KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Koomikot tragediassa

Nähtyäni Marie Gillainin pelastavan kokonaisen rikosleffan ("Ni pour, ni contre"), halusin nähdä millainen hän olisi jossain muussa elokuvassa. Kirjastosta löysin hupsuttelevan kädestä-pitäen-feminismiä -elokuvan ("Tout le plaisir est pour moi"), josta tajusin, että Gillainhan jos kuka on vahva komedienne näyttelijänä - ja erottuva ainoastaan sellaisessa tyylilajissa. Ja juuri se korkein draaman taito, mikä perustuu rekisterin vaihtamiseen myös näyttelijöiden castaamisessa, oli saattanut hänet kovaotteiseen rikosleffaan keskushahmoksi, jonka kautta kaikki kuvattu sai erityistä filosofista syvyyttä - niin kuin vain ranskalaisissa rikosleffoissa on mahdollista.

Mutta nämä tällaiset oivaltavat castaamiset ovat niin äärimmäisen harvinaisia, että yrittäessäni keksiä millä hakusanoilla googlettaa tietoa vastaavista tapauksista tai näyttelijätyön perusteista fakkinäyttelemisen soveltamiseen, en tiennyt miten edetä. Ainoat tapaukset, jotka tulivat mieleeni olivat liiankin ilmeisiä. 



Ensimmäiseksi muistin ihastelleeni samanlaista oivallusta, koomikon castaamista keskelle tragediaa, katsoessani pitkästä aikaa uudelleen Costa-Gavraksen tehonsa säilyttänyttä Chile-filmiä "Kateissa": siinä koomikko Jack Lemmon esittää tavallisen keskiluokkaista amerikkalaista isää joka vähitellen tajuaa millaisen helvetin keskelle hän on joutunut ja miten hänen oma maansa on sekaantunut väkivaltakoneiston käynnistämiseen Chilessä. Jokainen Lemmonin ilme ja ele on "draamallisen luonteva" reaktio siihen mitä hän kuulee ja näkee, siis sellainen välittömyys ja nopeus joka kehittyy juuri ammattikoomikolle. Marie Gillain tekee samanlaisen roolityön rikosfilmissä harkitummin ja paljon pienemmin, mutta juuri sellaista elokuvanäyttelemistä jaksaa palata katsomaan kerta toisensa jälkeen.


Mutta sitten - missä muissa elokuvissa tällaista ristiincastaamista olisi harjoitettu yhtä tehokkaasti? Suomessa "koomikko tragediassa" -rooleja on tehnyt ainakin Sulevi Peltola, mutta hänen koomikkoutensa on sitä toista, sitä suomalaista ääripäätä, jossa flegmaattinen elottomuus on jo itsessään naurun aihe.


Euroopastakin mieleeni tuli vain Roberto Benignin "Kaunis elämä", jossa tuo omahyväinen kuminaama ohjaa itse itseään eli klovneeraa keskitysleirillä - ja kyseinen elokuva oli itselleni jo aikoinaan niin vastenmielisen falski katsomiskokemus ja tympein mahdollinen eksploitaatio holokaustiaiheesta, ettei sitä voi pitää näyttelijätyön soveltamisessa kiinnostavana kuin kaikkein teknisimmässä mielessä. 

Ehkä Chaplin herra Verdouxina voisi olla hyvä vastaesimerkki siitä, että kyllähän ohjaaja voi itsekin soveltaa koomikkoutensa taitavasti tragediaan. Mutta ei Chaplinin vaikutus ole laadultaan samalla tavoin luovan hämmentävä kuin Gillainin ja Lemmonin tapauksissa, joissa päähenkilön tavallisuuden mittarina toimivat hänen "luonnollisia" reaktioitaan dramatisoivat eleet ja ilmeet - kyseenalaistamassa juuri sen mikä on luonnollista väkivaltakoneiston sisäpuolella. 

2000-luvulle tultaessa koko kysymyskin ristiincastaamisesta muuttuu tietysti mielettömäksi, kun kaikki elokuvanäyttelijät vaikuttavat olevan ensisijaisesti koomikkoja, samalla kun koko maailma multiplexin ulkopuolella on muuttunut sairaudentilaansa irviväksi farssiksi.

