KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Ei voi auttaa, sori (näytelmä)


Antti Mikkolan "Kuningatarleikit" (2012) oli jotakuinkin parasta, mitä olen 2000-luvulla nähnyt teatterissa. Niinpä pudotus on melkoinen, kun Mikkolan uusin näytelmä osoittautuukin aika tavanomaiseksi komitragediaksi, jonka komiikka ja tragiikka pelaavat molemmat Selittävän Miehen tyyppihahmolla. Kaipa se olisi pitänyt arvata. Miksi muuten näytelmän nimikin on kuin pöljimmästä pikkujouluhupailusta: "Ei voi auttaa, sori?"

Vaan miten on mahdollista, että Mikkola laati niin nerokkaat naishahmot "Kuningatarleikkeihin", mutta tyytyy helppoon huumoriin ja köykäiseen tragiikkaan kuvatessaan ikäluokkansa mieshahmoja? Miten politiikan media-aiheista voi pudottautua niin alas puskafarssin puolelle, että sijoittaa päähenkilön sidekickiksi jättimäisiä takapuolia maalaavan taiteilijaveljen?

Ehkä tuo Selittävän Miehen hahmo peittää näkyvyyden mieskunnan puolelle?

Selittävä Mies ilmaantui näytelmiin 1980-luvulla, ehkäpä erityisesti Jussi Parviaisen teoksista. 2000-luvun vaihteessa Selittävä Mies muuntui traagiseksi lähiöisäksi Reko Lundánin näytelmissä. 2010-luvulla Selittävän Miehen tyyppihahmo viimein sentimentalisoitiin Paavo Westerbergin näytelmissä. Tämän perinteen varassa moniongelmainen mies kelpaa samankin näytelmän sisällä yhtä aikaa huvittavaksi, säälittäväksi, ja vieläpä syvälliseksi hahmoksi, kunhan hän tauotta SELITTÄÄ miltä hänestä tuntuu.

Selittäminen edellyttää minkä tahansa kyökkiversion psykologisesta itseanalyysistä, mukaan lukien psykosomaattiset oireet. Selittävä Mies voi olla miten luulosairas tahansa ja sitä traagisemmaksi hän käy heittäytyessään oireidensa kouristeltavaksi tai pyrkiessään kontrolloimaan sairaalloisella tarkkuudella lähimypäristöään. Tai näin ainakin oletetaan.

Tunnistaisiko tämän komediaksi vai tragediaksi?
Mikkolan kolmelle näyttelijälle kirjoittama ja ohjaama "Ei voi auttaa, sori?" hypähtelee tyylilajista toiseen ja pysyy kasassa ainoastaan näyttelijöiden ylinopeuden ansiosta. Ilmari Muje tekee päähenkilönsä niin täydellä tunteella, että nuorempi näyttelijä ei pysyisi perässä kuin fyysisellä ylimitoituksella. Vaimoa esittää Mujeen näyttelijävaimo, Heidi Kiviharju, mikä selittää saumattoman yhteispelin niin koomisissa kuin raivopäisissä kohtauksissa. Näiden ansiosta näytelmää voi lämpimästi suositella niillekin, jotka eivät yleensä (kuten minä) katsoisi aviofarsseja. Ylenpalttiseen huutamiseen ja helpohkoon komiikkaan nähden yllättävää on se, että näytelmän keskeisin paikka on teho-osaston odotushuone.

Ollakseen kokovartalokuva suomalaisesta, keski-ikäisestä perhemiehestä, on näytelmässä kuitenkin iso aukkopaikka lasten kohdalla. Ohjauksessa tästä poissaolevuudesta on laadittu metavitsejä, jotka naurattivat jopa minua, mutta harmittavan staattiseksi tämä miehuuden syväluotaus jää ilman minkäänlaista ajatusta tulevaisuudesta ja jatkumosta.

Itse näin tästä näytelmästä TTT:n version 18. helmikuuta 2017. Teatteri Telakalla pyörivä versio kuulemma loppuu eri tavoin, mutta esityksen sävy ja sanoma ovat epäilemättä samat.


Hymyilevä mies (elokuva)


Pakko tunnustaa: yllätyin positiivisesti. "Hymyilevä mies" tuli saataville jo kirjaston DVD-hyllyyn, mutta jos olisin tiennyt tämän elokuvan vaivattoman kauneuden, olisin mennyt katsomaan sitä teatteriin, missä se edelleenkin näkyy pyörivän. Motiiviksi katsomiseen riittää ihan hyvin se, että pitkää suomalaista elokuvaa ei ole vuosikymmeniin tehty näin eloisan kertovaksi. Puolitoistatuntisen sijaan tuntui siltä kuin olisi katsonut lyhytfilmiä, jolta ei edes odoteta mitään kerronnallista kärkeä tai syventävää ihmiskuvaa.

Lyhäreiden tavoin "Hymyilevä mies" ei asetu mihinkään genreen eikä yritä mitään liian tuotannollisesti vaativaa ajankuvan suhteen. Se kertoo tositarinan 1960-luvun suurimmasta nyrkkeilylupauksesta, Olli Mäestä, mutta maailmanemestaruusottelu, johon tarina huipentuu, kestää NELJÄ MINUUTTIA ja alkaa siinä vaiheessa. kun filmiä on jäljellä 12 minuuttia. "An anti-Rocky tale", määritteli eräskin ulkomainen arvostelu.


Kyse ei ole myöskään henkilökuvasta, vaikka näin voisi kuvitella sekä suomalaisen että kansainvälityksen version (The Happiest Day in the Life of Olli Mäki) nimestä. Kaurismäkeläisen doktriinin mukaisesti kyse on persoonattoman henkilöhahmon asettamisesta helsinkiläisten huomion kohteeksi, ja tästä aiheutuvan hiljaisen huumorin tasoittelusta tilannekohtaisin keinoin: joskus pelkällä dialogilla, joskus kuvakompositiolla, kuten Ollin seuratessa hääjuhlaa sivuhuoneesta ja juhlan jatkuessa fokusoimatta taustalla.

