KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

maanantai 20. marraskuuta 2017

Hostages (elokuva)

Kuhunkin elokuvaan orientoituu kahdella tapaa, kyselee keiden tarina tämä oikein on ja mikä on näkökulma henkilöön tai henkilöryhmään. Romansseissa näkökulma on parhaimmillaan kahden henkilön välissä, poliittisissa elokuvissa ryhmän yläpuolella. Puolalais-georgialainen Hostages (2017, kv-levityksen nimi) on vähän molempia eikä kumpaakaan. Se on poliittinen rakkaustarina, jossa vastanaineiden ympärillä pyörii iso joukko hyvinkin persoonallisia ja uskottavia sivuhenkilöitä.

Elokuvan nimi viittaa paitsi historialliseen kaappaustarinaan myös siihen, miten neuvostojärjestelmä piti kansalaisiaan eräänlaisina panttivankeina, järjestelmän jäsenten uskotellessa nuorisolleen etteivät nämä olisi onnellisempia lännessä. Sinne tässä uhkarohkean maanisessa nuorten aikuisten tarinassa kuitenkin yritetään, Tbilisistä Bakuniin menevällä lennolla.

Tällä materiaalilla ja taidolla Hostages voisi olla mini-tv-sarja, johon löytyy kansainvälistä kiinnostusta tosipohjaisen kaappausdraaman ja kasarinostalgian ansiosta. Puoleentoista tuntiin pakattuna lopputulos jää monin tavoin keskeneräiseksi. Kaikkea on tarjolla hieman: kaappauksen suunnittelu neuvostoajan eliittiperheiden takahuoneissa, kaappauksen toteutus viinan ja pelonsekaisena kaaoksena, sekä nopeina katkelmina kerrotut poliittiset oirehdinnat kaappauksen jäljiltä. Sosiodraamaa siis monessa mielessä, mutta vailla ratkaisevaa elokuvallista rytmitystä.

Tukholman filmifestarin 150 elokuvasta oli 3 käyntipäiväni aikana valittavissa edelleen melkoinen määrä, mutta iso osa tarjonnasta vaikutti valmiiksi pureksitun sivistäviltä dokkareilta ja sosiaalidemokratian itsetuntoa hyvitteleviltä indiedraamoilta. Hostages oli hieman muuta, mutta hapan itseruoskinnan fiilis siitä silti jäi.

Disclaimer? Kun Suomessa R&A:n kävijöiden keski-ikä on alle 30, Tukholman festarilla se on varmasti lähellä 50. Vain siksi Hostages tuntui tässä seurassa tuoreelta filmiltä.


Hannah (elokuva)

Ranskassa rikostarina on aina eksistenssin syitä järisyttävä mysteeri. Mielikuva ei pääse muuttumaan kliseeksi, kun nuoresta ohjaajapolvesta ilmaantuu elokuvia kuten Hannah, joka on säästeliäs rikoksen selittäjänä ja erittäin harkittu hahmojen piirtämisesssä ulkoa käsin. Rikoksessa olennaista ei ole mitä tapahtui tai kuka oli syyllinen, vaan se miten syyllisyyden merkitykset välittyvät omaisilta sivullisille. Dialogia ei ole juurikaan ja kuviin keskittymällä ymmärtää enemmän kuin repliikeistä.

Hannahin ydin on Charlotte Ramplingin pienin ilmeenmurtumin esittämä isoäiti. Elokuva alkaa kuin Haneken Amour havaintoina vanhusten arjesta. Vartin kohdalla näemme mummon saattavan miehensä vankilaan. Tunnin kohdalla kuulemme ensimmäisen verbalisoidun syytöksen. Siinä välissä disorientoitunut mummeli yrittää käsitellä sitä, miten ihminen voi kätkeä syyllisyytensä ja miten koko maailma kenties perustuu näyttämömäisille esityksille... teatteri ja elokuva ovat helpottavia selitysmalleja, kun taas autistinen lapsi on pelottava todiste ihmisten sulkeutuneisuuden asteista.

Jep, poeettisen realismin koordinaatit ovat tosiaankin kohdallaan ja säästeliäästi siirrettyinä tähän mittasuhteiltaan pieneen tarinaan, mutta paljon mahdollisuuksia jää myös käyttämättä... belgialainen miljöö, italialainen ohjaaja ja ranskalaistunut brittinäyttelijä olisivat kohdanneet ehkä kirkkaammin jossain toisessa yhteydessä?

Ramplingin näyttelijäosuus on itsessään vivahteikkainta mitä tämä elokuva tarjoaa. Ohjaaja Andrea Pallaoron  taustoitus, että Rampling oli hänen tärkein syynsä ja motivaationsa tämän filmin tekemiseen, selittää paljon sitä luottamusta minkä varassa Hannahin hahmo valmistui kahden vuoden ajan.

Projektin viivästyminen oli, ohjaajan sanoin, sekä onnekasta että kamalaa. Tulipa sen aikana teattereihin toinenkin Ramplingin tähdittämä mummomysteeri, 45 Years (2015), mutta ohjaajalta kukaan ei kehdannut kysyä samankaltaisuuksista näiden elokuvien välillä.

Hannahin heikkous on sen epäröivä lopetus. Näytäntöä seuranneessa f2f-keskustelussa ohjaaja paljastikin, että muitakin vaihtoehtoja harkittiin. Ulkoisin merkein kerrottu sisäisen maailman muutos on toki haastava muoto filmille, ja puolitoista tuntia tätä on jo huikea suoritus.

Keskeiseksi metaforaksi nostettu rantautunut valas oli se kuvaidea, jonka ohjaaja kertoi lumonneen itsensä ja se mikä kuvattiin ensimmäiseksi. Tämä sallittaneen tekijän nuoruuden vuoksi. Kun filmi on muuten niin minimalistisen vihjeissään, lyhyt valaskohtaus muutoin sisätiloille omistautuneessa elokuvassa on kuin ... no, kuin julkilausuma metaforien mahtavuudesta.
Mahalasku, sanoisi katsoja.

Samaisessa keskustelussa ohjaajaa verrattiin Chantal Akermaniin ja ohjaaja kiittelikin Akermania yhdeksi esikuvistaan, eritoten uusinta No Home Movie -filmiä. Mutta itse katsoisin kyllä ennemmin tämän filmin uudestaan kuin Akermanin itseensä käpertynyttä estetiikkaa.

Omaan kysymykseeni ohjaajan uranäkemyksistä mr. Pallaoro vastasi, että edellinen filmi, pitkä esikoinen ja modernisaatio Medeia-näytelmästä oli sekin tragedian jälkiseurauksia käsittelevä filmi. Mutta Hannahista on tarkoitus alkaa trilogia, jonka toisen osan filmaukset ovat jo valmisteilla.

Sitä kannattaa odottaa. Hannahista näkee, että näyttelijöillä on vahva luottamus Pallaoron näkemykseen ja henkilöohjaamiseen. Yhdistettynä valikoivan hitaaseen kuvapainotteiseen kerrontaan se on sielukkainta - vaikkei ihan syvällisintä tai taiteellisinta - mitä eurooppalainen elokuva voi kuolleiden taideinstituutioiden keskellä tarjota.


lauantai 18. marraskuuta 2017

Florida Project (elokuva)

Filmifestareilla on aina jotain yllätyksellisen hyvää, ja tällä kertaa se oli Florida Project. Kahden lapsellisen indieyritelmän jälkeen tämä lapsien näkökulmaa käyttävä kuvaus Disneyworldin nurkilla asuvasta amerikkalaisesta köyhällistöstä oli kuin kylmä suihku. Tämä on niitä elokuvia jotka tulee muistamaan koko ikänsä, ja silti filminä joka ei yritä mitään liikaa, ei lapsihuumorilla pehmentämistä, ei aikuisilla aiheilla järkyttämistä, ei amerikkalaisten elämäntapailluusioiden kontrasteilla pelaamista.

Florida Project (2017) on kyllä tarinaltaan liiankin tuttu ja periaatteessa liiankin suoraviivaisesti toteutettu: hoivataidoton whitetrash-äiti kaveeraa 6-vuotiaan tyttärensä kanssa milloin ei myy itseään tai harrasta muuta hengissä pitävää parkkipaikan bisnestä. Elokuvan nimi viittaa Disneyworldiin nurkan takana, mutta toimii metaforana valtavalle motellikylälle, jossa asuu satoja yhteiskunnan pohjalle ja autobaanan reunalle ajautuneita luokkapudokkaita, kastittomia tai loppusyrjäytyneitä, miten vain. Lapset viettävät loputonta kesää lilaksi värjätyn betonin ja parkkipaikkojen ja hylättyjen rakennusprojektien välissä. Järjestyksen esikuva on Willem Dafoen esittämä, oikeasti ihmisvastuunsa kantava motellikylän talonmies.

Elokuvan juoni etenee pohjalta pohjalle kohti väistämätöntä loppukonfliktia, mutta lapsen näkökulma mahdollistaa yllätyksen. Loppuvisio on niin nokkelan yksinkertainen ja fantisoivanakin luonteva kuin filmi äkisti tiivistyisi sen 6-vuotiaan elämäntarinaksi. Loppukrediiteissä ei soi musiikki.

Ohjaaja Sean Bakerilla näkyy olevan kokemusta karhean yhteiskunnallisista aiheista, joiden mikrokosmos täytyy riittää opiksi itsessään, ilman filmillistä kikkailua. Edellinen elokuva, Tangerine (2015), filmattiin näköjään kolmella älypuhelimella. Siihen verrattuna Florida Project tulee tarkoituksella silmille kiusaavan naturalistisissa pastellisävyissään ja elintilan kapeutta havainnollistavissa etäkuvissaan ja kamera-ajoissaan. Se on vaikuttava dokumentaarisuudessaan, mutta se ei ole aihettaan suurempi elokuva eikä sellaista tosiaan yritäkään. Tätä indie-elokuva on parhaimmillaan.

Ingrid Goes West (elokuva)

Tukholman filmifestareilla lippusysteemi on erikoinen, ja kallis. Kun ostaa 260 kruunun jäsenkortin vuodeksi, saa alennuksen 3  eri festarin filmeihin, eritoten tähän varsinaiseen marraskuun kansainväliseen festariin. Kortin ansiosta liput ovat 100 kr (11 e),  kun ne muuten olisivat 170 kr. Juhlanäytännöt, joissa kunniavieraat näyttäytyvät, ovat muutaman euron lisää.

Tänään katsomani Ingrid Goes West  (2017) ei saanut edes puolta salia yleisöä. YA-elokuvaksi se keräsi silti varsin aikuisen yleisön, koska tässäkin filmissä oli indie-tuotannon leima & lupaus. Hukkaan meni.

Hääjuhlien tuhoamsesta alkava patologinen kateustarina kertoo Ingridistä, joka täyttää identiteettinsä vajetta stalkkaamalla kauniita blondeja, joiden kaveri hän haluaisi olla - tai ehkä sisar tai rakastaja, kaikki kävisi. Ingridille naisen identiteetti on vain täydellistä blondiutta, mistä hän itse on pelkkä nimensä mukainen outo kaiku blondihistoriaa.

