KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
21.7. Helsingissä.
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
23.-29.7. Savossa mökillä
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Frantz (elokuva)


Draamallinen ironia sopii rakkausdraamaan, kenties jopa paremmin kuin mihinkään oidipaaliseen kosto- tai kehitystarinaan. Rakastuminen johtaa välttämättömiin valheisiin, hyveellisiin yrityksiin peitellä tunteita tai intohimon pakottamaa petosta tylsältä aviopuolisolta. Mitä erikoisempia rakastavaiset ovat luonteeltaan tai mitä etäisempään aikakauteen romanssi sijoittuu, sitä vahvemmin elokuvallinen kerronta haastaa kykymme tunnistaa milloin ihminen valehtelee tunteistaan tai miltä rakastunut henkilö ”todella” näyttää ja kuulostaa.

François Ozonin ohjaama sodasta paluu -tarina, Frantz (2016) on viime vuosien älykkäimpiä romansseja juuri siinä, miten draamallinen ironia rakennetaan välttämättömille valheille. Näytelmään perustuva tarina etenee niiden valheiden kautta, joita ihmiset esittävät löytääkseen sodan jälkeen korvikkeen menettämälleen rakkaudelle. Kyse ei ole pelkästään sodasssa menetetyistä puolisoista, vaan samaistumisesta toisten rakkauteen ja kunnioituksesta sitä kohtaan.

SPOILER-VAROITUS: Juonesta voinee paljastaa sen verran, että ranskalainen mies, Adrien, yrittää täyttää sodassa tappamansa saksalaisen miehen paikan. Hän valehtelee tunteneensa nuorukaisen, Frantzin, ennen sotaa Pariisissa. Valheen peitteleminen johtaa uusiin valheisiin, jotka ovat yhtä välttämättömiä omaisiaan sureville ihmisille. Valheita on kerrottava itselle ja ympäristölle, jotta palauttaisi itselleen ihmisarvon sodan jälkeen. SPOILER-OSA SULKEUTUU.

Frantzin tarina on  erinomainen, koska se vertailee mitään korostamatta rakkauksia, jotka ovat yhtä olennaisia ihmiselle, osana perhettä, osana parisuhdetta. Mutta vieläkin parempi elokuva on valheita dramatisoivissa kerrontaratkaisuissaan. Sekä takaumina esitetyt kohtaukset että rakastumisen mahdollisuudet näytetään värillisinä, kaikki muut kohtaukset mustavalkoisina. Värilliset kohtaukset ovat niitä, jotka edustavat päähenkilöiden mielikuvitusta: muistoissa jotka halutaan säilyttää sellaisina kuin ne olisivat voineet olla, sekä tarinan nykyhetkessä ne tilanteet, jotka tulevat muuttumaan valheellisiksi muistoiksi. Katsoja yrittää tulkita kummasta merkityksestä värillisessä kohtauksessa on kysymys. Kuolleen nimi, Frantz, on avain tähän monitulkintaisuuteen. Nimi on mitä saksalaisin, mutta vaikuttaa silti ranskalaiselta (”französischen”).

Tulkinnanvaraiseksi jää sekin, johtuuko ranskalaisen Adrienin empatia saksalaista kohtaan siitä, että hän rakastaa enemmän miehiä kuin naisia. Elokuva tarjoaa tätä tulkintaa sotaa edeltäneistä tapahtumista, ja siihen on helppo tarttua tietäessään Ozonin seksuaalisen suuntauksen ja aiemmat ohjaukset.

Katsojan tulkinnalliset muutokset liikahtavat yhtä hitaasti, perustellusti ja ironiaa hioen kuin vuosien ja kansakuntien mittakaavassa henkilöitään siirtelevä tarina.




keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Dunkirk (elokuva)


"Dunkirk" (2017) on niin erilainen kuin muut Christopher Nolanin elokuvat, että sen hyvyyttä olisi kohtuutonta verrata niihin. Sotafilminä se sisältää asianmukaisen uskottavia kohtauksia, mutta mikäpä historialle uskollinen sotafilmi ei sisältäisi. Sotakertomusten haaste kuitenkin olisi, niin kirjallisuudessa kuin elokuvissakin, löytää sodan myllerryksen keskeltä antiklimaattisia hetkiä, missä odotus on pelottavampaa kuin tunnistettu vihollinen.

Tällaisella antiklimaattisella kohtauksella "Dunkirk" alkaa, ranskalaisen pikkukaupungin autiolta vaikuttavalta kujalta. Seuraavissa kohtauksissa tila sekä avartuu että kapenee, kun tuhannet brittisotilaat ovat ahdistettuja kapeammaksi käyvälle kaistaleelle vihollisen ja meren väliin. Yksittäisissä jännitystilanteissa toistuvat yritykset paeta yhä ahtaammaksi käyvää tilaa, veneistä, laivoista, lentokoneista. Odotuksen dramatiikkaan ei kuitenkaan luoteta alkukohtauksen jälkeen. Tässä taistelussa vain paetaan ja paetaan.

Tältä "Dunkirk" näyttää vain mainoksissa!
Mitään erityisen vaikuttavaa pakokohtauksissa ei kuitenkaan ole. Mainoskuvat ja traileri ovat lupailleet "Dunkirkin" loitsivan valkokankaalle jotain massiivisen energistä kamppailua, mutta kriitikoiden tehtävä olisi paljastaa ne lupaukset valheeksi ja mainospuheeksi. Kertaakaan ei tule sitä vaikutelmaa, että tässä oltaisiin pelastamassa 400 000 sotilaan kokoista ihmismassaa pahiksilta. Tätä faktaa toistellaan repliikeissä, mutta CGI-efektit ja avustajamassat eivät edes pyri moiseen autenttisuuteen. Siitä hatunnosto Nolanille. Hänen elokuvakseen "Dunkirk" on milteipä novellimainen.

Mutta Zimmer-torvien törähtäessä ei ole epäilystäkään kenen elokuvaa ollaan katsomassa. Nolan jopa toistaa Inception-elokuvasta tutun kerrontatemppunsa: maalla sodan suspense on skaalassaan viikon mittainen, merellä päivän mittainen, ja taivaalla tunnin mittainen. Elokuva odotettavasti kulminoituu kohtaukseen, missä nämä kolme tarinalinjaa risteävät eli tietyn viikonpäivän tiettyyn tuntiin. Hienon aloituksen ainutkertaiseen tunnelmaan ei koskaan palata.

Temppuilu asynkronisilla tarinalinjoilla ei osu yksiin sen synkän hartauden kanssa, jota panoraamakuvat synkistä sotilasmassoista ja autioista merenrannoista luovat. Yksittäisissä jännityskohtauksissa, vihollisen tulen alla, ei myöskään ole sellaista henkilödraamaa, mitä sotafilmeissä voi parhaimmillaan löytyä. Nolan on halunnut pitää henkilöhahmonsa mahdollisimman anonyymeinä, joten eipä hänellä ole aineksiakaan henkilödraamaan muualla kuin merelle sijoittuvassa tarinalinjassa, kolmen siviilin pelastaessa erilaisia mereen pudonneita uhreja.

Näyttelijäntyöt ovat nekin tarkoituksellisen alavireisiä, realismia tavoittelevan epäsankarillisia. Maalta alkavassa tarinalinjassa parivaljakko tekee kaikkensa huijatakseen poispääsyn piiritetystä Dunkirkistä.

Tunnettuja näyttelijäkasvoja on mukana vain neljä: Kenneth Branagh, Cillan Murphy, Mark Rylance ja Tom Hardy. Näistä neljästä ainoastaan Rylancelle annetaan tilaa työstää hahmoansa sotatarinalle olennaisessa varmuuden ja epävarmuuden ristivedossa. Hardya ei edes tunnista lentäjämaskin takaa, Branagh tekee historiasta jähmeän upseerihahmon, jonka epäkiitollinen tehtävä on esittää suurmiehen suuret repliikit ("That's home!").

Kuvittelin "Dunkirkin" olevan tämän kesän ainoa näkemisen arvoinen taidefilmi.
Eipä se olekaan, ei erityisen kiinnostava eikä erityisen vaikuttava.
Mutta onko se tarpeellinen terrorismin ja brexitin repimälle Britannialle, se on toinen juttu. Jos siis kriitikot suosittelevat tätä elokuvaa tähtitarroillaan, siinä on ainakin puolet sota-aiheen mieskatsojissa herättämää myötäpaatosta. Kauhunsekaisella kiinnostuksella odotan, miten kylmäpäisesti kotimaiset kriitikot osaavat kohdella syksyllä ilmestyvää "Tuntematonta sotilasta."

"Their Finest" kertoo Dunkirk-elokuvan kertomisesta.
Äskettäin katsoin devarilta "Their Finest" -elokuvan (2016), joka kertoo sota-ajan brittiläisistä filmintekijöistä. Siinä sattumoisin vitsaillaan sillä, millaisen propagandaelokuvan britit haluavat tehdä Dunkirkin evakuoinnista - amerikkalaisella rahalla. Isänmaalliseen tarinaan riittää kolme ainesta, ilmoittaa käsikirjoittaja: isältä varastettu vene, rakkaustarina, ja pelastettava koira. Tuo historiallinen metakertomus oman ajankohtansa filmaattisista valheista on omasta mielestäni kiinnostavampi kuin tämä Nolanin kerrontatemppuihinsa kompuroiva sotaeepos.



Baby Driver (elokuva)


Tässäpä vuoden jollei vuosikymmenen coolein elokuva - niille jotka sietävät kaikki Hollycool-tyylittelyn sivuoireet: aseellisen väkivallan, autokaahailun, ylinokkelan dialogin, ja äitelän teiniromanssin.

Hahmot vasemmalta lukien: K-7, K-30, K-18, ja K-13.
Elokuvaharrastajille Baby Driver (2017) lienee pakollista katsottavaa cool-sierrätettyinä tai ei. Niin täydellinen se on alalajen hybridinä yksityiskohtiaan myöten, ja yhtä komea todiste ohjaajansa Edgar Wrightin suvereniteetista kuin Scott Pilgrim vastaan maailma (2010).

Voisi sanoa, että Edgar Wright on todistanut päihittävänsä amerikkalaiset näiden vahvimmissa lajeissa, sekä supersankarifilmin ("Scott Pilgrim") että rikosromanssin ("Baby Driver") tekijänä. Joidenkin mielestä hän teki saman tempun aiemmin myös poliisifilmien ("Hot Fuzz") ja zombifilmien ("Shaun of the Dead") kuihtuneiksi uskotuissa lajeissa.

Baby Driver on musikaalin muodossa toteutettu rikosromanssi. Sen tarina muistuttaa varsin tarkalleen Refnin tuoretta, keikkakuskien myyttisyyden elvyttänyttä Drive-filmiä (2011). Wrightin tulkinnassa väkivalta ja takaa-ajot ovat lähes leikkisiä toimintajaksoja, vaikka elokuva onkin saanut perustellusti K-16 -luokituksen.

Lapsekkaan hyväntuulisuuden tekee ymmärrettäväksi näkökulmahahmo, traumansa vuoksi lapsineron asteelle jähmettynyt 'Baby'. Hahmo on perusteltu siirtämällä autistisen teiniromanssin jurottaja autistisen film noir -sankarin hanskoihin. Tämä on elokuvan genrekoosteessa lähes kaikki ainekset koossapitävä ydinidea.

