KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

lauantai 31. joulukuuta 2016

Fäder och söner (näytelmä)

Ivan Turgenevin "Isät ja pojat" -romaanin draamasovitus (B. Friel) näkyy pyörineen Suomessakin, Kansallisteatterissa vuonna 2005. Tuolloin seurapiirikuvaelmaan käytettiin 17 näyttelijää. Ruotsin Dramatenissa tuore (ensi-ilta 9.12.2016) tulkinta käyttää 11 näyttelijää, joista 7 esittää eritasoisia päähenkilöitä. Niinpä draaman ehdoilla etenevää toimintaa ei voi toivoakaan, ei juuri juontakaan, kun kaikki roolihahmot näyttävät alttiilta rakastumaan toisiinsa, ottamaan päähahmon paikan.

Toisaalta kyseessä on se klassikkotarina, joka esitteli maailmalle nihilistin perikuvan, opiskelija Bazarovin. Tämä vain ei ole kelvannut ytimeksi romaanin sovittajille, ja syy on ilmeinen. Turgenev ei ole järin syvällinen filosofinsa puheissa, sattuipa vain elämään Venäjällä kuohuvana aikana ja siirsi aikalaishahmoja kirjaansa.

"Isät ja pojat" on mutkikkaan sentimentaalinen tapainkuvaus, ja mitä enemmän sen tapahtumia tiivistää, sitä hullummalta se vaikuttaa.

Ruotsissa kaikki saavat esittää päähenkilöitä.
 Ennen Dramatenin esitystä (31.12.) olin lukenut tiivistelmiä, mutta olin enimmän aikaa ymmälläni ja yllättynyt - ja niin olivat nekin katsojat, jotka sentään ymmärsivät kaiken dialogista. Esimerkiksi Bazarovin leikittely pikkurouva Fenichkan kanssa esitettiin KOSTONA hänen juuri koetulle pettymykselleen rakastumisessa, kun kirjassa nämä tapahtumat ovat irrallaan ja etäällä toisistaan. Leikittelyä seuraava, idealistit haastava kaksintaistelu kuitataan pelkillä repliikeillä. Ehkä siksi, että Bazarovia ei haluta nostaa avainhahmoksi. Siksi toinenkin keskeiseltä vaikuttava tapahtuma, Bazarovin kuolema, kuvataan epäsuorasti.

Itseltäni meni kyllä dialogistakin puolet ohitse, mistä kiitos kohtuuttoman nopealle replikoinnille eikä vain kielitaitoni kehnoudelle.

Ihan helpolla en siis tule Tukholman Dramateniin uudelleen, vaikka halvan hyllypaikan ostaminen (verkosta) oli helppoa ja vaikka Dramatenin repertuaari tarjoaa runsaammin klassikkoja kuin Suomessa Kansallinen koskaan uskaltaisi, jopa "Tohtori Glasin" uuden näyttämösovituksen, pakollisten Bergman- ja Noren-teosten lisäksi.

Ohjauksessa, lavastuksessa tai näyttelijätyössä ei niissäkään ollut mitään niin erilaista Suomeen nähden, mitään omanlaistaan teatterikäsityön perinnettä, joka toisi särmää tylsähköön taparomaanisovitukseen. Ainoat yllätyksen aiheet olivat se, etten ollut alipukeutunein juhlaillan katsoja, ja se, ettei katsomo ollut lähimainkaan loppuunmyyty.

perjantai 30. joulukuuta 2016

Hobitinpesässä Tukholmassa

30.12.

Taas kerran tulin pakoon liian suomipitoista vuodenaikaa tänne Tukholmaan.

Lento oli täysi, mutta Arlandan lentoasema oudon tyhjillään, samoin juna kaupunkiin. Johtuneeko vuodenvaihteen läheisyydestä? Aivan kuin kukaan ei uskaltaisi olla turistin kaltainen epästabiili olento, kun vuoden kokoinen kronomanner vaihtuu alla. Voisi kadottaa itsensä aikapaikan alijatkumoon... jetlagin vastakohtaan...

