KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

torstai 25. helmikuuta 2016

Axu


Tänä aamuna Nikke välitti tiedon, joka oli levinnyt facebookissa: Axu oli kuollut maanantaina, menehtynyt sairauskohtaukseen kotonaan.

Vasta kun kirjoitin sen tuohon, asia muuttui todeksi mielessäni. Siksi tämä on pakko tekstata kuin sähkösanoma menneisyyteen. Olimme olemassa toisillemme kirjoittamalla. Taistelutovereita sillä proosallisen itseironisella tavalla jota sivarit, humanistit ja maailmanparantajat ovat. Aikuisten oikeasti. Tiesimme, että kukaan muu ei ota meitä tosissaan kuin ne jotka lukevat teksteistämme sen mitä yritämme. Mihin pyrimme.

Muihin humanisteihin verrattuna Axu oli kova luu. Fysiikaltaan ja mieleltään vahvimpia ihmisiä, mitä tunsin. Itsekkäimpiä, itsenäisimpiä, ja varmasti itseironisin. Iron Man.

Siksi hänen poismenonsa tuntuu mahdottomalta. Diabetes oli jatkuva kiusa, mutta sellaisiin asioihin Axu suhtautui järjestelmällisesti, jopa korostetun vähättelevästi. Hän treenasi itseään niin aikidossa kuin elämässä, ehkä enemmän eli yksinäisemmin kuin kukaan muu tuntemani olento.

Axu oli ennen kaikkea hankalin ihminen mitä tunsin. Eihän sellaiset ihmiset kuole.

Axu oli aina hieman pelottava vaikka hänet tunsi kuinka hyvin, helposti ärtyvä ja nopeasti etäinen tai ivallinen, arvaamaton. Siksi Axua näki mieluiten kahdestaan, ja yhä harvemmin, vaikka mistään muualta ei saanut yhtä rehellistä kommenttia tästä asioiden maailmasta kuin häneltä.

Kirjoittaminen yhdisti meidät nekin vuodet, kun pidimme yhteyttä satunnaisesti. Puhuimme epäselvästi, elimme epäselvästi, asettumatta mihinkään. Olimme molemmat hankalia persoonia, miestapaisesti kyllä, niin ystävien kanssa kuin parisuhteissa. Tiesimme sen toisistamme, mutta erityisen hyvin tiesimme millaiseen kulttuurisotaan osallistuimme.

Silti Axu oli se, joka jaksoi naureksia takakireille miestutkimuksen ivaajille, hännikäisille ja laasasille, ihmetellä niiden elämäntapaa. Axu jaksoi osallistua miesjärjestöjen politiikkaan juuri sellaisella keskustelevalla vakaumuksella, jota voi pitää ihanteena kaikelle politiikalle. Kun Axu päätyi Tasa-arvoasiain neuvottelukuntaan virkamieheksi, hänellä oli takanaan melkoinen kouliintuminen tehtävään, niin teorian kuin käytännön keskusteluista. Hän oli siinä aiheessa veteraani jos kuka.

Mutta Axua kuvaa parhaiten se millainen hän oli alkoholistina.

Kun Axu alkoi juoda Impilinnan kämpässään, se näytti yhtä hölmöltä kuin kehno näyttelijä esittäisi alkoholistia lavalla, samalla kun miettii seuraavaa shakkisiirtoa. Hän oli aina yhtä terävä ja aina yhtä tietoinen tilastaan. Hän joi olutta kuin kone.

Kun Liisa oli lyönyt Axua paistinpannulla päähän, hän otti makuupussinsa ja meni yöksi metsään nukkumaan. Hän kertoi tätä ylpeän tyytyväisenä. Parisuhde ja alkoholi olivat hänelle tapoja kostaa maailmalle. Axu oli samurai. Axu oli punk.

Kun näytin Axulle artikkeliani alkoholismikuvauksista, hän totesi ykskantaan: "Ihan hyvä, mutta yksinäisyydestä et ole kirjoittanut mitään."

Vielä sittenkin kun Axu alkoi käydä AA-kerhon kokouksissa, tulin ehdottaneeksi hänelle pistäytymistä seminaarioluella. Axu siihen: "Oletko sä tosissasi?" Teki mieli vastata samalla mitalla: oletko SINÄ tosissasi? Sinähän olet ainoa ihminen, johon viina ei vaikuta.


Axun elämäntapa näytti siltä, että hänen oli helppo mennä rooleihin ja olla välittämättä siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat. Hän oli mukana bdsm-piireissä, mutta sekin näytti ulkoapäin yhtä kylmän koomiselta roolileikiltä. Hänelle se tuntui olevan ainoa tapa elää todeksi fiktiota.

