KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

6.11.- Tietokirjoittaminen I -kurssi tiistaisin
31.12.-3.1. Tukholmassa lomalla
26.1.2019 Juhlakattaus-näytelmässä (Tukkateatteri)



perjantai 31. elokuuta 2018

Salaisuuksien illallinen (elokuva)


Salaisuuksien illallinen (2016) on luokiteltu draamakomediaksi, joka on eräänlainen "kuolleena syntyneet" -kategoria vailla kelvollista käsikirjoitusta tehdyille elokuville. Ranskalaiset osaavat tämän genrekumajaisen taitavasti, amerikkalaiset ainoastaan romanssin avulla, ja saksalaiset eivät sitä edes ymmärrä. Mutta entäs italialaiset?

Salaisuuksien illallinen on samanlainen yhden idean varaan rakennettu puhuvien päiden elokuva kuin saman ohjaajan, Paolo Genovesen tämänvuotinen Jokainen haluaa jotain. Elokuva oli helposti saatavilla kirjastosta, koska italialainen draamafilmi menettää Suomessa yleisötuoreutensa yhtä nopeasti kuin tiskiltä haetut tortellonit. Purkillinen Mamma mia -eksotiikkaa sen sijaan myy iankaiken, koska siinä on ruotsalainen musiikki eikä tavuakaan ikävää draamaa.

Mutta jos rakastaa teatterimaisia elokuvia, tämä  Salaisuuksien illallinen on parhaita devareita, mitä kirjastosta voi syysillan iloksi löytää.

Rakenne, minimalismi, fantisointi ja näyttelijäsuorituksiin luottaminen tekevät elokuvasta ainutlaatuisen aivan kuten tv-sarjasta adaptoidussa Jokainen haluaa jotain. Kolme pariskuntaa ja yksi sinkku kokoontuvat illalliselle, jossa rutiinien särkemiseksi aloitetaan vaarallinen seuraleikki: jokainen laittaa kännykkänsä pöydälle ja kaikki saavat kuulla sekä keskustelut että viestittelyt. Tiheässä tahdissa jokaiselta seitsemästä paljastuu ikävä salaisuus, joka särkee ystävyyksiä ja avioliittoja.

Skandaalien runsaus olisi yksistään koomista, jollei Genovese käyttäisi syyllisten paljastumisia uuden temattisen tason rakenteluun: paljastusten tiheys on suoraan verrannollinen siihen, miten digiviestien tihentämässä maailmassa elämme. Tämä teema on paljon perustellumpi taustoitus paljastusdraamalle kuin jossain Lars Norénin ruotsalaista pikkuporvarillisuutta ruoskivissa paljastusdraamoissa.

Aivan elokuvan lopussa seuraa viimeinen yllätyskäänne, jolla elokuvan sisäisessä maailmassa selitetään, miksi tällainen paljastusten vyöry osui juuri yhteen iltaan.  Tämä loppuun sisältyvä opetuslauselma on latteahko: OLISIKO SITTENKIN PAREMPI ETTEMME TIETÄISI TOISTEMME SALLAISUUKSIA. Mutta latteutta paheksuessa kannattaa vielä pysähtyä siihen aivan viimeiseen kuvaan, jossa tarinan arvoituksellinen sinkku pysäyttää autonsa keskelle kaupunkia ja alkaa jumpata sen vierellä - koska hänen puhelimensa käskee niin...

Salaisuuksien illallisen alkuperäinen nimi on Perfetti sconosciuti, siis sama kuin kansainvälisessä levityksessä käytetty Perfect Strangers, mikä välittää paremmin filmin teeman kuin italialaisella ruokakulttuurilla houkutteleva suomalaistus. Molemmat nimet kyllä täyttävät lupauksensa kuluttajan kannalta: tätäkin filmiä voi suositella nautittavaksi lämpimän kumppanin ja kylmän valkoviinin keralla.

Espanjalaiset ovat tehneet elokuvasta oman sovituksensa 2017, niin ikään samalla nimellä. Intiassa elokuvasta on ilmestynyt tänä vuonna adaptaatio nimellä Loudspeaker, mikä parhaiten esittelee tarinan varsinaisen päähenkilön: kirotun kännykän.


perjantai 24. elokuuta 2018

Jokainen haluaa jotain (elokuva)

Jokainen haluaa jotain (2018) on vuoden pohjanoteeraus elokuvien nimien lokalisoinnissa ja pätevä todiste siitä, millainen on Finnkinon asenne elokuvataiteeseen.

