KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
9.-13.8. WorldCon Helsingissä
2.9. Työväenkirjallisuudenpäivä Tampereella
7.-8.10. Turun kirjamessuilla

maanantai 14. elokuuta 2017

WorldCon 2017 (9.-13.8.)


WorldConin avajaisten fandomia

Maailman ensimmäinen Pasilassa järjestetty Worldcon (9.-13.8. 2017) ylitti kävijäodotukset, mutta tuskin kävijän odotuksia, edes ensikertalaisten osalta. Enimmän aikaa huomasin miettiväni, tältäkö kuusituhatta ihmistä näyttää? Tai: miten hyvin seitsemän länsimaista kunniavierasta (GoH) riittää edustamaan miljoonia spefi-harrastajia eri puolilta maailmaa?

Vasemmalta: joulupukki, kunniavieraat, ja toastmaster Karen Lord

Todellinen kävijämäärä kasvoi kuulemma yli 7K:n, mutta fandomin MITTALUOKKA oli se mihin nähden con-tapahtumien sisältöä punnitsi: eikö kumminkaan mitään tätä syvällisempää eli analyyttisempää ole tarjolla? Taasko pitää aloittaa nollasta, kun puhutaan vaikkapa avaruusoopperan militarismista tai hard sf:n kovasta ytimestä?

Samanlainen fokuksen puute tuntui jopa yksittäisten kirjailijoiden esittelyistä. GoH John-Henri Holmbergin ja GoH Walter Jon Williamsin haastattelut etenivät lupsakkaina anekdootteina henkilöistä eikä niistä genrehistorian vaiheista, joiden asiantuntijoita nämä herrat olisivat.


Kovan scifin paneeli ja helteessä pehmenneet panelistit

WorldConin kävijöistä oli kolmannes ensikertalaisia, mutta uskoakseni heistäkin suurin osa tuntee ihan riittävän hyvin alalajien estetiikan - ainakin jos jonottaa vartin verran kuumaan hapettomaan saliin aiheesta kuullakseen, niin kuin monet tekivät. Jos siis paneelien aiheet olisivat tiukemmin rajattuja, saataisiin kaikkia kiinnostavampia aiheita, joista parhaiden soisi jatkuvan 2x45 minuuttia.

Chairhat Jukka Halme tapaa kv-fanejaan
Itse pyrin välttämään jonotusta saleihin, joten  kiinnostavimpia paneelikeskusteluja jäi kuulematta. Turhauttavin oli tapahtuman ensimmäinen päivä keskiviikkona, joka oli yhtä kaaosta järjestäjien kehnon ennakkosuunnittelun vuoksi. Seuraavina päivinä tilanne sentään parani ja järjestäjät onnistuivat siirtämään suosittuja ohjelmanumeroita isompiin saleihin. Kouluarvosanalla WorldConin järjestelyt saavat kyllä ysiplussan. Kiitosta suomalaisille on satanut kv-kävijöiltäkin, tai heiltä eritoten.

Vuoden 2005 Glasgowin tavoin tämä Pasilan WorldCon tuntui tapahtumalta, joka on ennen kaikkea fandomin hengailutapaaminen. Conin ohjelma on toissijaista; hengailun varassahan paikallisetkin conit toimivat.

Oli vain muutaman onnekkaan yhteensattuman ansiota, että kaltaiseni fandomista syrjäytynyt ihminen sai niinkin paljon irti maailmanluokan tapahtumasta ja loi edes uusia suomalaisia tuttavuuksia, kun ulkomaalaisten kanssa en löydä yhteistä taajuutta eli kieli- tai alkoholipohjaa.

Auringonpaistetta riitti - conin terassilla
Jälkikäteen matka WorldConiin tuntuu vierailulta jollain maaperästä irtaantuneella avaruudenkappaleella, missä kiinnostavinta ovat 7000 ihmisen energiavirroista juontuvat yllätykset.

Tapahtuman huipentumaksi tarkoitettu Hugo-gaala jäi tällä kertaa minulta näkemättä, mitä pidän onnekkaana sitäkin: vältyin jälleen tolkuttomalta jonotukselta tapahtumaan, jonka amerikkalainen sisäpiirihenki olisi kumminkin vain ärsyttänyt. Esimerkiksi eräs Hugo-palkituista (A.N.) näkyi kiittelevän, että tämä con-vuosi oli se "a year that has seen the Hugos return to the hands of the people they belong to". Tuollaisessa kiitoksessa on vähän ikävä soundi, vaikka se viittaakin sad puppies -natsien poisajamiseen fandomin tärkeimmältä näyttämöltä.