Sama päti teksteihin. Itsekritiikki ei ollut Axulla niinkään tekstin laatuun kuin todenmukaisuuteen liittyvää. Fiktio ja mielikuvitus olivat hänelle, kirjallisuuden rakastajalle, kiinnostavia käytännöllisyydessään, mutta scifin ja fantasian kaltainen proosa olivat hänestä lapsellisia. Samoin kuin akateeminen teoriapaatos. Axu teki väitöskirjaa vuosien sijaan vuosikymmenet, ja viime syksynä hänellä oli jälleen yksi "viimeinen editointi" meneillään. Aina hän epäili tekemisensä merkitystä, ei niinkään tekstin laadun vuoksi, vaan jotta siinä ei olisi sitä teoriaksi naamioitunutta valhetta.

"Uskotko sä siihen OIKEASTI?" Axu saattoi kysyä muiden tutkijoiden teorianrakennuksesta. Ja hän tarkoitti sitä.

No niin. Olisi lievää kaunistelua sanoa, että A oli enemmän maailmassa kiinni kuin muut tuntemani ihmiset. Sellaista määritelmää A olisi inhonnut. Mutta on paikallaan sanoa, että hän sai kusipäät pelkäämään.


*

TaNe palkitsi Arton v. 2002 Miehen työ -palkinnolla
"Mieskeskeisen yhteiskunnan perusteet horjuvat, jos miehet alkavat yksissä tuumin kieltäytyä ahtaasta miehen roolista. Tämä lienee keskeisin syy siihen, että miesten pukeutumista, seksuaalista käyttäytymistä, elekieltä, harrastuksia ja työuraa vahditaan naisia tiukemmin. Erilainen mies on aina yhteisön silmissä vaarallinen esimerkki. Miesten eriarvoisuuden huomioon ottaminen ja sen purkaminen on kuitenkin ensisijaisesti miesten tehtävä eikä naisliikkeen tehtävä."

Arto Jokinen, kriittisen miestutkimuksen verkkosivuilla artikkelissaan "Sukupuolten sodasta tasa-arvoon", ilmestynyt alunperin lehdessä Impose, 6/2000.


keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Luomudraama tulee! (Keuhkot-näytelmä)


Luomudraamaa? Dogma-teatteria? Standup-tragiikkaa?
En oikein tiedä millä nimellä kutsuisin näkemääni, mutta tajuan sen olevan jotain vallankumouksellista.
Saman ovat huomanneet monet muutkin. Kansallisteatterin Keuhkot on ollut loppuunmyyty ensi-illastaan lähtien, huolimatta siitä, että se koostuu kahden näyttelijän erittäin pelkistetystä dialogista. 
Pelkistämisessä piilee näytelmän ydin ja sen menestyksen salaisuus. Käsikirjoittaja, englantilainen Duncan Macmillan on antanut teokselle tiukat näyttämöohjeet. Ohjeiden mukaan Keuhkot on esitettävä ilman teatterille ominaista tarpeistoa: ei lavasteita, ei rekvisiittaa, ei roolivaatteita tai valoilla ja taustaäänillä tehtyjä korostuksia.
Näyttämöohjeiden mukaan edes näyttelijöiden mimiikka ei ole sallittua. Esimerkiksi parittelu ja synnytys esitetään yhtä viitteellisesti kuin kyse olisi lavalle siirretystä kuunnelmasta. Hahmojen on oltava anonyymejä, ihmisyyden perikuvia.
Silti esityksessä on uskomaton intensiteetti, jossa esitysmuoto sopii täydellisesti näytelmän ydinkysymykseen. Mihin ihmisillä on aikaa tällä planeetalla? Onko meillä sen verran siedettävän hyvää elämää jäljellä, että tänne on mielekästä synnyttää uusi sukupolvi? Tai onko pariskunnilla liikaa yhteistä aikaa, jos he päättävät olla hankkimatta lasta ekologisista syistä?
Dialogi sinänsä ei tarjoa mitään erityisen syvällistä, jotta tekstin sisältö olisi riittävä syy nähdä Keuhkot, mutta muotoratkaisu tuntuu vallankumoukselliselta.
Näyttelijät puhuvat tauotta sen sata minuuttia, mitä esitys kestää. Ajallinen ja paikallinen siirtymä esitetään sekunnin mittaisena taukona repliikkien välissä. Kun katsoja on tottunut tähän, rytmi voi edelleen kiihtyä.
Viimeiset kymmenen minuuttia Keuhkot kiihdyttää yli katsojan odotushorisontin ja onnistuu yllättämään vielä kertaalleen. Ei niinkään repliikkien sisältö kuin niiden rytmitys on johdonmukaisen dramaattinen lopputulos tämän näytelmän tarinasta.  Yleisö haukkoo henkeään valojen sammuessa.
...ja tältä Keuhkot näyttää Suomessa.
 Hyvin pitkästä aikaa olen nähnyt myös jotain näyttelijätyöltään kiinnostavaa, ehkäpä kiinnostavinta mitä Kansallinen on koskaan tarjonnut. Siitä kiitos Macmillanille ja näytelmän ohjaajalle.
"Kiinnostava" ei tietenkään ole esteettinen kategoria, kuten kriitikot mieluusti muistuttavat. Draaman henkilötarinasta ei ihan selviä, miksi se naisosapuoli tässä näytelmässä puhuu niin paljon enemmän kuin mies, mutta Ria Kataja on roolissa omiaan. Näyttelijältä vaaditaan täydellistä heittäytymistä dialogiin, ehkä liiankin näppäränä pingpongina joka sopii liiankin hyvin tämän aikakauden teatteriin, mutta myös etäisyyttä hahmoonsa välineenä. Tähän Kataja pystyy vaivattomasti, kun taas maailmanloppuromanssin vastapuoli, poikamaisen filmaattinen Mikko Nousiainen, tekee rooliaan lievästi huvittuneena, aivan kuin kyseessä olisi romcom. Sellainen fuskaa tunnelmaa näytelmästä.
Tällaiset näyttelijäluonteet eivät vaan täysin natsaa tarinassa, jossa sukupuolten rehellinen dialogi olisi maailman pelastumisen edellytys.


