KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

torstai 28. heinäkuuta 2016

Star Trek Beyond


Niin sanottu hiekkakuoppascifi on muotoillut genrepuitteet tarkemmin kuin mikään yksittäinen efekti tai filmitekniikan mahdollistama kuvamotiivi. Hiekkakuoppascifi tarkoittaa tieteiselokuvaa, jota on kuvattu syrjäisen karulla jättömaalla, jotta maisemassa ei näkyisi Maan ja ihmiskulttuurin merkkejä. Jopa isoissa filmituotannoissa tällaiset ratkaisut ovat olleet ainoa vaihtoehto, kun ei ole haluttu turvautua lavasteisiin, jotka korostaisivat kuvamaailman vertauskuvallisuutta tai johdattelisivat katsojaa tulkitsemaan näkemäänsä aiempiin elokuviin nähden, sen sijaan että elokuva näyttäisi edes jossain määrin valikoivan realisminsa tason.

Vaikka digiefektit tarjoavat mahdollisuuden laatia täydellisen keinotekoinen planeetta kasveineen tarinan taustaksi, ongelma realismin laadussa ja vertauskuvallisuuden määrässä ei ole poistunut: miten kuvittaa planeetta joka näyttäisi yhtä aikaa mahdollisimman vieraalta ja todelliselta?

Piilaakso? Ei, vaan Beyond-filmin hiekkakuoppa
Tämä ongelma, miten yleisiin geneerisiin lavasteisiin turvautua ja luottaako omintakeiseen realismiin, painaa uutta Star Trek -tuotemerkin elokuvaa Star Trek - Beyond (2016). Kyseessä on pitkä askel taaksepäin ST-elokuvien rebootatussa ulkoasussa. Beyond-filmiä on kiitelty ST-elokuvien perinteiden kunnioituksesta, mutta päätyminen hiekkakuoppalavasteisiin ei kyllä itseäni erityisemmin viehättänyt.

Nostalgiaa nostalgian vuoksi, eh? Ei, vaan halpaa halvan tuotannon hyväksi. Isot budjettirahat ovat kyllä kelvanneet CGI:nä luotuun kaupunkimaailmaan nimeltä Yorktown, mutta ei visuaalisen ulkoasun SUUNNITTELUUN. Erityisen karusti tämä designin halpuus näkyy kohtauksessa, johon planeettaseikkailut kulminoituvat, suurehkoon taisteluun planeetan herruudesta. Beyond-elokuvassa taistelukohtaus näyttää hiekkakuopan pohjalle jyrätyltä motocross-sirkukselta, jossa sirkusefektit on korvattu sädepyssyjen välähdyksillä.

Avaruuskohtausten ja planeettakohtausten vaihtelu on sinänsä mukavan omaperäisesti ja kohtuullisen hyvällä genretuntumalla (etenkin alkupuolen avaruustaistelu) laadittu paluu perinteiseen ST-seikkailuelokuvaan. Riittävän pitkä alkujakso (ja se invaasiotaistelun erityisyys) avaruusmatkailua pelastaa paljon tästä elokuvasta, tai talouden kielellä: nostaa sen kahden tähden filmistä kolmoseksi.

Mitään juontahan ei tässä ST-filmissä ole, sen vertaa kuin edellisissä, vaan juonen sijalla on tavanomainen macgaffin-juoksentelu Abronath-nimisen magia-aseen perässä. Tämä juonen olemattomuus ei sinänsä haittaisi, jos elokuvassa olisi muuten... eh, draamallista TAI geneeristä koherenssia luovia elementtejä.

Ehkä lavasteita isompi ongelma onkin se, että näyttelijät tässä reboot-sarjan kolmannessa elokuvassa alkavat tuntua tylsistyneiltä. Tohtori Bones ja Spock vielä kuulostavat entiseltään, mutta Chris Pinen esittämä Kirk on entistäkin selvemmin vailla kapteenihahmon itsevarmuutta ja ylevyyttä. Kahdessa edellisessä reboot-elokuvassa tämä ei haitannut, mutta nyt elokuva tuntuu seisahtelevan aina kun Kirk astelee kuvaan.