Eilistä BB-filmiä muistuttaen tämäkin kasvutarina nivoutui siis kepeän itseironisesti mielenterveyskuntoutujan ympärille. Ongelmaksi esitettiin identiteetin vaje, jonka syyksi vihjattiin äidin puuttuminen, kun eilisessä BB:ssä syy oli väärässä isässä.

Avohoitoeksploitaatiota? Hmm.

Tuloksena on toisaalta laaduton lesboromanssi, toisaalta kuin Single White Female (1997) kerrottuna stalkkaajan näkökulmasta. Kyseessä on toki myös tarina keskiluokan ideniteettikriisistä, johon ainoaksi vaihtoehdoksi näyttäytyy roolileikkien kopioiminen somesta ja Hollywoodista. Idea Batmanista mustavalkoisen amerikan etnisenä sankarina on tämän filmin ainoa ajatuksella kehitelty osuus. Puuttuu vain rohkeus käsitellä etnisiä ja luokkaeroja ihan oikeina eroavuuksina eikä roolileikkeinä.

Lopulta tarina muuttuu rikosfarssiksi, sitten kylmäksi somesatiiriksi. Molemmat osuudet käytetään nopeasti, jotta juoni saadaan suljettua. Vaikka some-riippuvuuden kytkentä identiteettipolitiikkaan on erinomaisen tärkeä aihe sinänsä, tämä elokuva käyttää sitä vain nopean kritiikin ja liian sutjakan ironian aineksina.

Ingrid Goes West näkyy olevan tulossa juuri dvd-levitykseen, mutta en sitä kellekään suosittele edes aiheensa puolesta.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Brigsby Bear (elokuva)

Pyöräilin aamupimeässä bussille, jotta ehtisin sillä aikaiselle lennolle, jolla pääsisin Ruotsiin, missä ottaisin junan ja Tukholmaan tultua ennättäisin - elokuviin.

Katsomaan Brigsby Bear. Aikuisten kasarifarssin.

Kyllä, matka oli ehkä parempi kuin päämäärä.

Brigsby Bearin (2017) luulin olevan osaltani kevyen spefistinen aloitus festareihin. Ruotsalainen yleisö nauroikin sille runsaasti. Filmi kertoo miehestä, joka on kasvatettu bunkkerissa tietämättä muusta maailmasta, ainoana viihteenä lasten BB-sarja jota isänsä on salaa tehnyt hänelle kasarityylin halvoilla ideoilla ja efekteillä. Vapaaksi päästyä mies jatkaa isänsä fiktiota: kilttien ihmisten avulla hän valmistelee kokoillan filmiä työstääkseen traumansa.

BB on alleviivatun harmiton feelgood-filmi, jossa väännetään paljon vitsejä (humala, kiroilu, petting) siitä kun henkisesti jälkeenjäänyt 3kymppinen mies yrittää sopeutua ihmiskuntaan ja lukioikäisten joukkoon. Juuri se ei naurata. Välillä näytetään ja näytellään kohtauksia paperimassapään esittämästä BB-satuscifistä. Ei naurata, vaikka pahvistahan se on. Ärsyttävin on pääosan Kyle Mooney, taas yksi SNL:n koulima egomaanikko.

Elokuvana Brigsby Bear yhdistelee helpoimmat ideat komedioista Forrest Gump (1994), Blast From the Past (1999) ja Be Kind Rewind (2008), ja scifinörttiydestä sinänsä. BB:n kasariversumin luojaa esittää itse Mark Hamill. Se on varmaan tekijöiden mielestä paras vitsi.

Vielä on osaltani 4 filmiä edessä Tukholman filmifestivaalista, joka on kyllä kestänytkin jo kaksi viikkoa, R&A:n tavoin. Aito indie voi vielä pelastaa marraskuuni.


maanantai 13. marraskuuta 2017

Vuonna kahdeksanseiska (13.-16.11.)


Kolmekymmentä vuotta sitten, kun olimme kirjallisuudenopiskelijoita, ainoat ammatit joihin saatoimme kuvitella valmistuvamme olivat kunnallinen kulttuurisihteeri ja läänintaiteilija. Mistään muusta opintoihimme sopivista duuneista meillä ei ollut käsitystä, ei edes siitä mitä opettajamme OIKEASTI tekivät työhuoneissaan. Kulttuurisihteerin tiesimme siitä, että se mainittiin opinto-oppaassa.

Tänään, 30 vuotta myöhemmin, lähetin hakemuksen läänintaiteilijaksi. Olin pyöritellyt asiaa mielessä viikon verran ja päätin lopulta, että itsehän ne siellä valtiolla sitten tietävät, onko niillä käyttöä kaltaiselleni ihmiselle. Olen ollut järjestökentällä mukana 17-vuotiaasta saakka ja istunut erinäiset vuodet byrokraatin pallilla, joten kokemusta pitäisi olla. Taiteestakin ja alan projekteista.

Tosin kun olen maininnut aikeistani ystäville, reaktiot ovat muistuttaneet sitä, että ilmoittaisin hakevani kolportööriksi tai vaivaisukoksi. Itsekin olen tuntenut vain kaksi kirjallisuuden alan läänintaiteilijaa, Mari Mörön ja Tiuraniemen Saaran. Joskus Kokkolassa tavatessa Mari kertoi tarinoita edeltäjistään Etelä-Savon läänintaiteilijoista. Se kiljuammeelta tuoksuva maailma kuulostaa nyt yhtä etäiseltä kuin kolportöörit ja vaivaisukot. Tai 1980-luku.

Selailin pitkästä aikaa vuoden 1987 päiväkirjaa. Siinä arvioin, etten ole koko vuonna mennyt nukkumaan ennen keskiyön vaihtumista. Onneksi se sopi opiskelijan päivärytmiin. Mutta olin täysin unohtanut, miten huonouninen olin jo opiskeluaikoina. Etenkin verrattuna lapsuuteen, jolloin todistajanlausuntojen mukaan nukuin ja heräsin täsmällisesti kuin kone. Ja koneena olisin varmaan pysynytkin, päivät ja yöt, jos olisin jäänyt elämään Kuopion kokoiseen kaupunkiin.

Tällaiselta se elämä suurin piirtein tuntui vuonna 1987 Annalan soluasunnossa. Urasuunnitelmien olisi pitänyt jo kirkastua neljännen vuoden opiskelijalle, mutta ei ollut vieläkään ennemerkkiä siitä, mitä tekisin elämälläni vuoden kuluttua... tai kahden vuoden... kunnes syksyllä 1989 pääsin yllättäen tuntiopettajaksi. Jos hissiteoria pitää paikkansa, niin siitä eteenpäin kaikki olikin sitten johdonmukaista putoamista ylös- ja eteläänpäin. Kohti Hollywoodia.



Kaukawoodin opiskelijaelämää 1980-luvulla.
"13.11. [1987] Perjantai. Lunta pyryttää, lipputanko huojuu. Luennolta puuttui ihmisiä. Valtuustoon pääsivät Vainio ja Hanna. Sain pääteluokan avaimen, istuin klo 13-20 tekemässä esseetä Excelistä. Sade lakannut, lumi narskuu. Eilen "Zoo". Tarina olisi tämäkin: mitä J. ja sen sisko tekisivät pienessä soluhuoneessa, jos nukkuisivat liian lähekkäin? Se onkin vain tarina. Eli todellisinta. Viime yönä kirjoitettu kritiikki näyttää typerältä. Sanoja ne vain tarvitsevat, oikeassa järjestyksessä. Haavikolta ilmestyi kaksi romaania tämän päivän kunniaksi. Mutta minun arvosteluillani on ehkä enemmän lukijoita."

"14.11. [1987] Usvaa, lunta vain maassa. Täysi elämän päivä. Lounas, Solaris, kirjeet postiin, päätehuone, pyöräilyä. Mottoja: "Mene takaisin elämään." Toinen motto unohtui. Ei tullut dialogia, ei tullut runoa. Tapanisilla saunomassa, jätin lastenkirjat, pelasin shakkia Matin kanssa ja olin hävitä. Monta kirjaa ja asiaa on kesken eikä mikään valmistu. Hyviäkään päiviä ei saisi olla monta jos ne ovat toistensa kaltaisia."

"16.11. [1987] Sunnuntaina oli sohjoa, nyt kaikki jäässä. 9 kuollut viikonloppuna maanteillä. Syöpöttelyä: makrillifileet, puolikas lenkkiä, pilaantuneet sekavihannekset ja paljon riisiä. Jääkaapi aina tyhjä. Juotin mopolle pullollisen öljyä ja se kulki taas, vain kytkin hieman jähmeä. Jotain siis sain aikaan. Lopun yötä voisin tehdä joululahjarunoja. A tuli vastaan, se oli ostanut yksiön Nekalasta ja sanoi että G:n IMAGOON ei asunnon omistus kävisi. Miksi se niin sanoi? Ruotsin opemme S-lehto on kadonnut, V sanoi että viinaan. Saltsari kutsui keskiviikoksi katsomaan Syntymäpäivä-näytelmää. Pekan kaa suunniteltiin harjoitustyötä, G tekee taas suurimman osan. Soitin kotiin ja käskin ottaa nauhalle "West Side Storyn", menin leffaan katsomaan "Lahjomattomat". Sen sijaan "Martin Eden" jäi kesken, olisi pitänyt lukea 16-vuotiaana. Vain [Philip] Roth vetoaa kirjoittamaan."

maanantai 6. marraskuuta 2017

Thor: Ragnarok (elokuva)


Ensimmäistä kertaa menimme katsomaan supersankarifilmiä perheenä. Joitakin Marvel-tuotoksia olimme huvitelleet vanhempien deittifilmeinä, mutta kieltämättä katsomisen tapa muuttuu erilaiseksi kun on 9-vuotias mukana yleisössä. Genrekohtaisen maailmanrakennuksen ja itseironian tuoreus on vähemmän merkittävää kuin ansiot (katsojien) sukupolvia yhdistävän tarinan kertomisessa.

Jos Spartcus, Pahatar ja Shrek kohtaisivat...
Ja Thor: Ragnarok on todentotta erilainen Marvel-tuote. Se on huomattavasti itseironisempi, jopa rasittavuuteen saakka, kuin yksikään aiempi MCU-filmi (Marvel Cinematic Universe). Se yhdistelee poikkeuksellisen sutjakkaasti hyvinkin erilaisia Marvel-uniservumin aineksia kilpaillakseen DC-filmien kanssa ja tarjotakseen sitä psykedeelisen hulluttelevaa planeettascifiä, jota pimeän puolelle siirretyt Star Wars -tuotteet eivät enää tarjoa. Eikä kukaan muukaan, itse asiassa.