Tämän artikkelin kontekstoivampi versio ilmestyy kolumnina Kulttuurivihkojen numerossa 2/2016, samoin kuin raportti Työväen näyttämöpäiviltä.
 

maanantai 22. helmikuuta 2016

Vuonna kahdeksankuus (23.2. ja 25.2.)


Onko talvi aina tuntunut näin pitkältä, kun siitä yrittää odottaa kevättä? Vaiko vain tällaisessa turvallisuuteensa pysähtyneessä porvari-idyllissä, jossa kesältäkään ei voi odottaa muuta kuin vihreämmän väristä vankilaa?

Edes yhden kirjan ilmestyminen ja toisen odotus huhtikuuksi ei tunnu siltä, että elämä olisi yhtä kuin TAPAHTUMAA, ajatusten tulemista teoiksi, luovuuden konkretiaa - mitä kevään olettaisi merkitsevän. Eniten odotan kesäkuun puoliväliä, että pääsemme lentäen pois tästä kaupungista ja suoraan Ruotsiin: PAKOMATKAN tuntua. Ja se taas on hävettävä ajatuksenakin, kun tietää miten miljoonat ihmiset suuntaavat nyt Eurooppaan ihan oikeilla pakomatkoilla.

Miltä kevään odottanen sitten tuntui 30 vuotta sitten? Miltä se olisi tuntunut, jos olisi tiennyt mitä elämä on 30 vuotta myöhemmin?

"23.2. [1986] Sunnuntai. Eilen kävellen kaupunkiin, ostin Sadea, leffakerhossa Fritz Lang. Oli tarkoitus lähteä saunomaan Pirkkalaan, F. samassa bussissa, jäimmekin pois Messukylässä, kävelimme Pappilaan. F:n tuttuja, Markku ja Päivi, boheemin rentoja lämpimiä ihmisiä ja yxi neuroottinen kissa Mansikki. Tarjosivat kalakeittoa jossa ei kalaa, vain maku lohenruodosta. Kissa nuoli varpaitani, piti hajusta, kynsikin. F kertoi "juokseva juristi" ja "kanadalainen poliisi kurkistaa autoon" -tarinat, Markku pyöreän pöydän tarinan apinasta ja kansanedustajista. G oli hiljaa. Miltei täysikuu, käveltiin, ihailtiin puita, kuuta ja kirkkoa. Kotoa hain neljä makkaravoileipää, istuttiin F:n huoneessa, kuunneltiin heviä sivistyneesti ja muovailtiin savesta denim-housuinen Anubis-jumala, kerrottiin horror-juttuja, hyyti oikeesti, pelotti. Sitten Anubis putosi itsestään kaiutinkaapin päältä ja minä lähdin. -- Jos G ei elä täysillä tätä kevättä, niin minkä kevään?"

