KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

24.-28.2. Savossa mökillä
3.3. Helsingissä teatterissa
09.3. Kylmien kyytimiehen ensi-ilta Tukkateatterissa
10.3. Rakkauselokuvan käsikirjan julkistus Tulenkantajissa
26.4.-2.5. Unkarissa lomalla


lauantai 30. joulukuuta 2017

Ulkomaalainen (näytelmä)

Farssi ei ole komediaa, ei ainakaan hyvä farssi, vaan absurdin teatterin kansanomainen versio. Se saa meidät nauramaan hämmennyksestä ja yllätysten toistuvuudesta, absurdin maailman omalakisuudesta, joka toisinaan pelkistetään kumuloituviksi väärinkäsityksiksi.

Amerikkalaisen Larry Shuen farssi "Foreigner" (1984) on tarkoitettu sekin omanlaisekseen absurdin taskuversumin kuvaukseksi, jossa ulkomaalaiseksi tekeytyvä ujo mies opettaa keksimäänsä kieltä isännilleen saadakseen näiden arvostuksen. Shuen teksti näkyy olevan kovasti palkittu ja kehuttu, etenkin kritiikkinä rasistisia ennakkoluuloja vastaan. Erikoisinta siinä on ujon kielipuolen verbaalinokkeluuden perustelu: hän on scifi-lehden oikolukija!

Tämän Georgian takamaille sijoitetun tarinan siirtäminen suomalaiselle näyttämölle ei vain ole onnistunut. Syy tuskin on pelkästään tekstissä. Georgialaisten punaniskatyyppien pilkkaaminen suomalaisella näyttämöllä ei vain tunnu oikein miltään. Loppukliimaksi, jossa kielipuolen verbaalinen luovuus päihittää natsiklaanin, näyttää lasten satunäytelmältä. Tällaista huono farssi usein on: se mielistelee katsojien oikeudentuntoa, sen sijaan, että sekoittaisi näiden koordinaatit.

Katsoin näytelmän tänään Tampereen Teatterissa, missä se on pyörinyt yli vuoden nimellä "Ulkomaalainen". Pää- ja nimiosan esittävä Ville Majamaa on erinomainen vaativassa kielipuolen roolissaan, mutta sitäkin tylsemmiltä tuntuvat kaikki juonenkuljetukseen ja sivuhahmojen motivointiin liittyvät osuudet. TT:sa on pitkä kokemus pienen näyttämön farsseista, ja niiden joukossa "Ulkomaalainen" on iso pettymys.

En suosittele.

perjantai 29. joulukuuta 2017

Wonder Wheel (elokuva)


Woody Allenin viimeinen luova jakso elokuvaohjaajana nähtiin vuosina 2008-2011. Tuolloin häneltä valmistui sellaisia katsottavuutensa säilyttäviä romanssidraamoja ja -komedioita kuin Vicky Cristina Barcelona (2008), Whatever Works (2009), You Will Meet a Tall Dark Stranger (2010), ja Midnight in Paris (2011). Näiden jälkeen häneltä on tullut viisi masentavan kehnoa elokuvaa, jotka voisi mieluiten unohtaa. Jopa palkittu Blue Jasmine (2013) oli, minun mielestäni, kömpelö tulkinta klassikkodraamasta.

Onkin melkoinen kynnys mennä jouluaikaan teatteriin ja valita sen vaatimattomasta tarjonnasta juuri Allen-filmi.

Ja yllättyä täydellisesti.

Uusin ohjaus Wonder Wheel ei ole tietenkään saanut järin kehuvia arvosteluja. Itse nostaisin sen kuitenkin kiinnostavuudeltaan samaan sarjaan tuon vuosien 2008-2011 syklin kanssa. Wonder Wheel on teatterimaisuutensa tunnustavana elokuvana jotain uutta ja intiimimpää kuin mitä Allen on koskaan tehnyt, aivan kuin kahdeksankymppinen ohjaja olisi löytänyt toisen kerran sisäisen postmodernistinsa ja todennut voivansa toteuttaa aineksiensa yläpuolelle irrottautuvan tarinan ihan niin kuin itse haluaa.

Tragediaan tarvitaan kolme kaunokaista ja yksi hirviö...
Sekä elokuvan alkupuolella nähtävässä lavastemaisuutensa paljastavassa kohtauksessa että lopettavassa kohotuksessa Allen luottaa päänäyttelijänsä Kate Winsletin kannattelevan tarinan lentoon ja sitten loppuun. Tämä luottamus palkitaan.

Omasta mielestäni Winslet täyttää tehtävänsä paremmin kuin Cate Blanchett Blue Jasminessa: Blanchett  teki hahmoaan metodinäyttelijän tavoin liioitellen kun taas Blanchett tekee hahmoaan elokuvanäyttelijän tavoin luottaen kameran eikä hahmon todistusvoimaan. Näitä kahta näyttelijäsuoritusta vertailemalla voisi ehkä oppia paljon muutakin elokuva- ja teatterinäyttelemmisen eroavuuksista. Sellaisen oppintunnin antajana Wonder Wheel on merkittävä filmi, jos ei muuten.

Totta kyllä, Wonder Wheel ei ole yhtä ehjä kuin Allenin genrefilmit. Mutta eihän häneltä sisäsiistiä markkinatuotetta odotettaisikaan, jollei viimeisen 20 vuoden ajan (Deconstructing Harry -kokeilun jälkeen) Allen olisi tehtaillut romansseja, jotka ovat ilmatiiviin ehjiä kassatuotteita.

Wonder Wheel sisältää toki, sekin, tutuimmat Allen-ainekset:
  • Hermostuneen romanssin päähenkilö, jonka teatraalinen neuroottisuus tulkitaan arvokkaaksi;
  • Nostalgia romanttiseksi oletettuun aikakauteen, nyt 1950-luvun kesäiseen rantaelämään;
  • Gangstereissa henkilöityvä kuolema joka on yhtä pelottava kuin huvittavakin;
  • Kahden rakkauden välillä epäröivä keskushahmo ("I love her, but I'm not in love with her");
  • Viitteet tekijän omaan elämään (lapsuus huvipuiston varjossa, vrt. Annie Hall ja Radio Days);
  • Aviopetoksen juoni risteää murharikoksen juonta vailla moraalista lopputulemaa.

Vaikka tarinan ainekset ovat kiusallisen tuttuja ja kuluneita, suorastaan Allen-tuotemerkittyjä, niistä on saatu tässä elokuvassa kierrätettyä jotain ainutlaatuista, kiitos hyvien näyttelijätöiden, sekä sen asenteen, että elokuvan annetaan muuttua vähitellen yhä kaksiulotteisemmaksi, teatteritilaksi jossa ihmisellä ei ole enää varaa valita tekojaan eikö motiiveitaan.

Kaiken aikaa taustalla pyörii valtava maailmanpyörä, symboli elämän arvaamattomuudelle, se "wonder wheel" joka on nostettu selityksittä elokuvan nimeen: se on eräänlainen symboliksi muotoiltu tekosyy sille, ettei elokuva oikein johda eikä pääty mihinkään. Se on sitä vertauskuvallista magiaa, jolla Allen on aiemminkin paikkaillut elokuviensa kerrontaan jääneitä aukkopaikkoja.

Noh, yleensä elokuvaa ei katsota siihen nähden, että se olisi ohjaajansa hyvästijättö, mutta pidin tästä elokuvasta kenties juuri sellaisen asenteen lävitse. Wonder Wheel voisi olla Allenin metafilmillinen olankohautus ja kesäinen uni siitä, että hän olisi voinut kerrankin olla yhtä kuin kaikki tarinansa henkilöt: oikeutetusti neuroottinen päähenkilö (Winsletin esittämä Ginny), oikeutetusti traumaattinen punatukkainen poikalapsi (joka sytyttää tuleen terapeuttinsa odotushuoneen), ja oikeutetusti epäröivä rakastaja tyttären ja tämän äitipuolen välillä (Justin Timberlaken esittämä Mickey).

Tämä ajatus sai täydennystä luettuani Vox-lehdestä pätevän analyysin siitä, miten Wonder Wheel olisikin Allenin torjuva reaktio pitkiin mediakeskusteluihin hänen häiriintyneestä privaattielämästään. Vox-jutun sanoin: "Mickey is stuck on himself, seemingly trying to simultaneously be the hero and writer of two dramas, one Greek, one O’Neill, but both set in a heightened version of rough-and-tumble Coney Island."

Osana koko Allenin tuotantoa tämän filmin viimeistelemän testamentin voisi muotoilla vaikkapa näin: Woody Allen (1935-2025) oli yksi elokuvahistorian kehnoimpia näytelmäkirjailijoita, mutta onnekseen hän löysi kutsumuksensa muuttaessaan koomiset hahmonsa etualalla traagisiksi ja traagiset hahmonsa taka-alalla koomisiksi.

torstai 28. joulukuuta 2017

The Journey (elokuva)


Historiallinen elokuva ei voi tulla enää lähemmäksi nykypäivää kuin käsitellessään vuoden 2006 rauhanneuvotteluja.

Onko elokuvaa "The Journey" (2016) sitten edes syytä katsoa historiallisen elokuvan edustajana? Onhan se pieni nokkela kamaridraama itsessään - mutta ei se olisi asetelmaansa suurempi, ei varsinkaan valkokankaalla, jollei sen aiheena olisi TIETOISUUS historian ratkaisuvaiheesta ja siten metahistoria itsessään.

Ehkä The Journey -elokuvan silmiinpistävät puutteet voi nekin antaa anteeksi sen nimissä, ettei tekijöillä ole ollut velä tarpeeksi etäisyyttä materiaaliinsa. Elokuva perustelee olemassaolonsa sillä, miten tärkeäksi se nostaa juuri ne neuvottelut Pohjois-Irlannin tilanteesta, jotka käytiin vuonna  2006. Median suodattamassa maailmassa vain tuntuu siltä, ettei kyseinen konflikti ole vieläkään saanut selvää sulkeumaa ja ettei millään erityisillä neuvotteluilla ole ollut tähän mennessä ratkaisevaa merkitystä.

The Journey -filmin teatterikierrokseen Suomessa ei ole mitään järjellistä syytä. Ehkä kyseessä on sopivan trendikäs filmi trendi sille yleisölle jota kiinnostaa kaikki brittiläinen ja etenkin brittien kuningashuoneen merkitystä laventavat parlamentaariset hallitsijat - siis sille yleisölle, jotka katsoivat myös "Queen'in" ja tulevat katsomaan pian Churchill-filmin "Darkest Hour" (2018). Saattavatpa pettyä. Aiheen ja historiallisen tapahtuman hahmottomuus käy ilmi siitä, ettei The Journeylle ole keksitty mitään sujuvaa suomenkielistä nimeä, joka kytkisi pariin tuntiin sijoittuvat tapahtumat historiaansa.

Tällä kertaa näköispatsaan kohteena on kaksi historian sivuhahmoa, Pohjois-Irlannin protestantteja johtava pappispoliitikko Ian Paisley ja IRA:n päällikkö Martin McGuinness. Heitä esittävät kymmenistä sivuroolituksista tunnetut veteraaninäyttelijät Timothy Spall ja Colm Meaney. Suurimman osan elokuvaa herrat istuksivat tilataksin perällä ja välttelevät kontaktia. Molemmat ovat kuitenkin salaviisaasti tietoisia yhteisen taksimatkan merkityksestä.

Hieman jännityksen vaihteluita seuraa siitä, että brittitiedustelu manipuloi taksimatkaa pakottaakseen herrat yhteisymmärrykseen, johon eivät ole venyneet neuvottelupöydässä. Nämä pienet muutokset ja herrojen yllättävät lähentymiset maistuvat vahvasti kuvitteellisilta, mutta jotain erityisen dramaattista on tuolla lyhyellä taksimatkalla oikeastikin tapahtunut, jos nuo äärimmäiset, keskustelusta kieltäytyvät vihamiehet ovat sen aikana tosiaankin sulaneet toisilleen ja solmineet ystävyyden.

The Journey -elokuvan tärkein ajatus on se, että 2000-luvulla on kasvamassa uusi polvi ekstremistejä, jotka voisivat edelleen pahentaa myös Pohjois-Irlannin räjähdysherkkää tilannetta - ja siksi rauhan solmiminen katolisten ja protestanttien välillä on välttämätöntä. Mutta draamana elokuva on laiskasti tai kohtuuttoman varovaisesti käsikirjoitettu. Jos sitä vertaa samanlaiseen, kahden poliitikon tahtojen taistelua käsittelevään kamaridraamaan eli Volker Schlöndorffin "Diplomatiaan" (2014), ei "The Journey" -filmille voi luvata kestävyyttä muutoin kuin dokumenttina.  

