KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

17.-20.8. Mökillä Savossa
25.8. Hyvinkäällä pelipäivä
1.9. Työväenkirjallisuuden päivässä
15.9. E & M häät Siurossa
29.9.- Matkakertomusten kurssi Sampolassa
1.-5.10. Bremenissä IAC:ssa
6.11.- Tietokirjoittaminen I -kurssi tiistaisin



tiistai 14. elokuuta 2018

Bergman: Yksi vuosi, yksi elämä (elokuva)


Ohjaaja Aki Kaurismäki on henkilönä hauskempi kuin hänen elokuvansa, mutta miten Ingmar Bergman voisi päihittää tuotantonsa? Seksin määrällä?

Bergman ohjaa kuolemaa Seitsemänteen sinettiin (1957)
Juhlavuoden kunniaksi valmistunut Bergman: Yksi vuosi, yksi elämä (2018) on niin keskinkertainen elämäkertadokumentti, että sellaista ei pitäisi päästää filmiteattereihin, vaan pitää se television puolella, missä se voisi sentään sivistääkin joitakin katsojia ja käännyttää heitä Bergmanin elokuvien pariin. Ihminen, joka menee katsomaan tätä dokumenttia teatteriin, todennäköisesti tietää jo kaiken ja enemmänkin kuin mitä dokumentissa kerrotaan.

Jane Magnussonin ohjaamassa dokumentissa ei ole muuta fokusoitua, dokumenttilajilta odotettua käsittelyideaa valtavalle materiaalille kuin vuoden 1957 valitseminen avaimeksi koko ohjaajan elämään ja tuotantoon. Kunpa vaan Magnusson olisi malttanut keskittyä ihan vaan tuon yhden vuoden kaikkiin teoksiin, elokuvien ja näytelmäproduktioiden analyysiin.

Mutta dokumentti avataan elämää suuremmalla kysymyksellä miten Bergmanista saattoi tulla niin maailmankuulu, ilmeisestikin historian palkituin elokuvaohjaaja. Tähän lähdetään keräämään vastauksia sieltä täältä vailla muuta jäsennystä kuin Bergmanin elämänvaiheet. Jotkut haastateltavista on valittu ilmeisesti siksi, että Barbra Streisandin kaltaisellakin täysin sivullisella hönöttäjällä ("Olin niin kateellinen Elliottille, että suuri Bergman ohjasi häntä...") taataan sentään dokkarin kansainvälinen levitys. Materiaalivalinnat eivät tule perustelluiksi, ei myöskään erityyppisten haastattelujen erilaiset käyttötavat, kuten kuuluisien ohjaajakollegoiden lyhyet tokaisut aiemmasta Bergman-dokkarisarjasta. 1970-1990 -luvut mennään lopulta huitaisten ja ihan loppuun tarvitaan kiltin kohtelias, ruotsalainen lopetus.

Kaksi skuuppia dokumentissa on tarjolla, toinen natsikortilla  ja toinen sensuroidun perhehaastattelun ensiesityksenä, mutta eivät ne erityisesti heilauta käsityksiä Bergmanista ja vielä vähemmän tämän elokuvista. Mitä sitten, jos Bergman nuoruusvuosien Saksassa oli hurahtanut natsismiin ja myöhemmin kielsi sen? Oli niitä sota-ajan natsien kumartajia pitkät rivit muitakin niin Suomessa kuin Ruotsissa, ja ihan pätevältä kuulosti Antti Alasen selitys, että Bergmanilla oli tapana kerätä kontolleen kaikenlaista häpeänainesta millä poseerata, mukaan lukien natsikortilla leikittely.

Yhtä epäkiinnostavia Bergmanin OHJAUSTEN kannalta ovat anekdootit siitä, kumpaa veljeksistä Bergmanien isä oikein kurittikaan tai millainen diktaattori Bergman oli sekä elokuvaprojekteissa että  teatterin lavalla.

Ainoa syy katsoa tämä dokumentti on harvinainen kuvamateriaali ja ne muutamat särmikkäät haastattelut, joissa muutamat näyttelijät kertovat konflikteistaan Bergmanin kanssa. Ja juu, onhan siellä pari hauskaa anekdoottia, mitkä värittävät neron hahmoa asiaankuuluvasti, etenkin pieni tarina siitä miksi Bergmanin täytyi pyytää anteeksi sirkuskarhulta saadakseen sen filmiinsä.

Mutta Bergmanin taiteesta tämä Yksi vuosi, yksi elämä ei selitä yhtään mitään.
Esimerkiksi kuvaaja Sven Nykvist mainitaan nimeltä kerran, muttei kertaakaan käsitellä hänen osuuttaan ohjaajan maineikkaan tyylin syntymisessä, kuten ei muitakaan elokuvataiteen joukkotyön edellytyksiä.