Kun olin välttänyt lukemasta arvosteluja, oli Thor: Ragnarok melkoinen yllätys. Positiivinen, kyllä, koska tämänkään vertaa scifististä kuvastoa ei yleensä näe edes scifiksi tarkoitetuissa filmeissä. Elokuva alkaa ja loppuu juuri kuten edellisten Thor-filmien perusteella voisi odottaa, mutta siinä välissä vietetään miltei kaksi tuntia planeettaseikkailuissa. Samalla tietysti menetetään jotain edeltävien elokuvien mytologiasta, etenkin kun sankarin kääntöpuoli Loki on tällä kertaa vähän & harvakseltaan valjun sidekickin asemassa.

Näissä 'keskikauden', tai MCU:n kannalta toisen ja kolmannen tuotantovaiheen, elokuvissa tuodaan yhteen muutamia Marvel-sankareita, joista jotkut pistäytyvät pelkkänä cameona, toiset sivuhahmoina, kolmannet taisteluvastuksina. Amerikkalaisessa vapaapainissa ideansa kirkastaneen paradigman mukaisesti tarvitaan vaihtelevia, edes heikosti perusteltuja tekosyitä miksi sankarit ajoittain kamppailevat toisiaan vastaan. Tämä perinne on pitkällisesti pohjustettu supersankarisarjiksissa, mutta elokuvissa sen juonellinen toteutus ja dramatisointi on huomattavan väkinäistä verrattuna sarjakuvaan. Myös Thor: Ragnarok -tuotteessa se ärsytti allekirjoittanutta (vaan ei kuitenkaan toista mukana ollutta aikuiskatsojaa).

Toinen lievästi ärsyttävä asia on scifin ja satufantasian ja miekka&sandaali -genren yhteennivominen. Se sopii sarjismaisen villiin KUVITUKSEEN, mutta MCU:n koherenssia se rappeuttaa yhtä nopeasti kuin käsikirjoittajien tiimiälyä. Supersankarius keskeisenä ideana kokee inflaation, jos se ensin perustellaan fantasiasta käsin, mutta sitten scifi-vitkuttimella kukistetaan sankari napin painalluksella. Kun mitkään voimasuhteita määrittävät lainalaisuudet lopulta eivät toimi Marvelin multiversumissa, niin olisiko edes jotain genrejen välisiä säännönmukaisuuksia toivottavissa...

Kriitikoiden palaute tästä MCU-tuotteesta on ollut kohtuuttoman kehuvaa. Syy ei ole Thor-filmien "kehittymisessä" Branaghin wagneriaanisesta keikistelystä kohti limudiskon väreissä tehtyä genremättöcocktailia. Syy on ihan vain siinä, että Deadpool-filmin jälkeen itseironiasta on tullut ja tuleva pitkäksi aikaa supersankarifilmit määrittelevä asenne. Tälle on selvä tarve: elokuviin ei saada lisättyä yhä nuoremmille tarkoitettua yhä suorasukaisempaa väkivaltaa, jollei sitä mausteta runsaalla itseironialla: hei leikisti nämä sedät vaan hakkaa toisiaan kasvoihin! Nehän on oikeesti kavereita!

Vaan mitä 9-vuotias tuumasi K12-elokuvasta? Hän antoi sille viisi tähteä viidestä ja kertoi pitäneensä erityisesti siitä miten paljon elokuvassa oli vitsejä. Kysymykseen siitä, mikä oli kaikkein cooleinta lapsi vastasi täsmälleen samalla tavalla kuin isänsä olisi vastannut, mikä osoittaa hänessä kehittyvän genrekuluttajan tunnumerkkejä. Mutta kun se coolein juttu on se, miten maailma pelastetaan tällä kertaa, niin se jääköön spoilerimuurin taakse.



sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Galactic North ja Paradise Tales (novellit)


Milloin tieteiskirjallisuus kuoli? Akateeminen vastaukseni on, että kyberpunk merkitsi scifin evoluutiossa trooppiperinnön syövää äpärää ja algoritmimaisten ideoiden lämpökuolemaa. Scifi genrenä sekoittui 2000-luvulla fantasiaan ja metafyysisiin dekkareihin eikä koskaan löytänyt enää omaa ydintarinaa, vaikka jotkut dinosauruksista olivatkin vielä vaikuttamassa siihen, mitä luettiin ja mitä arvostettiin.

Nyt rohkenee jo sanoa 2000-2010 -lukujen ainoa merkittävä tieteiskirjailija on Alastair Reynolds. Näin on todettava siitäkin huolimatta, että Reynoldsilla ei ole yhtäkään avainteosta ylitse muiden ja että hänkin on viime vuosina alkanut loikkia naapurigenrejen puolelle. Ja siitäkin huolimatta, etten ole jaksanut lukea edes kaikkia suomennettuja teoksia, ja tuskin jaksankaan.

Reynolds on kuitenkin ainoa ahkera ja ITSEVARMA kirjailija, jonka näkemys scifistä jatkaa arvokkaasti 1900-luvun perintöä: scifille olennainen ympäristö on avaruus, ei tämä surkean tuttu planeetta Maa. Kääntöpuoli Reynoldsilla on se, että hänen romaaninsa ovat kohtuuttoman pitkiä ja lörpötteleviä, vaikka niissä ei olekaan mitään erityisen heikkoja osuuksia. Niistä vain puuttuu romaanikirjailijan näkemyksellisyys jota lajikohtainen itsevarmuus ei riitä kompensoimaan.

Olikin melkoinen löytö avata tänä syksynä Reyndolsin novellikokoelma Galactic North (2006), joka on temaattisesti ja tarinallisesti yhtenäinen kooste Ilmestysten avaruus -maailmaan sijoittuvia tarinoita. Yksikään novelleista ei toimi loppuun asti kuten pitäisi, vaikka aloitukset ovat erittäin taitavia, mutta kokonaisuutena tämän olisi valmis julistamaan kirjailijansa pääteokseksi. Senkin hyväksi, että novelleissa on hyvin vähän mitään ylimääräistä maalailua kuten amerikkalaisuuden ("Mitä pidempi, sitä parempi") ehdoilla valmistuneissa romaaneissa. Lisäksi jokaisessa novellissa on useita edellisten novellien ideoita kehitteleviä variaatioita, joita käytetään säästeliäästi, vain novellin mittaan sopivasti.

Vastaava ideoiden säästeliäisyys ja kerronnan tiiviys on nähdäkseni huvennut Reynoldsin viime vuosien novelleista. Nekin ovat kyllä maailmoiltaan rohkeampia ja kokonaisuuksina kiinnostavampia kuin useimpien muiden scifistien avaruusseikkailuissa, mutta Reynolds ei vaikuta olevan enää niin varma siitä, millaiseen ihmiskunnan tulevaisuuteen tarinansa sijoittaisi: miten yhtenäisen tulevaisuushistorian hän haluaa jättää perinnöksi kirjallisesta urastaan?


Ilahtuneena Reynoldsin novelleista tilasin yöpöytälukemistoksi lisää novelleja, Geoff Rymanin novellikokoelman Paradise Tales and Other Stories (2012). Se edustaakin sitten ihan toista ääripäätä nykypäivän spefissä, kaikilla huonoilla tavoilla. Rymanin parhaat romaanit (Air, The Child Garden ja Was) ovat sosiaalisen scifin hienoimpia teoksia, jotka nappaavat genreä tuntemattomankin lukijan juuri kirjallisella kekseliäisyydellään. Mutta Rymanin pienoisromaanit ja novellit epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen.

Selitys kirjoittajan viime vuosien häröilyyn voisi löytyä Strange Horizons'in arvostelussa vilahtavasta kommentista, että kirjailija on hyvinkin omistautunut meta-aiheille, fiktion vaikuttavuuden pohtimiseen (tai oikeastaan spekulointiin) novellien sisällä.

Tuloksena on erittäin itseensä kääriytynyttä novellistiikkaa, jonka tavoitteellisen kurinalainen sanasto ei riitä antamaan lukijalle ajattelutilaa, ja vielä vähemmän mielikuvittelun tilaa. Jotkut kirjan novelleista huvittavat hetken, kuten kuvitelma siitä miten Burroughsin Mars-tarinat edustavatkin ihan toista historian jatkumoa. Mutta puolivälissä kokoelmaa olen alkanut selailemaan novelleja: jaahah, että tällainen sisäpiirin vitsi tällä kertaa...

Kun kysyin Åconissa (2010) Rymanilta, minkä kirjoistaan hän toivoisi tulevan suomennetuksi, hän vastasi epäröimättä että Air pitäisi kääntää koska se on ajankohtaisin ja hänelle itselleen tärkein, ainakin siis sillä hetkellä. Mutta pahoin pelkään, että Rymanin romaanitkin, etenkin Air kaikessa tiukan pelkistetyssä maailmankuvauksessaan, on kohtuuttoman pitkitetty ja eksyy liian usein tarpeettomaan "kuvitelmia kuvitelmien vaikuttavuudesta" -visiointiin. Se pitäisi ehdottomasti saada suomeksi, joo, mutta ehkä 100 sivua tiivistettynä. Ja kuka sellaista kehtaisi?


perjantai 3. marraskuuta 2017

Teatteriharjoituspäiväkirja 1

Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2003 en osallistu nanowrimo-kirjoitusmaratoniin. Motivaatio on niin syvästi miinuksella proosan kanssa. Editoin kyllä kaikenlaista, mutta uuden luominen - sen täytyy tapahtua kaukana digilaitteista.

Kiitos Terhin, pääsin jälleen mukaan teatteriproduktioon. Tukkateatteriin ensi kevääksi valmistuva näytelmä "Kylmien kyytimies" on osittain omaakin syytäni: suosittelin Tuurin romaania Terhille ja hän onnistui saamaan siihen sovitusoikeuden kirjailijalta.

Ensimmäisessä tapaamisessa lokakuun puolivälissä Terhi ohjasi meidät kokeilemaan tilan käyttöä liikkumiseen sotanäyttämöllä: ruumiiden raahaamista ja pesäpalloilla käytävää ristitulta, samoin äänimaisemaa. Vasta sen jälkeen, viikko sitten, kokoonnuimme kaikki 9 näyttelijää lukemaan käsikirjoituksen.

Viime tiistaina porukan miesvahvuus (6 henkeä) joutui sitten jo näyttämölle harjoittelemaan sotilasosastona esiintymistä. Aseina ovat pesäpallomailat ja ammuskelu tapahtuu pallotteluna hanskoihin.

Tunnelma kohtauksissa rakentuu ainakin tässä vaiheessa poeettisen realismin ja talonpoikaisen melodraaman välimaastossa. Tuurilaisen dialogin tuima ironia on kaikkein vaikein sovitettava. Miten ohjaaja sen ratkaisee, se on antoisaa seurattavaa kuin olisi vakoojana draaman temppelissä.

Näytelmän keskipisteessä on Tampereen taisteluissa aseista kieltäytyvä kyytimies Ketola, sekä hevoset, joiden toteutus tulee olemaan mielenkiintoinen haaste sekin. Olen luvannut esittää hevosista toista, valkoisen armeijan ruunaa. Sen lisäksi esitän ehkä körttipastoria. Luonnerooleja, totta kai.