The Journey'n ohjaaja on Nick Hamm, jolla näkyy olevan kokemusta lähinnä tv-tuotannoista. Yhtä konventionaalista, ympäristön merkitykset hukkaavaa kuin tv-draama, on The Journey'n kuvamaailma, silloinkin kun taksimatka katkeaa keskelle kauneimpia skottimaisemia.

Muutamat naurut tämä elokuva irrottaa Tony Blair -hahmon (ei-lainkaan-yllättävästä) koomisuudesta ja herättää paikoin kylmiä väreitä, kun John Hurt -vainaa pääsee lausumaan runolliset kommentit tapahtuman tärkeydestä. Sitten Hurtin hahmokin unohdetaan taka-alalle. Myös Spallin ja Meaneyn sijalla olisi voinut olla Hurtin tapaisia repliikkitietoisia, sävyihin pyrkiviä näyttelijöitä, jos vain käsikirjoitus uskaltaisi irrota historian painolastista ja LUODA historian suurmiehiä.

Sopii siis jäädä odottelemaan, millaisia kamaridraamoja irtoaa brexitin aiheuttamasta kulttuurijäristyksestä.




Ja ihmisillä vähä tahto


Mitä enemmän lunta, sitä vähemmän ihmisiä. Se on riittävä syy matkustaa jouluksi alueelle, joka erottuu tämän joulukuun sääkartoissa mustana läikkänä Suomen keskellä, vaikka juuri siellä lumihanget ovat syvempiä ja valkoisempia kuin missään muualla: Pohjois-Savoon.


Mutta kun aatonaatonaattona yritin liftata mökiltä kaupunkiin, tajusin että lumen määrä syrjäyttää jotain myös ihmisistä itsestään. Tunnin ajan seisoin talvisen tien varressa palelemassa ja autoja ohitti yhtenä virtana, niin Nurmeksen ja Tahkovuoren turisteja kuin lähiteiltä paikallisia, mutta kukaan ei tarjonnut kyytiä. Tällaista en ole täällä kokenut, kun olen liftannut kesäaikaan. On miltei joulu ja siltikään kukaan ei välitä pakkasessa seisovasta lähimmäisestä joka anoo kyytiä. Tätä on suomalainen joulu 2017: tätä vähä tahto ihmisten kesken. Tunnin paleltua soitin taksin. Menipä siihenkin aikansa.

Lauantaina, aatonaattona, tulimme mökille koko perhe. Lauantain pahinta lumimyräkkää, jonka lävitse tulimme ruokakasseinemme, seurasi uusia lumikuuroja, yöllä ja päivällä. Jokainen sentti lunta syvensi hiljaisuutta mökin ympärillä, erillisyyttä ihmiskunnasta. Tämän täydellisempää merkitystä, aina niin tuttua antikliimaksia, ei joulun tekopyhiltä voi toivoa.


Lumen loputtomuuteen nähden on ironista, että juomavesi loppui ensimmäisenä. Kävelimme Tapaninpäivänä Pajulahden huoltoasemalle, saimme sieltä vettä, olutta ja lisää makkaraa. Ihmisiä emme muutoin nähneet, emme eläimistäkään kuin tikkaa. Jänis loikki öisin yli takapihan ilmeisesti huvittuneena tekemistämme poluista.

Juuri mitään en lukenut tällä lomalla. Perheen kanssa pelasin neljää uutta lautapeliä. Saunan lämmitys ja polkujen lapiointi riittivät talviseksi poetiikaksi. Polku kesäaitalle kannatti lapioida. Aitalta sai haetuksi untuvapeiton ja Maigret-pokkarin.

Keskiviikkona erkaannuimme perinteisesti. Lapsi ja äitinsä lähtivät kohti etelää jouluvierailuille, minä palasin takaisin Tampereelle kirjojen ja pimeyden äärelle.


lauantai 23. joulukuuta 2017

Teatteriharjoituspäiväkirja 4

Syksyn viimeinen harjoituskerta vedettiin vielä 21.12.. Kellontarkasti Terhi sai ohjailtua näytelmän viimeisen kohtauksen läpi ennen harjoitusajan umpeutumista. Mukaan ilmaantui vielä kolmaskin hevonen ja koira ja tyttö, jotka kaikki ovat olennaisia symboleina päähenkilön mielelle: tarinahan paljastuukin olevan eräänlainen moderni Jokamies-draama, jossa etulinjojen välissä kohdatut henkilöt tyypittävät aikakauden kiihkoa ja pelkoa.

Sikäli Matti Kurikka on kuin shamaanihahmo johdattamassa pasifisti Ketolaa läpi maailmankatsomusten myllerryksen, mallina pääsiäisen ajan tapahtumat. Joku voisikin tehdä samansuuntaisen näytelmätulkinnan Sillanpään Hurskaasta kurjuudesta. Tarkemmin ajatellen sama perustarina löytyy useastakin sotakertomuksesta. Mieleen tulee Cranen Punainen kunniamerkki ja tietysti Vonnegutin Teurastamo 5.

Viimeisen viikon sisällä oli neljät harjoitukset. Eniten käytiin lävitse koreografiaa väkitäyteisimmissä kohtauksissa, kun etualalla on hevosia ja sotilaita ja taka-alalla (ehkä varjoteatterina) käydään symbolista taistelua Ketolan lupalapusta. Varjoteatteria varten viritetty vinoverho antoi ensi kertaa selkeyttä näyttämökuvan suuntiin, mutta verhon takana on tungosta väliaikaisena sijoituspaikkana tavaroille ja näyttelijöille. Valosuunnittelijakin on pistäytynyt muutaman kerran paikalla seuraamassa sitä, mihin kohtaan spotteja ja tunnelmavalaistuksia tullaan tarvitsemaan tilojen erottamiseksi toisistaan.

Näytelmän poliittiset sisällöt ovat neutralisoituneet kun niitä työstetään tapahtumien sisältä käsin. Sekin sopii Tuurin ottamaan etäisyyteen historiasta. Ja silti kevään 1918 Tampere tuntuu todelta.

Tuntikausien seisoskelu näyttämön kylmällä lattialla alkoi kumuloitua viimeisiin harjoituksiin mennessä nuhana ja kurkkukipuna. Kohti kevättä olisi oltava paremmassa kunnossa, löydettävä lomien aikana enemmän aikaa oikeaan kuntoiluunkin...

tiistai 12. joulukuuta 2017

Toivelista kevään 2018 kirjoista


On taas se aika, kun lähetetään toivekirje joulupukille... tai avustamansa lehden toimitukselle... mitä kirjoja odottaisi saavansa luettavaksi ja punnittavaksi, kunhan kevät taas alkaa mustevirtoina jylistä Suomenmaamme painokoneisiin...


KOTIMAISET
  • Martti Anhava: Siperia opettaa OTAVA
  • Markku Envall: Tavaratalo taivasalla WSOY
  • Carita Forsgren: Ambrosia OSUUSKUMMA
  • Olli Jalonen: Taivaanpallo OTAVA
  • JP Koskinen: Kalevalanpoikien kronikka WSOY
  • Leena Krohn: Kadotus TEOS
  • Laura Manninen: Kaikki anteeksi WSOY
  • J. Pekka Mäkelä: Hunan LIKE
  • Tapani Tolonen: Sokeisto OTAVA
  • Saara Turunen Sivuhenkilö TAMMI

KÄÄNNÖSTEOKSET
  • Michael Chabon: Kuunkajo TAMMI
  • Kim Leine: Kuilu TAMMI
  • Flann O'Brien: Hullu kuningas puussa VIISAS ELÄMÄ
  • Sei Shonagon: Tyynynaluskirja TEOS
  • Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta TAMMI
  • Lars Wilderäng: Tähtikirkas JALAVA
  • Elin Willows: Sisämaa TEOS
  • Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota INTO

Silmiinpistävää julkaisukeväässä 2018 on ainoastaan ruotsalaisen käännöskirjallisuuden korkeasuhdanne. Kotimainen proosa pinnistelee "ihan ok" julkaisuilla, dekkaribuumin ja ruokaoppaiden välissä. Proosan lukitukijat voivat vielä toistaiseksi lohduttautua, ettei proosalla mene sentään yhtä huonosti kuin lyriikalla - mutta uuslukutaidottomuuden digimuuriin rysähtelevien runoilijoiden kaikuja kannattaa prosaistien kuunnella ennemerkkeinä omasta tulevasta.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Teatteriharjoituspäiväkirja 3

Tänään (8.12.) jatkettiin valkoisen armeijan joukkoelkeillä, mutta lyhyemmät liikkeet ja enemmän sotilaita. Äänimaisema kuulosti jo liiankin ammattimaiselta verrattuna näyttämökuvaan, jossa on vähän kaikentasoista sotarealismia, repliikkien karkeudesta satukuvaelmalta näyttävään punalesken mökkiin. Toinen sota-aiheesta juontuva haaste on kahdeksan näyttelijää lavalla. Pienellä näyttämöllä se näyttää väentungokselta. Kaikki toiminta pitäisi saada kuitenkin ryhmittymään yhden näkökulmahahmon ympärille, hänen mielensä maisemaa tiivistäen.

Tällä kertaa tein Matti Kurikan ilmestyksen ilman mikrofonia. Sitten muutuin takaisin ruuna Pamaukseksi, milloin en poikkea Kurikaksi tai rivisotilaaksi. Kohtaukset ovat lyhyitä ja hyvin lyhyitä. Sopiihan se sotaan. Mutta minkä verran katsojat ehtivät tutustua ja muistaa joukkoliikkeiden keskeltä putkahtavia sivuhenkilöitä, joihin nähden päähenkilö Ketola piirtyy persoonaksi? Se nähdään. Vaikeinta on edelleenkin tuurilainen ironia, joka tekee repliikeistä kovin kirjallisia ja korumaisia.

Alkuperäisessä romaanissa Tampereen maantiede luo rintamien väliin sen karmean kaikilta puolin suljetun vyöhykkeen, jossa kyytimies liikkuu elävien ja kuolevien välissä. Näyttämökuvassa maantieteelliset suunnat on pelkistetty siihen, että taistelu eli historia jytisee katsomon takana. Näyttämöllä nähdään vain kuoleman jälkipesua. Siinä on esityksen draamallinen voima - tosin myös tarinaa heikentävä konkretian puute.

*

Harjoituksia on nyt monta kertaa viikossa. Päivät menisivät sekaisin, jollei tarina lavalla etenisi. Tänäänkin (10.12.) on ulkona pilkkopimeää ja alijäähtynyttä sadetta, sisällä teatterissa 22.8 astetta ja kirkas kolkko valaistus. Näiden tilojen välissä kuivattelemme itseämme historian marginaalissa kummittelevaksi valkoiseksi armeijaksi.

Tänään jatkettiin punaisen lesken talolta kyytimiesten kiusaamista. Ruumiskasa kokoontui ensimmäiseen installaatioon ja lavasteeksi käväisi oikean näköinen luodikko. Kolmen tunnin mittaisissa harjoituksissa ehtii yllättävän paljon, ohjaaja ja näyttelijät keksivät rutinoituvien tulkintojen ohella uusia luontevia siirtymiä, täydentävää mimiikkaa ja ääniefektejä.

Treenataan siis edelleen enemmänkin näytelmää kuin näyttelijöitä. Ohjaaja sisustaa kohtauksen kerrallaan ihmisillä, jotta näkisi mitä tekstissä ja hahmoissa pitää muuttaa. Kun kaksi näyttelijää oli tänään taas poissa, sain olla vaihteeksi Rantanen, sankarimme antagonisti. Näissä täytetöissä voisin oppia ulkoa monien hahmojen repliikit, mutta olenkin se, jolla ei pysy enää mikään ulkoluku muistissa. Saan sentään monta syväluotaavaa näkökulmaa tuurilaiseen kosmokseen.

Kovan paikan tullen näyttelijöiksi riittäisi vaikka neljäkin ihmistä, ne tälle draamatekstille olennaiset:
  • pasifisti Takala
  • varavääpeli Rantanen
  • sielueläin Prokli
  • isällinen Hoiskala. 

Takala on jo Tampereelle tullessa väsytetty niin fyysisesti kuin henkisesti, kohtaa siellä sekä tuttuja että uhkaavia hahmoja, aivan kuin Tampereen maisemat olisivat manalan mantuja. Rantanen piinaa häntä omista erikoisista motiiveistaan kohtaamaan lähempää sodan kauhut. Prokli on ainoa mihin Takala voi luottaa, myös vakaumuksessaan. Hoiskala tuo tilanteisiin samaa tilanteentajua mitä vääpelit jatkosodassa.

