Muistelmat vs singulariteetti

Lokit ilmaantuivat tänne sisämaahan jo viikko sitten. Jäätelöauto tuli ensi kertaa tällä viikolla ja eilen kuulimme Kissanmaalla mustarastaan laulavan. 

Jotain keväästä sentään puuttuu: syyt odottaa kesää.

Jäljellä on vain ajaton aika, tarkoitukseton odotus.

Jo pitkään olin suunnitellut muistelmien kirjoittamista työnimellä "Tunnustan pelänneeni". Tarkoitus oli (Nerudan nerokkaaseen muistelmanimeen viitaten) käsitellä omaa elämää esimerkkinä siitä, että ainoa "kehitys" ihmiselämässä tapahtuu pelkoihinsa harjaantumisena, samalla kun niiden tunnustaminen on ainoa mielekäs tavoite nykypäivän muistelmakirjallisuudelle.

Mutta sitten tuli Erkki Tuomioja.

Ja tappava epidemia.

Vaikea sanoa kumpi on pahempi kolaus.

Tuomioja julkaisi viime vuonna pelkät päiväkirjansa (2000-2001), mutta demaritapaan antoi niille pateettisen otsikon "Tunnustan pelänneeni pahinta". Tuollaisen patetian näkeminen hönkäisi tyhjäksi kaiken arvokkuuden omien muistelmien työnimestä.

Tätä korona-epidemiaa voi puolestaan pitää muistelmagenren mitätöivänä singulariteettina, hieman samaan tapaan kuin scifistit ovat oppineet sitä ajattelemaan ja pitämään sitä koko lajityyppinsä haastavimpana idea. Että jossain kohtaa ihmiskunnan tulevaisuutta ilmaantuu jokin Ratkaiseva Tapahtuma tai teknologinen keksintö, jonka jäljiltä mikään ei ole entisensä. Yleensä singulariteetista puhutaan vain tekoälyn kehityksen yhteydessä, mutta korona-epidemia lienee jo opettanut, että luonnollinen taantuma voisi olla yhtä ratkaiseva singulariteetti, se kohta historiaa jonka jälkeen ihmiskunta ei ole entisensä.

Voisi olla. Vaikka media pursuaa "yhdessä veneessä ollaan" -retoriikkaan niin vielä en ole nähnyt yhtäkään ehdotusta varallisuuden ja tulonjaon radikaalista muutoksesta tai edes epidemiariskin triljoonakulujen sisällyttämisestä lento- ja turismiveroihin. Tai vaarallisen työn bonuksesta pärskijäkansan palveluammatteihin. Tai Kiinan hallinnon haastamisesta kansainväliseen oikeusistuimeen homo sapiensiin kohdistuneesta lajimurhasta.

Toinen suosittu retorinen ele "Poikkeuksellinen aika vaatii..." tuo puolestaan mieleen Josef Svejkiä esittelevän hirtehisen alkulauseen "Suuri aika vaatii suuria ihmisiä". Aloitin nyt Svejk-kuunnelmasarjan neljättä kertaa ja edelleen se naurattaa. Niin syvästi ihmisluonnon ymmärtävää sarkasmia en tiedä minkään muun teoksen tarjoavan, ei edes sotakertomuksissa, joiden lukemista ja joista kirjoittamista olen jatkanut tykönäni niin kuin maailmanloppua ennustavaan kriisiaikaan sopii.

Mikään ei ole niin outo sana tässä ilmapiirissä kuin "nyt". Ainoa kypsä eli todellisuuteen perustuva muotoilu olisi kai "apokalyptinen nyt".

Muistelmagenrekin on mahdoton maailmassa, joka on kadottanut nyt-hetkensä. Scifissä tätäkin kysymystä on puitu tavalla, johon verrattuna runoilijat ovat kielipuolia lapsia. Scifin erityisintä estetiikkaa on sen kieliopista riippumaton tempus, ajattomuus, jota runoilijat yrittävät jäljitellä pelkällä preesensillä ymmärtämättä edes millaista ihmisen perustilaa sillä pyrkivät kuvaamaan.