Nyt valitsemani hotelli sijaitsee 5 karkausminuuttia tulevaisuuteen, parempaa scifiä kuin Lucas-tuotannot: itsepalvelu-reception ja hissi joka lähti ALASpäin automaatin vierestä. Huoneeni on kompakti kuin scifileffan podikoti. Kolmanneksen siitä vie läpinäkyvä kylpytila. Vuoteen yllä on valtava televisio ikkunan sijalla, ja yöpöydällä tablet talon puolesta. Hotellin 200 huoneesta 60 on tällaisia hobittimaisia mediapesiä - ehkä majoitusbisneksen seuraava trendi, joka sopii meille pohjoisen asukkaille tähän aikaan vuodesta.

Eivätpä kuulu äänet tänne, vaikka vuosi ja hallitus vaihtuisivat maan päällä.


31.12.

Tänään on flunssa pitänyt hobitinpesässä. Kävelin Sveavägeniä vain sen matkaa että sain ruokakaupasta salaattia, patonkia ja mustikkakeittoa. Kaikki erityiskaupat ovat kiinni, joten ei ole syytä kiusata vointiaan tavallisissa pyhiinvaelluskohteissamme, Sf-bokhandelissa ja Dragon's Lair -pelikaupassa. Systembolaget on sentään auki. Jos vaan jaksaisi juoda kuohuviiniä Buranalla terästettynä.

Kuume helpotti vasta kun kävelin 16:ksi Dramatenille. Takarivin paikka oli juuri sopiva olotilaani. Viereen istuutui vanha herra, jolla oli talvitakki ja matkalaukku mukanaan. Kolme takimmaista riviä olivatkin miltei tyhjillään. Joko kaupungin teatteriyleisö on laatutietoista tai teatteritaiteella menee hyvin huonosti Ruotsissa, kun ei oma kansallisteatteri kelpaa juhlailtana.

Näytelmä osoittautui kolmetuntiseksi seurapiirikuvaelmaksi, jossa ei ollut mikään huonosti tehtyä, muttei muuta kiinnostavaakaan kuin puvustuksen modernit lisäkkeet: aristokraattinen isä vetää lopuksi ylleen nahkarotsin, mutta palvelija Pjotr ennustaa ja edustaa sitäkin myöhempää aikaa värjättyine hiuksineen ja korvakoruineen.

Teatterilta hotellille kävellessä Östermalm näyttäytyi ihmeen hiljaisena. Hienoston ravintolat olivat sentään täysiä, väki niissä näytti enemmän aristokraateilta kuin äskeisen näytelmän hahmot. Raketteja paukahteli jossain rannempana ja lännempänä.

Vähän ennen keskiyötä kävelin Hötorgetille, jotta muistaisin missä olin kun tämä vakuumivuosi 2017 alkoi. Kaupungin ilotulitus jäi näkyvistä rakennusten taakse, mutta torilla riitti pakanallista pauketta kuin paavin pikkukammarissa. Hotelli oli ihan hiljainen, ei edes baaria avoinna. Puuttui vain Tom Hanks puhumassa lentopallilleen.


1.1.2017

Hieman parempi olo kuin eilen, itsepalvelun checkout tuntuu silti kuin vapauttaisi itse itsensä turvapaikasta tautiseen zombimaailmaan. Kirkas taivas ja viileä tuuli, tuttu Tukholman sää, voi viettää aikaansa vain kävellen, sillä kaikki kaupat ja museot kiinni, jopa Gamla Stanissa.

Onnekasta löytää avoin mukava pizzeria Södermalmilta, kuulen isännän selittävän jotain kotiseudustaan Triestestä, se kelpaa kiintopisteeksi tässä uuden kronomantereen laidalla keikkuessa. Auringon laskiessa Tukholma näyttäytyy eurooppalaisen suurkaupungin kultaan säilötyltä kuvajaiselta, utopialta joka on yhtä häväävä kuin elämättömän vuoden ensimmäinen päivä.