Tarinan tavanomaisuus tekee kuitenkin vaikeaksi perustella sivuhahmoja muutoin kuin rikosromanssin kliseillä. Wright on yrittänyt terävöittää sivuhahmoja ottamalla materiaalia haastattelemiltaan oikeilta rikollisilta. Sight & Sound -lehden (7/2017) haastattelussa ohjaaja Wright myös elvistelee ajaneensa Amerikan halki saadakseen katu-uskottavaa tuntumaa ("myt tarmac time") aiheeseensa. Nämä tosielämän karheudet valitettavasti kuulostavat henkilöhahmojen suussa häiritsevän epäluontevilta.

Omimmillaan Wright on viihteellisimmissä, fantisoiduimmissa osuuksissa. Bravuurisuoritus on ohjaajansa osaamista esittelevä, musikaalille olennainen  krediittikohtaus. Pitkä kamera-ajo seuraa tanssahtelevaa Babya (Ansel Elgort) kaupungin kadulla ja laulun sanat on lavastettu graffiteina osaksi katukuvaa.

Ansel Elgortin kiinnittäminen päärooliin tuntui etukäteen ällistyttävältä ratkaisulta, niin höntin teinimäinen hän on olemukseltaan. Mutta tällaisen elokuvan teinigangsteriksi hän on yhtä täydelinen valinta kuin kerubikasvoien Michael Cera oli sarjissankarina Scott Pilgrimissä. Lapsenkasvoinen kaahaaja nähtiin tietysti jo tällaiset rikosromanssit pohjustaneessa klassikossa Keikkakuski (1978), kun ratin taakse palkattiin Steve McQueenin sijaan suloinen Ryan O'Neal.

Mainitussa S&S-haastattelussa toimittaja Mark Kermode huomauttaa, että musikaalimaisena fantasiana Baby Driver muistuttaa elokuvia Riskibisnes (1983) ja Vaihdetaan vapaalle, Ferris (1986). Wright tunnustaakin saaneensa inspiraatiota Ferris-filmistä jo Scott Pilgrimin yhteydessä. Kiinnostavaa ohjaajan kommentissa on kuitenkin se, että studio olisi halunnut leikata pois juuri kyseisen tanssahtelevan krediittijakson. Se kun näyttää enemmän Ferris-hupsuttelulta, joka ei oikein istu kovaotteiseen keikkakuskitarinaan. Wright oli kuitenkin pitänyt kohtauksen, koska se havainnollistaa henkilöhahmon lapsekkaan mutta itsevarman persoonan. Musikaalimaisia ratkaisujaan Wright on selittänyt myös Rolling Stone -lehden haastattelussa.

Barbiprinsessa on äidin korvike, huomaa Baby.
Genrehybridin erikoisuus johtaa lopulta siihen, ettei tarinalle saada järjellistä lopetusta minkään genren ehdoilla.Myös se aseellisen väkivallan määrä näyttää ja tuntuu itseisarvolta romanttisten kohtausten (ja barbipääosan Lily Jamesin) helppouteen verrattuna. Kaipa Wright on ajatellut niitä vitsikkäinä sitaatteina muihin toimintafilmeihin, samanlaisena materiaalina kuin kymmenet muut viitteet amerikkalaisiin elokuviin. Vähän kuin yrittäisi päihittää Tarantinon ja Lynchin postmoderniudessa ja tehdä samalla katu-uskottavaa pyssyfilmiä. Ei onnistu.

Nytkin tunnelma romahtaisi vitsailuksi tai ipod-mainokseksi ilman Jamie Foxxin ärhäkkää läsnäoloa. Sääli vaan ettei Foxx saa ansaitsemaansa isoa roolia. Musta tähti ei sovi lumivalkoiseen kliimaksiin tähtäävään teiniromanssiin. Eipä ole Lynchinkaan elokuvissa mustia näyttelijöitä suosittu ja silti niitä pidetään jotenkin universaaleina tarinoina amerikkalaisuudesta...

Mutta Edgar Wright on vasta 43-vuotias ja liioittelematta kiinnostavin elävä genreohjaaja. Voi siksi tai silti ihmetellä, miten kauan toimintapitoisissa lajifilmeissä riittää reposteltavaa tällaiselle tekijälle, jonka nerokkuus on pikemminkin leikkauspöydän takana kuin ohjaajatuolin edessä.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Lament for the Fallen (romaani)


3D-tulostimesta on tullut 2000-luvun scifissä metaidea, jolla voi korvata teknologian kuvailun miltä alalta tahansa, vaatteista valomiekkaan.

3D-tulostin on nykypäivän scifissä juuri se kauan sitten ennustettu ja pelätty, genren sisältä päin tuhoava supernovum, "nanoassembleri", laite joka voi muuttaa mitä tahansa miksi tahansa. Sen jälkeen mikä vaan voi olla mitä vaan, ja scifille keskeinen materiaetnografia samoin kuin kyberpunkin lanseeraama "materiaalien kreolisaatio" menettävät merkityksensä.

Voi huoletta sanoa, että 3D-tulostin on se idea, jonka huoleton käyttö erottaa turhamaisen ja laiskan scifi-kirjoittajan viitseliäästä. Tämä kriteeri pätee valitettavan hyvin Gavin Chaitin esikoisromaaniin Lament for the Fallen (2017), joka monella muulla tapaa on poikkeuksellisen onnistunut erityisen scifistisen tulevaisuuden kuvittelussa. Tarina sijoittuu Nigeriaan syrjäiseen viidakkokylään, josta käsin sitten avataan näkymät koko ihmiskunnan ja planeetan mullistaneisiin muutoksiin. Myös lähtökohta on näppärä yhdistelmä maanläheistä legendaa ja scifististä supersankaritarinaa: eräänä päivänä syrjäisyyttään puolustavaan kylään putoaa taivaalta supersankarin kaltainen olento, perimältään ihminen, mutta jalostettuna supersotilaaksi. 

Lament for the Fallen -romaanista näkyy, että sitä on kehitelty kolmekymmentä vuotta, siis koko (eteläafrikkalaisen) kirjoittajansa nuoruus ja aikuinen ikä. Maailma on ajateltu ja suunniteltu perusteellisen erilaiseksi juuri Afrikan ja Nigerian näkökulmasta, samalla kuitenkin noudattaen scifin genreslangia. Magian kaltainen superihmisten teknologia kuvaillaan uudissanoilla kuten "battleskin", kun taas maanpäällisen tasku-utopian teknologia muistuttaa uskottavasti omaamme.

Ongelmallista on se kaikki, mikä jää näiden kahden ääripään, maallisen tasku-utopian ja kiertoradalle rakennettujen teknoversumien väliin. Planeetalla sotateknologia on täysin samanlaista kuin nykypäivänä ja kiertoradalle sijoitettu amerikkalainen vankilasatelliitti vaikuttaa miltä tahansa tv-sarjan 'ryömitään tuuletusputkissa'-viritelmältä. Tyylillisesti rasittavinta on pelkistetty vastakkainasetelma hyvisten uutta luoviin 3D-printtereihin ja pahisten (nigerialaiset militiat ja amerikkalaiset poliitikot) konventionaaliseen hävitystekniikkaan. Tämän lisäksi hyvikset ovat ihan tavattoman kilttejä ja perhekeskeisiä, ja ansaitsevat sen kaiken pelastuksen mitä pahisten jahtaama supersankari tuo mukanaan. Jos Orson Scott Cardin kerrontatyyli tuntuu paikoin namusetämäiseltä, niin tämän romaanin kertojaääni on vielä pari kerrointa hymistelevämpi: uskonnollinen paatos ilman uskontokohtaista sanomaa.

Ilmeisesti "kylä" on yhtä väistämättömän helppo ratkaisu scifistisen tulevaisuuden tasapainottamisessa kuin runsaudensarvena toimivat 3D-tulostimet. Teknologian myyttinen soveltaminen vastaa myyttejä sukupuolten työnjaosta: nigerialaisessa (/ miehisessä) utopiassa naiset keksivät uusia malleja DNA-printtereihin (ihan ilman tieteellistä tutkimusta) ja miehet huolehtivat päätöksenteosta.

Maagisen ajattelutavan ja kehittyneen teknotieteen samankaltaisuus on toki pyritty perustelemaan sillä, että perinteitä kunnioittavissa yhteisöissä kertomisen arvoiset tarinat ovat aina legendoja, eikä legendoissa ole ihmeellistä yksilöllinen keksintö (kuten länsimaisissa kehitystarinoissa) vaan se miten ryhmä valmistelee tietyn yksilön välineeksi tavoitteilleen (kuten nigerialaisissa kansantarinoissa). 

Niinpä romaania rytmittävät lyhyet sisäiskertomukset, legendat, joita henkilöt kertovat toisilleen. Ne EIVÄT kuitenkaan toimi temaattisesti osana romaania. Legendat tuntuvat pelkältä täytemateriaalilta, jonka on tarkoitus peittää romaanirakenteen poikkeuksellinen hajanaisuus. Etenkin kirjan viimeiset sata sivua hyppelehtivät aivan miten sattuu, aivan kuin ne olisivat ihan jonkun muun kirjoittamia lisäyksiä. Imellysaste kliimaksissa on myös sietämättömän sakkariininen...

Kellekään en tätä kirjaa siis suosittele. Vain julkaisutapauksena se on huomionarvoinen esimerkki siitä, miten scifi-genre tarjoaa välineitä metatekstinsä uudelleenkeksimiseen ja balkanisoituneen maailmanhistorian uudelleenkirjoittamiseen. Globalisoitunen paikallis-scifin nousu on edelleen tapahtumaisillaan, mistä singulariteettimaisena ilmestyksenä lähestyvä Pasilan Worldcon lienee se säihkyvin todiste.




keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Sota apinoiden planeetasta (elokuva)


Genre-elokuva ei ole aivan synonyymi kesäelokuvalle, mutta tekosyy sentään: katsoja ei voi odottaa elokuvalta enempää kuin genrekliseiden summaa. Kyse on samanlaisesta sopupelijärjestelystä kuin urheiluviihteessä: jännitys on mitoitettu pienimmän muutoksen mukaan ja lopputulos aina harmiton nolla-nolla tai yksi-yksi.

Kaikki kesäelokuvaan menijät toki tietävät, millaista sopupeliä on luvassa. Siksi kesäelokuvia otsikoidaan "sodaksi" ja "apokalypsiksi", jotta kuulostaisi siltä kuin juuri tällä kertaa olisi luvassa  jonkinlainen aidon konfliktin kuvaus. Ja koska kesä on vain kerran vuodessa, tämä kusetus toimii aina uudelleen.

Sota apinoiden planeetasta (2017) lupaa sotakonfliktin lisäksi olevansa "päätös" vuonna 2011 aloitetulle trilogialle. Mutta niin kuin tästä aikajänteestä voi päätellä, tekijätkin ovat jo kyllästyneet tuotteistamaansa ekologiseen ja etniseen konfliktitarinaan. Digianimoidut apinat tuodaan kolmen vuoden välein näytteille, valkokankaalle, kuin sirkuksessa ikään. Tarina on muodollisuus, lainakamaa 1960-luvun rotutaistelut ja atomipelot yhdistäneestä kulttifilmistä (1968).

