KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





lauantai 29. tammikuuta 2022

West Side Story (elokuva, 2021)

 

West Side Story (1961) on ollut itselleni yksi tärkeimmistä elokuvista, joten uusintaversio siitä on periaatteessa lähes pyhäinhäväistys. Ensimmäiset uutiset Steven Spielbergin aikeista uuden version ohjaamiseksi eivät kuitenkaan ärsyttäneet, vaan herättivät ihan oikeasti toiveen, että jotain kaksikymppisenä (1984–1986 välillä leffakerhossa) koetusta taikuudesta saisi uutta potkua yksittäisten laulujen ja tanssien uusista tulkinnoista. Musikaalin kun ei tarvitse olla osiensa summa, minkä vuoksi se niin houkuttaakin Hollywoodia.

Tänään Kuopion Kuvakukossa sain uuden West Side Story -tulkinnan (2021) viimein nähdäkseni eikä lopputulos ollut erityisen huono jos ei erityisen hyväkään – vaan tosiaankin yksittäiset musiikkiosiot loistivat kokonaisuudessa, kun taas ne elokuvallisimmat osuudet olivat verraten yhdentekeviä, milloin ei masentavan pliisuja.

Ylipäänsä tämä uusi, kaksi ja puoli tuntia pitkä tulkinta West Side Story'sta on enemmän nyt elokuva kuin musikaali, mikä ei ole sille eduksi, mutta takaa tietysti spielbergimäisemmän viihdetuotteen.

Toiveeni musiikin uudelleensovituksesta ei valitettavasti toteutunut, sillä uuden version laulut ovat hyvinkin tarkasti samankuuloisia kuin aiemmin. Ainoa poikkeus taitaa olla uuden hahmon, Valentinan laulettavaksi siirretty "Somewhere", joka kuulostaa nyt yhtä kamalalta kuin Fievelin animaatiossaan (1986) rääkymä "Somewhere Out There".

Eikä Valentinan soolonumero ole edes elokuvan imelin kohta – sillä joka kerta kun kamera ottaa lähikuvaan päätähdet Ansel Elgortin ja Rachel Zeglerin tuntuu kerronta pakittavan etenemisen sijaan. Elgort & Zegler ovat niin disneymäisen nukkemaisia olemukseltaan, ettei tunneilmaisua ilmaiseva ryppy voi kerta kaikkiaan mahtua heidän kasvoillaan. Näin nukkemaisilla hahmoilla elokuvaan on voitu lisätä alkuperäisen romeo&julia -tarinan henkevyyden särkevä kohtaus, jossa osapuolet nähdään paritteluyön jälkeisenä aamuna samassa sängyssä. Ehkäpä 2020-luvulla rutiinilla vedetty kakkosyön seksi kuuluu jo disney-standardeihinkin.

Onneksi sivuhahmot (etenkin Riffiä esittävä Mike Faist ja Ariana DeBosen esittämä Anita), Tony Kushnerin parantelema käsikirjoitus ja muutamien kohtausten tarkasti kameraa palveleva koreografia nostavat aina uudelleen minunkin kaltaiseni katsojan odotukset. 

Katsojan uteliaisuutta, vaikkei juonta ja jännitystä, palvelee myös se, että New York on nyt laveammin mukana kohtauksissa. Uteliaisuutta siitä, miten jokin tuttu kohtaus tällä kertaa toteutetaan uudessa miljöössä, palvelevat erityisesti museokirkkoon siirretty hymnikohtaus ja tyhjenneelle poliisiasemalle sijoitettu "Gee, Officer Krupke". Jälkimmäinen vetää miltei vertoja vanhalle versiolle, missä verbaalinen ja tanssillinen nokkeluus on niin täydellisesti rytmitetty, että pääjuoneksi tarkoitettu  romanssi tuntuu yhdentekevältä: näissä kundeissahan se varsinainen tarina olisi.