Maallinen onni on siinä, että laivaan pääsee peräti 2 tuntia ennen lähtöä. Sulkeudun uuteen zombisuojakammioon, tv-kanavilla on yhtä paljon leffaviihdettä kuin hotellin luukussa. Viiniä ei haluta juoda, olutta ei jaksa kantaa. Mutta myös mukana kannetut kirjat ovat mitäkuinkin lukematta. Lentokoneessa editoin romanssileffakirjaa, jostain syystä sellaiseen keskittyminen vie eniten huomion konetta ravistelevasta etelätuulesta.

Yhden lauseen ajattelin kirjoittaa fiktiota tämän 2017 vuoden metaforaksi ja sekin on puoliksi sitaatti... Blakelta?

"Ja he syöksyivät kirkuen valitsemaansa tyhjyyteen".

Ei, Douglas Adams.

Rogue One (elokuva)

"Rogue One" -elokuvasta voisi lausua samat kiroukset kuin mitä Star Wars -tuotteen paluusta 17 vuotta sitten: näissä tietokonetehon ehdoilla tehdyissä elokuvissa ei näy tuotantovaiheen käsityö vaan jälkituotannon tuotepakkaaminen. Käsikirjoituksen ja draaman osuus supistuvat samalla eikä SW-tuotteella ole mitään annettavaa edes scifille. Jokainen uusi SW-elokuva todistaa pikemminkin Lucasin mielikuvitusmaailman kapeudesta kuin laveudesta. Tuottaja Abramsin lanseeraama synkkyys ei tuo sävyä eikä syvyyttä.

Ainoa asia missä SW-tuotteen voi todeta kehittyneen on näyttelijöiden luontevuus sinitaustojen ja animaatio-olentojen kanssa. Syy voi olla taistelukeskeisten kohtausten asenteesta: hahmot ovat aina syöksymäisillään pois kameran keskipisteestä. Koreografisoitua toimintaa varten on erityisammattilainen, joka suorittaa käsitaistelun kuin kansantanssin.

Empatiatäkynä vierailee Forest Whitaker, jonka itkuiset kasvot ja ynähtelevä replikointi viestivät jälleen etnisen uhrin tragiikkaa. Sivuhahmoina vilahtelee runsas joukko oikeastikin persoonallisia eli amatöörin oloisia näyttelijöitä, millä haetaan katupintaa fandomista. Pääosan pimatsulla (Felicity Jones) on yksi ilme, päättäväinen.

Itselleni "Rogue One" oli vielä tylsempi kuin osasin arvata. K-droidi on kyllä nokkela vastakohta lupsakkaille palloroboteille, avaruustaistelu on toki tutun komeaa, ja kuva tähtihävittäjästä vuorikaupungin yläpuolella henkeäsalpaava. Mutta onko vaikutelma kumminkaan vahvempi kuin vastaavassa konsolipelissä olisi?

Tähän nolladialogilla tyhjyytensä paljastavaan äijäangstailuun verrattuna vuoden takainen Force Awakens on fantsuilevassa nostalgiassaan lähes elokuva, jossa näyttelijät ennättävät ihan oikeasti ajatella mitä sanovat.


http://bitteinsaari.blogspot.fi/2015/12/nolostuttavan-huono-force-awakens.html

torstai 29. joulukuuta 2016

Vuoden 2016 muistettavimmat


On kohtuutonta laatia listoja vuoden parhaista kirjoista tai elokuvista. Viime kädessä painoarvo kulttuurikokemusten tärkeydelle tulee muistettavuudesta. Erityiset kirjat, juomat ja hotellit saavat muistamaan tämän omituisen vuoden 2016, joka oli niin yltäkylläinen, että sen täytyykin johtaa surkean saamattomaan vuoteen 2017.