*

Päivitys 5.2.2014: Muistin vielä yhden olennaisen tapauksen tästä castaamisen taikuudesta, Anna Magnanin
Katsoin joskus viime vuonna dokumentin, jossa kerrottiin, miten Magnani oli alkujaan vaudeville-näyttelijä, joka sitten otettiin rohkeasti Rossellinin "Rooma, avoin kaupunki" -elokuvan naispääosaan. Kokemus näyttämökomiikan välittömästä reaktiivisuudesta teki mahdolliseksi vereslihaisan herkän roolisuorituksen, joka nosti Magnanin neorealismin tunnetuimmaksi vakavien roolien tähdeksi. Ja kun on nähnyt Magnanin pelkästään vakavissa rooleissa, on kerrassaan vaikea edes kuvitella millainen hän on ollut vaudeville-komediennena. Helpompi on ajatella, että Italiassa kaikki näyttelijät ovat saaneet jo äidinmaidossa ainekset traagisiin rooleihin, aivan kuten Ranskassa kaikki näyttelijät ovat pohjimmiltaan ilveilijöitä ja koomikkoja




perjantai 24. tammikuuta 2014

Meidän Jokapäiväinen Bonuksemme

Viime syksyn aikana scrollailin jo muutamaan kertaan verkkosivua, josta kansalainen voi tilata itselleen bonus-kortin ja muuttua S-kirkon jäseneksi. Ajattelin, että perhebudjetin huvetessa on… "pakko"? "viisasta"? "sijoitus"? … hankkia bonus-kortti eli käyttää alennukset päivittäisiin ostoksiin aina kun mahdollista. Mutta vielä viime syksyn ajan poliittinen periaate voitti ja suljin moiset verkkoikkunat kesken houkutuksen. Vielä viime syksyn saatoin nauttia apurahasta, jota sopivasti jaoteltuna riitti tasan tuhannen euron kuukausituloksi.

Eilen annoin periksi. Luultavasti bonus-kirkkoon liittyminen oli käynyt helpommaksi juuri siksi, että olin saanut ensin vuodattaa siitä vihani kolumniksi Kulttuurivihkoihin. Aihehan sinänsä oli pyörinyt mielessä koko viime syksyn, ja nyt lehden uskontoteemaan kytkien siitä oli helppo repeytyä ja rypeytyä.

Arkea arkena en oikein enää hahmotakaan muutoin kuin erilaisten ihmisten erilaisina valintoina lisätä toistuvimpaan arkeen jotain ylimääräistä. Pitäisikö sitä sanoa "kastikkeistamiseksi"? Kyse on kuitenkin jostain perustavammasta tarpeesta kuin vaikkapa "koristelu", jota sentään eläimet ja luonnonkansatkin harjoittavat.

Elämä on oikeasti järkyttävän lyhyt, jopa työpäivän tunnit tuntuvat käsittämättömän lyhyiltä, mutta arki se vaan on sietämättömän pitkä.

Siksi on tehtävä näin:
- Kuukauden mittakaavassa bonukseni on lautapeli-iltapäivä jokaisen kuukauden ensimmäisenä maanantaina.
- Kevään mittakaavassa bonukseni on se, että edes kerran kuussa pääsen/mme irti Tampereen arjesta: helmikuun alkajaisiksi Turkuun; maaliskuun alkajaisiksi T&L:n häihin; huhtikuun alkajaisiksi Tukholmaan.
- Vuoden mittakaavassa bonukseni on (vaikken ole siitä uskaltanut vielä vaimolle puhua) päästä viikoksi taas patikoimaan Karpaateille.

Näillä bonuksen odotuksilla vapaa taiteilijakin pysyy järjissään.
Vaan miten selvitä viikon mittakaaavassa?

Perheellinen ihminenhän on tässäkin suhteessa alennetussa asemassa, sillä perheelliselle viikonloppu EI ole bonusta niin kuin vapaalle ihmisolennolle joka viisi päivää duunia paiskittuaan tai haettuaan voi sentään relata lauantaiksi.

Oma reunaehtoni eli unelmani suomalaisen arjen siedettävyyteen olisi se, että pääsisi joka päivä saunaan. Tätä ajattelin ja tästä nautin PERIAATTEELLISENA MAHDOLLISUUTENA kun asuimme Kotipehkussa, missä olisi voinut parin euron hinnalla lämmittää saunan milloin tahansa. Suomalainen ekohäpeä ja savolainen laiskuus vain pidättelivät ryhtymästä siihen: kertaakaan Kotipehkussa viettämämme vuoden aikana en viitsinyt lämmittää ylimääräistä saunavuoroa, vaikka nautinkin tavattomasti kiukaan kanssa puuhastelusta niinä viikkoina kun meillä oli talkkarivuoro. Puhumattakaan saunojien kiitollisuudesta: "Tänään onkin hyvät löylyt…"

Nyt talven pimeissä ja pakkasissa bonuksen tarve on kasvanut niin tavattomasti, että lähtisin mille tahansa etelän lennolle jos vain tilaisuus (ja rahaa…) tulisi, ekohäpeästä välittämättä.

Viime syksyn parasta bonusta arkeen oli keskiviikon leffapubivisa. Se antoi viikon kululle oikean rytmin. Mutta nyt leffavisakin on ollut niin pitkään tauolla, että tölkillinen bulkkikaljaa riittää täyttämään pubipuhteen tarpeen. Ja kaksi saunavuoroa viikossa: lenkkisauna tiistaisin ja perhesauna lauantaisin.