Ajankulun muuttumisen huomaa parhaiten siitä, miten rutiinimainen uutisten klikkaaminen on muuttunut eräänlaiseksi sisäänpäin suuntautuvaksi oksennusreaktioksi. Jos pystyy illalla pidättäytymään uutissivun avaamisesta pädillä, huomaa nukahtamisen selvästi helpommaksi. Muuten uutispäivä sujuu niin kuin näkisi uudestaan ja uudestaan saman terrori-iskun, mutta aina vain isompana, kunnes kertaluokkien kategoriat murtuvat kaikessa siinä mitä on pitänyt arkeen kuuluvana. Appelsiinimehun futuurien hinnannousu 20%:lla on ainoa uutinen joka jaksaa naurattaa tällaisessa maailmassa. 

Verkkopankkiin kirjautuminen taas tuntuu ajatuksenakin yhtä vastenmieliseltä kuin poliklinikan aulaan astuminen. Raha on viimeinen realismin tae, etenkin siinä vaiheessa kun rahastosäästöt näkyvät enää savuina horisontissa. Kiitos vaan tästäkin oppitunnista, kapitalismi.

Vähän ennen epidemiaa ennätin lainata kirjastosta paljon pelkoa käsitteleviä kirjoja. Niiden itseisarvoksi kohotetut pohdinnat pelon ja ahdistuksen semantiikasta ovat tässä ilmapiirissä peräti hymyilyttäviä. Ehkä singulariteetin määritelmäkin kelpaa muuttua singulariteetin jälkeen. Siis nytkö?

Iain Banksin runoutta

Harva scifin harrastajakaan tietää, että genremme suurmestari Iain Banks harjoitti paitsi kafkamaista proosaa ja avaruusoopperaa myös runoutta. Vasta Banksin kuoltua niitä julkaistiin yhteisniteessä (2015) Ken MacLeodin tekstien kanssa. Jälkimmäisen runoista en erityisemmin perusta, mutta Banksin runoissa on joitakin kyynisessä nokkeluudessaan ja tulkintatasojen niukistelussaan aikakaudet läpäiseviä tapauksia.

Tässä on muutama suomennoskokeiluni Banksin runoista:



Muodonmuutos (Metamorphosis, 1974)

Lintu on metafora vapaudelle,
Vapauden linnulle.
Kirja on metafora elämälle,
Elämän kirjalle.
Nousuvesi on metafora eteneville armeijoille,
Etenevän armeijan nousuvedelle.
Kala on metafora sisseille,
Sissi on kala.
Räjähtämätön pommi on metafora tilanteille,
Tilanne on kuin räjähtämätön pommi.
Keittokattila on metafora yhteiskunnalle,
Yhteiskunta on keittokattila.

Lintu siis paskansi kirjalle joka
Oli pesty puhtaaksi siinä nousuvedessä jossa
Kala uiskenteli kunnes se osui ja
Laukaisi räjähtämättömän pommin, sinkauttaen
Sen keittokattilaan jossa minä kypsensin sen
Ja annoin sen sinulle sanoen
"Mutta kuules, tämähän on pelkkä pintaraapaisu."
Ja sinä sanoit:
"Kyllä, mutta sisäpuolelta."

--

Sananen viisaille (A Word to the Wise, 1977)

Voinemme kaikki olla yksimielisiä tästä:

"He eivät ole valmiita totuuteen."

Mutta viattomuus ei velvoittaisi meitä toimimaan;

Sen pedon me keksimme,

Ja paljon muutakin sen myötä,

Minkä toivoimme olevaksi,

Hyväksyimme mukisematta.

Totuuteen sellaisenaan

Emme ole koskaan todella valmiita,

Ja sen mitä tulisi ylistää

Me päinvastoin pian tuomitsemme.

Mutta edelleen me muutumme,

Ja aina se on totuus edessämme johon emme ole varautuneet

Eivätkä suinkaan totuudet joiden olisi pitänyt tappaa meidät ajat sitten.

Aina me olemme putoamaisillamme

Eikä koskaan täysin nurinniskoin.

Siksi niille teistä

Jotka eivät erota tähteä sen valosta

Ja hukuttaisivat koiran tappaakseen kirpun,

Huomatkaa ettei riitä

Tietää olevansa oikeassa;

On myös epäiltävä sitä.