Näistä muistia muokkaavista asioista saattaa minä, juustomuistinen ihminen, palauttaa 2016:n mieleen:

KIRJA - Simenonin romaanit, jotka sulautuvat muistissa yhdeksi tekstiksi ja kuvaksi ransk. pikkukaupungista. Kesällä luin 3-4 Simenonin teosta, joululomalla "Sumujen sataman" ja "Pieni mies Arkangelista".
ELOKUVA - Kesän lopulla katsoin pseudo-assayasilaisen "Tämän jälkeen" joka oli kuin minulle tehty. Olisin voinut seurata Huppertin opastamia älykköpiirejä loputtomiin. Vastakohta "Ellelle".
PELI - 7 Wonders Duel. Pariskuntapelinä täydellinen.
LEVY - Women of the World: Acoustic. Lavea kirjo kirkkaita ääniä, kielimaailmaltaan juurevan rikasta kahvilamusiikkia.
NÄYTELMÄ- "Keuhkot" Kansallisessa, draama ja esitys jotka buustasivat uskoni teatterin mahdollisuuksiin.
JUHLAT- romanssikirjan julkistusjuhla Gopalissa. Epätodellinen amalgaami hyviä ihmisiä.
HOTELLI - Tartossa joenmutkan maisemahotelli auringonlaskun aikaan.
IHMISET - Carinan perhe Tukholmassa, anekdoottimainen perhelisäke sumenevaan sukukronikkaan.
JUOMA- se 10% suklaaolut jota joimme Artturin leffavisassa voitonmaljana.


Passengers (elokuva)


Vasta 90-luvulla tällaiset "Passengers'in" tapaiset elokuvat siirtyivät tv- ja B-filmeistä isojen tuotantojen sarjaan. Tietokonetaustat olivat spektaakkelimaisen näyttäviä scifi-genren tarpeisiin, ja yleisötakuuksi riittivät tähdet, joilla oli taustaa genrefilmeissä. Tällaisen genreperinnön rasitteet tuntuvat vielä pitkään.

"Passengers" voisi olla kelpo tapaus idealabramaisena tv-filminä tai dvd-palana, etenkin jos siitä editoitaisiin puoli tuntia tyhjäkäyntiä. Genreä tuntevan käsikirjoittajan avulla sen novellimaisesta idealeikistä olisi voinut saada jopa erinomaisen B-tuotannon millä vuosikymmenellä tahansa. Olisin valmis ostamaan elokuvan nimeen yltäneen ideametaforan ihmisestä oman elämänsä matkustajana tai kapteenina.

Nyt tuotantoarvot jyräävät outouttamisen mahdollistavan avaruusromanssin, jossa ei ihan kehdata sanoa, riittääkö yksi partneri 90 vuoden tarpeisiin.

Avaruusromanssissa taika on suhteellista.
Tällaisenaan "Passengers" on rutiinimaista silmäkarkkia, joka luottaa liiaksi isojen tähtien kasvoaikaan. Lopputulos on kuin "Yksin Titanicilla 2". Spektaakkelisinta siinä on Jennifer Lawrencen täydellinen blondivartalo, jota esitellään vähintään parissakymmenessä vaatekerrassa, mm. verkkobikineissä, mikä käänteisesti perustelee uima-altaan osana tähtialuksen varusteluja. Jumppasalia ei sen sijaan näy 5000 matkustajan aluksella, joten Chris Pratt bodaa hymyään.

Tympeintä tässä filmissä ei kuitenkaan ole scifistinen onttous vaan utopiointi valkoisen herrarodun etuisuuksista ihmiskunnan edustajana, taas kerran. Kirjallinen sf on valovuosia edellä tätä patetiaa.



keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Kevään 2017 kiinnostavat kirjat


Kevään 2017 kirjallisuus näyttää kotimaisten teosten osalta yllättävän hiljaiselta, ellenpä sanoisi taantumalta. Käännöskirjoissa sentään ilmestyy merkkiteoksia toinen toisensa perään, jos vain kustantamojen ohjelmat pitävät paikkansa edes kausikohtaisella tarkkuudella. Nytkin mukana on kirjoja, jotka ovat vuoden (Rimminen) tai jopa vuosia (O'Brien ja Shonagon) myöhässä alunperin ilmoitetusta. Niiden julkituloon ensi kevään kuluessa ei kannata uskoa sen enempää kuin Dejah Thoriksen toiseen tulemiseen.