Näistä neljästä rakentuu erityisen äijäteemainen tragedia. Pidän siitä asetelmasta niin paljon, etten voi olla ajattelematta toisinaan: tämä se vasta Axua huvittaisi. Sota on ja pysyy ilmassa.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Tuntematon sotilas (elokuva)

Liian vähän liian paljosta. Tähän useimmat historialliset elokuvat kaatuvat, kuten tämä uusin sovitus (2017) "Tuntemattomasta sotilaasta". Tapa jolla Linnan romaani on sovitettu yhden sotilaan ympärille saa koko jatkosodan näyttämään metsurien eräretkeltä itsekseen räjähteleviä juurakoita vastaan. Välillä näyttäytyy kuplavolkkarin oloinen tankki. Kaikki on pienen ja halvan näköistä verrattuna siihen mitä sotafilmiltä odottaisi, edes kansallisen aihelman yhteydessä.

Karjalan männikötkin näyttävät talousmetsään harvestoiduilta lämpäreiltä, milloin eivät loista mantereisen (=virolaisen) lehtimetsän valoa. Ajan ja paikan tuntu saavutetaan ainoastaan parissa talvisessa, paksujen hankien täyttämässä kuvassa. Asemasodassa sekin hukataan. Koko pitkä asemasotavaihe puristetaan joukkokuviin korsusta. Asemissa paukkuu ihan ilman sotilaita.

Tarinan keskittäminen Rokan hahmoon on erinomainen ratkaisu niin näkökulman terävöittämiseksi kuin sen kaventamiseksi kauemmaksi joukkojen sodasta. Taistelukuvauksille olennaista ongelmaa tämä ratkaisu ei kuitenkaan poista: kuinka antaa vaikutelma vihollisen jatkuvasta läsnäolosta, nykyaikaisen sodan traumatisoivasta kone- ja tulivoimasta? Tässä Aku Louhimiehen ohjauksessa sota tuntuu olevan aina kuvan ulkopuolella, vihollisesta nähdään yhtä vähän kuin Laineen ohjauksessa, missä se oli välttämättömyys poliittisista syistä. Pyrotekniikka on kyllä uskottavaa juuri lähitaisteluissa, missä sen on pakkokin olla, mutta sankaritekoja tehdään kuin kesäteatterin lavalla näkymätöntä vihollista vastaan.

Elokuvan ainoa henki on muutamissa näyttelijä-suorituksissa, jotka pääsevät oikeuksiinsa taukohetkinä, ei taisteluissa. Koskelaa esittävä Jussi Vatanen on ainoa riittävä syy katsoa tämä filmitekele dvd:ltä. Yllättynyt olin myös Eero Ahon vahvasta eläytymisestä Rokaksi. Kyseessä on varmasti Ahon hienoin filmirooli koskaan, missä toki näkyy edellisten Tuntemattomien tarjoama malli hahmolle.

Omintakeista käsikirjoitusta Linnan kirjan pohjalta ei ole uskallettu lähteä tekemään edes Rokan varassa. Tutun koomiset ja traagiset luonnetyypit tarvitaan antamaan tarinalle rytmi sisältä käsin: nyt tuli tuo kohtaus, kohta ollaaan siis Petroskoissa, ja elokuvan tietää olevan puolivälissä kun päästään ryypiskelykohtaukseen.

Pidin kovasti Hietasen ja Vanhalan hahmojen, jopa Honkajoenkin hahmon tekemisestä pienemmin ja tiiviimmin osana porukan toimintaa. Kaikki tämä, ikävä kyllä, tapahtuu ilman draaman kokoavaa kaarta, ainoana kohtaukset erottavana eleenä kuvan päälle liimaantuva historiallinen aika ja paikka. Se on erittäin laiska kompromissi historiallista elokuvaa tehdessä. Mutta Louhimiehelle tärkeintä on ollut saada aikaiseksi päivitetty juhlakuvasto, ei oikea elokuva. Kaikki säröt historiaan kuvaan on valittu nekin myyvimmillä keinoilla: haavoittumiset ovat omanlaistaan gorepornoa ja Petroskoissa naiskauppa ihan sitä itseään.

Kohtaukset Rokan siviilikodista ovat kiusallisinta katsottavaa. Ne ovat juuri sitä kiiltokuvamaisinta, mainoskieleltä näyttävää esitystä, joka on taiteen vastakohta. Ne kohtaukset todistavat parhaiten, miten alentuvasti Louhimiehen kaltaiset ammattilaiset suhtautuvat suomalaiseen yleisöön.
Melkoinen lahja 100-vuotiaalle kansalle, eh?


EDIT: On mahdollista, että 60 vuoden kuluttua Louhimiehenkin tekelettä katsotaan osana samaa epävirallista istoriankirjoitusta kuin Edvin Laineen tulkintaa eikä osana elokuvataidetta. Toisaalta on syytä muistuttaa siitä, miten kömpelönä Laineen klassikoksi nostettu tulkinta nähtiin 1960-luvulla, filmitaiteen arvoa puolustaneen sukupuolven silmissä:”Edvin Laineen spektaakkeli on myös huonoa filmiä, teknillisesti kyllä keskinkertainen, mutta kuvakerronnaltaan epätasainen ja lähes jankuttava.” (Mikael Fränti, 10.12.1967, HS)




torstai 7. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 parhaat elokuvat


Kun katsoo ulkomaisten lehtien listauksia vuoden 2017 parhaista elokuvista, ne tuntuvat aivan joltain rinnakkaiselta maailmalta ("Zama"? "Western"?) tai sitten angloamerikkalaiselta itsetehostukselta (Get Out; Dunkirk; A Quiet Passion) jolla on hyvin vähän tekemistä filmitaiteen kanssa. Jopa Gerwigin aivan tuoreen "Lady Bird" -filmin pyrähdys top10-listoille pikemminkin ärsyttää kuin herättää kiinnostusta. Millä ansioilla Gerwig olisi yhtäkkiä noussut sekä käsikirjoittajana että esikoisohjaajana amerikkalaisen indien kuningattareksi?

"Florida Projectin" nouseminen em. listoille on sinänsä hienoa, mutta en sitä nostaisi tämän vuoden elokuvallisesti kiinnostavimpiin filmeihin. Jopa Assayasin omalaatuisen köyhäksi jäänyt "Personal Shopper" muistuu tältä vuodelta filmillisesti tärkeämpänä tapauksena. Vaikkei se koskaan tullut edes teatterilevitykseen Suomessa. Toisaalta onnistuin näkemään Netflixin ansiosta ihailemani Baumbachin "Meyerowitz Stories" ja toteamaan, ettei se ole mr. B:n edellisten ohjausten veroinen, vaan väkinäisehkö yritys tehdä perhesatiiria Wes Andersonin tapaan. Palkintoja saaneet "Okja" ja Sofia Coppolan länkkäri osoittautuivat nekin niin ällistyttävän tyhjänpäiväisiksi, ettei niihin kannata tuhlata aikaansa blogikommentteina.

Myös Kanadassa tehdään ranskalaista taidetta: Vain maailmanloppu.

Itse jättäisin jälkimaailmalle kehotuksen muistaa 2017:sta edes nämä 5 filmiä:
  1. The Square - täydellinen yhdistelmä dokumentoivaa ja taidefilmiä
  2. Montparnasse Bienvenüe - todiste ajattomien aiheiden käsittelystä suvereenilla tekniikalla
  3. Kolme muistoa nuoruudestani - äijäranskalaisuuden tutkielma kliseitä kunnioittaen
  4. The Salesman (2016) - kulttuurista riippuva ja riippumaton vieraantuneisuus limitettynä
  5. Vain maailmanloppu (2016) - täydellinen kamaridraama, joka toimii myös elokuvana

Jotkut vuoden 2016 elokuvista olivat tuoreita vielä 2017 teatterikierroksella, niin vähän niistä kirjoitettiin missään. Jotkut vuoden 2017 elokuvista tulevat vastaavasti yllättämään vielä ensi keväänä.


Samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato on julkaissut poikkeuksellisen nopsaan molemmat syksyllä tekemäni kirjakritiikit:
Riikka Tennin Pekkas-romaanista
http://www.kiiltomato.net/riitta-tenni-ja-kaukana-siintaa-meri/
ja Sinnemäen esseekokoelmasta
http://www.kiiltomato.net/anssi-sinnemaki-trifonovin-syndrooma-ja-muita-kirjallisuusesseita/


Teatteriharjoituspäiväkirja 2


Vuosisadan pisin ja tylsin päivä (6.12.) katkesi siihen, että pääsin leikkimään teatteriharjoituksiin. Iltaopetuksen vuoksi pari harjoituskertaa oli jäänyt minulta väliin, mutta olenkin lupautunut mukaan vain pieniin täydentäviin rooleihin. Niitä sotanäytelmässä riittää: rivieläviä, pinokuolleita, ja hevosia.

Käsikirjoitusta pala palalta seuraava ohjaus on edennyt vasta muutaman kohtauksen edellisten harjoitusten tilanteesta. Sisään tunnelmaan pääsi taas helposti. Harrastajateatterien toimintakulttuurin mukaisesti meitä oli paikalla vain viisi näytteljää yhdeksästä: yksi oli jättäytynyt pois projektista, kaksi oli sairaana, yksi bilettämässä. Harjoitusten oli tarkoitus kestää viisi tuntia, mutta nyt se lyheni kolmeen tuntiin.

Teimme kahta kohtausta kuin joukkotanssin koreografiaa. Tämä on Terhin tapa ohjata, mikä on itselleni yhtä outoa kuin nykypäivän dramaturgia muutenkin. Tuloksena on kuitenkin elokuvamaisen kineettistä näyttämökuvaa. Viidessä ensimmäisessä kohtauksessa mennään rillumareistä runouteen ja luolamiesaggressioon ja sitten suomifilmijutusteluun ja messiaaniseen ilmestykseen.

Liikkeen motivointi tilanteesta käsin viehättää ja hämmästyttää kaltaistani leffaharrastajaa, olenhan itse sisällä siinä kuvassa. Katsojana sellainen liikkeen pakottama intensiteetin hypähtely myös ärsyttäisi. Osa koreografiasta tietysti tasoittuu ja karsiutuu ennen ensi-iltaa.

Harjoitusten ensimmäisessä kohtauksessa näytelmän nimihenkilö, "kylmien kyytimies" Ketola valjastaa ensi kertaa hevosensa ja tunnustaa olevansa työväenmies keskellä valkoista armeijaa. Siinä kohtaa näytelmän tunnelma muuttuu unisen jolkkaavasta matkanteosta uhkaavaksi.

Meidän sotilaita esittävien piti tahollamme keksiä 3 erilaista äkseeräysliikettä kiväärillä  (pesismailalla). Niistä Terhi valitsi selkeimmät liikesarjoiksi, joilla esitämme uhkaavuuden erilaisia asteita. Hevosta esittävän Clarissan piti puolestaan keksiä 3 erilaista hevosmaista liikettä, joilla hän "puolustaa" Ketolaa ja saa sotilaiden liikesarjat muuttumaan näyttämöltä poisvieviksi, ratsumaisiksi liikkeiksi. Tämä kaikki vaatii vielä melkoisesti harjoittelua. Pienellä näyttämöllä mailat ja hevoset aiheuttavat oikeita mustelmia. Yleisö saa varustautua kypärillä.

Toisessa kohtauksessa Ketola tutustuu toiseen pakkovärvättyyn sotilaaseen. Se onkin ainoa tyven kohtaus koko sotatilanteen pakottamassa, Tampereen taistelujen kliimaksiin johtavassa tapahtumasarjassa. Kohtauksen lopussa Matti Kurikka ilmestyy kuin enkeli puhuttelemaan Ketolaa ja muistuttamaan tämän uskonnollisesta vakaumuksesta, ehdottomasta pasifismista. Terhi käski esittää Kurikkaa ensin henkilökohtaisena messiaana Ketolalle, sitten maallikkosaarnajana yleisölle, ja molemmat mikrofonin lävitse. Enpä itse saisikaan Kurikan kaltaiseen hahmoon tehoja muutoin kuin mikrofonilla.

Ketolan hahmo Tommi Korpelan näyttelemänä (Ikitiessä).
Pesismailat ovat osoittautuneet yllättävän tehokkaaksi rekvisiitaksi. Huomaa heti, miten iso ero tunnelmassa on kolmen tai neljän mailaa heiluttelevan sotilaan välillä. Viisi olisi jo liikaa. Niin paljon symbolivoimaa mailat tuovat tilanteisiin. Ne ovat tehokas vastakohta Ketolan ja hevosen hiljaa jutustelevalle pariskunnalle.