"25.2. [1986] Tiistai. Kylmennyt, yhä kirkkaampaa, -16C ja tuuli pohjoisesta. Nukuin huonosti. Aamiaiseksi teelusikallinen venäjänjuurta, ei tehonnut. YOlla puuroa, leipää, etsin Aamulehdestä jo juttuani. Aviisissa Bakkhantit-arvostelu. Kävelin kirjastoon, etsin Kaurasta ja "Alkumetsää", himoitsin "Maailman kirjailijat" -teosta. Iltapäivän TJRP-luennolla vain kolmannes porukasta paikalla, aurinko jo tekee lämpöisiään meistä. Odotin M:aa hyppytornilla, yhtä matkaa Pispan koululle, sieltäkin puuttui ihmisiä, joten harjoitukset sujui tehokkaasti, uusia ideoita, kuten pesäpallo-miekka, osapuolten jako valitsemalla, kehittelimme miekkailun hikistä koreografiaa. Samaa matkaa kaupunkiin, bussilla K-Siiraan, ostin 10 purkkia jogurttia, 1.5 litraa kympillä! Kämpällä luin Aviisia ja söin m.makkaraa, jogurttia ja ja leipää + banaania. Pysähtynyt. Mun nuoruus ei ole mikään baletti uskaliaine varvashyppyineen, tää on sotatanssi! Nukuttaa, G tänään katsoi postilaatikkoon neljästi."


torstai 18. helmikuuta 2016

Kuinka elokuvaesitys järjestetään


Idea elokuvaesitykseen tuli queer-illan mukana joskus viime marraskuussa: mitäs jos Pirkkalaiskirjailijat järjestäisi queer-teemaisen kirjallisuusillan, ja sen yhteydessä voisi olla jopa tuore Mirkka Rekola -elokuva, ja lavalle saataisiin kenties myös Rekola-tutkimusta esittelevä tutkija. Sami oli jutellut aiheesta ohimennen tutkijan, Katja Seudun kanssa, jonka kautta sitten löysin elokuvaohjaaja Maija Hirvosen. Kun julkaisujen päivämäärät osuivat yksiin lähelle helmikuuta, päätimme Pirkkalaisten hallituksessa tehdä helmikuun proosaklubista queer-illan.

Jo viime kesänä olimme jutelleet Pirkanmaan elokuvakeskuksen kanssa, että voisimme tehdä jotain yhteistyötä, missä elokuvaesitys liittyisi Roosalupissa käsiteltävien kirjojen tematiikkaan. Esityksestä sopiminen elokuvakeskuksen kanssa hoituikin helposti, mutta samalla kävi ilmi, että 20 minuutin mittainen lyhytelokuvakin pitää tarkistuttaa IKÄLUOKITUSTA varten, jotta sen saa esittää julkisessa teatterissa. Vaihtoehtona olisi ollut elokuvan esittäminen ainoastaan yli 18-vuotiaille, mikä queer-illan yhteydessä olisi herättänytkin ehkä toisenlaista mielenkiintoa, mitä oikein aiomme näyttää... Mutta nyt kyse oli sentään 80-vuotiasta runoilijaa käsittelevästä dokumenttifilmistä eikä mistään kannibaaliholokaustista.

"Elokuva on vaarallista taidetta", huokaisi elokuvakeskuksen JP.
Siihen on pakko yhtyä. Mitään tällaista prosessia olisi vaikea kuvitella enää kirjallisuuden yhteydessä.

Elokuvakeskus onneksi antoi selkeät ohjeet: elokuvan luokittelun saattoi hoitaa helposti  tamperelaisen tarkastajan kanssa, ja filmin lähettää haluamassaan muodossa nettilinkin kautta. Ohjaaja puolestaan hoiti yhteydet elokuvan tuottajaan, samoin kuin sopi elokuvan lähettämisen teatteriin ja tarkastajalle. Hinta "Muutto"-elokuvan tarkastamisesta oli 40 euroa + alv, mikä sopi parahultaisesti järjestömme kukkarolle.

Niinpä sitten eilen 17. helmikuuta Pirkkalaiskirjailijat saattoi avata historiansa ensimmäisen elokuvaesityksen lähes täydelle Niagaran salille. Ohjaaja Maija Hirvonen esitteli lyhyesti filmin, ja sitten valkokankaalle ilmestyi Mirkka Rekola, tuo viimeinen suuri runoilijamystikko.
Viipale kirjallisen maailman karheaa glamouria, jonka itse järjestimme.

Maanantailapsi


Juokse kohti kevättäsi, juokse villi lapsi,
pulkkasi ei luista, vaikka siihen mahtuu kaksi.


Juokse ilman ystävää, juokse jouto lapsi,
synnyit yksi maanantai ja juokset miljoonaksi.


Juokse kohti kohtaloa, juokse sydänmuuriin,
isä katsoo kelloaan ja äiti luottaa tuuriin.
 

Juokse marssijalkoinesi, päädyt partituuriin -
vauhti vain on lohduttaja hyppyreihin suuriin.


Juokse pellepelkoinesi, säästyt sentään siltä
kirjaviisaan vanhempasi järkimuistelmilta... 



torstai 11. helmikuuta 2016

Steve Jobs (elokuva)


Aivan hyvin syin voisi nimetä Steve Jobs -filmin viime vuoden parhaaksi elokuvaksi, koska kaikista tuoreista elokuvista se on ainoa, jonka voisi katsoa välittömästi uudelleen ja nauttia siitä lähes yhtä tuoreena. Niin täydellisesti tikittäväksi konetarinaksi se on rakennettu.

