KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





tiistai 30. tammikuuta 2018

Vaalitulokset 2018


  • Kansallinen Dementikkosektori, 62,7%
  • Skitsoekologinen pelikerho, 12,4%
  • Ksenofobinen ampumaseura,  6,9%
  • Hypomaaninen muistojärjestö, 6,2%
  • Agraarisyrjäytyneiden raittiusyhdistys, 4,1%
  • Työuupuneiden kuoro, 3,3%
  • Punavihersokeiden palautejärjestelmä, 3,0%
  • Bipolaarinen kielialakonventti, 1,5%

Vaalien moraaliseksi voittajaksi on julistettu Narkoleptinen vaihtoehto, 30,1% äänestäjistä.
Korjausta tuloslaskennan jälkeiseen masennukseen voi hakea kuuden vuoden kuluttua.



maanantai 29. tammikuuta 2018

Tnp: Kansannäytelmät taiteellisena tavoitteena

Työväen aatetta ei Työväen näyttämöpäivillä näe, liekö on nähty vuosikymmeniin, mutta kansannäytelmiä sentään. Tnp:n yleisöäänestyksen voitti nimenomaan moderni kansannäytelmä, Tikkurilan teatterin esittämä Tyttö ja varis. Toiseksi tuli kajaanilaisten Beowulf & Grendel, fantsuteemastaan huolimatta kansanomaiseen helppoon puskahuumoriin ja disneymäisiin laulelmiin luottava musikaali. Sentään kolmanneksi tuli sitten Tampereen Legioonateatterin yhteiskuntakriittinen Pelko pois, Rosemarie!, ehkäpä nuorten katsojien äänillä. Enimmäkseenhän Tnp:n yleisö on samaa mummo-osastoa kuin laitosteattereissa.

Tnp: Aina joku eksyy
Itse menin sunnuntaina katsomaan vielä yhden esityksen kansannäytelmien tarjonnasta. Reko Lundanin Aina joku eksyy on vuodelta 1998, mutta niin vain se tuntuu jo klassikolta, jonka tarina ikuistaa kolme sukupolvea Suomen historiaa 1950-luvulta nykypäivään. Hausjärveläisen monttuteatterin toteutus oli yhtä ammattimaisen napakka kuin lauantaina nähty Järvenpään teatterin esitys.

Lundanin teksti on niin henkilökeskeinen ja niin vähän tarinavetoinen, ettei siihen voi toivoakaan mitään uusia teemoja nostavia ohjausratkaisuja. Kun näyttelijät ovat täydellisesti sisällä tyyppihahmoissaan, näytelmä pyörii täsmälleen katsojan odotusten tahdissa. Ajankulkua tiivistävät ratkaisut ovat jo valmiiksi Lundanin tekstissä ja sen rytmitys on ihan toista kuin Sirkku Peltolan kansannäytelmissä, joita en katsoisi kun en jaksa niitä lukeakaan. Mutta Lundanin ja Antti Raivion ansiosta voin uskoa, että 'kansanäytelmä' kelpaa taiteelliseksi tavoitteeksi sekin.

Vaikka lauantain klubikeskustelu oli typerryttävän lattea, kaikkiaan Tnp:stä jäi hyvä fiilis. Järjestelyt toimivat aivan eri tehokkuudella kuin kaksi vuotta sitten ja harrastajaskenen kyky täydentää laitosteattereiden tarjontaa tuli taas todistettua. Pitäisi vain lähteä turistimatkalle toiselle puolelle maata kokeillakseen muutakin kuin Helsingin laatikkovaihtoehtoja.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Tnp: Näyttelijöiden roolitus

"Naisnäyttelijä on kuin tappo: se vanhenee kymmenessä vuodessa.
Miesnäyttelijä on kuin murha: se ei vanhene koskaan."

Tämä on kuulemma vanha vitsi suomalaisissa teatteripiireissä, mutta sen syvällisempää tietoa näyttelijöiden roolittamisesta ei kuultu aiheelle omistetussa Tnp:n klubi-illassa (27.1.).

Yleisön kommenteista päätellen kiinnostusta aiheesta puhumiseen olisi ollut enemmänkin kuin tuntiin kellariklubilla mahtui. Jokin alalle vieras häveliäisyys esti alustajia ottamasta esille havainnollistavia esimerkkejä yleisimmistä roolittamisen lainalaisuuksista, tai esimerkillisistä virheistä.

Mikkelin teatterinjohtaja Katriina Honkanen ja Helsingin ylioppilasteatterin ohjaaja Sirpa Riuttala alustivat ennemmin harrastajien ja ammattilaisten eroavuuksista. Niissä vain ei ollut mitään uutta ja ajankohtaista vaikkapa dramaturgiakäsitysten muuttumiseen nähden. Edes siitä ajatuksesta ei jatkettu syvemmälle, että harrastajalle on iso ero joutua pelkästään näyttämöllä kaikkien katseiden kohteeksi, siirtyä siihen taikapiiriin äkisti normaalin katsemaailman keskeltä.