Ketolaa esittävä Juho on näytelmässä jokaisessa kohtauksessa. Hän luo vaikutelman maailmaa nähneestä ajattelijasta, jota uhkailevat aliupseerit eivät pysty pelottelemaan. Jos ei tiedä alkuperäistä romaania, niin tarinassa itsessään riittää yllätyksiä. Ketolahan on poikkeuksellinen suomalainen antisankari. Hänen perimmäinen luonteensa jää Tuurin romaaneissakin (Taivaanraapijat, Kylmien kyytimies, Ikitie) sopivan syvyiseksi mysteeriksi. Näytelmässä sen on pakko aueta hieman enemmän.

Jep. Onhan tämä proggis melkoinen vastakohta 100vuotishuuhaata hymisevälle talvisotaSuomelle.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Todellisuuden resoluutio (työhaastattelussa)


En yleensä käytä silmälaseja muutoin kuin elokuvissa tai televisiota katsellessa. Niinpä Tampereen kaduilla fillaroidessa ja pimeydestä ilmestyviä olentoja väistellessä mietin useinkin, mikä mahtaa olla todellisuuden resoluutio. Ja kuka siitä välittää? Ehkä monitorien näytöt kehittyvät niin hienoiksi, että niiden erottelykyky on parempi kuin mitä suomalaiseen kaupunkimaisemaan tarvitaan?

Ovatko metaforat vapaita tekijänoikeuksista?
Lopulta minun ei tarvitse muistaa millainen maailma "oikeasti" on. Kuvaruudulta näen aina tarkemman todellisuuden, so. todellisemman maailman.

Minulle kyllä riittäisi hyvin VHS-tasoinen kuva marraskuisesta Hämeenkadusta, vaikka onkin jo joulukuu ja glitteriä ilmassa. Mutta tänään laitoin silmälasit nenälleni löytääkseni varmasti perille. On yli 30 vuotta siitä, kun olen viimeksi käynyt työhönottohaastattelussa, joten koordinaatit ovat monella tavoin hukassa. Osaanko puhua oikeaa kieltä? Asettua itseni ulkopuolelle, niin kuin haastattelussa pitää tehdä? Hämeenkadulla vastaan kävelevät ihmiset piirtyivät esiin epätodellisen tarkkoina, ja sitä epätodellisemmaksi kävin itselleni. Keneksi tekeydyn, kun esiinnyn taiteilijaksi?

Viimeksi olin työhönottohaastattelussa 18-vuotiaana, kun hain Energialaitokselle ulkolähetiksi. Hakijoita oli toistakymmentä ja useimmilla luultavasti ajokortti, joten minulla ei ollut toivoakaan kilpailussa. Sittemmin, oletetun lähettielämäni jjälkeen, olen tehnyt ainakin pariakymmentä eri duunia enkä kertaakaan ole joutunut testattavaksi, kelpaanko hommaan. Kunhan pokka pitää. Opetusnäytteitä on tietysti joutunut antamaan, mutta niissähän me kaikki akateemiset henkilöt olemme yhtä ohuita karaktäärejä - sarja koomisia lisukkeita toinen toistemme lomassa.

Tänään oli vakavampi paikka. Olin hakemassa läänintaiteilijaksi. Kysymykset työhönottohaastattelussa olivat juuri niin käytännöllisiä kuin olin arvellut niiden olevan. Haastattelijat olivat äärimmäisen ystävällisiä, kannustavia ja vastaantulevia kaikissa kysymyksissään. Mutta ei sekään varsinaisesti yllättänyt. Tällaisen tilanteen elämää suurempi logiikka oikeastaan edellyttääkin sitä. Tällaisessa tilanteessa yksilö luo ryhmän jota ei ryhmänä olisikaan ilman ulkopuolisia hakijoita. Hakija tekee kaikkensa esiintyäkseen OLLEENSA OIKEASTAAN AINA yksi ryhmästä (työyhteisö omana maailmanaan). Mutta ryhmän erityisyyden hän alkaa ymmärtää vasta yrittäessään puhua samaa kieltä kuin kyseinen ryhmä. Mitä ystävällisempi ja vastaantulevampi ryhmä on näitä yksilön yrityksiä kohtaan, sitä erilaisemmaksi hakija muuttuu omissa korvissaan ja menettää itsevarmuutensa jäljitellä ryhmän omaa kieltä.

Eikä tällainen tilanteen säätelemä dialogi johdu suinkaan virkamiesmaailman erikoisuudesta, vaan siitä, että työhönottohaastattelu on ihmiselämän arkkityyppisimpiä tilanteita. Siinä testataan maailmojen väliset DISKURSIIVISET pinnat tavalla, jossa dramatisoitu erilaisuus ei tuotakaan tarpeellista yksilöiden samuutta vaan vieläkin tarpeellisempaa ryhmien sumeutta. Vähän kuin se Hämeenkadun resoluutio.

Työhönottohaastattelu on tietysti vain välinäytös raskaiden vuosirattaiden lailla pyörivässä elämänkierrossa

Todellisuuden resoluutio? Vähintään 600 euroa kuussa. Sillähän pysyisi kuvassa.
Eikä se perustu muistetun maailman rapautumiseen vaan pidäteltyjen illuusioiden ohenemiseen.

torstai 23. marraskuuta 2017

The Square (elokuva)


Liekö Pohjoismassa tällä hetkellä isompaa ohjaajalupausta kuin Ruben Östlund? Hänen elokuvansa Play (2011) ja Turisti (2014) ovat moraalisesti selkeitä mutta eettisesti hämmentäviä. Jos ne näkee teatterissa, tulee terveesti kiusatumpi olo kuin teatterissa samojen aiheiden äärellä tulisi: lasten turvattomuus ja aikuisten teennäisyys.

Uuteen The Square-elokuvaan (2017) kohdistuukin ehkä kohtuuttomat odotukset yhtä julman terävästä elokuvakerronnasta. Niitä se ei täytä. The Square on vieläkin hajanaisempi kuin kaksi edellistä pitkää filmiä. Elokuvan venyttäminen reilusti yli kahden tunnin ei myöskään tunnu perustellulta, kun juoni ei ole muutenkaan olennaista Östlundin filmeissä. Ohjaajan nuoruustyötä Gitarmongot (2004) en ole nähnyt, mutta sketsimäinen sekin on kuulemma rakenteeltaan.

Östlund ohjaa taidehenkilöitä näyttämään elokuvalta.
Ja silti. The Square on ehdottomasti kuluvan vuoden parhaita filmejä niin provokaationa kuin kysymysten esittäjänä. Itseäni se toki huvitti aivan erityisesti, koska näin elokuvan juuri Tukholmasta palattua. Tukholma on nimittäin keskeisessä osassa tässä filmissä, aivan kuin se olisi yhtä yksinäinen ja todellisuudentajunsa menettänyt ympäristö kuin Turistin vuoristohotelli.

Nimensä mukaisesti The Square käsittelee erilaisia sisätiloja, joissa koemme olevamme turvallisen tietoisia siitä, miten kunnon ihminen käyttäytyy. Kun taide flirttailee vaarallisille ja kiusallisille aiheille, sen tekijät ovat tietoisia gallerioiden ja museoiden tarjoamasta poikkeustilasta näitä aiheita edustavan MATERIAALISUUDEN kohtaamiseen.

Uloin kehä tässä sisätilojen suhteita käsittelevässä on Tukholma. Sisempi kehä on kuvitteellinen nykytaidemuseo, ja sisin kehä museon hallinto. Päähenkilö Christian (Claes Bang) on museon tanskalainen kuraattori, joka toimii luottoselittäjänä taiteen ja arvovaltaisen yleisön välillä.

The Square revittelee satiiria siitä, miten hölmön arvokkaasti ihmiset käyttäytyvät lapselliselta vaikuttavien ja löytötaiteeksi laskettavien ideoiden äärellä. Taidemuseon sisällä muhii väistämätön katastrofi, kun taidepuheen ammattilaiset palkkaavat nettiajan tiedottajat houkuttelemaan yleisöä uuteen näyttelyyn. Katsoja ei voi kuitenkaan tulkita hupsujen hahmojen arvaamattomuutta pelkästään hupsuudella. Yhdellä taideammattilaisista on mukanaan ikäänsä ja arvovaltaansa sopimaton sylivauva, toinen asuu simpanssin kanssa, kolmas uhoaa väkivallalla muttei uskalla poistua lähiön pihalle pysäköidystä autosta.

Viattoman oloinen Christian yrittää miellyttää kaikkia, mutta ei oikein tiedä miten ratkaista ongelmansa Tukholman kanssa, ilman, että elämä museossa menee sekaisin. Christian jos kuka on englannin slangin mukaisesti "the square", konservatiivisen ihmistyypin perikuva.

Kun sitten Christianilta varastetaan - taideperformanssia muistuttavalla tavalla - henkilökohtaiset tavarat, hän on täysin ymmällään mikä on hänen oma vastuunsa asian selvittämisessä ja siitä koituvissa äkillisissä seurauksissa. Hyppysuhde amerikkalaisen Annen (Elisabeth Moss) kanssa voi siis olla Christianin kaltaiselle aivan poikkeuksellinen erehdys - tai sitten ei.

Arvuuttelu Christianin "syvällisyydellä" on aidosti kiinnostava ja ainoa varsinainen tarina. Filmin kerronta viivähtelee milloin mihinkäkin kohtaukseen arvaamattoman pitkään. Tarinallisuuden vastustus on toki ymmärrettävissä osaksi elokuvan sanomaa. Tylsää vaan, että osa siitä vastustuksesta toteutetaan köyhästi perustelluilla kohtauksilla. Esimerkiksi sketsi, jossa arvokas taiteilijahaastattelu keskeytyy yleisössä istuvan miehen Tourette-syndrooman vuoksi, on ala-arvoinen Östlundin käsikirjoittamaksi.

Christianin sisäisen elämän kehityskaari ja sen kytkentä museon sisällä muhivaan katastrofiin olisi itsessään hieno puolentoista tunnin elokuva. Mutta tämän päälle tulevat pakollisena bonuksena ne sketsimäisen irralliset kohtaukset. Östlund haluaa ehkä kierrättää suuremmalle yleisölle edellisten filmien ja lyhäreiden aineksia.

Elokuvan temaattinen ydinkohtaus on taide-eliitille järjestetty performanssi, jossa ihmisapinaa esittävä näyttelijä ei ehkä olekaan näyttelijä. Tai ehkä se ei olekaan performanssi. Tai ehkä taide onkin eniten taidetta kun sillä ei ole enää rajoja. Ehkä juuri siksi museotaide on puhtaimmillaan pelkkä piirretty rajaviiva, se "square"-teos jonka rakentamisesta tämä elokuva alkaa ja jonka selittämiseen koko museo alkaa romahtaa instituutiona.

Suureellisen hienoa monitulkintaisuutta?

No joo. Mutta The Square -elokuvan palkitseminen Cannesin kultaisella palmulla tuntuu irvokkaalta juuri siihen nähden, miten tiukkaa kritiikkiä se esittää taiteen instituutioille.





maanantai 20. marraskuuta 2017

Hostages (elokuva)

Kuhunkin elokuvaan orientoituu kahdella tapaa, kyselee keiden tarina tämä oikein on ja mikä on näkökulma henkilöön tai henkilöryhmään. Romansseissa näkökulma on parhaimmillaan kahden henkilön välissä, poliittisissa elokuvissa ryhmän yläpuolella. Puolalais-georgialainen Hostages (2017, kv-levityksen nimi) on vähän molempia eikä kumpaakaan. Se on poliittinen rakkaustarina, jossa vastanaineiden ympärillä pyörii iso joukko hyvinkin persoonallisia ja uskottavia sivuhenkilöitä.

Elokuvan nimi viittaa paitsi historialliseen kaappaustarinaan myös siihen, miten neuvostojärjestelmä piti kansalaisiaan eräänlaisina panttivankeina, järjestelmän jäsenten uskotellessa nuorisolleen etteivät nämä olisi onnellisempia lännessä. Sinne tässä uhkarohkean maanisessa nuorten aikuisten tarinassa kuitenkin yritetään, Tbilisistä Bakuniin menevällä lennolla.