Rohkeasti kohti... keski-ikää?
Hmm. Ehkä NUOREKAS Kirk ei enää toimi, mutta KESKI-IKÄINEN Kirk on läpensä epäkiinnostava 12-vuotiaiksi oletetulle yleisölle? Itse osallistuin kyllä yleisöön, jonka keski-ikä oli lähellä Chris Pinen ikävuosia (35). He varmaan hoksasivatkin, miten elokuvan prologi oli kunnianosoitus alkuperäisen ST-sarjan "The Trouble with Tribbles" -jaksolle. Ei se silti ketään naurattanut. Hmm.

Mutta Beyond-filmissä voisi kaiken muun antaa vielä anteeksi, paitsi pahisten ideoinnin. Ovatko he huonon kuminaamarin (a la Enemy Mine) näköisiä muukalaisia vai avaruudessa mutatoitunut afroamerikkalaisuuden symboli joka on alkanut turvautua huonoihin kuminaamareihin? Vai ovatko ne liskomaiset muodostelmat pahisten päässä siis tosiaankin kypäriä? Ja mitä sille pääpahikselle, jolla on 8-vuotiaan generoima hahmonimi KRALL, siis oikein tapahtuu eeppiseksi tarkoitetun lopputaistelun aikana? Antimutaatio? Käsikirjoituksessa on yhtä isoja aukkoja kuin modernisoidun Kirkin naissuhteissa. Pitkä listaus elokuvan epäloogisuuksista (etenkin ST-versumin kehyksessä) löytyy esimerkiksi Ex Astris Scientia -sivustolta.

Beyond-seikkailun käsikirjoitus on kieltämättä yhtä vetävä SEIKKAILUKSI kuin vanhoissa ST-filmeissä, mutta Beyond jää silti ST-elokuvien häntäpäähän kompromisseihin tyytyneellä toteutuksella. Jopa reboot-estetiikka (flare-efektejä havaittu +1) on pudonnut pois ohjaaja Abramsin siirryttyä pelkäksi tuottajatakuuksi.

Joko siis Stark Trek on juhlavuonnaan valmis kuopattavaksi kilpailijansa Star Wars'n pyyhittyä rahoittajien pöydät ja teinien aivopeput?


maanantai 25. heinäkuuta 2016

H2Ö, kaljakelluntaa turkulaisittain


Turkulaisesta taiteesta ei ole kellään hyvää sanottavaa, tai ylipäänsä mitään sanottavaa. Mutta musiikki elää Turussa vahvempana kuin missään muualla, hyvästä syystä: turkulaisilla ei ylipäänsäkään ole mitään sanottavaa, toisilleen tai Suomelle, joten sama on jammailla porukassa. Tästä Suomi hyötyy.

Festarialue mereltä nähtynä

Turkulainen versio kaljakellunnasta on H2Ö-niminen musiikkifestivaali, joka järjestettiin kuluneena kesänä kolmannen eli viimeisen kerran. Kuvittelin kuulemieni kehujen perusteella, että festari on pienimuotoinen hörhötapahtuma, mutta sitten luinkin kävijämäärän odotukseksi 10K.
Oops. Ja pääsylippukin oli jo ostettu.

Perillä 80 euron sijoitus osoittautui kuitenkin erinomaiseksi ideaksi ja H2Ö maineensa mittaiseksi, elleipä enemmänkin. "Kuin taideteokseen kävelisi", lienee kuvailtu tätä tapahtumaa ennenkin. Tai: "Kaljakelluntaa turkulaisittain." Alueelle oli tiukat laukkutarkastukset, mutta kaljakojuja oli jokaisen lavan läheisyydessä riittämiin, niin että koko festarialue muistutti yhtä isoa eteeristä kaljatelttaa. Järjestelmään kuului, että tupakointikin oli sallittu vain tietyissä häpeäpisteissä valtavan alueen reunamilla.

H2Ö on "kokonaistaideteos". Kalja kelluu taustalla.

Perjantain puolella bändit tuntuivat aika yhdentekeviltä. Tunnustan viihtyneeni parhaiten Bukowski-oloiskisan yleisössä. Siellä sanataide sai potkua ja kenkää sisältä käsin. Ylivoimaisesti paras oli kiihkeän henkilökohtaisen kännykkäviestin vuodattanut naisbukowski. TÄLTÄ osin Turku näytti sekä pitävän että elävän perinteistään.