--

Paheksunta (Askance, 1979)

Totuuden versiot levittäytyivät

Lauman tiedoksi kuin muoviset sirpaleet

Useimmille nahkan alle

Ja kävivät joillekin hermoihin.

- Yksi siru lisää vanhasta aivokasvaimesta,

Yksi oire lisää;

Tuo diabeettisen materialismin mäski ja kukinto.

- Tulehan pahoittelemaan,

Selitä miksi teit niin kuin täytyi,

Kerro meille miten satuttavaa olla hyväntahtoinen.

- Sinä puhut

Verisestä Sunnuntaista, Mustasta Tiistaista,

Ja kaikesta hukkaamastasi ajasta.

- Sitten me hymyilemme, teeskentelemme,

Arvioimme paikkaa barrikaadeille,

Laskemme aseita,

Operaation hinnan,

Ja mutisemme odotellessa:

"Uskon että juuri niin se tapahtui.

Varmasti se on aivan kuten sanot."

Sunfall (romaani)

Purkaus koronasta uhkaa pyyhkäistä koko ihmiskunnan, jollei se yhdistä voimiaan ja nopeuta tieteellistä toimintaansa apokalypsin estämiseksi.
Totta vai fikiota?

Brittiläisen Jim Al-Khalilin romaanissa Sunfall (2019) auringon koronapurkaukset ovat muuttuneet tappaviksi, koska magnetosfääri Maan ympäriltä on heikentynyt lähes olemattomiin. Tämä taas johtuu siitä, että planeettamme magneettiset navat ovat vaihtamassa paikkaansa. Magneettinapojen vaihtuminen on romaanin mukaan tapahtunut monesti aiemminkin Maan historiassa, mutta puoli miljoonaa vuotta myöhästyttyään se alkaa viimein toteutua 2040-luvulle tultaessa. Näin siis romaanissa...

Vierailu URSAn verkkosivuille kertoo, että uhkan osalta romaani pelaa tuoreilla tieteellisillä spekulaatioilla. Magneettinapojen vaihtuminen tosin veisi tässäkin teoriassa pari vuosisataa, mutta heikentäisi silloin magnettikenttää 90%.

Romaanin idea siitä, miten Maan magneettikenttä pelastettaisiin, on erinomaisen kovaa scifiä. Romaaniksi yksi idea ei tietenkään kanna, joten tiedetoimittajana ensimmäistä fiktiotaan laatinut Al-Khalili on lykännyt mukaan ison uskonnollisen terroristijärjestön ja YK:n sisälle pesiytyneen salaliiton. Teknotrilleriksi tarkoitetut osuudet kirjaa ovat sitten sitä ”kamalaa kuraa”, kuten genrekriitikoilla on tapana luonnehtia kaavamaisten toimintakuvausten väkinäistä käyttöä. Ja onhan se toki ihmeen aihe jo sinänsä, miten älykäs tiedetoimittaja voi alentua paisuttamaan kirjaa henkilöhahmojensa (yksi kvanttifyysikko, yksi astronomi, yksi hakkeri)  hollywood-tasoisilla toimintanumeroilla. Siis niiden hahmojen joiden pitäisi edustaa sitä älyn eikä actionin eturintamaa.

Toinen paisuttamiskeino on siirtää näkökulma muutamassa luvussa kertakäyttöisille henkilöhahmoille, jotka luonnonkatastrofien silmäkkeessä saavat todistaa hävityksen ainutlaatuista mittaluokkaa. Ja kuolla näyttävästi. Kirjailijan asenne tällaisiin kertakäyttöhahmoihin on nihilistempi kuin mikään niistä asenteista, millä kirjan poliitikot asennoituvat oman paikkansa turvaamiseen katastrofissa. Eräs mädistä YK-poliitikoista on muuten kuvattu suomalaiseksi, ties miksi?