Ja onhan se silti saavutus elokuvalta, jossa ei tapahdu kerrassaan mitään, ja jossa dialogikin on olemassa vain valmistellakseen ihmiskuntaa teknologian passiiviseksi loppukäyttäjäksi.

Teemansa vuoksi tätä elokuvaa voisi kreditoida myös viime vuoden parhaaksi tieteisfiktioksi.

Steve Jobs on biopic2.0-formaattiin tehty elämäkertakuvaus, nykypäivälle ominainen tapa keskittyä lapsuudesta vanhuuteen -juonen sijaan niihin muutamiin ratkaiseviin tilanteisiin, joissa merkkihenkilö pendelöi julkisuuden kerrosten välissä. Steve Jobs, jos kuka, on paras mahdollinen esimerkki tällaisesta merkkihenkilöstä, äijämäisen autistisesta ihmisluonteesta, jota myös nörttiydeksi kutsutaan.

Ihmiskuvansa ansiosta tätä elokuvaa voisi kreditoida myös kaikkien aikojen parhaaksi, definitiiviseksi nörttifiktioksi. Tämä elokuva osaa esittää sekä scifin että nörttifiktion kannalta juuri oikean metakysymyksen teknologian vaikutuksesta sosiaaliseen elämään: kuinka paljon ihmiset todella haluavat säätää laitteitaan ja kuinka avoimia niiden tietojärjestelmien tulisi olla?

Nörtit huitovat paljon, koska eivät uskalla halata toisiaan
Aaron Sorkinin käsikirjoitusta on kehuttu rohkean teatterimaiseksi rakenteeltaan, ja sitä se totisesti on, niin nokkelaa valta-asetelmia pyörittävää dialogia, että nokkeluus kääntyy itsetarkoitukseksi. Aika ajoin katsoja huomaa miettivänsä: hetkinen, miten näiden henkilöiden tunnetila vaihtui noin nopeasti? Eikö tuo Wozniak ollutkaan oikeasti vihainen KAVERILLEEN Steve Jobsille, kun se jo nyt kävelee takaisin juhlasaliin osoittaakseen kunnioituksensa MESSIAS Steve Jobsille?

Kolmeen taistelukohtaukseen perustuva draamarakenne on elokuvissa tuttua lähinnä urheilufilmeistä. Steve Jobsin kohdalla kyse on siitä urheilusankaruuden versiosta, jossa miltei-mestaruuden-saavuttanut vanha luonnonlahjakkuus palaa uudelleen areenalle, häikäisee taidollaan kaikki epäuskoiset ja heruttaa kyyneleet  perheenjäseniä muistuttavien luottoläheistensä kasvoille.

Kuvassa Steven tyttäret... mutta kumpi on prototyyppi?
Jobsin kohdalla Sorkin on voinut valita varsin vaivattomasti kolme keskeistä julkistustilaisuutta, missä kapellimestariksi itsensä esittelevä Jobs haastaa tietokonemarkkinat kolmella täydellisellä nörttifetissillä: rastaanpöntöksi kutsutulla Apple Macintosh -koneella, monoliittimaisella NeXT-kuutiolla, ja lopulta sinihohtoisella iMacilla.

Ratkaisevaa elokuvan rytmille on se, miten näitä julkistustilaisuuksia (1984-1998) käytetään sankaruuden käsittelemiseen.
Voittajan paluu -elämäkerroissa ei koskaan kuvailla urheilusankarin fyysistä ylivoimaisuutta, vaan hänen sankaruutensa mittarina on ITSELUOTTAMUS, tuo amerikkalaisen elämäntavan tärkein uskonkappale.

Samoin Steve Jobs -tarinassa, ainakin Sorkinin versioimassa, ratkaisevaa on itseluottamus: Jobsin täytyy kyetä tunnustamaan naisolennoille (ensin äitimäiselle ex-tyttöfrendille, sitten vaimomaiselle sihteerileen, sitten tyttöfrendimäiselle tyttärelleen) tunteensa ja läheisyydentarpeensa. Miljonääri Steve Jobsin getsemanehetki tapahtuu kattoparkkipaikalla: siellä hän äärimmäisen epänörttimäisen eleen tehdessäänkin kykenee säilyttämään kasvonsa ja koskemattomuutensa SULJETTUNA JÄRJESTELMÄNÄ, ja esiintymään sen jälkeen miljoonille nörteille aivopyörän ruumiillistumana.