Bonuksen avulla, uskon kuitenkin, voisi määritellä hyvinkin pienin vivahtein sen, mikä tekisi arjesta siedettävän. Enemmistösuomalaiselle siihen ei ehkä muuta tarvita kuin että mitä tulee televisiosta minäkin viikonpäivänä. Luova ihminen sen sijaan tarvitsee jotain omaehtoisempaa - mutta ei vielä viisikymppisenäkään ymmärä mitä helvettiä se olisi: se sellainen arki joka tekisi edes OMASTA elämästä odottamisen arvoisen.




tiistai 21. tammikuuta 2014

Hesari on luokkakone


Vuoden alkajaisiksi Hesari ryhtyi tekemään itsestään koko kansan mediumia asettumalla
yhteiskuntaluokkien ulkopuolelle. Tämän sen teki rakennuttamalla LUOKKAKONEEN, joka onkin varsinainen ihmelaite: siihen kun vastailee muutamaan kysymykseen niin kone tietää oitis mihin luokkaan kuulut. Näin ihmeellistä konetta ei olekaan nähty yli sataan vuoteen, ei sitten marxilaisen teoria-apparaatin.

Hesarin tarve moiseen ulkopuoliselta ja objektiiviselta NÄYTTÄVÄÄN luokkapuheeseen ("me vain tuomme esille tämän miten yhteiskunta toimii" -asenteella) johtuu tietysti siitä, että Hesarista itsestään on tullut aina vain enemmän hallitsevan eli hesalaisen eliitin medium. Hesari ON luokkakone. Ja koneen iso polttava ongelma on se, että se menettää kaiken aikaa valtaansa sähköiselle medialle, jossa kaikki viestivät kaikille Hesarista välittämättä.

Siitä on hädin tuskin kahtakymmentä vuotta, kun joku kotimainen ihmistieteilijä (..mutta kuka??) kuvaili suomalaista keskiluokkaa koneeksi, joka lukee aamulla mielipiteet Hesarista ja toistelee niitä sitten päivän ajan omanaan. Tällainen kuvaus luokkakoneesta vastaa paljon tarkemmin sitä JULKISUUDEN maailmaa, joka kokonaan puuttuu Hesarin kuukausiliitteessä (tammikuu 2014) tarjoilemasta kansankuvasta.

Hesarin nykertyminen menetetyn valta-asemansa nurkkaukseen internetin ja/eli naistenmedioiden "TESTAA ITSESI" -sivulla olisi hyvän naurun paikka, jollei kuulisi tuttujenkin ihmisten oikeasti menneen mukaan tuohon hesalaisen omahyväisyyden peilikuvaleikkiin.

Mutta vieläkin enemmän Hesarin symbolinen asema on tullut mieleen viime päivinä siksi, että lehti on jäänyt saapumatta aamulla postiluukkuumme. Lehdenjakaja ei ole keksinyt miten avata rakennuksen sähkölukko, joten Hesarit löytyvät aamuisin rappusilta tai rappukäytävästä… Aamulehdistä koostuvan pinon alta. Omat, turvallisuutta tuovat keskiluokkapaperini saadakseni minun on puettava kylpytakki ja tohvelit ja NÄYTTÄYDYTTÄVÄ jäätävässä rappukäytävässä TIETYN habituksen omaavana Hesarin lukijana kaikkien niiden NORMAALIEN ihmisten keskellä, jotka hakevat aamulla samasta pinosta enemmistölehteään eli Aamulehteä.

Tätä on luokkakone. Se tuottaa eroavuuksia ja eroavuuksien kautta kaltaisuutta eikä toisinpäin.

Ja luokkakoneen voisi tietysti sulkeakin, lopettaa tilauksensa. Mutta mikä sitten olisi riittävä syy nousta aamuisin? Avata vaimon iPad jo seitsemältä aamulla ja - digieliittiin liittyen - lukea myslikulhonsa ylitse Guardianin kulttuuriosastoa?

En tiedä. Mutta luokka-asiat ovat oikeasti mielessä, kun vuosi on aluillaan eikä ole vieläkään tietoa millä elätäme itsemme sen aikana: ei apurahoja, ei palkkatuloja. Miten kauan syömme säästöjämme ja missä menee niiden kipuraja, että on pakko alkaa hakea mitä tahansa työtä? Mihin yhteiskuntaluokkaan SILLOIN samaistumme - ja ketä äänestämme Brysseliin niiden rottien joukosta, jotka ovat jo jättämässä valtiolaivan ennen kuin se ensi vuonna alkaa upota kepulaisten ja persujen ruorityössä?


lauantai 18. tammikuuta 2014

Harlin ja Kosonen tekemään Googleheim


"Still, that’s not nearly enough to compensate for the general chintziness of this entire enterprise, which—sidestepping any real instances of God-like grandeur, and thus lacking any sense of mythic scale or import—ultimately proves to be merely Z-grade rubbish that’s unlikely to remembered after its in-all-likelihood brief stay in theatres."   FJI


Kolme kolossaalista epäonnistujaa tukkii kotimaisen taiteen kulkureitit:
  1. Guggenheimin museo joka torppaa kaiken taideinstituutiota koskevan ajattelun
  2. Mannerheim-hanke joka torppaa kaiken suomalaista elokuvaa koskevan ajattelun
  3. Krista Kosonen joka torppaa kaiken teatteritaidetta koskevan ajattelun.