Perjantai-illan odotetuin esiintyjä oli amerikkalainen Mercury, josta tiesin yhtä vähän kuin muistakaan indiesuuruuksista, joten päätin lähteä sillä hetkellä (22:30) kun bändi aloitti settinsä, ja liikenne Turun suuntaan oli hiljaisimmillaan. Paatti seilasi ylös lämpimästi pimenevää Aura-jokea, juuri kun valot kirkastuivat joen rantamilla. En muista eläessäni nähneeni Turun keskustaa niin kauniina, joskin se illuusio yhtä nopeasti särkyikin katukeskustaan kävellessä.

*

Lauantaina oli sentään mitä odottaa, kun Nixu ja Maria esiintyivät molemmat erillisissä kokoonpanoissaan. Huima sattuma, että Marian esitys koostui Erkki Kurenniemen "sävellyksistä" (en tiedä mikä olisi oikea sana), jotka ovat omanlaistaan scifiä ja mutkan takaa KÄSITTEELLISESTI tuttuja. Pimeässä telakkahallissa en sitä taiteena... ehkä kohdannut... mutta niinhän avantgarde toimii, arkisen tarkoituksellisena ylisaturaationa.

Yleisö voi keinua taiteen tahdissa
Tunnustan siis viihtyneeni parhaiten siinä korkeassa avoimessa hallissa, jossa Konekonekone viritti puolituntisen meditatiivisen sävellyksensä, ja jossa saattoi loikoilla nojatuolissa kylmä savuportteri kädessä, katsella taidetta elävänä kuvaelmana... kuin filmiä ikään...

H2Ö:n ideaksi väitettiin (lehtiraporteissa ja järjestäjien haastatteluissa) valpas kiertely kymmenkunnan lavan välillä. Sitä en juuri harjoittanut, enkä nähnyt muutenkaan yleisön sellaista harjoittavan, vaikka muuten Turku onkin kuuluisa asukkaiden taiteellisen tarkoituksettomasta harhailusta yhdentekevyytensä oivaltaneita naapureita vältellen.

H2Ö:n tolkuttoman runsas, 100 esiintyjästä koottu musiikkisalaatti sopi kuitenkin erinomaisesti siihen ALUE TAITEENA -konseptiin, jota kuvataiteilijoiden työt korostivat ja kehystivät.

Selfish Shellfish 1996-2016-
 Päivän MUSIIKILLINEN yllätys oli 20-vuotisjuhlaansa (10 vuoden tauon jälkeen) viettävä Selfish Shellfish, eräänlaista punkahtavaa ultrabrata. Sääli vaan ettei turkulainen yleisö osaa tanssia. Tällaiset eloisan värikkäät bändit näyttävät akvaarioon laitetulta ilman jalkautuvaa kuulijakuntaa.

Festareiden tärkein tarkoitus on muiden ihmisten kohtaaminen, ja tottahan niitä tuttujakin kohtasi yhden turkulaisen festarin edestä. Silti olin erinomaisen tyytyväinen ennättäessäni 5 minuutin marginaalilla Tampereelle vievään bussiin, takana riuska kävely festareilta eli kaljoittelun tunnelmista takaisin maailmaan.




keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Genrelaatikon pikkujättiläiset (Novik, Tchaikovsky, Link)


Kesällä on aikaa lukea niitä genrekirjoja, joiden toivoo pelastavan sielunsa pieruhuumoriin vajonneelta fandomilta ja YA-trendien täyttämältä mediahulinalta: toivoo lukevansa genreä sen itsensä vuoksi ja hyväksi.

Tällaisten pikkujättiläisten kärkeen olin varannut kolme kirjaa: Naomi Novikin useita palkintoehdouuksia kahminut fantasiaromaani Uprooted, kirjailijana itselleni tuntemattoman Adrian Tchaikovskyn planeettaseikkailu Children of Time, ja uuskumman kärkinimen, Kelly Linkin uusi novellikokoelma Get in Trouble.