Tämä kaikki mitä Danny Boylen täydellisesti orkesteroimassa elokuvassa kerrotaan, tapahtuu tietysti ennen läppärivallankumousta ja älypuhelimien aamunkoittoa. Mutta Steve Jobs oli, tämänkin elokuvan mukaan, se messias, joka ennusti autistisen aivopyöräelämäntavan ilosanomaa koko maailman keskiluokalle: teistä kaikista on tuleva nörttejä ja nämä coolit koneikonit ovat erottava teidät aasialaisten halpislaitteiden käyttäjäköyhällistöstä.

Jep, Steve Jobs -elokuva ei merkittävästi eroa Boylen Slummien miljonääri -elokuvan (2008) sanomasta. Samanlaista ideologista paskaa se lapioi katsojiensa päälle - mutta toteutus on hengästyttävän upea ja käsityöläismäisen kauniisti kirjoitettu. Ja saahan sitä katsellessa ajatellakin, ihan itse.









sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Teatterikokemus ja TTT

Mitä teatterikokemuksesta muistaa?
Usein vähemmän kuin elokuvasta. Ihme kyllä.

Saatuamme ainutlaatuisen vapaapäivän, menimme Saaran kanssa pitkästä aikaa teatteriin. Muuta draamaa ei ollut tarjolla kuin Kari Heiskasen perhekuvaus ("Yksi halusta, toinen rakkaudesta") Työväenteatterissa. Sekin osoittautui sisällöiltään ihan yhtä mitättömäksi ja pikkutuhmaksi moraliteetiksi kuin TTT:n varsinaiset farssit, kesäteatterin tapaan tehdyt kansannäytelmät. Taatusti olen unohtanut kaiken tässä näkemäni nopeammin kuin väliaikakalja haihtuu päästäni.

Teatterissa ollessa muistelimme milloin viimeksi kävimme TTT:ssä. Muistimme että kyseessä oli joku Lars Norenin perhekuvaus, mutta emme mitään itse näytelmästä. Väliajalla muistimme jututtaneemme Sirpaa, siinä kaikki.
Sanokaa fuck kun haluatte työväen farssia...

Kuitenkin TTT:n esityksessä (6.2.) oli kaikki oikean teatterikokemuksen ainekset. Näyttelijät tuntuivat kaikki läsnäolevilta ja roolit ajatelluilta hahmoilta. Tarina vain oli yhdentekevä, kunnes lopulta tympeän arkkisovinistinen nostaessaan prostituution sananvapauden kynnysasiaksi. Heiskasen roolitekstitys oli ylhäältä alas annosteltua naisasiaa kuin sata vuotta sitten niillä Helsingin herroilla, joita vastaan Canthin oli helppo hyökätä. Erottuipa näytelmässä kaikuja Kari Heiskasen omastakin äijäkatkeruudesta ja aviomiehuuden valkopesusta.

Mitä voisikaan muistaa näistä äyskärin kokoisista ajatuksista hupijahdin levyisellä näyttämöllä? Kun TTT:n jättinäyttämö pyörähtää kohtausten välissä, syntyy illuusio draaman pakottamasta liikkeestä. Rollaattorilla kulkevaa tukirahaviihdettä.

Jos en mitään tästä näytelmästä myöhemmin muistakaan, niin takaraivoon jää yksi vaistomuisto lisää: vältä TTT:n kaltaista laitosteatteria joka elää paksusti valtion rahoittamassa umpiossaan.


torstai 4. helmikuuta 2016

Vuonna kahdeksankuus (1. ja 8.2.)

Kevään 1986 päiväkirja on hieman valoisampaa ja eloisampaa luettavaa kuin edellisen syksyn synkistelyt. Kesää kohti vauhti tulisi kiihtymään siinä määrin, että jättäisin taakseni ihan kaiken, lähtisin Eurooppaan tavoitteena hukata itseni, ilman määränpäätä, varmana vain siitä, että kirjoittajana pystyn oppimaan jatkuvasti uutta. Eipä ihme, että valmistelevana keväänä näyn lukeneen Kerouacin "Matkalla".

No niin. Moisen itsevarmuuden olen menettänyt niin kauan sitten, etten edes uskalla edes veikata, onko se varmuus huvennut opintojen vai opettamisen vuosina.