Conin sisäpiirimäinen näyttämöllisyys käy ikävästi ilmi myös siitä, miten tärkein Hugo-palkinnoista annettiin jälleen N.K. Jemisinille, jonka romaanit ovat niin kaukana spefistä kuin mahdollista. Jos moinen fantasiaksi naamioitu psykoproosa korotetaan parhaaksi todisteeksi alan romaanitaiteesta, syyt sellaiseen ovat yhtä kylmän taktiset kuin sad puppies -konservatiiveja vastaan käydyssä mediasodassa.


Ilmapiiri itse conin käytävillä ja saleissa on tietysti ainutlaatuisen kannustava ja suvaitsevainen. Se ylittää poliittisen korrektiuden vaatimukset ja on uskoakseni mahdollista vain scifin sisällä kypsyneistä "kaikki samaa ihmiskuntaa" -ajattelumalleista. Sen ilmapiirin kokeminen on epäilemättä paras suositus tuoda uusia ihmisiä tällaiseen maailmanconiin, ja maailmanconin tuomiseen Suomen Pasilaan.

Ja jotain jää aina bonuksena reppuun. Tämä aivot nollassa vietetty viikko huipentui lauantai-iltana myrskyyn, jonka kaltaista spektaakkelia en ole ennen saanut osakseni. Satuin olemaan juuri ulkosalla Pasilan aseman vieressä, kun myrsky romahti niskaan. Ehdin bussipysäkin katokseen, seisoin penkillä sateen ryöpytessä monsuunin tavoin vaakasuoraan aseman ja rakennuksen välistä. Tuuli tärisytti pysäkkiä niin että se tuntui lähtevän irti maasta, työmaan aitarivi repeytyi irti ja balettimaisesti kaartoi keskelle nelikaistaista tietä pysäyttäen viimeisenkin liikenteen, ja hetken päästä jatkoi liikettään kaartuen uudelleen auki. Tärinää ja myrskyä kesti vain viitisen minuuttia. Pelottavinta olikin se, ettei tiennyt jatkuuko tai peräti yltyykö myrsky viskoen ehkä Pasilan työmaalta kaiken irtotavaran alas kadulle. Mutta jo varttia myöhemmin olinkin sitten keskustassa ja STk:n julkkareissa ikkunattomassa pubikappelissa kuin bunkkerissa ikään.

*


Espoolaiset täsmäfanit naurattivat Joe Abercrombieta
Lista niistä kaikista hienoista genrekirjailijoista, jotka jäivät näkemättä ja kuulematta conissa, on melkoisen pitkä. Nähdä livenä Robert Silverberg oli turistimainen elämys, vaikka mitään ainutlaatuista ei hänen puheissaan kuullutkaan. Tutustua Jack Campbelliin oli puolestaan käytännöllisintä, mitä genren kynätyöläisiltä saattoi saada oppia. Fandomissa nämä tähdet ovat kuitenkin omalla tavallaan eliittiä, jonka auraattisuudesta conit sitten päästävät muunkin harrastajakunnan nauttimaan genresolidaarisuuden nimissä. Sellaisen rokkistara-tyyppisen auraattisuuden hengittämisestä Campbellin ja Joe Abercrombien seurassa jään kiitoksen velkaa Jalavalle.



Geoffrey Landis & Mikko Suominen
Muut bonukset WorldConista:
1. Paras fanitapaaminen - haastatella Joe Abercrombieta seitsemän hengen yleisölle Espoon kirjastossa

2. Paras kirjahankinta - Patrick Rothfussin Tuulen nimi (lauantain myrskytuulen jälkeen)

3. Paras illanvietto - Britt-Marien olutterassi Linnunlaulussa (myrskyn jälkeen)

4. Paras paneelikeskustelu -  Mikko Suomisen vetämä johdatus Marsin asuttamiseen

5. Paras faniseura - Saaran ansiosta sain äksessin pienimpiin oheistapahtumiin

6. Paras paneelipuhuja - Geoffrey A. Landis, kirjailija ja NASA-fyysikko


Ja tietysti: paras con-julkistus


tiistai 8. elokuuta 2017

Intergalaktista kaljakelluntaa odotellessa


Huomenna se sitten alkaa, suomalaisen spefin uskomattomin saavutus: WorldCon tungettuna Helsingin messukeskukseen. Se on mittaluokaltaan yhtä ällistyttävä temppu kuin jos Ridley Scott kuvaisi Blade Runner III:n  Tampereen bussiasemalla tai Stephen Hawking luennoisi Nilsiän Shellillä.

