KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

torstai 29. elokuuta 2013

Kirveet taiteilijatovereille



Juna-aseman kahvilassa tapasin pitkästä aikaa tohtori Finckelmanin. Hän oli matkalla pohjoiseen lepuuttaakseen hermoja ylikuumenneista taidemarkkinoista. En malttanut olla kiusaamasta häntä hetken. Tiedustelin häneltä ääneen, miltä kotimaisen kirjallisuuden taiteellinen tilanne vaikutti Helsingin sisäpiireistä katsottuna.


- Vuosi vuodelta surkeampaa, vastasi Finckelman.
- Kai sieltä joku kruununjalokivi edelleen erottuu joukosta, minä ehdotin.
- Toivotonta, sanoi Finckelman.
- Edes Olli Jalonen?
- Hänkö? Se apurahoilla lahjattomaksi ruokittu seurapiiriprofessori?
- No, ainakin Sofi Oksanen?
- Pah. Luotaantyöntävä ketjukirjoittaja.
- Odotat kai sentään seuraavaa Hannu Väisäsen teosta?
- Odotanko? Kuin budjettiriihen julkituloa.


Olisin halunnut nuhdella kelpo tohtoria siitä, ettei edes aitosuomalainen revisionisti kelvannut hänelle. Mutta kenties hänen kirjallista makuaan hivelisikin toisella kotimaisella kirjailtu sanataide? Kjell Westö?

- Kjell Westö? parahti Finckelman. - Pakkopullaa bulevardilta, elotonta museotavaraa!
- Entäpä Jari Tervo ja Kari Hotakainen? Nuo lahjomattomat pilkkakirveet?
- Puujalkahuumoria, tyrmäsi Finckelman. - Osoitteetonta luokkasatiiria, joka on köyhempää kuin se mitä aamutelevisio suoltaa.
- Ahaa. Ehkä nuoren polven kirjoittajat ovat enemmän sinun makuusi, sellaiset kuin uutta nousua tekevä Riikka Ala-Harja?
- Hänkö! huudahti Finckelman. - Se maansa myynyt mediatyrkky?
- Tai Jari Järvelä?
- Hah! Kangistunut alisuorittaja.
- Kai sentään tunnustat Mikko Rimmisen lajikohtaisen lahjakkuuden?
- Missä lajissa? Matelijoissa?
- Tai Joel Haahtelan, tuo lukupiirien laatuskribentin?
- Tätiosastoa, tokaisi Finckelman. - Tekotaiteen puoskari jos kuka.


Minun oli mietittävä hetki yrittäessäni keksiä edes yhden suomalaisen kirjailijan, joka voisi miellyttää tohtori Finckelmanin pitkälle jalostunutta taiteellista makua.


- Ahaa, jospa vika onkin kirjailijoidemme helsinkiläisyydessä eikä heidän keskiluokkaisuudessaan, minä ehdotin. - Mitäpä sanot taideinstituution haastajista, sellaisista kuin Riku Korhonen?
- Kuka? Ai se Image-poika. Moukkamainen tirkistelijä!
- Hmm. Entä humanismin äänitorvi, Leena Krohn? Kai sinä häntä luet yhä?
- Niitä nörttimummon elähtäneitä esseitä? Ei kiitos.
- Kai sinun nostalgianälkääsi tyydyttää joku kirjoittaja? Edes Rosa Liksom, tuo mannermainen monilahjakkuus?
- Laajakaista koko nainen, murahti Finckelman. - Pakinapelle. Näpertelijä. Nilkki.


Temmoin muististani kirjailijasuuruuksia, joiden olin huomannut edelleen esiintyvän lehtien otsikoissa:

- Tottahan esimerkiksi Hannu Raittila näkyy olevan edelleen iskussa...
- Raittilako? Se toistopakkoinen urakirjoittaja, luovuutensa tuhlannut aikuisopiskelija?
- ...samoin kuin nuorikkonsa, Leena Lander...
- Väsähtänyt tähdenlento, sanoi Finckelman. - Sattumamenestyjä.
- ...tai Monika Fagerholm, tuo ainoa kansainvälisesti merk...
- Merkittävä kelmi jos kuka. Pervotrendiä! Ankkalammen arvaustaidetta!


Revin partaani ja sinivalkoisen servetin.
- No perkele, puuskahdin minä. - Ainakin Antti Hyrystä sinun TÄYTYY pitää.
- Pitää ja pitää, nurisi Finckelman. - Samalla tavoin kuin jalat pitävät hyvin pyyhitystä pirtin lattiasta.


En keksinyt enempää kirjallisuutemme korkeita mediatapauksia. Vaikenimme kuin nyrkkeilijät, jotka eivät enää muista, kummanko oli vuoro tulla tyrmätyksi. Tunsin suuni kuivaksi ja mieleni mustaksi. Äkkiä Finckelman kohotti päätään:
- Tiesitkö, hän sanoi, että noin joka neljäs suomalainen romaani sisältää yli 100 mikrogrammaa mangaania?

maanantai 26. elokuuta 2013

Yrittämisen taide, harrastamisen eetos



Emme tee lauantaisin taidetta, korkeintaan editoimme tai saunomme. Sunnuntait tulemme toimeen, hallinnoimme liitännäistä.

Onneksi tässä maassa YKSIN YRITTÄMINEN lasketaan taiteen korkeimmaksi muodoksi. Lehtien kulttuuriosastojen kavennuttua taloussivujen loppukevennykseksi saamme lukea ykkösjuttuina muusikoista ja näyttelijöistä, jotka sukseensa kuilukohdassa ovat löytäneet sisäisen sarasvuonsa.

Lauantaina mekin kokeilimme. Moraalisesti kirkastuneessa ympäristössä eli työväenkirjallisuuden päivänä menimme myymään omia kirjojamme Pirkkalaisten pöytään. Tai mehän se pöytäkin olimme. Saimme kaupiteltua 6 kirjaa. Ilman Ollin apua sekin myyntihuippu olisi jäänyt puoleen.

Voiko harmaammalta paperitalous tuntua?


