KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Joulu 2014



Perjantaina 19. päivä mökillä pistäytyessä lumi satoi vetenä ja räntänä. Seuraavana päivänä talvi alkoi tosissaan, lunta tuli pyryttäen ja samalla sää kylmeni nopeasti, juuri kun asetuimme hyvissä ajoin mökkijouluun. Tarve päästä poi Tampereelta oli kylläkin isompi kuin metsämökkiin piiloutumisen tarve.

Aatonaattona saimme juomavettä huoltoasemalta. Muutoin olimme kohtuullisen omavaraisia. Vajassa oli halkoja pinoittain, rannasta sai pesuveden, kun piti avantoa auki rautakangella.



Jouluaattona pakkanen oli kovimmillaan 20 pakkasasteessa. Näin pakanoita piinattiin. Mökki pysyi lämpimänä niin kauan kun jatkoi uunin lämmittämistä, mutta edes varaava takka ei pysynyt talvisään tahdissa. Yöllä lämpö tippui tuvassa 14 asteeseen, mikä ei ole ihan mahdoton tila nukkumiseen, mutta yhdessä vetoisuuden kanssa se palellutti tehokkaammin kuin saunan jäinen terassi.

Koko perhe samaan tupaan sullottuna kuuden päivän ajaksi oli muutenkin tehokas ilmastotesti. Lukemiseen on mahdotonta keskittyä, televisiosta tulee yhtä olennainen huomionkohde kuin takkatulesta.


Ei tämä mökkijoulu mikään idylli ollut, koska lapsi piti täälläkin olla mukana, ikään kuin joulumaskottina, ja siinä se perheihmisten eli naisten isoin motiivi kakaratarpeellisuuteensa kai piileekin. Lapsi on naiselle hänen historiallisuutensa maskotti, puutarhatonttu, jolla osoittaa yhteenkuuluvutta naapurustoon ja edellisiin sukupolviin. Miesten näkökulmasta lapset ovat niin kuin hobitit, sankariajan kilttiä ironiaa, jolla miehet osoittavat luopuneensa vapaaehtoisesti sekä älyllisen idyllin että seikkailevan elämäntavan romantiikasta.


torstai 18. joulukuuta 2014

Hyvän tarinan n lukukertaa (n=?)

Tämän joulukuun aikana on jo ollut liikaa uudelleenluettavaa, siis oman tekstin heikkouksia paikkaillessa, joten Jo Waltonin opas (2014) spefi-klassikoiden uudelleenlukemiseen on parasta iltalukemista aikoihin, ehkäpä paras lajissaan, siis erittäin suorasanaisena ja terveen asenteellisena  'Mitä lukea seuraavaksi' -oppaana, jollaisia me suomalaiset emme ole tainneet saada yhtäkään kelvollista aikaiseksi.

Walton käynnistää kirjoja rakastavan ihmisen päässä myös metaprosesseja, joiden ansiosta tuohon paksuhkoon kirjaa tulee himo: vielä pitää lukea Waltonin mielipide seuraavasta teoksesta. Nämä metaprosessit nimittäin koskevat sitä, miksi itse EI tule lukeneeksi kirjoja uudestaan, juuri koskaan, ja miten monta kertaa kirja ylipäänsä kestää lukemista?

Olen tavannut ihmisiä jotka lukevat tietyn teoksen, kuten "Sinuhen", kerran vuodessa, ja itsekin voin kuunnella äänikirjana Waltarilta samaa kirjaa kerran vuodessa, mutta lukeminen on sitten ihan toinen juttu. Jotain runoteosta voisin ehkä lukea kerran vuodessa, ja opiskelijaiässä luinkin, ainakin Leinoa ja Mannista ja Valaa, mutta en siis mitään syvällistä siltäkään osin.

Tätä kirjojen uudelleenluettavuutta on arvioitava siihenkin nähden, että jos-ja-kun-tästä-muutamme, niin kirjavalikoimaa olisi karsittava voimakkaasti. Muistan luvanneeni edellisen muuton yhteydessä, että seuraavan kerran samaan ruljanssiin ryhdymme vasta kun on päätetty, luovutaanko fantasia- vai sf-kokoelmasta, vai yksinkertaisesti kaikista kotimaisista kirjoista, koska niitä ei montaa ole jäljelläkään.

Kysymyksen hyvän kirjan uudelleenluettavuudesta voi kääntää myös vieläkin kiusallisemmaksi kysymykseksi: Kuinka monta hyvää tarinaa ihminen ehtii elämänsä aikana keksiä? Kuinka monta kertaa sitä samaa voi muunnella niin, että pystyy säilyttämään uskottavuutensa myös taiteilijana? Sattumoisin Jo Walton on ikäiseni ihminen... tai jopa vuoden nuorempi, mutta viisas ja vilpitön kuin ikuinen intiaani...

tiistai 16. joulukuuta 2014

Onko elämä kulku- vai kulutapa?

Joulukuun tulot hypähtivät tuhat prosenttia, kun osui silmiin ilmoitus, että Tietokirjailijoilta on tulossa kolmen tonnin apuraha seuraavaan projektiin. Eipä olisi voinut parempaan tilanteeseen osua. Edellinen projekti, käsillä oleva kirja, lähtee korjauksineen huomenna ja kuulemma taittajalle vielä joulun alle. Ihailtavaa ahkeruutta, josta osattava kiitellä itseäänkin, vaikka motivaatio hyvän toimittajan ja elämäntyöksi koettavan teoksen kanssa on niin korkea kuin mitä tällaisessa elämänvaiheessa voi kokea.

Apurahan saamisesta riittäisi silti valitettavaa, koska vaimo sai sitä jälleen tuplasti enemmän ja haluaisin tietää miksi - ei siis silkasta valittamisen ilosta vaan siitä yleisestä ulkopuolisen kokemuksesta johtuen. Onko syy hakijoiden vai hakemusten eroissa?

Mutta se kolmetonninenkin toki keikuttaa elämänodotusten keinulautaa. Mihin sen säästäisi? Kyseessä on tietysti apuraha, jonka on tarkoitus tukea elämää niin, että saa seuraavan kirjaprojektin valmiiksi, mutta tällaisessa tilanteessa se pakostakin laventaa kuvitelmia siitä, mitä elämä voisi olla.

Pitäisikö rahaa säästää sitä hetkeä varten, kun joudumme oikeasti arpomaan, mihin muutamme tästä asunnosta? Kalevan alueelta löytyy onneksi muutamia kolmioitakin, joiden asumiskustannukset olisivat pienemmät kuin tässä talossa lähestyvän julkisivurempan jälkeen. Jokainen ylimääräinen euro olisi omiaan pehmentämään kuilua muutoksessa. Muuttaminen on ollut luontevaakin, mutta tavaran runsauden ja talouden niukkuuden kanssa tasapainoillessa uuteen asuntoon hyppääminen tuntuu nykyään enemmän uhkalta kuin utopialta. Miten sitten ymmärtää omia elämän odotuksia: onko odotuksessa roikkuminen nykyään pelkkä kulku- vai kulutapa?

Juuri sopivasti ennen tuota kolmen tonnin anonyymia kädenojennusta tuli pankista kutsu käydä konttorissa. Halusivat tietää, minkä asiakasohjelman valitsen, koska jokaisen on se nyt tehtävä, mentävä omaan kotikonttoriinsa ja valittava onko hopea-asiakas, kulta-asiakas vai peräti platinum-asiakas. Muita vaihtoehtoja ei tarjota. Siis vähän kuin kristillisen kirkon sisällä: joko olet kunnon katolinen, reformoitu huijari tai almujensa kanssa raahautuva piilopakana.

Virkailija oli sentään kelpo ihminen, veikeä kuin vain tamperelaiset parhaimmillaan. Katsoi silmälasiensa ylitse ja piti itseironisia taidepausseja. Hänen kaltaisensa kanssa ei tarvinnut puhua pyöreitä "eläkevuosista" tai mistään tulevaisuutta koskevasta. Tuli siitä oudon hyvä tunne, että elämä ei ole kiinni rahasta, vaan sopimuksenvaraisista merkityspeleistä rahan ympärillä. Tätä tällaista ajatusta mielelläni pyörittelen eri aiheiden kanssa. Tämän tällaisen ajatuksen sovellettavuus on minun porvarillisen elämäntapani ja vasemmistolaisuuteni välissä.

Samaan aikaan toisaalla: Kiiltomadossa näkyy ilmestyneen arvosteluni Maria Peuran heimoromaanista.


perjantai 12. joulukuuta 2014

Portti-kilpailu 29 vuotta


Genret ymmärretään nykypäivänä kuluttajien ja makuyleisöjen lajitietoisuudeksi. Sikäli voi sanoa, että suomalainen scifi-genre syntyi 1980-luvulla, kun fandom järjestäytyi kansallisesti ja kaupunkikohtaisesti, Tampereella aloitti 1982 Portti-lehti ja Helsingissäkin jokin läpyskä pari vuotta myöhemmin. 

Vuonna 1986 aloitti puolestaan Portti-kilpailu, tärkein yksittäinen motivaattori sf- ja fantasianovellien kirjoittamiselle; tosin virallinen taho kilpailun järjestämisessä on Tampereen SF Seura ry. 

Vuoteen 2014 mennessä Portti-kilpailuun on lähetetty yhteensä 81013 liuskaa proosaa, siis kuudentoista kilometrin mittainen ketju suomalaista spefiä.


Tänä vuonna Portti-kisa tuntui päässeen johonkin murrosvaiheeseen, kun kisaa ja Portti-lehteä pyörittävä Raimo Nikkonen kertoi, että Tampereen kaupunki lopettaa kirjoituskilpailujen tukemisen. Uutinen osui samaan yhteyteen, kun kaupunki on päättänyt haudata Pirkanmaan kirjoituskilpailun, taiteenalan tunnetun ja pitkäaikaisen harrastajakisan. Kuin muistomerkiksi kulttuurikaupungin kuolemalle Tampere myös purkaa Victoria-rakennuksen, jossa Portti-kisan juhlallisuuksia on pidetty; tilalle nousee taas yksi tornihotelli.


Portti-kisan palkittuja ja palkitsijoita 2014



Mutta Portti-kilpailu tulee jatkamaan kaikesta huolimatta. Tervettä sukupolvimuutosta kilpailussa nähtiin tänäkin vuonna, kun viidentoista palkitun joukossa nähtiin vain neljä tuttua kisakonkaria. Samoin harrastajapiireissä tunnettu vitsi ns. Portti-kaavasta, jonka mukaan kisassa menestyy poikkeamatarinalla arkitodellisuudesta, oli tuomariston mukaan jo muinaishistoriaa. 