Näistä kolmesta Uprooted oli vaivalloisin lukusuoritus. Kirja alkaa kuin paras mahdollinen sadusta romaaniksi viritetty kehityskertomus, pelkistetyn arkaaisin aineksin jutusteleva tarina. Mutta jossain 70. sivun paikkeilla Novik kyllästyy tarinansa pienimuotoisuuteen, johon ovat siihen saakka riittäneet kylä vs metsä, tyttö vs velho. Hän laventaa tarinaansa valtakuntafantasiaksi ja eeppiseksi seikkailuksi, jossa taikuudella voi tehdä yhtä monia ja arkisiakin asioita kuin Harry Potterin velhokoulussa. Ja mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän kirja yrittää synkistellä saadakseen hahmoihinsa luonnetta.  Poislukien romanssi, jossa ikäeroa on about muutamia satoja vuosia, mutta tätä Novik ei edes kuittaa ironialla vaan heittäytyy kolmen sivun mittaiseen parittelukuvaukseen kirjan loppupuolella, ihan harlekiinimaisin sanavalinnoin pehmoteltuna. Jotakuinkin kirjan puolivälistä eteenpäin luin tätä kaikkea harppoen ja silmäillen: blaablaa ja taas heitellään loitsuja puolin ja toisin, ja kuninkaanhovissahan riittää petollisia osapuolisia juu, ihan sama miten laaja se valtakunta lopulta olikaan ja kuinka mahtavaa se pahuus joka uhkaa sitä jne jne. Siis: en suosittele edes aloittamaan tätä romaania. Ennemmin vaikka paneutumaan Novikin historiaa hyvinpiteleviin fantasiateoksiin.


Adrian Tchaikovskyn planeettaseikkailu Children of Time oli puolestaan yhtä positiivinen yllätys kuin edellinen kirja oli puiseva. Kerronnan tempo ja näkökulma on kuin kultakauden scifistä, mutta riittävän lähelle nykypäivää tuotuna, ja tarinakin on juuri riittävän omapäinen versio terraformatisaatiosta ja sen merkityksestä galaktisessa mittakaavassa. Asetelmassa on paljon samaa kuin Forwardin Lohikäärmeen munassa tai Vingen Taivaan syvyyksissä. Jälkimmäiset ovat maailmanrakennukseltaan paljon monipuolisempia ja paneutuneempia (=enemmän hc-scifiä) kuin tämä teos, ja silti Vinge jäi minulta kesken, kun taas Tchaikovsky toimii ketterästi. Amerikkalaisen avaruusscifin tapaan on tarinaa kyllä venytelty ja vitkutelu, ja kliseisin kohtaus on kuin mistä tahansa jumalasyndroomaa käsittelevästä ST-jaksosta. Mutta evoluutiokuvauksen ja episodikerronnan suhde on poikkeuksellinen tasapainoinen sellaiseksi nykyscifiksi, jossa käsitellään ihmiskunnan tulevaisuutta tuhansien vuosien skaalassa. Näin perinteisen innoituneeseen scifiin harva kirjailija tuntuu enää rohkenevan. Sama nostalginen viehätys tässä on kuin Emma Newmanin Planetfallissa, jonka jatko-osaa kelpaa odottaa kuin kaksoiskuuta nousevaa.
 

Kelly Link on sitten puolestaan edustanut sitä parasta hämäräosastoa, mitä uuskummaksi kutsuttu kirjallinen virtaus on tuonut raukoille genrerajoillemme. Magic for Beginners ja Pretty Monsters ovat edelleenkin suositeltavinta novellilukemistoa mitä spefiin tottumattomille voi suositella. Mutta tämä uusin kokoelma, Get in Trouble, hyydytti kolmanteen novelliin mennessä. Aivan kuin Link olisi yrittänyt ylittää nokkeluudessa itsensä tai lukijansa odotukset kummaakin kummallisemmasta.

Vaan kun näistä Linkin novelleista loikkasi AIDOSTI OUTOON lyhytproosaan, David Foster Wallacen Kummatukkaiseen tyttöön, niin koko kysymys uuskumman kyvyistä vieraannuttaa tarinamaailma kerrontansa avulla kääntyi ympäri. Kun tarinamaailma kerran on yhtä kuin tyylivalinta kerrallaan rakentuvaa erilaisuutta (meille tuttuun nähden), niin miten helppoa kikkailua joku Link sitten edustaakaan: ei kyse ole kuin genreainesten sekoittamisesta ja rytmityksestä odottamattomiin kohtiin, vähän kuin jossain lasten "anarkistisena" pidetyssä animaatiossa. Olisiko Kelly Link sitten genrelukijoiden oma Paavo Pesusieni?

En halua tietää. Mutta en minä Wallaceakaan jaksa kuin joskus sivun, joskus tarinan kerrallaan.