Sunnuntaina menimme metsään, harrastimme luontoa niin kuin suomalaiset harrastavat, lapsen kanssa ja päiväreppu täynnä evästä. Tunnin ajomatkan päässä Tampereelta löytyivät kauniin autiot eli suojellut nevasuot.

Uudet pitkospuut yli soiden oli tehty vuosi sitten. Pitkostelimme. S&S opastivat. Katselimme kiikarilla kellanvihreitä syyskesän värejä, aikuisen munanvalkuaisen kanssa jöröttävää joutsenta keskellä rahkasammalautiutta. Se oli taikaero.

Mutta metsän yli pörräsi medikopteri ja suon ympäri hirvasteli tuulipukusuomalainen. Se oli aikaero.

Kysyin S&S:lta miten he toipuivat aikaerosta Brasiliasta palatessaan. He kertoivat, ettei se ollut mitään verrattuna siihen, kun laskeutuu Sotkamon korkeudelta Tampereelle.

Nyt ymmärsin.


keskiviikko 21. elokuuta 2013

"Elysium" - hiekkakuoppascifin kolmas aste

"Elysiyum" on saanut niin käsittämättömän positiivisia arvosteluja, ettei sitä voi selittää kuin scifi-elokuvien runsauteen nähden yleissurkealla laadulla, josta jopa tämä pyssykeskeinen ja juoneltaan erityisen aivoton tekele voi erottua osoittamalla tyylitajua sen kuvaamisessa, miten erilaista teknologia on ihmiseSSÄ kuin ihmiseLLÄ.

Se, että Jodie Foster tekee uransa kömpelöimmän roolin puolustusministerinä jolla on yksi ajatus ja kaksi ilmettä, tai että Matt Damon etsii uutta katu-uskottavuutta hengatessaan meksikolaisten bandiittien ja venäläisen taisteluraudan keskellä, pitäisi olla jo tarpeeksi hälyttävä signaali trailerissa - mutta Blomkampin maine "District 9":n jäljiltä saa uskomaan, että myös "Elysium" veisi scifin kuvaston uudelle maaperälle.

Vaan ei se vie. "Elysium" edustaa hiekkakuoppascifin kolmatta astetta, jossa lavasteiden halpuus on lähes samaa luokkaa kuin lukuisissa postapokalyptista maisemaa mallaavissa Mad Max -klooneissa. Tieteiselokuvien historiassa halvat lavasteympäristöt ovat toki olleet välttämättömyys, jotta edes jonkinlainen maailmallinen realismi häämöttäisi taustalla, ja lajityypin toisessa asteessa tätä välttämättömyyttä opittiin jopa soveltamaan aavikkoplaneetoiksi.

"Elysiumissa" hiekkakuoppascifin halpuus vain on toteutettu juuri samoilla imperialistilla elkeillä, mitä Blomkamp mukamas kritisoi: viedään kamerat kehitysmaahan ja käytetään kuumana hohkavaa slummimaisemaa kuin sinitaustaa, jonka päälle tuotetaan isolla rahalla tuotetut CGI-efektit.

Vaikka tarinassa voi helposti nähdä Meksikon (= Maa) ja USA:n (= Elysium) valtasuhteiden vertauskuvan, on "Elysiumin" yhteiskuntakritiikki hyvin ohutta ja naiivia, ja työntyy taka-alalle, kun Blomkamp esittelee hypertehokkaita asejärjestelmiä, jotka eivät kuitenkaan riitä pysäyttämään neljällä (!) miehellä tehtyä vallankumousta. Tai kuten New Yorkerin kriitikko tiivisti: "-- think of Robespierre with a ray gun."

Voisikin pitää kohtuullisena, että ainoa tapa hyvittää ihmiskunnalle tällaiseen roskaan tuhlatut dollarit, olisi käyttää "Elysiumia" opetusfilminä siitä, ettei filmin kuvakieli taivu esittelemään yhtä aikaa übercooleja laitteita ja niiden sympaattisen realistisia duunaajia. Vertailukohtana voisi näyttää sitä, miten lajityypissään sujuvammin toimivat saman elokuvan ne kohtaukset, joissa laitteisiin asettuvat miljardöörit. Tai: verrata toisiinsa Matt Damonin panikoivaa kasvonäyttelemistä siihen, miten vähällä lukuisten sivuosien karismatähti William Fichter valloittaa ruutuaikansa.

"Elysium" on niin monella tapaa epäonnistunut elokuva, että sen nähtyään tulee hyväksi aikaa immuuniksi kaikille näille "Oblivionin" tavoin pikkasen tulevaa ihmetteleville, mutta scifistisyydessään vähäpätöisille tarinoille. Totisesti, elokuvascifi on yhtä kuollutta kuin television puolella.


Rajaseutu-scifistä kiinnostuneiden kannattaa lukea Lysa Riveran artikkeli "Future Histories and Cyborg Labor" (SFS), joka on kuin tätä elokuvaa varten tehty teoria-avain.

"The emergence of borderlands narratives are, then, the formal result of very specific political and historical conditions: the annexation of northern Mexico, the subsequent and steady industrialization of the borderlands, and within that, the creation of a vast working class, now the “long-suffering ‘disposables’ of neoliberalism” --"

maanantai 19. elokuuta 2013

Nuori rakkaus ® ja arkkitehtuuri


Ranskalaisen taide-elokuvan määritelmä kotioloissa on yhtä lailla määrällinen kuin laadullinen, ainakin jos käyttää mittarina vaimon silmäkulmaa.  Elokuvassa "Un amour de jeunesse" (2011) elokuvan naispääosa on vailla vaatteita ennen kuin filmistä on mennyt edes kolmea minuuttia, huomasi vaimo. Sitä voinee pitää lajityypin ennätyksenä, vaikka alkukohtauksen jälkeen elokuva eteneekin aivan eri suuntaan kuin mikään teinieksploitaatio.