Miten muuten näistä itsensä instituutioiksi ylentäneistä tahoista voisi päästä eroon kuin tuottamalla niistä ensimmäisen nettisurffauksen muotoon leikatun elokuvan... nimeltä... GOOGLEHEIM... jonka Renny Harlin tietysti saattohoitaisi...

Sarjaepäonnistujana tunnetun Renny Harlinin ura, samoin kuin toistuvista äijäfilmien "riman"alituksista tunnettu kotimainen elokuvatuotanto saisivat arvoisensa päätöksen tällaisesta spektaakkelista. Lisäksi Krista Kosonen voisi esittää nettisurffauksen muotoon tehdyssä jatkumossa KAIKKI roolit ja häipyä sitten tukkimasta elävää teatterimaailmaa egollaan, jolle tarvitaan alustaksi koko Katajanokka.

Arvostelut Googleheim-spektaakkelista on kirjoitettu tavallaan etukäteen eli siteerattavissa Harlinin uran varrelta, kuten vaikkapa Film Journal International 'in tuore kritiikki (sitaatti yllä) herran uusimmasta flopista, Legend of Hercules -elokuvasta.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Haiku vastaa kielirunon huutoon

Tähän saakka olin kuvitellut, että aforismin omituinen suosio on vastareaktio kielirunouden yhtä käsittämättömälle trendikkyydelle - mutta olisihan tuo pitänyt arvata runokentän sisälläkin syntyvän väistämättä vastavirtaus kieliorigameja taittelevalle digipolvelle. En tiedä tai halua arvioida, onko Niklas Salmen haikurunous osa hyvinkin isoa ilmiötä, mutta kun törmää yllättäen tällaiseen didaktisen vahvaan näkemykseen runomuodosta niin siitä on pakko uskoa paljon.

Viime perjantaina huomasin sattumalta Tampereen tapahtumafoorumilta mainoksen Salmen esikoisteoksen julkaisusta Tulenkantajien kaupalla. Yhtä sattumalta minulla oli vapaailta, joten osutin reittini läpi juiceleskismäisen räntäsateen julkaisutapahtumaan: lämmin olohuonemainen tila, punaviiniä, sopiva määrä ihmisiä - ja runoilija jolla on niin terävä näkemys tekemisestään että lukee lävitse koko runoteoksen yleisön pyytäessä näytettä esikoiskirjasta.

Kaiken lisäksi Salmi totesi itse, ettei hänellä ole tarvetta pitää kiinni puritaanisesta haikun määritelmästä edes mitan osalta. Omaan makuuni jotkut Salmen runoista olivat kuitenkin luontokuvaston korostuksessa liiankin ortodoksisia haiku-runoja, niin että kielellinen ja havainnollistava oivallus tapahtuvat pikemminkin yhtä jalkaa (ei tosin runojalkaa) kuin että ne haastaisivat toisiaan kuten omaa makuani kutittelevissa haikuissa.

Mutta Salmen runoutta voi maistella myös siihen nähden, miten eri kielet taipuvat haikuun. Hän totesi diplomaattisesti, että puolaksikin on "yritetty" haikuja, mutta jos haluaa nähdä miten kolmikielinen Salmi itse soveltaa englantia haikuun, sellaista löytyy netistä herran naamakirjasivuilta.

maanantai 6. tammikuuta 2014

"Nälkäpeli" ei ole dystopia

"Nälkäpeli"-trilogia ei ole dystopia. Se on elokuvina pelitopia ja mediatopia, jossa on kaikki pielessä niin viihteen kuin taiteensa kriteereillä, mutta eritoten draaman, sillä tragedian säännöillähän tässä yritetään pelata: keskeinen asetelma kertomuksessa on se, miten ihmiset suhtautuvat kuolemalla tapahtuvaan uhrautumiseen muiden edestä. Mutta kun perinteisessä tragediassa surun ja oikeuden selvittelyyn käytettiin kolmannes draamasta, selvittely tällaisessa höpöhöpötopiassa kestää noin 3-5 sekuntia, minkä jälkeen uhrautujat on unohdettu. Ja sitten taas juostaan ja sankaritar tirauttaa itkut.