Elokuva kulkee Jarkko Lahden esittämän päähenkilön varassa, mutta kaiken elämän siihen tuo Oona Airolan näyttelemä morsian. Kosintakohtaus bussipysäkillä on niin viisaan alleviivaamaton kuin mitä täydelliseltä lyhärifilmiltä toivoa, kerrontansa realismin tasaisesti kaikille ja kaikelle jakava näkökulma.

Isot pisteet tämä elokuva saa kuitenkin siitä, miten sujuvasti siinä käytetään lapsia osana tilanteita. En muista vastaavaa kuin sinkkubuumin parhaista aviokomedioista. Myös lapset osaltaan ovat tärkeä vastapaino sille, mitä Olli Mäeltä odotetaan, lyhärielämänsä kohottamista tähtitarinaksi.

"Hymyilevän miehen" saamaa Cannes-palkintoa sietää silti kummastella. Mitään oivallisen omaperäistä elokuvakerrontaa ei ole tarjolla, eikä harkitun rosoinen mustavalkokuvaus tuo autenttisuutta niinkään aiheeseen kuin historiantuntuun.

Käsikirjoituskin on, suomalaisittain tyypillisesti, niin draamaton ja ajatukseton, ettei sellaisen varassa mitään filmituotantoa normaalisti lähdettäisi tekemään. Ainoa varsinainen heikkous on Eero Milonoffin käyttäminen tallimestarin pahisrooliin. Milonoff näyttää ja kuulostaa enemmän 20-vuotiaalta lättähatulta kuin nelikymppiseltä maailmanmieheltä. Mitään valmentajan asennetta häneltä ei elokuvan tarjoamassa roolissa odotetakaan, vaikka sellaisenakin hänet esitellään. No, nyrkkeily on tässä elokuvassa muutenkin toissijaista.

Mutta antisankarin antidraaman katsottuaan tulee lopuksi miettineeksi, että mitähän sille vastustajalle sitten tapahtui, jota vastaan Olli Mäki otti tähtitapaukseksi tarkoitetun matsinsa?
Ja kun on sen tarinan lukenut, niin ihmettelee väistämättä, miksei nyrkkeilystä aiheena ole otettu edes hieman enemmän ideoita irti myös Olli Mäen elämäntarinaan?


Se vastustajan, Davey Mooren, tarina, johon sekaantuivat niin paavi kuin Bob Dylankin, löytyy onneksi suomeksikin kerrottuna boxing.fi-sivustolta.


tiistai 21. helmikuuta 2017

Lautapelaajan omakuva vanhuuden vuosilta


On kolme erilaista luovuuden astetta lautapelin tekemisessä: idean kypsyttely päässä (satunnaisia yötunteja vuoden verran), idean auki kirjoittaminen paperille (satunnaisia työtunteja kahden kuukauden aikana), ja idean konkretisoiminen ensimmäiseksi prototyypiksi. Kahta jälkimmäistä vaihetta ei koskaan edes toteutuisi, jollei olisi lautapelisuunnittelun kilpailua, johon tähdätä demottamaan peliänsä.

 Viime torstaina pidin ovia auki työviksen lautapelikurssin ylimäääräiselle kokoontumiselle juuri tämä kilpailu tähtäimessämme. Demotut pelit olivat amatöörivoimin valmistettuja, mutta suunnittelultaan niin virtaviivaistettuja ja pelisysteemiltään johdonmukaisiksi trimmattuja kuin voi vain toivoa. Oma pelini oli edelleen kasa paperilappuja. Eikä se viikossa ole juuri muuksi muuttunut.

Tyylikkäästi korttitableauta ja meeplejä yhdistävää Huvipuisto-peliään demokokoontumisessa esitellyt Juha totesi, että hän pyrkii valitsemaan kehiteltävät peli-ideansa sen mukaan mihin löytyy sopivia resursseja. Edes niin käytännöllisesti en millään osaa ajatella omista ideoistani.

Matriarkka-peli versio 1.1
Heti kun pelisuunnitelma saa ensimmäisen konkretisaation, siitä näkee jo, miten kiinnostava se edes VOISi olla pelaajan kannalta. Tai epäkiinnostava. Ero paperilla ja paperiksi muuttuneen idean välillä on uskomaton. Kun edes pelilaudan pitäisi herättää välittömästi mielikuvat siitä, millaista toimintaa siinä pelaajalta edellytetään, niin nopeasti koristeltu värikopiokaan ei Matriarkka-pelini tapauksessa ohjaile mielikuvitusta.

Enää ei kehtaa oikein perääntyäkään Matriarkka-pelin esittelystä Tracon Hitpointissa. Tapahtuma toki on yhtä amatöörien juhlaa muutenkin, mutta pelin substanssi tuntuu valuvan käsistä, mitä enemmän sitä ajattelee. Minkä tahansa romaanitekeleen mainostaminen moisessa tapahtumassa olisi helpompaa kuin demottamiseen tarkoitetun pelin nostaminen pöydälle: tässä olisi simulaatio simulaatiopelistä...

Opettavaistahan tällainen ideasta prototyypiksi -prosessi sinänsä on. Nyt tiedän tarkalleen, että Patriarkka-peliä varten on ENSIN rakennettava prototyyppi ja SITTEN vasta mietittävä, mihin tällä pelillä tähdätään. Samalla voi miettiä, olisiko omassa peliharrastuksessa jotain muutakin kuin "tarinallisuus", jota muuttaa konkretiaksi prototyypissä: että paperista ja pahvista leikelty abstrakti kummajainen olisikin eräänlainen yritys omaksi muotokuvaksi...

Sinisellä: ensisijainen motiivi; mustalla alla: toissijainen motiivi pelaamiseen.
Tällaisen profiilileikkauksen tosin sain jo QuanticFoundryn pelaajatyyppi-testistä: olen tyypiltäni "Low Conflict, Relaxed, Grounded, and Independent".

Tällä profiloinnillahan voisi hakea vaikka kunnallisvaalien ehdokkaaksi?