Tällä materiaalilla ja taidolla Hostages voisi olla mini-tv-sarja, johon löytyy kansainvälistä kiinnostusta tosipohjaisen kaappausdraaman ja kasarinostalgian ansiosta. Puoleentoista tuntiin pakattuna lopputulos jää monin tavoin keskeneräiseksi. Kaikkea on tarjolla hieman: kaappauksen suunnittelu neuvostoajan eliittiperheiden takahuoneissa, kaappauksen toteutus viinan ja pelonsekaisena kaaoksena, sekä nopeina katkelmina kerrotut poliittiset oirehdinnat kaappauksen jäljiltä. Sosiodraamaa siis monessa mielessä, mutta vailla ratkaisevaa elokuvallista rytmitystä.

Tukholman filmifestarin 150 elokuvasta oli 3 käyntipäiväni aikana valittavissa edelleen melkoinen määrä, mutta iso osa tarjonnasta vaikutti valmiiksi pureksitun sivistäviltä dokkareilta ja sosiaalidemokratian itsetuntoa hyvitteleviltä indiedraamoilta. Hostages oli hieman muuta, mutta hapan itseruoskinnan fiilis siitä silti jäi.

Disclaimer? Kun Suomessa R&A:n kävijöiden keski-ikä on alle 30, Tukholman festarilla se on varmasti lähellä 50. Vain siksi Hostages tuntui tässä seurassa tuoreelta filmiltä.


Hannah (elokuva)

Ranskassa rikostarina on aina eksistenssin syitä järisyttävä mysteeri. Mielikuva ei pääse muuttumaan kliseeksi, kun nuoresta ohjaajapolvesta ilmaantuu elokuvia kuten Hannah, joka on säästeliäs rikoksen selittäjänä ja erittäin harkittu hahmojen piirtämisesssä ulkoa käsin. Rikoksessa olennaista ei ole mitä tapahtui tai kuka oli syyllinen, vaan se miten syyllisyyden merkitykset välittyvät omaisilta sivullisille. Dialogia ei ole juurikaan ja kuviin keskittymällä ymmärtää enemmän kuin repliikeistä.

Hannahin ydin on Charlotte Ramplingin pienin ilmeenmurtumin esittämä isoäiti. Elokuva alkaa kuin Haneken Amour havaintoina vanhusten arjesta. Vartin kohdalla näemme mummon saattavan miehensä vankilaan. Tunnin kohdalla kuulemme ensimmäisen verbalisoidun syytöksen. Siinä välissä disorientoitunut mummeli yrittää käsitellä sitä, miten ihminen voi kätkeä syyllisyytensä ja miten koko maailma kenties perustuu näyttämömäisille esityksille... teatteri ja elokuva ovat helpottavia selitysmalleja, kun taas autistinen lapsi on pelottava todiste ihmisten sulkeutuneisuuden asteista.

Jep, poeettisen realismin koordinaatit ovat tosiaankin kohdallaan ja säästeliäästi siirrettyinä tähän mittasuhteiltaan pieneen tarinaan, mutta paljon mahdollisuuksia jää myös käyttämättä... belgialainen miljöö, italialainen ohjaaja ja ranskalaistunut brittinäyttelijä olisivat kohdanneet ehkä kirkkaammin jossain toisessa yhteydessä?

Ramplingin näyttelijäosuus on itsessään vivahteikkainta mitä tämä elokuva tarjoaa. Ohjaaja Andrea Pallaoron  taustoitus, että Rampling oli hänen tärkein syynsä ja motivaationsa tämän filmin tekemiseen, selittää paljon sitä luottamusta minkä varassa Hannahin hahmo valmistui kahden vuoden ajan.

Projektin viivästyminen oli, ohjaajan sanoin, sekä onnekasta että kamalaa. Tulipa sen aikana teattereihin toinenkin Ramplingin tähdittämä mummomysteeri, 45 Years (2015), mutta ohjaajalta kukaan ei kehdannut kysyä samankaltaisuuksista näiden elokuvien välillä.

Hannahin heikkous on sen epäröivä lopetus. Näytäntöä seuranneessa f2f-keskustelussa ohjaaja paljastikin, että muitakin vaihtoehtoja harkittiin. Ulkoisin merkein kerrottu sisäisen maailman muutos on toki haastava muoto filmille, ja puolitoista tuntia tätä on jo huikea suoritus.

Keskeiseksi metaforaksi nostettu rantautunut valas oli se kuvaidea, jonka ohjaaja kertoi lumonneen itsensä ja se mikä kuvattiin ensimmäiseksi. Tämä sallittaneen tekijän nuoruuden vuoksi. Kun filmi on muuten niin minimalistisen vihjeissään, lyhyt valaskohtaus muutoin sisätiloille omistautuneessa elokuvassa on kuin ... no, kuin julkilausuma metaforien mahtavuudesta.
Mahalasku, sanoisi katsoja.

Samaisessa keskustelussa ohjaajaa verrattiin Chantal Akermaniin ja ohjaaja kiittelikin Akermania yhdeksi esikuvistaan, eritoten uusinta No Home Movie -filmiä. Mutta itse katsoisin kyllä ennemmin tämän filmin uudestaan kuin Akermanin itseensä käpertynyttä estetiikkaa.

Omaan kysymykseeni ohjaajan uranäkemyksistä mr. Pallaoro vastasi, että edellinen filmi, pitkä esikoinen ja modernisaatio Medeia-näytelmästä oli sekin tragedian jälkiseurauksia käsittelevä filmi. Mutta Hannahista on tarkoitus alkaa trilogia, jonka toisen osan filmaukset ovat jo valmisteilla.

Sitä kannattaa odottaa. Hannahista näkee, että näyttelijöillä on vahva luottamus Pallaoron näkemykseen ja henkilöohjaamiseen. Yhdistettynä valikoivan hitaaseen kuvapainotteiseen kerrontaan se on sielukkainta - vaikkei ihan syvällisintä tai taiteellisinta - mitä eurooppalainen elokuva voi kuolleiden taideinstituutioiden keskellä tarjota.


lauantai 18. marraskuuta 2017

Florida Project (elokuva)

Filmifestareilla on aina jotain yllätyksellisen hyvää, ja tällä kertaa se oli Florida Project. Kahden lapsellisen indieyritelmän jälkeen tämä lapsien näkökulmaa käyttävä kuvaus Disneyworldin nurkilla asuvasta amerikkalaisesta köyhällistöstä oli kuin kylmä suihku. Tämä on niitä elokuvia jotka tulee muistamaan koko ikänsä, ja silti filminä joka ei yritä mitään liikaa, ei lapsihuumorilla pehmentämistä, ei aikuisilla aiheilla järkyttämistä, ei amerikkalaisten elämäntapailluusioiden kontrasteilla pelaamista.

Florida Project (2017) on kyllä tarinaltaan liiankin tuttu ja periaatteessa liiankin suoraviivaisesti toteutettu: hoivataidoton whitetrash-äiti kaveeraa 6-vuotiaan tyttärensä kanssa milloin ei myy itseään tai harrasta muuta hengissä pitävää parkkipaikan bisnestä. Elokuvan nimi viittaa Disneyworldiin nurkan takana, mutta toimii metaforana valtavalle motellikylälle, jossa asuu satoja yhteiskunnan pohjalle ja autobaanan reunalle ajautuneita luokkapudokkaita, kastittomia tai loppusyrjäytyneitä, miten vain. Lapset viettävät loputonta kesää lilaksi värjätyn betonin ja parkkipaikkojen ja hylättyjen rakennusprojektien välissä. Järjestyksen esikuva on Willem Dafoen esittämä, oikeasti ihmisvastuunsa kantava motellikylän talonmies.

Elokuvan juoni etenee pohjalta pohjalle kohti väistämätöntä loppukonfliktia, mutta lapsen näkökulma mahdollistaa yllätyksen. Loppuvisio on niin nokkelan yksinkertainen ja fantisoivanakin luonteva kuin filmi äkisti tiivistyisi sen 6-vuotiaan elämäntarinaksi. Loppukrediiteissä ei soi musiikki.

Ohjaaja Sean Bakerilla näkyy olevan kokemusta karhean yhteiskunnallisista aiheista, joiden mikrokosmos täytyy riittää opiksi itsessään, ilman filmillistä kikkailua. Edellinen elokuva, Tangerine (2015), filmattiin näköjään kolmella älypuhelimella. Siihen verrattuna Florida Project tulee tarkoituksella silmille kiusaavan naturalistisissa pastellisävyissään ja elintilan kapeutta havainnollistavissa etäkuvissaan ja kamera-ajoissaan. Se on vaikuttava dokumentaarisuudessaan, mutta se ei ole aihettaan suurempi elokuva eikä sellaista tosiaan yritäkään. Tätä indie-elokuva on parhaimmillaan.

Ingrid Goes West (elokuva)

Tukholman filmifestareilla lippusysteemi on erikoinen, ja kallis. Kun ostaa 260 kruunun jäsenkortin vuodeksi, saa alennuksen 3  eri festarin filmeihin, eritoten tähän varsinaiseen marraskuun kansainväliseen festariin. Kortin ansiosta liput ovat 100 kr (11 e),  kun ne muuten olisivat 170 kr. Juhlanäytännöt, joissa kunniavieraat näyttäytyvät, ovat muutaman euron lisää.

Tänään katsomani Ingrid Goes West  (2017) ei saanut edes puolta salia yleisöä. YA-elokuvaksi se keräsi silti varsin aikuisen yleisön, koska tässäkin filmissä oli indie-tuotannon leima & lupaus. Hukkaan meni.

Hääjuhlien tuhoamsesta alkava patologinen kateustarina kertoo Ingridistä, joka täyttää identiteettinsä vajetta stalkkaamalla kauniita blondeja, joiden kaveri hän haluaisi olla - tai ehkä sisar tai rakastaja, kaikki kävisi. Ingridille naisen identiteetti on vain täydellistä blondiutta, mistä hän itse on pelkkä nimensä mukainen outo kaiku blondihistoriaa.

Eilistä BB-filmiä muistuttaen tämäkin kasvutarina nivoutui siis kepeän itseironisesti mielenterveyskuntoutujan ympärille. Ongelmaksi esitettiin identiteetin vaje, jonka syyksi vihjattiin äidin puuttuminen, kun eilisessä BB:ssä syy oli väärässä isässä.

Avohoitoeksploitaatiota? Hmm.

Tuloksena on toisaalta laaduton lesboromanssi, toisaalta kuin Single White Female (1997) kerrottuna stalkkaajan näkökulmasta. Kyseessä on toki myös tarina keskiluokan ideniteettikriisistä, johon ainoaksi vaihtoehdoksi näyttäytyy roolileikkien kopioiminen somesta ja Hollywoodista. Idea Batmanista mustavalkoisen amerikan etnisenä sankarina on tämän filmin ainoa ajatuksella kehitelty osuus. Puuttuu vain rohkeus käsitellä etnisiä ja luokkaeroja ihan oikeina eroavuuksina eikä roolileikkeinä.

Lopulta tarina muuttuu rikosfarssiksi, sitten kylmäksi somesatiiriksi. Molemmat osuudet käytetään nopeasti, jotta juoni saadaan suljettua. Vaikka some-riippuvuuden kytkentä identiteettipolitiikkaan on erinomaisen tärkeä aihe sinänsä, tämä elokuva käyttää sitä vain nopean kritiikin ja liian sutjakan ironian aineksina.

Ingrid Goes West näkyy olevan tulossa juuri dvd-levitykseen, mutta en sitä kellekään suosittele edes aiheensa puolesta.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Brigsby Bear (elokuva)

Pyöräilin aamupimeässä bussille, jotta ehtisin sillä aikaiselle lennolle, jolla pääsisin Ruotsiin, missä ottaisin junan ja Tukholmaan tultua ennättäisin - elokuviin.

Katsomaan Brigsby Bear. Aikuisten kasarifarssin.

Kyllä, matka oli ehkä parempi kuin päämäärä.

Brigsby Bearin (2017) luulin olevan osaltani kevyen spefistinen aloitus festareihin. Ruotsalainen yleisö nauroikin sille runsaasti. Filmi kertoo miehestä, joka on kasvatettu bunkkerissa tietämättä muusta maailmasta, ainoana viihteenä lasten BB-sarja jota isänsä on salaa tehnyt hänelle kasarityylin halvoilla ideoilla ja efekteillä. Vapaaksi päästyä mies jatkaa isänsä fiktiota: kilttien ihmisten avulla hän valmistelee kokoillan filmiä työstääkseen traumansa.

BB on alleviivatun harmiton feelgood-filmi, jossa väännetään paljon vitsejä (humala, kiroilu, petting) siitä kun henkisesti jälkeenjäänyt 3kymppinen mies yrittää sopeutua ihmiskuntaan ja lukioikäisten joukkoon. Juuri se ei naurata. Välillä näytetään ja näytellään kohtauksia paperimassapään esittämästä BB-satuscifistä. Ei naurata, vaikka pahvistahan se on. Ärsyttävin on pääosan Kyle Mooney, taas yksi SNL:n koulima egomaanikko.