Sunfall on apokalyptian ja 2040-luvun kyberturvallisuuden kuvauksena asianmukaisen genretietoinen teos. Mutta scifistille tässä ei ole kuitenkaan mitään niin genren kannalta oikeaoppista eli tieteellisen keksinnön prosesseja seuraavaa kuin mitä edes keskinkertaiselta romaanilta sopii odottaa. Esikoisromaaniksikin se on poikkeuksellisen kömpelö rakenteeltaan ja laiskasti ajateltu henkilöhahmoiltaan. Jopa olennaisin tehokeino, planeettamme ekosfäärin ohuudesta syntyvä kauhu, jää lopultakin muutamien alkupuoliskolle painottuneiden hävityskohtausten varaan. Kirja ei jätä jälkeensä riittävää järkytystä kelvatakseen Maailmanlopun Kirjaston hyllykappaleeksi.

Etenkin kun URSAn sivuilla Mikko paljastaa (2011) että spekulaatiot heilahtelusta ovat tosiaan vain spekulaatiota:

"Maan magneettikentässä arvioidaan parhaillaan olevan menossa heikkenevä vaihe, mutta on mahdoton sanoa, onko kyse lyhytjaksoisista häiriöistä vai pidemmästä trendistä. Ei myöskään ole todisteita siitä, että Maan magneettikenttä koskaan katoaisi kokonaan."

Alas, Babylon (romaani)

Kylmä tuuli pyyhkii tyhjiä katuja. Ihmiset ovat kadonneet, kun näkymätön laskeuma on iskenyt kaupunkiin ja hoivahallitus on julistanut poikkeustilan koko maahan.

Suomi 2020? Ei, vaan Amerikka 1959.

Pat Frankin romaani Alas, Babylon (1959) on apokalyptisen kirjallisuuden klassikkoja, mutta en ole vaivautunut lukemaan sitä aiemmin. Romaanina se on kuitenkin ihan kelpo teos. Ihmiskuvaus on aivan toista luokkaa kuin yleensä tässä mislit-alagenressä näkee eikä hävityksen barbarialla mässäillä vaan keskitytään ydinsotaan johtaneisiin sotilaallisiin manöövereihin ja sitten siviiliväestön survivaaliponnistuksiin Fort Repose -nimisessä pikkukaupungissa.

Romaanin esipuheessa David Brin suhteuttaa romaania aikaansa selittääkseen miksi kirjan maailma on niinkin optimistinen ja rasistinen. Kirjassa ei esimerkiksi juurikaan pohdita miten pikkukaupunki säästyy laskeumauhrien laumoilta. Varsinainen selviytymistarina alkaa vasta sadannen sivun paikkeilta ja siihen mennessä on jo esitelty keskeiset survivaaliluonteet, jotka ”ansaitsevat” tulla säilymään ydiniskuista. Kirjan epäuskottavimmat osuudet ovat oikeastaan sen kirjallisesti parhaat, kuten paikallisen pankkiirin ja lepohotellin asiakkaiden käytös katastrofin jälkeen. Vastikään maailmansodan ja Korean sodan kokeneilla amerikkalaisilla oli todennäköisesti vuonna 1959 hyvä tuntuma siihen, miten nopeasti olosuhteet voivat muuttua - mutta siviili- ja survivaaliluonteet erotellaan tässä kirjassa kuin ainakin Hollywood-elokuvissa.

Helppo on nähdä millainen vaikutus Frankin kuvaamalla virkamieslojaliteetilla on ollut Brinin omaan menestysteokseen, elokuvanakin tunnettuun The Postman -romaaniin (1985). Sen sijaan Brin ei esipuheessa kommentoi Frankin teoksen ärhäkän militaristista asennetta, jota apokalyptioille ominainen moralisoiva ironia ei riitä lieventämään. Neuvostoblokki esitetään ehdottoman kovana pelurina ja valmiina länsiblokin täydelliseen hävitykseen vähäisenkin voittomarginaalin avautuessa ydinsodassa. Amerikkalaisten suurimmaksi virheeksi taas todetaan se, ettei se ole ajoissa saanut ohjuksiaan Eurooppaan, lähemmäksi Neuvostoliittoa. Romaanissa siis visioidaan ihan tosissaan, että täysimittaisesta ydinsodasta voi selvitä tietynasteisena voittajana. Siksipä romaani lieneekin ollut niin tavattoman suosittu kotimaassaan.