Syy tuon elokuvan lainaamiseen oli kylläkin samaisessa naisnäyttelijässä, Lola Cretonissa, joka tähditti poliittisen taistelun hengettärenä myös ranskalaista "Jotain ilmassa" -elokuvaa. Jäin niin koukkuun tuohon kesän huipennuksena näkemääni Assayasin filmiin, että sen musiikkiraidan melodista progea oli pakko hakea lisää kirjastosta, ja verkkoselailulla oli helppo todeta, että Assayasin vaimo (ja luottonäyttelijä) oli ohjannut Lola Cretonia hieman aiemmassa, aivan samanlaisessa elokuvassa kuin "Jotain ilmassa".

Itse asiassa  "Un amour de jeunesse" (filmin omissa krediiteissä nimi on pelkistetympi!) on jopa kokonaisempi ja harkitumman oloinen elokuvana kuin Assayasin kehuttu aikalaiskuvaus.

Toisaalta se on niin kuin mikä tahansa teinifilmi, jossa päähenkilöt eivät ole yhtään sen syvällisempiä kuin ensirakkaudesta söpisevät teinit ovat, mutta toisaalta kasvukuvauksena varsin viitseliäs ja jopa älykäs rakkauden MOTIIVIEN epäsuorassa kuvauksessa. Ensirakkauden kuvaukset nimittäin harvoin venyvät kahdeksan vuoden mittaisiksi kasvutarinoiksi... ja yhtä harvoin tuovat esille RAKENNETUN TILAN merkityksen romanssille ja ihmisten kehitykselle. Tunnen kyllä kirjoja, joissa tällaista tilannemotiivia on käytetty, esimerkiksi Eila Kostamon romaaneissa, mutten juurikaan vastaavia elokuvia.

Kun elokuva on englanniksi nimetty "Goodbye First Love", ei katsojalla tietenkään ole turhan suuria odotuksia siitä, mihin suuntaan suhde kehittyy. Yllätyksenä tulee sen sijaan se, että romanssin merkitystä käsitellään lähes yksinomaan toisen, Cretonin esittämän naishahmon kautta. Tässä on myös elokuvan ainoa heikkous, tai heikon resurssin käyttäminen ainoalla soveliaalla tavalla: Cretonin hahmo ei juuri ilmaise itseään puheissa, käsikirjoituksen tai oletetun näyttelijäfakin vuoksi; Assayasin elokuvassahan hänessä on kyllä ruutia myös aktiiviseksi toimijaksi.

Arkkitehtuurin tuominen mukaan romanssiin ja kasvukertomukseen palautti mieleen vanhan romanssilempparini, Poliakoffin "Close My Eyes", jota taitaa olla yhtä vaikea löytää nykypäivänä kuin muitakaan Poliakoffin töitä. Se on optimistisimpia, radikaaleimpia (= insestisimpiä) ja kuvakerronnaltaan filosofisimpia rakkauselokuvia mitä olen nähnyt, ja sen tuoreusarvoa lisäävät erityisesti Alan Rickmanin ja Clive Owenin (tuolloin 26-vuotiaana) myöhemmästä filmiurasta poikkeavat näyttelijäsuoritukset.

Tupakka ja ikävä helpon elämän valuuttana



Pari kotiseudun kaveria lähti kiertämään Eurooppaa. Kumpikaan ei osannut kieliä, mutta olivat intohimoisia tupakoijia. Kotiin palattua he osasivat pummata kaikilla sivistyskielillä tulta ja tuhkakuppia.

Ajattelin, että tupakka HELPON ELÄMÄN VALUUTTANA olisi hieno näkökulma tehdä jossain vaiheessa jatko-osa "Hyvästä on helppo pitää" -esseille. En ole saanut aikaiseksi. Pitäisi kai ensin aloittaa se tupakointi ja oppia miten ko. valuuttaa käytetään vaihtuvissa sosiaalisissa tilanteissa.

Itse asiassa teinkin jo kerran jatko-osan kyseiselle kirjalle, mutta silloin laajemmasta, irtotekstejä HELPOMMIN kokoavasta näkökulmasta - siis sellaisella ylimääräisen ajan vaivattomuudella mitä miljoona kolumnistia nykypäivänä harjoittaa. Mutta kustantaja ei tykännyt jatko-osasta, joka oli liian samanlainen kuin edellinen esseekirja. Kustantaja sanoi, että kokeiltu on: tällainen ei tuota voittoa, vaan ainoastaan omat takaisin. Se ei riitä kaupalliselle kustantamolle.

Tuo HELPPOUDEN AIKAKAUDELLE omistettu jatko-osa on kuitenkin jatkanut kasvamistaan tietokoneiden memo-fileissä, niin kuin lukuisat muutkin keskeneräiset projektit. Sille on olemassa uusi kokoava teema, jonka avulla voisi sekä kasvattaa että karsia tekstejä. Enää puuttuu ylimääräinen elämä, jossa olisi motivaatio ja aikaa senkin kirjan tekemiseen.

Tupakasta en kuitenkaan ole nähnyt sellaista kirjaa, jonka kuvittelen jossain kolmannessa elämässä kirjoittavani. Aihe ei taatusti menetä painoarvoaan. On varmaa, ettei tupakointia saada kitketyksi kansasta, koska tupakointi on universaalein ja helpoin kommunikaation muoto. Ihmisillä on tarve löytää helppoa kommunikaatiota, eritoten kansalla, jolla puhe yli pirtin pöydän on perinteisesti ollut köyhänlaista.

Puheenaihetta etsiskellessä kädet hapuilevat taskuille, päässä tai vaatteissa. Jos ei puhuta savukkein, niin puhutaan säästä. Kolmas formula helpolle puheelle on yhteisin hyväksytty mieliala. Pelkkä mielialan ääneen toteaminen riittää helppona aikakautena, viestinnän nollapiirillä.

Meidän aikamme suosituimmat mielialaformulat ovat "kiva" ja "ikävä". Ikävästäkin saisi hienon suomalaisen esseen. "Ihan kiva elämä", oli tragedisti Harri Pystysen ironinen motto aikakaudelle, kun hän puhui ikävästä. "Pidetään ikävää", lauloivat Eput monimielisesti jo ennen kuin postmodernia opetettin lastentarhoissa. Kiva ja ikävä eivät ole toisiaan täydentäviä vastakohtia, tietenkään. Elämä on jatkuvaa liikettä ikävästä kivaan. Suomalaisittain: suossa tarpomista suon voittamiseksi.