Suositut alalajit vaihtuvat muutenkin vinhaa vauhtia ja kirjoittajat ovat ajan aiheissa kiinni. Esimerkiksi steampunkkia ei novelleissa enää näy,  mutta erityisteemana erottuvat - tuomariston mukaan - vanhuksiin ja historiantuntemukseen liittyvät aiheet, samoin erittäin paikalliset kummitusjutut ja pulp-henkiset avaruustarinat. Ekologinen ironia tuntuu myös hiipivän tarinoihin: kunniamainittujen joukossa on kolme sellaista novellia, joissa alienit yrittävät pelastaa ihmiskunnan itsetuholtaan. Mutta yllättävin (ja positiivisin!) muutos on tuon muuten niin trendikkään steampunkin hupeneminen lähes olemattomiin.

 
Kilpailun voittajana palkittiin tänä vuonna jyväskyläläisen Oskari Rantalan novelli "Didin historiat". Toisena oli hesalainen Lotta Dufva, kolmannen sijan jakoivat hesalainen Inkeri Kontro ja turkulainen Maarit Lejon.


Kunniamaininnoissa oli sitten peräti kolme tamperelaista, plus muita kirjoittajia eri puolilta Suomea.
Viidentoista palkintohuomioidun (8 miestä / 6 naista = yksi kaksoispalkittu) novelleissa keskipituus on peräti 29,8 liuskaa, joten siltä osin Portti-kisa on yhä entisellään. Ihan muutaman sivun mittaisella tekstillä ei kisassa pärjäisi vaikka kirjoittaisi miten kirkasta runoproosaa.


Kunniamaininnat:
M.R. Hakkarainen (Skutskär, Sv.)  Rautakala [37 liuskan novelli]
Marko Järvinen (Tampere)  Huonekalukuiskaaja [25]
Jussi Katajala (Espoo)  Tähdenlentoja [18]
Inkeri Kontro (Helsinki)  Lyhyitä vuosia [40]
Merja Mäki (Härmä)  Hän jäi vain lepäämään [21]
Liisa Näsi (Helsinki)  Käkihaukka [11]
Mikko Rauhala (Helsinki)  Maailman siivu [16]
Teijo Sikkilä (Oulu)  Kaatopaikka 6  [46]
M. G. Soikkeli (Tampere)  Haamukirjoittaja  [29]
Marko Susimetsä (Hämeenlinna)  Susiveri [47]
Jouni Tomberg (Tampere)  Elonkorjuun aika [35]






torstai 11. joulukuuta 2014

Posthumanisti on kompostivalmis

Viimein ymmärrän, mitä posthumanisti tarkoittaa: ketä tahansa joka sulkee yliopiston ovet ja huomaa, että akateemisessa ansarissa kasvatettu humanisti on kompostivalmis olento, yhtä tarpeeton niin kaksikymppisenä maisterina kuin viisikymppisenä tohtorina. Post-humanisti.

On tarkalleen 20 vuotta siitä, kun edellisen kerran tajusin tarpeettomuuteni ja päädyin lähtemään täältä Turkuun, koska siellä oli sentään töitä tarjolla. Silloin syynä oli Tampereen yliopiston juustohöyläpolitiikka, jossa viskattiin meitä nelisenkymmentä assistenttitason työntekijää pellolle. Kun sitten vuoden 1995 puolella tuli tieto, että olen saanut assarin paikan Turusta, lähdin Tampereelta ja sen yliopistosta taakseni katsomatta. Mutta muistot tietysti kiinnittivät siinä määrin, että aina uskoin ja peräti tiesin palaavani jonain päivänä tänne Kalevan kaupunginosaan viettämään "eläkevuosia".

Tutkijan omakuva nuoruudenvuosilta
Hitto joo. Tätä ne eläkevuodet sitten ovat, kun ei ole töitä eikä apurahaa, mutta lapsi kuitenkin elätettävä, eikä osaa edes kuvitella mihin täältä enää lähtisi, saati että olisi enää rohkeutta ja voimia lähteä juuri eteistä kauemmaksi. Joulukuun tulot koostuvat yhdestä arvostelupalkkiosta (180 e), Portin novellipalkkiosta (100 e) ja veronpalautuksista (150 e). Seuraavan kerran tilirahaa voi tulla tammi- tai helmikuussa, mikäli Helsingin kirjoituskurssi saadaan järjestettyä. Ja ehkä pari arvostelupalkkiota joskus helmikuun lopulla. Revi tästä sitten nostalgiaa, miten elämä kehittyy kahdessa vuosikymmenessä.

Samaan aikaan koneeni sisällä olen saanut editoitua valmiiksi kolmannen version romanssikäsikirjasta. Edellistä versiota tarjosin Gaudeamukselle vähän ennen kuin se päätyi saattohoitoon. Uusi versio on hiotusti parempi, mutta samalla kynnys se tarjoamiseksi kustantajalle on tuplasti noussut: miksi vaivautua lähettämään tutkimustyötä sellaiselle akateemiselle kentälle, jossa kirjan mittaisen puheenvuoron valmistamista kukaan ei ole pitänyt niin merkittävänä että olisi suonut sille apurahaa? Miksi vaivautua lähettämään käsikirjoitusta sellaiselle kustannuskentälle, jossa kaikki tietokirjallisuus katsotaan luovaksi harrasteeksi? Miksi vaivautua kirjallaan keskustelemaan sellaisella kulttuurikentällä, jossa puheenvuorolla on merkitystä vain instituution edustajana tai youtube-viihteenä?

Ainoa vastaus: Jotta jättäisi vielä jonkin muistutuksen maailmallisuudestaan muillekin kuin turkulaisille.

Agricolassa sanon sen somemmin, puheenvuorona turkulaisten Posthumanisti-kirjasta.




tiistai 9. joulukuuta 2014

Köyhää uutta vuotta (sirkuksen ulkopuolella)


Taas omituinen päivä. Ei edes veikeän "weird", vaan v-maisen "strange".

Toisaalta tuli editorilta iloinen uutinen, että sf-tietokirjan käsikirjoitukseen ei ole tulossa paljoa korjauksia ja että se olisi pian valmis tarkistettavakseni. Toisaalta tuli sitten ties kuinka mones säätiöhylsy apuraha-anomukseeni SEURAVAA tietokirjaa varten. Menisin huutamaan säätiön ovelle, mutta kun kyse on yksityisen säätiön rahasta, niin sehän on sama kuin hakkaisi nyrkkinsä verille raaputusarvan kanssa. Mutta tarve huutaa ei toisen asteen turhautumisesta (= minnekään ei voi edes valittaa) yhtään vähene.

Oli pakko sitten huutaa edes jonnekin, akateemisen verkoston postilistalle. Sehän on viimeinen side yliopistoon, jopa siinä määrin, etteivät yliopistot näe näillä verkostoilla mitään arvoa ja pikemminkin tuntevat niitä kohtaan pelkoa ja epäluuloa: jokuhan voi yrittää livahtaa muuriemme sisäpuolelle TEKEYTYNEENÄ tutkijaksi.

Tätä samaa sitten oli huudettava listalle:

Tiedän kyllä, että pitäisi mennä huutamaan joka päivä yliopiston portaille jotta ne alkaisivat edes aavistaa miten perkeleelliseltä tuntuu se tuhansien eurojen syvyinen kuilu instituution sisä/ulkopuolen välillä, miten turhauttavalta selata niiden "julkista" kirjastoa jossa enemmistö teoksista ja niiden TIEDOSTA on (e-kirjoina) jo monopolisoitu instituution sisällä oleville. Mutta luultavasti instituution sisältä todettaisiin vain, että onhan näitä nähty. Kun kerran opiskelijatkin pysyvät hengissä näkkileivällä ja tonnikalalla, niin miksei sitten muutkin virkamiesvelvoitteesta karkureiksi ryhtyneet "taiteilijaluonteet" (kuten eräskin virkahenkilö allekirjoittaneesta totesi).

Kai seuraavaksi on oltava vähintään yliopiston siivooja, jotta voi saada sossusta vessapaperia?




sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Huomenta Suomi, soitetaan poliisi

Suomi on niinkin turvallinen maa, että näin vanhaksi voi elää joutumatta soittamaan koskaan poliisille.

Eipä silti, ei minulla ole ollut omaa puhelintakaan kuin  runsaan vuoden. Ja viime yönä kotiin tullessa jouduin turvautumaan vaimon puhelimeen, koska omasta oli akku lopussa.

Eikä asianikaan ollut sen suomalaisempi kuin että kerrostalomme ovi-ikkunan särkenyt heppu istui sammuneena rappukäytävässä. Herätin sentään vaimon kysyäkseni toista mielipidettä, pitäisikö soittaa lainkaan. En lainkaan pidä siitä, että poliiseja tarvitaan tällaisten talokohtaisten sosiaaliongelmien siivoamiseen, joiden pitäisi olla paikallisesti selvitettävissä.

Mutta en myöskään ole edes poliittisena eläimenä niin rajattoman julkinaiivi kuin kaupunginosamme parlamentaarikko Anna Kontula, joka pilkkasi äskettäin Aamulehdessä (ja blogissaan) kerrostaloyhteisöjä fasisteiksi, koska ne eivät päästä "kodittomia" rappukäytäviinsä nukkumaan.

Vaan helppohan Kontulan on sanoa, kun voi parlamentaarikon palkoilla asua missä haluaa eikä tarvitse osallistua PAIKALLISEEN päätöksentekoon siitä, miten pidetään Kalevan hiekkalaatikoilta narkkareiden neulat poissa? Miten puututaan sekakäyttäjään, joka luukuttaa fillareita omasta pihasta? Ja, tosiaankin, missä vaiheessa on pakko soittaa poliisille, jottei kerrostalon särjetyt ikkunat jää pelkästään asukkaiden siivottavaksi ja maksettavaksi?

Näihin kysymyksiin minulla ei ole vastausta, ja niihin pelkää heittää edes hypoteesia, koska seuraavaksi olisi vastattava kysymyksiin siitä, paljonkos Suomessa pitäisikään olla poliisivoimia, millaisia niiden valtuudet pitäisi olla ja miltä osin rangaistuksia pitäisi koventaa tai lieventää? Nousisiko turvallisuuden tunne vaikkapa viidenneksellä, jos poliiseja olisi kymmeneksen enemmän? Tai tuntuisiko puolet turvallisemmalta, jos poliiseja olisi Suomessa tuplasti nykyisen verran? Entä valvontakameroita? Tuhannen prosentin lisäyshän johtaisi turvallisuuden tunteen nollautumiseen.