Scifistisenä spekulaationa Alas, Babylon ei tarjoa mitään omaperäistä, mutta näissä maailmanlopun tunnelmissa 2020 sen lukee loiventavana lohtukirjallisuutena.

"Rakastan käsidesin tuoksua aamuisin"

Mikään ei muutu, mutta kaikki on toisin. Jos ei muutoin uskoisi epidemiaan kulttuurisena konstruktiona, niin uutisotsikko Mount Everestin 'sulkemisesta' epidemian vuoksi kääntää käsitykset raamatullisiin mittasuhteisiin. Kuvasta puuttuu vain Amerikan presidentin sitaatti "Rakastan käsidesin tuoksua aamuisin". Tai Suomenlipun liehutus talvisodan hengen nostattamiseksi. Ops, mutta sehän näkyykin jo liehuvan tuolla pihalla.

Mittaluokaltaan ennakoimattoman isoja muutoksia seuraa aina tahattoman ironian hopeareunus. Siihen tottuu teoriassa, kun lukee tarpeeksi sotahistoriaa, mutta käytännössä se yllättää juuri sieltä, missä ennakoimattoman isolle muutokselle yritetään antaa ennakoitavat tulkintakehykset.

Suomessa dumbopalkinnon ykkössijan saa STM:n kansliapäällikkö ohjeistuksestaan: "Harrasteita, joissa ei ole lähikontaktia, voi edelleen tehdä. Sellaista on esimerkiksi yksinlaulu."

Toisen sijan saa Persu-puolue, joka yrittää ratsastaa ihmisten epidemiapelolla vaatimalla aina enemmän ja nopeammin kuin hallitus. Kolmas sija menee Aamulehdelle, joka käytti tänään kaksi aukeamaa päivä- ja kuntakohtaisiin tilastoihin talvisodan uhreista. Analogian oppitunti?

Kotimaamme keuhkokuvasta puuttuu enää kansanpresidentti, joka vaatisi virukset pysäyttävän muurin rakentamista Euroopan rajoille.

Tänään äijäjumpassa oli vielä 16 ruumista. Kun paikalla on puolet perjantairyhmästä niin etäisyys tartuntapintojen välillä on keskimäärin 4 metriä. Jumppatunnit siis jatkuvat "toistaiseksi", vaikka toisaalta tuli jo tieto, että Tampere sulkee kaikki liikuntapaikat.

Onko yksinjumppaaminen harrastus?
Kysymys menee kiinalaisen filosofian puolelle.

Les Misérables (elokuva, 2019)

Vuonna 1995 Mathieu Kassovitz ohjasi elokuvan "Viha" (La Haine), josta tuli ranskalaisen lähiörealismin kulmakivi. "Viha" on armottoman pessimistinen ja tyylitajuinen niin visuaalisesti kuin kerrontansa johdattelussa hurjaan umpikujaan. Se on kestänyt hyvin aikaa, jopa kasvattanut merkitystään siinä, miten sukupolvien ja yhteiskuntaluokkien väistämätön konflikti rakennetaan kolmesta henkilöhahmosta, pienestä draamasta kohti suurta argumenttia.

Toimivatko poliisit realismin viimeisinä takuumiehinä?

Vuoden 2019 "Les Miséarbles" on yritys toistaa "Vihan" yhteiskunnallinen sanoma toistamalla sellaisenaan sen erikoinen loppuratkaisu. Lopputulos on yhtä hölmö ja osoitteeton kuin sen päähenkilöiden ajatusmaailma. Tämä Ladj Ly'n esikoisohjaus palkittiin kyllä Cannesissa ja se on saanut lähiörealismistaan kiitosta muuallakin, mutta jos sitä katsoo niin kuin elokuvaa katsotaan ei siitä jää enempää AJATUKSIA kuin minkä tahansa eurooppalaisen poliisisarjan katsomisesta: höhliä poliiseja, höhliä pikkurikollisia, höhliä teinejä sekoittamassa pakkaa. Ja kamalasti äijäuhoa. Ja aseiden heiluttelua. Ja naishahmot pistäytymässä kuvaan statisteina. Tämänkö siis pitäisi toimia yhtä laveana yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin Victor Hugon "Kurjat"?

