KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

02/2020 Neljän miekan tanssi ilmestyy
04/2020 Suomalainen syykirja ilmestyy
05/2020 ?
06/2020 ?
07/2020 ?
Syksy/2020 Kirjoitusopas Maailmoja rakentamassa ilmestyy
10.-17.10. Muoniossa mökissä (toivottavasti)

lauantai 30. marraskuuta 2019

Teatteri nykydraamana luettuna

Helsinki itsessään on Suomen päänäyttämö. Sen vuoksi Helsingin Kansallisteatteriinkin jaksaa suhtautua ymmärtäväisesti: tottahan ne ovat hukassa, koska eivät ymmärrä millä kansallisen julkisuuden tasolla esittävät ja esiintyvät, selkä maailmaan päin, neljäs seinä sumeana pirtelölasina Suomeen päin.

Mutta missä sitten draama oikeasti TAPAHTUU, jos ei Helsingissä? Sitä lähdin selvittämään SARVin järjestämässä nykydraaman lukupajassa. Oikeastihan tällaiset pajat kuuluisivat jokaisen teatteria rakastavan viikoittaiseen harrastukseen, mutta kukaan ei tunnusta tehtäväkseen järjestää sellaisia.

SARVin Helsingissä järjestämässä päiväpajassa (30.11.2019) oli mukana kymmenkunta kriitikkoa taiteen eri aloilta. Pajaa veti näytelmäkirjailija Paula Salminen ja harjoittelutekstinä oli Pipsa Longan nykydraamaa edustava näytelmä "Helmi".


Keskellä lukupajan vetäjä Paula Salminen


Ensimmäinen puolisko päivää luettiin ääneen tekstiä, minkä lisäksi Salminen pohjusti nykydraaman dramaturgialle olennaisista käsitteistä, kuten koheesio ja toisto. Toinen puolisko päivää käytiin ryhmissä lävitse näytelmän dramaturgisia eli tekstin järjestämiseen perustuvia ratkaisuja. Analyysin välineissä ei ollut mitään radikaalin uutta vaan eipä ollut ryhmiemme analyyseissäkään. Se taas johtui itse näytelmästä, väitän. Omasta mielestäni "Helmi" on sisällöltään laimea ja henkilöhahmoiltaan heikosti edes tyypitelty,  saati draamallisesti jännitteinen, joten hienot rakenneratkaisut jäävät nekin käyttödraamaa fiksuttavaksi kikkailuksi

Lukupajamme eri näkökulmista, yksittäisistä rakenneratkaisuista tuottamat luennat olivat tietysti kiinnostavan erilaisia. Silti tämä erilaisuudenkin kiinnostavuus on kaukana draaman estetiikasta. Tulkitsijoiden persoonien summa ei ole todiste taideteoksen syvyydestä, kuten joskus tunnutaan ajattelevan.

Vaikka siis ohjaukset Longan tekstistä ovat kuulemma vaikuttavia, niin luentojen ERILAISUUS ei anna vielä vihjeitä siitä, mikä on se vaikuttavuuden syy. Yhtä hyvin syy voi olla KÄYTTÖdraaman ammattimaisessa tekstinrakennuksessa kuin tekstin monitasoisuudessa. Jopa todennäköisemmin. Kuten eräs ryhmä totesi, "Helmissä" on aikatasojen vaihtelu 'koteloitu turvallisesti' asemoimalla kertojan näkökulma muistoihin selvästi erilleen. Jep, juurikin niin.

Itse pidin olennaisen konventionaalisena (aristoteelisena) ratkaisuna kliinisen tarkkaa tasapainoa: 17 sivua on varattu tekstissä näytelmän kronologian alkupuoliskolle, sitten kertojaäänen dramatisoinnille täsmälleen puolivälin (klo 13 -episodi) osoitettu kohtaus, ja 17 sivua sen jälkeen loppupuoliskolle. Yhtä tappavan konventionaalista on - minun mielestäni - henkilötyypittely äitiyden varaan. Eräs pajaan osallistuneista naishenkilöistä tunnusti itkeneensä vuolaasti ESITYKSESSÄ tämän äitiysaiheen äärellä, kun taas minä haukottelin varpaita myöten: tämähän on TEKSTINÄ mitä tutuinta hoitopöytäkirjallisuutta, jota on vain outoutettu säerakenteen suomalla sumeudella.

