö peruu KAHDEN KUUKAUDEN päässä olevan lennon, se ennustaa moisen yhtiön lähestyvää mahalaskua. Pitäkää fasistinen halpisvaltionne joka pyörii halpisyhteyksien varassa. Minä taidan mennä metsään huhtikuussa, ehkä mökillekin, vaikka siellä tulemme olemaan vastaisuudessa ikäänkuin uudisasukkaita, kun mökkiresidenssin viimeinenkin perustaja kuoli.

Unkarin mukana maailmastani katoaa kyllä yksi ilmansuunta täydellisesti. Mutta niinhän tältä maailmalta suunnat ovat hukassa muutenkin, muiltakin.  Tallinnan  lautta on nopeampi kuin Helsingin juna.



maanantai 18. helmikuuta 2019

Jumppaus puuttuu luovasta työstä

Kuvassa olevien henkilöiden tyylitaju ei välttämättä vastaa äijäjumpan tavoitteita.
Äijäjumpassa käydessä sitä tulee aina miettineeksi, miten helppoa elämä olisi jos kaikessa mitä tekee olisi jumppaohjaaja kannustamassa.

Joka ainoa jumppaohjaaja, mitä olen eläessäni nähnyt niin yliopistojen henkilökuntajumpassa kuin työviksen tai kansalaisopiston jumppakursseilla, on ollut opettajana  10+. Ei sellaisia voisi kouluttaakaan missään kasvatustieteiden teoriatynnyreissä. Jopa lukiossa jumppaopettaja (Julle) oli ainoa opettaja jolle olen edelleen kiitollinen siitä asenteesta millä hän kouli meitä.

Luova työ (eli "työ") on se sumein elämänalue missä jumppaohjaajaa tarvittaisiin. Että olisi edes kerran viikossa vaikkapa kirjoittamisjumppaa, jossa ensin venytellään metaforia, sitten aletaan raapustaa raakaa proosaa viiden minuutin intervalleina. Käsin. Yksin. Sateessa.

Se sanojen maistelemisen rento raakuus, sehän se on mikä viehättää itseäni eniten teatteriharjoituksissa, ainoissa kielellisen luovuuden jumppatunneissa mihin rohjennut osallistua.

Nanowrimo on ainoa haaste, missä pääsee pidemmälle samanlaisessa raa'assa käsityössä, omien tyyliodotusten toistuvassa murskaamisessa ja niille nauramisessa. Mutta sivistääkö se itseä taiteilijana? Ongelmahan on se, että nanowrimon jäljiltä syntynyt teksti vaatii tolkuttomasti editointia, niin paljon, että lähes kaikki on tehtävä uudelleen.

Säännölliselläkään jumppaamisella eli improvisaatioharjoituksilla ei kirjailija pysty muuttamaan kirjoittamistyyliään. Näyttelijä ja muusikko ja ehkä kuvataiteilijakin voivat muuttaa tyyliään improilemalla. Mutta kokenut kirjoittaja kirjoittaa liskoaivoillaan. Hän tietää vaistomaisesti, miten hänen täytyy kirjoittaa puhtaat virkkeet ja huomaa vaistomaisesti milloin kappale täyttyy. Sitä varmuutta voi yrittää tunkea innoittuneena eli paksun elämänvalheen avulla mielen taka-alalle. Mutta siinä missä runoilijat huijaavat leikisti toisiaan "kokeellisella taiteellaan", ei prosaisteilla ole ketään muuta jolle valehdella kuin oma itsensä. Että nyt olisi tekeillä jotain ihan muuta kuin koskaan ennen.

En usko, että vuosikymmenten liiasta varmuudesta ja kokemuksesta voi enää kasvaa oikeaksi tyylitaituriksi muutoin kuin vaihtamalla täysin aihealansa tai kirjoituskielensä tai mediansa. Monet tyytyvät simuloimaan muutosta eli luottavat genrehybridiin tai mediarajat ylittävään entisen elämänsä sovittamiseen.

Kysymys kirjallisen tyylinsä ylittämisestä nousi mieleen viime viikolla lukiessa Ville Hytösen Luumun polte -romaanin loppuun. Se kun vaikuttaa kirjalta, joka on kirjoitettu armottoman... käsityön puuskassa kaiken totunnaisen ylittämiseksi ja silti jalat maassa. Kirjalta johon on mahdoton uskoa muutoin kuin ankarassa laskuhumalassa jonkin belgradilaisen räkälän pöydän alla, ja samalla kuitenkin kirkkaan TYYLILLISEN näkemyksen ja selvän tavoitteen saattelemana. Luumun polte on luultavasti korkein saavutus eroottisen proosan saralla, mitä suomeksi on kirjoitettu. Silti se on teos jota voisi suositella niillekin jotka eivät yleensä kyseiseen genreen koske. Yhtä aikaa pakonomaisen banaali ihmiskuvaltaan (ja nykypäivän orientalismiltaan...) ja hengästyneen henkistynyt niin kuin bukowskilainen rentturomantiikka olisi aivan kulman takana menettämäisillään katu-uskottavuutensa.

Omaan tyyliini sitä silti palaan kuin turvalliseen pakkopaitaan. Huomaan sen, vaikka olen yrittänyt editoida aina vain täsmällisemmäksi fiktiokerrontaani. Niin että seuraava satumainen tarina olisi kuin raudasta taottu, julman kulmikas mutta ehdottoman luja rakenteeltaan. Definitiivinen miekkafantasia? Edes.