Mediatopia on Hollywoodin halpa alalaji dystopioista. Mitään ei ole vuosikymmenten varrella kuitenkaan opittu tässä alalajista, vaan spektaakkelia revitään irti samoista aineksista kuin mitä kritisoidaan. Dystopian sijaan tarjolla on fasistisen ihmetyksen ja ylivoimaisen isällisen järjestyksen maailma, jollaisia nämä mediatopiat ("Juokse tai kuole", "Rollerball") ovat tarjonneet ennenkin muka-kriittisiksi kuvitelmiksi tulevaisuudesta. Tietenkään kaikki mediatopiat eivät ole yhtä piilofasistisia ja pinnallisia, onneksi, kuten Truffaut'n "Fahrenheitin" kestävä suosio osoittaa. Samoin "Logan's Run" on hullutteluineenkin suorastaan esimerkillisen anarkistinen verrattuna näihin uudempiin versioihin näytöslajeiksi järjestyneestä luokkayhteiskunnasta.

Vastenmielisintä "Nälkäpelissä" on se, miten valkoiset sankarit leikkivät ikään kuin alistetun luokan asemaa, joita supervalkoisiin haarniskoihin pukeutuneet poliisit raahaavat ja pamputtavat, samalla kun muut etniset ryhmät toimivat statisteina tai on selityksittä pois pyyhkäisty tulevaisuuden Amerikasta. Kuitenkin jo valkoisuus sinänsä riittää tekemään heistä sekä kertomusmaailman sisäisiä showtähtiä että elokuvaspektaakkelin supertähtiä, jotka selviävät viidakosta harjoiteltuaan virtuaaliradalla nuoliammuntaa ja minuutin verran mummon kanssa perhonsitomista.

"tNälkäpeli"-trilogian kakkososa "Vihan liekit" on kirjaimellisesti keskeneräinen viihdetuote: siihen otetaan kaikkia niitä rahastuksen tarjoamia vapauksia mitä trilogioiden kakkososalle nykyään sallitaan eli toiminta ja draama katkaistaan täysin kesken kun kaksi tuntia kuvaa tulee täyteen. Etenkin pelikonseptin soveltamisessa ison julkisuuden saaneeksi ja teinitragediana ilmiöksi muodostuneeksi elokuvasarjaksi "Nälkäpelit" hylkää täysin nämä rahanarvoiset kehyksensä, koska VÄLIOSAN katsojaa ei voi koskaan kusettaa niin paljon että se vaivautuisi vaatimaan rahojaan takaisin - onhan hän ikään kuin OSTAMALLA LISÄÄ SAMAA itse syyllistänyt itse itsensä, siis ostanut valitsemansa konseptin jo sillä että valitsee katsottavakseen jotain mikä on vain muodollisuus ylimainostetun avauksen ja sulkeumaa lupaavan lopetuksen välissä.

Ainoa helmi "Nälkäpeli"-elokuvissa on pääosan karismaattinen Jennifer Lawrence. Ainoa oivallus tässä kakkososassa on maskeerata hänet erääseen kohtaukseen samannäköiseksi kuin Elizabeth Taylor "Kleopatrassa". Hiemankin aikuisemmassa elokuvassa tästä kaltaisuudesta otettaisiin paljon irti. Mutta tämän korkeammalle Lawrene ei tule urallaan kohoamaan kuin näköistähdeksi. Jo seuraavassa filmissä, "American Hustle", hänen hahmonsa on turvallinen blondiklooni, jonka ainoa tehtävä on täyttää seksilisukkeen rooli.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Maaseudun tulevaisuus postkompostissa

Jokaisella on maaseutunsa jossain, monilla edelleen omalla tai vanhempien synnyinseudulla, mutta yhä useammilla kesämökkinä kunnallisessa maisemassa - kuten minullakin, Vehmersalmi, tuo kuntaseutu jonka ainutlaatuisuus on siinä että kunnasta 43 % on vettä, ja toki siinäkin että monelta päin Vehmeriä katsellessa maisemassa siintää Kuopion kaupunki, etenkin nyt kun kunta on virallisesti osa Kuopiota.

Mutta vain niin kauan kuin Vehmerissä on elämää. Postkompostissa.

Mökki meillä on ollut juuri nyt 20 vuoden ajan samalla paikalla, ja hieman aiemmin jos Nahkaniemen vuokramökki lasketaan mukaan niin miltei 25 vuotta olemme olleet osa Vehmersalmea.

Mutta kun 30. joulukuuta kello puoli kuusi aamulla heräsin Vehmerissä säkkipimeään, en vielä arvannut enkä arvioinut, että vesiseutu ympärilläni oli juuri niin kuolevaa maaseutua kuin miltä se näytti: ei vuodenaikaista elämää, ei territoriaalista (= savimaan mahdollistamia tiilitehtaita Jänissalossa tai mineraalien mahdollistamaa ruukkia Mustinalahdella) elämää, ei edes poliittisen väliintulon tukemaa elämää.