Mutta pelaajaprofiilin perusteella minulle suositellaan vain pelejä eikä politiikkaa. Niitä ovat Combat Commander: Europe, Tigris & Euphrates, Dark Moon, Mare Nostrum: Empires, Terraforming Mars, Dungeon Lords, A Feast for Odin, Cry Havoc,  San Juan, ja Glory to Rome. Yhtäkään näistä en ole pelannut, mutta kaikki ovat kyllä sellaisia, että lukemani perusteella niihin tarttuisin milloin tahansa.

Vähän kyllä epäilyttää, löytäisinkö toiselta puolen pelilautaa itseni kaltasia ihmisiä, saati pelureita.



maanantai 20. helmikuuta 2017

Vaiana (elokuva)


"Hei, pidittekö laulustani?" kysyy jättiläisrapu. Eikä se ole ainoa vaivaantunut vitsi, jolla Disney haluaa osoittaa, ettei se enää itsekään tiedä mihin lauluosuuksia tarvitaan.

Uusimmassa "Vaiana"-elokuvassa (alkup. "Moana", 2016) laulut ovat juuri ne heikoimmat, rutiinilla suoritetut osuudet. Laulujen funktio on täsmälleen sama kuin ennenkin, päähenkilön tunteiden ja sivuhenkilöiden koomisuuden ilmauksena, mutta melodialtaan ne ovat yhtä tyhjänpäiväisiä kuin tulkintoinakin. Nämä pakolliset laulujaksot tuovat myötään lisää ongelmia, kun pääosan esittäjä valitaan lauluäänen eikä näyttelemisen perusteella. Suomeksi dubatussa versiossa ässävikainen Yasmine Yamajako ei ole edes laulajana sen kummempi kuin muut vastaavat nasaalivinkunaan ja soinnittomaan vokaalin venytykseen pakotetut nykytähdet, ja ääninäyttelijänä ainoastaan siedettävä. Muut dubbaajat ovat sentään takuuvarmasti tyypitettyjä.

Kunpa "Vaiana" olisikin täysin ilman musiikkia, ja dialogia, näyttäisi pelkkää purjehdusta ja meriseikkailun sävyjä. Maksaisin siitä hyvästä kympin tähän aikaan vuodesta, sillä meren ja materiaalien animointi on kehittynyt illuusiomaisen tarkaksi. Taiteenalaa olisikin syytä kutsua ennemmin renderöinnin kuin animoinnin taiteeksi, niin toissijaista ovat vanhat animaation rutiinit tällaisessa konetehoilla pyörivässä silmäkarkissa - jossa vähäisin aikuistäky ei ole polynesialainen versio pin-up-prinsessasta, Disneyn ahnas sijoitus teinimallibisnekseen. Samaa toki sanottiin aikoinaan "Aladdinin" Jasminesta, mutta realistisin sävyin animoitu "Vaiana/Moana" on jo roisin lähellä "Sinistä laguunia".

Renderöinnin ensisijaisuus näkyy myös miespäähenkilössä, "puolijumala" Mauissa, jota Vaiana tarvitsee seikkailunsa avuksi hyvittääkseen tämän tekemän ryöstön. Jättimäisen lihaksikas Maui on tatuoitu kauttaaltaan ja kulttuuriheeroksen ainoa heikkous ovat nämä kantajaansa kommentoivat, etnogiffeinä pyörivät kuviot. Se on erittäin hieno oivallus, ja ainoa sovellus perinteisestä animaatiotaiteesta, vaikkakaan ei ainutkertainen; samaa kikkaa käytettiin ainakin "Herkuleksen" (1997) amforakuvioiden henkiin heräävissä muusissa.

Sen lisäksi, että Maui on tuonut ihmisille kaiken hyvinvoinnin, tämä on ryöstänyt äitijumalattarelta vehreyden takaavan taikakiven. Onko tämä ryöstö symboli liian ahnaasta luonnon kulutuksesta, se jää epäselväksi, samoin kuin se, mikä olikaan äitijumalattaren suhde saman saaren "laavademoniin". Myytin perustarina ja loppuratkaisu eivät oikein täsmää, etenkään, jos tarkoitus oli välittää jonkinlainen ekologinen sanoma.

Tuttua ja tavallista tässä prinsessasadussa on Tyttöjä Voimauttava Tarina, jonka Disney on  purkittanut tavaramerkikseen. Tyttöhahmojen "sankaruus" on irrotettu alkuperäisestä kulttuurikontekstista niin kauas kuin Disneyn normitarinaan tarvitaan. Elokuvan rasismi ja poliittinen epäkorrektius ovat samaa luokkaa kuin "Mulanissa", "Aladdinissa" tai "Pocahontasissa". Räikeimmillään se on paikallisväestön pelkistämisessä "kookospähkinäkansaksi". Elokuvan saamaan poliittiseen kritiikkiin, jota esimerkiksi Hesarin kaltainen julkaisu ei uskalla siteerata eikä vaivaudu välittämään, voi tutustua mm. täältä:
https://indiancountrymedianetwork.com/news/opinions/dont-swallow-or-be-swallowed-by-disneys-culturally-authenticated-moana/





sunnuntai 19. helmikuuta 2017

The Three-Body Problem (romaani)


Scifi-kirjailijaa ei yleensä paheksuta suuruudenhulluudesta, mutta Cixin Liun kohdalla tämä yksi ominaisuus on hänen kiinnostavin ja ärsyttävin puolensa. Liuta on verrattu vanhaan genreklassikkoon Arthur C. Clarkeen, ja rinnastus pätee juuri sen verran, miten lähelle uskonnollista paraabelia molempien tarinat tulevat - ja hieman ylikin.

Cixin Liun trilogian avaava romaani "The Three-Body Problem" (2006) on ollut viime vuosien tähtitapaus kiinalaisen spefin maailmanvalloituksessa, vaikka hyvää pohjaa sille ovat luoneet jo amerikankiinalaiset kirjailijat, kuten Ted "Arrival" Chiang ja kääntäjänäkin ansioitunut Ken Liu.