En tiedä. Tiedän vain, että viranomaiset eivät ehkä vaivautuneet edes hakemaan sitä rapussa nuokkuvaa juoppoa, koska olivat soittaneet takaisin  kännykkään yli tuntia myöhemmin, kun jo olin mennyt nukkumaan. Aamulla oli vain rappu tyhjä ja alakerran lattia siivottu. Ja varsin kiinnostavalta tuntui lukea julkkis-anarkistin lehtikommentteja siitä, miten itsenäisyyspäivän mellakoinnissa pitäisi ikkunoiden särkeminen kohdistaa harkitummin. Kuulosti ihan yhtä tasapainoiselta ihmiseltä kuin senaattori Kontula.

Ripustin sitten talon ilmoitustaululle juuri sellaisen lapun, jollaisia vasemmistokollegani Kontula inhoaa, lapun jossa infosin että poliisille oli sentään soitettu eli ikkunan rikkomiseen oli edes jollain tapaa reagoitu talon sisällä. Sillä mikään NIMBYismikään ei ole niin ärsyttävää kuin JMO-vakuumi: graffitit seinissä ja rikotut ikkunat ja näpistelijät kaupoissa, ne ovat kaikki Jonkun Muun Ongelmaa. Eikä edes vasemmistopoliitikko kerro, että kenen.

Mitä muuta voi kerrostalon tapaisessa yhteisössä tehdä? Ei mitään. Eikä kukaan muukaan tee.

Paitsi alkaa googlata perheelle seuraava asuntoa: 3h + k + kalteri-ikkunat, kiitos.



Frank (definitiivinen bändifilmi)


Perjantaina 5.12. (2014) tehtiin Tampereen elokuvaskenessä historiaa: teatteri Niagarassa myytiin lippuja elokuvaan, jonka luvattiin olevan Suomen ennakkoensi-ilta, mutta mitään muuta filmistä ei paljastettu; edes lippujen myyjä ei tiennyt mikä filmi oli kyseessä. Yleisöä kertyi kuitenkin parisenkymmentä, ehkä siksikin, ettei teattereissa samaan aikaan ollut mitään erityisen hyvää kilpailijaa edes tällaiselle yllätyselokuvalle.

Ensimmäiset kymmenisen minuuttia ihmettelin sitä, etten tunnista leffauutisten perusteella, mikä elokuva saattaisi olla kyseessä - eihän niitä Suomeen lupailtuja ensi-iltoja talvellekaan montaa ole. Mutta kun valkokankaalle ilmestyi ensimmäiseen bändikohtaukseen valtava paperimassapää, olin huudahtaa ilosta: "Frank"!

Olin lukenut juuri sen verran S&S:sta, että "Frank" kuulosti 2000-luvun "Spinal Tapilta". Yhtä osoittelevan ja kömpelön hauska se olikin, inhosin väkisin naurettavaksi ja korostetun sympaattisiksi tarkoitettuja hahmoja yhtä lailla kuin "Spinal Tapin" teinihuumoria. Mutta samalla "Frankissa" on paljon vastaansanomattoman sööttiä. Jotenkin se palautuu niin yksinkertaiseen efektiin kuin tuo paperimassapäällä animaatioihmiseksi rakennettu Frank, persoona joka on yhtä kuin hänen itsepuolustukseksi käyttämänsä määritelmä "condition" kaikessa termin monimerkityksisyydessä. Ihan poliittisesti korrekti ei tämä filmi tietenkään ole siinä, miten siinä romantisoidaan mentaalisia sairauksia - jos kohta aivan filmin lopulla tarinaa kommentoidaan mikä on sairauden ja lahjakkuuden suhde, ja käännetään romantiikka piikiksi katsojaa kohtaan.

"Spinal Tapin" tavoin "Frank" on suoraviivainen satiiri musiikkimediasta. Se pureutuu indiemusiikin vaikeaan suhteeseen eriytyneitä fandom-yleisöjä kohtaan, välillä helppoina vitseinä, välillä oikeasti hauskana tilannehuumorina. Mitä enemmän tämä älykkösynkkä bändi vetäytyy pois julkisuudesta ja mitä enemmän sen musiikki näyttää olevan sen antitaide-asennetta, sitä enemmän eriytynyt yleisö tahtoo ottaa sen makunsa välineeksi. Viimeinen kolmannes elokuvaa tapahtuu Amerikan markkinoilla, oletetun menestyksen kynnyksellä...

Vaikka "Frankissa" tuntuu edeltävien bändifilmien taakka, mukaan lukien myytti bändiä riivaavasta kuolevasta kosketinsoittajasta, sen draama kehittyy Salieri-kompleksisesta peräkamarimuusikosta, joka sattumalta värvätään osaksi "Frankin" häröpunkkia soittavaa bändiä. Hän toimii välittävänä hahmona nettipohjaisen musiikkifandomin ja säveltäjäneronsa taiteelle omistautuneen bändin välillä. Nerohahmon tarinan taustalla kuuluu olevan oikea artistitapaus, Frank Sidebottom.

Frankia esittävän Michael Fassbenderin uskomattoman syväkarhea, jim morrison -sävyinen ääni ja Maggie Gyllenhaalin harkittu antikarisma tekevät "Frank"-elokuvasta lähes aikuisen. Puolet ajasta se tosin muistuttaa näitä viime vuosien söpösteleviä indiefilmejä, John Carneyn pliisuja "Once" ja "Begin Again" -elokuvia, joissa musiikin uskotellaan olevan viimeinen autenttinen taiteen alue. "Frank"-elokuvan tarkkaan mitattu kesto ja hieno häröyteensä sulkeutuva päätösnumero tekevät kuitenkin juuri siitä sen pikkaisen salaviisaan filmin, jolla tulee olemaan kestävä kulttimaine sen itse itselleen mittaamassa määrässä.




torstai 4. joulukuuta 2014

Kirkon uudelleenresursointi



Nyt kun luterilainen kirkko hajoaa kiihtyvällä vauhdilla, on enää ajan kysymys, milloin valtiovalta tarttuu tähän maailman vanhimpaan pyramidihuijaukseen.

Ongelmahan ei ole se, mihin kansa uskoo kirkon jälkeen, sillä uskonvaraisia asioitahan Suomessa piisaa, ihan eduskunnasta alkaen. Ainoa asia mikä saa valtion ja viranomaiset empimään kirkkolaitoksen resurssien inventoimisesta hyödylliseen käyttöön on se, mitä helvettiä keksittäisiin kirkon työntekijöille. Papithan ovat niitä vanha-avuttomia valtionelättejä, joiden ei tarvitse osata muuta kuin valehdella ammatikseen, eikä sellaisille ole välitöntä käyttöä muualla kuin politiikassa, mainonnassa ja pikavippipalveluissa.

Myös globaalissa mittakaavassa kirkkojen lopettamisen ainoa este on pappien tolkuton määrä. Wikipedian mukaan pelkästään katolisella kirkolla oli viime vuoden loppuun mennessä 412236 pappia! Jos sellainen määrä huijareita nyt päästettäisiin vapaaksi temppeleistä, niin eipä olisi yksikään talousjärjestelmä pystyssä pääsiäiseen mennessä. Mikä siis neuvoksi?

Ehdotankin, että Suomen osalta kirkon udelleenresursointi aloitetaan ajoissa ja näytetään mallia maailmalle:

1. Korvataan google papeilla. Jos tässä luuloyhteiskunnassa haluaisi lisää luulonvaraista informaatiota jostain aiheesta, niin sen voisi hakea lähimmän korttelipapin luulotoimistosta. Informaation luotettavuus olisi joka tapauksessa samaa luokkaa eikä tarvitsisi tukea amerikkalaista luuloverkkoa ja sen mainosdollareita.

2. Korvataan terapeutit papeilla. Papit ovat kaksinaismoraalin kovanahkaisimpia ammattilaisia. He saavat kenet tahansa uskomaan itseään paremmaksi ihmiseksi ja kestävät kuunnella niin suomalaisten paheet kuin ahdistuksen aiheet. Nykyiset terapeutit voidaan lähettää täydentämään heikkenevää peruskoulujärjestelmää käytävävahteina ja pihapoliiseina.

3. Korvataan suomalainen elokuvatuotanto papeilla. Kotimainen elokuva on tehnyt kuolemaa jo niin pitkään, että kymmenenkin pappia riittäisi korvaamaan sen. Lähetetään nämä taikalampun heiluttajat kiertämään pitäjissä ja puhumaan pirteissä siitä, miten paljon paremmin asiat olivat ennen. Sitä samaa sumutustahan suomalainen elokuva on tarjonnut vuosikymmenet. Leipänsä papit voivat tienata myymällä saarnan päätteeksi muovisia Pyhä von Bagh -figuureja.


maanantai 1. joulukuuta 2014

Hyvä ehdotus, luukku 1



Eduskunnan superpäivä (28.11.) avioliittolain äärellä osoitti, miten Suomi on jakautunut henkisesti. Vanhat vastakkainasettelut puoluekannatuksen ja kirkkokunnan perusteella ovat kätkeneet taakseen yllättävän syvän ideologisen kuilun.
Koska syvä ideologinen hajaannus vaarantaa nousun lamasta, ehdotan, että Suomi jaetaan valtiollisesti kahtia. Kirkon sisällä on selvästi meneillään jo samansuuntainen prosessi. Myös sote-uudistus on valmistellut Suomen jakamista pienempiin itsenäisiin osasiin.
Eilispäivän Suomeen siirtyvät ne, jotka haluavat pitää kiinni sadan vuoden takaisesta arvomaailmasta. Huomispäivän Suomea ryhdymme asuttamaan me, jotka haluamme elää kohti tulevaisuutta. Eilispäivän Suomea voidaan markkinoida maailman suurimpana ulkomuseona. Huomispäivän Suomi osaa reagoida globalisaatioon ja ilmastonmuutokseen.
Ehdotan valtiollisen rajan vetämistä Eilisen ja Huomisen välille jotakuinkin Oriveden korkeudelle.
Täällä eteläpuolella, Huomispäivän valtiossa, voi toki tulla ahdasta. Mutta mieluummin elän ahtaasti kohti huomista kuin ahdasmielisesti kiinni eilisessä.


keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Kyllä taas naulattaa

Minkä vuoksi kaamosta vietetään? Jotta kristittyjen kaikki vihalahkot saisivat ripotella tuhkaa koko kansan päälle.