Noin muuten voisi nostaa hattua viihdeketjulle siitä, että tällainen tv-sarjan estetiikalla toteutettu älykköfilmi tuodaan monisalikuluttajien katsottavaksi. Neljä tähteä filmille ja viides maahantuojalle!

Torstaina 23.8. Jokainen haluaa jotain -elokuvan iltanäytöksessä oli lisäkseni vain neljä ihmistä, niistä kahdella iso kokis ja popcorn-tösä eväänään. Tokko tiesivät mihin tulivat… Vaikka ensimmäiset puoli tuntia kadehdinkin heitä eväiden ottamisesta. Elokuvassa nimittäin syödään ja juodaan koko ajan. Ja puhutaan. Loputtomiin. Eikä mitään tapahdu.

Tuumin, että tämä on kyllä eka kerta kun lähden maksamastani elokuvasta kesken pois. Niin oudon simppeliltä ja jankkaavan telkkarimaiselta tämän italialaisen draamafilmin minimalistinen kerronta tuntui: kokeillaan kuinka monta eritavoin paheellista tyyppihahmoa tulee jututtamaan paholaista tämän kulmapöytään kahvilassa.

Mutta sitten, jossain puolen tunnin paikkeilla, Jokainen haluaa jotain tarjosi juuri sen käänteen mitä siltä odottikin: selityksen miten vierailevat sivuhahmot kytkeytyvät toisiinsa. Ja sitten, vähitellen, elokuva alkoi solmia lankoja yhteen juuri oikeassa rytmissä. Elokuva oli selvästi jaettu viiteen näytökseen (ehkä alkuperäisen tv-sarjan rakennetta noudatellen), joista jokaisen lopussa kahvilan komea tarjoilijatar replikoi samat tulkinnat mitkä pyörivät katsojan päässä: mies on faustinen kauppamies; mies kompensoi traagisen ihmissuhteen päättymistä; mies on terapeutti? Uskonsa menettänyt nunna hymyilee heittäessään kysymyksen, voisiko mies olla paholainen.

Puuttui vain se ilmeisin selitys, että kyseessä on metakertomus kirjailijasta, joka testaa henkilöhahmojansa antamalla näille vaikeita, muttei - kuten mustapukuinen mies monta kertaa toteaa - mahdottomia tehtäviä. Tätä metaselitystä tuki se, että kahvilan nimi on The Place, sama kuin elokuvan alkuperäinen nimi.

Jäin odottelemaan sitä ilmeisintä tulkintaa, ja aloin pitää hitaan kirjallisesta kerrontatilanteen kehittelystä, joka oli syvällisempi kuin mikään metakertomus ja silti koottu tavattoman yksinkertaisista aineksista. Juonenkäänteet aivan viimeistä mummovierailua myöten olivat täysin johdonmukaisia ja silti yllättäviä. Ja ne varmaankin kolmisenkymmentä kertaa, kun joku "asiakkaista" lähestyi miehen kahvilapöytää, kuvattiin ja kehystettiin hieman eri tavalla kuin edelliset.

Näin hitaasti tilanteitaan varioivassa kerrontatavassa olisi toki odottanut enemmänkin nokkelia yksityiskohtia syventämään henkilöitä, mutta silmiinpistävän realistista kahvilamiljöötä ja arkisia ruoka-annoksia lukuun ottamatta mitään vihjeitä ei anneta sen paremmin allegoriseen tulkintaan kuin fantisoivien tulkintakehysten käyttämiseen.

Pidän erittäin paljon tällaisesta kurinalaisesta, ihmiskohtaloiden äärimmäistä logiikkaa testaavasta asetelmasta, joka on tutumpaa angloamerikkalaisista metafyysistä dekkareista kuin italialaisesta baaripöytäpsykologiasta. Ihan hyvin voisi kuvitella, että Neil Gaiman olisi uransa ja ajattelunsa korkeassa vaiheessa laatinut juuri tällaisen elokuvan käsikirjoituksen.

Jokainen haluaa jotain on siten ehdottomasti vuoden kiinnostavimpia elokuvatapauksia. Se on myös elokuva, jota ei ole mitään syytä katsoa teatterissa, vaan seurata sen hidasta kerrontaa kotona dvd:ltä tai suoratoistosta.