Mitä tämä kokemuksellisten vastaanottojen (esityksestä /luennasta) erilaisuus todistaa nykydraamasta jääköön poliittisesti korrektimpien tulkitsijoiden varaan!

Työpajassa ei siis selvinnyt mikä "uudessa näytelmätaiteessa" on varsinaisesti uutta, etenkin kun loppukeskustelussa todettiin, etteivät nykydraamat saa arvoistaan jatkuvuutta painettuina teksteinä (niitä ei julkaista koska niitä ei ostettaisi), eivätkä myöskään teattereissa kompleksisuutensa mukaista ohjausta. Nykydraama tapahtuu tästä päätellen enimmäkseen pöytälaatikoissa ja odottaa Pete Q -tyyppistä inkarnaatiota.

Itse kukin voi testata nykydraaman lukutaitoaan etsimällä niistä samoja elementtejä (tematisoituja rakenneratkaisuja) kotiläksynä kuin me tänään työpajassa:
- Maisema sellaisena kuin teksti (ei parenteesi) sen esittää
- Ajankäyttö
- Toisto, tilanteet ja tilanteiden sisällä
- Tekstin asettelu epäsuorina tulkintaohjeina
- Henkilöhahmojen rakennus
- Muistaminen ja katseen suunnat

Paja poistui Helsingin kaduille kohti jäätynyttä auringonlaskua.



sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Päivä +1 pelisuunnittelijana (Tracon Hitpoint)

Tuhlattuani tuhansia  tunteja elämästä tietokonepelien koodaukseen (kuten ison osan opiskelijakeväästä 1991 Tukholmassa), pitäisi olla jo immuniteetti Hyville Ideoille, jotka tarrautuvat toisiinsa, niputtuvat, vaihtavat teemaa kuin kameleontti sen mukaan mitä leffaa katsoo tai kirjaa lukee. Enimmän aikaa peli-ideat elävätkin vain välitajunnassa, missä niitä voi pyöritellä mekaniikoiksi ja saada syvän geometristen kuvioiden tuudittaman yöunen. Mutta lautapelejä pelaillessa kasvaa myös tarve nähdä se oma idea pahvikoneistoksi elollistuneena, aivan kuin löytäisi omat aivonsa Jippo-lehden vimpaimena. Elektronisiin vimpaimiin en ole koskaan hurahtanut, mutta pahvisissa on jokin uskomaton viehätys. 

Kokonaan toinen puoli tällaista harrastuneisuutta on se järisyttävä antikliimaksi, kun näkee miten coolilta tuntunut ideamekaniikka onkin pahviksi leikattuna kömpelö ja monin tavoin rikki.
Kuten nyt TraconHitpointin pelisuunnittelukilpaan valmistautuessa. Printtasin Finland 101 -työnimellä pyöritellyn poliittisen pelin kortit hyvissä ajoin testatakseni niitä yksin syyslomalla mökillä. Testit jäi vähiin. Kyllästyin kun vain katsoinkin niitä paperilappuja. Sitten olikin äkkiä marraskuu ja Hitpointtia edeltävä ilta. Oli pakko alkaa sliivata lappuja ja tulostaa jonkinlainen pistetaulukko laudaksi. Standardikokoon printatut laput eivät olleetkaan standardia sliivien perusteella. Vaimo apuun. 90 kortin sijaan oli tyydyttävä 80 korttiin, jotta korteille sai samanväriset taustat valmiista pelikorteista, ja ainoa niinkään iso korttipino oli Arboretumissa.