Mitä syvemmälle säkkimustaan säävuoteen käydään, sitä tuhkaantuneemmaksi käy taivaankaari ja kristittyjen vasarakirvesihmisten luonto. Kaamos on suomalainen luomuversio pimeästä keskiajasta, kristillisen simulaatiotaiteen tunnettu antivalomerkki. Nämä timosoinit ja anttinylenit ja muut pimeän keskiajan jatkoaikaa viettävät klonkkuolennot juhlivat, mitä syvemmälle pimeään ne muita kiskovat.

Ja kyllä taas naulattaa! sanoi niiden messiaskin vielä kuolinlauteella, ja niin heiluvat tänähuomenissa taas kristittyjen ivavasarat, kun pääsevät sanomaan sanansa, iskemään teesinsä siitä, millainen ihminen kelpaa kiinnitettäväksi avioliiton pyhään laituriin. Samaan aikaan kirkon takaovesta livautetaan sisään joukko pakoon päässeitä puoliliberaaleja, koska muuten ei riittäisi tarpeeksi kummeja pienten pakkojäsenten kättenpesijöiksi.

Mitä helvettiä tämä tällainen meno oikein merkitsee 2000-luvulla, voisi välkympi ihminen kysyä? Mikä tässä oikein jaksaa naulattaa tuota itseoppinutta standup-papistoa, jonka vastaus kaikkeen inhimilliseen toimintaan on pilkka ja häpäisy?

Mutta välkympi ihminen välkkyy vain aikansa tämän syvenevän kaamoksen ytimessä, puoliintuu ja häviää itsekseen ennen kuin eurooppalaisen sivistyksen ääni saavuttaa tämän lutterilaisen vihaversion korvavaikuttajat. Sillä tottahan ne LOPULTA (2020? 2030?) kääntävät  kelkkansa, persusuomalaisia myöten, ilmoittavat vain että kirkkohan sopeutuu "aikaansa" ja antavat reliikki-insituution solmimiseen niin monta digikaavaketta, että sieltä löytyy jonkinlainen VAIHTOEHTO jokaiselle, joita nuo vihauskontoonsa kääriytyneet naulaajaluonteet eivät pysty laskemaan samaan kapeaan ihmisyyteen kuin itsensä.

Vaan sitä ennen tulee vielä yksi joulu, jolloin persusuomalaiset & muut naulaajaluonteet pääsevät taas hymistelemään herrauskoansa, vaikka niiden autuasta vaalivuotta pohjustavat julkipuheet muistuttavatkin enemmän Herodeksen käskyä tapattaa kuopiolaiset pikkulapset kuin mitään ihmisrakkauden ilosanomaa. Ja kyllä taas naulattaa.


perjantai 21. marraskuuta 2014

Interstellar (surkea spektaakkeli)


Niin pitkää on kuin paksuakin. Tämä Christopher Nolanin scifi-seikkailu, "Interstellar", jossa lennetään Christopher Nolanin suunnittelemalla batmobilella Christopher Nolan -renderöidyssä maailmassa.

Mitä ilmeisimmin Christopher Nolan on julistanut itsensä Hollywoodin renessanssineroksi. Hovisäveltäjä Hans Zimmer on kytkenyt sumutorvet urkuhorneihin, joten kaikinpuolin jumalallista tärinää on luvassa penkkeihin. Niin madonreiästähän tämä elokuva muutenkin on: rasistinen ja seksistinen ja americanan läpitunkema scifi-kuvitelma, ja niin perusteellisesti, että tulevaisuuden sijaan maailma näyttää 1950-lukulaiselta, aivan kuin Hollywood olisi ottanut tehtäväkseen piilotella avaruusohjelman ja demokratian häpeällistä epäonnistumista kansakuntansa puolesta.

 Aivan kuin Hollywood olisi raskaammin kuin kukaan muu sen sisäistänyt, miten kansa- ja ihmiskunnan tulevaisuuskuvat ovat kaventumassa mobiilivärkkien muotitrendeiksi. NASA:sta on jäljellä liitutaulu, jonka edessä seisoskelu on yhtä kuin se kognitiivinen efekti tässä tieteisfiktiossa.

Kolmetuntinen "Interstellar" on yhtä tyhjä sisällöiltään kuin se on iso ja uhitteleva muodoiltaan. Alkujakso vie ehkä neljänneksen, kun esitetään amerikkalainen keskilänsi ilmastonmuutoksen uhrina. Siis IKÄÄN KUIN uhrina. Ruokaa ja energiaa näyttää silti edelleen riittävän kaikille. Vehnä ja okra (!) ovat kuulemma kuolleet maailmasta, joten nyt täytyy sinnitellä maissin varassa. Siis koko maailman? Ainakin siinä määrin kuin amerikkalainen keskilänsi edustaa koko maailmaa.

Dystopian AMERIKKALAISUUDEN ikonisena esikuvana on 1930-luvun nälänhätä "dust bowl" -alueella, mutta mitään erontekoa ei tehdä sen välillä, että tuolloinen kuivuus johtui paikallisesta eroosiosta, kun taas ilmastomuutos on aivan eri mittaluokan katastrofi. Mutta ei tässä elokuvassa ilmastomuutoksestakaan puhuta. Ongelmaksi eriytetään se, että kasvitauti tuhoaa viljalajit ja hapen määrä vähenee ilmakehästä. Syistä ei puhuta, höpistään vain ihmiskunnan tähtiin mukanaan viemästä moraalisesta pahuudesta, joka sitten kuitenkin dramatisoidaan LUONNEKOHTAISEKSI ongelmaksi.

Ja niitä luonnekohtaisia ongelmiahan tässä filmissä riittää, niitä vatvotaan ees ja taas, mutta rutiinimaisesti ja ilman ajatuksia sisältävää dialogia. Christopher Nolanin ihmiskuvasta ilmiömäisin todiste on insestinen kohtaus, jossa isä huohottaa tyttärelleen että seuraavan kerran kun treffataan niin me ollaankin (suhteellisuusteorian suhteettomassa sovelluksessa) saman ikäisiä eikä äidin puuttumista perheestä tarvitsee enää itkeskellä.

Elokuvana "Interstellar" on mahdotonta sulattaa kokonaisuutena, se on pikemminkin yhteen editoitu tv-sarja, jonka näyttävimmät efektikohtaukset ovat blockbuster-tasoa. Tieteisfilminä se tarjoaa muutamia hienoja ja peräti realistisen oloisia visioita vieraasta maailmasta, mutta tämän kaiken vastakohtana on järjet pysäyttävää tieteisfantasiaa ja gargantuamaisia mustia aukkoja logiikassa. Mitään spoilaamatta voi lisätä, että naispuolisten tiedehenkilöiden pelkistäminen sihteereiksi ja sairaanhoitajiksi kertoo jo paljon siitä, miten tylsämielisen konservatiivinen tämä CN-tuote oikein on. Puolen minuutin Baileys' -mainos sisältää tyylitellympää spekulaatiota kuin tämä kolmetuntinen harhailu ajassa ja avaruudessa.

Ainoa syy katsoa tämä elokuva (videolta) on mielenkiintoisesti muuntuva TARS-robotti, jonka suunnittelussa on joku käyttänyt todella scifi-nystyröitään. TARS on merkkitapaus tieteisfilmien historiassa jos mikä, ja oikeastaan ainoa wau-kokemuksen aiheuttaja koko filmissä.

Ruokadystopian osalta löytyy kriittinen keskustelu mm. http://www.thekitchn.com/could-a-crop-blight-really-wipe-out-everything-but-corn-and-okra-food-on-film-212647

maanantai 17. marraskuuta 2014

Kaljakärryillä kesytetty keskiluokka

Joskus vuonna 1986 muistan meidän railaajien naureskelleen, kun ikäisemme amerikkalainen tyttö kiskoi lentolaukkua läpi lakkoilevien juna-asemien. Siihen aikaan railaajat eivät katsoneet edustavansa mitään yhteiskuntaluokkaa, ei edes (tai varsinkaan) luokkajärjestelmästä kieltäytyvää hippiperinnettä. Elimme raidejärjestelmän, emme luokkajärjestelmän ehdoilla.


Tänä päivänä apokalypsin kestävä eli krypto- tai samsoniitista valmistettu lentolaukku on yhtä yleinen niin junissa kuin lentoasemilla, niin duunari- kuin yläluokan kakaroiden egonjatkeena.

Lentolaukkujen eli pyörillä varustettujen matkalaukkujen katsotaan yleistyneen vasta siinä vaiheessa, kun suuri keskiluokka alkoi matkustaa ja matkia yläluokan varusteluja. Mutta tämä on vain puoli totuutta. Lentolaukkujen suosio oli mahdollinen vasta siinä vaiheessa, kun mobiilielämäntavalla poseeraaminen kävi muutenkin mahdolliseksi, siis yhtä jalkaa kännyköiden ja läppärien kanssa. Perässä raahattava omaisuusyksikkö ei näyttänytkään enää kömpelöltä "kilpiporvarin" imitoinnilta, vaan VIRTUAALISELTA osalta identiteettiä; tähän metaforalliseen tulkintaan mobiililaitteet totuttivat länsimaat vuosituhanteen vaihteessa.

Suomen osalta lentolaukku avarsi ja hämärsi luokkaoletuksia paitsi ylöspäin myös alaspäin. Myös keskiluokan oli sallitumpaa kiskoa perässään tax-free-kaljakärryjä. Ne eivät edustaneetkaan enää rahvaalle ominaista nestehukkaa, vaan olivat osa virtuaalista kulutuskäyttäytymistä. 2010-luvulle tultaessa suomalaiset saattoivat ostaa vaikka pakulastillisen olutlaatikoita ja uskoa itsekin, että ne tulivat pelkästään "omaan käyttöön".

Mikään muu yksittäinen keksintö ei ole niin muuttanut suomalaista luokkakuvaa kuin lentolaukku. Sen ansiosta kaljakärryjä raahaava keskiluokka on kesytetty ja saatu muistamaan samankaltaisuutensa rahvaan kanssa, samalla kun lentolaukku antaa satunnaisen PAKATUN mielikuvan kuulumisesta porvaristoon.

*

Muodonmuutokset, joita me suomalaiset koemme Tukholmassa käydessä, ovat yhden vuorokauden sisällä mullistavampia kuin mikään talvimyrsky Itämeren aallokossa. Laivaan noustessa pistävät silmään lentolaukut, jotka rämisevät ja sirisevät kuin luokkajuuriaan irti kiskova ihmismassa ei oikein mukavasti asettuisi edes viinalla voidellulle laivamatkalle. Tukholmassa sama ihmismassa levittäytyy kymmeniin pieniin kahviloihin ja, tunnettujen gentrifikaatiosääntöjen mukaisesti, kesyttyy osaksi modernia kaupunkikuvaa kuin olisi viettänyt ikänsä cappuccinon äärellä. Paluumatkalla sama ihmismassa on kuitenkin jälleen muuttanut muotoaan. Nyt se haisee, örisee ja rämisee kaljakärryjensä ympärillä. Merkkiäkään ei ole niistä ihmisistä, jotka vielä eilen istuivat pikku liitännäisineen Tukholman kahviloissa ja naamioituivat osaksi pohjoismaista hyvinvointivaltiota.