Illan näytelmänä oli yläkerrassa juuri nähty kajaanilaisten esittämä musikaali Beowulf ja Grendel. Siinä olisi ollut kylläkseen positiivisia esimerkkejä hyvästä tyyppiroolituksesta, silloinkin kun näyttelijältä puuttuvat musikaalille olennaiset ammattilaulajan lahjat. Sen sijaan Riuttala kertoili tavoitteestaan valita Tnp:lle tasaveroisten ensemblejen joukosta erilaista fyysisyyttä edustavia esityksiä, kuten vanhukset ilmaisemassa ikäistensä seksitoiveita.

Tämä fyysisyyden tematisoiminen tuntuu olevan itseisarvo niin teatteri- kuin tanssitaiteessa. Ikään kuin se olisi ainoa oikea tapa tehdä sekä korrektia että poliittista taidetta nykymaailmassa.

Honkasen kysymyksistä paras koski sitä, hakeeko harrastajateatteri mallia projektilleen ammattilaisteattereista. Sen reflektointi äkkiarvaamatta ei vain herättänyt keskustelua senkään vertaa kuin kysymys puolialastomana esiintymisestä näyttämöllä.

Muutamia ajatuksia nousi esille harrastajateatterien projektikohtaisesta työskentelymallista. Ainoa ratkaisumalli useansorttisten harrastajien suosimiseen ohi toistuvien tähtiesiintyjien oli, ilmeisestikin, monistaa isoja rooleja (tehdä viisi Marttaa ja viisi Eskoa Nummisuutareihin) tai kutsua vierailevia ohjaajia, joilla ei ole ennakkokäsityksiä talon tai harrastajareservin tähdistä.

Näillä opeilla mennään kohti analogisten taiteenmuotojen talvipimeää.

Tnp: Vanja-eno


Työväen näyttämöpäivät merkitsee paitsi festivaalia myös kilpailua harrastajateatterien välillä. Kilpailujen ennakkosuosikki on kuulemma Järvenpään teatteri, eikä ihme. Tänään (27.1.) näkemäni klassikkotulkinnan perusteella järvenpääläisten ensemble on niin ammattilainen esiintyjinä kuin voi itsenäiseltä teatterilta toivoa.

Tsehovin Vanja-enosta tehty sovitus oli vieläpä hävyttömän viihdyttävä, mutta ei helpon sentimentaalisilla osuuksillaan silti menettänyt tarkkuuttaan ja tiiviyttään. Elviksen "Are you lonesone tonight" asettui olemukselliseksi osaksi tsehovilaista katkeransuloista patetiaa, puolikkaaksi jääneiden elämänkohtaloiden ravistelua ja eroottisen kaipuun sanallistamista hätäiseksi romantiikaksi. Ihmeellisintä oli se, että kaikki seitsemän näyttelijää olivat tasavahvoja esiintyjinä eikä edes romanssipari tohtori ja Jelena noussut liiaksi etualalle.

Tsehovia riisuttuna. (Kuva: Jarkko Antikainen)
Mieshahmojen terävöittämiseen Tsehov toki antaa paljon enemmän tilaa kuin kierrätysarvoaan pohtivien naishahmojen uudelleentulkintaan. Tämän vanhahkaisuuden kanssa ohjaaja, ainakin miesohjaaja, näkyy päästävän itsensä helpolla. Tarkasti reagoivien näyttelijöiden kemioita seuratessa sen vain vaivatta unohtaakin. Ainakin mieskatsoja.

Vanhaan kasarmirakennukseen (Vanha Sotku) koottu väliaikainen näyttämö oli loppuunmyydyn tnp-esityksen ainoa heikkous. Varsinaisten, urkuharmonin ympärille tiivistettyjen kamarikohtausten taakse jäi valtava tyhjä esiintymistila, ja akustiikkakin oli välillä oudon sumea. Mutta tämän täsmäsovituksen nähtyäni tiedän meneväni katsomaan minkä tahansa Samuli Reunasen muista ohjauksista. Tampereellakin pyörii "Presidentti ja tyttö", joka nyt on sittenkin nähtävä aiheensa hölmöydestä riippumatta.