Sikäli tämä tällainen elokuvadokkari on häpeäksi elokuvataiteelle.







keskiviikko 8. elokuuta 2018

Arvostelut kirjallisista väärennöksistä ja Krohn-esseistä


Samaan aikaan viidakossa: arvosteluni Nyqvist & Ojan kirjallisia väärennöksiä käsittelevästä teoksesta sekä Lyytikäisen Krohn-esseistä ovat viimein ilmestyneet.

Esitän ensimmäisessä arvostelussa toiveen, että kustantajien kannattaisi värvätä ennemmin väärentäjiä kuin luovuuteensa luottavia runoilijaluonteita.

Muita arvosteluja ei kesällä ollutkaan työnä, paitsi harrasteihin kuuluva Now Write! -oppaan arvostelu syksyn Kosmoskynään sekä kauhuoppaan arvostelu syksyn Porttiin.

Bruttotulot koko tältä kesältä ovat siis about 100 euroa. Revin siitä huumoria eli asennesappea.

maanantai 6. elokuuta 2018

Hutchinson: Shelter (romaani)

Dave Hutchinson ottaa nyt kaiken irti Eurooppa-sarjansa (2014-2018) tuomasta maineesta. Ennen tänä syksynä ilmestyvää, sarjan päättävää (?) romaania hän on lyhyessä ajassa julkaissut scifi-pienoisromaanin ja aloittanut aivan uuden (yhteistyö-)sarjan nimeltä Tales of the Aftermath.

Avaruusscifiä edustava pienoisromaani Acadie (2017) ei saanut järin innostunutta vastaanottoa, mutta uuden sarjan avaava Shelter näkyy herättäneen odottavan kiinnostuneita kommentteja. Ja odotusarvoillahan sarjoja myydään; ei suinkaan KIRJALLISTEN keinojen täydellistymisen odotuksilla, vaan some-odotuksilla: toivotaan sarjasta ILMIÖTÄ jossa kannattaa olla mukana alusta alkaen, ihan kuten Martinin sarja on spefi-lukijakuntaa hartaasti opettanut media-arvokkuutensa löytämisessä.

Eikä se mikään ihme olisi, jos Tales of the Aftermath -maailma kelpaisi alustaksi tv-sarjalle. Niin helppoa se on proosana ja niin tuttua spefinä niillekin, jotka eivät spefiä lue. Kyseessä on erittäin perinteinen kauhuskenaario globaalin katastrofin (tässä asteroidien) tuhoamasta planeetasta, jolla sivilisaatiot sinnittelevät nälkäkuoleman rajalla. Hutchinsonin ainoa omintakeinen idea on keskittyä sellaiseen vaiheeseen toivotonta skenaariota, jossa toivo vielä herää: miltei 200 vuotta kestäneen "Pitkän Syksyn" jälkeen ilmasto alkaa palautua ennalleen ja yhteisöjen sirpaleet pohtia minkä verran ne voisivat palauttaa infrastruktuuria.

Mikä sitten on saanut Hutchinsonin kuvaamaan niin antaumuksella sivilisaation rippeistä rakennetua keskiaiaikaista yhteiskuntaa jatkuvine rajariitoineen ja kiertelevine rosvojoukkoineen?

Omalaatuinen selitys osui eteeni tänään Guardianin verkkouutisesta: Britanniassa on yllättävässä nousussa maatilallisiin kohdistuva järjestäytynyt rikollisuus. Ja vastareaktiona tähän:
"In an attempt to frustrate the criminals, farmers are incorporating medieval measures into their security, according to the 19th Rural Crime report."

Uuden sarjan aloittavaa Shelter-romaania on kritiikeissä kuvailtu brittiläisen "cosy catastrophe" -perinteen jatkajaksi. Sitä se totisesti on. Mielettömyyksiin asti. En muista toista romaania sitten Blytonin Viisikko-kirjojen, jossa kuvailtaisiin niin autaasti mukavan vuoteen ja lämpimän aamiaisen ihanuutta. Välillä Shelterin sankari ja antisankarit tietysti joutuvat kamaliin vaikeuksiin, väkivaltaa ja surkeaa säätä ja keskitysleirimäisiä dystopioita on luvassa kuten amerikkalaisissa katastrofikuvauksissa. Mutta aina jostain löytyy pullollinen satavuotiasta viskiä tai luotettava brittiläinen tiedustelupalvelu (!). Otapa siinä sitten tosissaan katastrofin mittasuhteet, että ihmiskunta on kadottanut muistinsa ja moraalinsa.

Tales of the Aftermath -sarjaa ei siis voi suositella Eurooppa-sarjan selättäneille lukijoille. Hutchinsonin erityislahjakkuus on yhteisöjen kuvaamisessa pienten konkreettisten elämäntapaa hahmottavien yksityiskohtien kautta, minkä päälle sitten ripotellaan brittiläisen vakoojakirjallisuuden paranoiaa erittäin hallitusti ja harkitusti.