Tunnustan, että tämän filmin katsottuani uskon hieman enemmän myös tv-kerronnan mahdollisuuksiin, sillä filmi perustuu "The Booth at the End" -tv-sarjaan (2010). Sarjan wikipedia-kuvauksesta päätellen italialainen adaptaatio käyttää tarkkaan samoja hahmoja ja konseptia, mutta antaa niille hyvinkin maallisen käsittelyn. Elokuvan lopetus on niin ikään juuri niin täydellisesti nykypäivän urbaanille sadulle ominainen kuin mitä voi toivoa, vaikkei mahdoton myöskään seuraavaa kautta valmistelevalle tv-sarjalle. Great.

Tämän elokuvan yllätettyä takavasemmalta haluan ehdottomasti nähdä myös Paolo Genovesen edellisen ohjauksen, Salaisuuksien illallisen (2016). Sitä näkyy saavan Tampereellakin kirjastosta, joten tulen nauttimaan sen viileän valkoviinin tai huvittuneen avovaimon keralla.

maanantai 20. elokuuta 2018

340 km kesästä syksyyn

Digiaikana merkitykset limittyvät yhtä raskaasti kuin paikat, elokuva ja sävellys on kokemus missä tahansa, muiden ihmisten seura seuraa sekin kaikkialle. Mikä vaan on mitä vaan, neljällä värillä sivellyt vuodenaikaiset maisemat vaihtuneet mobiililaitteiden 1024 värillä vangitseviksi näyttöarvoiksi.

Välimatka on viimeinen mitta merkityksille, matka jonka suostuu kävelemään pois mukavuusalueelta, juoksemaan pois ikäryhmästä, istumaan junassa pois ystäväpiiristä, istumaan bussissa pois kaupungin turvasta. Tietty yhdistelmä tällaisia välimatkoja voi olla ketjuna elämäå suurempi kokemus - juuri siksi, että välimatkat ovat viimeinen kriteeri millekään merkittävälle.

340 kilometrin ketju matkoja on etäisyys keväästä kesään, mutta myös kesästä syksyyn.

Peruuttamattomuuden tuntu aamulla ketjuun tarttuessa tuntuu raskaammalta kuin syksyn pimeys tai talven pituus. Pysäkkikävely kultaisessa aamussa, paikallisbussi lapsuusvesien maisemissa, iltapäivän helpot lukuhetket Tampereen junaa odotellessa - kaikki tämäkin tuntuu sietämättömältä, kun tietää, ettei matkan päässä ole enää merkitseviä välimatkoja jäljellä, vaan pelkästään sisäkkäisiä viikon mittaisia kehiä kuin helvetin piirejä, maanantaista sunnuntaihin samaa elämää ilman mitään mitä odottaa: ei mitään mihin elämän tietäisi virtaavan, ei mitään minkä tuntisi elämästä puuttuvan välimatkan takana, kun seuraava kesä kerran niin sietämättömän etäällä.

Kesän viimeisenä viikonloppuna kukin tuttu eläin näyttäytyi tasan yhden kerran: sammakko polulla, myyrä pensaissa, lepakko niityn yllä, rastas ruokintapuussa, jänis pihatiellä. Niistäkin on tullut pelkkiä välilajeja.


tiistai 14. elokuuta 2018

Bergman: Yksi vuosi, yksi elämä (elokuva)


Ohjaaja Aki Kaurismäki on henkilönä hauskempi kuin hänen elokuvansa, mutta miten Ingmar Bergman voisi päihittää tuotantonsa? Seksin määrällä?

Bergman ohjaa kuolemaa Seitsemänteen sinettiin (1957)
Juhlavuoden kunniaksi valmistunut Bergman: Yksi vuosi, yksi elämä (2018) on niin keskinkertainen elämäkertadokumentti, että sellaista ei pitäisi päästää filmiteattereihin, vaan pitää se television puolella, missä se voisi sentään sivistääkin joitakin katsojia ja käännyttää heitä Bergmanin elokuvien pariin. Ihminen, joka menee katsomaan tätä dokumenttia teatteriin, todennäköisesti tietää jo kaiken ja enemmänkin kuin mitä dokumentissa kerrotaan.