Vertauskuvat "valkoisen" enemmistön ja "mustan" kansanryhmän konfliktista olivat keskeisiä alkuperäisessä Apinoiden planeetta -elokuvassa. Niinpä uudet tulkinnat tuovat mukanaan samat poliittiset alatekstit. Siksi nämä uudet apinafilmit voivat olla Yhdysvalloissa ydinpommin kaltaista symbolimateriaalia. Sen vuoksi tällaisen vertauskuvaston ideat täytyneekin typistää pieneksi ja pöljäksi konfliktitarinaksi? Ehkä se "valkoisen" enemmistön rakentama naurettava muuri, jota tässä elokuvassa pakotetaan apinat tekemään, on se tarkin vertauskuva Donald Trumpin nykyisestä Amerikasta?

Ohjaaja Matt Reeves on yllätys tämän elokuvan vastuunimeksi, koska häneltä löytyy ihan oikeastikin ajatuksella tehtyä genrefilmiä, hirviöscifin alagenren uudistanut "Cloverfield" (2008). Tämän sotatarinan hän kuitenkin kuittaa vasemmalla kädellä. Tai jalalla. Apinatovereidemme tarinan tarjoamia mahdollisuuksia hän ei ainakaan arvosta. Tai ei ole saanut lupaa eli rahaa kehitellä edes käsikirjoituksessaan.

Sentään filmissä nähdään omituinen merenrantajakso 15-30 minuutin välillä. Tässä jaksossa kuvat on häikäisevän kauniita juuri spefimäisellä tavalla: "strangers in a strange land"-visioita apinoista uuden maailman äärellä. Talveen sijoitetut metsäkuvat ratsastavista apinoista ovat niin ikään genrekohtaisina visioina komeita. Sääli ettei Reeves usko niihin riittävästi.

Sillä pienen fiilistelyn jälkeen elokuvassa hypätäänkin takaisin sota- ja kostojuoneen. Tätä edetään puolitoista tuntia kliseestä toiseen. Sitten lopetellaan elokuva pyyhkäisemällä näyttämö pari kertaa tyhjäksi "Resident Evil" -filmien tapaan. Nollanolla totisesti.

Neljättäkin Apinoiden planeetta -elokuvaa on kuulemma lupailtu. Ehkä se tulee sitten vuonna 2020 suoraan virtuaalipuihin, kuolleen kesäohjelmiston sijaan.



tiistai 11. heinäkuuta 2017

Tämän apurahan haluaisin lukea



Suomessa runous tarkoittaa jotain mitä presidentin vaimo käyttää yövoiteena.
Muilla taiteilla tilanne on vielä huonompi.
Edes talkkarin muija ei huolisi niitä liukkariksi.

Miten tähän on päädytty? Syy on apurahaverkoston. Se toimii samalla periaatteella kuin uimahalliverkosto. Vaikka maassa on talvi yhdeksän kuukautta vuodessa, sen kansalaiset on saatu uskomaan itsensä uimataitoisiksi. Mitä useampi uskoo kylpyläoloissa saamaansa kelluntakykyyn, sitä useampi uppoaa kun vene kaatuu alta jäätävällä järvenselällä.

Vastaavalla tavalla me, jotka kasvamme apurahoja uskottelevassa ilmastossa, luulemme liikoja mahdollisuuksistamme. Että olisi luonnonlaki, missä motivaationi syrjäyttämä viihdepaskan määrä takaa vastaavan suuruisen medianosteen. Että tämä puolestaan takaisi pinnalla pysymisen. Jopa henkiin jäämisen. Tässä maassa missä Spede merkitsee renessanssineroa.

Vastuuta uppoavien avuttomuudesta eivät apurahoja jakavat säätiöt ja järjestöt tunnusta. 
Sen enempää kuin avouimaloissa kätensä pesevät poliitikot.

Hylsy hylsyn perään nämä kulttuuritehtävänsä kutistamat säätiöt ja järjestöt uskottelevat etteivät ole vastuussa mitätöimistään ihmisistä. Hylsy hylsyn perään ne vaikenevat toiminnastaan verkostona.

Runouden pursi, valmistettu säätiörahalla 2017.
 Lautakunnat säätiöiden ja järjestöjen ytimessä ymmärtävät tehtävänsä palkitsijoiksi, ei toimeentulon takaajiksi. Ne näkevät vain niitä keitä ovat pitäneet kellumassa. Jakamillaan miljoonilla ne ostavat koskemattomuuden itselleen.

Näiden naama-arvoa numeroivien lautakuntien ulkopuolella vesi on matalaa. Mutta ei se olekaan syvyys joka tappaa vaan väärä usko. Yksi kerrallaan mutta tuhat tapausta kerralla nämä säätiöihmiset upottavat nollalinjallaan: Mikään mitä olet tehnyt ei ole mitään; mikään mitä aiot ei ole mitään; mikään mitä itsestäsi sanot ei ole mitään. Ja tervetuloa ensi vuonna uudelleen.

Lehdestä saa sitten lukea, miten "rohkeita avauksia" tukeva säätiö on antanut kymmeniä tonneja projektille, jossa katsoja kuljetetaan yksi kerrallaan Jäämeren rannalle. Lehden suljettuaan saa miettiä, miten monta kymmentä taiteilijaa tällainen projekti olisi elättänyt. Silmät suljettuaan miettiä, mitä ymmärrys taiteesta on tällaisissa säätiöissä.

Tällaisten säätiöiden lähettämänä hylsyt ovat hylkyjä, turhiksi tehtyjen ihmisten turhia jäänteitä.

Tätä sietää syventää. Vuoden aikana olen hakenut rahaa tutkijana, kaunokirjailijana, kriitikkona, tietokirjailijana. Ei merkitse mitään, että julkaisin viime vuonna kaksi tietokirjaa ja voin helposti tehdä uuden ensi kevääksi, kirjoittaa romaanin siinä välissä ja hoitaa vielä lisäksi velvollisuuteni opettajana ja päiväkriitikkona. Mutta tämä ei merkitse mitään. "Ei mitään", on vastaus kaikkialta.

Niin kuin nollaa neliöisi. Tämän apurahaverkoston ylin auktoriteetti, valtiollinen "edistämiskeskus" TAIKE, ajoitti viime vastauksensa juhannukseksi, jotta se saattoi potkia meitä nollahakijoita naamaan vastauksellaan: et OLE mitään, et PYSTY mihinkään, et VOI meille mitään.  Ja hyvää kesää sinnekin.

Koska syksyllä seuraava kierros tätä ristinolla-upotuspeliä alkaa jälleen.

Minä lähetän enää yhden hakemuksen. Haen sata tonnia sellaisen apurahan jakamiseen, joka levitetään kympin raaputusarpoina kansalaisopiston aulassa. 

Rohkea ruumiinavaus, vastaa säätiö.

Taiteilijan omakuva. Kahden veden välissä.


maanantai 10. heinäkuuta 2017

Södermalm on somistettu totuus Tukholmasta



Tällä kertaa valitsin hotellin ja näkökulman Tukholmaan sieltä, missä oletin kaupungin sydämen piilevän, söder-osaan Södermalmia. Edes Tukholmassa asuessa en jostain syystä vaivautunut tutustumaan Söderiin, vaan maailmani rajoittui pohjoisiin ja itäisiin osiin kaupunkia. Eipä silti, Söderin mainekin on tässä 27 vuoden aikana muuttunut ja kaupunginosan kanavakortteleita kohennettu samalla tehokkuudella kuin Helsingissä vastaavia mereen rajautuvia osia.

Tähän aikaan vuodesta ei asukkaidensa oloisesta kaupunginosasta saa tietenkään täyttä käsistystä. Korttelien sisäkaduilla ei näy paljoakaan paikallisia liikkeellä, vaikka Söderin isommilla väylillä pyörii niin monenkirjavaa väkeä, että tuntee olevansa oikeassa metropolissa.

Meri antaa eriarvoiset rajat tälle kokonaisuudelle, jota voisi sanoa somistelluksi totuudeksi Tukholmasta.  Etelän puoleinen kanavanranta on juppikaupunginosaa pahimmasta päästä, mutta siinä on myös oma kylmä skandinaavinen hohteensa.




Idässä Södermalm kaartuu pitkällisesti laivareittejä vasten, pohjoisessa kohottautuu tornimaisten rakennusten jyrkänteeksi. Slussen ei ole enää jykevää Söderiä, vaan alati muhiva mätäs, jota tarvitaan kiinnittämään Söder kuninkaalliseen Tukholmaan.

Kun saari on nelisen kilometriä leveä (ja pari kilometriä eteläpohjoissuuntaan), saa kävelijä yllättyä, miten lännen puolella Södermalm levittäytyy loputtomiksi kortteleiksi. Talot erottuvat silti toisistaan yhden tai kahden vuosikymmenen mittaisilla pienillä arkkitehtonisilla sävyillä.

Katsoin kartalta, että läntisin kolkka saarta on pelkkää metsää, mutta tietysti se osoittautui ruotsalaisittain täydellisesti hoidetuksi puistoalueeksi. Alue on iso, mutta mitään ei ole liiemmälti. Siirtolapuutarha oli enintään samaa kokoa kuin meillä Tampereen Kalevassa ja mainostettu Hornstullin rantakirppari osoittautui vaatimattomaksi riviksi spinnereitä ja hilloja kauppaavia kojuja.



Tätä suurkaupunki tietysti on väistämättä: syvempi mutta myös tylsempi ja oudompi kuin sen pääkaduilta osaisi päätellä. Paluumatkalla löydän Systembolagetin, jonka asiakkaat ovat kovasti eri oloisia kuin keskustan Systeemissä näkemäni.

Lauantai-iltana kaikki Söderin kapakat terasseineen täyttyvät kaikista kaupunkiin kesäksi jääneistä jupeista. On turha etsiä vapaata illallispaikkaa, eikä tekisi mielikään. Tällaisessa paikassa tähän aikaan vuodesta tällainen ympäristö puristaa turistista pelkän ihmisen, yksinäisyyteensä eksyneen. Äkkiä tuntee olevansa pelkkä finne igen kuin metron tuomaa roskaa.





Onneksi lauttasatama on sekin lähellä, kun sunnuntaiaamuna lähtö koittaa.
Pakkaan ostamani pelit ja palaan Suomeen.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Timo muuttaa limut viinaksi


Ja kuudentena kuukautena tehtiin niin kuin oli tapana lampaiden lähtiessä laitumille, että valitun kansanluokan publikaaneille tuotiin nähtäväksi lehmänkauppoja. Ja Timon puolue oli siellä,  ja myös Simon Kiivailija ja muita opetuslapsista, joita kutsuttiin nyt takinkääntäjiksi. Ja kun publikaanien kansansuosio loppui kesken, niin eräs näistä sanoi Timolle: " Pitäisikö meidän ostattaa demareilla leipiä ja jonotuttaa ne syötäväksi?"