Taitaa olla maanantai.


sunnuntai 18. elokuuta 2013

"Navigare non est necesse"



Näin se tapahtui. Hyvästelimme kirjailija N:n ja kirjailija K:n. Tulimme ulos talosta hieman jälkeen yhdeksän. Oli vielä hetken ennen pimeää, mutta kun seurasimme kirjailija E:ä, tuli niin pimeää kuin vieraassa kaupungissa voi olla. Kirjailija E oli muistavinan missä lähin juna-asema sijaitsi. Tajusin vaistomaisesti, että olimme menossa väärään suuntaan. Katsoimme karttaa ja kirjailija E tutki navigaattoriansa. Minulla ja Saaralla oli enemmistön mielipide, joten teimme täyden käännöksen. Kävelimme tarpeettoman nopeaa tahtia, koska olimme lukeneet uutisia jengeistä, jotka ammuskelivat toisiaan jossain päin tätä kaupunkia. Kävelimme kohti asemaa, jonka sijainnista kukaan ei ollut enää varma. Kirjailija E korjasi tarinaansa: hän oli tullut tätä kautta KAKSI PÄIVÄÄ AIEMMIN.

Löysimme maanalaisen aseman hotellin takaa. Kirjailija E pahoitteli eksymistään ja paransi taas tarinaansa. Eksyminen ei olisi pitänyt olla mahdollista, olihan hän kulkenut jo NELJÄ VUOTTA junilla täällä päin. Yritin keventää tunnelmaa valuessamme alas pitkiä rullaportaita, mutta tulin käyttäneeksi sinä-passiivia, mikä ei kuulosta anteeksiantavalta millään kielellä. Kirjailija E yritti korjata paikkaansa ryhmänjohtajana. Hän ehdotti, että nousisimme junaan, joka menisi neljä minuuttia aiemmin kuin se, johon olimme ilmeisesti ostaneet automaattiliput. Osa junista, tai ehkä ne kaikki, näytti olevan joka tapauksessa myöhässä.

Nousimme seuraavaan junaan, joka tuli Tanskan suunnalta. Juna oli niin täynnä, että jouduimme seisomaan eteisessä. Parissa minuutissa olimme Malmön pääasemalla. Osa matkustajista jäi pois, osa oli epävarmoja, missä he olivat. Osa junan ovista ei auennut. Kirjailija E pyysi meitä odottamaan ja katosi asemalaiturille. Oli niin pimeää kuin voi olla maanalaisella juna-asemalla vieraassa kaupungissa. E tuli takaisin. Hän ei sanonut enää mitään.

Juna lähti liikkeelle takaisin siihen suuntaan, mistä se oli tullut. Keskustelimme missä voisimme jäädä pois, jos juna veisikin meidät Tanskaan. Ehdimme juuri löytää istuinpaikat, kun olimmekin jo perillä. Astuimme asemalaiturille eikä mikään näyttänyt tutulta. Olimme kuitenkin juuri siellä mistä olimme lähteneetkin. Tanskalaiset valloittajat olivat perustaneet tänne kaupungin yli tuhat vuotta sitten uhrilehdon paikalle ja antaneet sille uhrilehdon nimen ("Lund").

Kättelimme säikähtäneen oloisen kirjailija E:n. Oli kirkas yö, taivaalta satoi meteoriitteja enemmän kuin koskaan vuoden aikana, mutta minä en niitä nähnyt, Saara vain kertoi näkevänsä. Pysähdyimme oluelle kirkkoa vastapäätä rakennetulle terassille. Katselin kirkon seiniä, jotka olivat kuin linnoitus ja harmaita kuin paksu homekerros. Saara katseli putoavia kiviä eli tähdenlentoja. Puhuimme ruotsalaisista ja kirjailijoista. Oluet joimme aika nopeasti.

Ei ollut läheskään keskiyö, kun pääsimme takaisin majapaikkaan Ninnan luokse. Lapsikin oli vielä hereillä. Ninna luki hänelle lasten versiota Tähtien Sodasta.

torstai 15. elokuuta 2013

Euroopan pohjoisin kieleke




Eurooppalaisen sivilisaation kristillinen kieleke nuolaisi joskus 900-luvulla eteläisen Ruotsin rannikkoa. Sitä korkeammalle pohjoiseen on muodostunut vain yksittäisiä urbaanin elämän linnakkeita, joissa skandit ja fennot ryyppäävät ja tappelevat kuin esi-isänsä ikään.

Mutta jos Lundiin saakka pääsee, voi helposti hahmottaa sen kaupunkien verkoston, josta eurooppalainen sivilisaatio muodostuu täältä etelään aina Välimeren vallihaudalle saakka, tai itään vasten aromaiden autiutta. Lund on aivan kirjaimellisestikin museo siitä, miten sivilisaatio MILTEI tavoitti Skandinavian. Yliopistokin täällä oli jo ennen Uppsalaa, jos ei lasketa turhan tarkkaan sitä, kuinka monta tiedekuntaa "oikeassa" yliopistossa pitää olla.



Lund on kylämäisen söpö paikka, josta on kivenheitto Malmön varsinaiseen urbaaniin keskukseen. Ihmiset kuulemma pendelöivät molempiin suuntiin näiden väliä, mutta yhä vähemmän kuitenkaan menevät salmen ylitse Tanskan puolelle, kuulemma.

Lundissa oli myös helppo tuntea olevansa mantereen äärellä. Tuulet ja sateet pyyhkivät ylitse kuin maan ja meren äärimmäisellä kohtauspaikalla. Pohjoisesta tullessa Lundiin tupsahtaa kuin vauhdista hypänneenä, juuri ennen rannikkoa. Vauhti jää jäseniin, sekoittaa suuntavaiston. Jo lauantaina, heti kaupunkiin tultuamme, onnistuin hukkaamaan muovikansion, jossa olivat kaikki paluulippumme Suomeen. Onneksi isäntäväkemme avulla saimme printatuksi uudet liput ruotsalaiseen paluujunaan.