Jane Magnussonin ohjaamassa dokumentissa ei ole muuta fokusoitua, dokumenttilajilta odotettua käsittelyideaa valtavalle materiaalille kuin vuoden 1957 valitseminen avaimeksi koko ohjaajan elämään ja tuotantoon. Kunpa vaan Magnusson olisi malttanut keskittyä ihan vaan tuon yhden vuoden kaikkiin teoksiin, elokuvien ja näytelmäproduktioiden analyysiin.

Mutta dokumentti avataan elämää suuremmalla kysymyksellä miten Bergmanista saattoi tulla niin maailmankuulu, ilmeisestikin historian palkituin elokuvaohjaaja. Tähän lähdetään keräämään vastauksia sieltä täältä vailla muuta jäsennystä kuin Bergmanin elämänvaiheet. Jotkut haastateltavista on valittu ilmeisesti siksi, että Barbra Streisandin kaltaisellakin täysin sivullisella hönöttäjällä ("Olin niin kateellinen Elliottille, että suuri Bergman ohjasi häntä...") taataan sentään dokkarin kansainvälinen levitys. Materiaalivalinnat eivät tule perustelluiksi, ei myöskään erityyppisten haastattelujen erilaiset käyttötavat, kuten kuuluisien ohjaajakollegoiden lyhyet tokaisut aiemmasta Bergman-dokkarisarjasta. 1970-1990 -luvut mennään lopulta huitaisten ja ihan loppuun tarvitaan kiltin kohtelias, ruotsalainen lopetus.

Kaksi skuuppia dokumentissa on tarjolla, toinen natsikortilla  ja toinen sensuroidun perhehaastattelun ensiesityksenä, mutta eivät ne erityisesti heilauta käsityksiä Bergmanista ja vielä vähemmän tämän elokuvista. Mitä sitten, jos Bergman nuoruusvuosien Saksassa oli hurahtanut natsismiin ja myöhemmin kielsi sen? Oli niitä sota-ajan natsien kumartajia pitkät rivit muitakin niin Suomessa kuin Ruotsissa, ja ihan pätevältä kuulosti Antti Alasen selitys, että Bergmanilla oli tapana kerätä kontolleen kaikenlaista häpeänainesta millä poseerata, mukaan lukien natsikortilla leikittely.

Yhtä epäkiinnostavia Bergmanin OHJAUSTEN kannalta ovat anekdootit siitä, kumpaa veljeksistä Bergmanien isä oikein kurittikaan tai millainen diktaattori Bergman oli sekä elokuvaprojekteissa että  teatterin lavalla.

Ainoa syy katsoa tämä dokumentti on harvinainen kuvamateriaali ja ne muutamat särmikkäät haastattelut, joissa muutamat näyttelijät kertovat konflikteistaan Bergmanin kanssa. Ja juu, onhan siellä pari hauskaa anekdoottia, mitkä värittävät neron hahmoa asiaankuuluvasti, etenkin pieni tarina siitä miksi Bergmanin täytyi pyytää anteeksi sirkuskarhulta saadakseen sen filmiinsä.

Mutta Bergmanin taiteesta tämä Yksi vuosi, yksi elämä ei selitä yhtään mitään.
Esimerkiksi kuvaaja Sven Nykvist mainitaan nimeltä kerran, muttei kertaakaan käsitellä hänen osuuttaan ohjaajan maineikkaan tyylin syntymisessä, kuten ei muitakaan elokuvataiteen joukkotyön edellytyksiä.

Sikäli tämä tällainen elokuvadokkari on häpeäksi elokuvataiteelle.







keskiviikko 8. elokuuta 2018

Arvostelut kirjallisista väärennöksistä ja Krohn-esseistä


Samaan aikaan viidakossa: arvosteluni Nyqvist & Ojan kirjallisia väärennöksiä käsittelevästä teoksesta sekä Lyytikäisen Krohn-esseistä ovat viimein ilmestyneet.

Esitän ensimmäisessä arvostelussa toiveen, että kustantajien kannattaisi värvätä ennemmin väärentäjiä kuin luovuuteensa luottavia runoilijaluonteita.

Muita arvosteluja ei kesällä ollutkaan työnä, paitsi harrasteihin kuuluva Now Write! -oppaan arvostelu syksyn Kosmoskynään sekä kauhuoppaan arvostelu syksyn Porttiin.