Spielbergin ominta sormenjälkeä voi nähdä kuitenkin vain yhdessä kohtauksessa, siitä miten "Cool" on toteutettu tällä kertaa. Ensinnäkin laulu on sijoitettu jo ennen tappelukohtausta, kuten alkuperäisessä musikaalissa (1957), vaikka vuoden 1961 elokuvaversiossa sen siirtämistä perusteltiin sillä, että tapon ja tappelun jälkeen tämä joukkolaulu on paljon mielekkäämpi kuin ennen sitä. Kushnerim käsikirjoituksessa laulun sijainti selittyy sillä, että Tony yrittää saada Riffin luopumaan aseesta ja kamppailee siitä rauniotalon reikäisissä lavasteissa. Kohtauksessa laulu jää sivuseikaksi, mutta tanssi saa eräänlaisen tasohyppelymäisen jännitteen. Ratkaisu on sinänsä kiinnostava, jos pitää paikkansa, että vuoden 1961 elokuvaversiossa "Cool" oli eniten ELOKUVAN kielelle sovitettu kohtaus. Ajatuksen esittää elokuvan juhlaversion dvd-lisukkeessa joku mukana olleista näyttelijöistä:  Robbins & Wise siirsivät Broadway-tulkinnan muutoin lähes sellaisenaan filmille, mutta "Cool'in" kohdalla näkyy elokuvakerrontaan hiottu ja läkähdyksiin asti harjoitettu esitys, johon otettiin myös (teatteriversiosta poiketen) naisnäyttelijät. Näin hiottuun ilmaisuun Spielberg ei pyri, mutta pystyy sentään tekemään laulun pohjalta jotain ihan oman näköistään. Niinpä kohtaus on ainoa, jonka toivoisi jatkuvan pidempään.

Screenrant-leffasivusto luettelee elokuvaversioiden eroja seuraavasti (jättäen mainitsematta laulukohtausten uudelleensijoittelun):

  • Lisätty Tonyn taustatarina: hän on istunut vankilassa, koska tappelussa miltei tappanut vastustajan. Tämä selittää miksi nössö kauppa-apulainen voi olla Jets-jengin ihailema ex-tappelija.
  • Tappelukohtauksiin on lisätty realismia, sen sijaan, että ne esitettäisiin tansseina.
  • Naisilla on hieman merkitsevämmät roolit: Riffin tyttökaveri Graziella on ollut aiemmin Tonyn.
  • Naispäänäyttelijä Zegler on aidosti latino.
  • Valentina-hahmo korvaa Docin, kulmakuppilan pitäjän.
  • Korttelien historiallinen merkitys eri kansallisuuksille on alusta alkaen isosti esillä. Tätä korostaa sekin, että Maria ja Bernardo asuvat yhdessä Anitan kanssa eikä vanhempien luona.
  • Näyttelijät laulavat omalla äänellään, mikä lisää realismia mutta… itse suosisin ennemmin dubattuja, oikeiden laulajien ääniä, jos kerran romanssimusikaalin ilmapiirissä pysytellään.
  • Elokuvaan on lisätty paljon espanjankielistä dialogia jota ei ole käännetty.


 

Uudelleenfilmatisointien kohdalla esitetty iso kysymys, onko tämä remake TARPEELLINEN, on Hollywood-tuotteen kohdalla turha: helppoa rahastusta näin uuskonservatiivisella versiolla haetaan, etenkin kun poliittinen korrektius on niin pöljän päälleliimattua: puertoricolaisten kansallistunto, naisten aktiivinen toimijuus, queer-hahmon korostetun itsetuntoinen avuliaisuus. 

Korrektiudesta riippumatta tämä tuote kumminkin myy juuri sillä millä Spielberg-tuotteen odotetaan myyvän: kaikki on isompaa, machompaa ja toiminnallisempaa kuin mikään aiemmin juuri tässä genressä nähty. Spielberg on kasvattanut jopa jengien täsmällisesti toisiaan peilaavan ryhmäkoonkin kymmenestä viiteentoista, mikä lisää vaikutelmaa omilla ehdoillaan liikkuvasta MASSASTA eikä Broadwaylta karanneesta roolileikistä. Pistoolin siirtyminen Jetseiltä latinojengille toimii nokkelasti teeman kannalta: väkivalta on jengien välillä KASVAVA jännite, ei kummankaan perimmäinen piirre. Tummanpuhuvat tanssijajengit, joita yhdistää naurettavan stailattu vaatekoodi, toivat kyllä mieleen myös Walter Hill'n "Soturit" (1979)... niin, väkivallan estetisointi ei ole helppoa edes silloin kun sitä toteuttaa musikaalin vapaalla vyöhykkeellä...