Tracon järjestettiin onneksi tänä vuonna naapurissamme ja vaimokin oli menossa sinne, töihin, ja lapsi jonotti ropeihin. Pakko motivoitua paikalle. Lauantain aikana demotin peliä peräti neljälle hengelle. Säännöissä numerot kutistuivat nopeasti. Pelin nimi oli nyt Pirullinen Parlamentti, kirjasin demotuksissa ylös kaksi liuskaa korjattavaa. Silti tälle pelikonseptille käy kuten edelliselle Hitpoint-kisassa pistäytyneelle demolle, ettei siitä jää elämään yksikään mekaniikka tämän teeman alle. Teemaa sinänsä, kolmipuoluejärjestelmän tasapainoilua hallituksessa, työstän väistämättä johonkin muuhun suuntaan.

Askartelu oli oikeastaan luovin osa tätä päivä +1 -kokemusta. Itse Tracon Hitpoint oli harrastajan kannalta vähän nöh, en sano edes meh. Kaikkea oli vähemmän kuin edellisessä Hitpointissa: pelejä, ihmisiä, tuttuja, ohjelmaa. Isot figuskenaariot olivat paremmin esillä, mutta ehkä olisi kuitenkin parempi aktivoida ihmisiä keskinäisiin peleihin kuin viihtymään figuspektaakkelien äärelle. Edes Lautapeliseuran lainahyllyissä ei näkynyt kuin vaniljaa. Kaupungin nuorisotoimi seisoskeli enimmän aikaa toimettomana, kun paikalla ei näkynyt paljonkaan hobitin kokoisia kävijöitä, ja miksi näkyisikään jos lasten rannekkeet ovat saman 10e kuin aikuisten. Halpaahan se on kahden päivän tapahtumasta, mutta sunnuntai oli vielä pahemmin nöh kuin lauantai, jolloin TH  kuului päässeen 400 hengen kävijätavoitteeseen. Yhtä hyvin tapahtuma olisi voinut olla yksipäiväinen.

Itse pidin kovasti sunnuntaille sijoitetusta, lautapelisuunnittelua käsitelleestä (Hannu Uusitalon) esitelmästä, vaan siinäpä se oli sitten kakkospäivän anti. Sunnuntaina omiksi demouhreiksi osui vain 1 tuttu + 1 tuntematon, joilta sai toki lisää täsmäpalautetta, millä pelastaa edes komponentteja seuraavaan versioon. 

Yleisötapahtuma tamperelaisittain...
Yleisösarjan demottajatkin hupenivat sunnuntaina - osa oli jäänyt pois jo siksi että tiesivät (minun laillani) etteivät päässeet tuomarisarjassa jatkoon - joten hiljaisessa salissa tunsi itsensä tuplahölmöksi. Lauantain kokemus oli siis eri tavalla lannistava. Lauantaina näin niin upeita demokompontteja eräässä pelissä, että olisin ostanut sen (Crusades of Mistrust) siltä seisomalta ihan riippumatta mitä komponenteilla pelataan. Sellaisen designin rinnalla pitäisi olla oma peli-idea timanttinen, jos kerran sen  komponentit ovat paperia ja kartonkia ja Nottinghamin lainakolikoita.

Yleistunnelma Hitpointissa oli hyvä, järjestäjät erittäin avuliaita ja leppoisia, sijainti erinomainen, ja uuttakin oppi kun sai nähdä miten Go'ta pitäisi pelata patoavia kuvioita ennakoiden. Hitpointin perusteella peliskene ei ole kumminkaan kasvanut niin paljon kuin joskus uutisten perusteella kuvittelee, joten voipi olla ettei Hitpointin kaltaista tapahtumaa kuitenkaan pystyisi pyörittämään vuosittain - jollei se sitten kasva jonkin muun skenen kanssa, kuten lisäämällä ohjelmaa sarjakuvan ja kirjallisuuden ja teatterin suuntaan.