Mutta Eurooppa-sarjassa tämä kaikki kutoutui ällistyttäväksi psykohistorialliseksi kokonaisuudeksi, jossa jokainen romaani mullisti edellisen luomat odotukset. Shelterin perusteella mitään vastaavan mittaluokan ja kirjallisen notkistelun todistavaa ällistys-momenttia ei ole luvassa Aftermath-sarjassa.

Ja, sivumennen sanoen, Shelterin kansi on kamala. Niin kamala että sitä voi pitää varoituksena sisällön löpöstellyistä ja söpöstellyistä katastrofiaineksista.
Kommenttini Eurooppa-sarjan kolmesta ensimmäisestä kirjasta, joita muiden tavoin kuvittelin valmiiksi trilogiaksi, löytyvät blogistani.


EDIT: Aftermath-sarjan toinen kirja, Haven, näkyykin juuri (9.8.) ilmestyneen. Sen tekijä on Adam Roberts, mikä ei välttämättä merkitse kiinnostavampaa kirjaa, mutta sentään kekseliäämpää sarjaa: miten seuraava kirjailija jatkaa edellisen pohjustamista tapahtumista ja aihelmista.





sunnuntai 5. elokuuta 2018

Mission Impossible: Fallout (elokuva)


Kesäkauden blockbusterit ovat kuoleva leffatyyppi. Enää Hollywood ei yritä mitään erityisen isoa, tuotannollisesti laskelmoitua genrefilmiä kesäksi. Kesä on yhtä digikuollut kuin pohjoisen pallonpuoliskon luonto, eskapismi menettänyt liikevoimansa.

Nyt tv näyttää mallia elokuville. Kesän OLETETTUJEN blockbustereiden aallossa ennätti saapua MI-sarjan Fallout-elokuva, jossa kaikki on yhtä ylituotettua kuin tv-sarjan tiivistävässä pilottijaksossa voisi olla. Ironista itsetietoisuutta voi tällä konseptilla harjoittaa vapaasti, samoin genrekohtaisia kolmoishuijauksia juonessa, ja affektikohtausten ylittämistä paikallisesti: takaa-ajo on juuri tietyssä suurkaupungissa asteen komeampi kuin genren odotusarvo ko. kaupungista, nyrkkitappelu on humoristisesti kolkompi ja loppukamppailukin asteen kerroksisempi kuin odotusarvo. Kaikessa näkyy supertuottaja J.J. Abramsin taito tiristää viihdebrändin konseptista esiin ydinaines.

Henry Cavillin robottimaisen olemuksen castaaminen oravamaisen Tom Cruisen rinnalle tuo elokuvaan sellaista genreviisasta ironiaa, jota MI-sarjassa ei ole aiemmin nähty. Kohtaus pariisilaisessa miestenvessassa taitaa olla ensimmäinen kerta historiassa, kun örmäkässä action-elokuvassa uskalletaan veistellä homovitsejä sankarista? Se ei onnistuisi ilman Cavellia ja tämän Teräsmiehestä lainautuvaa gay-karismaa.

Tätä tällaista tuotanollista viitseliäisyyttä arvostaa, vaikka elokuva omassa taiteessaan jäisi kauaksi kaikesta mitä käsikirjoitukselta, näyttelijöiltä tai ohjaajalta sietäisi odottaa. On niin tylsä kesä. Tähän on tyydyttävä.

MI: Fallout on tarinaltaan löysempi ja kierrätetympi kuin aiemmat sarjan osat. Se miten päähenkilö Ethan Hunt kehittyy hahmona, rakennetaan edelleen lisäarvoksi lykättyjen naissuhteiden varaan. Huntilla ei ole jamesbondien tavoin aikaa iloita edes kollegoista, ei edes tajua kommentoida rakkauselämän korvaamista juoksuharjoitteilla. Hunt on niin hölmön totinen hahmo, että sille ensimmäistä kertaa sarjassa ivaillaan, tosin kunnioittaenkin kuten eräässä naispoliisin kohtauksessa.

Fallout eroaa sarjan edellisistä elokuvista ennen kaikkea siinä, ettei mitään erityisiä "mahdottomia" skenaarioita ole ratkaistavana. Sen sijaan Huntin ylihyveellinen, yliempaattinen hahmo kuvaillaan mahdottomaksi nykyiseen maailmaan nähden. Hänen pahin vihollisensa ei ole enää huippu_älykäs_ rikollisjohtaja, vaan yliluonnollisen flegmaattinen pahis. Puuhasteluun ja pinkomiseen erikoistunut Hunt ei tiedä miten ratkaista moisen pahiksen superkyky vetää maailma mukanaan ydinpöntöstä. Kaipa moinen hahmo sitten edustaa kauheinta luonnetyyppiä, minkä digikauden levottomuuteen tottunut viihdekuluttaja voi kuvitellakaan.