Vuonna 1986 nuoret miehet näyttivät tältä
"1.2. [1986] Lauantai. Kirkas päivä, kävelin kaupunkiin, ostin sieltä bussin kk-kortin. Keskiviikkona tein jutun Vuoden Nuori Taiteilija -näyttelystä, Aviisi ja P. Näränen halusivat sitä. Torstaina huijasin Raamatut Gideoneilta. Vanhus esittäytyi: "Olen 2 sodan veteraani." 7 ihanaa ihmistä, ystäviä, tuli avuksi paikalle. Juho jäi ilman Raamattua. Istuimme raamattuinemme Fun Pub Bugatissa kaljalla, tiivis paikka, juppeja sielläkin. Eilen kirjoitin puhtaaksi proseminaariesitelmän, illalla [teatterissa] "10 pientä neekeripoikaa", tylsä, jalat edessä olevalla penkillä, vaksi tuli napauttamaan niitä, ei puhunut. Kirjoitin uudissanoja HS:n kilpailuun, epäviralliseen. Torstaina katsoin Fransin kanssa "Fanny & Alexanderin", se tarjosi mummon lähettämää kakkua. Syön liikaa, nukun liikaa, en sentään juo. Pitää olla skarppina kirjoittaakseen. YO-talolla Lapilahden linnut tiistaina, lauloi Markku Toikka: "Se yö kun talikot kaivettiin." Kirjoitin yhtä runoa tunnin, enemmänkin, en tiennyt enää kelle, en tuntenut kuin neiti TV:n, kuka liekin. -- Luen Kerouacin teosta "Matkalla", upea! Tekisi mieli hyppiä tai itkeä. Liian kyyninen molempiin, yksin. Ostin Ravelin "Boleron", itselleni? Vein roskat, saavutus sekin. Kirjeet koko Sessujen porukalle."

"8.2. [1986] Lauantai. Käytin viimeiset ruokarahani Katri Valan runokokoelmaan, Anttilassa alennuksella. Jäi 25 penniä. -9 C, lumisadetta. Eilen sivarien vuoksi Sokoksen edessä tunti, puolikas vielä Tillikan ja Keskustorin luona, keräämässä nimiä addressiin: vangitsevat taas tyyppejä, jotka eivät pääse sivariin ja kieltäytyvät armeijasta. Kokoonnuimme Innossa, kannattelin kylttiä "Missä oikeustaju, solidaarisuus?" ja jaoin lennäkkejä. 4 ihmistä keräsi nimiä, 4 vain mainosti kyltteineen Sokoksen edessä. Nimiä kertyi kai 200, jotain. Yksi etsintäkuulutettu, Esa Yritys, mukana itse, odotti vangitsemistaan, valmiina aloittamaan oman nälkälakkonsa. Sitten menimme Tillikkaan oluelle, kyltit eteiseen. 19:30:ksi juoksin yliopistolle Monttuun katsomaan draaman opiskelijoiden "Bakkhantit". Palellutin itseni kadulla. Yöllä heräsin janoon, kuuntelin "Boleron" korvalaput päässä. Nukuin kymmenen tuntia. Kirjoitin arvostelun näytelmästä, käytin hyväksi mielipiteitä, joita ystäväni olivat puhuneet. Elokuvakerhossa "Zardoz", mielipuolinen sci-fi, josta olisin lähtenyt kesken pois, jollei kelloni olisi tipahtanut lattialle, löysin lähtiessä. Telkassa oli leffa "Sulatetut miehet", herkullinen, seksikäs, feminismiä ivaava komedia, vastakohtana päivän "Zardozille". Tiistaina menossa Kuopioon ja nyt kaipaan sinne. Miksi? Olen niin irtonainen, pelkään tätä ajelehtimisen ihanaa vapautta. En vieläkään pitänyt tupaantuliaisia, koska pelkään ettei ketään tulisikaan tai tulisivat säälistä."

EDIT: Ja missä hän onkaan nyt 30 vuotta myöhemmin, tuo periaatteensa vuoksi etsintäkuulutettu Esa Yritys? Googlauksen mukaan Oulun sosiaalitoimiston pomona.
Ja missä onkaan 'talikot kaivettiin' -vallankumous? Suomen pääministerinä polkemassa köyhät suohon.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Yöväen näyttämöpäivät


Jo kymmenen vuotta sitten suurin osa Työväen Näyttämöiden Liittoon (TNL) kuuluvista teattereista oli tiputtanut pois "työväen" nimestään, ilmeisesti myös ideologiastaan. Kerran vuodessa Mikkelissä järjestettävät Työväen Näyttämöpäivät on harrastaporukoiden katselmus, jossa ei työväen asiasta puhuta sen enempää kuin Suomen hallituksen linjauksissa. Kulttuurikin on Mikkelin horisontissa jotain elämän puolta, jota tarvitaan vain matkailumainoksen koristeeksi.

TNp-katselmus sinänsä on hyvä tilaisuus vertailla harrastajateattereiden erilaisuutta. Näyttämöpäiville on erikseen haettava ja sinne valittiin tänäkin vuonna 32 hakijasta vain 10 kiinnostavimmaksi koettua.