torstai 21. marraskuuta 2019

Ilmastonmuutos ja scifi


Ilmastonmuutos on taatusti keskeisin aihe, mihin tulevaisuuskuvitelmat voivat pureutua. Ilmastonmuutosta käsittelevää kaunokirjallisuutta ilmestyy vain muutama teos vuodessa, mutta ne herättävät paljon keskustelua. Maailmalla tämä aiheensa mukaan rajautuva kirjallisuus "climate fiction" on saanut lempinimen  "cli-fi". Nimensä mukaisesti se on hyvin lähellä scifiä ja monet hyvinkin vanhat "clifiksi" katsottavat teokset ovat myös scifin klassikkoja. Esimerkiksi Jules Vernen romaanissa Sans dessus dessous (1889) kuumatkasta tutut insinöörit suunnittelevat käyttävänsä jättimäistä rakettitykkiä Maan akselin suoristamiseen, jotta arktisen alueen lämmetessä päästäisiin käsiksi jäätiköiden alla piileviin hiilivarantoihin.
 

Clifi ja scifi eivät tietenkään ole sovittuneet yhteen vaivattomasti. Scifi on luonteeltaan optimistista ja välinekeskeistä, kun taas clifissä osoitetaan teknologisten ratkaisujen heikkous ongelmiin, jotka ovat pohjimmiltaan poliittisia ja taloudellisia. Ylipäänsä kysymys "ympäristöstä" on pakottanut scifi-kirjoittajat arvioimaan uudelleen suhtautumistaan ihmisen paranteluun teknologialla. Scifiä on läpi sen vuosisataisen historian hallinnut luottamus ihmisevoluution kontrolliin: jos ihminen ei kykene hallitsemaan täysin ympäristöä Maassa tai vierailla planeetoilla, voidaan ihmistä itseään muuttaa sopeutumaan uusiin oloihin.
 

Ilmastonmuutos on kuitenkin pakottanut scifi-kirjoittajat pessimistisiin tai vähintäänkin maanläheisempiin kuvitelmiin tulevaisuudesta. Scifissä esiintyneet reaktiot ilmastonmuutokseen voisi luokitella vaikkapa seuraavasti:


- Ekologiset jännärit lähitulevaisuuden ekosotureista ja ympäristöaktivismista, kuten T.C. Boylen amerikkalaista ympäristöliikettä analysoiva A Friend of The Earth (2000) ja Risto Isomäen ekologiset trillerit, kuten Haudattu uhka (2016).

- Dystopiat ilmastonmuutoksen vaurioittamista yhteiskunnista, kuten Antti Tuomaisen Parantaja (2009), Steven Amsterdamin Things We didn't see coming (2010) ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja (2012)

- Ekotopiat eli ekologiset utopiat pienimuotoisista yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään tasapainossa ympäristönsä kanssa. Maailmalla tällaisia ovat olleet Kim Stanley Robinsonin Orange County -trilogia (1984-1990) ja Ernest Callenbachin esseemäinen romaani Ekotopia (1975).

- 'Viisi minuuttia tulevaisuuteen' -nimellä tunnettu alalaji, jonka viehätys on siinä, että lukija ei voi tarinasta päätellä, kuinka lähellä kirjan kuvaama teknologinen kehitys/romahdus on hänen omaa aikaansa. Tunnettu, joskaan ei scifinä järin kiinnostava uhkakuvitelma energiavarojen nopeasta romahduksesta on Alex Scarrowin Last Light (2007), samoin kuin Kim Stanley Robinsonin The Science in The Capital -trilogia (2004-2007), jossa tarkastellaan ilmastokatastrofin torjumista byrokraattien näkökulmasta.

- Öljyä kuluttavan elämäntavan eli ns. petrokulttuurin vaihtoehtoja tarkastelevat kertomukset ovat optimisia (solarpunk) tai synkän pessimistisiä (biopunk). Esimerkiksi Paolo Bacigalupin romaanissa Windup Girl (2009) kuvataan 23. vuosisadan Thaimaata, jossa alkeelliset keinot energian tuottamiseksi kukoistavat rinnan hienostuneiden kyborgisten teknologioiden kanssa.