Hienoiset feministiset ja queer-tiedostavat sävyt ovat tietysti sivuseikka siihen nähden, miten esimerkiksi naishahmojen vaatetusta on päivitetty seksikkäämmäksi ja miten fanipalvelu takaa edellä mainitun barbimaisen postcoitaalisen kohtauksen.

Tämä summannee parhaiten oman kokemukseni: Vielä korttelisodan koreografiaa uudistavan introkohtauksen aikana ajattelin, että jee, tämä West Side Story täytyy nähdä vielä isommalla kankaalla ja paremmalla äänentoistolla… mutta romanssijaksoissa ajattelin lähinnä miten romeo&julia -tarina PITÄISI päivittää jotta siinä olisi jotain mieltä nykypäivän identiteettipaletin tuntevalle katsojalle. Miksei sovitusta ole tehty reilusti nykypäivän musiikkiin, esimerkiksi Hamiltonin tapaan (2020)? Tai miksei romantiikkaa ja etnistä jännitettä voisi yhdistää reilusti eroottiseksi kamppailuksi? Wet Side Story'ksi?

Katsojia Kuvakukon näytöksessä oli tänään miltei ne täydet 20 mitä täkäläinen rajoitus leffateaterille sallii, kun eilisessä "Annettessa" meitä oli vain 4. Spielberg on saavuttanut, toivottiin tai ei, uneliaat savolaisetkin.



 

perjantai 28. tammikuuta 2022

Annette (elokuvahko)

 

Elokuvamusikaalit edellyttävät katsojilta emotionaalista omistautumista fiktion sävelletylle maailmalle. Visuaalisesti laskelmoiduimmat ja musiikiltaan rutiinimaisimmat kohtaukset voivat nekin viihdyttää, jos elokuva pystyy pitämään kiinni taikamaailmansa tiiviydestä. Ja silloin kun musikaali epäonnistuu laskelmoinnissaan, tuloksena on "Catsin" (2019) kaltainen jättimäinen floppi.

Miksi Leos Carax'n "Annette" (2021) ei ole flopannut yhtä raskaasti, se on arvoitus. "Annette" on yhtä pitkä kuin pitkästyttäväkin, musiikiltaan keskinkertainen vailla yhtäkään hitiksi kelpaavaa laulua, ja täysin ilman tanssinumeroita tai soolot huipentavaa dramatiikkaa. Se ei ole hauska edes siinä, miten epähauska se pyrkii paikoin olemaan.

Kaiken lisäksi "Annetten" miespääosassa on Adam Driver, puolet ajasta bodattu yläruumis paljaana. Liekö elokuvaa, jota Driver ei pystyisi jäädyttämään? Etenkin kun hän ryhtyy sen tuottajaksi egoprojektinsa varmistaakseen? Driverista pitävät katsojat ehkä arvostavat  sukupolvi-indien jäykän kalskeaa olemusta ja haukkamaisen synkkiä kasvoja, mutta "Annette" olisi tarkoitus olla tarina värisyttävän polttavasta intohimosta... eloton kukkoilija pääosassaan?

Kuten loputtoman monissa romanssifilmeissä myös tässäkin naisnäyttelijän, Marion Cotillardin tehtäväksi jää ilmaista pariskunnan keskinäiset tunteet, niin ilmeillään kuin seksikohtauksissa valkokankaan leveydeltä hohtavalla vartalollaan. Driver esittää puolestaan Henry-nimistä standup-koomikkoa, jota ihmiset tulevat katsomaan saadakseen kokea annoksen aitoa vihaa ja itseinhoa. Elokuvan ideana on kärjistää Henryn hahmo toksiseksi koomikoksi, joka on kyllästynyt jopa kyllästymisen esittämiseen. Täysin irrallaan elokuvan jatkumosta Henry ja hänen vaimonsa, Cotillardin näyttelemä oopperatähti, laulavat välillä toisilleen miten paljon he toisiaan rakastavatkaan.