Liittääksemme työasioita viiden päivän lomailuun kävimme myös Malmössä, missä kirjailija N järjesti meille teehetken ruotsalaisen kirjailija K:n ja islantilaisen kirjailija E:n kanssa. Juttelimme antologiaprojektista, jota oli pohjustettu jo vuosi sitten Åconissa. Enemmän tämäkin tapaaminen oli sellaista eurooppalaisen verkoston tunnustelua ja ihmettelyä fandomin näkökulmasta.

Kaikista puheista jäi joka tapauksessa innostunut tunnelma, että valtavan paljon on tekeillä juuri nyt kaikkialla pohjoisessa, mukaan lukien Islanti, jossa oli täsmälleen samana päivänä avattu laajennettu versio Nexus-nimisestä spefikaupasta. Toisaalta suhtautuminen itse KIRJAILIJUUTEEN kuulosti hämmentävän  erilaiselta näillä ruotsalaisilla: ammattilaisuuden ja "vakavan kirjoittamisen" korostaminen ei ihan istu siihen mihin on tottunut fandom-verkostoissa 25 vuoden aikana. Osasyynä ruotsalaisten emäntiemme innostukseen on toki se, että kirjailija K on nyt niin kovassa nousussa maailmalla, että hän on hankkinut vastikään newyorkilaisen agentin.

Palasimme Malmöstä kuin ainakin korpimaan turistit, jotka ovat hetken tavanneet suuren maailman lähettiläitä. Lundin lokoisassa citymajoituksessa vietimme runsaasti aikaa ihan vain lojuen ja katsellen Tintti-filmejä (lapsi) tai lueksien matkakirjoja. Mukana olikin erinomainen matkakirja, Geoff Dyerin Out of Sheer Rage, joka on täydellinen analyysi siitä, mitä kaikkea (ja miksi) kirjoittava ihminen on valmis tekemään ollakseen kirjoittamatta sitä mitä hänen pitäisi kirjoittaa. Ja minne kaikkialle (ja miksi) valmis sen vuoksi matkustamaan...

Lisäksi ostin matkamme käännekohdasta eli Malmön sf-bokhandelista (= kirjailija N:n työ- eli verkostoitumispaikka) jatko-osan (Shift) Howeyn siilokirjalle, ja se osoittautui lähes yhtä jännittäväksi kuin ensimmäinen romaani, vaikka onkin eräänlainen prequel, mikä sinänsä on uskomaton saavutus.

Ja kai siinä voisi olla onnistuneen matkan määritelmä, että paluureissu tuntuu olevan pohjustava jakso sille, mitä on jo matkallaan kokenut. 

Toinen näkökulma samaan matkaan löytyy Saaran blogista.



perjantai 9. elokuuta 2013

Äitilukijat vs miesluennat

Jo vuosikymmenten ajan Hesarin kriitikot ovat näyttäneet mallia ISÄLLISIIN luentoihin, joissa etenkin debytantit saavat erityisen, jos kohta ehdollisen kutsun liittyä aivan tuoreeltaan kirjallisuuden kaanoniin.

Jokin tässä ehdollisessa armolahjassa, mitä Pekka ja Antti ja Jukka ovat jakaneet ihan oman erkkopalkintonsa siivellä, kuitenkin tuntuu eroavan siitä ÄIDILLISESTÄ luennasta, mitä Satu ja Suvi ja Mervi ovat harjoittavat vuosi vuodelta enenevässä määrin.

Osasyynä on empaattisen ja fanittavan lukutavan sallittavuus, jota blogosfääri on edistänyt ja luonnollistanut ainoaksi oikeaksi lukutavaksi. Empaattinen ja fanittava lukutapa sopii paremmin yksiin äidillisen luennan kanssa, jossa niin ikään debytantti kutsutaan kaanonin kirkastavaan valokeilaan.

Mutta tämäkään ei riitä selittämään, miksi Sadun ja Suvin ja Mervin kritiikeissä estetiikan korvaaminen kyökkipsykologialla näyttää kertaluokassaan naurettavammalta kuin Pekan ja Antin ja Jukan verbaalinen kieriskely äijäaiheissa tai esimerkiksi debytanttien seksikuvauksissa.

Sadun ja Suvin ja Mervin kritiikit näyttävät siltä kuin niiden kirjoittajat todella USKOISIVAT, että psykopuhe on nykypäivän estetiikkaa. Nämä tällaiset kohdat eritoten:

"Romaanin perustilanne synnyttää kohtalaisen aivomyrskyn ainakin äitilukijoissa."; "Muinonen [kirjailija] laajentaa upeasti omistautuvan äidinrakkauden ehdottoman omistavaksi rakkaudeksi, kun Ann Mielin suunnitelman täydellisyys vähitellen avautuu." 
(M Kantokorpi tänään HS:ssa, siis 9.8.2013).

Toisessa paradigmassa Pekka ja Antti ja Jukka eivät ole koskaan vaivautuneet mainitsemaan äijäluennan positiota. He ovat pitäneet itsestäänselvänä, että maailmassa arvokkain henkilökohtainen lukutapa on äijäluenta. Siinä missä voitolle päässyt äitilukijan paradigma edellyttää PERHEEN ensisijaisuutta, on äijäluennalle riittänyt sukupuolen ensisijaisuus. Isäluentaa on kyllä helppo seurata tuhatvuotisen perinteen valossa, mutta äitilukijaan samastuminen edellyttää paitsi sukupuolen myös lisääntymistavoitteen täyttämistä. Siitä se ironinen kuilu näiden paradigmojen välillä.

Entä voivatko nuo osapuolet ymmärtää toisiaan Hesarin sermien sisällä?
Aivan varmasti, puhuvathan myös Seppo & Nadja samaa kieltä sohvan kokoisessa tv-toimituksessa.

torstai 8. elokuuta 2013

Taide tuntuu yöltä

Taiteen yleensä auraattinen ilmapiiri antaa periksi siltä kohtaa, missä kulttuurimarkkinat naamioituvat amatöörien sekaan. Tätä kaljanlöyhkäistä pehmennystä edustavat cityfestareiden kevytsarjaan kuuluvat Taiteiden Yöt. Edelleenkin ne tarjoilevat vaikutelmaa taiteesta kesäyön LUONNOLLISUUTTA jäljittelevänä spektaakkelina, jossa syödään rapuja keppanan keralla ja nauretaan Bergmanin valotutkielmielle popcornin ylitse.