Silti torjuin aluksi ajatuksen koko coniin osallistumisesta. Siinä määrin kotimainen fandom on käynyt vieraaksi ja vieraannuttavaksi, kiitos sen akateemisen osaston. Mutta, kuten monet vanhan polven aktiivit ovat sanoneet, tällainen tilaisuus avautuu vain kerran elämässä. Jos jättäisi menemättä, katuisi viimeiset päivänsä. Niinpä tarjouduin jopa paneeleihin, koska se on ainoa tapa varmistaa, että ajattelee aktiivisesti kaikkea mitä ympärillä tapahtuu, pakottautuu tutustumaan uusiinkin ihmisiin ja niiden kirjoihin. Siirtymistä fandomin miniversumiin toki pehmentää se, että olen kerran tämän mittaluokan conin jo kokenut, vuoden 2005 Glasgowissa.

Nyt viimein klikkailin ohjelmapohjan sille, mitä tähtiä intergalaktisessa kaljakellunnassa nähdä. Yli 900 ohjelmanumerosta valikoitui nelisenkymmentä. Huomenna keskiviikkona on tarjolla vielä lämmittelyohjelmaa, isot kirjailijanimet selvästikin saapuvat Suomeen vasta perjantaille, näyttäytymään Hugo-gaalassa. Ehkäpä sen ajaksi voi itse mennä leffaan tai pussikaljalle Pasilan liikenneympyrään.




sunnuntai 6. elokuuta 2017

Haapsalu (31.7.-4.8.)





Kaikki matkat ovat patomatkoja. Ihminen kulkeutuu niin kauaksi virtausten mukana kuin voi antaa myöten itsestään, kunnes saavuttaa sen luonnollisen tai kulttuurisen patomuodostelman, missä meri tai vuoristo avautuu selvittämättömän suurena. Siihen sitten pysähtyy, ikään kuin vapauden tavoittaneena, mutta kumminkin padottuna muiden kulkeutujien tavoin, kaltaistensa joukkoon.

Haapsalussa meitä ajopuusuomalaisia oli runsaasti muitakin, muttei lainkaan sellaisia määriä kuin mitä vähän matkan päässä etelämpänä Pärnussa. Itse asiassa olimme kernaasti hämmästyneitä siitä, miten uskomattoman hiljaisia Haapsalun kadut ja rannat olivat, etenkin kun pysyttelimme vanhan kaupungin puolella. Onnekkaita olimme sikäli, että viivyimme kaupungissa maanantaista perjantaihin, kun taas turistimassat piipahtavat Tallinnasta Haapsaluun viikonloppuisin. Matkaa on vain sata kilometriä, bussilla vajaat kaksi tuntia.

Haapsalu itsessään näyttäisi kuihtuvan ja rapistuvan talo talolta, mutta tapaamamme suomalainen vakuutteli vanhojenkin kortteleiden itse asiassa kohentuneen vuosi vuodelta.



Kaupungin länsipuoliselle lahdelle pystyi kahlaamaan puoliväliin saakka polviaan kastelematta. Avoimelle merelle ei ollut Haapsalusta näkymää kuin kapea salmi kohti luodetta, mutta muuten meren läheisyys tuntuu kaikessa. Elokuun yöt ovat valoisampia, rannat täynnä lintujen ja ruovikkojen laveaa liikettä kuin rannikko keinahtelisi puoliksi veden varassa. Näimme haukan kamppailevan korkeudessa haikaroiden kanssa.


Myös hotellimme Fra Mare tuntui rakenteelliselta osalta tätä kapeaa viipaletta, Viron ja luonnonhistorian rajaviivalla sinnittelevää... seisahtanutta... patofyysistä elämää. Hotelli oli aivan täynnä venäläisiä ja suomalaisia, täysin toistensa oloisia, mutta moiset massoittumat eivät täällä häirinneet. Kylpylähotellin ilmapiiri on niin velvoittavan retriittimäinen.

Kaupungilla näimme täsmälleen yhden kaljatölkit kädessä kulkevan suomalaisen pariskunnan, jotka karjuivat lapsilleen humalapäissään. Oma yhdistetty nesteenkulutuksemme oli litra sangriaa ja kaksi litraa olutta päivässä. Yhtenä päivänä poltimme hartiat viereisellä hiekkarannalla, mutta siltä ei olisi nestevoitelukaan pelastanut. Luimme yksiä ja samoja kirjoja, pelasimme yhtä ainoaa korttipeliä (VotK: Last Rites), söimme yhden lämpimän ravintolaruoan päivässä. Olimme yhdessä kaksin.

Historiasta opimme sen verran kuin jaksoimme kävellä, rantakortteleiden kujilla ja piispanlinnan muureilla. Enempää emme patopaikalta odottaneetkaan. Tuuli pauhasi etelästä ja lännestä.



Sillä tältä sen pitääkin matkalla tuntua: mitä pysähtyneempää elämää, sitä enemmän tuntee olevansa osallisena äärilleen täyttyneen historian jättömaalla...

Täältä pohjoiseen palatessa Tallinna näytti pelkältä perkeleelliseltä terminaalilta.