Toinen puolisko yli kaksituntista elokuvaa keskittyy pariskunnan lapsityttäreen, Annetteen, joka perii äidiltään ihmeellisen laulukyvyn. Annette on toteutettu nukkeanimaationa jonka ei pitäisi lainkaan toimia suhteellisen realistisesti lavastetun ympäristön kanssa, mutta pelastaa musikaalin taikuudesta sen vähän mitä on pelastettavissa, etenkin loppukohtaus, jota edes toljottava Driver ei pysty pakastamaan.

Jo Carax'n "Holy Motors" (2012) oli tarkoitus olla testamentti filmitaiteelle, metaelokuva johon Carax kierrätti kaikkien edeltävien filmiensä ideoita. Samaa metakuvissa harhailua ja rokkihenkistä summittaista uhoa on "Annettessa". S&S:n arvostelu kehtasi verrata elokuvaa jopa Carax'n viimeiseen kelvolliseen filmiin, "Pont-Neufin rakastavaisiin" (1991). Muuta yhteistä näissä elokuvissa ei kuitenkaan ole kuin naisruumiin tirkistely ja tyylilajin tarkoitukseton hypähtely rokkivideosta oopperamaisen mahtipontiseen lavastukseen.

Miten ranskalainen harras ilottomuus ja amerikkalainen pakkohauskuus ovat löytäneet toisensa tällaisessa "Annetten" kaltaisessa projektissa on varmasti kiinnostavampi tarina kuin mikään mitä "Annette" itsessään tarjoaa. Omassa genressään sen ainoa saavutus lienee se, että ensi kertaa musikaalin historiassa kuullaan duetto kesken suuseksin. Vaan tokkopa sentään Oscar-gaalassa.

 

Ohjaajan päiväkirjasta 28.1. 2022 (LOJP)

 

Nyt näyttää jo paremmalta... vähemmän hasardilta... lähes mahdolliselta...

Koronauutisia seuraa kuin toisiinsa synkronoituja rulettikiekkoja, joissa pallot sinkoilevat ja pyöreiltä näyttäneet radat muuttuvat ellipseiksi. Harrastajateatterin hallituksesta käsin niiden seuraaminen sekä opettaa että vääristää perspektiiviä siitä, mikä on normaalia arkea. 

Taloteatterin tavoin harrastajateatterikin tekee ohjelmistosuunnitelmat kauaksi eteenpäin, joten pandemiarajoitusten katkaistessa yhden projektin esitykset kaikki sen jäljessä tulevat kärsivät yhtä varmasti kuin ketjukolaria edeltäneessä jonovauhdissa. Sitten on teatterin hallituksen vastuulla tehdä erittäin huoliteltuja päätöksiä, minkä verran millekin projektille voidaan antaa uusia aikoja harjoituksille ja esityksille, jotta luvatut ensi-illat edes seuraavaan syksyyn mennessä saadaan toteutettua. 

Isoin ero taloteattereiden ja harrastajateattereiden välillä on se, että taloteattereiden pandemia-hädästä pidetään mediassa jatkuvasti meteliä ja hallitus lupaa niille koronatukea. Suomen 800 harrastajateatteria voi romahtaa kaikessa hiljaisuudessa, ilman, että kulttuuriministeri Kurvinen suoristautuu tähänkään tehtäväänsä.


*


Suunnilleen vuosi sitten tein ehdotuksen omasta ohjausprojektistani. En ollut löytänyt ketään, joka olisi kiinnostunut ohjaamaan seurakunnan laivaseminaarista kertovaa näytelmääni, joten muuta mahdollisuutta ei jäänyt jäljelle kuin tarjoutua ohjaamaan se itse. 