Vasta kun olin pikamarssinut mökistä viisi kilometriä asfalttitien varteen, tapasin sen bussikuskin joka on luotettavin savolainen mitä olen tavannut, ja kun bussissa ei ollut muitakaan matkustajia (ollut  viikkoon!) niin hän kertoili kaikenlaisia tunnusmerkkejä tämän maailmankolkan elottomuudesta, ja ennusti erittäin pätevin perustein että viimeistään 15 vuoden kuluttua Vehmersalmi on kuollut kylä, musta aukko, eikä siellä ole enää koulua tai kauppaa, sen enempää kuin matkan varrella Mustinlahdessa tai Litmaniemessä. Siitä hän ei puhunut mikä olisi meidän mökkiasujien vastuu ja osuus kunnan elvyttämisessä. Niin kilttejä ja kohteliaita savolaiset ovat, parhammillaan.

Ja tämä kaikki koillisen Savon kuihtuminen on enemmänkin poliitikkojen kuin paikallisten ihmisten valintaa. Se sykli joka nopeutuu palvelujen puutteesta on nopeutunut entisestään nyt kun ympäristökunnat ovat poliittisen löysäpäisyytensä takia menneet osaksi Kuopiota. Tämän kaikki tietävät mutta ei ole sellaista konsensusta maan päällä eikä Thaimaassa, joka palauttaisi syklin toiseen suuntaan - ei ainakaan koillisessa Savossa.

Enhän olisi edes päässyt mökille jollei Jaskalla olisi edelleen mökki samalla suunnalla, tosin sen jälkeen kun äänet ympäristöstä hiljenivät näin edelleen kuitenkin naapureiden valot, miltei kuin metsien keskellä pidettäisiin pitkätylsäistä äänetöntä vigiliaa kadotetuille juurille. Aamuyöllä huussiin kompastellessa tuntui kyllä siltä, että maailmankaikkeudessa ei muuta TODELLA ole kuin märkänä suhiseva pimeä metsä ja etääntyvä pirtin lamppu.

Vaan se aamu. Olin kävellyt saman reitin mökiltä bussitien varteen näiden vuosien varrella useat kerrat mutten koskaan aiemmin niin suuren epävarmuuden vallassa: kuka hullu ja miksi ajaisi bussia tällaisessa täydellisen pimeyden maassa, jossa ei liiku ihminen eikä viihdy mikään muu elollinen kuin sateesta raskas pilvipeite. Olin lukinnut tuon lautamökin oven vuosien varrella niin monenlaisessa evakkoihmisen mielialassa että se oli minulle koti enemmän kuin mikää muu, mutta ensimmäistä kertaa sinne oli asettunut hiiri paskomaan tyynyjen alle ja ensimmäistä kertaa kosteus pisaroi piipun kupeesta takaisin tuvan puolelle.

Muiden muassa (tosin ainoana siellä päin) olin kävellyt saman reitin joskus 1994 raahaten pulkassa Applen "kannettavaa" tietokonetta lumista tienpientaretta myöten... mutta nyt tuttu tie oli pelkästään pimeä ja  ajaton... ja tiesin olevani sellaisessa tyhjyydessä jossa oma outo postpost-ikäni ja kulttuurini outo postpost-aika kerrankin limittyivät...




lauantai 4. tammikuuta 2014

Täydellinen lautapeli


"This is his world. We are just living in it." (The Butler)


Fiktiontutkijoiden suosikkitermi on jo muutaman vuoden ajan ollut "maailma". Se on abstraktiona kuin kasitonninen vuori, jonne nuoret filosofit koettelevat kiivetä ilman lisäkäsitteitä. Jokainen yrityskin on kunniakas, sillä käsitteenä "maailma" aiheuttaa jo alemmassa maastossa, missä tieteet vielä tarjoavat valmiiksi tutkittuja reittejä toisilleen.

Spefin, maailmojen rakentumisen tutkijalle "maailma" on kaiken lähtökohta, mutta ainoastaan kovin scifi ja joustavin lautapeli ovat saaneet minut ihmettelemään käsitteen monipuolisuutta: pelien puolelta tietysti "Small World" -lautapeli.

Näin sen ensimmäisen kerran pelilaatikossa vuoden 2012 Åconissa, jossa ruotsalaiset fanit haeskelivat peliseuraa sille - mutta me suomalaiset olimme hädin tuskin kuulleet pelistä. Itse ostin "Small Worldin" peruspaketin vuosi sitten ja siitä pitäen se on ollut koukuttavin lautapeli osallistujien määrästä riippumatta. Pelissä ovat tiivistettynä fantasian geneerisimmät elementit sekä se (genreä) ulkoa päin katsottuna naurettavin piirre, että elementit ovat keskenään yhtä sujuvasti vaihdettavissa kuin satujen morfologiassa. Niinpä jokainen pelisessio on kuin fantasiaeepoksen pastissi: rodut ja niihin satunnaisesti kytketyt taikaominaisuudet kohtaavat, rysähtävät toisiinsa ja alkavat muuttua historiaksi heti kukoistuksensa hetkellä. "Small World"  - se on yhtä kuin fantasia riisuttuna kaikesta eeppisyydestään.