Oikeastaan talvella ostamamme Gaimanin novellikokoelma (Trigger Warning) tuntui paljon paremmalta VANHAKUMMANA kuin tämä Linkin kirja, vaikka sekin jäi kesken jossain puolivälissä - ei tylsyytensä vuoksi, vaan koska oli ihan sama montako niistä Gaimanin novelleista lukisi ja milloin, ne eivät kumminkaan menettäisi tuoreuttaan, jos kohta eivät houkutelleet tarttumaan vielä seuraavaan lyhytjuttuun, kuten novellikokoelma parhaimmillaan tekee.

Link ja Wallace taas tuntuivat aika yhdentekeviltä TEOKSINA, siitäkin huolimatta, että Kummatukkainen tyttö räjäyttää lukijan proosatajun avaapa kirjan miltä aukeamalta tahansa. Milloin "varsinainen" spefi kykenee samaan??









tiistai 19. heinäkuuta 2016

Studio-Tarzan digiviidakossa


Jossain arvostelussa veikattiin, että uusi filmitulkinta viidakkon villimiehestä, Tarzanin legenda (2016), on tehty supersankaribuumin innoittamana: tarvitaan jotain idioottivarman tuttua sankarihahmoa, joka takaa yleisön, olipa elokuva tyyliltään tai tasoltaan mitä tahansa.

Ja idiooteille tämä on tosiaan tehty, sillä tyhmä ei ole se joka kuvaa Tarzaninsa studioviidakossa, vaan se joka maksaa siitä leffalipun. Kesäelokuvat toki ovat määritelmänomaisesti kepeää kepeämpää kulutusviihdettä, mutta tämä Tarzanin legenda vetää monella tavoin pohjat. Siinä EI ole varsinkaan suuren seikkailun tuntua, kuten joku onneton kriitikko (ehkä Hesarin) yritti siipeillä lehtensä tekemää isoa haastattelua pääesiintyjästä; ei myöskään mitään karisman oloista nimihenkilönsä osalta.

Mustanaamiossa sentään viidakko näytti itseltään
Vallan tulee ikävä vuoden 1996 Mustanaamio-elokuvaa, joka ei yrittänytkään soveltaa modernia viidakkosankaria yhtään sen mutkikkaammin kuin juoneen tarvittiin, ja hyppivältä makukortsulta näyttävä päähenkilökin näytti ihan pätevältä.

"Tarzanin legendassa"ei kertaakaan nähdä päähenkilöitä keskellä maisemaa muutoin kuin studiossa tai digitaalisena versiona.

Studioratkaisuilla on tietysti yhtä pitkä perinteensä kuin Tarzan-filmeillä sinänsä, ihan mykkäfilmeihin saakka.  Tiettävästi vain yksi Tarzan-tuote on oikeasti filmattu viidakossa, vuoden 1935 sarjajulkaisu, jota kuvattiin Guatemalassa - sama projekti, jossa kirjailija E. R. Burroughs oli itsekin innokkaasti mukana.

Isoin ongelma tässä uudessa Tarzanissa on päähenkilön yksiulotteisuus: ei luonnetta, ei särmää, ei draamaa ympärillä. En ole eläessäni nähnyt yhtä jähmeän passiivista ja patsastelevaa Tarzania tai ylipäänsäkään sankarihahmoa kuin tämä Alexander Skarsgårdin tekemä villimies. Hänen kongolaiset avustajansa näyttävät puolestaan enemmänkin etnocooleilta inkkareilta... ja parissakin kohtauksessa tulee mieleen "Viimeinen mohikaani", jonka perässä tarpoo Studio-Lapin puolelta eksynyt näyttelijäraakile, Samuel Jackson. Tahatonta huumoria tarjoavat pahista esittävä Christoph Walz, höpisemässä sarkastiseksi tarkoitettuja uhkauksia, ja luonnonblondina janeileva Margot Robbie.

Vailla minkäänlaista ratkaisua VISUAALISEN realismin tasoksi on käsikirjoituksessa päätetty painottaa historiallista TARINAKEHYSTÄ, jotta olisi edes jokin yhteinen pohja, mihin erilaiset ainekset saadaan liimailtua filmin aikana. Mutta kun juonessakin on norsuhevon mentäviä aukkoja, hyppäyksiä pisteestä B pisteeseen Ö, eikä yksikään kohtaus ole muita merkittävämpi, kolonialismin vastainen sanoma näyttää yhtä kepeältä uudelleenpolitisoinnilta kuin Disneyn animoima Tarzan.