- Öljypohjaista elämäntapaa nostalgisoiva ns. petrolpunk tai dieselpunk. Kyseessä ovat Mad Max -elokuvia muistuttavat tarinat tuhoutuneesta maailmasta, jossa bensa on tavattoman arvokasta vain siksi, että sillä voidaan herättää henkiin vanhan maailman arvokkaimmat välineet, henkilöautot.



Jotkut ekotopiat ottavat lähtökohdaksi, että ihmisillä on enemmän voitettavaa kuin menetettävää luopuessaan elintasostaan ja kuluttamiseen perustuvasta kulttuuristaan. Näissä ekotopioissa päähenkilöt oppivat alkuperäiskansoilta tietämystä, joka auttaa heitä säilymään hengissä luonnontaloudessa, mutta samalla oppivat arvostamaan monikulttuurista, ei-länsimaista elämäntapaa. Tällaiset teokset ovat usein nuorisolle suunnattuja, kuten amerikkalaisen Jean Heglandin romaani Suojaan metsän siimekseen (1996; 1998). Hegland kuvaa kohtuullisen uskottavasti – vaikkei vailla etnistä eksotiikkaa – kahden kaupunkilaisteinin muutosta elämäntapaintiaaneiksi. Pelastautuakseen ilmastonmuutoksen tuhoamasta yhteiskunnasta he joutuvat opettelemaan "uuden kielen" ja tulkitsemaan luontoa kuten samoissa maisemissa muinoin asuneet intiaanit. 

Monikulttuurisen ekotopian rakentaminen suhteelliuudentajuisesti ei kuitenkaan onnistu YA-kirjojen mahdollistamalla yltiöutopistisella asenteella ja usein kaupallisen laskelmoidulla muotilla. Aidosti pohditun ekotopian suomentamisen toivoisi aloitettavan Ursula Le Guinin teoksesta Always Coming Home (1985). Sen painamiseen ei ehkä kumminkaan pitäisi käyttää metsiä.... vaan julkaista se kaupungista toiseen kiertävinä esitelminä ja näyttelyinä.



Tämä ilmastoscifin esittely perustuu 16.11.2019 Hämärä-tapahtumaa varten laadittuun alustukseen ko. alalajin ominaisuuksista. Wikipediasta löytyy varsin hyvä englanninkielinen artikkeli clifistä.

torstai 14. marraskuuta 2019

Nanowrimo ja Päätalo

Alalajit ruokkivat ja pyyhkivät kulttuuria...
Tämän syksyn Nanowrimo eli marraskuinen romaanimaraton tuuskahti alkumetreillään. Kaksi ensimmäistä päivää sain kirjoitettua tavoitetahdissa, sitten annoin päivien luisua ohitse ja naputtelin uusia lukuja per päivä sen verran kuin grim fantasy -alagenreä kuvittelin kehittäväni. Sitten ei enää huvittanut. Kirjoittaa. Mitään. Nanowrimon tavoitehan on se, että sitä tehdään kaiken VARSINAISEN elämän ja työn rinnalla. Homma muuttuu ohueksi hallapilveksi, jos ei varsinaistakaan elämää tunnu olevan, työstä puhumattakaan.

Mieluummin vain lojuin sohvalla ja luin sotakirjoja. Onhan se osa sotakirjallisuuden historia -projektia sekin. Välillä luin ilokseni spefi-uutuuksia tehdäkseni niistä arvostelut Porttiin. Porttia varten pitäisi valmistella myös avaruusooppera-artikkelia.

Kun Aamulehti tänä syksynä lopetti kirja-arvostelujen tilaamisen meiltä avustajilta, se vapautti melkoisesti luku- ja työaikaa muuhun kirjoittamiseen. Vapautti myös ison loven talouteen, jossa sinnitellään pientenkin kirjoituspalkkioiden varassa. Puhumattakaan siitä, miten ammottavan aukon Aamulehti jättää paikalliseen kirjallisuuskeskusteluun. Tässä tällaisessa kirjakulttuurin maailmassa nyt kuitenkin eletään, ja tätä alamäkeä on kritiikki-instituutio jatkanut 2000-luvun alulta alkaen.