Ja kaksi näytelmää ja yksi klubi-ilta Tnp:ä vielä jäljellä.

perjantai 26. tammikuuta 2018

Työväen näyttämöpäivät 2018 (ja Sarasvatin hiekkaa)


Tällä kertaa olen Työväen näyttämöpäivillä pelkästään toimittajana. Tnp järjestetään jo 42. kerran, mutta tajusin sen olemassaolon vasta kaksi vuotta sitten, kun tulimme tänne esittämään Varjoelämää. Tnp ei näy edes maakunnallisesti eli Savon laajuudella, vaikka harrastajateatterien verkostossa sitä kyllä arvostetaan. Sen huomasi tänään, kun kuunteli pressitilaisuudessa teattereiden esittäytymisiä ja miten tarkkaan ne kommentoivat aiempien kutsujen määrää.

Tänään Tnp avattiin Jyväskylän Huoneteatterin sovituksella Risto Isomäen clifi-romaanista "Sarasvatin hiekkaa". Olihan se pettymys, ei niinkään sovituksena kuin ylipäänsä isojen teemojen käsittelijänä. Mutta kuulemma Espoossa 2012 tehty ensimmäinen sovitus ei ole ollut sen kummempi, pohjana sama dramatisointi tekstistä.

Isomäen infoähkyinen ja toimintapitoinen teksti, välillä Grönlannin jäätiköillä ja välillä Intianmeren syövereissä, on täysin vastakkainen draaman vaatimuksille. Sen tiukka pureutuminen nykyhetken isoimpaan teemaan, ilmastomuutokseen, kuitenkin houkuttelee teatterintekijöitä. Teksti lupailee että sukupolvien mittainen prosessi voisi konkretisoitua heipparallaa katastrofiksi yhdessä arktisessa yössä. Sellaista clifi on luonteeltaan. Myytit sekoittuvat koviin faktoihin.

Isomäen tarinan tiivistäminen kahden romanssin ympärille on tehnyt cli-fistä nuorisonäytelmän. Juuri sitä mitä ei pitäisi tehdä, jos isointa mahdolista teemaa käsitellään Aikuisten Oikeasti, edes hienoinen poliittinen ajattelu mielessä
 - ollaanhan työväen näyttämöpäivillä, ei demareiden legolandiassa.

Kaikki ohjauksellinen näyttämöllistäminen ja myyttien pelkistäminen Marko Hämäläisen arktisiin valokuvaheijastelmiin menee nyt hukkaan. Katsoja joutuu seuraamaan Isomäen heikointa repertuaaria, nolostuttavan nökeröitä rakkaustarinoita.

Päivän jännittävimmät hetket eivät siis olleet näyttämöltä heitetyt haasteet maailman muuttamiseksi, vaan se kun demaripresidentti H istui taakseni ja sen turvamies viereeni. Näytelmää seuranneella kaupungin vastaanotolla tämä demaripressa sitten vakuutteli yleisölle, että hänen & kaveriensa Kirjavaa käsikirjaa lukemalla maailma vielä pelastuu. Siihen verrattuna teiniteatterikin alkoi tuntua äkkiä uskottavalta.

Vielä kun joku demarivaikuttaja sirottelisi sarasvatilaista hiekkaa Mikkelin jäätiköiksi muuttuneille jalkakäytäville. Kolme päivää näytelmiä saattaa nyrjäyttää vielä odotukset oikeasta kohtaa.



maanantai 22. tammikuuta 2018

Synkin hetki (elokuva)


Huolella tehty epookkidraama ei ole välttämättä sen kiinnostavampi kuin asiantuntevasti toteutettu  museo. Pahimmillaan tuloksena on hurraa-isänmaallista paatosta, jonka mahtipontisten elkeiden keskelle taitavakin näyttelijäsuoritus uhkaa kadota.

Lähellä tällaista itsensä turhaksi tekevää elokuvasuoritusta on Joe Wrightin "Synkin hetki" (Darkest Hour, 2017). Sen katsoo mielikseen ja sen tarina on niin jännittävä, ettei sen kanssa voi kerrassaan epäonnistua. Ja onhan se komea myös ulkoisesti, ja sen pääosassa Gary Oldman tekee ihailtavan järeän suorituksen pääministeri Churchillina. Mutta onko se taidetta?

Kun vuoden sisällä valmistuu kolme brittien sotahistoriaa juhlistavaa elokuvaa, toivoisi niiden edes hieman tekevän tyylieroa toisiinsa nähden ja etsivän epookista jotain ainutlaatuista, sitä sodan mentaalihistoriaa, jossa tutkijat ovat kunnostautuneet enemmän kuin taiteilijat. Toive ei ole kohtuuton. Mutta eturivin brittiohjaajat Christopher Nolan ja Joe Wright toimivat kuin brexit-trumpetti olisi kutsunut heidät riveihin puolustamaan yksinäisen saarivaltion kunniaa. Lone Scherfigin epookkidraama "Their Finest" pohjusti jo 2016 tätä hurraaisänmaallista linjaa, mutta valitsi aiheensa ovelammin: sisäänlämpiävänä dokufiktiona sotavuosien brittiläisestä elokuvatoiminnasta. Se on näistä kolmesta elokuvasta selvästi heikoin ja turhin.