Taiteiden Yö on piilotuotemerkki, jonka cityelämä on tuottanut katukuvien kaupallistumisen vastapainoksi - ja kaupungit tarttuneet tuotemerkkiin kuin viimeiseen todisteeseen siitä, että niillä on edes KERRAN VUODESSA jokin foorumi nurkissa maleksiville taidejengeille.

Oman taidejengimme eli Pirkkalaiskirjailijoiden kautta päädyin tänään lukemaan runoja Suomalaiseen Kirjakauppaan, jossa oli noin 30 astetta lämmintä ja parhaimmillaan ehkä 10 hengen yleisö, mikä on kymmenkertaisesti enemmän kuin edellisessä kirjailijafoorumissa, jonka kyseinen kauppa meille Pirkkalaiskirjailijoille tarjosi. Kiitos tästäkin vähästä. Kaduilla nimittäin velloi ihmismassaa tuhatmäärin, mutta mitään ständiäkään sisällä tarjottavasta taiteesta ei oltu vaivauduttu laittamaan.

Tällaisen puoliksi yrittämisen varassa kirjallisuutta ylipäänsäkin Suomessa markkinoidaan. On niin totuttu, että Panu Rajala ja muut isot nimet tuovat yleisön, vaikkei mitään oikein tosissaan yrittäisikään mainostaa.

Taiteiden Yö on massoille tarjoiltu kuvitelma siitä, että kerran vuodessa taiteen kokeminen on kesän ja syksyn solmimassa lämpimässä pimeydessä sekä sumeampaa että autenttisempaa kuin koskaan muulloin. Mutta vielä ei ole kukaan keksinyt muuttaa tätä illuusiota oikeasti merkittäväksi rituaaliksi. Ihme kyllä.

Itselleni merkittävintä oli katsella "Itämaisen tanssin" esiintyjiä samalla kun join osuuteni tölkkioluesta ja lähdin takaisin kotiin, jotta vaimo puolestaan pääsee kahdeksi tunniksi tätä ihmettä kokemaan. Tanssijoita katsellessa kuvittelin oivaltavani paljon siitä, miksi ja miten me amatöörit tulemme YRITTÄMISEN TAITEEN kautta hyväksytyiksi ja tunnustetuiksi. Vähän kuin tapetti seinällä.

Ehkä olisi aika ottaa yö takaisin taiteelle.



Syksyn toivelista

Syksyn alussa on mahdotonta arvioida, paljonko sellaista kirjallisuutta tulee korkeimman kypsyyskauden aikaan ilmestymään, joka osuu omaan lukumakuun eli mistä osaa kohtuullisella varmuudella sanoa jotain arvosteluissa. Mutta vähintäänkin toiveissa on 20-30 kirjaakin mahdollista kohdata kuin... majakat yössä... tai pullopostin pintatyvenestä...


Tätä toivelistaa editoin ESS:n julkaisemasta luettelosta:


ELOKUULTA
>Laura Gustafsson: Anomalia (Into)
> Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja.WSOY
> Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera. Esikoisromaani. WSOY
> Emma Puikkonen: Matkamusiikkia.  WSOY
> Virpi Hämeen-Anttila: Marionetit.  Otava
> Pertti Lassila: Ihmisten asiat. Teos.
> Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava. Atena
> Jyrki Kiiskinen: Jonglööri. Tammi

MUUT SYKSYN KOTIMAISET
Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu (Gummerus). Saamelaisten maaginen tarina 1500-luvulta nykypäivään. Ilmestyy syyskuussa.
Benita Heiskanen (toim.): Mitä Matti tarkoittaa? (Savukeidas). Kulttuurihistorioitsijat kirjoittavat Matti Nykäsestä.
Erkki Kauhanen: Segrfellin unikuningas (Teos). 
Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä (WSOY). Romaani Vietnamin sodan ihmiskohtaloista. Ilmestyy syyskuussa.
Miikko Oikkonen & Sari Luhtanen: Nymfit (Gummerus). Kotimaista fantasiaa kolmesta nykyajan nymfistä. Ilmestyy syyskuussa.
Johanna Sinisalo: Auringon ydin (Teos). Valtio valvoo nautintoaineita tieteisfiktiossa. Ilmestyy syyskuussa.
Anja Snellman: Pääoma (Otava). Kirjailija kirjoittaa oman sukunsa historiaa uusiksi. Ilmestyy syyskuussa.
Ville-Juhani Sutinen (toim.): Mitä Finnegans Wake tarkoittaa? (Savukeidas). Seitsemän kirjoitusta James Joycen klassikosta.
Jarkko Tontti: Lento (Otava). Maailmanloppu uhkaa aikalaissatiirissa mediayhteiskunnasta. Ilmestyy syyskuussa.
Antti Tuuri: Alkemistit (Otava). Historiallinen romaani kahden suomalaisen kullantekijän elämästä 1700-luvulta. Ilmestyy syyskuussa.
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi). Isä tutkii apinoiden hermosoluja ja poika puolustaa eläinten oikeuksia. Ilmestyy syyskuussa.

KÄÄNNÖSKIRJAT
Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi (Like). Metsästäjät jäljittävät ihmissutta Lontoossa. Ilmestyy syyskuussa.
Hugh Howey: Siilo (Like). Jännitystarina tulevaisuudesta, jossa ihmiset elävät siilossa maan alla. Ilmestyy lokakuussa.
Viktor Martinovits: Paranoia (Like). Dystopia totalitaarisesta yhteiskunnasta ja rakkaudesta. Ilmestyy lokakuussa.
Predrag Matvejevi?: Toinen Venetsia (Mansarda). Tarinoita Venetsian todellisista, kuvitelluista ja unohdetuista puolista.
Jonathan Swift: Gulliverin matkat (Terra Cognita). Klassikon uusi suomennos. Ilmestyy lokakuussa.
Rob Zombie: Salemin kirous (Like). Okkultismi, pop-kulttuuri ja kristillinen mytologia kohtaavat romaanissa. Ilmestyy syyskuussa.




keskiviikko 7. elokuuta 2013

Uusi Mac, uusi työhuone

Viikon olen nyt ollut uudessa ammatissani eli taiteilijana. Maailmankuva on yhtä oikukas savanni kuin ennenkin eivätkä edes käynnit viidakossa (kaupunki, yliopisto) tunnu erilaiselta.