Ainoa hyvä puoli volyymiltään hiljentyneessä keväässä on se, että kustantamojen moninaisuus tulee itsellekin paremmin esille poimiessa parasta (Luukellot!) tai genrevelvoitetta (Raevaara) kustakin tallista.

Hämmästyttävintä ei kuitenkaan ole julkaisudiversiteetin säilyminen vaan se, miten surkeasti kustantamot edelleenkin hoitavat tiedottamisen verkkosivuillaan. Tiedot tulevista uutuusteoksista kätketään joko issuu-järjestelmän sekavaan katalogiin, joka kaatuilee mobiiliselaimilla, tai sitten häivytetään osaksi yleistä kirjaluetteloa, tai unohdetaan muuten vain tulevien julkaisujen kunnioittaminen. Esimerkiksi Hytösen Villen romaanista löytyivät kelvolliset tiedot ainoastaan Turun KIRJASTON verkkosivuilta. Jotkut genrekirjoistakin olisivat jääneet täysin huomaamatta ilman Risingin listausjärjestelmää, joka sekin kaatuilee lahjakkaasti jokaisen yksittäisen linkkauksen perästä.


Kevään 2017 toivelista arvosteltavista kirjoista:

Ville Hytönen: Jumalankoirat (Sammakko)
Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja (Wsoy)
Pasi Lampela: Kehä (Wsoy)
Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa (Like)
Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia (Teos)
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala)
Petri Tamminen: Suomen historia (Otava)
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava)
Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus)

David Mitchell: Luukellot (Sammakko)
Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset (Like)
Flann O´Brien: Hullu kuningas puussa (Viisas Elämä; ent. Basam)
Mary Shelley: Kuljeskelua Italiassa ja Saksassa (Savukeidas)
Sei Shōnagon: Tyynynaluskirja (Teos)

tiistai 20. joulukuuta 2016

Vakava leikki (elokuva)


Osataan sitä Ruotsissakin - tehdä kaikki asiat väärin elokuvan suhteen.

Pernilla Augustin ohjaama "Vakava leikki" (2016) sisältää kaikki ne virheet mitä suinkin voi tehdä historiallisen elokuvan kohdalla. Sen interiöörit ovat museokelpoisen elottomia, puvustus trenditietoista retro-osastoa, eikä mitään hyvää voi sanoa näyttelijätyöstäkään, jos päähenkilöt ovat koomisen jäykkiä ja piinallisen kiiltokuvamaisia ulkonäöltään. Puuttuu vain, että sadan vuoden takaista Tukholmaa yritettäisiin lavastaa CGI-linnoituksilla.

Täti Pernilla ohjaa harmitonta romanssia.
Ainoa syy katsoa tämä elokuva on se sama miksi se on filmattu: Hjalmar Söderbergin (1869–1941) alkuperäisen romaanin tunnettuus sekä Ruotsissa että muualla pohjoismaissa. Itselleni Söderbergin "Tohtori Glas" on ollut yksi suuria lukuelämyksiä, oikeassa iässä luettuna. Uuden Söderberg-romaanin nautiskelu elokuvan kautta, harmaana talvipäivänä, tuntui erinomaiselta idealta, sen sijaan, että olisin tyytynyt lukemaan hänen toisen suomennoksensa, "Hairahduksia".

Pieleen kuvittelin. "Vakavaa leikkiä" ei ole koskaan suomennettu, mutta elokuvan perusteella se ei ole tarpeenkaan, niin paljon imelämpi tämä tarina tuntuu olevan kuin rehdin dagdrivare-asenteen suolaama "Tohtori Glas". Silti juuri "Vakava leikki" on filmattu jo kolmesti (ja "Tohtori Glas" vain kerran).