Tällaisessa maailmassa nanowrimo on hullussa turhuudessaan kuin pyhä riitti. Tosin samaa nano-romaania olen kirjoittanut jo kahdesti aiemminkin. Joskus kymmenisen vuotta sitten sain valmiiksi 50K sanaa tavoitteen mukaisesti, mutta tarina vain ei tullut valmiiksi. Sitten yritin joku kesä tehdä uutta versiota tuosta samasta tarinasta, ja sekin jäi kesken. Nyt sitten kolmas yritys, vieläkin teroitetummalla muotoratkaisulla. Ehkä sitten siirrynkin editoinnin sijaan kirjan jatko-osaan. Kyseessähän on laajempi tarinakokonaisuus jonka maailmaa testasin aikoinaan Serekritia-roolipelillä. Kokonaisuus jota olen kehitellyt viitisentoista vuotta.

Kirjallisena suorituksena paljon paremmin onnistui Päätalo-joukkomaraton (11.-12.11.), johon osallistuin Pirkkalaiskirjailijoiden riveissä. Enpä olisi uskonut ennen maratonia, kuinka paljon voin pitää Päätalon kielestä. Samalla selvisi paljon uutta Päätalon aikakaudesta ja roolista yhdistyksessämme.

Liekö Suomessa kirjailijaa joka Päätaloa komeammin olisi noudattanut nanowrimon periaatetta, että määrästä syntyy laatu? Silti oma seuraava / viimeinen tavoite on käyttää elämänsä loput luovat vuodet definitiivisten alalajiteosten tekemiseen. Ensin spefi-genrejen alalajeihin, sitten dekkariin ja romanssiin, mikseipä sotagenreenkin. Ei se vakava tavoite ole, mutta tällaisessa digipimeyteen alistuneessa maailmassa mikä tahansa vino kynttiläkin kelpaa majakaksi. Eräs ikuisuusprojekteja on tämäkin: alalajeille omistettu tietokirja.

Nyt voinee jo julkistaa, että ensi vuonna ilmestyy definitiivinen miekkailuromaanini Vaskikirjojen kustantamana. Kirja on esillä jo kustantamon uutissivulla vuoden 2020 uutuuksien joukossa.

Neljän miekan tanssista ei tullut niin tiiviin ja kirkkaan balladimaista lyhytromaania kuin oli tavoitteeni, maailmanrakennus vei taas mennessään... mutta muuten se on mielestäni paljon onnistuneempi kuin Vaskikirjoilta tullut edellinen romaanini Kuninkaantekijät. Riittävästi samaakin niissä on, maailmojensa perverssiydessä, mutta Neljän miekan tanssi vastaa paremmin sitä mitä spefissä yhä enemmän rakastan: tarinoita jotka pysyvät kaiken aikaa liikkeessä. Sillä kriteerillä aivan ylivoimaisia lukukokemuksia ovat viime vuosina olleet The Last Days of Magic (fantasia) ja Beautiful Intelligence (scifinä). Jos kerran niin harva muu tekee sellaista spefiä niin sitten täytyy itse. Jossain arvostelussa Mark Tompkinsin The Last Days... -romaania verrattiin tarkkarakenteiseen videopeliin ja sitä se todentotta on, tavalla johon vain fantasiaproosa pystyy, ja samalla se voi olla jonkinlainen pelimäisen iteratiivinen asenne tarinasekvenssien ketjuttamiseen mikä vähitellen vaikuttaa digipeleistä genreproosan puolelle. Asiaa sietäisi testata, ehkä tutkiakin.


Samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato julkaisi vain puoli vuotta myöhässä arvosteluni Matinmikon Kolkasta ja Sjonin Codexista.