Sen sijaan kotona on kaikki mullistunut, kun hankin uuden perheenjäsenen, Mac-klaanin hyväksymän läppärin, ja raivasin sille ja itselleni tilan uuteen työhuoneeseen, josta puistonäkymän sijaan avautuu nyt hitchcockmainen näkymä vastakkaiseen kerrostaloon. Mutta onhan tämäkin reilu työnjako: S voi tarkkailla oman työpöytänsä ylitse sillä puolen asuntoa sijaitsevaa opiskelijataloa ja minä omalla puolellani kotimaista keskiluokkaa.

Kone on kuitenkin se ydin, jonka mukana etsimme ihmisen ja koneen fuusiolle sulavinta paikkaa. Ja mietimme mikä tekee koneesta hyvän, jopa paremman kuin käyttäjänsä...

Jaska minulle sanoi jo joskus kolmekymmentä vuotta sitten, että HYVÄ tietokone maksaa aina kaksitoistatuhatta markkaa. Se taitaakin olla ainoa vakio, jonka olen nähnyt pitävän kutinsa.

Ensimmäisen Mac-tietokoneeni ostin 1988 ja lisälaitteineen (matriisikirjoitin ja korppuasema) se maksoi (opiskelijahintaan!) tosiaankin tasan 12 000 markkaa, johon minulla oli varaa tekemällä koko kesän duunia KELAn etuuskäsittelijänä ja saamalla vanhemmilta 2400 markkaa tulostimeen. Mutta tuo linnunpönttömalli, jossa ei ollut edes kovalevyä, oli edelleen toimintakuntoinen kun annoin sen pois Turusta muuttaessamme.

Toisen Mac-tietokoneen (LC 630) ostin 1996 muuttaessani Turkuun. Sekin on edelleen kunnossa, tosin siitä himmeni viime talvena monitori, koska kuvaputki ilmeisesti käytön puutteesta muuttui vähitellen vihreäksi. Sen eurohinta oli muistaakseni jotain tuon 12 000 markan luokkaa.

Tämä uusin Mac-tulokas maksoi "vain" 1200 euroa, joten se jää hieman vajaaksi hyvän tietokoneen määritelmästä - ehkä se olisi tullut täyteen jos olisi ostanut hieman isomman kovalevyn tms.
Mutta ei minulla tähänkään olisi ollut varaa, jollei ammattijärjestö (Tiedetoimittajien) olisi antanut 400 euron apurahaa hankintaan. Sattumalta täsmälleen samankokoinen avustus kuin se millä vanhemmat aikoinaan tukivat ensimmäisen Macin hankintaa.

Nyt sitten jokin uusi velvollisuuskin seuraa koneen mukana: Macin uskomaton tehokkuus ja sujuvakäyttöisyys (verrattuna muihin koneisiin) täytyy edistää sekä l että tiedottavaa toimintaa... jollei peräti TIEDOSTAVAA toimintaa... poislukien ne ekologisen tiedostamisen alat...

Parasta ennen... -elokuvat & "Before Midnight"

Ei kasaribuumi siitä johdu, että 2010-luvulla olisi jokin DISKURSIIVINEN TARVE kierrättää juuri 1980-luvun populaarikulttuuria. Kasaribuumin syynä on se, että nuo 80-luvun kulttuurituotteet ovat vielä jotenkuten meidän aikamme muotiin nähden lähestyttäviä, liitettäviä ja ennen kaikkea parodisoitavia, mutta jo 70-lukuun etäisyyttä on sen verran, ettei sen ilmiöistäkään riittäisi ammennettavaa suuren yleisön popcorn-lisukkeeksi.

Kasaribuumin hännillä tulee jo ysärinostalgia, jonka rahastuksessa kohteeksi kelpaavat juuri ne kulttuurituotteet, joihin liittyy "unohdetun" indie-tuotteen raikas maku, siis samalla tavoin kuin grunge tai pienten ryhmien suosimat tietokonepelit. Kasarinbuumin tavoin ysärirahastus on Parasta ennen... -tuotteiden kiireellistä lykkäämistä kulttuurimarkkinoille.



Katsoimme eilen "Before Midnight" -elokuvan, joka on yllättävä jatko-osa 90-luvun indie-romanssien tunnetuimmalle filmiparille... ei siis suinkaan Delpy&Hawkelle vaan Linklaterin kahdelle dialogielokuvalle "Before Sunrise" (1995) ja "Before Sunset"(2004) . Trilogiaksi täydentämisen houkutus on ymmärrettävä, kun kyse on kolmesta elokuva-alan ammattilaisesta, joiden ura on jo iänkin myötä hyvässä laskuvauhdissa: Linklaterin ohella tuolle näyttelijäkaksikolle.

Vaikka nykypäivänä trilogia on riittävä tekosyy aivan minkä tahansa lisukeosan tekemiseen, olisi kohteliasta antaa elokuvalle kohdeyleisönsä tarpeet tunnustava nimi: "Before Expiration Date".

Tai ehkä romanssin sijoittaminen konkurssin partaalla horjuvaan Kreikkaan ei johdukaan halvoista tuotantokuluista vaan tulisi ymmärtää allegoriaksi?

Epäuskonsa nielleenä tulee jälkikäteen mieleen, onko Hawke edes tehnyt urallaan yhtään muuta vaikuttavaa roolia kuin nuo aiemmat Before... -elokuvat. Tänä vuonna hänet nähtiin myös vastenmielisessä kauhurymistelyssä "The Purge", jossa siinäkin hän oli yhtä ponneton kuin tämän elokuvan tarkoituksenmukaisena kirjailijavätyksenä. Julie Delpy on sen sijaan kyllä elämänsä vedossa, nopea tarpeellisissa tunnelmanvaihdoksissa ja erittäin uskottava keski-ikäisenä elämänurallaan eksyneenä ranskalaisena.