Nimestään huolimatta "Vakava leikki" on suorastaan harras tarina nuorista rakastavaisista, jotka aviovuosinaan löytävät toisensa uudelleen - mutta ymmärtävät vähitellen, että onhan sitä elämässä tärkeämpiäkin asioita kuin tämä lemmenpolte. Välillä käydään lävitse hirvittäviä aviokriisejä ja tappavaa mustasukkaisuutta, mutta loppua kohden moiset aihelmat pyyhkäistään sivuun henkilöhahmoista luonnekuvan muutoksia mitenkään perustelematta.

Onnellinen loppu tällaisessa tarinassa on niin järisyttävän typerä, että moinen pitäisi kieltää taidealan EU-asetuksella. Myös kerronnallisesti elokuvan toinen puolisko eli toinen tunti on huomattavan löysää ja etsiskelevää kohtausten yhteen liimailua.

"Vakava leikki" on filmattu kolmesti: 1945, 1977, ja 2016.
Mikään bergmanimainen "Kesäinen leikki" tässä ei siis ole kyseessä, vaikka kesäisen saariston ja dekadentin taiteilijaelämän vapauksiin vihjataankin, ja naispäähenkilö nähdään nakuna ennen kuin elokuvaa on mennyt minuuttikaan.

Pernilla Augustin kolmas ohjaus on niin ikään mahdollisimman kaukana siitä kirjallisiin henkilöhahmoihinsa perehtyneestä tulkinnasta, mistä hänet palkittiin "Sikalat"-elokuvan (2010) kohdalla. "Vakava leikki" näyttää juuri niin tylsältä kuin yhteispohjoismainen tuotanto voi olla - ja juuri niin elottomalta kuin mitä suomalainen historiallinen filmi voisi olla, etenkin kyseiseltä epookilta. Väistämättä tulee mieleen YLEn suurtuotanto "Venny" (2003), sen museomaiset lavasteet ja koleeriset näyttelijät imitoimassa taiteilijaintohimoa.

Yleensä näyttelijätaustaisen ohjaajan elokuvalta voi odottaa edes kiinnostavaa näyttelijäohjausta, mutta "Vakavan leikin" kohdalla ainoa kiinnosta särmä on pikemminkin kameratapa: kuvaformaatti on yllättävällä tavalla vanhahtavan filmin ilmapiiriä luova 4:3 ja kameraa käytellään rohkeasti käsivaralla, milloin kohtaus uhkaa muuttua liian salonkimaiseksi. Variety-lehden haastattelussa August kertoo, että inspiraatio moiseen kuvatapaan tuli tuoreen "Humiseva harju" -filmatisaation (2011) vastaavasta ratkaisusta.

Sikäli elokuvaa voisi suositella katsottavaksi vaikkapa ensimmäiset puoli tuntia. Sen jälkeen voisi poistua kuvittelemaan loput snapsin ääressä. Tai katsoa tämän filmin sijaan se "Humiseva harju".

perjantai 16. joulukuuta 2016

Kymmenes viikko tekstisalapoliisina

Aloitin uudelleen leipätekstin stilisoinnin ja aukkojen paikkailun. Nyt puutteet sidoksisuudessa näkee nopeammin kuin kaksi kuukautta kestäneellä editointikierroksella. Saan tämän kakkoskierroksen valmiiksi ensi viikolla. Kässärin 260 sivussa on yhä sellaistakin historianlöpinää, joka ei ole ihan välttämätöntä militarismin ja kansallisen mieskuvan kehystämiselle, mutta tarvittavien poistojen arviointi jääköön testilukijoille.

Isoin rutiinihomma eli kaikkien viitteiden läpikäyminen lähdeluetteloon (niitäkin on nyt 3 erilaista!) vertaillen jää sekin ensi viikkoon. Tai joululomalle. Olen sitä tällä viikolla tehnyt tapauksissa, joissa mt-viittaukset epäselviä tai Axu laittanut kysymysmerkin sivunumeroihin, mutta se on raivostuttavan hidasta puuhaa. Välillä epäilin, ettei A ole itse lukenut joitakin 1910-luvun teoksissta (Aho, Koskenniemi, Välisalmi), mutta kyllä niistä kumminkin muistiinpanot löytyivät.