Mutta Timo vastasi: "Kepulla on kuoppansa ja vihreillä vilppinsä. Tehkäämme mekin kansalle niin kuin kansa on meitä kohtaan kohkannut."

Ja vaikka hyllyillä oli astioita kaiken kansan juotavaksi, ne olivat vain vajaan mitan vetoisia. Niin Timo sanoi publikaaneille ja paimenille: "Ottakaamme nyt astiat ja täyttäkäämme ne sokeriviinalla", ja he tekivät niin kuin heille oli sanottu.

Ja kansanlampaat ja sitäkin nuoremmat maistoivat kustakin astiasta ja huomasivat, miten vesi niissä oli muuttunut. Toisin kuin publikaanit, jotka olivat pohjia ottaneet, he eivät ymmärtäneet, mistä tämä lahtijuoma oli lähtöisin. Niin he kutsuivat Timon luokseen ja hän sanoi heille: "Fariseukset tarjosivat pienen prosentin ja sitten, kun te aloitte juomisesta luopua, vieläkin pienemmän. Mutta teille olen minä tuonut ainaisen humalan."

Tämä oli Timon tunnusteoista ensimmäinen, ja hän sai siitä palkkansa. Hän ilmaisi sillä tarkoituksensa, ja silti hänen lampaansa uskoivat häneen.



keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Wonder Woman (elokuva)


Koska supersankarit muistuttavat jumalia, voi vanhojen jumalten mytologioita kierrättää supersankareiksi. Tämän keksivät sarjakuvien tekijät jo kauan sitten. Jumalaperustaista supersankaria on testattu valkokankaalla "Thor"-filmatisoinneissa, ilman, että kukaan jälkimoderneista ajattelijoista on huomannut ehdottaa "Jesus Christ Superhero" -täydennystä Marvelin tai DC:n olympokselle.

Jumalataustaisuus on kätevä tapa selittää moraalisesti puhtaita sankarihahmoja. Samoin se on kätevä selitys sille, miksi miehille suunnatussa lajityypissä nainenkin voi olla supersankari ihan "omassa" tarinassaan.

Valitettavasti "Wonder Woman"  -elokuvasta (2017) on kaikin tavoin vaikea puhua ilman tahattoman ironian tunnustavia lainausmerkkejä. Ei siksi, että WW olisi erityisen huono elokuva lajityypissään - päinvastoin, se on jopa katsottavampi kuin "Batman v  Superman" (2016), koska sen tarina etenee kaiken aikaa, mikä tällaisissa hahmon alkuperää koskevissa sankarifilmeissä on poikkeuksellista.

"Wonder Woman" -filmiin kootut kliseet vain ovat niin erilaisista yhteyksistä, että elokuvan jälkeen tuntuu uskomattomalta, miksi yleisö ei nauranut itseään ulos teatterista sitä katsoessa.

Jo elokuvan aloittavat näkymät amatsoonien taistelusaaresta näyttävät siltä kuin tämän filmin tekijöille "Xena" olisi enemmän totta kuin antiikin kulttuuri.

"Xena ja Thermopylain salaisuus" ?
Mikäli kaikki amatsoonit olisivat blondeja, paikka näyttäisi tanskalaiselta seksileiriltä. Jos kaikki olisivat yhtä tummia kuin pääosaa esittävä Gal Gadot, paikka näyttäisi kibbutzilta. Mutta sitten kuvaan pistäytyy myös oikeita näyttelijöitä, kuten Robin Wright ja Connie Nielsen.

Ja juuri kun tarina alkaa vaikuttaa tyttöjen omalta 300:lta, siihen putkahtaakin protonatseja.
Ja Chris Pine sinisellä laguunilla.
Fanipalvelusta päivää.

Mutta sitten naiset katoavatkin koko elokuvasta, pientä koomista lisäkettä (Lucy Davis) lukuunottamatta. Se siitä naisten supersankaritarinasta. Ilmeisesti DC-sarjakuvalle olisi vaaraksi, jos naisten joukkovoimaa liitettäisiin heidän tärkeimpään naishahmoonsa.

Kuten suosituimmat sarjishahmot yleisesti, myös WW on kokenut useita muodonmuutoksia vuosikymmenten aikana. Kuulemma hän esiintyy sarjakuvavariaatioissaan myös nimillä Ihmeellinen Amatsooni, Totuuden Henki, Themysciran Mestari, ja Rakkauden Jumalatar. Tämä selviää WW:n wiki-sivuilta, josta käy ilmi muitakin hämmästyttäviä tietoja WW:n taipaleelta.

Taustatiedot pakottavat puntaroimaan mitä kaikkea hahmo voisi olla (DC:n sijaan) Marvelin toteuttamana superfeministinä. Tai millainen hahmo olisi K-18 -versiossa.

Nythän elokuvahahmon xenamaisen koominen puvustus ja naiivi asenne moderniin yhteiskuntaan ovat tarpeen, jotta WW ei näyttäisi sen paremmin seksiobjektilta kuin lepakkoluolan arvoitukset selvittäneeltä subjektiltakaan. Komiikka vie kärjen seksikkyydestä, samoin kuin näyttelijän keijumainen olemus.

Ynnä kaikki, kun oli edellisenä sunnuntaina nähnyt poikkeuksellisen surkean Marvel-elokuvan (Guardians of the Galaxy 2), niin "Wonder Woman" tuntui liki perinteiseltä seikkailufilmiltä. Varsinainen supersankariosuus alkaakin (eikä tämä ole spoileri) vasta kun kaksi tuntia 'WW vs WW' -seikkailua on miltei täynnä. Kahden edellisen DC-filmin tavoin tämä loppuhuipennus on kohtuuttoman pitkä ja läpensä tylsä, joskaan ei niin pitkä ja tylsä kuin ne kaksi edellistä.

Ainoa elokuvallisesti kunniakas asia, mitä tästä WW-filmistä voi sanoa, on se, että muuten ikävää mediahuomiota kerännyt päänäyttelijä Gal Gadot ottaa roolinsa juuri oikealla vakavuudella. Tämän saa yleensä todeta vain superpahisten näyttelijöistä. Ehkä Gadot on pahis sitten siviilissään?

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Syksyn 2017 kirjatoiveet


Ja jos syksyn lähenemistä ei luonnosta huomaisi, niin viimeistäänkin näkyviin putoilevien ensi proosanlehtien ennemerkeistä. On siis aika laatia taas toivelista siitä, mitä suomalaisen ja suomennetun kirjallisuuden kärkikasvusta poimisi ensi syksynä. Spefiä ei ole paljoa tarjolla, ainakaan aikuisille lukijoille, mutta sentään taas esikoiskirjailijoita. Pakko oli lisätä listalle myös Dan Brownin uutuus, onhan se yhtä lailla quilty pleasure -osastoa minulle kuin Remeskin. Antti Tuomainen olisi kutkuttanut vähän samasta syystä, niin yllättävän hyvä oli edellinen sienidekkari, mutta jotain rajaa täytyy pitää viihdemakean annostelussa, jotta taidekirjallisuuden happamatkin marjat sitten maistuivat tarkasti itseltään.

  • Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus)
  • Dan Brown: Alku (Wsoy)
  •  Don DeLillo: Nolla kelviniä (Tammi)
  • Asko Jaakonaho: Valon juhla (Otava)
  • Katja Kettu ym: Toinen tuntematon (Wsoy)
  • Marianna Kurtto: Tristania (Wsoy)
  • Erkka Mykkänen (Toim.): Jatkuu! (Gummerus)
  • Ossi Nyman: Röyhkeys (Teos)
  • Ilkka Remes: Vapauden risti (Wsoy)
  • Alastair Reynolds: Kostaja (Like)
  • Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (Otava)
  • Marjo Saarinen: Kerrottu huone (Teos)
  • Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat (Otava)
  • Jouko Turkka: Kärsimys on turhaa (Teos)
  • Antti Tuuri: Tammikuu 18 (Otava)
  • Heikki Valkama: Pallokala (Tammi)
  • White: Muinainen ja tuleva kuningas (Vaskikirjat)

EDIT: Lisäksi sovin makasiinijutun 5 spefi-kirjasta:
  • Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
  • Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
  • Erkka Mykkänen (toim.): Jatkuu!
  • Juhana Petterson: Tuhannen viillon kuolema
  • David Mitchell: Luukellot
Samaan aikaan viidakossa: Kiiltomadossa on juuri ilmestynyt arvosteluni Sjonin viimeisimmästä romaanista. Kritiikki on kirjoitettu jo viime talvena, olisiko joulukuussa, mutta laatuteoksien arviointiin tähtäävä matojulkaisu etenee aivan omalla julkaisutahdillaan markkinoiden perässä...


perjantai 16. kesäkuuta 2017

The Handmaiden (elokuva)

"The Handmaiden" (2016) edustaa tyylikästä mutta laskelmoitua viihdedraamaa, yhtä elotonta ja matalamielistä kuin taideporno tarinan käännekohdissa.

Kriitikoiden ylistys tälle filmille perustuu kulttuurierojen lähtökohdaltaan moninapaiseen sovitukseen: viktoriaanisesta Englannista on huijaritarina siirretty 1930-luvun Koreaan ja Japaniin. Monikulttuuriseksi oletettu adaptaatio on kuitenkin minimaalinen. Aasialaiset huijarit näyttävät yhtä harmittoman tyypitellyiltä kuin britit, siirtomaaperinnön viileistä aatelisista puhumattakaan. Keskipisteessä toimiva lesbo-chic on kaukana siitä, miten särmikkäästi BBC:n minisarja sovitti saman tarinan.

Jos ei tunne alkuperäistä Sarah Watersin romaania (Silmänkääntäjä, 2002) ja on välttänyt tv-sarjan (2005), tämä elokuva voi tuntua tasan yhtä viihdyttävältä kuin tarinansa. Kunnes kerronta alkaa venähtää pitkälle yli kahden tunnin...

Kuvien kauneus ei takaa elävää kuvaa.

Interiöörit ja puutarhat ovat kauniita katsella, samoin pääosien esittäjät, mutta tunnelma romahtaa usein vitsiksi ja kauhuromanttisiksi kliseiksi. Kuvamotiivit, kuten hirttoköysi/geishapallonuora, naurattavat väärällä tapaa jos lainkaan. Erotiikan kirjasto ja kulttuurikerroksilla leikittelevä s/m-teatteri ovat ideoina somasti toteutettuja - ja silti niidenkin osuus on yhtä eksploitatiivinen kuin "Adelen elämät" -filmiä jäljittelevät seksikohtaukset ja ohjaaja Chan-Wook Parkille ominainen sadistinen väkivalta.

Taideviihteen sijaan pitäisi kai puhua taidevoihkeesta. Siksi jää ihmetys, miten keskiverto leffakriitikko voi ottaa tällaisen laskelmoidun tekeleen täydestä? Kaipa "The Handmaiden" edustaakin festarielokuvaa tyypillisimmillään, viihdetuotetta jonka arthouse-porno tuntuu kriitikostakin turvallisemmalta intoilun ainekselta kuin arthouse-väkivalta.

Itse voin katsoa Parkin "Oldboyn" uudestaan milloin tahansa, mutta tätä "Handmaiden"-kiiltokuvitelmaa en enää koskaan.