Viime kesän ainoa kelvollinen draamafilmi, Nolanin "Dunkirk", ja tämä Wrightin "Synkin hetki" kertaavat kevään 1940 tapahtumia, jotka mitä ilmeisimmin ratkaisivat Euroopan historian. Sen opetuksen ostan ja voisin katsoa sen ratkaisukevään tarinan vaikka tuplasti pidempänä. Kokonaan toinen juttu on se, pelastiko yksin Britannia päätöksillään läntisen maailman natseilta, ja oliko pääministeri Winston Churchill näiden päätösten tärkein takuumies. Sellainen tarina on suurmieshistoriaa, jota luulisi harrastettavan enää Suomen kaltaisissa häviöhistoriaansa häpeävissä valtioissa. Sellainen tarina saisi olla vähän lyhempikin.


Suurmieshetki tämäkin: Churchill lanseeraa V-merkin.
Suurmiehen muotokuvaan keskittyminen on toisaalta "Synkimmän hetken" pelastus. 65-vuotiaan sotaratsun värvääminen tehtävään, jossa hänen odotetaan täyttävän vain poliittisen kompromissin paikkaa, muuttuu "voittajan paluu" -tyyppiseksi sankaritarinaksi. Henkilön sisäinen kriisi vetää eteenpäin vielä sittenkin, kun juoni alkaa latistua historian uutisotsikoiksi, jotka viittaavat tapahtumiin jossain hyvin kaukana tämän tarinan ulkopuolella. Ollaan tiiviisti sotakabinetin kellareissa, missä käytävien ja kokoushuoneiden ahtaus käy selväksi: näihin tiloihin ei odoteta mahtuvan mitään kuninkaallisia elkeitä.

Henkilödraamana "Synkin hetki" väheksyy kuitenkin sivuhenkilöiden merkitystä nostaakseen etualalle suurmiestä. Churchillin vaimo (Kristin Scott Thomas) ja kuningas Yrjö VI (Ben Mendelsohn) ovat vähäisempiä hahmoja kuin isällisiä selityksiä janoava sihteeri (Lily James), jonka on tarkoitus olla pääministerin tärkein luottohenkilö. Sihteerin asenteiden muutos tapahtuu liian nopeasti ja syventämättä ollakseen kiinnostava tai edes uskottava. Mutta näin kai varmistetaan samaistumispinta nuorille katsojille.

Kuninkaan osuutta on puolestaan haluttu kaventaa, jotta ratkaisevassa kohtauksessa Churchillin suhde kansaan nousisi arvoonsa. Tähän kansanomaisen rentoon henkilökuvaan ei tietenkään mahduteta sitä Churchillin konservatiivista vaihetta, kun hän lähetti sotilaat hiljentämään lakkoilevia työläisiä 1910-11.

"Synkimmän hetken" yksipuolinen suurmiestarina ei mielestäni merkittävästi eroa vuoden 2011 Thatcher-elokuvasta Rautarouva (Iron Lady, 2011). Molemmat ratsastavat brittiläisyyden brändänneellä, vuosikymmeniä jatkuneella buumilla: James Bond, Harry Potter, Queen ja Crown.

Ei tässä buumissa muuta kiinnostavaa enää ole kuin että kuka todellinen tai kuvitteellinen brittijulkkis kelpaa täyttämään menestyssarjaa? Kävisikö seuraavaksi amiraali Nelson vai Robin Hood?

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Kuka kuskiksi 101-vuotiaalle?


Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampi on ottaa edes puolivakavissaan presidentinvaaleja. Siihen kykenevät vain pressaehdokkaat itse. He ovat toinen toistensa irtopäitä, jotka voisivat olla yhtä hyvin Pohjois-Korean kuin itsenäisen Suomen asialla. Voittajaa äänestää 51% siitä kansanosasta, joille oikeanpuoleinen liikenne merkitsee tilaisuuksia ohittaa 49% vähemmistö.



Tällaisen demokratiaa irvivän performanssin yhteydessä ei tunne olevansa osa yleisöä, vaan keskellä sirkusta. Kuka kahdeksasta irtopäästä kelpaisi kuskiksi 101-vuotiaalle vanhukselle? Kuka saattohoitajaksi? Itse en kykene äänestämään edes oman puolueeni ehdokasta. Viimeinen niitti oli, kun Kyllönen haastattelussa ilmoitti, että ei hän oikeastaan ole ateisti. Siinä meni sitten uskottavuus senkin liikenaisen periaatteista.