Ja mikä sitten on oma positioni tässä luokkamyllerryksessä?

Totesin, viime viikonloppuna Tukholman reissulla, että ensimmäistä kertaa elämässäni ostan niin ikään kokonaisen kärryllisen olutta, koska jokainen kulutettu euro on yhä enemmän sen valuutan näköinen, joka ARKISENA YLELLISYYTENÄ mittaa minua kuluttajana ja kulutettuna: tölkillinen olutta. Viisikymppiselle ihmiselle aika on arvokkain valuutta, ja jokainen olut on pieni ele ajankulun työntämiseksi toisaalle, samalla kun jokainen korkattu olut on merkki siitä, miten ELÄMÄNTAPA kuluttaa tuota arvokkainta valuuttaa.

Kuinka siis ymmärtäisin osuuteni tässä kansanliikkeessä, jonka media on pikemminkin kuohuiltaan ikuinen Ikämeri kuin mobiiliverkoltaan harsoinen Itämeri? Kuinka päivittäisin Hectorin hienon laulun ("Soudan pois") tästä proosallisesta kansanliikkeestä Ikämeren ylitse? Ehkä näin:

Mä handelista ostan pari älykästä kirjaa,
vaikka kannet ovat köykäiset.
Multa kaljat jäätyy kadulle,
jos kärryäni töytäiset.


maanantai 10. marraskuuta 2014

Marraskuu on musta kukkaro

Marraskuu on musta vessa.
Kesä ja syys huuhtoutuvat ohitse merkkijälkiä jättämättä, ja varhainen lumikin on pian elottomana loskana lahkeissa. Edes sanalaskurin moraalilla raapustettu romaani ei etene tänä vuonna. Numerotkaan eivät osoittaudu luotettaviksi, taantuma on syvempi kuin suolihuuhtelu.
 
Marraskuu on musta kieli.
Vasta tänään vilkaisin Kordelinin verkkosivuja ja näin, ettemme saaneet Finfarin kokoelmaprojektiin penniäkään rahaa heiltä, siis siitäkään huolimatta, että kyseessä olisi blaa blaa sentään ainutlaatuinen artikkelikokoelma Suomen oloissa. Mille multitaiteen monosurkastumalle apurahaa sitten pitäisi hakea? Mikä pajatso se olikaan, jonka oli tarkoitus tukea tieteen popularisaatiota? Vastaus on aina sama: kääntykää seuraavan säätiön puoleen... heillä on teidän tarpeitanne jne..

Marraskuu on musta kukkaro.
Vasta jälkikäteen huomasin, että yliopisto maksoi kokonaista 50 euroa (bruttona) seminaariinsa osallistumisesta, esitelmästä ja osion puheenjohtajuudesta. Miten syvällisiä mielipiteitä dystopiasta pitäisi viidellä kybällä antaa? Tai osata antaa? Jos nappaa kännykkäkuvan autokolarista ja lähettää sen sanomalehteen, niin siitäkin maksetaan paremmin. Sen arvoinen on autenttinen mielipide nykypäivänä. Paljonko sitten pitäisi maksaa AKATEEMISEN AMMATTILAISEN mielipiteestä? Ehkä kulttuurikeskustelut kaikkineen näyttäisivät uskottavammilta, jos jokaisen lehtikirjoituksen alareunassa ja jokaisen yleisöesitelmän lopussa ilmoitettaisiin kirjoittajansa tai puhujansa kuukausiansio?

Marraskuu on musta enne.
Ehkä vuosi 2015 pitäisikin viettää suu säkkiä eikä pyttyä myöten. Osallistua vain sellaiseen kulttuuritoimintaan jossa ei tehdä enää ilmaistyötä ihan vain siksi että se kohottaa taidekeskustelun tasoa tai oman mediaprofiilin mainetaloutta.

Marraskuu on mustaa pastaa.
Halpaa, täyttävää, kuolevan maan satoa.
Ja nurinkurisella logiikalla päivän kohokohta oli toimittaja X:n satunnainen puhelu, joka muiden asioiden ohessa kehui romaanini niin sujuvasti kuin olisi ollut aivoihini istutettu kännykkäsiru. Se tuntui kuin sähköisku.
Ja ehkä hän olikin. Ehkä vain kuvittelen kaiken, mikä on mustaa lautasellani.
Ehkä tämä pimeys onkin vain kuvaruutujemme säästämiseksi.

Musta tuntuu:

"Mistä tämä ajatus, että maalaustaiteen tarkoitus on antaa katsojien harjoittaa arvostelua?"




lauantai 8. marraskuuta 2014

Vanhan naisen vierailu (Tampereen Työväenteatteri)

Tampereen Työväenteatterista on viime vuosilta vain huonoja kokemuksia, mutta silti sinne on pakko mennä, jos haluaa nähdä edes jossain jonkun klassikkonäytelmän, niin vähissä on (edelleen) teatterielämä tässä "teatterikaupungissa". Lisäksi, olin nähnyt "Vanhan naisen vierailusta" entuudestaan elokuvasovituksen ("The Visit") ja kuvittelin, ettei niin hyvää tarinaa voi millään turmella.

Vaan kyllä sen voi. Tampereen Työvis osaisi tehdä "Hamletistakin" stand-up-komiikkaa ja muuttaa "Oidipuksen" Popedaksi.

"Vanhan naisen vierailu" on kuulemma suosituin Dürrenmattin näytelmistä. Eikä ihme, niin paljon mahdollisuuksia sen absurdi kostotarina tarjoaa huumorin ja traagisen yhdistelylle, rahan ja rakkauden ristikkäiselle motivaatiolle, ja ennen kaikkea yksilön testaamiseen suhteessa yhteisöönsä.

Vaikeinta Työviksen esityksessä on ollut löytää tasapainoa yksittäisten ihmissuhteita käsittelevien kohtausten ja kaupunkilaisuutta kuvittavien ryhmäkohtausten välillä. Toisella puoliajalla nähdään pari rauhallista kohtausta, jotka ovat kuin aivan toisesta näytelmästä ihmisten ja jännityksen kertyessä vähitellen kohti tilannetta, jossa on tehtävä päätös Alfredin tappamisesta.

"The Visit" -elokuvasovituksessa (1964) kapitalismin ruumiillistavaa Clairea esitti Ingrid Bergman vanhoilla päivillään, pieni hauras naishahmo, joka kuitenkin pystyy rahojensa arvovallalla hallitsemaan ketä tahansa. Tällaisesta hauraan hahmon ja täydellisen vallan yhdistelmästä syntyy ristiriita, joka on yhtä kuin dramatiikka. Sitä ei Työviksessä ymmärretä. Tai välitetä.

Työviksen tulkinnassa Clairea esittää Tuire Salenius, erittäin karismaattinen näyttelijä ja tilaa ottava roolityö jos mikä, mutta yhdessä esityksen tyylilajin kanssa karikatyyri menee burleskin puolelle. Näyttelemistä sinänsä ei tarvita. Niinpä hahmo ja näyttelijä pidetään enimmän aikaa taka-alalla, ikään kuin pokaalina näyttämön parvella. Vaikea on ymmärtää, miksi näyttelijä sellaiseen suostuu. Ei olisi Sylvi Salonen suostunut vuonna 1963, näytelmän kantaesityskautena.

Ja yhtä kamala on Työviksen näyttelijävalinta toisen päähenkilön, Alfredin kohdalla. Häntä esittää Ilkka Koivula, joka kuminaamaisella koomikkotyylillä vääntelehtii läpi useimpien kohtausten, joten vakavoituneenakaan häntä ei voi ottaa tosissaan kuulutetun koston traagisena kohteena, niin kuin pitäisi.

"Vanhan naisen vierailu" on houkuttavan lähellä dario fo -tyyppistä kansanfarssia tyypittelyineen... mutta tarinan siirtäminen nykypäivään ja esittäminen ylinopeudella pitäisi olla laissa kielletty yhdistelmä. Työviksen tulkinnasta jää vaikutelma, että kaiken varalta farssivaihde on laitettu överiksi, kun sisällöstä ei ole löydetty mitään, mitä ei olisi jo nähty nykypäivän kapitalismikritiikissä. Kostotarina itsessään ei ole enää riittänyt, joten vanhan naisen lupaama tapporaha nuoruuden rakastetusta on pitänyt korottaa miljardiksi. Eihän se vähempi riitä nykypäivänä! Niinku edustamaan rahasta lähtevää motivaatiota niinku!

Teineille tehtynä Työviksen esitys voisi toimia kriittisessä tehtävässään. Aikuisille katsojille siitä ei voi suositella muuta kuin lavastukseen tutustumisen. Näyttelijät voi jättää meuhkaamaan omia aikojaan.


Edit: Televisiossa uusintana pyörivässä "Elokuvan tarinassa" oli tänään 12.11. jakso (#10), jossa Mark Cousins kertoi senegalilaisesta elokuvasta "Hyénes" (1992), sattumoisin sikäläisestä "Vanhan naisen vierailun" tulkinnasta. Cousins kehui elokuvaa afrikkalaisen identiteetin itsenäiseksi käsittelyksi, koska se on niin helvetin hienoa, että afrikkalainen elokuva on ihan omillaan tehtyä satiiria länsimaisesta kulutuskulttuurista. Cousins jätti siis harkitusti mainitsematta, että kyse onkin Durrenmattin näytelmän sovituksesta. Vaikkei sen pitäisi elokuvan arvoa vähentää, paitsi juuri Cousinsin ideologisiin tavoitteisiin nähden.

Dystopian tehtävästä ja tarpeellisuudesta


Mitä yhteistä on Kafkalla ja Tähtien sota -elokuvilla? kysyi lehtori yleisöltä. Vastaus oli tietysti dystopia. Kafkan teosten dystooppinen maailma on tietysti hyvin erilainen verrattuna Hollywood-viihteen kauhukuvitelmiin. Dystopian suosiosta on kuitenkin vaikea pysyä nykypäivänä viittaamatta elokuviin. Niiden ansiosta myös kirjallisuuden dystopiabuumi on saanut vahva nosteen, aina Suomea myöten.