Mikkelin eloisa kulttuuriskene tammikuussa 2016

Itse pääsin TNp:lle (29.-31.1.2016) Tukkateatterin siivellä. Veimme savolaisten ihmeteltäväksi Varjoelämää-näytelmän tamperelaisesta homokultuurista. Meidät arvioinut raati (Kirsikka Moring & Mikko Roiha) kiitteli, että näytelmä on herättänyt huomiota maanlaajuisesti (toki lähinnä osakulttuurin piirissä) ja että he siksi olivat kiitollisia näytelmän tuomisesta Mikkeliin nähtäväksi. Tuon kaksikkoraadin antama palaute näytelmän käsikirjoituksesta ja ohjauksesta olikin parasta mitä Mikkelissä sai kokea, analyyttisyydessään sellaista, mitä ei meikäläisenkään draamaopinnoilla voisi kuitata.

Narttujutun tuotemerkkikortsut
Paikallisten esityksistä ehdin näkemään Mikkelin Tyttöteatterin ja Poikateatterin sketsimäiset näytelmäkoosteet. Ne olivat maineensa veroisia energiassaan ja 'sanomansa' voimassa, mutta vähän niistä jäi pettynyt maku, että eikö nuorten omista aiheista löytyisi marginaalin kautta jotain erityisempää sisältöä ja persoonakohtaisempia hahmoja.

Perjantaina näin myös Jyväskylän Kansannäyttämön Narttujutun, josta pidin tavattomasti. Ei siinäkään mitään syvällistä sanottu sukupuolten taistelusta, mutta näytelmän muoto oli niin kekseliäs (bakkhantit uusiokäytössä! puhuva kissa osana ydinperhettä!), että oletin sen voittavan viikonlopun yleisöpalkinnon. Vaan ehkä siinä oli sitten liiaksi samaa (ja pornahtavaa..?) mitä viime vuosina on jo nähty Vaginamonologeissa, Huorasadussa, ja ties missä kaikkialla?

*


Teatteriesitystensä ohella itse kaupunki, Mikkeli, oli kuin surkein mahdollinen farssi kulttuurin kiristämisestä osaksi kunnallispolitiikkaa. Ihan vakuuttunut en ollut festareidenkaan järjestelyistä, missä ne mokasivat omalta osaltani kaiken. Olin akkreditoitunut toimittajana, mutta festarit eivät tiedottaneet etukäteen yhtään mitään, ja vielä puhelinsoiton jälkeenkin olivat hukanneet kaikki tiedot lipputilauksistani. Lipputoimistolla ei kukaan vaivautunut edes pyytelemään anteeksi, ei festarin tuottajakaan (Outi Kasanen), jolle on ilmeisesti ykshailee mitä festareistaan kirjoitetaan ja puhutaan.

Samanlainen itseriittoisuuden asennevamma on koko tuolla saatanan kaupungilla. Tämä kävi ilmi viimeistään lauantain iltagaalassa, jossa TNp vietti 40-vuotisjuhlaansa. Paikalla oli uskomaton määrä väkeä, vähintään eduskunnan verran, joista suurin osa ei kuitenkaan ollut taiteen eikä varsinkaan teatterimaailman edustajia, vaan kunnallispolitiisia pamppuja muijineen. Lihapadat porisivat.

Juhlapuheen pitänyt Yrjö Juhani Renvall oli hienotunteisen pisteliäs mutta suorasukainen (venyttäen puheen tuplasti yli tilatun) tuodessaan avoimesti esille sen, että Mikkeli on siepannut Työväen näyttämöpäivät omaan käyttöönsä jo 30 vuotta sitten. Ja onhan se toki ollut ilmeisen käytännöllistä: Mikkelin ympäristössä on juuri riittävä infrastruktuuri ja uskomaton määrä aktiivista harrastajatoimintaa pitääkseen yllä kiinnostusta moisiin teatterifestareihin. Mutta käytännössä Mikkelin kaupunki repii päältä itselleen maineen & kunnian samalla kun se paskat välittää omista harrastajateattereistaan: TÄMÄN viestin toivat kaikki tapaamani paikalliset esille, ja se sanottiin ääneen paitsi juhlapuheissa myös kahdessa harrastajaesityksessä, Mikkelin tyttö- ja poikateatterin näytelmän repliikeissä!

Tamperelaiset rakentavat varjoesitystä Mikkeliin
Tamperelaiset tekivät oman osuutensa Naisvuoren näyttämöllä uskomattomalla vauhdilla ja voimalla, pystyttivät valot ja lavastuksen keskelle täysin erilaista näyttämötilaa kuin mihin Varjoelämää oli alunperin tarkoitettu. Fiilis siitä, että nyt Varjoelämää lopultakin esitetään viimeistä kertaa, epäilemättä lisäsi intensiteettiä, kun näyttelijät harppoivat uusiin paikannuksiin ja yrittivät saada eloa savolaiseen katsomoon.

Koska tätä tällaista AITOA yöelämän taltiointia ei muutoin nähtäisi savolaisessa teatterissa?