Romaanin luettuaan täytyy kuitenkin todeta, että tähtitapaus on kiinnostavampi kaikessa maallisen Kiinan historiakuvauksessa kuin ensikontaktin aihelmia venyttävänä scifinä. Romaanin runsas henkilökaarti on paperinohutta, ihmissuhteet kiusallisen kömpelösti hahmoteltuja. Henkilöiden sukupuolella ja iällä ei ole merkitystä, kaikki ovat vain tutkijoita, plus yksi sarkastinen poliisi ja muutama pakollinen hulluntyhmä ideologi.

Onko tämä kiinalaisen proosan estetiikkaa? Tuntuu pikemminkin tasapainoilulta poliittisen realismin kanssa. Siihenhän scifi on kaikkialla oiva lavaste, kunhan viholliskuva on reippaasti etäännytetty... neljän valovuoden taakse.

Se varsinainen scifi-osuus 400-sivuisesta romaanista kestää vain kaksi lukua (s. 377-417 pokkarissani). Näissä opettavaiseen sävyyn selittävissä luvuissa kerrotaan nimikkomaailman ihmetieteestä niin huolellisen teoreettisesti, että kirjan sisältö romahtaa tähän kovaan ytimeen: tämä osuus antaa huikean ahaa-selityksen sille, mihin satoja sivuja hörhösalaliittoteoriaa edellä tarvittiin.

Ja silti tunnen tulleeni huijatuksi. Vai vielä Kiinan Clarke. Pikemminkin konfutselainen versio Carl Saganista.

Eutanasia luokkakysymyksenä


Kovan linjan kd-poliitikko Päivi Räsänen näkyy  HS:n mielipidesivuilla vastustavan eutanasiaa kaikissa muodoissaan. Räsänen tapansa mukaan esiintyy lääkärinä, mutta puhuu fundamentalistikristittynä. Näiden uskontoa politiikkana ajavien fundisten pelkona on menettää monopoli kuoleman semiotiikassa. Puhe "armokuolemasta" kyseenalaistaa sekä "kuoleman" metafysiikan että kristittyjen kovimman valuutan, "armon", jota he annostelevat omilleen kuin fasistit rotumitaleita.

Kovapalkkainen fundis kuten Räsänen voi luottaa rikkauksiensa takaavan hänelle laadukkaan vanhuuden ja kalleimmat mahdolliset hoidot ennen exittiä. Sen, miten köyhä kuihtuu ulosteidensa ja sairauksiensa keskellä, nämä fundikset kuittaavat jumalafiktiollaan.

Pohjimmiltaan eutanasia on luokkakysymys, jota ei uskalla kohdata poliittisena, vaan halutaan sulkea se terveysalan sisäiseksi ammattietiikaksi. Kun porvarihallitukset venyttävät vanhuudesta pitkitetyn kärsimysprosessin, tämän prosessin päättäminen armokuolemaan paljastaisi luokkayhteiskunnan kaikessa armottomuudessaan.

Fundisten käsitys armokuolemasta
Ehdotankin, että eutanasian merkityksestä otetaan mittaa kytkemällä se SOTE-kysymykseen.

Keskiluokan passiivinen eutanasia suoritetaan lopettamalla kunnalliset terveyspalvelut. Paskaduuneihin pakotetun väestön kipuja puolestaan lievitetään roskaruokana annostetuilla lääkeannoksilla välittämättä mahdollisesta elinajan lyhenemisestä. Aktiivinen eutanasia sisältää aktiiviset toimenpiteet älymystön kuoleman jouduttamiseksi tämän omasta pyynnöstä. Persut ja fundikset tulevat taputtamaan studioterveiset.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Moonlight (elokuva)

Elokuva "Moonlight" (2016) tarjoaa kolme lyhäriä yhden pitkän hinnalla. Kolmeen osaan jaettu elämäntarina on toki tarkoitettu yhtenäiseksi kasvukertomukseksi, mutta elämänvaiheen painotus (lapsi, teini, aikuinen) tuo erilaisen tyylin kuhunkin osioon.

Useimmiten tällainen jyrkkärajainen osioiminen elokuvan sisällä tuo kerrontaan romaanimaisia, teemaa syventäviä kytkentöjä osioiden välille. Ei tässä tapauksessa.

"Moonlightin" ensimmäinen osio ("Little") näyttää kuin se olisi Spike Leen ohjaamaa lähiödraamaa, jossa puuttuvat perhesuhteet korvautuvat sekä yhteisön empatialla että survivaaliesikuvan roolimallilla. Se, että elokuva alkaa pitkällä ihmiset ympäristöönsä liittävällä kameraotolla ei riitä kuitenkaan pitkälle tunnelman luomiseen.

Jotain olennaista tästä kasvutarinasta puuttuu. Se mikä "Moonlightissa" korvataan hieman helpon oloisella moraliteetilla: narkkiksen pojasta kasvaa diileri, koska kukaan muu kuin diileri ei opeta poikaa kellumaan... kirjaimellisesti.

Vika ei ole ainakaan näyttelijöissä, vaan ehkä käsikirjoituksen tavanomaisuudessa. Väistämättä tulee fiilis, että Spike Lee itse tekisi tämän paljon paremmin, niin käsikirjoituksen kuin sen soveltamisessa. Sivuosissa nähtävät huumekingi Mahershala Ali ja narkkariäitiä esittävä Naomi Harris saivat  Oscar-ehdokkuudet, mutta kyse on vaivalloisten roolien katu-uskottavuudesta, ei persoonallisten hahmojen rakentamisesta. Mukava olisi kuulla, mitä mieltä Spike Lee on tällaisesta poeettisesta realismista...

Toinen osio elokuvaa ("Chiron") kuvaa teinivuotta koulussa, jatkuvaa kiusaa ja päähenkilön kasvua kaksoisidentiteetin kaksoispiilotukseen, gay-nuoreksi valkomustassa Amerikassa. Sympaattisesti jurottava pääosan näyttelijä on uskottava hahmo, mutta erottuva yksilönä vain sen edeltävän osion tarjoaman taustartiedon ansiosta. Osion puolihidas tyylilaji näyttää samalta kuin Linklaterin tai Winterbottomin dokufiktio. Draaman sijalla on alavireinen epävarmuus, mitä Chironin kestämästä paineesta seuraa tapahtuvaksi.