Yliopiston (TaY) kirjallisuusaineiden järjestämässä dystopia-seminaarissa (7.11.) puhuttiin jopa tämän dystopiabuumin kovasta ytimestä, nuorille kirjoitetusta dystopiasta. Vasta jälkikäteen huomasin, että lajityypin tyypillisin kuluttajakunta jäi kuitenkin vähälle huomiolle. Oletettiin vain yleisesti kaikkien lukevan, katsovan ja reagoivan dystopioihin samalla tapaa.

Niinpä nuorille tehtyä dystopiaa käsitteli ainoastaan kirjailija Siri Kolu, joka tekikin sen yhtä laveasti kuin perusteellisesti. Suomalaisten (käytännössä naiskirjailijoiden) kirjoittamaa dystopiaa Kolu kuvaili tyypillisesti "seestyneeksi" ja "zeniläiseksi", mukaan lukien Itärannan Teemestarin kirja, Lähteenmäen North End -sarja, ja tyypillisimpänä Verrosen eräässä novellissa ideoima "näyttilapsen" tarina. Kolun oma teospari, PI / IP, ei kuitenkaan osutu mihinkään helppoon kategoriaan. Aineksia ja vaikutelmia hän kertoi saaneensa yhtä lailla holokaustin kuin AIDS-kirjallisuuden identiteettiproosasta, joissa käsitellään vihapuheen ahdistamien ihmisten lojaliteettia.

Kolun esitelmässä keskeinen lajityyppiä koskeva kysymys oli yhtä olennainen kirjailijan kuin lukijan kannalta: jos teoksen nimeää dystopiaksi, laimentuuko sen sanoma? Muuttaako teoksen käsittäminen dystopiaksi sen väitelauseet yhteiskunnasta jotenkin vähäisemmäksi? Kolu totesi, että hänen oma kirjansa on oikeastaan vaihtoehtohistoriaa ja kirjojensa keskeistä ihmiskuvaa "opaakin minän" kuvaukseksi: mitään sankaria ei tarvita, kun keskipisteessä on identiteettinsä arvoitukseksi kokeva ihminen. Hän pyrki tietoisesti välttämään allegorista asetelmaa kuvaamansa maailman ja oman todellisuutemme välillä. Sen vuoksi PI/IP-kirjoissa kuvattu metamorfoosi ei näy ihmisten ulkoisena erilaisuutena, vaan identiteetin saman/erilaisuus on jotain mitä täytyy vain arvuutella läheisistään.

Dystopioiden tarpeellisuus ihmisille ei ole tietenkään mitään uutta. Mikko Kallionsivu puhui omassa osuudessaan keskiaikaiseen maailmankuvaan kuuluneista tuhokuvitelmista, joilla oli kuitenkin utopioiva ja elämänuskoa kehittävä tarkoitus. Samaa asiaa, nykypäivän kannalta, esitteli Juha Raipola puhuessaan katastrofikuvitelmien hyödyllisyydestä "pelon heuristiikkana": tarvitsemme kuvitelmia pahimmista mahdollisista tilanteista mihin elämä riskiyhteiskunnassa voi johtaa. Tällä tapaa katsottuna dystopiat ovat useimmiten, jollei aina, varoitustarinoita. Mutta ei kai sekään voi olla niiden ainoa tarkoitus?

Heikon ja vahvan dystopian erona voisikin ehkä pitää sitä, mistä Kolu varoitti esitelmässään: heikko dystopia tarjoaa vain allegorian, mutta vahva dystopia pakottaa lukijan / katsojan ajattelemaan pidemmälle kuin vain yhteydet omaan aikaansa. Allegorian helppoudesta puhui seminaarin ulkomainen vieras, Washingtonin yliopistoa edustanut professori Andrew Nestingen. Hän käsitteli Kaurismäen Le Havre -elokuvaa, jossa pieni utopiayhteisö elää dystooppisen Euroopan laidalla. Kaurismäki käyttää melodraamalle ominaista pelkistämistä ja helppoa allegoriaa, jossa valkoinen pelastajahahmo suojelee passiivista kolmannen maailman edustajaa, vieläpä viittaillen raamatulliseen tehtävään. Valkoinen pelastaja todistaa yhteisön toimivuuden, vaikka edustaa samaa dystooppista sulkeutuneisuutta kuin taustalla oleva yhteiskunta.

Päivän esitelmistä puuttui sentään melkoinen määrä dystopioita, kun kukaan ei tullut käsitelleeksi musertavaan lempeyteen perustuvien yhteisökuvausten perinnettä. Kuvitelmat median ja farmakologian yhdistämästä mielihyvähelvetistä saivat klassikkonsa jo Huxleyn Uljas, uusi maailma -romaanista, mutta jostain syystä tämä ja perinne ovat jääneet ensin kafkalaisen ja orwellilaisen byrokratiahelvetin varjoon, ja sittemmin postapokalyptian ja zombisatiireiden alle. Tai ehkä huxleyläinen mielihyvän kontrolliyhteiskunta on liian lähellä meitä, jotta sen vahvistumisesta osattaisiin varoittaa?


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Hassan Blasim vieraana



"Sotaan ja urheiluun! Ne käyttävät rahat sotaan ja urheiluun aivan kuten fasistit aikoinaan!"

Aniharva taiteilija uskaltaa olla niin suorapuheinen kuin emigranttikirjailijat. Etenkin suomalaiselle yleisölle puhe, joka on niin leppoisan ironista ettei sitä voi pitää edes poliittisena, on kuin raikasta ilmaa. Vieraaksemme on tullut (31.10. 2014) kansainvälinen tähti ja ensimmäinen arabiankielinen pispalalaisrunoilija, Hassan Blasim. Eikä hän suinkaan puhu oman synnyinämaansa, Irakin hallitsijoista, vaan Suomen hallituksesta, joka niin ikään tuhlaa verorahamme sota- ja urheiluväen varustamiseen.

Blasim on toki tuttu hahmo mediasta, mutta rento ja kiinnostava puhuja silloinkin, kun hänet on pyydetty kertomaan itsestään. Urastaan elokuvan ja kirjallisuuden ammattilaisena Blasim väittää elokuvien olevan hänelle nykyään "hobby", vaikka hän mieluusti haluaisi myös ohjata elokuvia eikä vain kirjoittaa niistä. Nyt hänellä on tekeillä ensimmäinen pitkä elokuva, jolle on saanut elokuvasäätiöltä käsikirjoitustuen. Ohjaaja on kuitenkin etsittävä ulkomailta, koska säätiö ei usko samalle ihmiselle, etenkään ulkomaalaiselle, niin paljon rahaa ja luottamusta, vaikka tällä olisi alan koulutus ja kokemus.

Elokuvista Blasim on kirjoittanut esitelläkseen länsimaista filmitaidetta arabiankieliselle yleisölle, erityisesti Tarkosvkista ja Lars von Trieristä. Elokuvien harrastaminen on hänelle tarinan kerronnan rytmin opettelua. Aivan erikseen hän mainitsee väkivallan kuvauksen: vaatii erityistä harkintaa sen valitseminen, mitä ja miten väkivaltaa käsitellään. Aiheen suhteen Blasimin kirjat ovat erityisen kuuluisia, onhan hän joutunut kohtaamaan Irakissa sekä sodan että hallinnollisen ja uskonnollisen vallankäytön seurauksia.

Hassan Blasim Pirkkalaiskirjailijoiden vieraana 31.10. 2014


Yleisömme kysyykin, väistämättä, miten kokemukset näkyvät hänen proosasaan ja runoissaan, ja miten niissä toisaalta näkyy taustalla oleva kirjallinen traditio. Tällaiset kysymykset saavat vieraallamme kolmannen vaihteen päälle, kun hän ironisoi itseänsä "Irakin Sindbadina" ja "tuhannen yön tarinoiden" työnjatkajana, kuten media on häntä yrittänyt kategorisoida.

Itseironian neljännelle vaihteelle Blasim hyppää siinä vaiheessa, kun hän pääsee puhumaan itsestään "mamuna" eli maahanmuuttajana. Ei, ei Suomi ole ollut hänelle shokki, ei silloinkaan kun oli matkalla Suomeen. Maa jossa ihmiset ovat hiljaisia ja masentuneita ja juovat paljon kuulosti sopivan hänelle, koska omien sanojensa mukaan hän on täsmälleen samanlainen. Nykyään hänellä on toki paljon suomalaisittain kansainvälisiä ystäviä, vaikka häntä mamu-kirjailijana onkin yritetty leimata maailmalliseksi paikallistaiteiljaksi, ensin Kallion ja sitten Pispalan edustajaksi.

Toisaalta ison kansainvälisen kustantajan julkaisu toimii mainiosti viisumina USA:n kaltaiseen maahan matkatessa, toisaalta maine ei ole avannut rahahanoja: "I'm still applying apuraha, please give me apuraha".

Blasimin suuri suosio Britanniassa selittyisi kirjailijan mukaan sillä, että siellä monet lukevat hänen tekstejään alkuperäiskielellä arabiaksi, ja osaavat siksi arvostaa hänen teoksiaan vieläkin enemmän kuin me jotka joudumme tyytymään käännöksiin. Sanaristikkojen tekijänä (13-vuotiaana) aloittanut Blasim nimittäin muokkaa ja mukailee klassista arabiaa omiin tarkoituksiinsa, minkä vuoksi hänen työtään on verrattu siihen, mitä Joyce teki englannille. Aiheet ja tarinat kuulostavat kuitenkin olevan tärkein lähtökohta. Nykyään hän lukee mielellään eteläamerikkalaista kirjallisuutta, koska niissä tulevat esille samanlaiset kokemukset köyhyydestä ja diktatuurista kuin mitä hänellä on Irakista.

Yhdysvalloissa käydessään Blasim oli osallistunut kirjallisuuspaneeliin, jossa oli ollut mukana Irakin valtaukseen osallistunut sotilas, nyttemmin menestynyt kirjailija. Blasim oli kysynyt suoraan, miten amerikkalaiset voivat tulla hänen maahansa viisuminaan ase ja aikomuksenaan tappaa kansalaisia, mutta hänellä on vaikeuksia päästä Amerikkaan edes asianmukaisesti täytetyillä papereilla? Vähän saman kysymyksen hän voisi halutessaan esittää Suomen viranomaisille; kansallisuutta ei ole nimittäin vieläkään herunut, koska suvereenin mestarikirjailijan pitäisi läpäistä ensin kirjallinen koe juuri sillä kielellä mitä suomalaiset haluavat...

tiistai 21. lokakuuta 2014

Maailmagenren genrearkki

Scifi-käsikirjan käsikirjoitus pitäisi jättää viikon päästä kustantajalle. Paniikin sijaan iskee jumalakompleksi. Olenkohan sanonut tästä maailmagenrestä kaiken, olenko kartoittanut genremaailmalle sekä keskukset että rajat? Jälkimmäinen arveluttaa enemmän, koska genrerajojen tuolle puolen pakkaa unohtumaan aina jotain klassikoita.