Tai ei sentään. Muistan Disneyn sankarit -lyhytfilmeistä jakson, jossa Tarzanin tehtävä on pelastaa presidentti Roosevelt sieppaajiltaan. Sekin vartin mittainen kökköanimaationa toteutettu tarina on kiinnostavampi "historiallisuudessaan" kuin tämä David Yatesin ohjaama tekele.

Ja kyllä, jopa suomalaisten tekemässä "Big Game" -elokuvassa oli studiopitoisuudestaan huolimatta  enemmän tarzanimaista asennetta kuin tässä fiikusten välistä kuvatussa, ansariinsa ummehtuneessa pullistelussa.


perjantai 1. heinäkuuta 2016

Spielberg vaihtaa pieruhuumoriin


Käsitellessään kasvavan pojan unelmia ohjaaja Steven Spielberg on esittänyt yleviä kuvitelmia lentämisen jalostavasta vaikutuksesta, lennosta pysyttelemisestä vaihtoehtona aikuistumisen haasteille.
WTF ohjaa kuningattaren retropieruja

Mutta käsitellessään kasvavan tytön unelmia ohjaaja Spielberg esittää, että ne ovat samaa kaasutavaraa mistä pierut on tehty.

Tyttö voi parhaimmassa tapauksessa saada kultaisemman häkin, siirtyä orpokodista kuninkaalliseen linnaan, mutta kasvamisen hintana on oppia mihin ihmiskehon alapään toimintoja tarvitaan: no pieremiseen tietysti. Kuningatar pieree, kenraalit pierevät, jopa kuninkaalliset koirat pierevät.


Monenvärisiä kaasuja tässä "Iso Kiltti Hollywoodin Jumala" -elokuvassa sitten piisaakin. Materiaalina on käytetty Roald Dahlin lievän anarkistista satua, johon pieruhuumori ja avoin naissukupuolen halveksunta tunnetusti sopivat.

Tarina on tuttu, eikä sitä tarvitse lukea Dahlin kirjoista vaan Spielbergin urapolulta. Juoni nimittäin noudattelee samaa kuviota kuin Spielbergin A.I.:n kakkosjakso, jossa pinokkiomainen poikarobotti joutuu itseään isompien voimien painajaismaiseen sirkukseen, samoin kuin Spielbergin Maailmojen sodan toimintajakso, jossa tripodit sieppaavat lapsenkaltaisiksi passivoituneita ihmisiä helvetillisiin keinuihinsa.

Tarina eroaa edellisistä metafilmillisistä ydinjaksoista sikäli, että tällä kertaa ohjaajaa itseään edustaa elokuvan nimihahmo, olisiko nimeltään BFG vai WTF. Jättiläinen paapoo tyttöä ja suojelee muiden tuotantojättiläisten väkivallalta, nämä kun haluaisivat ahmaista tyttölapsen jo varhaisteininä. WTF-jätillä on kuitenkin synkkä salaisuus: hän on jo varannut ensisijaisen paikan uransa perijäksi poikalapselle. Tämä on saanut asustaa spielBERGiaanisessa kalliokolossa ja kuvittaa tulevia filmituotantoja, samaan aikaan kun WTF-jätti luo värikylläisiä unia ihmisille katsottavaksi. Vaan kilpailevat tuotantojätit ovat jo aiheuttaneet pojalle jotain ikävää. Tai ehkäpä vain vieroittaneet WTF-jätistä. Tom Hanksille maksettiin miljoonia eikä hänen tarvinnut enää näytellä edes kameran edessä.

Jättimäisyys mittaa tämän BFG/WTF-elokuvan kohdalla spielbergiaanista omahyväisyyden määrää. Niin jättimäistä, että Spielberg ei enää erota milloin päästää koneistostaan ulos sellaista tyhjänpäiväistä viihderoskaa kuin edellinen elokuvansa Vakoojien silta (2015). Aivopieruiksiko niitä kutsuisi? Vai retropieruiksi?

Tuskinpa tätä "Iso Kiltti Hollywoodin Jumala" -filmiä tullaan, sitäkään, mestariteoksena muistamaan. Vaan pelkästään siitä, että se oli filmi, jossa Spielberg kuvitteli ensimmäisenä keksineensä pieruhuumorin.

Tätä elokuvaa menin katsomaan 8-vuotiaan seuralaiseni iloksi, eikä tällaisena viikonloppuna Tampereella parempaakaan spefi-tarjontaa ole kuin pieruhuumorin tasoinen. WTF tosiaan.