Kolmas osio on ilmeisesti se poliittisin osa tätä elokuvaa, koska se ei ole nimetty "Queer" vaan "Black". Vai onko "black" nyt uusi "queer"? Vasta tässä osiossa Chiron nähdään oman elämänsä päähenkilönä, kun tähän saakka hän on ollut ohjailtava ja kasvatettava. Osio näyttää tasan samalta kuin jokin tv-sarjan jakso, jossa kaksi kundia tapaa vuosien jälkeen ja kumpikin pohtii tahollaan, vieläkö kesken jääneestä teiniromanssista olisi sytykkeeksi aikuiselle rakkaudelle. Alkuperäisessä (Tarell A. McCraneyn) romaanissa tämä jakso on kuulemma pelkkää puhelinkeskustelun dialogia, mutta ohjaaja Barry Jenkins on dramatisoinut keskustelun kiltin romanttiseksi tapaamiseksi.

"Moonlight" niittää mainetta, koska se on aiheeltaan poliittisin mahdollinen solmukohta, etnisen ja seksuaalisen identiteetin marginaalista keskiöön nostava tarina. Pelkästään tällaisen elokuvan olemassaolo on iso tapaus trumpilaisessa amerikassa. Aivan eri juttu on se, mitä kiinnostavaa ja kestävää tässä "terkkuja Obaman aikakaudelta" -elokuvassa on elokuvan ystäville. Vaikka pitkät otokset avaavat ympäristöä ison kankaan arvoisesti, tiiviisti olkapään yli fokusoiva kameratapa muistuttaa enemmän tv:n intiimiä kerrontaa.

Seuraavaksi Barry Jenkins on tekemässä elokuvaa Colson Whiteheadin tuoreesta spefi-romaanista Underground Railroad (2016). Siitä voi jo odottaa oikeasti kiinnostavaa tapausta: miten aiheitaan kunnioittava ohjaaja käyttää poeettiselle realismille omistettua kameravälinettään fantastisen historian kuvittamiseen.





tiistai 14. helmikuuta 2017

Hacksaw Ridge (elokuva)

Pasifisteista on yhtä vähän elokuvia kuin muistomerkkejä, ja vielä vähemmän sotafilmejä, joissa aseistakieltäytyjä olisi sankarina. "Hacksaw Ridge" on päällisin puolin yllättävä poikkeus, etenkin Mel Gibsonin kaltaiselta ohjaajalta. Ensimmäinen tunti elokuvaa pitää kiinni poikkeuksellisesta asetelmasta kerratesssaan historiallista tositarinaa adventistista, Donald Dossista, jonka vakaumus eturintaman aseettomaan palveluun etenee kuin oikeusdraama.

Toinen tunti on vallan toista. Tiukasti jyrkänteen syrjälle rajattu taistelunäyttämö on ainutlaatuisen dramaattinen löytö sotafilmin tarpeisiin. Tätä dramatiikkaa korostaa helvetillisen karun, pommikuopista koostuvan sotanäyttämön sijoittaminen korkeuksiin, Donaldin urotyö haavoittuneiden enkelimäisenä pelastajana.

Hentoinen Andrew "SpiderMan" Garfield pääosassa on uskottavasti erottuva uhrihahmo, mutta hänen nuorekkuutensa on ihkuilevaa 2000-lukua. Sotafilmin sijaan toimintakohtaukset näyttävät urheilufilmiltä. Muuten elokuvan runsas sivuhahmojen joukko muistuttaa esittelyiltään perinteisen sotafilmin kepeää tyypittelyä. Viholliskuva on sekin yhtä tympeän yksipuolinen kuin vanhoissa sotafilmeissä. Upseeritkin ovat kivan ymmärtäväisiä aseetonta rintamamiestä kohtaan. Hugo Weaving pohjustaa juopolla isähahmolla selityksen pojan nyrjähtämiselle pasifistiksi. Aurinko paistaa läpi 1940-luvun. Vain taistelukentän peittää herkeämätön sotasumu.

Aikakauden herttaisuus sairaalaromansseineen korostaa sankarin lapsekasta viattomuutta: pasifismiin synnytään uhrin osaan, ei opita ajattelun tietä. Tällainen vastakkainasettelu on kristinuskon vanhatestamentillinen perusta, joka glorifioi 'hyvien sotien' käymisen ja niillä rahastamisen uhraamalla milloin pasifistisia hahmoja, milloin pasifistisia kansoja.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Vuonna kahdeksanseiska (8.2.)

 
Helmikuu vuonna 1987 oli yhtä epävakaata säältään kuin tänä vuonna. Oma elämä ei ollut yhtään enempää raiteillaan kuin edellisenä syksynä. Päiväkirjan muistiinpanot näkyvät harventuneen melkoisesti. Koska railaus-matkani talvisessa Euroopassa oli ollut yhtä onnekasta seikkailua, paluu Suomeen tuntui kenties siltä kuin tömähtäisi takaisin ylös pohjalle. Matkoilla juoduista oluista pidin taulukkoa, mutta sen enempää en maailmalta oppia saanut. Matkalla pelkäämistäni uhkista huolimatta kohtasin väkivaltaisia häirikköjä vasta kotiin palattua, Annalan bussipysäkiltä. Ja mummokin kuoli.

Varmaankin ainoa asia, mikä loi elämään järjestystä, oli atk-kurssien pitkäjänteisyyttä vaativat harjoitustyöt.  Lukuvuoden ohjelmointikurssissa oli oma erikoinen dramatiikkansa: kurssia luennoi professori Räihä ja harjoituksia piti tämän vaimo, assistentti Räihä. Opetusmetodina oli good cop & bad cop. Professori oli mitä lempein opettaja joka kertoi miten ohjelmointi piti suorittaa. Assistentti oli kuin paholaisen asianajaja, joka osoitti halveksuntansa harjoitustyön jokaiseen puutteeseen, ja toisinaan vaati "parempaa" selittämättä mitä se käytännössä tarkoittaisi. Harvoinpa olen analysoinut avioparia niin läheltä kuin tuossa good cop & bad cop -käsittelyssä.