Näin jää vaihtoehdoista taas jäljelle jokerien jokeri: Paavo Väyrynen on ainoa rehti vaihtoehto, koska sen näkee vitsiksi vaikka katsoisi miten kaukaa tulevaisuudesta. Eikö siis suurimman palveluksen historialle tekisi, jos äänestäisi Väyrystä? Näin välittyisi tuhannenkin vuoden päähän viesti, miten karmealta Suomi näytti vuonna 2018.




Teatteriharjoituspäiväkirja 6


"Ei tehdä epookkia", sanoi ohjaaja. Se on toki käynyt selväksi muutenkin, mutta toisinaan se on ilmeisen kohtelias tapa muistuttaa näyttelijöille, että hevoset ovat tässä näytelmässä "hevoisuuden" edustajia samoin kuin sotilaat ovat "sotiluuden" edustajia, eikä suinkaan kansalaissodan historiallisia toimijoita.

Toinen puoli tätä poeettisen realismin tyylitietoisuutta on se, että rekvisiitasta isoin osa tehdään viitteellisesti ja että joukkokohtauksissa ei toimi joukko, vaan rytmitetty sarja joukkoon sopivia tyyppejä, etenkin erilaisia sotilaita ja eriluonteisia hevosia. Välillä se menee kovinkin koomiseksi se tyypittelyn itseisarvo, mutta keventävää huumoria sotadraama tarvitsee jos mikä.

Tänä vuonna Pirkanmaalla tulee ensi-iltaan runsaasti 1918-näytelmiä. Ne tekevät epookkia, mutta miten ne ratkaisevat historialliset totuudenvaateet, se onkin toinen juttu. "Kylmien kyytimiehessä" historia välittyy Tuurin proosakielestä, josta näyttelijät eivät saa lipsua moderneihin ilmaisuihin, vaatii ohjaaja. Tämä on hyvä eli verenpitävä ratkaisu, kun etsitään erityistävän tarinan ja yleistettävän sotahistorian kompromissia.

Kansalaissodan 1918 näyttämökuva: takana talo, edessä aseet, reppu ja perunasäkki.
Tämän viikon maanantai ja tiistai käytiin lävitse näytelmän loppuosaa. Näin näytelmäteksti saatiin käytyä koko porukan voimin toisen kerran kokonaan lävitse. Näyttämöllä tapahtuvan liikkeen suuntiin kiinnitetään tuplasti enemmän huomiota kuin siihen, mitä repliikkien sisällöt merkitsevät. Niin välineellistä dialogi on ohjauksessa. Jokaista kohtausta on käyty lävitse 3-4 kertaa: lukien ja kokeillen (ohjaaja puuttuu liikesuuntiin ja vuorovaikutukseen), mutta joka kerta useimmilla plari kädessä. Lisäksi Terhi on ohjannut yksittäisiä kohtauksia pelkästään kyseisissä kohtauksissa esiintyvien näyttelijöiden kanssa. Muutaman kerran hän on lisännyt näyttelijöitä joukkokohtauksiin ihan vain siksi, että nämä sattuvat seisoksimaan vapaina. Sisustanut historiaa.

Eilen tiistaina teatterilla oli lämpöpatterit isommalla teholla, ehkä sään pakastumisen vuoksi, ja sen huomasi heti tunnelmassa: näyttelijät olivat rennompia unohtuen vitsailemaan rekvisiitan ja lavasteiden viitteellisyydelle. Tästä sitten lähdetään kolmen viikon tauolle opettelemaan repliikit ulkoa.

Kahden viimeisen kohtauksen aikana olin jo vapaa mattikurikka-roolista, joten vertailin odotellessa näytelmän alku- ja loppukohtauksia, millainen kokonaisuus siitä tällä hetkellä on syntymässä. Hämmästyttävän tiivis paketti se on sisältääkseen koko romaanin tapahtumat. Samalla tajusin, miten vähän dialogissa kuullaan Tampereen alueisiin kohdistuvia viitteitä. Näytelmää tehdessä on kuitenkin ollut jokaisessa kohtauksessa tuntuma, että nyt ollaan Messukylässä, Kalevankankaalla, Iidesjärven rannassa tai Hatanpäällä.

Siksikin on hyvä, että epookki on niin ohuesti mukana esitysratkaisuissa: epookin henki tulee kyllä leijumaan vahvasti mukana jokaisessa 1918-näytelmässä jonka isoina kehyksinä on itse Tampereen kaupunki. Historian demonit lepattavat: "Ja Tampere palaa, katso, Ketola, Tampere palaa!"

maanantai 8. tammikuuta 2018

Rakkauskirja taittoon


Tänään Rakkauselokuvan käsikirja sitten lähti taittoon.
Pian sitä voi mainostaa. Veikkaisin että se ilmestyy ystävänpäiväksi. Kansi on komeampi kuin olisi osannut toivoakaan. Se on sitten kolmas rakkausaiheinen tietokirjani, trilogian päätös. Seuraavaksi siirryn sodan pariin eli tämän maailman tarpeisiin.