Loppuluku vaatisi edelleen stilisointia jutustelevampaan sävyyn. Nyt se on kaikkein käsitepitoisin. Toisaalta se olisi käsitepitoisuudessaan pätevä silta miestutkimukseen. Harkitaan.

Löysin kuin löysinkin Axun tiedostoista 31-sivuisen tekstin palkkasotilaista eli legioonalaismuisteluista ym vastaavista. Tekstistä kuitenkin puuttuvat yhtymäkohdat kaikkeen siihen, mitä Axu on käsitellyt Suomen sotahistoriaan nähden. Väkivallan estetiikkakin jää taaemmaksi. Parasta on siis jättää kokonaan pois tämä ammattisotilaista aiottu luku, jotta sotahistorian & nationalismin fokus kantaa läpi kirjan. Voin joskus muokata tekstistä artikkelin (postuumina yhteistyönä…), jos jaksan itse perehtyä noihin muistelmateoksiin.

Löysin myös yhden, ilmeisesti ohjaajalle tehdyn raportin työn etenemisestä. Siinä Axu toteaa, että Keeganin lukemiseen meni kuukausi, muistiinpanoja kertyi 23 sivua, ja että niiden varassa hän kirjoittaa "Väkivallan mytologian". Tämä vahvisti epäilyni siitä, että Keegan (Sodankäynnin historia) on se perimmäinen syy miksi Axu eksyi myyttisen mieshistorian sivupoluille, mongolisotureihin jne. Toivonkin, että kustantaja laittaa kirjan kanteen varoitustarran: HAITALLINEN ROMAANIN TAPAAN LUETTUNA.

Johdannosta poistin yhden niistä keskeisistä kysymyksistä, joita Axu ilmoittaa pohtivansa, koska juuri sen osalta analyysin jälkeen tapahtuva reflektointi on lähes olematonta (alunperinkin se oli keskeneräisin osa tutkimusta): ”Mikä on myyttisen soturihahmon ja hegemonisen maskuliinisuuden ihanteiden välinen yhteys? Onko ihanteellinen mies itseasiassa sotilas tai soturi?” Vastaus tähän tulee kyllä epäsuorasti lukujen sisällä ja kootusti esille kirjan lopussa, mutta ei ole syytä väittää kysymyksen olevan (tutkimuksen tapaan) reflektoitavana luku luvulta.



Vuonna kahdeksankuus (11. ja 19.12.)


Uskomattomalla tavalla piirtyy ympyrä umpeen. Tarkalleen 30 vuotta sitten osallistuin taiteidenaineiden laitoksen hautajaisiin (15.12.1986) opiskelijoiden edustajana eli idioottimaisen ulkopuolisena virkaväen keskellä. Eilen (15.12.2016) osallistuin sitten YKY-laitoksen hautajaisiin, jälleen idioottimaisen ulkopuolisena. Samalla ne olivat lyhyimmät pikkujoulut joihin olen erehtynyt osallistumaan: pöydän päähän eristyynenä söin ylikypsää possua, join kolme lasia viiniä ja läksin sitten kotiin kuin ylikypsä possu ikään. Pitäkää juhlanne.

Vuoden 1986 päiväkirjani on fossiilista polttoainetta jos mikä. Sen lukeminen toimii tyynnyttävänä tulivoimana, koska on niin helppo nähdä, ettei kerrassaan mikään ole muuttunut. Vaikka olen siirtänyt muuttokuormaani ympäri eteläisen Suomen ja railannut kymmenet kerrat ympäri Euroopan, ystävystynyt kymmeniin ja kymmeniin ihmisiin erilaisissa yhteyksissä, samaa galaksin levyistä yksinäisyyttä elämä on edelleen. Vain Pariisi puuttuu. Sen sijalla ovat vaimo ja tytär, joiden rakkaus on ehdotonta tavalla, joka ei lakkaa hämmästyttämästä romanssitutkijaa. Ymmärrän kyllä miksi ihmiset perustavat perheitä ja keksivät uskontoja. Muuta palomuuria ei ole sitä todellisuusshokkia vastaan, mitä yksinäisyys merkitsee on.