Vuonna 1987 tunsin itseni sentään vielä taiteilijaksi. Pitkä runomuotoinen romaani "Yrd Yksinäisestä" oli lähetetty joulukuussa kustantajalle ja pidin sitä hyvänä. Nyt 30 vuotta myöhemmin en mitenkään ymmärrä, miksi. Keväällä se kässäri palasi kommentein "harvinainen kokeilu", mutta "runoajattelunne on kehittymätöntä".  Aloittelin sitten helmikuussa seuraavaa romaania, "yksinäisyyttäni", kuten päiväkirjalle valitin. Eihän tämä muutenkaan ylevältä taiteilijaelämältä näytä:


"8.2. [1987] Sunnuntai. Perjantaina oli TT-Frenckelissä "Juokse lempesi edestä" enskari. Eilen ja tänään kävellen kaupunkiin, huomenna lähtevät uunot Teneriffalle. Kunpa niiden kone tippuisi, perisin asunnon ja rahat, myisin autonkin ja ostaisin Tampereelta pysyvän yksiön. Sellainen pelastaisi elämäni vakaaksi. Lauantaina Solaris, valkosipulia syöviä häirikköjä kiusana.

Kaksi viikkoa sitten sekaannuin pelastamaan hakkaajilta nuoren pitkäletin bussipysäkin luona, olin juuri menossa Kuopioon mummon hautajaisiin. Tapahtuman jännitys kiusaa vieläkin. Nyt pitäisi aloittaa valmistelut vuosisadan työläisromaaniin, ensin kirjoittaa puhtaaksi päiväkirja eristäjäkesältä -85.

Viikkosavo tulee viikon myöhässä, Jyrsijälle Aamulehti. Ohjelmointikurssilla Liisa Räihä ei tahtoisi hyväksyä minun ja kapteenin ryhmätyötä. Huomenna vie kapu minut lounaalle. Veisi ennemmin Liisan. Ylihuomenna menen dj-koulutukseen YO-talolle, vien samalla ehdotuskirjoitukseni [Kuopiosta] Suomen Persläpi-kilpailuun."


Karakteeriesseen hiljainen historia


On hetkiä, jolloin humanistin työ muistuttaa lähes oikeaa tiedettä: ei analyysin tarkkuudessa vaan ensimmäisen löytäjän riemussa.

Tai ainakin kuvitteellisessa riemussa. Joku klassikkoajattelija onkin tokaissut, että kirjallisuudentutkijan työ on mahdollista vain siksi, että kuvainnollisen ilmaisun voi aina tulkita kirjaimelliseksi ja kirjaimellisen kuvainnolliseksi. Näin humanistit pyörivät kuin koirat toistensa peräpäässä nuuskimalla edellisten tulkintojen jakojäännöksiä. Humanististen julkaisujen tuoreus on yhtä arvokasta kuin lumen alta paljastuvat koiranpaskat.

Näin humanistin karakteerin luonnehdittuani voinkin tuntea nöyrää ylpeyttä siitä, että olen liittänyt itseni siihen jatkumoon, jonka sattumalta (?) löysin: karakteeriesseen hiljaiseen historiaan.

Ajatus karakteeriesseestä alkoi pykiä mielessä viime vuonna, kun etsin materiaalia tietokirjoittamisen kurssia varten ja skannasin sitä varten sekä Theofrastoksen "Luonteita" että Canettin "Avainkorvan", molemmat ikivanhoja suosikkejani. Sitten silmiini osui arvostelu Peter Mickwitzin suomennetusta esseekokoelmasta. Tajusin oitis, että moisille kirjoittaville intellektuelleille luonnetyyppi eli karakteeri täytyi olla yksi rikkaimpia lähtökohtia esseistisen ironian harjoittamiseen.

Vasta kun sain Mickwitzin kirjan pöydälleni ryhdyin googlailemaan karakteeriesseen historiaa. Ja tietysti, lajillehan löytyivät vahvat juuret ja moneliaat oksat keskeltä valistuksen historiaa. Lisäksi karakteeriesseellä on hypähtelevä jatkumo kaunokirjallisuuden, filosofian ja asiaproosan välimaastossa.

Suomessa Mickwitzin kirja on kuin ilmestys erämaassa. Essee on kirjallisessa ilmastossamme edelleenkin kummajainen, josta kyllä vähän aikaa intoiltiin esimerkiksi 2002-2004, kiitos Savukeitaan oivaltavien julkaisujen, mutta mediasavun hälvetessä huomattiin, ettei mitään poltetta esseiden tekemiseen löytynytkään sieltä tekijäpuolelta, kirjailijoista. Esseekeskustelu katosi kuin... hmm...

Vasta karakteeriesseen historiaa lueksiessa tulin  ajatelleeksi, että esseellä omana lajinaan voi olla kova huomaamaton ydin juuri karakteeriesseissä. Millä muulla esseen aihealueella ironiaa on harrastettu niin traditiotietoisesti? Millä muulla aihealueella proosallinen kuvailu ja draamallinen tyyli tukevat toisiaan täydellisesti?

Ja miten muutoin (esimerkiksi) kirjallisuusessee olisi pysynyt edes hengissä, jollei luonnetyyppejä koskevilla ajankohtaisilla kysymyksillä, joissa taitava esseisti laatii kirjallisen pilakuvan tietyn sosiaalisen piirin toteemihenkilöstä?


Ehkä ainoa syy, miksi karakteeriesseen perinne on unohdettu, onkin se, että essee itsessään on niin bastardi laji. Perinteestä voi silti hyvin puhua. Jokainen aikalaistyyppeihin paneutuva esseisti on todennäköisesti tarpeeksi koulutettu tunteakseen klassikot.

Tämän kevään tietokirjoituskurssille suunnittelinkin harjoitukseksi, että kaikki laativat karakteeriesseen, jossa päivitetään joku Theofrastoksen tai Canettin ajattomista karakteereista nykypäivään.