Jokin Timossa

Miksi te, monihuippuiset seurakunnat, karsaasti katsotte seuraa, jossa Timo on mielistynyt asumaan? Kiittäkää Timoa seuranne kokouksissa, sillä Timo hajottaa teidät, niinkuin savu hajoaa; niinkuin vaha sulaa tulen hohteessa, niin vanhat valapuheet katoavat Timon kasvojen edessä. Hän on orpojen isä ja leskien puolustaja, joka antaa paimenille hopean ja johtaa publikaanit onneen. Vain niskoittelijat asuvat kuivassa maassa.

Sillä Timo opetti seuraajiaan, vaikka halla-aholainen kiusasi häntä, ja hän eli niiden keralla, joille siat ja karja sälyttävät ihransa. Niin hän kutsui heidät luoksensa ja sanoi heille vertauksilla: "Kuinka  voi ajaa ulos halla-aholaisen?Ja jos  nousee itseänsä vastaan ja riitautuu itsensä kanssa, ei hän voi pysyä, vaan hänen loppunsa on tullut. Mitkä tien oheen putosivat, ovat ne, joihin sana kylvetään. Mutta kun he sen kuulevat, niin halla-aholainen heti tulee ja ottaa pois heihin kylvetyn sanan."

Ja Timo kutsui tykönsä ne kaksikymmentä opetuslastaan ja antoi heille vallan ajaa ulos halla-aholaisia ja parantaa kaikkinaisia tauteja ja kaikkinaista raihnautta. Ja hän istuutui asiansa oikealle puolelle ja sanoi heille: "Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, on hänen oltava koirista viimeinen ja rakkien palvelija."

Tuskin oli hän saanut kaiken tämän sanotuksi, niin heidän heimonsa ja oppinsa halkesivat, ja lampaat seurasivat heidän hajaannustaan koirien ja fariseusten keralla.

(Markku's 16: 6-17)





torstai 15. kesäkuuta 2017

Tarvitaan 4 täyttämään pedon luku

4 karhua naamioitui 1 rusakoksi!

Näimme kukkaloiston ja rikkavihreän nousevan mökkimaalle muutamassa päivässä. Lisäksi tarvittiin muutaman päivän vesisateet. Ei sitä vettä paljoa tullut, mutta se räjäytti vihreän, tihensi havumetsän lauluntäyteiseksi luonnontilaksi. Mökin ikkunasta ei nähnytkään enää kauemmalle sieponpöntölle.

Kesä tapahtui taas niin nopeasti, ettei sen todellisuutta voi jälkikäteen hyväksyä, ei jäljitellä millään kuvalla tai kielellä. Jo viikon päästä päivät lyhenevät päistään. Jo viikon päästä kesä mahdollisuuksina on ohitse.

Mutta todeliseksi kesä muuttui vasta toissapäivänä, kun naapuri ajoi pihaan mönkijällä varoittaakseen tien toisella puolella nähdyistä karhuista. Että kompostiin ei kalanperkeitä. Että pitää meteliä postilaatikolle mennessä.

Että sellaista. Epätodellista, koska huvittavan tuttua Joidenkin Toisten Ongelmana. Todellista, koska karhuja oli liikkeellä täsmälleen neljä.

Jos niitä olisikin ollut vain yksi, se olisi kuulostanut eksyneeltä kesätoimittajalta. Tai jos karhuja olisi ollut kaksi, ne olisivat vaikuttaneet pakenevalta pariskunnalta. Tai jos kolme, ne yhdessä edustaisivat ikonista "karhuutta",  välttämättöntä osaa talousmetsän lavastuksesta.

Vaan että NELJÄ karhua? Se kuulostaa petoeläinten liivijengiltä.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Vihreät jo kellertävät


Ainoa vakituisesti Helsingin kantakapakoissa pesivä Vihreä puolue koki karun kohtalon. Puolueen alfajohtaja ja aktivismi kuihtuivat, uros porvarilta saatuun perheeseen ja aktivismi puoluejohtoon.

"Vihreiden varsinainen kaupungistuminen tyssäsi", paljastaa ympäristökeskuksen ympäristötarkastaja Anu Saukkonen. Kun aktivismi ei löytänyt uutta kumppania, se siirtyi Helsingin kantakapakoiden ulkopuolelle.

Vihreiden pesiminen keskellä Helsinkiä ei sujunut ennen aktivismin katoamistakaan hyvin. Syyksi Saukkonen arvelee kokemattomuutta.

Kaupunkipuolueiden tilanne on ylipäätään jotakuinkin ennallaan. Persujen määrä on hieman kasvanut hyvinä panovuosina luonnottomista syistä. Ainakin Lauttasaaressa on viime aikoina tehty myös demarihavaintoja.

Reppukepulaisten määrä näyttäisi olevan hiljalleen vähenemässä sisäsiittoisuudesta huolimatta. "Siinä tulee pian saturaatiopiste", Saukkonen sanoo. Se tarkoittaa, että kepulaisia on maksimimäärä kansakunnan kantokykyyn nähden.


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Mistä puhdas vesi tulee?

Vähänhän se käy sääliksi, ei ihmisiä, mutta niiden metsiä, että kesä on edelleen niin etäällä. Tänään näin ensimmäiset hyttyset, kun hikoilin puita sahatessa. Pääskysestä en häivääkään.

Luin aitan rappusilla ja aurinko porotti otsaan. Niin se tuntuisi talvellakin. Vasten hirsikertoja. Vasten vapautta jota ei tunne tunteneensa.

Tuuli on puhaltanut pohjoisen puolelta perjantaista. Oikeastaan se on puhaltanut tammikuusta saakka. Hiihtolomalla piha oli yhtä paljas taivasta myöten kuin huhtikuun lopulla, tai nyt kesäkuussa, kun metsä on yhtä alastoman vihreä kuin mitä taivas sininen.

Vesi on järvellä korkealla, tuoksuvadelmissa nuput turpoavat, ja kello viideltä joutuu heräämään ensimmäisten pesänetsijöiden viserrrykseen. Jopa käki kuuluu salmen takaa ja taivaanvuohi mäkättää matalammalta kuin koskaan. Vain pääskysistä ei häivääkään. On liian jäätävää.

Eilen avasin vedet. Ohjeiden mukaan sitä pitäisi juoksuttaa kuution verran, mutta se oli lasinkirkasta jo ensimmäisen sankollisen jälkeen. Keräsin kaksi saavillista, saunaan ja sen boileriin. Sitten keitin kahvit. Ero salmelta otettuun sumppiin oli aromikas.

Vasta silloin ymmärsin miten turvallisen huokoinen tämä mökki oikein on. Miten huomaamatta sähkö, vesi ja digi pääsevät lävitse sen hirsikerroista, vaikka hiiret ja myyrät eivät.

Mistä se puhdas vesi oikein tulee niin puhtaana, jos nämä metsät ja järvet ovat kirkkaampia kuin maailma niiden ympärillä? Mistä saisi yhtä puhtaana uutiset? Pelkän sään, ei mitään muuta.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Mitä 2000-luvun scifistä lukea


Viikko sitten olin tiedelehden haastateltavana tieteiskirjallisuuden tilasta. Toimittaja esitti ainutlaatuisen nokkelan kysymyksen, jota en ole aiemmin kuullut genrefiktion yhteydessä: jos lukee uusimmat kotimaiset scifi-teokset, niin saako riittävän käsityksen siitä, mitä scifi genrenä on?

Kysymys on yhtä perustavanlaatuinen kuin kaikki ne elämän suuret arvoitukset siitä, miten hedelmistään puu tunnetaan. Varsinkin jos se puu on kukkinut tässä 50 vuoden aikana useammin kuin mitä hedelmää kantanut. Hah hah.
Joulukuussa 2016 genret sulatettiin pois kirjastoista...

Sain toimittajalta pyynnön laatia 2x5 kirjan suosituslistat tuoreesta scifistä. Viimeistään siinä vaiheessa huomasin, kuinka nolostuttavan vähän on kotimaista genrefiktiota, jota suositella nimenomaan tiedelehden lukijoille scifilipun alla - eikä muuten vain "ihan kivana spefinä".

Edes Hannu Rajaniemeä en voinut laittaa listalle, koska mielestäni hän ei ole vieläkään kirjoittanut Oikeaa Scifiä, edes sen vertaa kuin Sinisalo, vaan jammaillut termijatsia oman alansa sisällä. On erittäin varmaa, että Rajaniemi on suomalaisen scifin suuri valkoinen toivo jos kuka, mutta voi viedä vielä aikansa ennen kuin aihe & tyyli hänen kohdallaan löytävät toisensa. Esimerkiksi hänen astronauttipuku-novelliaan livenä (2015) kuunnellessa se tuntui aivan kuin parasta kultakauden jenkkiscifiä olisi seurannut. Se oli lupaus ... jostain mitä kuplii ja kehittyy...

Mutta tällaisiin Top5-listoihin sitten päädyin, kun rajaukseen toivottiin 2000-lukua. Ulkomaiset esimerkit nousivat yhtä spontaanisti blogimuistoista kuin mitä kotimaiset esimerkit olivat verratten ilmeistä hyllytavaraa:
  • Paolo Bacigalupi: The Windup Girl (2009); Erittäin kekseliäs ja pelottavan realistinen kuvaus 2200-luvun Thaimaasta, kun perinteiset energiamuodot ovat huvenneet. 
  • Emma Newman: Planetfall (2015); psykologisesti kiinnostava kuvaus vieraan planeetan asuttamisesta, mutta sisältää riittävästi myös uskottavan scifistisiä ideoita siirtokunnan edellyttämästä teknologiasta. 
  • Kim Stanley Robinson: Aurora (2015);  tarina ns. sukupolvialuksesta, jonka matkalla kaikki mahdollinen epäonnistuu; kovan scifin viimeisiä tyylipuhtaita edustajia. 
  • Adrian Tchaikovsky: Children of Time (2015); tarinan mittakaavalla pelaava perinteisen spektaakkelimainen kuvaus pieleen menneestä terraformatisoinnista ja vieraan elämänmuodon sivilisaatiosta. 
  • Alexander Weinstein: Children of the New World (2016); kokoelma mediateknologian seuraavaa kehitysvaihetta kuvittelevia novelleja, jotka yhdessä muodostavat romaanimaisen kokonaisuuden.  

  • Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005); paras kotimainen romaani ilmastonmuutoksesta ja siitä miten eri tavoilla kulttuuritausta vaikuttaa siihen reagoimiseen.
  • Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012); kotoperäinen dystopia maailmasta, josta puhtaan veden varannot ovat loppuneet.
  • Leena Krohn: Pereat mundus (1998); filosofisesti haastavia ja toisiinsa limittyviä tarinoita siitä, miten teknologia muuttaa käsitykset yksilöstä ja identiteetistä;
  • Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000); Finlandia-palkittu peikkoromaani suomalaisen luonnon ja mytologian vaihtoehtoisesta historiasta;
  • Maarit Verronen: Karsintavaihe (2008); dystopia työkeskeisen maailman tuottamasta äärimmäisestä eriarvoisuudesta.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Swecon 2017 Uppsalassa


Genrekirjallisuus on alkujaan eksoottinen vieraslajike. Nähdäkseen millainen lajike on ollut "puhtaana", vailla kotimaisen kulttuurialustan vaikutusta, on ajoittain vierailtava ulkomailla ikään kuin lähempänä genrekirjallisuuden amerikkalaisia juuria.