Nyt kirjoitan joulukirjeeni Unkariin, ystäville, joiden maailmankuva on niin tyystin vastakkainen, että voisimme asua eri planeetoilla. Otan siitä mittaa, tässä rakennuksessa, joka on pikkujoulun ja joululomien välissä hiljaisempi kuin ummettunut oppiministeri.




"
11.12. [1986] Torstai. Aivan vesikeli, kuin lokakuuta. Kaksi ensi-iltaa taas, tiistaina ”Kultalammen” ja tänään ”Anna Kareninan”, TTT:ssä. TTT on kiva paikka, söin paljon pikkuisia välipaloja ja santsasin konjakkia, suu täynnä palleroisia välipaloja nyökkäsin kiitokset tiedotussihteerille. Näytelmä oli hirveän raskas, kauneinta olivat porvariäitien katsomoon tuomat porvarisneidot, kultaisissa koruissa, sievät sääret tummassa verhossa. 
Tietorakenteen harjoitustyö ei tahdo valmistua, vaikka Kapteeni tarjosi tiistaina ja eilen lounaan Tammelantorin mukavassa ruokalassa. Mietin naisia: kaksi ihmistä on enemmän kuin pelkkä pari, sillä kaksi ihmistä on turvallista kuin metsä, mutta valoisaa kuin aukea. Ihmispari on merkillinen arvo yhden ja monen väliltä. Monta on pariton luku.

Huomisen Levant-bileisiin on itämaisittain tulossa tavanomainen poppoo. Olen niin turtunut, etten jaksa odottaa kuin viinin vapauttavaa voimaa. Uusi laitoslaulu valmistui, Hosis hyväksyi sen. Aviisi julkaisi Parviais-juttuni ja maksoi siitä 450 mk, suurin summa mitä lehtijutuilla olen tienannut. Kävin tänään nostamassa koko syksyn ansiot, 1450 mk, olen rikas. Ystäväni ihmettelevät kuinka minulla on varaa taas matkustaa Ranskaan, en paljasta, vaan vetoan opintolainaan. Kai minun on pakko elää elämäni yksin jo rahallisen laiskuuteni vuoksi, mikäli en löydä TTT:stä mukavaa porvaristyttöä viekoiteltavaksi runoillani. Sellainen on kokematta. Piirtelen avaruusalusta.
"


"

19.12. [1986] Perjantai. Viimeinen viikko ja vain kaksi tenttiä, ohi. Tänään pakannut, lukenut, käynyt jouluelokuvassa ”Labyrinth”, syönyt paljon ja vieläkin on valtavasti evästä matkalle. Maanantaina olin taideaineiden laitoksen hajottajaisissa, luin runoni menestyksekkäästi ja olin sammua Monostudioon, Makkosen ja Tuohimaan kanssa jutellessa. Tiistaina oli Sotaromaanin tentti, torstaina Tietorakenteen, vaikka jätin harjoitustyön ilman dokumentointia. Kukaan ei onnitellut syntymäpäivän johdosta. ”No, mitäpä tuosta!” Vasta tänään postitin Kuopioon kirjeen etten tule jouluksi; ”syvä iskuni on, viha voittamaton”. Eilinen sauna rentoutti irti koko kurjasta syksystä. Romaani kyllä eteni hienosti ihan viikon sisällä, ehkä liiankin sujuvasti. Krisseltä ja Samilta kirjeet. Kunhan Euroopan läpi pääsisin, pelkään tungosta. Minulla on enemmän rahaa matkalleni kuin kesällä, mutta on siellä Euroopassa kylmäkin. Täällä -10-20 tämän viikon. 3000 km edessä. Pakoon eikä vain kohti.
 "