Pelinä "Small World" on niin täydellinen, että kysymys siitä, miksi sitä ei keksitty jo aiemmin, on ihan vakavissaan otettavissa. Pelin alkuperäinen versio oli kuulemma historiallisia valtioita noudatteleva sotapeli, mutta muuttui välittömäksi myyntihitiksi vasta kun se myytiin Days of Wonder -yhtiölle. Eilisessä peli-illassa Nikke arveli, että DoW saattaa suunnitella pelien yleisilmeen siihenkin nähden, että ne toimivat sujuvasti myös tietokoneella. Tämä saattaisi osittain selittää lautapelinkin toimivuuden: jos peli toimii tarpeeksi selkeästi ja OMAKSI MAAILMAKSEEN rajattuna tietokoneella, se toimii myös sellaisena lautapelinä, joka antaa kullekin pelaajalle riittävästi itsenäistä puuhasteltavaa ja juuri riittävästi vuorovaikutusta muiden pelaajien kanssa.

Ei "Small World" -pelissä mitään niin... taktisestikaan syvällistä ole kuin jossain "Puerto Ricossa" tai "Agricolassa", mutta se on prototyyppisen täydellinen lautapeli, pelimaailma jossa kaikki genremaailmalliset osaset ovat osallistujien käytettävissä ja yhteisesti leikittävissä. Ja juuri sen vuoksi että se on niin valmis ja täydellisen oloinen se houkuttelee miettimään millä tavoin se voisi olla vieläkin parempi.

Lähes sama vaikutus oli (ainakin itselleni) suomalaisella "Eclipse"-pelillä... mutta se herätti ennemminkin kysymyksen kuinka paljon elementtejä pelistä voisi poistaa jotta se olisi hieman nopeampi ja silti yhtä koukuttava omana scifi-genren maailmallistavana pelinä.


perjantai 3. tammikuuta 2014

Täydellinen kova scifi

Olin puolivälissä Stephen Baxterin Space-romaania, kun huomasin, että se on toinen osa trilogiaa. Lukemista se ei mitenkään haitannut. Toisaalta oivallus ei herättänyt kiinnostusta lukea romaanin edeltävää tai seuraavaa osaa. Niin täydellinen ja niin ITSENÄISEN ainutlaatuinen Space on kovan scifin edustajana.

Stephen Baxter on keskipolven (= 1940-50 -luvuila syntyneistä) sf-kirjoittajista minulle ainoa luottokirjailija. Hänen teoksensa ovat kerta toisensa jälkeen osoittautuneet kultakauden parhaiden genrepiirteiden jatkajaksi, jopa siinä määrin, että Baxter olisi ollut Asimovin ja Clarken luokkaa maineeltaan jos olisi julkaissut kovaa scifiä edustavat teoksensa kultakautena (1930-50 -luvuilla). Samalla on todettava, että Baxterin ongelma on liika tuotteliaisuus. Viimeisin yhteistyö Terry Pratchettin kanssa, "Long Earth" -trilogia, jäi minulta kesken muutaman kymmenen sivun jälkeen. Yhtä kiusallisen väkinäinen oli Clarken kanssa tehty aikajäristys-trilogia, josta luin sentään ekan kirjan. Mammutti-trilogia puolestaan oli mukaisa lukea, mutta vähän se oli kuin Disneytä spefiksi koko norsutarina juu. Mitään kirjallisesti ihmeellistä ei ole muissakaan Baxterin teoksissa: riittää kun ne ovat genreteoksina täsmällisesti ja kekseliäisyyttä osoittaen sitä mitä ne lupaavatkin. Tällä mittarilla omassa hyllyssäni parasta Baxteria ovat The Time Ships, Anti-Ice, Raft, Timelike Infinity. Monia sarjoja Baxterin tuotannosta en ole vaivautunut edes kokeilemaan, niin ilmiselvästi niiden ideointi (ja orientaatio YA-proosana) menee oman kiinnostuksen ulkopuolelle.