Itselleni vaikeinta on muiden rytmissä pysyminen kuoromaisissa kohtauksissa. Näytelmän etenemiselle välttämätön reaktiorytmi sinä-minä-sinä tuntuu seisauttavan aivoni sekunniksi, kun muilla reaktio on yhtä spontaani repliikeissä kuin toiminnassakin. Ja Terhin ohjaustyyli on erittäin ryhmäyttävää, mikä tietysti sopii sotanäytelmään jos mihin.

Muutamat harjoitukset jäävät minulta väliin iltaopetuksen vuoksi. Ehkä saan nähdä esityksen rakentumisen hieman etäännetympänä sen ansiosta. 

tiistai 31. lokakuuta 2017

Kirjallisuuden arvo 2 euroa (kirjamessut)


Kirjavuosi kestää vain lokakuun ajan. Se alkaa Turun kirjamessuista lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna ja päättyy Helsingin kirjamessuihin lokakuun viimeisenä viikonloppuna. Marras- ja joulukuussa kansa ostaa vielä joululahjakirjoja, mutta kirjasyksy MEDIAJULKISUUDEN ikkunana avautuu ja sulkeutuu vain lokakuun ajaksi. Silloin on oltava mukana "kaikessa" kuin Hector tai flipperin kuula.

Jos ei kirjamessuille mene, tuntuu ettei ole sisällä virtauksessa eikä katedraalissa. Mielikuva kirjallisuudesta vuosisatojen läpi kulkevana virtauksena vetoaa kirjalliseen keskusteluun siitä, että jotain uutta voisi nousta proosan kurkkutarhasta tai runouden kompostista. Draamasta, sen sijaan, ei yksikään kirjallisuudenharrastaja edes kuvittele mitään uutta. Draama on niin erkaantunut kirjallisuudesta ja tarinoinnista ja se on korvannut estetiikkansa tanssitaiteen lahkolaisilta opitulla retoriikalla. Draamaan ei kirjallisuudenharrastaja halua koskea edes kolmimetrisellä saisiolla.

Tänä vuonna sain onneksi yhden työkiinnityksen sekä Turun että Helsingin messuille, joten tuntui kuin olisi oikeastikin kiinni siinä JÄRJESTELMÄSSÄ, jonka kirjallisuus edelleen muodostaa. Aivan kuin metafyysisen "virtauksen" ohessa Kirjallisuus isolla K:lla olisi oma katedraalinsa ja uskontokuntansa, jossa voi olla vain sisä- tai ulkopuolella.

Helsingin messuilla, aivan kuten neljä viikkoa aiemmin Turussa, haastattelin Juria "Sadan vuoden unet" -antologiasta, samoin kuin paikalla olleita kirjoittajia. Haastattelun hoidettuaan olikin sitten hyvä liueta kaupungille sateeseen, juoda Jaakon kanssa unohdusta antavat tuopilliset Kaislassa ja Stonessa.

Messuviikonlopun katedraalifiiliksen vahvisti se, että yövyin Saaran kanssa Hakaniemen Hiltonissa. Sinne sai huoneen lähes samaan hintaan kuin Sokos-ketjun hotelleihin, kun varasi sen jo elokuussa, vaikka hotelliyöpyminen sinänsä on jotain minkä ei pitäisi sopia taiteilijaperheen budjettiin. Mutta miten muuten tuntea olevansa sisällä kirjallisuuden katedraatelissa?

Kylmän sateisesta viikonlopusta käytin puolitoista tuntia myös erikoiseen bussiseikkailuun Munkkivuoren taakse. Kävin noutamassa verkkofoorumilla sopimani lautapeliostoksen, luukutin kympin postilaatikkoon ja nappasin pelilaatikon kassiin juostessani päättärille seuraavaan bussiin. Tunsin itseni erittäin vapaaksi & liikkuvaksi kulttuurinkuluttajaksi. Näin vähän siihen tarvittiin.

Ammattityötön Ossi Nyman katoaa messuhumuun.
Helsingin messukeskus onkin sitten jotain aivan muuta. Silmiinpistävintä ovat aina vain kasvavat ihmismassat ja 2 euron kirjatorien yhtä massiivinen lisääntyminen. Komeiden ja suht tuoreiden tietokirjojen päätyminen näihin halpalaatikoihin on erityisen hämmentävää. Viime vuosien menestysromaaneja sieltä ei samalla tavoin löydä, vielä. Helppo on ennustaa messulippujen halpenevan samassa tahdissa kuin risteilymatkojen. Varsinainen tuotto tulee siitä, että ihmiset saadaan kahmimaan rihkamaksi luokiteltua kilotavaraa ikkunattomissa halleissa, messuilla tai laivoissa, ostamaan BONUSTA elämäänsä kuin metrilakua ikään, onpa se sitten kirjoja hyllyntäytteeksi tai kaljaa pääntäytteeksi.

*

Sunnuntaistakin jouduin viettämään monta tuntia messuilla, koska olimme saaneet päivän ainoat HALVAT junaliput kotimatkalle vasta kello 17:n junaan. On periaatteessa suhteetonta maksaa 120 euroa hotellihuoneesta ja säästää parikymppiä perheen junalipuista, mutta katedraalilogiikka pätee vain hotelleihin, ei surkeisiin paikallisjuniin.

Messuilla aikaa tappaessa ja unta vastaan kamppaillessa tulin jopa ostaneeksi kirjoja, mitä yleensä en kirjamessuilla tee. Osastojen keskeltä löytyi tamperelainen divari, jolla oli yhtä laadukas scifi-valikoima kuin omassa kotihyllyssämme; ei kovin kattava, mutta yllättävien teosten todisteina löytyivät esimerkiksi Baxterin kootut Xeelee-novellit.

Ainoa virhe oli ostaa myös n&n:n scifi-teemanumero. En ollut tiennyt, että ne olivat laittaneet lehteen myös arvostelun sf-elokuvakirjastani. Ei tarvinnut kuin lukea arvostelu niin lehti ja kaikki muukin tekeminen loppui siihen.

Täytyisi varmaan palata byrokraatiksi. Ainoastaan byrokraatti on kaiken sellaisen paskantahtoisen arvostelun yläpuolella, että "eihän Devil's Tower ole edes kraatteri niin kuin kirjoittaja väittää". No, se itse asiassa ON myös kraatteri, ihan kuten kirjoittaja väittää. Mutta ehkä kyseisellä detaljilla on varsin vähäinen merkitys, kun 400-sivuisen kirjani AIHEENA on tieteiselokuva eikä amerikkalaisten kivimuodostelmien luokittelu? Eh?

Esikoiskirjailijat tunnistusrivissä Hesarin foorumilla.
Messuilla olin nauranut esikoiskirjailijoiden julkista nolaamista Hesarin foorumilla. Eipä naurattanut enää, vaan kävi kateeksi. Esikoisilla ei ole vielä mitään menetettävää, vaan kaikki voitettavaa, etenkin poispääsy Hesarin tappavasta syleilystä.

Mikä siis on painetun kirjallisuuden arvo, jos yksi ainoa arvostelu riittää viemään motivaation luovalta kirjoittajalta? Ei se arvo taida olla edes kahta euroa. Niin vähässä on usko omaan tekemiseen näillä kirjasyksyn jälkeen hiipuvilla markkinoilla.





perjantai 20. lokakuuta 2017

Alkaa elliptinen talvi (13.-20.10.)

Perjantai. Kotiseutu, Kuolio. Täällä aivot hemputtaa.
 © Soikkeli 2017
Lauantai. Väliaikainen lopullisuus, hautajaisten ruokavalio. Uniset matkat maaseudulle, kaupunkiyskä kuin poikittainen sana nielussa. Sunnuntai. Sormituntuma luonnonkiertoon, keltaiseksi jäätynyt tuoksuvadelma. Dekkari, olut, dekkari. Maanantai. Ensilumen odotus ilmassa, pysäkillä vaimo ja lapsi. Keskeytysten kulttuuri, syyslomittajat. Keskiviikko. Mustat oravat, tikka sähkötolpalla, joutsenet huutavat vesisateesta. Otitko sinä tuosta kuvan? Liikaa merkkejä, heitetään häkälöylyt. Torstai. Yhä lyhyempiä aamuja, yhä nopeampaa pimeyttä.  Ovatko kaikki sienet lahottajia? Nyt suljetaan ne vedet. Ensin saunalta, huomenna talosta. Perjantai. Alkaa elliptinen talvi. Suojattua yhteyttä ei voida muodostaa. Mene sinä edeltä.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Blade Runner 2049 (elokuva)

Joitakin elokuvia katsoessa miettii, milloin se tarina oikein alkaa.
Tätä elokuvaa katsoessa miettii, milloin se elokuva oikein alkaa.

Blade Runner 2049 on massiivisen epäonnistunut yritys tehdä remake scifi-genren klassikosta. Tuntuu kuin katsoisi sikermää remake-ehdotusten variaatioita. Huonoja variaatioita. Miltei kolme tuntia yhtä putkea. Sateessa. Yksin.

Juoni on toki suoraa jatkoa alkuperäiselle (1982) "keinoihminen tutkii alkuperän arvoitusta" -tarinalle. Remake-kerronta nykii juonenlankoja, joskaan ei kuvien ja kohtausten rytmissä.

Muutenkin sitä ihmettelee, mihin ne rahat on taas saatu tuhlattua. Ei ainakaan käsikirjoitukseen. Lavasteet ja efektit eivät nekään näytä erityisiltä, eikä varsinkaan kiinnostavasti scifistisiltä. Tulevaisuuden visiointi on häivytetty sillä, että ulkokuvat tulvivat sadetta ja pölyä. Isommat sisätilat ovat joko romukasoja tai ahtaita tehdaskuvia. Enimmän aikaa nökötellään sellimäisissä huoneissa. Sankari katselee hologramminaistaan. Revi tästä sitten dystopiaa. Edes.

Jos vaikutuit Denis Villeneuven "Arrival"-ohjauksesta, ei mikään takaa, että pidät edes yksittäisten kuvien kauneudesta tässä saman ohjaajan remake-hämyilyssä. Onhan se melkoinen saavutus Villeneuvelta. Sama ohjaaja tekee 2010-luvun merkittävimmän genre-elokuvan ja 2010-luvun surkeimman genre-elokuvan. Miten tämä on mahdollista?

Suurin syyllinen tohelointiin ja paskaan filmiin on epäilemättä tuottaja Ridley Scott. Jos on nähnyt kaksi edellistä Scottin tuottamaa Alien-lämmittelyä (2012 ja 2017), tietää jo, miten tehokkaasti brittiherra tuhoaa omaa kasariklassikoilla luotua mainettaan.