Ruotsalaisten genrekonventti SWECONiin matkasin nyt kolmannen kerran. Tänä vuonna Swecon järjestettiin Uppsalassa 26.-28.5. nimellä Kontur. Vierailijoita tapahtumassa oli vähemmän kuin Tukholmassa järjestetyissä Sweconeissa, vaikka suomalaisen näkökulmasta Uppsalakin on ihan pääkaupungin lähiötä.

Leckie, Hurley ja Pettersen, paikkana Uppsalan kirjakauppa.
Tapahtuman kunniavieraat ovat kuitenkin se tärkein syy, miksi fandomin konventteihin keräännytään. Itselleni amerikkalaiset Ann Leckie ja Kameron Hurley olivat kirjojen perusteella mitäkuinkin ajankohtaisinta mitä maailmalta voi juuri nyt löytää, joten edes neljännen vieraan (Saladin Ahmed) poisjääminen tai sen kolmannen vieraan (YA-prosaisti Siri Pettersen) tavanomaisuus eivät himmentäneet Sweconin vetovoimaa.

Pieniin pettymyksiin sai sitten venyä myös paikan päällä. Siihen on jo tottunut genretapahtumissa.

Esiintymisissään Leckie ja Hurley eivät osoittautuneet erityisen syvällisiksi ammattinsa tai genrensä edustajiksi, vaikka sentään onnistuivat herättelemään kiinnostusta scifin ja fantasian käymistilaan: mitä genreissä juuri nyt on tapahtumassa ja miksi ne ovat sekoittumassa. Hurleyn kirjoista aloitin lukemaan Mirror Empire -romaania matkan varrella, ja pidin kyllä siitä lukuromaanina, mutta oikeastaan tuntui samalta, lopettaisiko lukemisen vai jatkaisiko jollain toisella high fantasy -tiiliskivellä. Sama oli aiempi kokemus hänen God's War -scifi-romaanistaan. Hurley käyttelee niin käsityöläisen sujuvasti kerrostustekniikkaansa, että juonen laadittuaan hän värittää henkilöitä ja ympäristöä minimaalisesti kasvimetaforilla.

Esiintyjänä Hurley on amerikkalaisittain vetävä ja räiskyvä hahmo, hyvässä ja pahassa, kirjoittaja jolle tärkeintä on "how cool is that" -takuu hänen ja yleisön välillä. Kirjailijaproofili perustuu jyräävän 70-lukulaiselle mustavalkoiselle asenteelle, joka ärsyttää (ehkä vain minua) tavattomasti hänen Locus-kolumneissaan.

Sama asenne hieman pinnallistaa hänen puheitaan haastattelussa ja paneeleissa, vaikka myy erinomaisesti brändättynä genreteoksia, joissa on takuuna kääntää kaikki tyypilliset mieshahmot naishahmoiksi. Idea voi kuulostaa radikaalilta nykyisen USA:n poliittista käännettä vasten, mutta verrattuna Le Guinin tai Joanna Russin teoksiin mistään omaperäisyydestä tai genren uudistamisesta ei voi puhuakaan.

Tällä hetkellä Hurleyn tähti on nousussa pikemminkin hänen esseetekstiensä kuin fiktionsa ansiosta. Hurleyn The Geek Feminist Revolution (2016) osui juuri oikeaan hetkeen, kun genrekentällä käydään sukupuolisotaakin sivuavaa kamppailua konservatiivirintaman ja monikulttuurisuusrintaman välillä. Silti kirjaa piti tarjota 40 kustantajalle, kertoi Hurley, ennen kuin se löysi ymmärtävän julkaisijan.

Ja mikä oli syy kirjamarkkinoiden äkilliseen muutokseen?
"Ann Leckie!" nauroi Hurley.

*

Totta tosiaan, Ann Leckietä on pidetty peräti avaruusoopperan uudistajana, jonka vaikutus tuntuu muuallekin scifin sisällä. Kirjoittajana ja esiintyjänä Leckie vaikuttaa brittiläiseltä älyköltä, joka pohtii sanomisiaan ja annostelee itseironiaa.

Mutta jollei olisi lukenut edes ensimmäistä Ancillary-trilogian kirjaa, niin aika vähän olisi jäänyt ajateltavaa Leckienkään jutuista. Leckie suhtautui vaatimattoman itsetuntoisesti rakettimaiseen menestykseensä. Hän kertoi tehneensä ensimmäisen romaanin 2002 nanowrimo-kokeiluna ja pahoitteli, että Ancillary-trilogian aloitusromaanissa tuli vielä toistaneeksi niinkin ikävää ideaa kuin kaksi sukupuolta, vaikka muuten maailma on tyystin fem-pronominisoitu.

Hmm. Näinkö ideologiatietoista pitää feministiscifin nyt sitten olla pitääkseen pintansa? How anticool is that?

Se kyllä selvisi, mitä olin arvellutkin, että tämän hetken juhlituin tekoäly-novum, Leckien trilogian "keskushenkilö", ei olekaan tekoäly. Leckie tunnusti sen ihan suoraan: hän "hieman huijasi" eli ei yrittänytkään luoda maailmansa keskipisteeksi pelkkää koodipohjaista tietoisuutta, vaan kuvitteli  ihmiskehot superolennon sensoreiksi, jotta saisi tuntumaa maailmaansa. Niinpä tuo hänen juhlittu ideansa onkin siis oikeastaan pelkkä narratologinen perusjippo, kollektiivin äänen dramatisointi. Leckiellä kyseessä on kyborgiarmeijan laumaäly, koneen orkestroimana. Ja sen perusteella mitä Leckie kertoili elämästään ennen kirjailijaksi ryhtymistä, esikuva laumaälyyn tuli kotiäidin elämästä lapsien keskellä.

Kyseisen kollektiiviäänen vuoksi olin kuitenkin pyöritellyt ideaa vertailla scifin historiasta tarinoita laumaälystä ("hive mind") ja osoittaa niiden yhteys militaristiseen diskurssiin. Mutta ketäpä tällainen kiinnostaisi? Ehkä vain meitä, jotka odotamme kiinnostuneena Leckien ensi syksynä ilmestyvää romaania, jonka hän lupaili olevan... toiminnallisempi.

*

Osallistuin kyllä Sweconissa kahteen paneeliin... mutta sellaisesta ennakoivasta vapaaehtoistamisesta on tullut keino velvoittaa itseä pysymään valppaana näissä ulkomaisissa coneissa. Fandomiin kuulumisella ei ole enää merkitystä, mutta pääseehän näin lähemmäksi Leckien kaltaista mysteeriä. Toisaalta Sweconin pienuudesta osoittaa ikävän paljon se, että ekoscifi-paneelin osalta olivat esiintyjätkin huvenneet, joten järjestäjät laittoivat minut ja Saaran samaan paneeliin. Lapsemme istui samaan aikaan vaatehuoneen lattialla tekoälyttömään laitteeseensa kytkeytyneenä.


Uppsala itsessään on tietysti vierailun arvoinen millaiseen konventtikokemukseen tahansa. Nyt hellettä oli 27 astetta ja hotellimme oli kaukana keskustasta, joten saimme erityisen lämpimän tuntuman tähän jättimäiseltä opiskelijakylältä näyttävään kaupunkiin ja sen pikaruokapaikkoihin. Divarihuoneesta löysin yhden kirjoitusoppaan ja Peter Ackroydin Frankenstein-kirjan, joten reissu täytti sentään kulttuurimatkan minimikriteerit.

Mutta ensi kerralla jätän joko itseni tai lapsen kotiin. Now how cool is that?


Aiempien SWECON-matkojen raportteja löytyy edelleen BitteinSaarelta:
http://bitteinsaari.blogspot.fi/2016/06/aikamatka-ruotsin-fantastikaan-swecon1.html
http://bitteinsaari.blogspot.fi/2013/10/swecon-2013-pieni-mutta-laadukas.html






sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kevät ilon, kesä vahingonilon aikaa


Vaikka kevät kuluisi miten kurjan hitaasti ja vähällä energialla, se sentään merkitsee alamäkeä "johonkin muuhun", muutosta lämpimän ja kasvun suuntaan. Kevät on puhdasta ilon aikaa, vaikka se kokemuksina olisi yhtä väritöntä ja mautonta kuin kirkkain lähdevesi.

Kesä on ihan toista. Ei kesää kuin peltoa voi ylittää.

Opiskeluaikoina siitä J:n kanssa puhuimme, onko kesä sietämättömämpää maalla vai kaupungissa. Kesä on puhtaan vahingonilon aikaa, aamusta iltaan painavaa tietoisuutta siitä, että suomalainen kesä on resurssi, jota pitäisi käyttää Jossain Muualla. Mutta missä? Ja miten? Etenkin jos on opiskelija, jolla ei ole sen enempää rahallisia (kaupungissa) kuin sosiaalisiakaan (maaseudulla) resursseja toteuttaa edes yhtä kesäpäivää unelmiensa mukaisesti.

Toukokuussa tulee vielä palkkapussi, kesällä ei tule mitään. Joka ikisestä apuarahahakemuksesta on saanut tänä keväänä vastaukseksi hylsyn.

Aivan kuin olisin edelleenkin tamperelainen opiskelija ja valtion tukimarkkojen armoilla.

Tämä elämisen tila kontrastoituu, niin ikään opiskeluajan tavoin, siihen, että yliopistojen opettajakunta nostaa kesäajaltakin palkan, vaikka viettää lomaa toukokuun viimeisestä tentistä syyskuun ensimmäiseen kurssitapaamiseen. Tästä olen kaiken aikaa vähän saatanan tietoinen. Kesässä. Pellolla.

Se vahingonilo, jota tuo yliopistoväki (vrt "luontoväki") tuntee keikkuessaan riippumattomissa riippumatoissaan on sosiaalista pääomaa, jonka moraalittoman ylivoimaisuuden voi rinnastaa vain porvariston taloudellisiin monoliitteihin ja niiden langettamiin varjoihin yli kukkivan maan. Eikä tätä verovaroilla ylläpidettyä vahingoniloa ole yksikään hallitus saanut padottua, vaikka muuten yliopistoista on kuristettu pois jo elämää ylläpitävätkin toiminnot ja henkilöt.

Ainoa asia, missä kansakunnasta ja instituutioista ulkopuolelle suljettu ihminen voi tuntea vastaavan mittaluokan KESÄISTÄ vahingoniloa, on se miten Suomi ryömii jälleen jääkiekkokaukalossa. Nuo sinisiksi supervauvoiksi topatut tappajaluonteet, joiden aggressiivisuutta yritetään koristella eläinvertauksilla ("leijonat"), osoittautuvat MM-kisailussa samanlaisiksi sarjaluusereiksi kuin liigatasolla pilkatut joukkueet.

Näin omalle vahingonilolle löytää (itse kukin) kirkkaimman moraalisen perustan puhtaaksi tekeytyvän vihapuheen kääntämiseksi jonnekin sinne missä sen olettaa syntyneenkin. Eläkää jäissänne, suomalaiset. Talvi on tulossa, ihmiset pian pimenemässä. Luonnostakin sen huomaa.