Sentään olen keksinyt ammattinimikkeen, jonka alle sulkeutua, ettei tarvitse väittää itseään sekä opettajaksi että tutkijaksi että kriitikoksi että kirjailijaksi. Riittää kun sanoo olevansa genrekarttatyöläinen.

Ja tehtäväkenttä? Vastaus: "avaruusahväärit". Rahaa ei näy, mutta tyhjyys syvenee.

Well, juuri nyt käsikirjoitus näyttää siltä kuin se olisi jonkinlainen eeppinen nooan-arkki, johon on saatava kaikki mahdolliset kirjailijatkin mukaan, ja juuri siksi se kellahtaa omasta painostaan ennen kuin ehtii edes lukijoille saakka. Siinäpä ihmettelemistä. Ja miksi ihmeessä mitään muuta astiaa ei kutsuta "arkiksi" kuin Nooan arkkia? Mikä maailmansa levyinen paperiarkki se sitten mahtoikaan olla?

Kaiken lisäksi kirjailijoiden (ja tutkijoiden) nimi-indeksi näyttää eksoottisten eläinten luettelolta:


Adams Douglas  * Ahonen Erkki  * Aldiss Brian  * Alexander John  * Allan Edgar  * Amis Kingsley  * Amis Martin  * Anderson Poul  * Arnason Elanor  * Arnold Matthew  * Arnold EdwinLester  * Ash Constance  * Atwood Margaret  * Aumasto Marjaana  * Bacigalupi Paolo  * Bakunin Mihail  * Ballard J.G.  * Banks Iain M.  * Barker Clive  * Baudrillard Jean  * Baxter Stephen  * Bear Greg  * Beljajev Aleksander  * Bell Graham  * Bellamy Edward  * Benford Gregory  * Bergson Henri  * Bester Alfred  * Bethke Bruce  * Blaha John  * Blish James  * Bloch Ernst  * Bloch Robert  * Bogdanov ...
-- KLIP KLIP -- KLIP KLIP -- KLIP KLIP -- KLIP KLIP --

tiistai 14. lokakuuta 2014

Liisa autiomaassa (Tracks)

Autiomaan maisemissa ei elokuva voi epäonistua, mutta tuloksena voi olla yhtä mitätön draama kuin kyseessä olisi iltapäiväkävely hiekkarannalla. Australialainen "Tracks" on juuri tällainen siistitty hiekkakuoppafilmi, jossa edes klassinen 'tyttö kypsyy hevosen kanssa' -juoni ei kehity mihinkään. Vaikka heppa on sentään kameli, tuo eläinkunnan persoonallisin otus... mutta pääosan esittäjä on valitettavasti tuo ylikasvuinen lapsitähti, Mia Wasikowska, joka on yhtä kömpelö muiden näyttelijöiden kuin kameleidenkin kanssa. Ilmeiden sijaan hänellä on hymy päällä tai pois. Jep, kamelikin on ilmeikkäämpi kuin tyttökarismalla hoiperteleva näyttelijä, jonka pitäisi vaikuttaa autiomaan patinoimalta.


"Tracks" ei ole sentään niin imelletty kuin se olisi Hollywood-tuotantona. Sen sivuhenkilöt näyttävät aidolta ja kamelit, nuo eläinkunnan ainoat itseironiset otukset, tuovat uskomattomaan vaellustarinaan fantastisen planeettaseikkailun tuntua.

Nolostuttavan vaivaantunut tämä elokuva on yrittäessään kuvata Australian erämaita sekä natiivien että vaeltajan kotina. Siitä voisi jotain saada irti analyyttinen katsoja. Muut voivat päivittää käsityksiään kolonialismin edelleen kantavasta perinnöstä vertaamalla tätä höpöhöpöä vuoden 1971 "Walkabout"-filmiin tai lukemalla Bruce Chatwinin "Songlines".



perjantai 10. lokakuuta 2014

Frankfurt ja neljän kerroksen kirjailijat


Frankfurtin kirjamessut olivat järkyttävän tylsä tapahtuma, vaikka meninkin sinne journalistin roolissa.  Toki minua oli varoitettu, että kaikki kiinnostava tapahtuu myyntipöydissä kauppaosapuolten välillä ja satunnaiselle yleisölle, journalistit mukaan lukien, näkyy vain mediahälyä. Reissu oli siis opettavainen, ja eräänlainen "palkkio" siitä, että järjestelin tamperelaisten kirjailijavierailuja Esseniin ja Chemnitziin.

Jotainhan siellä Frankfurtin markkinakaaoksen keskellä tajusi myös kirjailijuudesta ja omasta onnettomasta asemastaan, kun katseli kirjallisia bisnesihmisiä pikkutakeissaan ja Wyndham-hotellin aulassa sotilaallisen tehokkaasti päämajaansa pitäviä FILIn tätejä.

Ja tämän siellä entistäkin selvemmin ja henkilökohtaisemmin ymmärsi, miten kirjamarkkinat yleisesti ja kansainvälinen messunäkyvyys erityisesti jakavat suomalaiset kirjailijat neljään mediakerrokseen.

1. Ylimmässä kerroksessa paistattelevat Katja Ketun ja Sofi Oksasen kaltaiset tähdet, joita myydään ja markkinoidaan aktiivisesti ulkomaille FILIstä riippumatta.

2. Seuraavassa kerroksessa esiintyvät "itsenään" ne kirjailijat, jotka haluaisivat olla ylimmän kerroksen mediatähtiä, mutta odotellessa joutuvat markkinoimaan kirjojaan kuin metrimakkaraa, aivan kuten Suomessakin, mutta nyt yleisölle, jonka kiinnostuksen syitä he voivat vain ihmetellä. Tähän kerrokseen ovat päässeet sekä FILIn vetämänä että kustantajansa ansiosta ainakin satakunta suomalaista kirjailijaa, joista iso osa oli nostettu framille Frankfurtiin saakka.

Suomen osasto Frankfurtin kirjamessuilla 2014
3. Kolmannessa kerroksessa nörkkivät kirjailijat, jotka elävät siinä toivossa, että heidän taloutensa pelastuisi käännöisoikeuksia myymällä. Näitä/meitä on sadoittain. Nämä odottavat matkaa ja menestystä maailmalle, mutta pääsevät vain Turun kirjamessujen Ö-lavalle maksamalla itse matkansa. Eivätkä tiedä miten vähän menettävät. Frankfurtissa Suomen eli messujen teemamaan osasto oli tylsin ja kolkoin ja luotaantyöntävin. Olisiko FILIn näköiskuva? Tai ehkä "Finnland.Cool" -motto oli ymmärretty tahallaan väärin, jotta ei tarvitsisi keksiä, mitä suomalainen kirjallisuus voisi oikeasti olla ja mikä muu siinä voisi kiinnostaa kuin kylmän kansan eksoottisuus.

4. Alin mediakerros suomalaista kirjallisuutta käsittää ne tuhannet kirjoittamiselle omistautuneet taiteilijaluonteet, jotka ihmettelevät ylempien kerroksien meteliä. Heitä ei millään messuilla nähdä.

En tiedä millaisia kirjailijoiden mediakerrostumat ovat muissa  maissa, mutta ainakin niillä on rohkeampi tatsi mediaan ja yleisöönsä. Esimerkiksi Venäjän osasto erottui välittömästi. Ja ihan ilman presidentin vierailua.


Einmal in Essen, keinmal in Essen


Essenin kirjaston katedraalimainen sisätila
Vuoden valmistelimme Tampereen kirjallista vierailua Saksaan. Nyt on ensimmäinen ryhmä vierailunsa tehnyt Essenissä ja tulos on niin nolo, että pitäisi vaieta edes siksi aikaa, kun Suomi-teema kerää nostettaan Saksassa.

Vaikka vikahan ei ollut meidän. Sattui vain niin kuten kirjailijavierailuissa tuppaa sattumaan, että kukaan ei ollut kiinnostunut kirjailijoista eikä tullut Essenin kirjastolle kuuntelemaan vieraita. Paitsi Tobias. Hän oli tullut Berliinistä saakka ihan vain kuuntelemaan meitä, vaikka oli kuullut tapahtumasta vasta toissapäivänä. Kirjaston johtaja silti vakuutteli, että ongelma ei ollut tiedottamisessa, ja printtasi Natalialle - joka tekee graduaan Tampereen näkyvyydestä Essenissä - kaiken some- ja infomateriaalin mitä levittäneet.

Vika saattoi olla osaltaan siinä, että meneillään oli koulujen kahden viikon syysloma. Olimme tuskin astuneet kirjastoon, kun johtaja pahoitteli, että kai me tiedämme osuneemme lomien aikaan ja se voi verottaa yleisöä. Niin tosiaankin sitten kävi. Yhtä hyvin olisimme voineet jättää reissun tekemättä. Einmal in Essen, keinmal in Essen.

Tamperelainen kirjallisuus vetää salin tyhjäksi

Maanantaina (6.10.) emme ryhtyneet esiintymään pelkästään kaupungin kulttuuritoimen ja kirjastonjohtajan iloksi. Joimme viiniä ja juttelimme kirjaston katedraalia muistuttavassa salissa.

Tiistaina sitten satoi kaatamalla, mutta Tobias ilmaantui kirjastoon kuin kummitus katedraalin hämärästä. Esiinnyimme hänelle. Noora esitteli sarjakuvatöitään, jotka ovat sitä luokkaa, että niille olisi kansainväliset markkinat - ja itse asiassa onkin, hänen ja Jonathanin webbisarjiksella Judecca on huikeat 10 000 katsojaa päivässä. Sitten Terhi kertoi tuotannostaan ja myös käännösteoksestaan, ja lopuksi minä painelin rytinäenglannilla 70 vuotta tamperelaiskirjallisuuden historiaa.

Essenin osalta vierailun viralliset odotukset täyttyivät siis lähes nollaprosenttisesti, mutta epäviralliset kytkennät onnistuivat niin kuin uteliaita ihmisiä vieraaseen maahan lähettämällä aina onnistuvat, että paljon oppii näkemästään ja kuulemastaan kulttuurieroavuuksia. Ja suhteellisuudentajua. Saksassa julkaistaan vuodessa kymmeniä tuhansia uusia nimekkeitä, Suomessa runsaat puolitoista tuhatta kaunokirjallista teosta, jos omakustanteet lasketaan mukaan. Saksan kirjamarkkinat näyttäytyivätkin niin itse itsensä tyydyttäviltä, että Frankfurtin kansainväliset kirjamessut ovat ehkä sittenkin silkkaa teatteria, jossa Saksa kuorii rahat ja mediasukseen vierailtaan.