Voiko enää matalemmalta mennä? Voi!
  • Krista Kosonen pistäytyy pornotäytteeksi filmiin lausumaan kaksi lausetta suomeksi.
  • Hans Zimmerin tärinäurut soivat 5 minuutin välein muistuttamaan Suuresta Kertomuksesta Joka Piti Tulla.
  • 75-vuotias Harrison Ford on sivuroolissaan yhtä tönkkö kuin 90-vuotias HF voisi olla pääroolissa.
  • Ryan Goslingin alinäyttelemisen selittämiseen ei löydy riittämiin alisanoja.
  • Tuotesijoittelun brändejä tyrkytetään erittäin näkyvästi etualalle.

Ja voiko jotain hyvääkin sentään löytää?
No joo.
Juoneen sisältyvä jippo, se alkuperän mysteeri, on ihan fiksusti kaksikerroksinen. Kolmen sivun novellisovitus tästä vuoden 2017 mahtavimmasta mahalaskusta voisi siis olla lukemisen arvoinen.

torstai 5. lokakuuta 2017

Kuuden tonnin julkaisutila ilmaiseksi, sanoi tiedekustantaja

Nyt kuuden tonnin julkaisutila ilmaiseksi, sanoi tiedekustantaja.

Viimeksi hän lähestyi sähköpostilla, nyt puhelimella. Puhelun aluksi hän kehui tutkimuskirjani tuomasta meriitistä. Vastasin, ettei meriitti tuonut leipää pöytääni. Kysyin, miten kustantaja, SKS, on mainostanut kirjaani? Miten levittänyt sitä meriittini kasvattamiseksi?

Näihin kustantaja ei halunnut vastata. Hän aloitti pitkän mainospuheen open access -julkaisemisen hienoudesta. Sen kärkenä oli rahasumma joka oli miltei taskussani, koska minun ei tarvinnut antaa sitä kustantamolle. Yleensä he ottavat 6000 euroa siitä, jotta teos siirretään kustantamon verkkojulkaisualustalle. Mutta heillä on pilottivaiheessa mahdollisuus valita kuusi tiedekirjaa per vuosi, joiden tekijät saavat ilmaiseksi OA-paikan kustantamon alustalla.

Siinä vaiheessa aloin huutaa. Puhelu loppui pian. Suussa oli tuttu paskan maku. Se tuli korvasta. Samalla tavoin kun Fortumin tai Helsingin Energian tyrkyttäessä korvaani ydinsähköä vihreänä valmisteena.

Piti googlata totuus. Helsingin yliopisto ja Erkko-säätiö ovat näköjään antaneet tukirahaa SKS:lle pilottihanketta varten: "Pilotin alkuvaiheessa yksittäisen teoksen käsittelymaksuksi on arvioitu 6000 euroa. Kirjoittajilta tämä peritään vain siinä tapauksessa, että heidän tutkimusrahoitukseensa sisältyy käsittelymaksu (niin sanottu kultaisen reitin malli)." n&n

Rahasumma piti siis paikkansa. Mutta jälkimmäisen asian kustantaja jätti mainitsematta: että minulta mitään maksua  (jotta muut voivat lukea ilmaiseksi jne) ei olisi edes voitu periä.

Toiseksi, käsittelymaksun ainoa tarkoitus on kompensoida kustantamolle OA-julkaisemisen tuomaa taloudellista menetystä. SKS saa siis tukirahaa, jotta se voi esiintyä hyväntekijänä ja rahastaa tutkijoita.

Ja yliopisto ja Erkko-säätiö? Suuria hyväntekijöitä nekin. Senttiäkään tästä OA-tuen rahasta ei vaan tule tutkijoille saakka, ei vapaille eikä ostetuille. Raha kiertää vain tiedepolitiikan välineenä instituutiosta toiseen.

Odotan kiinnostuksella, millainen on tiedekustantajan seuraava alennustarjous. "No Tero aatehuoneelta terve!..."


Erinomainen tiivistelmä OA-julkaisemisen sekoittamasta tiedekustannuksen maailmasta löytyy n&n-lehden OA-julkaisusta:
http://netn.fi/artikkeli/avoimen-saatavuuden-haasteet

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Mother! (elokuva)

Jos jaettaisiin palkintoja tekotaiteellisuudesta, niin "Mother!" olisi tämän (2017) vuoden voittaja.

Juutalaisuuden historiasta laadittu allegoria kierrättää myyttejä tarinalla pariskunnasta, joka on vetäytynyt uskojärjestelmää edustavaan taloon: vanha mies on luomisvoiman menettänyt runoilija ("jumala") ja nainen ("luontoäiti") hänen lapseton muusansa. Talon merkitystä abstraktiona korostetaan muutamissa ulkokuvissa, joissa se näyttäytyy täydellisen symmetrisenä ja ympäröivästä luonnosta eristyneenä.

Hollywood-elokuvalta edellytetyt tuotannolliset arvot on kuitattu kierrättämällä kummitustalon ja ahdistuspsykoosin genre-elementtejä, mutta kauhufilminä "Mother!" on vieläkin latteampi kuin allegoriana. Yleisökoukku on tietysti nimiroolin Jennifer Lawrence, jota ilman tätä elokuvaa ei nähtäisi muualla kuin indie-festareilla.

Jumala rauhoittelee luontoäitiä ihmiskunnan bileiden kiihtyessä.
Jos ohjaaja Darren Aronofskyn Nooa-filmi (2014) oli lupsakkaan rienaava myyttejä kohtaan, niin "Mother!" paahtaa vihakuvastoa kirjauskonnoksi kaventunutta juutalaisuutta vastaan täydellä laidalla. Myös kristinuskolle olennainen jeesus-idolismi saa osansa, etenkin katolinen kirkko kannibalistisine riitteineen. Talon sisällä tapahtuu pikavauhtia koko ihmiskunnan historia, mukaan lukien Aatamin ja Eevan perisynti sekä sitä seuraavat sukuselvitykset. Talo repeilee ja ryöstetään, porukka lappaa sisään lupaa kysymättä - kuten uskonjärjestelmille tapaa käydä.

Isoin ihmeteko onkin se, miten tällainen vertauskuvissaan raivoisan yksipuolinen puheenvuoro on päässyt teattereihin hyperkorrektiuden aikakautena? Mitäs jos tämä elokuva olisikin intialainen tai iranilainen? Siitä ei uskallettaisi edes puhua mediassa, saati kiitellä sitä monitulkintaiseksi taidefilmiksi.

Tylsän elokuvasta tekee sen kerronnallinen latteus ja helpot kompromissit kauhuefektien takaamiseksi. Kuka hyvänsä 10-vuotias rabbikokelas osaisi käyttää kirjauskontojen perusmyyttejä monitulkintaisemmin ja -puolisemmin kuin egonsa tahkoisuutta tutkiskeleva Aronofsky. Lisäksi, aidon juutalaisuuden, äidiltä lapselle periytyvän henkisyyden puolustuksena (Jerusalemin temppelin polttamisesta alkaneen kirjaperinteen vastapainona) "Mother!" on yhtä salaivainen naisia kohtaan kuin debyytti "Unelmien sielunmessu" (2000).

Urallaan hakoteille joutuneelle Jennifer Lawrencelle tämä on yhtä raskas pohjanoteeraus kuin Aronofskylle. Eipä ihme, että heistä tuli filmauksissa pariskunta. Aivottomuus on epäilemättä yhdistävin spirituaalinen kokemus mitä 2000-luvun filmiteollisuus voi tarjota.

Pienemmissä rooleissa (Aatami & Eeva) piipahtaa muun muassa Ed Harris ja Michelle Pfeiffer. Heidän läsnäolonsa sähköistää hetkessä talon sisätiloihin ahdetun elokuvan, mutta ohjaajalla on liian kiire kertoa Iso Tarina jotta hän joutaisi ajatella mitään omaa tulkintaa käyttämilleen Isoille Hahmoille.

Isäjumalaa esittävä Javier Bardem hoippuu keskeisessä roolissa tietämättä oikein miten löytää hahmolleen motivaatio. Siihen voi tietysti tiivistää koko Aronofskyn uran katkelmallisuuden: liiaksi vakuuttuneena suuruudestaan ei oikein tiedä millä motivoitua taiteestaan...

tiistai 26. syyskuuta 2017

10 RAKENNEUUDISTUSTA SUOMEN KEHITTÄMISEKSI

Juhlavuoden kunniaksi ehdotan kymmentä rakenneuudistusta Suomen kehittämiseksi vuoden 2018 aikana:
© Soikkeli 2017
  1. Alkon vähittäismyymälöihin rakennetaan terassit ja terassitarjoilu, joissa hinnat ovat puolet keskimääräisistä ravintolahinnoista. Vakioasiakkaat saavat alennuskortit kannabikseen ja bonustarjouksia. Kevyiden huumeiden ylikäyttö siirtyy kotoa valvottaviin tiloihin. Tupakointi sallitaan hautausmailla.
  2. Posti vapautetaan jakeluvelvollisuudesta jokaisen kalenterivuoden heinäkuuksi. Myös juna- , lento- ja lauttaliikenne, työmatkakuljetuksia lukuun ottamatta, suljetaan heinäkuuksi. Kukin tahollaan viettää kesää siellä missä elää eikä siellä missä aikoisi elää.
  3. Suomi ja Ruotsi vaihtavat vuodeksi äärioikeistopuolueita (Persut ja Siniset heille, Sverigedemokraterna för oss) siirtämällä puolueiden jäsenet maiden välillä. Uuden kielen ja kulttuurin opeteltuaan henkilöt palautetaan takaisin kotimaahansa oletettavasti kypsempinä ihmisinä.
  4. Kaikki valtiollinen taiteentuki lopetetaan vuodeksi, mutta kaikki taiteilijoiksi itsensä katsovat saavat kansalaispalkkaa allekirjoitettuaan lupauksen, että pitäytyvät luomasta mitään vuoden aikana. Myös uusien kirjojen kääntäminen, uusien elokuvien levittäminen ja uusien äänitetuotteiden jakelu kielletään vuoden ajaksi. Tutustutaan perinteisiin.
  5. Asevelvollisuus muutetaan kansalaisvelvollisuudeksi, joka koskee myös naisia ja jonka voi suorittaa perinteisten hyökkäys- tai siviilipalvelutehtävien ohella sijaissukulaisena vanhuksille, yksinhuoltajille ja maahanmuuttajille. Pakolaiskiintiö kymmenkertaistetaan. 
  6. Koirat ja yksityisautot luokitellaan käsiaseiksi. Ajokortti edellyttää paitsi kansalaisvelvollisuuden suorittamista myös puhdasta rikosrekisteriä. Yksityisautojen käytölle määrätään sukupuolikiintiöt.
  7. Progressiivisen verotuksen progressiivinen korotus. Enemmän kuin 2 lasta tai 30 metsähehtaaria hankkineille erillinen hiilivero. Parlamenttiin edustajakiintiöt ansiotuloryhmien perusteella.
  8. Kirkot lakkautetaan ja papit toimitetaan terapiaan, kunnes nämä kykenevät selittämään ympäröivän maailman ilman satufantasioita. Uskonto luokitellaan vahvoihin huumeisiin. Uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisesta langetetaan runoilijoiden keksimiä rangaistuksia.
  9. Saamelaisten asuttamalle pohjoiskalotille haetaan itsenäisen valtion statusta, jonka Suomi pohjustaa lahjoittamalla uudelle valtiolle maat napapiiristä pohjoiseen. Valtioliitto Viron kanssa pohjustaa osaltaan yhteisbalttilaisen (Baltian maat + Pohjoismaat) unionin syntymistä. Ammatti- ja taparikolliset sekä Juha Hurme lähetetään Islantiin.
  10. Suomessa myytävät ja käytettävät mobiililaitteet edellyttävät tuntiresursoitua käyttöjärjestelmää, joka sallii laitteen toiminnan 10 tunniksi viikossa. Mobiiliviihteen ylikäyttö rinnastetaan kulttuuripääoman kasaamiseen: gigalain puitteissa jokainen kansalainen saa omistaa enintään 32 gigaa tekstiä, ääntä ja videokuvaa.