Elokuvana Brigsby Bear yhdistelee helpoimmat ideat komedioista Forrest Gump (1994), Blast From the Past (1999) ja Be Kind Rewind (2008), ja scifinörttiydestä sinänsä. BB:n kasariversumin luojaa esittää itse Mark Hamill. Se on varmaan tekijöiden mielestä paras vitsi.

Vielä on osaltani 4 filmiä edessä Tukholman filmifestivaalista, joka on kyllä kestänytkin jo kaksi viikkoa, R&A:n tavoin. Aito indie voi vielä pelastaa marraskuuni.


maanantai 13. marraskuuta 2017

Vuonna kahdeksanseiska (13.-16.11.)


Kolmekymmentä vuotta sitten, kun olimme kirjallisuudenopiskelijoita, ainoat ammatit joihin saatoimme kuvitella valmistuvamme olivat kunnallinen kulttuurisihteeri ja läänintaiteilija. Mistään muusta opintoihimme sopivista duuneista meillä ei ollut käsitystä, ei edes siitä mitä opettajamme OIKEASTI tekivät työhuoneissaan. Kulttuurisihteerin tiesimme siitä, että se mainittiin opinto-oppaassa.

Tänään, 30 vuotta myöhemmin, lähetin hakemuksen läänintaiteilijaksi. Olin pyöritellyt asiaa mielessä viikon verran ja päätin lopulta, että itsehän ne siellä valtiolla sitten tietävät, onko niillä käyttöä kaltaiselleni ihmiselle. Olen ollut järjestökentällä mukana 17-vuotiaasta saakka ja istunut erinäiset vuodet byrokraatin pallilla, joten kokemusta pitäisi olla. Taiteestakin ja alan projekteista.

Tosin kun olen maininnut aikeistani ystäville, reaktiot ovat muistuttaneet sitä, että ilmoittaisin hakevani kolportööriksi tai vaivaisukoksi. Itsekin olen tuntenut vain kaksi kirjallisuuden alan läänintaiteilijaa, Mari Mörön ja Tiuraniemen Saaran. Joskus Kokkolassa tavatessa Mari kertoi tarinoita edeltäjistään Etelä-Savon läänintaiteilijoista. Se kiljuammeelta tuoksuva maailma kuulostaa nyt yhtä etäiseltä kuin kolportöörit ja vaivaisukot. Tai 1980-luku.

Selailin pitkästä aikaa vuoden 1987 päiväkirjaa. Siinä arvioin, etten ole koko vuonna mennyt nukkumaan ennen keskiyön vaihtumista. Onneksi se sopi opiskelijan päivärytmiin. Mutta olin täysin unohtanut, miten huonouninen olin jo opiskeluaikoina. Etenkin verrattuna lapsuuteen, jolloin todistajanlausuntojen mukaan nukuin ja heräsin täsmällisesti kuin kone. Ja koneena olisin varmaan pysynytkin, päivät ja yöt, jos olisin jäänyt elämään Kuopion kokoiseen kaupunkiin.

Tällaiselta se elämä suurin piirtein tuntui vuonna 1987 Annalan soluasunnossa. Urasuunnitelmien olisi pitänyt jo kirkastua neljännen vuoden opiskelijalle, mutta ei ollut vieläkään ennemerkkiä siitä, mitä tekisin elämälläni vuoden kuluttua... tai kahden vuoden... kunnes syksyllä 1989 pääsin yllättäen tuntiopettajaksi. Jos hissiteoria pitää paikkansa, niin siitä eteenpäin kaikki olikin sitten johdonmukaista putoamista ylös- ja eteläänpäin. Kohti Hollywoodia.



Kaukawoodin opiskelijaelämää 1980-luvulla.
"13.11. [1987] Perjantai. Lunta pyryttää, lipputanko huojuu. Luennolta puuttui ihmisiä. Valtuustoon pääsivät Vainio ja Hanna. Sain pääteluokan avaimen, istuin klo 13-20 tekemässä esseetä Excelistä. Sade lakannut, lumi narskuu. Eilen "Zoo". Tarina olisi tämäkin: mitä J. ja sen sisko tekisivät pienessä soluhuoneessa, jos nukkuisivat liian lähekkäin? Se onkin vain tarina. Eli todellisinta. Viime yönä kirjoitettu kritiikki näyttää typerältä. Sanoja ne vain tarvitsevat, oikeassa järjestyksessä. Haavikolta ilmestyi kaksi romaania tämän päivän kunniaksi. Mutta minun arvosteluillani on ehkä enemmän lukijoita."

"14.11. [1987] Usvaa, lunta vain maassa. Täysi elämän päivä. Lounas, Solaris, kirjeet postiin, päätehuone, pyöräilyä. Mottoja: "Mene takaisin elämään." Toinen motto unohtui. Ei tullut dialogia, ei tullut runoa. Tapanisilla saunomassa, jätin lastenkirjat, pelasin shakkia Matin kanssa ja olin hävitä. Monta kirjaa ja asiaa on kesken eikä mikään valmistu. Hyviäkään päiviä ei saisi olla monta jos ne ovat toistensa kaltaisia."

"16.11. [1987] Sunnuntaina oli sohjoa, nyt kaikki jäässä. 9 kuollut viikonloppuna maanteillä. Syöpöttelyä: makrillifileet, puolikas lenkkiä, pilaantuneet sekavihannekset ja paljon riisiä. Jääkaapi aina tyhjä. Juotin mopolle pullollisen öljyä ja se kulki taas, vain kytkin hieman jähmeä. Jotain siis sain aikaan. Lopun yötä voisin tehdä joululahjarunoja. A tuli vastaan, se oli ostanut yksiön Nekalasta ja sanoi että G:n IMAGOON ei asunnon omistus kävisi. Miksi se niin sanoi? Ruotsin opemme S-lehto on kadonnut, V sanoi että viinaan. Saltsari kutsui keskiviikoksi katsomaan Syntymäpäivä-näytelmää. Pekan kaa suunniteltiin harjoitustyötä, G tekee taas suurimman osan. Soitin kotiin ja käskin ottaa nauhalle "West Side Storyn", menin leffaan katsomaan "Lahjomattomat". Sen sijaan "Martin Eden" jäi kesken, olisi pitänyt lukea 16-vuotiaana. Vain [Philip] Roth vetoaa kirjoittamaan."

maanantai 6. marraskuuta 2017

Thor: Ragnarok (elokuva)


Ensimmäistä kertaa menimme katsomaan supersankarifilmiä perheenä. Joitakin Marvel-tuotoksia olimme huvitelleet vanhempien deittifilmeinä, mutta kieltämättä katsomisen tapa muuttuu erilaiseksi kun on 9-vuotias mukana yleisössä. Genrekohtaisen maailmanrakennuksen ja itseironian tuoreus on vähemmän merkittävää kuin ansiot (katsojien) sukupolvia yhdistävän tarinan kertomisessa.

Jos Spartcus, Pahatar ja Shrek kohtaisivat...
Ja Thor: Ragnarok on todentotta erilainen Marvel-tuote. Se on huomattavasti itseironisempi, jopa rasittavuuteen saakka, kuin yksikään aiempi MCU-filmi (Marvel Cinematic Universe). Se yhdistelee poikkeuksellisen sutjakkaasti hyvinkin erilaisia Marvel-uniservumin aineksia kilpaillakseen DC-filmien kanssa ja tarjotakseen sitä psykedeelisen hulluttelevaa planeettascifiä, jota pimeän puolelle siirretyt Star Wars -tuotteet eivät enää tarjoa. Eikä kukaan muukaan, itse asiassa.

Kun olin välttänyt lukemasta arvosteluja, oli Thor: Ragnarok melkoinen yllätys. Positiivinen, kyllä, koska tämänkään vertaa scifististä kuvastoa ei yleensä näe edes scifiksi tarkoitetuissa filmeissä. Elokuva alkaa ja loppuu juuri kuten edellisten Thor-filmien perusteella voisi odottaa, mutta siinä välissä vietetään miltei kaksi tuntia planeettaseikkailuissa. Samalla tietysti menetetään jotain edeltävien elokuvien mytologiasta, etenkin kun sankarin kääntöpuoli Loki on tällä kertaa vähän & harvakseltaan valjun sidekickin asemassa.

Näissä 'keskikauden', tai MCU:n kannalta toisen ja kolmannen tuotantovaiheen, elokuvissa tuodaan yhteen muutamia Marvel-sankareita, joista jotkut pistäytyvät pelkkänä cameona, toiset sivuhahmoina, kolmannet taisteluvastuksina. Amerikkalaisessa vapaapainissa ideansa kirkastaneen paradigman mukaisesti tarvitaan vaihtelevia, edes heikosti perusteltuja tekosyitä miksi sankarit ajoittain kamppailevat toisiaan vastaan. Tämä perinne on pitkällisesti pohjustettu supersankarisarjiksissa, mutta elokuvissa sen juonellinen toteutus ja dramatisointi on huomattavan väkinäistä verrattuna sarjakuvaan. Myös Thor: Ragnarok -tuotteessa se ärsytti allekirjoittanutta (vaan ei kuitenkaan toista mukana ollutta aikuiskatsojaa).

Toinen lievästi ärsyttävä asia on scifin ja satufantasian ja miekka&sandaali -genren yhteennivominen. Se sopii sarjismaisen villiin KUVITUKSEEN, mutta MCU:n koherenssia se rappeuttaa yhtä nopeasti kuin käsikirjoittajien tiimiälyä. Supersankarius keskeisenä ideana kokee inflaation, jos se ensin perustellaan fantasiasta käsin, mutta sitten scifi-vitkuttimella kukistetaan sankari napin painalluksella. Kun mitkään voimasuhteita määrittävät lainalaisuudet lopulta eivät toimi Marvelin multiversumissa, niin olisiko edes jotain genrejen välisiä säännönmukaisuuksia toivottavissa...

Kriitikoiden palaute tästä MCU-tuotteesta on ollut kohtuuttoman kehuvaa. Syy ei ole Thor-filmien "kehittymisessä" Branaghin wagneriaanisesta keikistelystä kohti limudiskon väreissä tehtyä genremättöcocktailia. Syy on ihan vain siinä, että Deadpool-filmin jälkeen itseironiasta on tullut ja tuleva pitkäksi aikaa supersankarifilmit määrittelevä asenne. Tälle on selvä tarve: elokuviin ei saada lisättyä yhä nuoremmille tarkoitettua yhä suorasukaisempaa väkivaltaa, jollei sitä mausteta runsaalla itseironialla: hei leikisti nämä sedät vaan hakkaa toisiaan kasvoihin! Nehän on oikeesti kavereita!

Vaan mitä 9-vuotias tuumasi K12-elokuvasta? Hän antoi sille viisi tähteä viidestä ja kertoi pitäneensä erityisesti siitä miten paljon elokuvassa oli vitsejä. Kysymykseen siitä, mikä oli kaikkein cooleinta lapsi vastasi täsmälleen samalla tavalla kuin isänsä olisi vastannut, mikä osoittaa hänessä kehittyvän genrekuluttajan tunnumerkkejä. Mutta kun se coolein juttu on se, miten maailma pelastetaan tällä kertaa, niin se jääköön spoilerimuurin taakse.



sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Galactic North ja Paradise Tales (novellit)


Milloin tieteiskirjallisuus kuoli? Akateeminen vastaukseni on, että kyberpunk merkitsi scifin evoluutiossa trooppiperinnön syövää äpärää ja algoritmimaisten ideoiden lämpökuolemaa. Scifi genrenä sekoittui 2000-luvulla fantasiaan ja metafyysisiin dekkareihin eikä koskaan löytänyt enää omaa ydintarinaa, vaikka jotkut dinosauruksista olivatkin vielä vaikuttamassa siihen, mitä luettiin ja mitä arvostettiin.

Nyt rohkenee jo sanoa 2000-2010 -lukujen ainoa merkittävä tieteiskirjailija on Alastair Reynolds. Näin on todettava siitäkin huolimatta, että Reynoldsilla ei ole yhtäkään avainteosta ylitse muiden ja että hänkin on viime vuosina alkanut loikkia naapurigenrejen puolelle. Ja siitäkin huolimatta, etten ole jaksanut lukea edes kaikkia suomennettuja teoksia, ja tuskin jaksankaan.