Nyt on vähän aikaa tyhjä olo, vaikka sotakirjan memottaminen ja editointi toimivat vastapainona.

Parasta vastapainoa oli näperrellä lapselle eilen vuoristorata. Huomaamatta meni useampi tunti, kun kokosin kuusitoistametristä SpaceRail-kuularataa, jonka erehdyin hankkimaan hänelle käytettynä. Halvallahan sen sai, mutta radan nokkelat muovinipistimet eivät näköjään kestä montaa purkamista ja kokoamista, vaan napsahtelevat poikki. Ja kun kaksoissilmukan rakentaminen ohjeiden mukaan johti vuoristoradan kuvitteellisiin katastrofeihin, oli luovasti muovailtava uudet reitit pylväiden lomitse. Lopputulos on kieltämättä hypnoottinen: raskas kuula kiertelee omia aikojaan pitsiseltä näyttävän rakennelman sisällä - kuin filosofinen aatos runoelmassa.

Todellinen talvi alkoi vasta eilen, saimme sekä aurinkoa että lunta.
Mitenkähän tämän tästä sitten kevääksi kuvittelisi?
Kaksoissilmukaksi vuoristoradalla?

lauantai 6. tammikuuta 2018

Teatteriharjoituspäiväkirja 5


Siihen aikaan kun Toivasen Pasi oli draamalinjan ohjaajana TaY:ssa (1990-luvulla), hän äkseeräsi näyttelijäoppilaita kuin kersantti ja selitti näille, että näyttelijältä edellytetään kolmea ominaisuutta: on oltava kuin sotilas, filosofi ja runoilija.

Aikamoiset paineet sellainen näyttelijäideaali asettaa ohjaajallekin.

Tätä tulee ajatelleeksi, kun osallistuu näytelmäharjoituksiin, joissa ohjaajan on pidettävä koossa kahdeksanhenkinen ryhmä ja huolehdittava siinä ohessa tarpeiston ja tilojen kunnossapidosta, sekä näyttelijöidensä aikatauluista. Ohjaajan tulee siis olla paitsi kersantti, guru ja runousoppinut myös vahtimestari ja tuottaja. Tämän kaiken ohjaajamme Terhi kyllä täyttääkin.

Vuoden vaihteen jälkeen aloitimme "Kylmien kyytimiehen" läpikäymisen taas alusta. Tällä viikolla oli kolme harjoitusiltaa peräkkäin, ensi viikolla on kaksi, ja sitten tuleekin kolmen viikon tauko teatterin muiden projektien vuoksi. Tauon aikana pitäisi oppia ulkoa repliikit. Helmikuussa harjoituksia pidetään kuin repliikkisulkeisia.

Tuntematon sotilas teatterin takahuoneessa.
Kohtausten tahti ja vaihtuvuus on niin tiivis, ettei ole vieläkään varmaa, onko näytelmässä edes väliaikaa. On onneksi, että Terhillä on näytelmässään monta lujaäänistä miestä, sillä muutamissa kohtauksissa näyttämöllä tapahtuu niin paljon, ettei repliikeistä kuuluisi muutoin mitään, ainakaan sivulta kuuluvan aseidenjyskeen ylitse. Itselläni on onneksi mikrofoni mattikurikka-kohtauksissa. Terhin mielestä se kuuluu hahmoon, joka on henkiolento ja kiusaa päähenkilö Ketolaa muistuttamalla tämän kristillisistä aatteista ja menneisyydestä Amerikassa. Rauhallisessa kohtauksessa olen körttipastorina kahden Ketolan kanssa.

Koska näytelmässä on paljon sotatilanteen abstrahoivia kohtauksia, joissa pyritään yleisempään totuuteen pasifistin paikasta helvetillisessä ympäristössä, on Terhin ohjauksesta iso osa kommentteja jotka alkavat "Tee se sillä ajatuksella että..."  Tässä "ajatus" tarkoittaa sitä motivaatiota, joka sopii sekä yksittäisen tilanteen konkretiaan (mitä tarinassa tapahtuu) että hahmotyypin käytökseen (mikä on hahmotyypin käyttötapa). Koska kaikilla muilla porukan näyttelijöillä on kokemusta näytelmäharjoittelusta, he osaavat myös itse ehdottaa tätä "ajatusta" eli tapaa toteuttaa hahmonsa käytös juuri kyseisessä kohtauksessa. 90% ehdotuksista tulee hyväksytyksi.