Mitä rakkauselokuvista kannattaa lukea


Rakkauselokuvan käsikirja on nyt niin pitkällä, että uskalsin koota hakemistoluettelot henkilöiden ja elokuvien nimistä. Elokuvia on mukana vähintäänkin mainintoina 654 kappaletta, henkilöitä 569, tosin pari tulee vielä lisää, kunhan keksin kuinka tiivistää Hannu Lemisen ja Teuvo Tulion suomalaisen näkemyksellisyyden (?) muutamiksi lauseiksi.

Kirja on nyt kooltaan hieman ohkaisempi kuin Tieteiselokuvan käsikirja eikä ole mitään erityistä syytä paisuttaa sitä juuri kotimaisen elokuvan kohdalta, kun eurooppalaisesta romanssista riittäisi mainittavaa loputtomiin, klassikkoja ja trendejä, jotka olen taatusti unohtanut Hollywood-tavaraan keskittyessä. Laurilta ja Saaralta tulevien viimeisten palautteiden perusteella teen lokakuussa vielä rakenteellisiakin muutoksia jos tarpeen, mutta mitään ei taatusti putoa pois kokonaisuudesta.

Jos viimeistelevä toimitustyö etenee yhtä sujuvasti kuin edellisten käsikirjojen kohdalla, niin Rakkauselokuvan käsikirja tulee ilmestymään helmikuussa 2018, varmaankin ystävänpäiväksi. Sen jälkeen kukaan ei voi enää katsoa Titanicia nauramatta ja Doris Daytä kyynelehtimättä.

Tällä kertaa käsikirjasta jää kuitenkin puuttumaan yksi olennainen luku, suositukset mitä lukea tämän genren ulkomaisesta tietokirjallisuudesta. Kattavia lähteitä kun on hämmästyttävän vähän verrattuna scifi-elokuvien tutkimukseen ja harrastajien innoittuneisiin tietokirjoihin. En ole nähnyt yhtäkään kirjaa, joka yrittäisi edes Hollywoodin osalta olla yhtä kattava kuin oma teokseni.

Kotimaisista lähteistä jätin aluksi kokonaan pois Peter von Baghin Kaipuun punainen hetki (1991), mutta nyt viime viikkoina olen palannut selailemaan sitä, koska mitään yhtä perusteellista katsausta rakkauselokuvien ESTETIIKKAAN en ole ulkomaisista löytänyt. Lähdekäytettävyyden ongelma on tietysti ennallaan: yhteyksien ja toistuvuuksien löytäminen elokuvien välillä ei alkuunkaan onnistu von Baghin teoksen avulla, ja kirjoittajansa.... omaperäisen ylevät luonnehdinnat eivät suomennu elokuvaestetiikan käsitteiksi.

Tässä kuitenkin muutamia suosituksia, jotka lavensivat ja syvensivät ratkaisevasti omaa käsitystäni rakkauselokuvista:




🔻Stella Bruzzi: Undressing Cinema: Clothing and Identity in the Movies, 1997.

- Kirja nostaa esille pukusuunnittelun merkityksen romansseissa ja vaatteiden semantiikan osana elokuvan kuvamaailmaa ja juonenkehittelyä.

🔻Lindsay Coleman (toim.): Sex and Storytelling in Modern Cinema,  2015.
 - Suhteellisen tuore artikkelikokoelma siitä, miten erotiikkaa ja pornoa käytetään kerrontakeinoina elokuvissa, eritoten romansseissa. Ei sisällä mitään skandaalimaisen radikaalia näkemystä, mutta vahvistaa käsitystä siitä, etteivät pornopalat ole pelkkiä erikoistehosteita edes romansseissa.

🔻Mary Harrod: From France With Love, 2015.
- Samoin mukavan tuore kuvaus ranskalaisten romanssielokuvien lähihistoriasta ja trendien eritahtisuudesta Hollywoodiin nähden. Iso puute on se, ettei kirjoittaja paljoakaan vedä yhteyksiä ranskalaisen elokuvan perinteeseen. Iso bonus on se, miten naisohjaajien nousu huomioidaan yhtään peittelemättä ranskalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin perikonservatiivisuutta.

🔻James Harvey: Romantic Comedy in Hollywood, from Lubitsch to Sturges, 1987.
- Tärkein yksittäinen lähdeteos romanttisen komedian varhaishistoriasta. Ilman tätä kirjaa en olisi pystynyt valitsemaan mikä rom-comissa on tärkeää aiheiden ja alalajien kannalta. 1980-luvulta eteenpäin rom-comista on kirjoitettu paljon enemmän kuin mistään muusta romanssielokuvan alueesta, muttei tämän teoksen veroista, leffaharrastajan ja historioijan otteet yhdistävää jättiläisteosta. 

🔻Peter Larsen: Film Music, 2005.
- Elokuvamusiikista löytyy yllättävän vähän yleistajuisia tietokirjoja. Tämä on hyvä perusteos ja sisältää riittävästi esimerkkianalyysejä. Silti jäin monin paikoin epävarmaksi, miten kuvailla tyypillisintä "romanttista musiikkia" edes lajikohtaisesti.

🔻John Mercer ja Martin Shingler: Melodrama: Genre, Style and Sensibility, 2005.
- Elsaesserin alkuperäisiin artikkeleihin perehtyminen on välttämätöntä, jos haluaa sanoa jotain melodraamasta, samoin Sakari Toiviaisen teos on erittäin hyvä yleislähde melodraamasta käytyyn keskusteluun. Mutta tämä Shortcuts-sarjassa julkaistu kirjanen on paras mahdollinen tiivistelmä elokuvamelodraamasta sisältäen muutamia erinomaisia analyysejä. Bollywoodista tosin nämäkin tutkijat vaikenevat, koska se edellyttäisi paljon paljon laveampaa tietämystä ja vertailua.

🔻Paul Julian Smith: Desire Unlimited. The Cinema of Pedro Almodovar, 1994.
- Eurooppalaisten romanssielokuvien historiaa ei ole kukaan laatinut, ei edes maakohtaisesti. 
Mutta Almodovarin kaltainen rakkauden jättiläinen on pakko huomioida, ja ansaitsisi tietysti ihan oman alalukunsa, jollei se taas veisi tilaa muilta eurooppalaisilta elokuvilta. Tämä on erittäin hyvä yleiskuvaus Almodovarin tuotannosta, vaikka yhteydet muihin espanjalaisiin elokuviin ovat juuri niin niukat kuin mitä faniteokselta voi odottaa.

🔻Kyle Stevens: Mike Nichols: Sex, Language, and the Reinvention of Psychological Realism, 2015.
- Mike Nichols on niin ikään jännittävä poikkeus rakkauselokuvien tekijänä. 
Tämä kirja sai miettimään uudelleen, mitä psykologinen realismi oikein tarkoittaakaan romanssin yhteydessä ja miten kuvailla siihen käytettyjä filmikerronnan keinoja tiiviin yleistajuisesti, menemättä liian pitkälle yksittäisten elokuvien (Miehuuskoe, Miehuusvuodet, Closer) esimerkkeihin.



maanantai 25. syyskuuta 2017

2312 (romaani)


Kim Stanley Robinson on eturivin tieteiskirjailijoista viimeinen suuri utopisti ja maailmanpelastaja. Mutta mitä uutta sanottavaa Robinsonilla on ihmiskunnan tulevaisuudesta? Eikö Capital-trilogia jo iskenyt siihen "maailma 5 minuutin kuluttua" -kuiluun johon muut scifistit eivät uskalla tarttua? Tai viimeistäänkin trilogian editoitu yhteislaitos, tai vielä kertaalleen aiheen kierrättänyt New York 2140?

Vaikka en ole lukenut noita uudelleenlämmityksiä, käsitykseni KSR:n arvosta avartui luettuani epämääräisen kohteliaita arvosteluja saaneen 2312-romaanin (2012). Se on vaikuttavan perinpohjainen kuvitelma lähiavaruuden asuttamisesta, ja samalla ähmättömän laiska ja rakenteeton romaanina. Sekä laveutensa että nimensä perusteella kirjan tavoitteena on lyödä paalumerkki tähän kyseiseen vuoteen 2312: mr. Robinson kävi ja NÄKI täällä, vähän kuten Clarke & Kubrick valloittivat itselleen 2001:n.

Luin romaania iltapuhteina jonnekin sivulle 280 saakka. Mukana oli vaivatonta pysyä, koska kirjassa ei ole juonta kuin novellin verran. Sitten kirjaan oli yhtä tylsempi tarttua, ja selailin sivuja eteenpäin, bongaillen tapahtumia sieltä täältä ja lukien perusteellisemmin ainoastaan ne "extracts"-väliluvut, jotka ovat tämän kirjan kovinta scifiä, selityksiä sille miten ja miksi lähiavaruutta asutetaan. Kokemuksen perusteella suosittelisin, että 2312:n romaanina nauttiakseen (?) siitä voisi hyvin jättää välistä sivut 250-450 ja mukana tapahtumissa pysyy ihan hyvin mukana. Lopuksi voi lukea huolellisemmin sivut 451-561.

2312 jättää fiiliksen, että juoni on syntynyt kauan sen jälkeen, kun KSR:lla on ollut kuvausmateriaali planeettojen ja asteroidien asuttamista varten. Maapallon tulevaisuuden suhteen KSR:n visiot ovat selvästi tavanomaisempia ja tarkoituksettomampia verrattuna siihen miten kirjailija viihtyy muiden planeettojen KESKENERÄISYYDEN kuvittelemisessa.

Asteroideja käytetään vuonna 2312 matkustamiseen aurinkokunnan sisällä, sellaisella vauhdilla, että matka hoituu viikoissa. Tämä onkin ehkä isoin scifistinen keksintö, jolla "domestikaalinen avaruusooppera" saadaan toimimaan suht tiiviinä maailmana. KSR tuntuu itsekin ihastuneen eniten näiden asteroidialusten eroavuuksien kuvaamiseen, joten niistä löytyy kaikenlaisia taskuversumeita, mukaanlukien pöljä "sexliner", joka on ihan turha yritys virittää kirjan tunnelmaa eksoseksillä. Myös Maasta pelastettavan sivuhahmon osuudet ovat täysin turhia, vaikka niillä tuodaankin juoneen lisää odotettavaa ja hieman arkisuuttakin superihmisiltä tuntuvien päähyvisten lisäksi.