Bruttotulot koko tältä kesältä ovat siis about 100 euroa. Revin siitä huumoria eli asennesappea.

maanantai 6. elokuuta 2018

Hutchinson: Shelter (romaani)

Dave Hutchinson ottaa nyt kaiken irti Eurooppa-sarjansa (2014-2018) tuomasta maineesta. Ennen tänä syksynä ilmestyvää, sarjan päättävää (?) romaania hän on lyhyessä ajassa julkaissut scifi-pienoisromaanin ja aloittanut aivan uuden (yhteistyö-)sarjan nimeltä Tales of the Aftermath.

Avaruusscifiä edustava pienoisromaani Acadie (2017) ei saanut järin innostunutta vastaanottoa, mutta uuden sarjan avaava Shelter näkyy herättäneen odottavan kiinnostuneita kommentteja. Ja odotusarvoillahan sarjoja myydään; ei suinkaan KIRJALLISTEN keinojen täydellistymisen odotuksilla, vaan some-odotuksilla: toivotaan sarjasta ILMIÖTÄ jossa kannattaa olla mukana alusta alkaen, ihan kuten Martinin sarja on spefi-lukijakuntaa hartaasti opettanut media-arvokkuutensa löytämisessä.

Eikä se mikään ihme olisi, jos Tales of the Aftermath -maailma kelpaisi alustaksi tv-sarjalle. Niin helppoa se on proosana ja niin tuttua spefinä niillekin, jotka eivät spefiä lue. Kyseessä on erittäin perinteinen kauhuskenaario globaalin katastrofin (tässä asteroidien) tuhoamasta planeetasta, jolla sivilisaatiot sinnittelevät nälkäkuoleman rajalla. Hutchinsonin ainoa omintakeinen idea on keskittyä sellaiseen vaiheeseen toivotonta skenaariota, jossa toivo vielä herää: miltei 200 vuotta kestäneen "Pitkän Syksyn" jälkeen ilmasto alkaa palautua ennalleen ja yhteisöjen sirpaleet pohtia minkä verran ne voisivat palauttaa infrastruktuuria.

Mikä sitten on saanut Hutchinsonin kuvaamaan niin antaumuksella sivilisaation rippeistä rakennetua keskiaiaikaista yhteiskuntaa jatkuvine rajariitoineen ja kiertelevine rosvojoukkoineen?

Omalaatuinen selitys osui eteeni tänään Guardianin verkkouutisesta: Britanniassa on yllättävässä nousussa maatilallisiin kohdistuva järjestäytynyt rikollisuus. Ja vastareaktiona tähän:
"In an attempt to frustrate the criminals, farmers are incorporating medieval measures into their security, according to the 19th Rural Crime report."

Uuden sarjan aloittavaa Shelter-romaania on kritiikeissä kuvailtu brittiläisen "cosy catastrophe" -perinteen jatkajaksi. Sitä se totisesti on. Mielettömyyksiin asti. En muista toista romaania sitten Blytonin Viisikko-kirjojen, jossa kuvailtaisiin niin autaasti mukavan vuoteen ja lämpimän aamiaisen ihanuutta. Välillä Shelterin sankari ja antisankarit tietysti joutuvat kamaliin vaikeuksiin, väkivaltaa ja surkeaa säätä ja keskitysleirimäisiä dystopioita on luvassa kuten amerikkalaisissa katastrofikuvauksissa. Mutta aina jostain löytyy pullollinen satavuotiasta viskiä tai luotettava brittiläinen tiedustelupalvelu (!). Otapa siinä sitten tosissaan katastrofin mittasuhteet, että ihmiskunta on kadottanut muistinsa ja moraalinsa.

Tales of the Aftermath -sarjaa ei siis voi suositella Eurooppa-sarjan selättäneille lukijoille. Hutchinsonin erityislahjakkuus on yhteisöjen kuvaamisessa pienten konkreettisten elämäntapaa hahmottavien yksityiskohtien kautta, minkä päälle sitten ripotellaan brittiläisen vakoojakirjallisuuden paranoiaa erittäin hallitusti ja harkitusti.

Mutta Eurooppa-sarjassa tämä kaikki kutoutui ällistyttäväksi psykohistorialliseksi kokonaisuudeksi, jossa jokainen romaani mullisti edellisen luomat odotukset. Shelterin perusteella mitään vastaavan mittaluokan ja kirjallisen notkistelun todistavaa ällistys-momenttia ei ole luvassa Aftermath-sarjassa.