Tällainen aihe antaa taatusti enemmän keskusteltavaa esseekirjoittamisen tyylistä, retoriikan edellyttämästä arkiypsykologiasta ja esseiden funktiosta kuin mikään muu kulttuuriesseen aihe antaisi - mukaan lukien kysymykset siitä, miten kategorisointi ajattelun välineenä toimii paradoksaalisen hyvin juuri tässä bastardilajissa.

Kaiken lisäksi karakteeriessee voi toimia eräänlaisena horoskooppitestinä: "Mikä aikalaisluonne Sinua kiinnostaa ja miksi?" Taidehöperö? Syntisäkki? Sanapatto? Mitä tietyn luonnetyypin valinta paljastaa Sinusta ihmisenä, ja kirjoittajana? Miten pukisit hänet näyttämölle suurta monologia varten?

Vielä pitäisi kiirehtiä patenttitoimistoon merkitsemään apparaattikäsitteeni.
Karakteeriessee (®) voi olla maailmankirjallisuuden seuraava suuri trendi.




maanantai 6. helmikuuta 2017

Lautapelaajan verkkomaailma

Lautapeliharrastus on omituisella, mutta harrastajille oireellisen tyypillisellä tavalla kiihtynyt kahden vuoden sisällä. Pelikokoelma tuplaantui tässä ajassa, ja enimmät verkkomaailmaan tuhlaamani tunnit vietän lautapeliaiheisilla sivustoilla. Harrastuksen virtualisoituminen on omituista - vaan ei ehkä tältäkään osin tavatonta - koska lautapelaaminenhan edellyttää suht tiivistä sosiaalista verkottumista IHMISTEN eikä laitteiden välillä.

Useimmista muista lautapeliharrastajista erotun sikäli, etten pelaa laisinkaan digipelejä, paitsi muutaman kerran vuodessa lapsen kanssa Skyrimiä tai Most Wanted -sessioita. Kiusaantuneena ja samalla nolon ylpeänä pelikokoelman kasvamisesta pyrin keksimään jatkuvasti uusia syitä, miksi lautapelaaminen kehittää ihmistä, sen ohella, että omatkin pelidesignit pyörivät päässä enemmän kuin varsinaisten työprojektien suunnitelmat, romaani- ja tietokirjadispositiot.

Ehkä on aika arkistoida näkyville, mihin kaikkeen kaltaiseni lautapelaaja kuluttaa päivittäin ja viikoittain aikaansa vuonna 2017.

Tärkein foorumi on tietysti BGG eli boardgamegeek. Se on kuin temaattinen verkko verkossa, josta löytäisi periaatteessa kaiken mitä haluaa tietää tai keskustella lautapeleistä - tai uneksia. Lautapeliharrastusta luonnehtii parhaiten harrastajien itsensä lanseeraama termi "cult of the new", millä tarkoitetaan uusien pelien suorastaan kulttimaista suosiota, lapsekasta uutuudenviehätystä, jossa kauniit pahvikannet ja poikamaisen jännittävät muoviminiatyyrit saavat jokaisen päivän tuntumaan joululta. BGG ruokkii etenkin kaltaisteni aloittelijoiden kiinnostusta vrituaalisella kultavaluutalla, jota voi saada mm. peliarvosteluja tai kiinnostavia keskusteluavauksia tekemällä. Sivuston merkityksen harrastuksen solmupaikkana voi tiivistää numeroiksi: pelkästään viime vuonna BGG:hen rekisteröityi 250 000 uutta pelailijaa.

BGG:n ohella harrastaja vilkaisee muutaman kerran viikossa peliaiheisia blogeja. Omat suosikki ovat Space-Biff ja As a Board Gamer. Näiden aktiivinen seuraaminen perustuu uusien peliarvostelujen ilmestymiseen. Esim. Cardboard Republic julkaisee arvosteluja enää harvoin, joten luen sitä satunnaisesti. Tiettyä aihetta koskevaa tietoa voin etsiä erikseen Boardgame Designers -sivustolta, mutta sinne en tohtisi itse avata keskustelua, vaan teen sen ennemmin BGG:ssä.

Muita viikoittain seuraamiani peliarvostelujen blogeja ovat islaythedragon ja Board Game Quest. Jonkinlaiseen institutionaaliseen asemaan nousseet blogit eivät kuitenkaa ole välttämättä kiinnostavia kaikille. Esim. The Board Game Family on tylsän konservatiivinen eikä sen peliesittelyjä voi pitää arvosteluina. Tavattomaan suosioon noussut Shut Up & Sit Down taas on minun silmissäni tekohauska, vaikka arvostelujen laatukriteerit ovat hyvin kohdallaan. Etenkään en jaksa katsoa pelien videoarvosteluja ja -esittelyjä, joiden varassa SUSD on maineensa kerännyt.

Ehkä kerran kuussa tulen tarkastelleeksi BGG:n top100-listausta, enkä niinkään uusien suosittujen pelien menestystä seuratakseni (sen kyllä huomaa kauan ennen BGG-huipulle pääsyä), vaan jotta muistaisin mitä aukkopaikkoja peliharrastuksessani piilee. Pelien pitää kuulemma olla vähintään viisi vuotta vanhoja ennen kuin niiden "todellinen" arvo asettuu kohdalleen harrastajien top100-reittauksissa. Kymmenen vuoden jälkeen niihin suhtaudutaankin jo ikivanhoina klassikkoina...

Kerran viikossa vilkaistavia verkkosaitteja ovat myös BGG:n uutiskooste Geek Weekly ja jotkin erikoistuneemmat blogit arvosteluineen, kuten BoardGameBuds, Mechanics & Meeples ja useamman aktiiviharrastajan arvioita kokoava Opinionated Gamers.

Vähintään kerran kuussa tulee pelatuksi isommalla porukalla, joten silloin tukea pelivalintaan hakee  BGG:n keskustelufoorumin How Many Players -listauksesta. Pelien ostamista en harrasta aktiivisesti, joten ulkomaiset verkkokaupat jäävät kuukausittaiseen visiteeraukseen, mutta kiehtovan erilaisia pelejä voi nähdä tarjolla esim Philibertin boutiquesta.