"Before Midnight" oli niin heikko jopa romanssina, ettei se herättänyt edes halua ryhtyä VERTAILEMAAN mikä 90-luvun klassikossa niin hyvin onnistui, että sen lämmittely Pariisissa vetosi nostalgia-nälkään (ja minkäpä lämmittely ei PARIISIssa toimisi). Kaikki palaset ovat nytkin kohdallaan, kaikki toimii sinänsä jos KESKUSTELUN ilmapiiri on elokuvan ainoa tavoite - mutta vähät vitsit ja yksi uskottava avioriita eivät riitä paikkaamaan niitä valtavia aukkoja, joita tämän elokuvan käsikirjoitukseen on välinpitämättömästi jätetty.

Mitä sitten on 2000-luvun indie-filmi? Siitä on kirjoitettu paljon sekä alan lehdissä että kirjoissa, niin isosta bisneksestä  ("indiewood") on jo kysymys. Kaikki haluavat indie-tuotemerkistä osansa kaikkialla maailmassa, ja millä keinolla hyvänsä, siitähän kiusallinen esimerkki oli se "The Children of Troumaron", jonka näin AfricaFestin osana Tampereella.


sunnuntai 4. elokuuta 2013

"Kuunatsien" kurssisaldo

Perjantain illanvietossa kukin kirjoituskurssi sai esitellä viikon aikana kertyneitä taitojaan. Illanvietossa kävi ilmi, että spefi-kurssimme jäseniä oli viikon aikana mairiteltu mm. liikanimellä "kuunatsit", mikä kertonee olennaisen siitä, kuinka suuri yleisö ymmärtää ja kiteyttää spekulatiivisen fiktion. Sikäli "Iron Sky" -tekijät ovat spefin kotimaiset voimat todistaessaan tulleet samalla vahvistaneeksi käsitystä, että kaikki spefi on "skihviä" ja perustuu tabujen ja lajikliseiden kömpelölle parodialle.

Mutta itse asiassa myös oma kurssini tuli sisällöiltään painottaneeksi scifiä eikä vain siksi, että kirjoittajista osa oli sf:n alalajeihin orientoituneita - eikä "varsinaisen" genrefantasian kirjoittajia ollut yhtäkään. Ja tutuistakin aiheista puhuessa ja kirjoitusharjoituksia valitessa materiaali loppui pian kesken, aivan kuten kaikilta pidemmiltä kirjoituskursseja pitäneiltä olin kuullut ja lukenut.

Lisäksi viikko oli yllättävän rankka fyysisesti, kun kurssiin liittyen oli tekemisissä samojen ihmisten kanssa aamukahdeksasta iltakuuteen - ja välillä pidempäänkin, jotta kurssilaiset saivat nähdä pari erikoisempaa spefi-elokuvaa, Sauran "Bunuel ja kuningas Salomonin pöytä" sekä Russellin "The Devils".

Ilmeisimmät puutteet kurssissa olivat:
- Enemmän olisi pitänyt olla esimerkkejä erityyppisistä spefi-novelleista, luettavaksi ja juteltavaksi.
- Kaikki viikon kotitehtävät olisi pitänyt kertoa jo ennalta, jotta opiskelijat olisivat halutessaan voineet orientoitua niiden tekemiseen edeltä käsin.
- Tehtävänannoissa olisi pitänyt painottaa, että niihin täytyy kirjoittaa tarinoita ja kohtauksia sanaTAITEEN kannalta; vitsihuumori ja porno olisi pitänyt kieltää kategorisesti, samoin parodia (paitsi jalostettu ironia jne).
- Olisi pitänyt puhua enemmän tarinan ja novellin eroavuuksista, ja tuoda mukana vaikkapaesimerkkejä sf-novellistiikan vaiheista.

Ja ennen kaikkea olisi pitänyt saada nukutuksi ja ulkoilluksi enemmän. Oriveden opiston tulevaisuus on kaiken kuullun perusteella edelleen vaakalaudalla, ja vain parhaassa skenaariossa edes kesäkurssit pysyvät edelleen opiston komeissa puutarhamaisemissa.

torstai 1. elokuuta 2013

"I was struck..."

Heinäkuisessa seminaarissa sai kuunnella ei-natiivien englantia, joka akateemisissa piireissä on toki nykyään kadehdittavan fluenttia - mutta jossa toistuvat idiomit lyövät joskus ällikällä. Toistuvasti korvaani kolahti ilmaisu "I was struck that/by...", koska puheenaiheena eivät kuitenkaan olleet mitkään naamalle viskaistut skandaalitekstit vaan akateemiset analyysit, jotka tuskin, "ihan oikeasti", ovat niin radikaalin äimistyttäviä kuin puhujat antavat ymmärtää. Koskaan ennen en ollut moiseen "lyötyjen ajatusten" runsauteen törmännyt.

Syynä outojen idiomien suosioon voisi olla se, että ne täyttävät täkäläistä diskursiivista tyhjiötä. Suomalaiseen keskustelukulttuuriin eivät ole kuuluneet yhtään minkäänlaiset idiomit, koska small talk -tyyppistä keskustelua ei ylipäänsäkään harrasteta, joten ei tarvita myöskään mitään kummempia idiomeja kuin "pidellyt säitä".

Vaikka suomalaiset nykyään hallitsevat äimistyttävällä sujuvuudella niin akateemisen kuin arkisen small talk -puheen, se on kuitenkin ensisijaisesti sitä "smart ass" -englantia, jota on opittu amerikkalaisista sitcomeista eikä niinkään elävästä tilanteesta. Toisaalta muutos on niinkin nopea, että jo Alman sukupolvi saattaa puhua englantia aivan omilla ehdoillaan. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua kaikki tänne päin tulevat kieli-imperialismin perilliset joutuvat pikemminkin sopeutumaan paikalliseen kieli-ilmastoon "kirvesvartta"-tölväisyineen kuin toisinpäin.


“Holy Zarquon,” muttered Zaphod, “did I ask for an existentialist elevator?”