Joku toinen, tai oikeastaan kuka tahansa toinen scifi-kirjailija käyttäisi näin näppärästi tiivistetyn maailman sotilaallisen konfliktin tarinointiin, mutta KSR ei ole koskaan tuntenut  vetoa sellaisiin tarinoihin. Konfliktit ovat hänelle kiinnostavampia sisäpoliittisina ja kulttuurien välisinä jännitteinä, joihin ei oleteta koskaan löytyvän juonenmukaista "lopullista" ratkaisua. Päinvastoin, KSR:n maailmojen REALISTISUUS on niiden prosessimaisuudessa ja loputtomassa dialogissa yhteisöjen sisällä. Siksi yrityskin kuvailla väkivallalla ratkaistavaa konfliktia, kuten Aurorassa tapahtui, näyttää KSR:n tekemänä verraten kömpelöltä ja väkinäiseltä.

Ison mittaluokan visioijana ja visioiden tiivistämisessä rykelmään keskeisiä uudiskäsitteitä 2312 on romaani omassa luokassaan, jopa komeampi kuin keväällä lukemani, oikeasti juonivetoinen Aurora (2015). Sen tärkein vaikutus voi kuitenkin olla välillinen, oppituntina muille avaruusscifin kirjoittajille.

Tämä kirja voi kyllä olla viimeinen mitä KSR:n tuotannosta luen. Arvostelujen perusteella Galileo's Dream (2009) on väliaskel hörhömpään suuntaan eikä Auroran jälkeen kirjailijalla liene mitään uutta aihealuetta mitä valloittaa. Kirjallisten keinojen kokeilussa 2312 on hyvä yritys tuoreuttaa eeppisen mittaluokan romaanikerrontaa, mutta tekoälyn näkökulmaa jäljittelevät jaksot (listaukset, katkelmat ja virkerakenteeton kerronta) tuntuvat yhtä avuttomalta kokeilulta kuin Aurorassa. KSR tuntuu saapuneen scifistisen horisonttinsa rajalle monella tapaa.

*

Samaan aikaan viidakossa: Agricolassa on ilmestynyt arvosteluni amerikkalaisen bell hooksin pamflettiteoksesta Rakkaus muuttaa kaiken (2017) sekä Kiiltomadossa arvosteluni amerikkalaista povitähdelle omistetusta novellikokoelmasta Marilyn, Marilyn (2017).





sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Montparnasse Bienvenüe (elokuva)

Montparnasse Bienvenüe (2017) oli selitetty R&A:n ohjelmakirjassa jänskäksi sekoiluksi pitkin Pariisin katuja. Ilmeisesti festivaalin täytyy varoa paljastamasta, että kyse voi olla taide-elokuvasta. Hölmöjä  muodollisuuksia olivat filmien edellä lausutut esittelytkin: mutistaan vain filmin nimi ja tervetuloa. Ikään kuin yleisö ei tietäisi mitä odottaa.

Oikeaa draamaa kaurismäkiläisissä lavasteissa
Kahden löysähkön filmikokemuksen jälkeen Montparnasse Bienvenüe oli onneksi yhtä raikas kuin älykäskin, jopa poikkeuksellisen tehokas kuvakerronnaltaan ja harkittu kehityskertomuksena. Se ei siis todellakaan ole mikään bilesekoilutarina, eikä Pariisistakaan nähdä tuttuja maamerkkejä kuin parin (filmin nimeenkin kuuluvan) metroaseman osalta.

Erittäin tiiviisti päähenkilönsä Paulan lähi- ja puolikuvissa taltioiva vapaa kamera seuraa tätä tilanteessa, jossa kymmenen vuoden parisuhde katkeaa äkillisesti. Kun elämänsä perusteet joutuu rakentamaan uudelleen, ei ole valinnanvaraa mihin tarttua ja mitä valehtelee voidakseen pitää itsensä järjissään.

Iso angorakissa, jonka Paula varastaa miesystävältään, tuijottaa välillä armottomasti suoraan kameraan. Tässä elokuvassa se on mitä hurmaavin vertauskuva realismin asteesta. Kasvokkain elämän kanssa joutumista tämä filmi käsittelee enemmän kuin mitään muuta, värisymboleilla sujuvasti koodattuna: siniset vaatteet ja sisustukset merkitsevät onnea, lilan punainen itsepetosta ja ahdistusta. Tämä luonteva kaksina(ama)isuus palautetaan Paulan silmin, joista toinen on sininen kuin tulevaisuus, toinen vihreä kuin luonnonvoimat, jotka puuttuvat Paulan ankeasta ympäristöstä mutta riehuvat hänen sisällään.

Ohjaaja Léonor Serraille palkittiin tästä esikoisfilmistään tänä vuonna Cannesissa, ja syystäkin. Mutta tähdenlentona nousevan esikoisohjaajan ja voimarooleihin pystyvän indienäyttelijän (Laetitia Dosch) sanoma kolmikymppisten väliinputoajien voimakkuudesta ei erottuisi ilman täydellisen kerrontarytmin löytänyttä leikkausta ( Clemence Carre). Ranska toki loistaa naistoimijoiden osuudella filmiteollisuudessa, mutta aniharvoin tuloksena on ollut näin täydellistä joukkuetyötä kuin tämä (itseironisella) Jeune Femme -nimellä kotimaassaan julkistettu sukupolvitriumfi.

Montparnasse Bienvenüe on niitä filmejä, jotka palauttavat uskon elokuvakerronnan ensisijaisuuteen, samoin kuin ranskalaisen filmikoulutuksen etumatkaan tässä vaikeaksi uskotellussa taiteenlajissa.



Final Portrait (elokuva)

Final Portrait (2017) on alavireinen, lähes yhteen huoneeseen mahdutettu luonnekuvaus taiteilija Alberto Giacomettista. Kolmen viikon ajan taiteilija tekee muotokuvaa amerikkalaisesta taiteensuosijasta, mr. Lordista, pyyhkii ja aloittaa yhä uudelleen tyytymättömänä kasvoihin.

Amerikkalainen seuraa läheltä vanhan taiteilijan kotielämää, jossa kylmää ateljeeta vastapäätä on yhtä kolkon näköinen makuuhuone. Kaikki on syksyisen harmaata ja veistossaven sävyttämää. Kuolemaa lähellä raahustava Giacometti suhtautuu rahaan, viiniin ja ruokaan merkityksettömänä massana joka velloo ihmisten välissä. Prostituoitu, jota hän käyttää toistuvasti mallina, on tarpeellinen välittömän luonteensa vuoksi. Pariisi vuonna 1964 ei pahemmin piirry kehykseksi.

Jää epäselväksi, miksi Final Portrait on tehty ja mitä se välittää pohjana olleesta mr. Lordin muistelmateoksesta. Näemme läheltä miten maalaus syntyy, mutta Giacomettin taidenäkemyksestä selviää vain ainaisen keskeneräisyyden välttämättömyys. Ei mikään yllätys. Mutta mitä G:n kuuluisat venytetyt ukkelihahmot oikein kätkevät? Siihenkään ei filmi tarjoa edes vihjeitä. Vaikka taiteilijaa esittävä Geoffrey Rush tekee uskottavan introvertin vanhuksen, on turha odottaa samanlaista jännittävää karikatyyriä kuin hän teki "Loistossa" (1996) pianistinerona.

Näyttelijänä tunnetulta Stanley Tuccilta tämä filmi on jo viides ohjaus. Edellisistä olen nähnyt "Blind Date" (2007) ja pidin sen pienimuotoisuudesta paljon. Nyt en erityisemmin.

Näin tämän elokuvan tänään R&A-festarilla. Olisin jättänyt sen väliin, jos olisin lukenut siitä yhdenkin rehellisen kritiikin.

The Party (elokuva)

Kristin Scott Thomas, Cherry Jones, Emily Mortimer, Cillian Murphy, Timothy Spall, Patricia Clarkson ja Bruno Ganz. Melkoinen ensemble taitavia näyttelijöitä ja niin erilaista taustoista, että yhdistelmä vaikuttaa tarkkaan harkitulta. The Party -elokuvassa (2017) ei mikään muu ole kumminkaan harkitun oloista kuin ne ulkoisimmat, näyttöarvoon tähtäävät elementit.

Elokuvan dialogi kuulostaa siltä, että se on kirjoitettu 71 minuutissa, samassa ajassa kuin filmin kesto. Farssimaisten hahmojen tokaisuihin suhtaudutaan kuin kyse olisi vakavasta poliittisesta satiirista, kun ilmeisempi ratkaisu olisi vyöryttää repliikit ja toiminta toistensa lomaan, päästää näyttelijät valloilleen. Vaan sellaistahan ei materiaalinsa annostelusta tunnettu Sally Potter tekisi.

Niinpä The Party jää eriskummallisen ohkaiseksi kamarinäytelmäksi, jossa tuoreen ministerin illanvietto keskeytyy kaveripiirin skandaaleilla. Petosten lukuisuus, väärinkäsitysten yksinkertaisuus, ja hahmolta toiselle vaihtuva pistooli ovat sellaisen farssimaakarin valintoja, joka ei alkuunkaan usko tarinansa tematiikkaan.

Loppuvitsi, poissaolleen 8. hahmon merkitys, on dekkarimaisen naseva yllätys - ikävä vaan että vitsit ja nasevuudet vievät laidan poliittisesta allegoriasta. Jos siihen pyrittiinkään.

Varsinainen syy tämän mustavalkofilmin katsomiseen ovat viileät näyttelijäsuoritukset muiden kohkaamisen keskellä: aina yhtä luotettava Timothy Spall, notkean arvoituksellinen Kristin Scott Thomas ministerihahmona, sekä tätimäisen sarkasmin suuri sivuosanäyttelijä Patricia Clarkson.

Puolipitkiä elokuvia saisi olla enemmänkin. Tästäkin filmistä olisi voinut nipistää 10 minuuttia tyhmiä vitsejä mitään menettämättä.

Näin tämän elokuvan R&A-festarilla missä yleisön naurattamiseen riitti, kun juppi nuuskaa kokaiinia kylpyammeen laidalta. Ehkä Potter onkin halunnut tehdä vaihteeksi elokuvan juuri tällaiselle yleisölle.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Get Out (elokuva)

Get Out (2017) on saanut kohtuuttoman ison maineen amerikkalaisen rasismin paljastavana kauhufilminä. Se on juoneltaan simppeli 'Arvaa kuka tulee päivälliseksi' -etnoromanssi, jossa on tasan kaksi yllätyskäännettä ja 1970-luvun pikkukaupunkilainen syyssävytys.