Tämä kaikki on erinomaisen opettavaista, mutta tuskin opin kuitenkaan hyödyntämään sitä omassa draamakirjoittamisessa. Aivan kuten proosanluomisessa, myös draaman suhteen oma tapani visioida kohtauksia on  paljon tarinavetoisempaa kuin henkilöistä lähtevää. Ehdotinkin Terhille, että järjestäisimme seuraavaksi Tukkatekstin projektina draamapajan, jossa jokaisen olisi kirjoitettava runsaasti näyttämöohjeita ja siten pakotettava itsensä pohtimaan henkilöhahmojen tyypillisyyttä, myös sitä ajatus edellä tapahtuvaa ohjausprosessia.

"Kylmien kyytimiehen" ensi-ilta on 9. maaliskuuta ja esitykset jatkuvat huhtikuun puoliväliin. Ehkä siinä välissä ehtii omakin ajatus kehittyä sotilaasta filosofiksi ja filosofista runoilijaksi.

Kosketuksissa (elokuva)


Finnkino mainostaa "Kosketuksissa"-elokuvan (2017) olevan unkarilainen versio Améliesta. Eipä juuri idioottimaisempaa mainosta voisi keksiä. Haluaisin nähdä, miten Finnkinon työläiset virvoittelevat niitä pyörtyneitä katsojia, jotka kuvittelevat tulleensa katsomaan Amélieta ja saavat nähdäkseen naturalistisen kuvauksen teurastamon lihahihnalta. Elokuvan ikäraja on K-16, mutta se voisi olla yhtä hyvin K-18 tai K-6, kunhan siinä olisi varoitustarra "ei kasvissyöjille".

Ildikó Enyedin "Kosketuksissa"-elokuvaa on vaikea mainostaa Finnkinon kaltaisen vakuumipakkaajan kannalta. Sen lähin sukulainen voisi olla Michael Haneken "Pianonopettaja" (2001), vaikka kerrontatyyli on täysin toisenlainen. Molemmissa keskushenkilö on autistinen nainen, joka harjoittelee parisuhteen sääntöjä päästäkseen ulos sulkeutuneesta elämästään. Molemmissa pariskunnan kummallisuus toimii vertauskuvana ohjaajansa yhteiskunnalle: Hanekella aikamme laitaoikeistolainen Itävalta, Enyedillä aikamme laitaoikeistolainen Unkari.

"Kosketuksissa"-elokuva on niitä lyhytelokuvan lakeja noudattavia, tavattoman sujuvasti arkea dokumentoivia filmejä, jotka kahden tunnin pituudestaan huolimatta voi katsoa realistisena rakkaustarinana tai sairauskertomuksena.

Molempi parempi, ihan viaton ja ongelmaton tällainen unienkin symboliikalla pelaava elokuva ei ole, kun keskushenkilön autismi romantisoidaan ja eksotisoidaan rakkaustarinaa varten. Veikkaisin, ettei länsimaissa uskallettaisi vastaavaa ratkaisua tehdä - eikä ehkä palkitakaan moista filmiä Berliinin korkeimmalla palkinnolla, jollei teurastamoon sijoitettu tarina olisi niin poliittinen allegoria nykypäivän Unkarista: pomot ja duunarit elävät täysin erillään toisistaan, kansalaisia eli lehmiä talutetaan teurastettavaksi ja luokiteltavaksi I- tai II-luokan lihaksi, keltaiset EU-lätkät korvissaan, ja viranomaiset saa paikalle vain lahjomalla.

"Kosketuksissa" on todiste siitä, että unkarilainen elokuva elää yhteiskunnallisen kriisinsä vuoksi huikeaa nousukautta. Ei voi olla sattumaa, että kaikkien aikojen raadollisin keskistysleirifilmi, "Son of Saul" (2015), ja kaikkien aikojen raadollisin rakkaustarina, tämä "Kosketuksissa", tulevat näin lähellä toisiaan samasta maasta ja huomioidaan molemmat kansainvälisillä palkinnoilla.

Jännittävähän se olisi tietää, mitä unkarilaiset itse näistä elokuvista ajatelevat. Unkarilaiset ystävämme eivät valitettavasti elokuvista perusta.

"Kosketuksissa"-elokuvassa Budapestin arki välittyy epäsuorasti, keväisen kaupungin ikkunoista kantautuvina liikenteen ääninä. Ihmisissä kytee silti / siksi kaipuu luonnonläheiseen elämään, vastakohtana arjelleen teurastamossa. Tarinan rakastavaiset näkevät yhteisiä unia isokauriista (elokuvassa virheellisesti suomennettu "saksanhirvi") ja tämä ihme tuo epätodennäköisen pariskunnan (vanha invalidinen mies ja autistinen nuori nainen) yhteen. Se on hieno tarina, jonka olisi voinut kertoa puolessa tunnissa, mutta kaksikin tuntia tulee perustelluksi, kun kevään ja luonnonkaipuun herättäminen aiheuttaa tiettyjä hankauksia teurastamoyhteiskunnan muiden kansalaisten kanssa. Romanssitutkijanakin olin erittäin vaikuttunut kerronnan omaperäisyydestä.