Noista em. suosikeista Space jää romaanikokonaisuutena kovasti jälkeen, mutta ideoiltaan se on sellaista vyörytystä, että kokenutkin scifin lukijaa haukkoo henkeä. Kirjasta näkyy, että monia sen osista on julkaistu aiemmin novelleina eikä niitä ole edes yritetty yhdistellä toisiinsa. Scifissä pitkä aikaskaala, satojen ja lopulta tuhansien vuosien hyppäykset, mahdollistaa hyvinkin irtonaiset kappaleet. Samalla Baxter on halunnut pitää kiinni pienestä henkilögalleriasta, kun yleensä tällaiset ihmiskunta vs. alienit -eepokset imaisevat mukaansa loputtoman gallerian astronauteja, tiedemiehiä, seikkailijoita ja 'huolestuneita partnereita'. Nyt romaanin pitää kasassa kaksi lähes-kuolematonta-päähenkilöä.

Space sisältää yllättäen myös varsin uskonnollisia sävyjä ja nostaa ihmiskunnan lajierityiseksi piirteeksi sekä uskon että altruismin. Ainoa scifistisesti löyhä osa romaania onkin sitten se, ettei tätä runsasta ideointia suoritea kenenkään biologin näkökulmasta, joka voisi varsin vaivatta osoittaa uskon ja altruismin SELLAISIKSI evolutiivisiksi jäänteiksi, joissa ei ole kerrassaan mitään kosmologista mysteeriä. Mutta ihmislaji jonkinlaisena avaruuden alkuaineena on jotain missä evoluutiokin on ihan pelkkää pintakuohua Baxterin kannalta. Scifiksi hieman hämmentävät osuudet romaania ovatkin niitä missä mukaan tuodaan alienien herättelemät hominidi-kilpailijat, aivan kuin Baxter pyrkisi todistamaan, että ihmiskunnalla olisi ollut MÄÄRÄTTY tehtävänsä maailmankaikkeutta varten jo puoli miljoonaa vuotta sitten.

Tjaa. Space-romaanissa on paljon turhaa ja turhauttavaa kuvausta, erityisesti kaikki ihmiskunnan tuleviin sivilisaatiomuotoihin liittyvä, mutta kirjanhan voi lukea kerrankin kuin novellikokoelman ja keskittyä niihin osuuksiin mitkä vetävät. Ehkä scifin tulevaisuus onkin sitten tarinoiden spiraalin eikä eeppisen avaruustaistelun näköinen...

torstai 2. tammikuuta 2014

Täydellinen western

Vetäydyin syrjäiseen metsämökkiin, keskelle lumettoman pimeää maisemaa lukemaan Cormac McCarthyn "Veren ääriin" -westerniä. Tunnelma oli samanlainen kuin lukisi McCarthyn "Tie"-romaania juuri kun ensimmäiset ydinohjukset kohoavat kirkkojen bunkkereista. Siinä missä "Tie" tekee tarpeettomaksi kaikki muut postapokalyptiat, samalla tavoin "Veren ääriin" saa kaikki muut westernit näyttämään partiolaisleikiltä. Toki kirja on samalla myös uskottava kehityskertomus ja hämmentävä dokufiktio ja saatanan sanelema veijaritarina.

"Veren ääriin" on myös niitä kirjoja, jotka muuttavat kerralla kaikki elokuvien rakentamat mielikuvat omasta genrestään: 'villistä lännestä' jonka villiyden ymmärtää ensimmäistä kertaa sivilisaation alkuhämäräksi eikä lehmipaimenten vallattomuudeksi. McCarthyn naturalistinen genretuuletus ei yritäkään tehdä ymmärrettävämmäksi "toiseutta" eli intiaanien tai meksikolaisten tai amerikkalaisen alaluokan näkökulmaa, vaan sivilisaatioiden törmäyksestä johtuvan sodan TILANA joka on yhtä barbaarinen ja vivahteikas kuin miljöö jossa sotaa käydään.

"Veren ääriin" on paitsi tehokkaimpia kauhukirjoja mitä olen nähnyt tai mitä edes uskaltaisin lukea myös ehdottomasti sota- ja sivilisaatiokuvaus. Se on ensimmäinen ja ehkä ainoa romaani jonka kohdalla äärimmäinen väkivallan estetisointi ei tunnu väkinäiseltä. Tämän ajatuksen McCarthyn tyylitajusta olin lukenut tosin jo ETUKÄTEEN keväällä palkitusta pro gradu -tutkielmasta, mutta en ottanut sitä uskoakseni ennen kuin olin lukenut kirjan aivan loppuun, missä kertomus kääntyy tutkiskelemaan päähenkilöä lukijan edustajana.

Omaa luokkaansa on myös kirjan käännös. Murredialogin suomentaminen epämääräiseksi mutta johdonmukaiseksi itämurteeksi ärsytti kyllä läpi teoksen, mutta sanaston rikkaus ja sivun mittaiseksi paisuvien lauseiden rytmi on niin täydellisesti kääntäjän hallussa, että tällaisen näytön jälkeen sitä on valmis etsimään kirjastosta lisää juuri suomentajan (Kaijamari Sivill) perusteella.