Projektinhallinnastahan minulla on yliopistoajalta kokemusta enemmän kuin tarpeeksi. Näytelmän ohjauksesta vain sen verran kuin mitä Terhin projekteissa olen oppinut näyttelijän näkökulmasta... ja tietysti draamalinjan teoriapainotteisista sivuopinnoista 1980-luvulla. Ainoa bonus, mitä tämän projektin näyttelijöille pystyn tarjoamaan, on se, että ohjaan sentään omaa tekstiäni. Tyylilajiltaan näytelmä on 'vakava farssi' (oma määritelmäni), joten dialogin osalta on muutenkin verraten yksiselitteistä, mitä repliikit ilmaisevat hahmoista ja toiminnasta.

LOJP-näytelmän casting pidettiin joulukuun alussa, kun pandemiassa oli "lähes lupaavaa" -vaihe, hieman kuin myrskyn silmäkkeessä. Sen jälkeen puolitoista kuukautta on ollut taas varsin myrskyistä, kunnes nyt äkisti parin päivän ajan ovat uutiset läheltä ja kaukaa tarjonneet "positiivisia signaaleita", kuten pandemian korkeimmat virkamiehet uskaltavat tilannetta luonnehtia. Teatteri on ollut suljettuna niin täydellisesti, ettei siellä saa järjestää edes harjoituksia. Olen pitänyt näyttelijöiden kanssa vasta kolmet lukuharjoitukset, joista kolmansissa sentään mallattiin jo paikkoja ja suuntia. Vasta 5.2. meillä on toivoa päästä ensi kertaa teatterille ihan oikeana näytelmäkohtaisena ryhmänä.


Teatterin kannalta ohjaajaakin tärkeämpi osa näytelmäprojektia on sen tuottaja. Sellaisenkaan löytäminen ei ollut helppoa, ja siihen koko hanke olisi lopahtanut jo vuosi sitten, jollei pj Katri olisi ehdottanut, että kasataan tuotantotiimi. Tämä ratkaisu on toiminut erinomaisesti, koska 6–7 tiimiläisen välillä ideoita on voinut pallotella netissä. Tuottajan merkitystä ohjaajan luottohenkilönä mikään tiimi ei tietenkään täytä, mutta harrastajateatterissa tuottajat tuntuvat olevan muutenkin sellaisia supersankareita, jotka ilmaantuvat jos ovat ilmaantuakseen ja katoavat taka-alalle heti kun näytelmä on saanut ensi-iltansa.

LOJP-projektin osalta ensi-iltaa on toistaiseksi jouduttu siirtämään vain puolitoista kuukautta eteenpäin, maaliskuun alulta huhtikuun lopulle 23.4. Periaatteessa meillä on vielä hyvin aikaa harjoitella teatterillakin, kunhan pandemiassa ei tapahdu uusia dramaattisia käänteitä.

 

*

 

Nyt lähden viikonlopuksi Kuopioon katsomaan elokuvia. Alunperin tämän piti olla se viikonloppu, kun pääsen Mikkeliin eli Työväen Näyttämöpäiville viettämään teatterimaratonia, jollei TNP:ä olisi ei-kovinkaan-yllättävästi peruttu. Elokuvat ovat laiha lohtu. Mutta sentään Savossa ruttoviruksetkin ovat niin laiskoja ja oppineita, että teatteriyleisön ne voivat kyllä vaarantaa muttei filminäytöksiä.


keskiviikko 26. tammikuuta 2022

TAIKE tappaa kirjallisuuslehtiä

 

Vuodenvaihteessa TAIKE nosti taiteilija-apurahaa viidelläkympillä. Paljon tämä ei ilahduta, jos vähitellen katoavat mediat minne kirjoittaa tässä journalisti-taiteilijan roolissa.

Tänään Portti-lehden postitustalkoissa saimme kuulla, että TAIKE on eilen julkaistulla päätöksellään leikannut Portilta kulttuurilehtitukea lähes puolella (8000e > n. 5000e). Kun päätoimittaja oli soittanut TAIKEn kulttuurilehtipaneelin esittelijälle ja kysynyt syytä leikkaukseen, oli esittelijävirkanainen vastannut paneelin perustelleen leikkausta sillä, että lehdessä ei ole "yhteiskunnallista keskustelua". 