Vain lopetus on erittäin epätyydyttävä, pöljän kliseinen juoniselvittely, kun elokuva muuten pelaa hyvin hienokseltaan tilannekohtaisilla selityksillä ihmisilleen ja näiden raadollisuudelle.




tiistai 2. tammikuuta 2018

Passiivitaiteilija vai passiivijournalisti? (elämäntapa)

Eräs pitkään pyöritellyistä lautapeli-ideoista on "Finland 101", joka olisi täsmälleen kolmelle pelaajalle: jokainen edustaisi yhtä suuresta puolueesta ja joutuisi Port Royal -pelin tapaisella onnenkoettelu-mekaniikalla keräämään ääniä neljissä erilaisissa vaaleissa. Pelisysteemi on valmiina päässä, mutta mahdollisuudet tuoda siihen Suomen nykytodellisuutta houkuttavat liiaksi jotta idea alkaisi konkretisoitua (teemaa supistavien) mekaniikkojen eikä (teemaa syventävän) simulaation ympärille. Miten esimerkiksi sijoittaa 300 000 työtöntä tällaisen pelin resursseiksi? Miten käyttää ay-liikkeen ja finanssikapitalismin vastakkainasettelua osana pelimekaniikkaa?

Uutta työttömyysvuotta tyhjältä pöydältä aloitellessa "Finland 101" tuntuu läheisemmältä kuin ne luovat projektit, joihin sain joulukuussa kaksi pientä apurahaa: toisen romaania varten, toisen tietokirjan tekemiseen. On mahdotonta mieltää itseään aktiiviksi taiteilijaksi, etenkin kun hallituksen nykyinen politiikka on tämän revanssivuoden yhteydessä päättänyt kyykyttää sitä alinta yhteiskuntakastia AKTIIVI-laillaan muistuttaakseen kuka sen kansalaissodan 100 vuotta sitten voittikaan.

Minun(kaan) ei tarvitse erityisesti "kokea" itseäni passiivityöttömäksi. Riittää se, että en aamulla lähde mihinkään, missä tekisin työtä. Enintään menen lapsen huoneeseen jahka hän on lähtenyt kouluun, raivaan legokasaa pöydältä läppärini verran ja avaan koneen editoidakseni jotain eilispäivän tekstejä. Ja eilispäivän tekstejä totisesti riittää. Kymmeniä eri tavoin keskeneräisiä, niin arvosteluja, proosaa, esseitä, ja noita varsinaisia HITAAN LEIVÄN takaavia tietokirjaprojekteja.

Toisinaan menen yliopiston kirjastolle saakka. Silloin OLEN (ihan ilman kokemusta) osa sitä järjestelmää, joka tuottaa tietoa itse itselleen, kierrättää akateemisten teoriakartellien sisällä ideoita itselleen ja mussuttaa siitä nerouden vihreänä hohtavaa valoa kuin käpykaartin ikiliikkuja ikään. Yliopiston kirjastohyllyt ovat ainoa paikka maailmassa, joka pitää yllä sivistyksen toivoa tässä insinöörihallituksen pyörittämässä kapitalismipelissä. Ja mitä ihminen toivoo, siihen hän uskoo, ei muuhun.

Joulukuussa tulleet apurahat pelastivat viime vuoden budjetin viime hetkellä, sain maksetuksi perintö- ja jälkiveron niiden avulla ja vielä jäi muutama tonni tämän kevään elämiseen. Ajattelin että joululomalla voisi käydä omalla lomamatkalla, jos ei Tukholmassa niin edes Helsingissä tai Turussa teatterimatkalla. Mutta juuri Tampereelle palattua putkahti sähköpostiin leffakäsikirjan toimitettu versio tarkistettavaksi, dediksenä loppiainen. SE tuntui hyvältä: että keskellä muiden suomalaisten laiskinta ja turhinta lomailua sai istua aamusta iltaan koneella PASSIIVIJOURNALISTINA; hallituksen näkökulmasta siis (teksti)työläisenä joka ei pyri aktiivisesti luomaan uusia (journalistin) työpaikkoja.

Nyt on tammikuun toinen eikä aavistustakaan millä elää kevään jälkeen. Ei tunnu edes passiivilta.

Se, että Suomen hallitus on ulkoistanut kaikki velvollisuutensa kansalaisille, on omanlaisensa finanssikapitalismia palveleva ennätys. Ehkei siihen muu pystyisikään kuin insinööri, jolla on 17 nazguliaan kirkumassa kyykytettyjen kansojen yläpuolella ja 1000päinen suku kahmimassa kalleuksia Terraborin uumenista.