Ensimmäinen puolisko filmiä rakentuukin sille jännitykselle, miten vanhaan maailmaan juuttunutta USA:a tässä kuvaillaan, kun valkoisen keskiluokan on syytä epäillä hautovan suorastaan arkaaista vihaa mustaihoisia kohtaan. Mutta jälkimmäinen puolisko Get Out -filmiä on ihan tavanomaista "mitä kidutusta ja kostoväkivaltaa luvassa seuraavaksi" -actionia. 

Asetelma tuo mieleen Purge-filmin, jossa hieman uskallettiin kuvitella dystopiaa keskelle aivan normaalia nykypäivää, mutta vedettiin tästä sitten suoraviivainen "piiritetty koti" -kauhutarina.

Get Out jättää toki enemmän pureskeltavaa mieleen kuin keskivertoinen, poikkeuksetta valkoisia uhriuttava jenkkikauhupätkä. Sen käänteisellä logiikalla hirtehinen selitys, miksi valkoinen luokka onkaan kiinnostunut mustista, on osuvuudeessaan enemmän kuin satiiri, samalla tavalla kuin "The Stepford Wives" (1975) oli aikoinaan kokonainen vaihtoehtoinen maailmanselitys itseymmärryksensä hukanneelle Amerikalle - koska pilkan täsmäkohde oli Hollywood, ei todellisuusmössö nimeltä USA.

Get Out -filmin lopetus on valitettavasti mitä tylsin ja tavanomaisin, satiirinkin terän ylsistävä. Tieto tämän elokuvan olemassaolosta on tärkeämpi kuin sen katsominen, usko pois.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Julkaise ilmaiseksi, sanoi tiedekustantaja


Vuonna 1998 julkaisin väitöskirjan tiedekustantajalta ja vuonna 2016 sen jatko-osan. Ne ovat opettavaisimmat kokemukseni tiedekustantamisesta. Ne ovat vallan toista kuin kokemukseni kauno- ja tietokustantamisesta, joissa eletään vielä rehdin kauppakapitalismin hengessä.

Vuonna 1998 tiedekustantamisen merkitsi vielä humanistien hyviä vuosia eli tutkijan ei tarvinnut VÄLTTÄMÄTTÄ maksaa kustantajalle saadakseen teoksensa julki. Kirjallisuudentutkijoilla oli vielä etuna, että SKS:n perustamiskirjassa kustantamo velvoitettiin alan väitöskirjojen julkaisuun. SKS:n jouduttua talousvaikeuksiin, ehkäpä omistakin syistään eikä vain suhdanteiden, sen linja kääntyi päinvastaiseksi. 2000-luvun SKS on kuin kirjakerho, johon pääsee jäseneksi kuka tahansa ja joka julkaisee nyrkkeilijän elämäkertaa ja koirien maailmanhistoriaa. Ihan tosi.

Niinpä kun 2016 sain sinne lävitse väitöskirjan jatko-osan, Tuttua lemmentouhua, allekirjoitin nollasopimuksen jotta teos otettiin julkaisuohjelmaan: sitouduin siihen ettei minulle makseta penniäkään rahaa kirjasta. Olin tehnyt kirjaa 20 vuotta ja pidin todennäköisenä, ettei sitä kukaan muukaan julkaisi. Gaudeamukselta se oli saanut ystävällisen palautteen, mutta juuri samaan aikaan (2015) kyseinen kustantamo päätti ampua itseään jalkaan ja keskittyä kaupallisempiin julkaisuihin.

Samalla tiellä on SKS. Tänään tuo arvostettu tiedekustantamo lähestyi minua spämmiä muistuttavalla ilmoituksella, että minun on mahdollista saada nyt kirjani julki myös e-versiona, ja IHAN ILMAISEKSI.  

Minun ei siis tarvitse maksaa heille mitään siitä, että he laittavat kirjani pdf:nä verkkosivuilleen. Tämän he ilmoittavat minulle iloisena asiana. Miten tyhmänä he siis pitävät humanistisen alan tohtorikoulutettua ihmistä? Ja kuitenkin julkaisevat tämän tekstejä vakavasti otettavina tutkimuksina?


*

Tiedekirjojen ilmainen julkaisualusta
Tällä kohtaa ymmärrykseni ympäröivästä maailmasta poikkeaa näköjään kauaksi siitä, mitä on erillinen planeetta nimeltä tiedekustantaminen. En alkuunkaan ymmärrä, miten olisi minun etuni, että rakkausaihetta koskeva tietämykseni, josta en ole saanut palkkaa enkä palkkiota, leviäisi ilmaiseksi vieläkin isommalle yleisölle. Se voi olla kustantajan etu imagonkohotuksessa, mutta ei vapaan toimijan.

Vertailukohdaksi voi ottaa kaunokirjailijan aseman. Kirjailijaliitto on ottanut viime vuosina tiukan kannan näihin "tule esiintymään ilmaiseksi niin saat siitä mainosta" -imagonkohotuksiin. Periaatteena on, että kirjailijalle maksetaan edes JOTAKIN esiintymisestä, koska se on osa hänen työtään. Tutkijoiden ammattiyhdistys ei moisesta välitä. Ne ovat sisäistäneet "Julkaise tai kuole" -periaatteen syvemmälle kuin taideala ja muut saalislajit kykenisivätkään.

Hyötymoraalia koskevien kysymysten lisäksi olen ymmälläni siitä, millaiset "sivistystavoitteet" nyt yhdistävät tiedekustantamoja ja yliopistoja. 

Käytännössä kaltaiseni vapaat tutkijat pakotetaan tekemään ilmaiseksi työtä yliopistojen ja kustantamojen eduksi. Yliopistot pitävät samalla tarkoin huolta, että vapaat tutkijat eivät pysty hyödyntämään niihin kertynyttä tietoa. Yliopistojen kirjastoissa on jo nyt enemmistö tutkimuskirjallisuudesta saatavilla ainoastaan e-kirjoina eli ainoastaan niiden omille opiskelijoille ja tutkijoille. Nämä samaiset yliopistot pyörittävät akateemista keskustelua  seminaarien varassa, joissa ne käyvät keskustelua naapurista kutsumiensa, samaa diskurssikartellia edustavien henkilöden kanssa. Olisi vaarallista päästää vapaat tutkijat edes tutustumaan teoksiin, joiden siteeraamisesta he palkkansa nostavat. Miksi siis vapaa tutkija antaisi omaa tietämystään ilmaiseksi näiden kartellien käytettäväksi, kun niiden taktiikka on täysin päinvastainen?

Tiedeinstituutioiden kehitys sentään etenee kahteen vastakkaiseen suuntaan. Siinä missä yliopistot ovat kutistuneet mustiksi aukoiksi, joista informaatio ei pystyisikään pakenemaan ulkopuolelle, tiedekustantamot ovat muuttuneet pulsareiksi, joista informaatio räjähtää hallitsemattomina purskeina.

torstai 7. syyskuuta 2017

Kansallisooppera korvataan Terrafamella


Kun valtio haaskaa veronmaksajien rahoja hullutuksiin, jotka ovat vaaraksi ympäristölle ja ihmisille, rientävät valppat kansalaiset osoittamaan mieltään moisen instituution edustalle. Mutta nyt kun Kansallisooppera on skandaalin keskipisteessä maksettuaan Kari Heiskaselle yli 100 000 euroa tekemättömästä työstä, ei oopperatalon edessä näy vihaisia kansalaisia, minkkiturkkimassoista puhumattakaan. Miksi ei?

Syy on epäilemättä siinä, että kaikki valtionyhtiöt, joihin kansallisooppera ja kansallisteatteri kuuluvat vaikkeivät siitä meteliä pidäkään, ovat muuttuneet oopperamaisiksi. Valtionyhtiöt eivät niinkään ESITÄ mitään, eivät edes ylpeään taidemassiivin asemaan itsensä erottaneet k-ooppera ja k-teatterikaan. Ne ESITTÄVÄT ESITTÄVÄNSÄ. Tuhlatessaan tolkuttomia summia rahaa palkkoihinsa ja resursseihinsa ne ilmaisevat niiden sisäisessä avaruudessa tapahtuvan jotain metafyysistä, mikä on täysin erillään siitä Suomesta, jonka arki rakentuu sadoille tuhansille työttömille ja piteneville leipäjonoille.

Niinpä jokainen mielenosoitus oopperatalon edessä olisi vain myönnytys sille, että kansallisooppera on totuus muista valtion instituutioista.

Asia erikseen on se, miten vastedes suhtautua Kari Heiskasen kaltaiseen taiteilijahenkilöön. Ehkä olisi aika arvioida, ovatko Heiskasen aiemmat ohjaukset ja näyttelijätyöt olleet nekin 100 000 euron arvoisia laadultaan?  Ehkä kurjat teatterikriitikot vain ovat vähätelleet Tampereelle ohjattua puskafarssia Sormet hunajapurkissa (2015) tavallisen virtasen (tai heiskasen) upseerihommiksi? Ehkä edes tv-katsojat eivät ihan tajunneet, että Mutapainin ystävissä (1984-85) pieruhuumoria tehnyt Heiskanen olikin näyttelijänä maailmanluokkaa?

Nopea googlaus kertoo, että teatteritaiteen luvatussa maassa, Britanniassa, teatteriohjaajan keskipalkka on ollut (vuonna 2014) £10,759 (mediaani £5,000). Jos kyseessä oli todella nimekäs ohjaaja, joka sai saman vuoden aikana ohjauksen neljälle arvostetuimmalle näyttämölle (Royal Court, Donmar, Young Vic ja Hampstead Theatre) hän pystyisi tienaamaan vuodessa £22,000. Vuotta 2014 koskeneessa palkkakyselyssä 346 teatteriohjaajasta vain 9 tienasi yli £44,000.

Oopperan ohjaajavirat ovat tietysti omassa mittaluokassaan, koska se on... oopperaa. Britanniassa Sir Antonio Pappano näkyy tienanneen hyvänä vuonna £539,000 kansallisoopperan kapellimestarina. Ohjaaja Kasper Holten tienasi samaan aikaan samassa talossa £287,000.Mutta nämä ovat siis oman kansallisinstituutionsa sisäistä väkeä, jotka joutuvat oikeastikin tekemään jotain työkseen. Kari Heiskanen, sen sijaan, on taiteenalansa freelanceri, joka voi heittää yhtenä päivänä keikan Inarin baarissa ja toisena kansallisoopperassa.

Jos kansalaiset kuitenkin oikeasti haluaisivat jotain KANSALLISESTI merkitsevää ulos oopperatalosta, siihen olisi yksinkertainen ratkaisu: lopetetaan nykyinen oopperatalo 100 kiloeuron hiekkalaatikkoriitoineen, ja korvataan se Terrafame-yhtiöllä. Viikoittainen uutisointi Terrafamen ympärillä riittää tuottamaan saman määrän komediaa, tragediaa ja pääministerin yksinlauluesityksiä kuin yksi kaakelipisuaarilta näyttävä rakennelma Töölönlahden perukoilla.