Kyseessä on siis lehti joka on ilmestynyt samanlaisena 40 vuotta ja tarjonnut tilan julkaista mm. scifi-novelleja, joista suurin osa on taatusti yhteiskunnallisesti kriittistä jos mikä – puhumattakaan lehden isosta kritiikkiosastosta. Mutta TAIKEn paneelille tämä ei ole ilmeisestikään "keskustelua". 

 Sen sijaan vastaavalta helsinkiläiseltä scifi-julkaisulta, Tähtivaeltaja-lehdeltä, paneeli ei ollut leikannut tukea. Mitä "yhteiskunnallista keskustelua" paneeli on löytänyt Tähtivaeltajasta, se jää arvoitukseksi. Viime vuosiin saakkahan tämä hesalaisten lehti on tunnettu epiteetillä "se Tonin tissilehti". Mutta onhan se sentään helsinkiläinen julkaisu. 

Helsinkiläisyys riittää, ilmeisesti, yhteiskunnallisuuden takeeksi, kunhan kyseessä ei ole kirjallisuuspainotteinen lehti kuten Portti

Myös Parnassolta oli TAIKE leikannut tukea. Ei ole tarpeeksi yhteiskunnallista julistusta sielläkään, huomasi TAIKE julkaisua 71 vuotta tarkkailtuaan.

TAIKEn kulttuurilehtipaneelissa ovat 2021–2023 jäseninä Riikka Suominen (toimittaja), Elina Grundström (toimittaja), Jani Kaaro, toimittaja), Johanna Korhonen (toimittaja) sekä Philip Teir (kirjailija, toimittaja). Kaikki suomalaista mediaeliittiä? Ainakin heidän näkemyksensä kulttuurilehdistä on nyt tehty harvinaisen selväksi.

 

EDIT 18.2.: Nyt kun TAIKEn päätökset lehtituesta ovat julkisia, niistä näkee, että Parnasson tuki on laskenut 16 000 euroon. Helsinkiläinen scifi-lehti Tähtivaeltaja näkyy saaneen 13 000 e, joten kulttuurilehtipaneelin kriteereissä kyseinen julkaisu on siis KIRJALLISUUSLEHTENÄ samaa laatuluokkaa kuin Parnasso – verrattuna siihen 5000 euroon mihin paneeli pudotti Portin, koska siinä julkaistaan (näin eräs paneelin jäsenistä selitti) kirjallisuutta eli novelleja. Novelleja kyllä julkaistaan Tähtivaeltajassakin, mutta jostain syystä sen kohdalla mitään ongelmaa ei tästä koidu.

Tällä viikolla tulikin sitten uusin uutinen TAIKEn linjauksista: se vetää tukensa pois Työväen näyttämöpäiviltä, koska siellä ei ole tarpeeksi ammatillista toimintaa. Mitähän TAIKEn mielestä se työväki sitten tarkoittaa? Ja jos tällainen asenne ei osoita TAIKEn tekevän raskaasti jyräävää  kulttuuripolitiikkaa niin mikä sitten?


 

sunnuntai 23. tammikuuta 2022

Tänään äänestetään alusvaatteissa


Sunnuntaina klo 9–20 suomalaiset äänestävät ensimmäistä kertaa alusvaatteissa. Erityisohjeet sisältävät käytännössä jo kaikille tutut, kiveen hakatut toimet: äänestyspaikoilla on Ylen tietojen mukaan "hyvä tuuletus" ja pintoja pestään. Yksi erikoisempikin ohjeistus löytyy: äänestäjä voi halutessaan tuoda oman "kynänsä" äänestyspaikalle. Näin voi välttää tarttumasta koko kylän lähmimään kuulakärkeen, joskin säntillisen desinfioinnin pitäisi pitää huolta senkin puhtaudesta. Eristyksissä olevien äänestys alusvaatteissa voi tapahtua esimerkiksi autosta käsin tai ulkopuolelle tuodulla kopilla.