Tänä talvena uusia blogilöytöjä ovat olleet Unboxed, Boardgames that tell stories, The Daily Worker Placement, ja Nonsencical Gamers. Ne eivät näytä  yhtä kiinnostavilta kuin vanhat tutut blogit, mutta vaikuttavat erikoistuneemmilta näkökulmaltaan. Analyyttisemmin pelaamiseen ja pelisuunnitteluun suhtautuvat sivustot eivät kuitenkaan ole välttämättä erityisen syvällisiä tai opettavaisia, sillä ludologiassa jokainen tuntuu keksivän samat asiat uudelleen ajankohtansa menestyspelien perusteella. Esimerkiksi totisen kapeakatseinen Games Precipice näyttäisi kuitenkin olevan hyödyllinen sivusto ihan jo siksikin, että se käyttää erittäin huolellisesti rinnakkaisia esimerkkitapauksia osoittaakseen miten tietyt laadulliset ominaisuudet (kuten ratkaisevien valintapaikkojen ominaisuudet) erottavat pelejä toisistaan tämän laadun määrässä. Suurin suosikkini lautapelien analyysissä, Ludologyn podcastit, ei tällaiseen vertailuun pystyisi jo mediuminsakaan puolesta.

Suomalaisista sivustoista tärkein on lautapeliseuran foorumi, josta tosin käyn päivittäin lukemassa vain kauppapaikkaa. Mikäli haluaa tehdä jonkin hyvän löydön, ostajaksi on näköjään osuttava parin tunnin sisällä myynti-ilmoituksen julkaisusta. Kaupankäynti on kokemusten mukaan sekä BGG:n marketilla että seuran kauppapaikalla niin sujuvaa ja luotettavaa kuin vain harrastajapiirin sisällä voi olla. Toiseksi eniten luen foorumilta pelipäiväkirjoja, joiden mielipiteet peleistä paljastavat varsin pian missä uutuuspeleissä on oikeasti ainesta eikä vain kulttihypeä.

Mikko Saaren pyörittämän Lautapelioppaan arvostelut ja artikkelit ovat sisällöltään samaa kuin ulkomaisilla sivustoilla, mutta suomeksi ne samat ajatukset ja käsitteet saavat kuitenkin ihan erilaisen konkretian. Oppaan juttutarjonta on viime vuosina niukentunut, mutta opasta on välttämätöntä seurata, koska kotimaisia peliblogeja en pysty lukemaan; suomalaisten blogien asenne on liiaksi poseeraava ja epäanalyyttinen verrattuna ulkomaisiin. Näin varmasti omanikin.

Suomalaisten pelikauppojen sivustoilla sen sijaan käyn tarkalleen kuukauden vaihtuessa - nähdäkseni tarjoukset. Tällä hetkellä pelikokoelmassamme näkyy olevan 114 peliä, joista uusin on lapselle eilen lahjaksi annettu "Karuba". Lapsi pelasi sitä kanssamme kerran, me vanhemmat keskenämme kahdesti. Sitten kukin palasi omalle verkkokoneelleen.






Presidentti (tv)


"Presidentti" -tv-sarja on kuolleinta ja kaavamaisinta mitä Ylen kanaville on aikoihin saanut tuotettua, massiivinen mahalasku jo syntyessään. Sarja todistaa osaltaan, että mitä suurempi aihe, sitä vähemmän omaa ajattelua mikään osapuoli voi ja uskaltaa tuoda Ylen ykköspaikalle, sunnuntai-iltaan.

Jo ensimmäinen puoli minuuttia näyttää siltä kuin tekijät yrittäisivät itse kutistaa teoksensa: tasaisen elottomasti valaistulla kujalla kaksi miestä mutisee jotain tupakoinnista. Tuotantotaktiikkana on ilmeisesti eräänlainen self-handicapping: 'näin halvoilla resursseilla on tehtävä tv-sarjaa, joten enempää ei voi odottaa sisällöstäkään'.

Haluaisinpa nähdä miten tuottaja, Zodiak Finland, yrittää kaupitella näin halvan näköistä ohjelmaa ulkomaisille kanaville. Vallan piirejä edustavat miljööt eivät olisi uskottavia edes kunnallispolitiikan draamana, saati valtakunnan. Jokainen kohtaus jatkaa kliseillä, drama rakentuu kylpytakin nokasta ärähteleville päille. Eikö Esko Salminen kykene näyttelemään enää seisaaltaan?
Presidentti Emmental ja paperinohut realismi

Kenen ehdoilla fiktio kyyristelee, kun pitäisi käsitellä politiikkaa aikuisten oikeasti? Tuntuu kuin haavikkolainen visio lähihistoriasta suurimpana mahdollisena valheena olisi huolella haudattu ja iäksi menetetty. Luulisi, vähintäänkin, että Suomessa (johon Zodiak Finland ainakin nimellisesti kuuluu) olisi opittu jotain BBC-tuotantojen äärellä kuolatessa. Mutta "Presidentti" näyttää valmistuneen rahalla vuoratussa umpiossa, niin kuin oltaisiin 1980-luvulle museoidussa Tohlopissa.

Ehkä Ylen ostotarjouksiin kuuluu, että mahtipontisen aiheen alla kansalle voi syöttää ajatuksetonta nollaohjelmaa, jonka nykyhetki on syvällä kekkoslovakian kabineteissa. Siksi käsikirjoitus on tilattu historiallisiin hömppäromansseihin erikoistuneelta, eläkeosastolta rullatulta Kirsti Manniselta.

Näin saadaan turvallisesti taaksepäin nojaava näkemys: presidentti Emmental & dementiasuomi, tarjolla paperinohutta realismia ja juustohöylädialogia.

Zodiak Finlandin emoyhtiö mainostaa itseään nettisivuillaan: "Zodiak Media on yksi johtavista tekijöistä median maailmanmarkkinoilla." Ilmeisesti laatu on täsmälleen yhtä surkeaa kuin mitä on budjetti maailmanmarkkinoihin verrattuna. Ja kun ei mitään (Ylellä) odoteta, niin ei pyritäkään muuhun kuin halvimpaan ja helpoimpaan mahdolliseen kopioon muista valtakorruptiota käsittelevistä sarjoista.