Ei Tamperetta kuin peltoa voi kiertää.




torstai 18. toukokuuta 2017

Kolme muistoa nuoruudestani (elokuva)


Tällä viikolla vihreä tuli puihin. On siis aika mennä... katsomaan ranskalaista romanssia.

Ranskalainen romanssi on kuin kevät itsessään, yhtä kliseinen ja hämärä kasvuvaiheen runoutena, ja yhtä imelän raskas nuoruuden ja seksin vertauskuvista. Ja tietysti, yhtä usein haikeudeltaan juuri sitä samaa, mitä me sentimentaaliset filmihullut odotammekin.

Voi vain olla kiitollinen, että Kolme muistoa nuoruudestani (2015) sattuu pyörimään teattereissa juuri nyt myöhästyneen kevään viimeisellä viikolla, kun edellistä vuodenaikaa voi viimeinkin hyvästellä ilman pitkälahkeisia muistoja.

Romanssitutkijana annan tälle Arnauld Desplechinin ohjaukselle laatutakuun niin ranskalaisuudessaan kuin romanssipitoisuudessaan. Kolme muistoa nuoruudestani ei ole vuoden "tärkeimpiä" elokuvia, mutta hyvästä draamasta ja erinomaisen kirjallisesta kerronnasta pitäville sen aromi syvenee loppuminuuteille saakka. Jälkimaku on laimea, mutta mieli inspiroitunut Paul Dedaluksen erikoisesti psykologisoidusta hahmosta: äidin menetyksen, isän väkivaltaisuuden, ja näistä juontuvan identiteetin monistumisen myötä Paul Dedaluksesta tulee perustellun monisärmäinen hahmo.

Mutta lisäksi...  Kolme muistoa nuoruudestani sisältää nimeään myöten kaikki mahdolliset kinemaattiset kikkailut, joita tällaiselta uuden aallon viimeiseltä laineenlyömältä filmiltä voi odottaa kasvukertomuksena: vaikea äitisuhde, poliittisen lojaliteetin leikkisä dramatisointi, koulupihojen kapinakuvausta, ystävyyden ja rakastumisen aiheuttamat konfliktit, varhaiskypsä analyysi naiskauneudesta, vaikeutuva äitisuhde, akateemisia keskusteluja kreikan ja antropologian alkeista, öisiä tunnelmahetkiä pariisilaisessa bistrossa, boheemeja panokohtauksia avokeittiön matolla, suoraan kameralle luettuja kirjeitä, ratkaisematon äitisuhde, ja karhean runollinen paluu nuoruuden maisemiin Suurena Yksinäisenä. Ja aaveita. Ja paljon tissejä.

Ranskalainen romanssi saa ikärajakseen vain K-12, koska siinä ei näytetä kertaakaan seksiä aktina, vaan ainoastaan päivänvalossa runoutta siteeraavia yläosattomia nuoria. Rauhaset eivät siis ole erikoistehoste, kuten amerikkalaisissa ja suomalaisissa elokuvissa, vaan ranskalaisen tyylirekisterin edellyttämä todiste henkilöhahmojen (myös miehen) luonnollisuudesta.

Kaikessa muussa materiaalinkierrätyksessä Kolme muistoa nuoruudestani voisi olla puuttuva palanen Francois Truffaut'n Antoine Doinel -sarjasta (1968-79), paitsi että Truffaut vähät välitti realismista, ja vielä vähemmän hän olisi kunnioittanut sitä, että vuonna 1960 syntynyt ohjaaja kierrättää edeltävän sukupolven taidetta.

Hyvässä ja pahassa Desplechinin tarina on juuri niin mieskeskeinen ja seksistinen kuin ranskalaisissa elokuvissa nämä katujen-runoilija-rakastuu-nymfettiin ovat. Mitenpä sitä puolustelemaan. Myöskään Truffaut'n kaltaiset ohjaajat eivät olleet  kiinnostuneita muuttamaan asenteita, päinvastoin; heille riitti että naiskollegat kuvasivat sukupuolten sotaa omalta kannaltaan.

Osana Desplechinin suurta kertomusta Kolme muistoa nuoruudestani on johdatus toiseen kokonaisuuteen, suomalaisen yleisön kannalta täysin tavoittamattomaan elokuvaan Comment je me suis disputé (1996). Niinpä jotkut juonenlangat ja kehyskertomus jätetään täysin avoimeksi elokuvan lopussa. Tämä ratkaisu antaa ilahduttavan kompromissittoman vaikutelman elokuvataiteesta, mutta herättää myös ajatuksen, ettei ohjaaja oikein itsekään tiennyt mihin oli tarinansa kanssa menossa. Ehkäpä vaan sitten Antoine Doinelin jalanjäljille?

Desplechinin uusin elokuva "Les fantômes d'Ismaël" näkyy olevan Cannesin avajaisfilminä, joten ohjaajasta epäilemättä kuullaan vielä tulevinakin keväinä. 






sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kuninkaan valinta ja Graduation (elokuva)

Espoolainen elokuvafestari on huono vitsi; Espoohan on kauppakeskuksia ja moottoriramppeja, ei taidetta. Tapiolan kulttuurikeskuksen suojissa Espoo Cine on silti kukoistanut kuin ansari täynnä harvinaisuuksia. Kahdesti olen siellä käynyt kuin kaukomatkalla.

Toisin tänä vuonna. Ostin liput ja sitten tarkistin esityspaikat: ostoskeskusten suolistoon kätkettyjä koppeja, ja kaukana Tapiolasta. Eikä edes Tapiolaan järjestetä kuljetusta festarin 2. viikonlopulle.

Festaritunnelmasta ei voi puhua keskellä ostoskeskuksia. Ensimmäinen filmi onneksi ilahdutti: historiallisilta detaljeiltaan jännittävä tarina "Kongens nei" (2016, kv-levityksessä 'King's Choise'). Oscar-ehdokkaanakin pistäytyneessä filmissä kuvataan muutamia huhtikuun päiviä 1940, kun Norjan kuningas ja hallitus yrittävät paetessa päättää, antautuako miehittäjille vai ei. Filmin alkukielinen nimi spoilaa tämän keskeisen kysymyksen tarkoituksella. Oletettaneen, että kaikki norjalaiset katsojat kuitenkin tietävät mitä tapahtui, ja miten eräs mr Quisling livahti kuin Bond-pahis ikään paenneen hallituksen sijalle.

Miten näytellä 1900-luvun kuninkaallista? Edetäkö takaperin?

Leffa on selvästi tuotettu tv-esitykseen, eikä sen eeppisyydessä ole mitään mitä suomalaisetkin eivät osaisi toteuttaa yhtä laiskasti. Ajankuva on steriili, vaatteet kuin teatterin pesulasta, mutta hienot pääosat (sairas kuningas ja saksalainen reaalipoliitikko) sekä yllätyksellinen tarina vievät mukanaan. Erik Poppelta olin aiemmin nähnyt "Tuhat kertaa hyvää yötä", joka lienee rohkaissut ohjaajaa dokumenttitapaiseen kuvakerrontaan historiallisesti jähmeän aiheensa kanssa.

Suurmiesfilmiksi "Kongens nei" onkin poikkeuksellinen. Henkilöohjaus osoittaa ainutlaatuisen harkittua etäisyyttä juuri päähenkilöönsä, vaikka muuten sodan dramatiikalla pelataan halvan osoittelevilla ratkaisuilla, jopa sumutorvena alleviivavalla ääniraidalla. Ratkaiseva neuvottelu on tylyn tehokas. Ainoa taistelukohtaus on siihen verrattuna hölmön amatöörimäinen - todiste siitä, miten draamaan ei luoteta kalliin tuotannon yhteydessä.

*

Toiseksi pitkikseksi valitsin ranskalaisen dokumentin filmikoulun pääsykokeista. Sekin oli erittäin kiinnostava, joskaan ei filmihullun kannalta. Claire Simonin ohjaama "The Graduation" (2016, alkup. "Le Concours") näyttää siivuja ranskalaista elämäntapaa turvautuen helpoimpaan näkökulmaan, telkasta tuttujen formaattiamatöörien tapaisiin, huvittavan sympaattisiin persoonallisuuksiin. 

Ranskalaisen filmikulttuurin laveus ja monipuolisuus välittyy hyvin henkilöiden mainitsemista taustatiedoista. Mutta useammin ammattilaisetkin viittaavat amerikkalaisiin kuin ranskalaisiin filmiklassikoihin, jopa silloin kun pohtivat millainen luonnetyyppi kelpaa ohjaajaksi. Tämä paljastaa paljon kansallisen filmikulttuurin kaventumisesta. Naisten suuri osuus ammattilaisissa voi pistää silmään, vaan ei yllätä, jos on lukenut lähdeteoksensa.


La Fémis -koulun alkukokeissa testataan toki kykyä analysoida ja osoittaa luovaa kinemaattista ajattelua, mutta 2. ja 3. kierroksella valitsijat (jotka eivät saa olla opettajia) etsivät pikemminkin motivoituneita persoonallisuuksia kuin taidekäsityöläisiä. Ja kaikki tupakoivat ja rakastuvat välittömästi hakijoihin, jotka ovat kauniita ja komeita kuin Rohmerin filmistä leikattuja. 

Henkilöön menevissä kärkevissä arvioinneissa katsoja saa ihaillen paheksua filmiammattilaisia ja sääliä sellaisiksi haluavia. Tällainen dokumentoiva näkökulma filmikulttuuriin ei voi epäonnistua. Analyysiin ei edes yritetä. Ehkä siksi, että ollaan liian lähellä omaa ammattikenttää.



perjantai 12. toukokuuta 2017

Children of the New World (novellit)


Tuoreesti perinteinen novellikokoelma - milloin viimeksi olen tällaista tavannut, etenkään lämpökuolemaan vajoavasta scifi-genrestä? Ehkä Bruce Holland Rogersin keyhole-kokeiluista, joita luin kymmenen vuotta sitten?

Tämän ihmeen luoja on amerikkalainen Alexander Weinstein ja teos on nimeltään Children of the New World (2016). Monen jenkkikirjoittajan tavoin Weinstein on esikoiskirjailijaksikin vallan kokenut tekijä. Lievetietojen mukaan hän on luovan kirjoittamisen opettaja, tai peräti "apulaisprofessori", joka jenkkikontekstissa voi tietysti merkitä mitä tahansa postimerkkien nuolijasta aitoon akateemiseen oppituoliin. Hänen yliopistonsa näkyy olevan KATOLINEN college nimeltä Siena Heights University, mikä on ehkä hyvä tietää vasta jälkikäteen. Muuten Weinsteinin novellien painokas moralismi, etenkin seksikuvauksissa, alkaakin tuntua kristilliseltä paatokselta.

Erityistä ja erikoisen onnistunutta Weinsteinin novelleissa on kokoelman yhtenäisyyden luova tekijä,  saman mediateknologian toistuvuus tarinan keskiössä. Päähenkilöt ovat niin ikään toistuvasti perheellisiä tai juuri perheistymisessään keskenjääneitä ihmisiä, joita internetin ja mobiililaitteiden kaltainen laitteisto eristää parisuhteen tai perheen ulkoisesta todelisuudesta.