Ensi viikolla kuulemme, miten tamperelaisten toinen kirjailijaryhmä onnistui toisessa ystävyyskaupungissa, Chemnitzissä.

--

Päivitys 15.10.: Sähköpostin (ja valokuvienkin) mukaan Chemnitzissä kuulijoita oli ollut peräti 70 ihmistä.  Kaupunkien ja vierailujen täysin erilaiselle menestykselle on ainakin kolme syytä: Chemnitzissä ovat tottuneempia ulkomaisiin vierailijoihin ja kiinnostuneempia niistä (tätä povattiin jo etukäteenkin) kuin Essenissä; Chemnitzissä mukana oli yksi suomalais-saksalainen kirjailija joka voi tuoda erilaista yleisöä paikalle; Chemnitzissä oli ehkä ylipäänsäkin mainostettu tamperelaisten vierailua jollekin kohderyhmälle, kun taas Essenin osalta jäi vahva epäilys että tiedottajatkin olivat syyslomalla...

Päivitys 10.11.: Suosittelen lukemaan Chemnitzin osuudesta Emmi Niemisen tekemää huikean hienoa sarjispäiväkirjaa, joka löytyy Emmin blogista karvala.vuodatus.net.



 




perjantai 3. lokakuuta 2014

Nach Frankfurt - etwas zu Essen





Nyt kyllä jännittää, sanoisi suomalainen, mutta minä en sano, koska pitäisi olla jo tähän ikään mennessä kosmopoliitti, kun on matkannut ympäri Eurooppaa sekä reppuseikkailijana että akateemisena kummajaisena. Mutta jännittää se silti. Enkä osaa edes paikantaa mikä matkassa jännittää, koska Saksa on sentään niinkin lähellä yhteyksiltään ja meitä tamperelaisia on mukana sentään muitakin, kaikki edustamassa vain itseämme eikä mitään akateemista auktoriteettia.

Ehkä jännitys johtuu juuri siitä, että ensimmäistä kertaa pitää pärjätä vieraassa maassa englanniksi kuin konsultti. Akateemisissa seminaareissahan riittää, kun osaa esittää asiansa ja kommenttinsa noudattaen seminaaripuheen kaavoja ja sovinnaisin tekstiviittein. Mutta on aivan erilainen tavoite esitellä omaa itseänsä kirjailijana ja samassa hengenvedossa vielä kehua Tamperetta kirjallisuuskaupunkina. Ikään kuin itsenänsä ja samalla itsensä ulkopuolella. Palkinnoksi tästä kaikesta pääsen keskviikkona maailman suurimmille kirjamessuille. Oikeille taiteilijoille se voisi olla yhtä kuin rangaistus ja helvetti eikä mikään palkkio ja paratiisi.

Koko kesä oli aikaa suunnitella mitä Tampereesta kertoa Saksassa, mutta tietysti kaikki jäi viimetippaan. Etenkin kun tässä kuunvaihteeseen mennessä oli pikaiseen hoidettava ne pakollisimmat taiteilijatehtävät eli APURAHAHAKEMUSTEN täyttämiset. Ne vasta vierasta kieltä ovatkin. Niistä eroon päästyään olisi totisesti valmis viettämään koko lokakuun Oktoberfestiä. Muuta ei tarvitsisi määränpääksi mainita kuin etwas zu Essen. "Nach Frankfurt Messe" kuulostaa toki hienommalta, mutta samaa hokee parhaillaan 90 muutakin suomalaista kirjailijaa. Meille tamperelaisille riittää Essenin valloitus. Ja Chemnitzin!

Vasta tänään sain oman esitelmäni valmiiksi, onhan siinä sitten pohja, jos vastaavaan tehtävään pääsisi joskus uudelleen kulttuurikaupungimme mannekiinina. Vieraalla kielellä edustaminen pakottaa kuitenkin ihan samanlaiseen fraasipuheeseen kuin akateeminen esiintyminen: on pakko käyttää ilmaisuja, joilla tietää tulevansa ymmärretyksi, sen sijaan että keskittyisi omaksi tuntemaansa näkökulmaan.

Oman itsen esittely näytti kuitenkin paperilta niin sanomattoman tylsältä, että lisäsin loppukevennykseksi runoni "50 Shades of Gravity". Olkoon se edustamassa suomalaista spefiä, Finnish Weird -brändiä, omalta osaltani.



tiistai 30. syyskuuta 2014

Koliikkiloiri ja muut parafiinituotteet


Suomalainen viihde jaetaan kahtaan ryhmään, tyydyttyneisiin lineaarisiin esiintymiin ja tyydyttämättömiin epälineaarisiin esiintymiin. Jälkimmäisistä tunnetuin on ns. isoparafiini, johon kuuluu myös kaksisataakiloinen tyydyttämätön koliikkiloiri.

Koliikkiloirin voi tunnistaa siitä, että esiintymä on väritöntä ja hajutonta läpikuultavaa ainetta, joka liukenee iltalehtiin ja useisiin alkoloireihin. Tietyntyyppisen sukseen pohjaan laitetaan joko koliikkiloiria tai jotain muuta isoparafiinia julkisuuden lisäämiseksi. Koliikkiloiria käytetään myös huokoisten yleisöpintojen kyllästämiseen sekä kiillotus- ja voitelutuotteiden valmistamiseen.

Ilman parafiinikuorta sekä lineaariset että epälineaariset esiintymät pilaantuisivat nopeasti.  Suomalaisten viihdetuotteiden lineaariset esiintymät ovat apuna etenkin fysikaalisissa päivähoidoissa, mutta epälineaarisia esiintymiä tarjotaan halvempana vaihtoehtona, joten ne on suojattava paksulla isoparafiinikerroksella. Isoparafiinin päälliskerroksesta sulava kyyneleen muotoinen aines, tunnetuimpana koliikkiloirin eritteet, on sekin hajutonta ja mautonta, mutta kielletty useimmissa EU-maissa ihmisälylle kelpaamattomana.


Lähde: © Johan Finckelman, Vihipedia 2014 

tiistai 23. syyskuuta 2014

Hei me suometutaan

 Kun lamasta ei uskalleta puhua, niin ennen pitkää tähän käsitteelliseen tyhjiöön iskee jokin vieläkin tarkempi totuus. Kun sitten Vihreiden Ville Niinistö osoitti huonon häviäjän elkeitä ja vilpittömin lapsenmielin paljasti, että porvarihallituksella ei ole aatteita ja maan johto on ydinvoimapäätöksellään suomettunut samassa rähmäsuon hengessä kuin Neuvosto-sovun aikoina, niin siitähän meteli syntyi. Porvareiden kaksi viikkoa jatkama mediameteli jo itsessään on paras todiste siitä että Niinistö osui, vaikka upposi itse.

Myös media oli aluksi sekaisin siitä, että yhdessä vihreässä väläyksessä SUOMUKSET putosivat silmiltä ja nähtiin siirrytyn aikawarpissa 1970-luvun kekkoslovakiaan. Samassa hujauksessa Vihreät muuttuivat samanlaiseksi cityperustaiseksi huolijärjestöksi kuin mitä se oli 70-luvun Helsinki-liikkeenä. Kauaa tätä puhtoisen uhrin asemaa ei kuitenkaan kestänyt - ei montaa tuntiakaan.

Viime torstaina (18.9.) valtakunnallinen Yle kutsui A-studioon Heidi Hautalan, eikä vain siksi, että tämä on Vihreistä ainoa joka ei epäröi tuoda ilmi Venäjä-kriitikkiään. Hautala oli tuotu studioon, jotta kolme itämaan asioiden tietäjää pääsisi piikittelemään häntä suorassa lähetyksessä: Paavo Väyrynen, Ilkka Kanerva, ja ukkoministeri Erkki Tuomioja. Siis ne kolme luihuinta poliitikkoa jotka Suomesta voi löytää! Eivätkä he tosiaankaan jättäneet tilaisuutta käyttämättä. Kanerva, joka kyyristeli tuolissaan otsa rypyssä kuin hän pusertaisi itsestään omaperäisen ajatuksen. Väyrynen, joka patsasteli naama sulkeutuneena kuin ainakin luokan priimus odottaen pitkään odotettua lahjaa lahjomattomuudestaan. Tuomioja, joka myisi vaikka mummonsa salonkidiplomatian salavuoteuteen.

Kaikki nämä kolme itämaan asioiden tietäjää pääsivät herjaamaan Hautalaa niin vasemmalta (Tuomioja) kuin oikealta (Kanerva) kuin ylhäältä (Väyrynen).
Toimittaja saattoi antaa poliitikoille vapaat kädet julkiseen teloitukseen, koska kukaan heistä ei edustanut hallitusta eikä joutuisi vastuuseen herjoistaan; Väyrynenhän istuu ikuisessa oppositiossa, Kanerva on porvareillekin pelkkä krupieeri ja juoksupoika, ja Tuomioja tekee joka tapauksessa ihan omaa ulkopolitiikkaansa hallituksesta välittämättä. Näin Yle kuitenkin osoitti kuuliaisuutensa hallitukselle.

Mutta eivät Vihreätkään kulje millään bisnesenkeleiden varjelemilla pitkospuilla. Yhtä syvällä ne ovat porvareiden turpeessa kuin demarit, kun tilannetta katsoo paikallispolitiikan tasolla, niin Tampereella kuin tänään Helsingissä, missä Vihreät ovat hukanneet värinsä aikoja sitten ja ovat osaltaan yksityistämässä Palmiaa ja saaneet aikaan massiivisen lakkorintaman.

Huolipuolueen sijaan Vihreät ovat nyt johtajaton säälipuolue, jonka profiili on dollarinvihreä itsesääli. Ihme olisi jos ensi kevääseen mennessä puolue löytäisi viimeinkin paikkansa kunniakkaan historian ja turhakkeeksi käyvän tulevaisuuden välissä.



maanantai 22. syyskuuta 2014

Suo on metsän avaruus


Siikaneva 21.9. 2014





Siellä kauan on kukkineet kuolleetkin puut...








Siellä hämärä tuoksuu kuin tuulessa kuivuva liha.

Siellä pimeä valahtaa kuin vyöttämätön vaate. ..






siellä on vain yksi raide meille mennä tulla

siellä on jo alkanut sataa

suoraan kuin puistoon



näissä metsissä eivät asuisi

eilisen teeren pojat