Ja, sivumennen sanoen, Shelterin kansi on kamala. Niin kamala että sitä voi pitää varoituksena sisällön löpöstellyistä ja söpöstellyistä katastrofiaineksista.
Kommenttini Eurooppa-sarjan kolmesta ensimmäisestä kirjasta, joita muiden tavoin kuvittelin valmiiksi trilogiaksi, löytyvät blogistani.


EDIT: Aftermath-sarjan toinen kirja, Haven, näkyykin juuri (9.8.) ilmestyneen. Sen tekijä on Adam Roberts, mikä ei välttämättä merkitse kiinnostavampaa kirjaa, mutta sentään kekseliäämpää sarjaa: miten seuraava kirjailija jatkaa edellisen pohjustamista tapahtumista ja aihelmista.





sunnuntai 5. elokuuta 2018

Mission Impossible: Fallout (elokuva)


Kesäkauden blockbusterit ovat kuoleva leffatyyppi. Enää Hollywood ei yritä mitään erityisen isoa, tuotannollisesti laskelmoitua genrefilmiä kesäksi. Kesä on yhtä digikuollut kuin pohjoisen pallonpuoliskon luonto, eskapismi menettänyt liikevoimansa.

Nyt tv näyttää mallia elokuville. Kesän OLETETTUJEN blockbustereiden aallossa ennätti saapua MI-sarjan Fallout-elokuva, jossa kaikki on yhtä ylituotettua kuin tv-sarjan tiivistävässä pilottijaksossa voisi olla. Ironista itsetietoisuutta voi tällä konseptilla harjoittaa vapaasti, samoin genrekohtaisia kolmoishuijauksia juonessa, ja affektikohtausten ylittämistä paikallisesti: takaa-ajo on juuri tietyssä suurkaupungissa asteen komeampi kuin genren odotusarvo ko. kaupungista, nyrkkitappelu on humoristisesti kolkompi ja loppukamppailukin asteen kerroksisempi kuin odotusarvo. Kaikessa näkyy supertuottaja J.J. Abramsin taito tiristää viihdebrändin konseptista esiin ydinaines.

Henry Cavillin robottimaisen olemuksen castaaminen oravamaisen Tom Cruisen rinnalle tuo elokuvaan sellaista genreviisasta ironiaa, jota MI-sarjassa ei ole aiemmin nähty. Kohtaus pariisilaisessa miestenvessassa taitaa olla ensimmäinen kerta historiassa, kun örmäkässä action-elokuvassa uskalletaan veistellä homovitsejä sankarista? Se ei onnistuisi ilman Cavellia ja tämän Teräsmiehestä lainautuvaa gay-karismaa.

Tätä tällaista tuotanollista viitseliäisyyttä arvostaa, vaikka elokuva omassa taiteessaan jäisi kauaksi kaikesta mitä käsikirjoitukselta, näyttelijöiltä tai ohjaajalta sietäisi odottaa. On niin tylsä kesä. Tähän on tyydyttävä.

MI: Fallout on tarinaltaan löysempi ja kierrätetympi kuin aiemmat sarjan osat. Se miten päähenkilö Ethan Hunt kehittyy hahmona, rakennetaan edelleen lisäarvoksi lykättyjen naissuhteiden varaan. Huntilla ei ole jamesbondien tavoin aikaa iloita edes kollegoista, ei edes tajua kommentoida rakkauselämän korvaamista juoksuharjoitteilla. Hunt on niin hölmön totinen hahmo, että sille ensimmäistä kertaa sarjassa ivaillaan, tosin kunnioittaenkin kuten eräässä naispoliisin kohtauksessa.

Fallout eroaa sarjan edellisistä elokuvista ennen kaikkea siinä, ettei mitään erityisiä "mahdottomia" skenaarioita ole ratkaistavana. Sen sijaan Huntin ylihyveellinen, yliempaattinen hahmo kuvaillaan mahdottomaksi nykyiseen maailmaan nähden. Hänen pahin vihollisensa ei ole enää huippu_älykäs_ rikollisjohtaja, vaan yliluonnollisen flegmaattinen pahis. Puuhasteluun ja pinkomiseen erikoistunut Hunt ei tiedä miten ratkaista moisen pahiksen superkyky vetää maailma mukanaan ydinpöntöstä. Kaipa moinen hahmo sitten edustaa kauheinta luonnetyyppiä, minkä digikauden levottomuuteen tottunut viihdekuluttaja voi kuvitellakaan.