Reynolds on kuitenkin ainoa ahkera ja ITSEVARMA kirjailija, jonka näkemys scifistä jatkaa arvokkaasti 1900-luvun perintöä: scifille olennainen ympäristö on avaruus, ei tämä surkean tuttu planeetta Maa. Kääntöpuoli Reynoldsilla on se, että hänen romaaninsa ovat kohtuuttoman pitkiä ja lörpötteleviä, vaikka niissä ei olekaan mitään erityisen heikkoja osuuksia. Niistä vain puuttuu romaanikirjailijan näkemyksellisyys jota lajikohtainen itsevarmuus ei riitä kompensoimaan.

Olikin melkoinen löytö avata tänä syksynä Reyndolsin novellikokoelma Galactic North (2006), joka on temaattisesti ja tarinallisesti yhtenäinen kooste Ilmestysten avaruus -maailmaan sijoittuvia tarinoita. Yksikään novelleista ei toimi loppuun asti kuten pitäisi, vaikka aloitukset ovat erittäin taitavia, mutta kokonaisuutena tämän olisi valmis julistamaan kirjailijansa pääteokseksi. Senkin hyväksi, että novelleissa on hyvin vähän mitään ylimääräistä maalailua kuten amerikkalaisuuden ("Mitä pidempi, sitä parempi") ehdoilla valmistuneissa romaaneissa. Lisäksi jokaisessa novellissa on useita edellisten novellien ideoita kehitteleviä variaatioita, joita käytetään säästeliäästi, vain novellin mittaan sopivasti.

Vastaava ideoiden säästeliäisyys ja kerronnan tiiviys on nähdäkseni huvennut Reynoldsin viime vuosien novelleista. Nekin ovat kyllä maailmoiltaan rohkeampia ja kokonaisuuksina kiinnostavampia kuin useimpien muiden scifistien avaruusseikkailuissa, mutta Reynolds ei vaikuta olevan enää niin varma siitä, millaiseen ihmiskunnan tulevaisuuteen tarinansa sijoittaisi: miten yhtenäisen tulevaisuushistorian hän haluaa jättää perinnöksi kirjallisesta urastaan?


Ilahtuneena Reynoldsin novelleista tilasin yöpöytälukemistoksi lisää novelleja, Geoff Rymanin novellikokoelman Paradise Tales and Other Stories (2012). Se edustaakin sitten ihan toista ääripäätä nykypäivän spefissä, kaikilla huonoilla tavoilla. Rymanin parhaat romaanit (Air, The Child Garden ja Was) ovat sosiaalisen scifin hienoimpia teoksia, jotka nappaavat genreä tuntemattomankin lukijan juuri kirjallisella kekseliäisyydellään. Mutta Rymanin pienoisromaanit ja novellit epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen.

Selitys kirjoittajan viime vuosien häröilyyn voisi löytyä Strange Horizons'in arvostelussa vilahtavasta kommentista, että kirjailija on hyvinkin omistautunut meta-aiheille, fiktion vaikuttavuuden pohtimiseen (tai oikeastaan spekulointiin) novellien sisällä.

Tuloksena on erittäin itseensä kääriytynyttä novellistiikkaa, jonka tavoitteellisen kurinalainen sanasto ei riitä antamaan lukijalle ajattelutilaa, ja vielä vähemmän mielikuvittelun tilaa. Jotkut kirjan novelleista huvittavat hetken, kuten kuvitelma siitä miten Burroughsin Mars-tarinat edustavatkin ihan toista historian jatkumoa. Mutta puolivälissä kokoelmaa olen alkanut selailemaan novelleja: jaahah, että tällainen sisäpiirin vitsi tällä kertaa...

Kun kysyin Åconissa (2010) Rymanilta, minkä kirjoistaan hän toivoisi tulevan suomennetuksi, hän vastasi epäröimättä että Air pitäisi kääntää koska se on ajankohtaisin ja hänelle itselleen tärkein, ainakin siis sillä hetkellä. Mutta pahoin pelkään, että Rymanin romaanitkin, etenkin Air kaikessa tiukan pelkistetyssä maailmankuvauksessaan, on kohtuuttoman pitkitetty ja eksyy liian usein tarpeettomaan "kuvitelmia kuvitelmien vaikuttavuudesta" -visiointiin. Se pitäisi ehdottomasti saada suomeksi, joo, mutta ehkä 100 sivua tiivistettynä. Ja kuka sellaista kehtaisi?


perjantai 3. marraskuuta 2017

Teatteriharjoituspäiväkirja 1

Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2003 en osallistu nanowrimo-kirjoitusmaratoniin. Motivaatio on niin syvästi miinuksella proosan kanssa. Editoin kyllä kaikenlaista, mutta uuden luominen - sen täytyy tapahtua kaukana digilaitteista.

Kiitos Terhin, pääsin jälleen mukaan teatteriproduktioon. Tukkateatteriin ensi kevääksi valmistuva näytelmä "Kylmien kyytimies" on osittain omaakin syytäni: suosittelin Tuurin romaania Terhille ja hän onnistui saamaan siihen sovitusoikeuden kirjailijalta.

Ensimmäisessä tapaamisessa lokakuun puolivälissä Terhi ohjasi meidät kokeilemaan tilan käyttöä liikkumiseen sotanäyttämöllä: ruumiiden raahaamista ja pesäpalloilla käytävää ristitulta, samoin äänimaisemaa. Vasta sen jälkeen, viikko sitten, kokoonnuimme kaikki 9 näyttelijää lukemaan käsikirjoituksen.

Viime tiistaina porukan miesvahvuus (6 henkeä) joutui sitten jo näyttämölle harjoittelemaan sotilasosastona esiintymistä. Aseina ovat pesäpallomailat ja ammuskelu tapahtuu pallotteluna hanskoihin.

Tunnelma kohtauksissa rakentuu ainakin tässä vaiheessa poeettisen realismin ja talonpoikaisen melodraaman välimaastossa. Tuurilaisen dialogin tuima ironia on kaikkein vaikein sovitettava. Miten ohjaaja sen ratkaisee, se on antoisaa seurattavaa kuin olisi vakoojana draaman temppelissä.

Näytelmän keskipisteessä on Tampereen taisteluissa aseista kieltäytyvä kyytimies Ketola, sekä hevoset, joiden toteutus tulee olemaan mielenkiintoinen haaste sekin. Olen luvannut esittää hevosista toista, valkoisen armeijan ruunaa. Sen lisäksi esitän ehkä körttipastoria. Luonnerooleja, totta kai.

Itselleni vaikeinta on muiden rytmissä pysyminen kuoromaisissa kohtauksissa. Näytelmän etenemiselle välttämätön reaktiorytmi sinä-minä-sinä tuntuu seisauttavan aivoni sekunniksi, kun muilla reaktio on yhtä spontaani repliikeissä kuin toiminnassakin. Ja Terhin ohjaustyyli on erittäin ryhmäyttävää, mikä tietysti sopii sotanäytelmään jos mihin.

Muutamat harjoitukset jäävät minulta väliin iltaopetuksen vuoksi. Ehkä saan nähdä esityksen rakentumisen hieman etäännetympänä sen ansiosta.

Seuraava osa teatterharjoituspäiväkirjaa 6.12...

tiistai 31. lokakuuta 2017

Kirjallisuuden arvo 2 euroa (kirjamessut)


Kirjavuosi kestää vain lokakuun ajan. Se alkaa Turun kirjamessuista lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna ja päättyy Helsingin kirjamessuihin lokakuun viimeisenä viikonloppuna. Marras- ja joulukuussa kansa ostaa vielä joululahjakirjoja, mutta kirjasyksy MEDIAJULKISUUDEN ikkunana avautuu ja sulkeutuu vain lokakuun ajaksi. Silloin on oltava mukana "kaikessa" kuin Hector tai flipperin kuula.

Jos ei kirjamessuille mene, tuntuu ettei ole sisällä virtauksessa eikä katedraalissa. Mielikuva kirjallisuudesta vuosisatojen läpi kulkevana virtauksena vetoaa kirjalliseen keskusteluun siitä, että jotain uutta voisi nousta proosan kurkkutarhasta tai runouden kompostista. Draamasta, sen sijaan, ei yksikään kirjallisuudenharrastaja edes kuvittele mitään uutta. Draama on niin erkaantunut kirjallisuudesta ja tarinoinnista ja se on korvannut estetiikkansa tanssitaiteen lahkolaisilta opitulla retoriikalla. Draamaan ei kirjallisuudenharrastaja halua koskea edes kolmimetrisellä saisiolla.

Tänä vuonna sain onneksi yhden työkiinnityksen sekä Turun että Helsingin messuille, joten tuntui kuin olisi oikeastikin kiinni siinä JÄRJESTELMÄSSÄ, jonka kirjallisuus edelleen muodostaa. Aivan kuin metafyysisen "virtauksen" ohessa Kirjallisuus isolla K:lla olisi oma katedraalinsa ja uskontokuntansa, jossa voi olla vain sisä- tai ulkopuolella.

Helsingin messuilla, aivan kuten neljä viikkoa aiemmin Turussa, haastattelin Juria "Sadan vuoden unet" -antologiasta, samoin kuin paikalla olleita kirjoittajia. Haastattelun hoidettuaan olikin sitten hyvä liueta kaupungille sateeseen, juoda Jaakon kanssa unohdusta antavat tuopilliset Kaislassa ja Stonessa.

Messuviikonlopun katedraalifiiliksen vahvisti se, että yövyin Saaran kanssa Hakaniemen Hiltonissa. Sinne sai huoneen lähes samaan hintaan kuin Sokos-ketjun hotelleihin, kun varasi sen jo elokuussa, vaikka hotelliyöpyminen sinänsä on jotain minkä ei pitäisi sopia taiteilijaperheen budjettiin. Mutta miten muuten tuntea olevansa sisällä kirjallisuuden katedraatelissa?

Kylmän sateisesta viikonlopusta käytin puolitoista tuntia myös erikoiseen bussiseikkailuun Munkkivuoren taakse. Kävin noutamassa verkkofoorumilla sopimani lautapeliostoksen, luukutin kympin postilaatikkoon ja nappasin pelilaatikon kassiin juostessani päättärille seuraavaan bussiin. Tunsin itseni erittäin vapaaksi & liikkuvaksi kulttuurinkuluttajaksi. Näin vähän siihen tarvittiin.

Ammattityötön Ossi Nyman katoaa messuhumuun.
Helsingin messukeskus onkin sitten jotain aivan muuta. Silmiinpistävintä ovat aina vain kasvavat ihmismassat ja 2 euron kirjatorien yhtä massiivinen lisääntyminen. Komeiden ja suht tuoreiden tietokirjojen päätyminen näihin halpalaatikoihin on erityisen hämmentävää. Viime vuosien menestysromaaneja sieltä ei samalla tavoin löydä, vielä. Helppo on ennustaa messulippujen halpenevan samassa tahdissa kuin risteilymatkojen. Varsinainen tuotto tulee siitä, että ihmiset saadaan kahmimaan rihkamaksi luokiteltua kilotavaraa ikkunattomissa halleissa, messuilla tai laivoissa, ostamaan BONUSTA elämäänsä kuin metrilakua ikään, onpa se sitten kirjoja hyllyntäytteeksi tai kaljaa pääntäytteeksi.

*

Sunnuntaistakin jouduin viettämään monta tuntia messuilla, koska olimme saaneet päivän ainoat HALVAT junaliput kotimatkalle vasta kello 17:n junaan. On periaatteessa suhteetonta maksaa 120 euroa hotellihuoneesta ja säästää parikymppiä perheen junalipuista, mutta katedraalilogiikka pätee vain hotelleihin, ei surkeisiin paikallisjuniin.

Messuilla aikaa tappaessa ja unta vastaan kamppaillessa tulin jopa ostaneeksi kirjoja, mitä yleensä en kirjamessuilla tee. Osastojen keskeltä löytyi tamperelainen divari, jolla oli yhtä laadukas scifi-valikoima kuin omassa kotihyllyssämme; ei kovin kattava, mutta yllättävien teosten todisteina löytyivät esimerkiksi Baxterin kootut Xeelee-novellit.

Ainoa virhe oli ostaa myös n&n:n scifi-teemanumero. En ollut tiennyt, että ne olivat laittaneet lehteen myös arvostelun sf-elokuvakirjastani. Ei tarvinnut kuin lukea arvostelu niin lehti ja kaikki muukin tekeminen loppui siihen.