Weinstein käyttää scifistisiä ideoita samalla tavoin kuin erinäiset muut "tuoreet" kirjoittajat (Chris Beckett, Claire North, Dave Hutchinson) viime vuosina eli välittämättä genren perinteestä, varsinkaan siitä, miten scifistiseltä heidän tarinoidensa keskeiset keksinnöt vaikuttavat. Parissa novellissa Weinstein yrittää siirtyä parodian puolelle NIMEÄMÄLLÄ uusia teknologioita ja ilmiöitä, ja heti mennään metsään. Sieluja muistilaitteistaan vapauttavat buddhisti-terroristit eivät jaksa edes hymyilyttää. Tällainen irrottelu ei vain sovi Weinsteinin tarkoin punnittuun kerrontaan.

Kirjan 13 novellista kymmenkunta on kuitenkin nopeasti sulavia makupaloja. Pari on erinomaista jopa novum-mittarilla. Ei ihan Hugo-tasoa, muttei kaiken tarvitsekaan olla.

Merkitsevää Weinsteinin kaltaisille uusille "tuoreille" kirjoittajille on ihmisryhmien kommunikaation muuttuminen. Siis pikemminkin laitteiden luoma tyhjyys kuin täyteys. Asenne tarinoissa on nostalgisoiva: kaivataan aikoihin, jolloin valtiot, kansat, kaupungit ja perheet olivat vielä selvärajaisia kokonaisuuksia. Tämä läpensä tylsämielinen maailmankatsomus ei kuitenkaan estä edellä manittuja kirjoittajia laatimasta kiinnostavia ajatuskokeita vapautuneena insinööriajattelusta.

Suuntaus scifin mundaanikierrätyksessä on johtanut siihen, että laitteita ei edes yritetä kuvailla, vaan ainoastaan niiden vaikutusta. Laitteet ovat niin integroituneet ihmisiin tai kodin sisustukseen ettei niiden ulkomuodolla, käyttöliittymällä tai varsinkaan teknisellä periaatteella ole mitään väliä, ei edes vertauskuvana sille miten tietyt laiteratkaisut vaikuttavat sosiaaliseen elämään. Ne vain ovat osa ihmistä ja ihmisyyttä kuten silmä tai hormonit.

Sen paremmin Beckettiä, Northia, Hutchinsonia tai Weinsteinia en suosittelisi genreharrastajalle, mutta valtavirtaan kyllästyneen proosankuluttajan kannattaa lukea kultakin näistä se esikoisteos, jossa he vielä kokeilevat genreä, aivan kuin keksisivät scifistisen "entäpä jos" -spekuloinnin ihan itse.

Esimerkiksi Weinsteinilta on mahdotonta suositella luettavaksi yhtä ainoaa novellia, mitään niin harkittua ei yhdestäkään löydä, että se olisi lukuhetken väärti. Mutta kokoelmana novelleista rakentuu tilkkutäkki, jossa yksittäinen novelli tuntuu tehokkalta täydennykseltä edellisiin nähden. Huomaan hämmästyväni: "ai se sai tästä telepaattisesta verkkoviestinnästä vielä tällaistakin irti".

Weinsteinin tarinat ovat myös niin tarkasti tiivistettyjä, että muutamalla rivillä on koukutettu lukemaan novelli loppuun. Kirjan niminovelli pelaa niinkin yksinkertaisella idealla kuin nettipornon ja keskiluokkaisen perhearjen limittymisellä toisiinsa, ikään kuin kyse olisi kahtia jaetusta aikuisuudesta jotka väistämättä tuhoavat toisensa. Novelli on erittäin huoliteltu siinä, miten sentimentaalinen metafora 'lapset ovat muistin tae' ensin rakennetaan ja sitten puretaan.

Kotiäidin huuto "I'm not deleting my children!" tulee tästä lähtien mieleen joka kerta kun avaan tai suljen nettiyhteyden. Kuinka moni novellisti pystyy tällaiseen ajankohtaisuuteen?

Tyylipuhtain Weinsteinin novelleista on parin sivun mittainen "Rocket Night", jossa vanhemmat tulevat lastensa koululle ihastelemaan, miten nämä lähettävät luokkansa epäsuosituimman lapsen raketilla avaruuteen. Siinä kaikki. Tälle tarinalle ei olisi kukaan räpäyttänyt silmiään edes 1920-luvulla ja 1950-luvulla se olisi mennyt suoraan roskikseen missä tahansa scifi-lehden toimituksessa. Mutta nostalgian nopeutuvassa syklissä minun sukupolveni genreharrastaja on joutunut syklin kuolleeseen silmään, missä tällainen tarina sykäyttää enemmän kuin tuhat kasvutarinaa sukupuolipaletin ahdistavasta laveudesta.

Weinsteinin seuraavaa kirjaa en odota henkeä pidätellen sen enempää kuin muidenkaan edellä mainittujen genrepuhdistajien teoksia. Ehkä puhdistuksen raunioista sentään nousee jotain vieläkin kiinnostavampaa.


Samaan aikaan toisaalla: Alma-median lehdissä on ilmestynyt arvosteluni Tiina Raevaaran kauhuromaanista ja Katja Kaukosen enkeliromaanista sekä Mary Shelleyn matkaesseistä.




Pirkanmaan kirjoituskilpailu 2017


Kirjoituskilpailun tuomarina toimiminen pitäisi olla pakollista jokaiselle kirjallisen työn ammattilaiselle, koska missään muualla ei näe ruohonjuuritason luovaa tekstityötä kaikessa moninaisuudessaan ja ajankohtaisuudessaan.

Itse osallistuin toisen eli viimeisen kerran (tuomarit valitaan 2 vuodeksi) Pirkanmaan kirjoituskilpailun raatimiseen yhdessä Lehikoisen Tiinan, Anneli Kannon ja Matti Kuuselan kanssa. Tuomariston päätökset sujuivat vieläkin helpommin ja samanmielisemmin kuin viime vuonna, mikä kertoo parhaiden novellien ja runojen kirkkaasta erottuvuudesta tuhansiin sivuihin nousevasta tekstimassasta. Palkinnot jaettiin 11.5. Metson uusitussa luentosalissa.

Keskellä novellivoittaja Emily Hallfast (oranssissa). Hänestä oikealla runovoittaja Titta Minkkinen.

Mitä luovan kirjoittamisen kentästä voi kisan perusteella tulkita?

Runosarjassa lyriikan muotoperinteestä irtautuminen tuntuu olevan jo itsestäänselvyys. Lähes kaikissa runoissa käytettiin vapaata mittaa ja vapaata säkeistömuotoa; jopa laulullisuus näyttää olevan harrastajarunoudessa harvinaisuus. Nykypäivän rytmimaailmaa seurailevia muotoiluja ei niitäkään juuri näkynyt, räppäävää rytmiikkaa muistan erottaneeni ehkä yhdessä tai kahdessa kilpatekstissä

Novellisarjan tekstit sen sijaan ovat tukevasti kiinni perinteessä, nimittäin suullisen kertomuksen perinteessä. Useimpia tekstejä voisi kuvailla ennemmin pienoisproosaksi kuin varsinaisiksi, kertojaratkaisultaan sommitelluiksi novelleiksi. Suullisen perinteen muisteluun keskittyvä esikuva näkyi myös lähipiiriin keskittyvien aiheiden suosiossa: perhe, lapset, työ, sairaudet.

Myös tamperelaisrealismin perinne tuntuu vaikuttavan proosan ihanteisiin. Useimmat novelleista olivat yllättävänkin tukevasti kiinni arkitodellisuudessa. Kovin kauaksi historiaankaan ei novelleissa pyritty, sen paremmin kuin irti maanpinnalta: scifin ja fantasian tapaisia tarinoita, kuten nokkela ihmissusikertomus, erottui muutama tapaus. Kirjoittajia voisikin rohkaista käyttämään vapaammin mielikuvitusta. Mieleen jäi erityisesti novelli vanhukseksi eläneen Marilyn Monroen tapaamisesta. Hieno idea, mutta novellistinen kehittely oli jäänyt vielä kesken.

Voittajanovelli toki erottui kertojaäänensä varmuudella ja tunnelman intensiteetillä kirkkaasti kaikista muista. Tekijää en kuitenkaan arvannut, ja olin vieläpä kohtuullisen varma, että kirjoittaja on miespuolinen. Nimimerkkikuoria avatessa tekijäksi paljastui Emily Hallfast, josta tullaan taatusti kuulemaan lähivuosina kirjailijana. Emilyn novelli on suorastaan kouluesimerkki siitä, että novellissa ei tarvitse tapahtua paljoakaan, kunhan siinä on vahva kertojaääni joka kuljettaa lukijan huomiota sisäisen ja ulkoisen välillä. Palkintotilaisuudessa Emily paljastikin, että hän rakentaa novellinsa pala palalta kuin näytelmän. Tämä huolellisuus näkyi väistämättä "Von Herzen" -novellissa. Sen voi lukea kirjaston nettisivuilta löytyvänä pdf:nä.

Runosarjan voittaja Minkkisen Titta oli hänkin tuttu tapaus, mutta Titan teksti (myös pdf:nä kirjaston sivuilla) on niin pitkälle kehitelty, omanlaisensa sekoitus suomea ja englantia, ettei tekijää olisi osannut edes arvailla. Tuttuja nimiä paljastui lisää myös kunniamainintojen yhteydessä - niin isosti paikallinen kirjoittajakoulutus näkyy tekstien hioutuneisuudessa. Ja, tietysti, koko kirjallisen kulttuurin naisvaltaistuminen.

Palkintotilaisuuden lopussa kirjoittajat saivat taas kysellä palautetta tuomareilta. Tämä on sellainen osuus kisaa, jota voisi kasvattaa isommaksi, ehkä korvata rahalliset palkinnot kokonaan palautteella. Itse olen erittäin huono suullisen palautteen antajana, mutta paljolti pärjäsimmekin Tiinan tekemillä muistiinpanoilla, hyvällä profiilianalyysillä ja tarkoilla parannusehdotuksilla.

Nuoret kirjoittajat sopeutumassa julkisuusviidakon lakeihin...
Kotiin polkiessa kuuntelin sattumoisin bg-podcastia, jossa pohdittiin pelikulttuuriin liittyvää Proteus-efektiä eli sitä miten pelaajat ottavat tietyn roolin, joskus jopa avatar-hahmonsa, sen mukaan mitä OLETTAVAT muiden pelaajien ajattelevan hänen osuudestaan pelissä. Ajattelin että ehkä kirjoittajaksi kouliintuminen on joltain osin samanlaista mukautumista tiettyyn rooliin muiden kirjoittajaprofiileihin nähden: ei niinkään vapaata omaääniseksi kasvamista vaan julkisuuden kisailussa muiden odotuksiin reagoimista. Kirjoituskilpailut ovat ainoa paikka kirjallisellä kentällä, missä tämä tekstiviidakon lainalaisuus otetaan tosissaan.


Tampereesta fiktion miljöönä löytyy kisaakin sivuava kirjoitukseni myös viime vuodelta.