Alusvaatteissa valitaan uuden hyvinvointialueen korkein päättävä elin.




sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Kevään kirjatoiveet

Keväällä on luvassa yllättävänkin paljon spefiä. Muissakin uutuuksissa riittäisi varmasti luettavaa, mutta spefi on edelleen se ainoa kirjallisuuden alue, joka jaksaa herättää uteliaisuuden kirjoittajiensa MIELIKUVITUKSESTA eikä vain tekniikasta ja aihevaltauksista.

Kaikki arvostelutoiveet perustuvat Risingin uutuuslistauksiin ja päätyvät pääasiassa Porttiin jos ovat päätyäkseen:


Don DeLillo: Hiljaisuus (Tammi)

Per Faxneld: Uhripuu (Haamu)

N. K Jemisin: Obeliskiportti (Jalava)

Maarit Verronen: Orionin vyö (Aviador)

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa (WSOY)

Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula)

Olaf Stapledon: Tähtien tekijä (Basam)

J. R. R. Tolkien, Carl F. Hostetter: Kirjoituksia Keski-Maasta (WSOY)

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri (Like)

Ray Bradbury: Ukkosen jyrähdys ja muita tarinoita (Vaskikirjat)

Alastair Reynolds: Eversio (Like)


Genressä tuntuu olleen koko 2000-luvun ajan meneillään sukupolvikamppailu, jonka vuoksi scifin ja fantsun tekijät tyytyvät tutun kertaamiseen ideoihin luottamisen sijaan, ehkä siksikin, että jos kauhu myy niin hyvin vanhoin keinoin niin miksipä ei muukin genrekama. 

Joululomalla luin kolme umpimielisen henkilökeskeistä avaruusoopperaa, aivan kuin kirjoittajat pelkäisivät ajatella ja kuvitella alalajin tarjoamissa maailmanrakennuksen puitteissa. Simon Jimenezin Vanished Birds oli saanut kiittäviä arvioita, mutta osoittautui välttäväksi tieteisfantasiaksi, jossa uskonnollinen paatos on korvattu YA-henkisellä uusperhepaatoksella. Aivan kuin lukisi poliittisesti korrektoitua O.S. Cardia (Worthing-saaga?) ilman Cardin juonellista neuvokkuutta.

Hyvin samanlainen oli asenne Adrian Tchaikovskyn uudessa (Shards of Earth) sarjan avauksessa: tähtialuksen miehistö on täydellinen perhe ja työporukka samassa tilassa. Juoni ja maailmankuvaus ovat molemmissa kirjoissa ikäviä velvoitteita, galaktinen valtakamppailu väkinäinen kuvio jossain hyvin kaukana taustalla. Ja sitten siellä on vielä pakolliset queer-tokenit, kuten Tchaikovskylla Olli-niminen kyborginaisoletettu.


Luin Jimenezin ja Tchaikovskyn romaaneja sentään sata sivua ennen kuin luovutin. Tim Prattin The Wrong Stars kahlasin jopa puoliväliin ja sitten luin loppuluvun, jossa mikään ei yllättänyt. Ja myös Prattilla alus puolikoomisena työyhteisönä on tärkeämpi kuin ideointi genretrooppien pohjalta. Turvallista kuin YA uunikintailla käsitellen.


Niinpä talven spefistä parasta on ollut Adam Robertsin hurtinhölmöön vitsailuun luottava The Real-Town Murders, joka sentään tuntui genreään rakastavan kirjailijan työltä eikä tv-sarjan pilotiksi hahmotellulta Firefly-kopiolta.

Kevään kirjoista ylivoimaisesti kiinnostavin on puolestaan Stapledonin Star Makerin suomennos. Jo julkaisuvalintana se on niin hämmästyttävä genresivistyksen osoitus, ettei sellainen pitäisi olla mahdollista Suomessa, ja kumminkin on. Genre ei siis piileksikään marginaaleissa vaan jossain kollektiivisessa odotustajunnassa...






tiistai 4. tammikuuta 2022

Toinen vuosi taiteilijakuplassa

 

Minun apurahani kauniimpia kuin teidän palkkapussinne.