Täytyisi varmaan palata byrokraatiksi. Ainoastaan byrokraatti on kaiken sellaisen paskantahtoisen arvostelun yläpuolella, että "eihän Devil's Tower ole edes kraatteri niin kuin kirjoittaja väittää". No, se itse asiassa ON myös kraatteri, ihan kuten kirjoittaja väittää. Mutta ehkä kyseisellä detaljilla on varsin vähäinen merkitys, kun 400-sivuisen kirjani AIHEENA on tieteiselokuva eikä amerikkalaisten kivimuodostelmien luokittelu? Eh?

Esikoiskirjailijat tunnistusrivissä Hesarin foorumilla.
Messuilla olin nauranut esikoiskirjailijoiden julkista nolaamista Hesarin foorumilla. Eipä naurattanut enää, vaan kävi kateeksi. Esikoisilla ei ole vielä mitään menetettävää, vaan kaikki voitettavaa, etenkin poispääsy Hesarin tappavasta syleilystä.

Mikä siis on painetun kirjallisuuden arvo, jos yksi ainoa arvostelu riittää viemään motivaation luovalta kirjoittajalta? Ei se arvo taida olla edes kahta euroa. Niin vähässä on usko omaan tekemiseen näillä kirjasyksyn jälkeen hiipuvilla markkinoilla.





perjantai 20. lokakuuta 2017

Alkaa elliptinen talvi (13.-20.10.)

Perjantai. Kotiseutu, Kuolio. Täällä aivot hemputtaa.
 © Soikkeli 2017
Lauantai. Väliaikainen lopullisuus, hautajaisten ruokavalio. Uniset matkat maaseudulle, kaupunkiyskä kuin poikittainen sana nielussa. Sunnuntai. Sormituntuma luonnonkiertoon, keltaiseksi jäätynyt tuoksuvadelma. Dekkari, olut, dekkari. Maanantai. Ensilumen odotus ilmassa, pysäkillä vaimo ja lapsi. Keskeytysten kulttuuri, syyslomittajat. Keskiviikko. Mustat oravat, tikka sähkötolpalla, joutsenet huutavat vesisateesta. Otitko sinä tuosta kuvan? Liikaa merkkejä, heitetään häkälöylyt. Torstai. Yhä lyhyempiä aamuja, yhä nopeampaa pimeyttä.  Ovatko kaikki sienet lahottajia? Nyt suljetaan ne vedet. Ensin saunalta, huomenna talosta. Perjantai. Alkaa elliptinen talvi. Suojattua yhteyttä ei voida muodostaa. Mene sinä edeltä.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Blade Runner 2049 (elokuva)

Joitakin elokuvia katsoessa miettii, milloin se tarina oikein alkaa.
Tätä elokuvaa katsoessa miettii, milloin se elokuva oikein alkaa.

Blade Runner 2049 on massiivisen epäonnistunut yritys tehdä remake scifi-genren klassikosta. Tuntuu kuin katsoisi sikermää remake-ehdotusten variaatioita. Huonoja variaatioita. Miltei kolme tuntia yhtä putkea. Sateessa. Yksin.

Juoni on toki suoraa jatkoa alkuperäiselle (1982) "keinoihminen tutkii alkuperän arvoitusta" -tarinalle. Remake-kerronta nykii juonenlankoja, joskaan ei kuvien ja kohtausten rytmissä.

Muutenkin sitä ihmettelee, mihin ne rahat on taas saatu tuhlattua. Ei ainakaan käsikirjoitukseen. Lavasteet ja efektit eivät nekään näytä erityisiltä, eikä varsinkaan kiinnostavasti scifistisiltä. Tulevaisuuden visiointi on häivytetty sillä, että ulkokuvat tulvivat sadetta ja pölyä. Isommat sisätilat ovat joko romukasoja tai ahtaita tehdaskuvia. Enimmän aikaa nökötellään sellimäisissä huoneissa. Sankari katselee hologramminaistaan. Revi tästä sitten dystopiaa. Edes.

Jos vaikutuit Denis Villeneuven "Arrival"-ohjauksesta, ei mikään takaa, että pidät edes yksittäisten kuvien kauneudesta tässä saman ohjaajan remake-hämyilyssä. Onhan se melkoinen saavutus Villeneuvelta. Sama ohjaaja tekee 2010-luvun merkittävimmän genre-elokuvan ja 2010-luvun surkeimman genre-elokuvan. Miten tämä on mahdollista?

Suurin syyllinen tohelointiin ja paskaan filmiin on epäilemättä tuottaja Ridley Scott. Jos on nähnyt kaksi edellistä Scottin tuottamaa Alien-lämmittelyä (2012 ja 2017), tietää jo, miten tehokkaasti brittiherra tuhoaa omaa kasariklassikoilla luotua mainettaan.

Voiko enää matalemmalta mennä? Voi!
  • Krista Kosonen pistäytyy pornotäytteeksi filmiin lausumaan kaksi lausetta suomeksi.
  • Hans Zimmerin tärinäurut soivat 5 minuutin välein muistuttamaan Suuresta Kertomuksesta Joka Piti Tulla.
  • 75-vuotias Harrison Ford on sivuroolissaan yhtä tönkkö kuin 90-vuotias HF voisi olla pääroolissa.
  • Ryan Goslingin alinäyttelemisen selittämiseen ei löydy riittämiin alisanoja.
  • Tuotesijoittelun brändejä tyrkytetään erittäin näkyvästi etualalle.

Ja voiko jotain hyvääkin sentään löytää?
No joo.
Juoneen sisältyvä jippo, se alkuperän mysteeri, on ihan fiksusti kaksikerroksinen. Kolmen sivun novellisovitus tästä vuoden 2017 mahtavimmasta mahalaskusta voisi siis olla lukemisen arvoinen.

torstai 5. lokakuuta 2017

Kuuden tonnin julkaisutila ilmaiseksi, sanoi tiedekustantaja

Nyt kuuden tonnin julkaisutila ilmaiseksi, sanoi tiedekustantaja.

Viimeksi hän lähestyi sähköpostilla, nyt puhelimella. Puhelun aluksi hän kehui tutkimuskirjani tuomasta meriitistä. Vastasin, ettei meriitti tuonut leipää pöytääni. Kysyin, miten kustantaja, SKS, on mainostanut kirjaani? Miten levittänyt sitä meriittini kasvattamiseksi?

Näihin kustantaja ei halunnut vastata. Hän aloitti pitkän mainospuheen open access -julkaisemisen hienoudesta. Sen kärkenä oli rahasumma joka oli miltei taskussani, koska minun ei tarvinnut antaa sitä kustantamolle. Yleensä he ottavat 6000 euroa siitä, jotta teos siirretään kustantamon verkkojulkaisualustalle. Mutta heillä on pilottivaiheessa mahdollisuus valita kuusi tiedekirjaa per vuosi, joiden tekijät saavat ilmaiseksi OA-paikan kustantamon alustalla.

Siinä vaiheessa aloin huutaa. Puhelu loppui pian. Suussa oli tuttu paskan maku. Se tuli korvasta. Samalla tavoin kun Fortumin tai Helsingin Energian tyrkyttäessä korvaani ydinsähköä vihreänä valmisteena.

Piti googlata totuus. Helsingin yliopisto ja Erkko-säätiö ovat näköjään antaneet tukirahaa SKS:lle pilottihanketta varten: "Pilotin alkuvaiheessa yksittäisen teoksen käsittelymaksuksi on arvioitu 6000 euroa. Kirjoittajilta tämä peritään vain siinä tapauksessa, että heidän tutkimusrahoitukseensa sisältyy käsittelymaksu (niin sanottu kultaisen reitin malli)." n&n

Rahasumma piti siis paikkansa. Mutta jälkimmäisen asian kustantaja jätti mainitsematta: että minulta mitään maksua  (jotta muut voivat lukea ilmaiseksi jne) ei olisi edes voitu periä.

Toiseksi, käsittelymaksun ainoa tarkoitus on kompensoida kustantamolle OA-julkaisemisen tuomaa taloudellista menetystä. SKS saa siis tukirahaa, jotta se voi esiintyä hyväntekijänä ja rahastaa tutkijoita.

Ja yliopisto ja Erkko-säätiö? Suuria hyväntekijöitä nekin. Senttiäkään tästä OA-tuen rahasta ei vaan tule tutkijoille saakka, ei vapaille eikä ostetuille. Raha kiertää vain tiedepolitiikan välineenä instituutiosta toiseen.

Odotan kiinnostuksella, millainen on tiedekustantajan seuraava alennustarjous. "No Tero aatehuoneelta terve!..."


Erinomainen tiivistelmä OA-julkaisemisen sekoittamasta tiedekustannuksen maailmasta löytyy n&n-lehden OA-julkaisusta:
http://netn.fi/artikkeli/avoimen-saatavuuden-haasteet

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Mother! (elokuva)

Jos jaettaisiin palkintoja tekotaiteellisuudesta, niin "Mother!" olisi tämän (2017) vuoden voittaja.

Juutalaisuuden historiasta laadittu allegoria kierrättää myyttejä tarinalla pariskunnasta, joka on vetäytynyt uskojärjestelmää edustavaan taloon: vanha mies on luomisvoiman menettänyt runoilija ("jumala") ja nainen ("luontoäiti") hänen lapseton muusansa. Talon merkitystä abstraktiona korostetaan muutamissa ulkokuvissa, joissa se näyttäytyy täydellisen symmetrisenä ja ympäröivästä luonnosta eristyneenä.

Hollywood-elokuvalta edellytetyt tuotannolliset arvot on kuitattu kierrättämällä kummitustalon ja ahdistuspsykoosin genre-elementtejä, mutta kauhufilminä "Mother!" on vieläkin latteampi kuin allegoriana. Yleisökoukku on tietysti nimiroolin Jennifer Lawrence, jota ilman tätä elokuvaa ei nähtäisi muualla kuin indie-festareilla.

Jumala rauhoittelee luontoäitiä ihmiskunnan bileiden kiihtyessä.
Jos ohjaaja Darren Aronofskyn Nooa-filmi (2014) oli lupsakkaan rienaava myyttejä kohtaan, niin "Mother!" paahtaa vihakuvastoa kirjauskonnoksi kaventunutta juutalaisuutta vastaan täydellä laidalla. Myös kristinuskolle olennainen jeesus-idolismi saa osansa, etenkin katolinen kirkko kannibalistisine riitteineen. Talon sisällä tapahtuu pikavauhtia koko ihmiskunnan historia, mukaan lukien Aatamin ja Eevan perisynti sekä sitä seuraavat sukuselvitykset. Talo repeilee ja ryöstetään, porukka lappaa sisään lupaa kysymättä - kuten uskonjärjestelmille tapaa käydä.

Isoin ihmeteko onkin se, miten tällainen vertauskuvissaan raivoisan yksipuolinen puheenvuoro on päässyt teattereihin hyperkorrektiuden aikakautena? Mitäs jos tämä elokuva olisikin intialainen tai iranilainen? Siitä ei uskallettaisi edes puhua mediassa, saati kiitellä sitä monitulkintaiseksi taidefilmiksi.

Tylsän elokuvasta tekee sen kerronnallinen latteus ja helpot kompromissit kauhuefektien takaamiseksi. Kuka hyvänsä 10-vuotias rabbikokelas osaisi käyttää kirjauskontojen perusmyyttejä monitulkintaisemmin ja -puolisemmin kuin egonsa tahkoisuutta tutkiskeleva Aronofsky. Lisäksi, aidon juutalaisuuden, äidiltä lapselle periytyvän henkisyyden puolustuksena (Jerusalemin temppelin polttamisesta alkaneen kirjaperinteen vastapainona) "Mother!" on yhtä salaivainen naisia kohtaan kuin debyytti "Unelmien sielunmessu" (2000).

Urallaan hakoteille joutuneelle Jennifer Lawrencelle tämä on yhtä raskas pohjanoteeraus kuin Aronofskylle. Eipä ihme, että heistä tuli filmauksissa pariskunta. Aivottomuus on epäilemättä yhdistävin spirituaalinen kokemus mitä 2000-luvun filmiteollisuus voi tarjota.

Pienemmissä rooleissa (Aatami & Eeva) piipahtaa muun muassa Ed Harris ja Michelle Pfeiffer. Heidän läsnäolonsa sähköistää hetkessä talon sisätiloihin ahdetun elokuvan, mutta ohjaajalla on liian kiire kertoa Iso Tarina jotta hän joutaisi ajatella mitään omaa tulkintaa käyttämilleen Isoille Hahmoille.

Isäjumalaa esittävä Javier Bardem hoippuu keskeisessä roolissa tietämättä oikein miten löytää hahmolleen motivaatio. Siihen voi tietysti tiivistää koko Aronofskyn uran katkelmallisuuden: liiaksi vakuuttuneena suuruudestaan ei oikein tiedä millä motivoitua taiteestaan...