Se on viileä lohtu, mutta sellaista on kaikki lohtu tässä materiaalisessa maailmassa. Jopa julkaisevassa elämäntavassa tai juuri siinä. Että mitään ei tunnu saavan aikaiseksi osoittaakseen merkityksensä maailmalle ja kun vuoden lopulla summaa tekemisiään niin muuta ei keksi sanottavaa teille, edustamalleni keskiluokalle, kuin että sentään minun laihat taiteilija-apurahani ovat periaatteellisesti kauniimpia kuin teidän lihavat ansiopalkkapussinne. 

Toki tässä on se peli- ja moraaliopillisesti tasoittava tekijä, että teidän verorahoistanne maksetaan minun taiteilijapalkkani journalistina. Samoin: teidän porvarillisen julkisuutenne palstatilaa minä syön osaltani lunastaakseni olemassaoloni tässä maailmassa. Jopa näin: se porvarilliselta julkisuudelta anastettu palstatila merkitsee minulle palkkiona paljon enemmän kuin kuukausittainen tilinsiirto valtiolta.

Oikeastaan vuoden 2021 vaikuttavin kirja olikin sattumalta (kirjastosta) löytynyt "Hawking tyrkyllä", jossa käydään huolellisesti lävitse, miten tieteenkin saralla ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa julkisuuden vuoksi. Mitään muuta olemassaolon tapaa ei tunnu enää olevan tarjolla kuin se MITEN saadaan julkisuudesta viipale. 

Se, että vuonna 2021 julkaisemastani kirjasta ei ole ilmestynyt yhtäkään lehtijuttua eikä kritiikkiä, kieltämättä helpottaa omien julkisuusroolien erottamista toisistaan. Se puolestaan helpottaa sitä opettajan työtä, että esittelee kaikkia osapuolia (kirjoittajia, julkaisijoita, lukijoita) kunnioittaen, millaista toimintaa on luova tietokirjoittaminen Suomessa 2000-luvulla.


Minun olemassaoloni numeroperusteet vuodelta 2021:

Kalevala-fantasioista haastattelujuttu Porttiin (kirjoitettu jo 2020)
Maailmanrakennuksesta artikkeli Onnimanniin (ilmestyy 2022)
Genrekustantajista artikkeli Kulttuurivihkoihin
Sukupolvialuksista artikkeli Porttiin
Stanislaw Lemistä artikkeli Porttiin
Orwellin kääntämisestä haastisjuttu Kulttuurivihkoihin (ilmestyy 2022)
Kirjastojen genrehyllykokoelmista artikkeli Oppianin kirjaan
Tietokirjakritiikin pajasta raportti Tiedetoimittajaan (ilmestyy 2022)
Sasa Salmelasta haastattelujuttu Kansan Uutisiin (ilmestyy 2022)
+ 4 kirjallisuutta esittelevää lehtiartikkelia Aamulehteen


YHTEENSÄ:
12 artikkelia (kun lasketaan pois 2020 kirjoitettu juttu)
21 arvostelua (16 Porttiin, 1 Agricolaan, 1 Onnimanniin, 3 Kiiltomatoon)
5 kolumnia (Kulttuurivihkoihin)
1 kirja


Edellisenä vuonna 2020 olemassaoloani puolustava saldo oli:

7 artikkelia
24 arvostelua
5 kolumnia
3 kirjaa (1 kauno, 2 tieto)

Proosan puolella lukemat 2021 ovat kehnot tai laiskat. Nanowrimoa sain aikaiseksi 1K sanaa, en edes 10K kuten viime vuonna. Toisaalta pidin syksyllä 2021 enemmän lähiopetuskursseja kuin mitä olen pitänyt sitten 2006 Turusta lähtemisen. Veihän se aikaakin niihin keskittyminen.

Vuoden 2020 perusteellisemman työkansalaisen tilityksen voi lukea:
http://bitteinsaari.blogspot.com/2020/12/piiloporvarina-keskiluokan.html

 

Näissä tunnelmissa lähdetään kolmanteen taitelija- ja ruttovuoteen.