Hugon teoksen tai siitä tehtyjen sovitusten kanssa tällä Pariisin satelliittilähiön (Montfermeilin) ruumiinavauksella ei ole oikeasti muuta tekemistä kuin rahastaa tuotenimellä. Kovin vähän tämä elokuva tarjoaa analyysiä myöskään niistä vuoden 2008 nuorisomellakoista, joihin tarina (ja ohjaajan kokemukset) kuulemma perustuu.

Dokumentoivat fiktiopalat lähiöelämän köyhyydestä ovat kyllä aidon oloisia, mutta elämästä lähiössä ei lopulta hahmottu minkäänlaista käsitystä, kun konfliktit käsitellään yksipuolisesti poliisisarjan tarjoamalla mallilla eli isokokoisten äijien uhoamisena toisilleen. Muutamat väläykset afrikkalaisten ja arabikulttuurien sisäisistä hierarkioista jäävät todella lyhyiksi realismin sidoksiksi läpensä kaavamaisen juonikuvion syrjässä. Amerikkalaisista tv-sarjoista ja kyttäelokuvista tämä juonikuvio on käynyt liiankin tutuksi: uusi moraaliltaan puhtoinen ylikonstaapeli joutuu ensimmäisen työpäivän aikana valitsemaan kuinka paljon samaistuu korruptoituneiden lähiökyttien käytännöllisiin ratkaisumalleihin ja kuinka paljon toimii sisäisen moraalinsa velvoittamana. Tällä juonikuviolla mukaan tarinaan kertyy melkoinen määrä liikkuvia osia, joille kaikille ei löydy paikkaa loppuratkaisua haettaessa. Niinpä loppuratkaisu vedetäänkin överiksi tavalla, joka aluksi yllättää ja sitten turhauttaa. Draamasta eivät tämän elokuvan käsikirjoittajat ole lopultakaan välittäneet vähääkään.

Itselleni "Les Misérables" oli yhtä turhauttavan lapsellinen elokuva kuin Ken Loachin pohjanoteeraus "Minä, Daniel Blake" (2016). Uskon kyllä, että pitkä rivi eurodemareita ostaa näiden elokuvien "köyhällistökritiikin" täydestä ja sellaisille aaseille tämä turhake on tehtykin.

Liikuntaa harjoittavat ruumiit (hajamietteitä koronaviikoilta)

Laskin maanantaina äijäjumpassa, että mukana oli edelleen 37 ruumista. Missään en tunne olevani niin terve kuin harjoittaessani ohjattua liikuntaa näiden muiden ruumiiden joukossa. Paljolti juuri siksi, että olen nuorimpia ryhmästä ja huijaan vain lankkua tehdessä. Jopa kahdeksankymppiset äijät voivat olla lihaksikkaampia ja kestävämpiä lankutuksessa kuin minä. Vihaan lankutusta, koska se on ainoa hetki jumpassa kun tunnen tuskallisen selvästi akilleenkohtani, selkäni heikkouden.

Nykyinen jumppaohjaaja pitää maanantain ja perjantain tunnit täsmälleen samoilla rutiineilla viikosta toiseen. Aluksi sekin ärsytti, mutta kun harjoitteissa ei tarvitse enää ajatella, se on oikeastaan mukava tapa saada se riittävä perusluottamus oman terveyden säilymiseen. Siitähän näinä kevään epidemiaviikkoina kaikessa on kyse. Perusluottamuksen horjumisessa tai kestämisessä. Tekisi mieli pyytää jumppaohjaajalta hänen musiikkilistansa kopioitavaksi, koska sen avulla voisi saada itsensä liikkeelle ohjelmoituneiden rutiinien mukaan kuin ainakin aasin joka ylittää aavikon diskojumppa kuulokkeissaan: aamuvenyttely ja ajatusten nollaus Kaija Koon ja Suvi Teräsniskan lauluilla, varovainen lämmittely Miljoonasateella, sitten ulos vallankumousta tekemään Blondien coverilla.


Viime kuukausina olen ollut yhteyksissä useampiin lääkäreihin kuin koskaan elämäni aikana. Se rauhoittaa kummasti. Kirjaimellisesti. Tampereella järjestettäviin Lääkäripäiviin on enää viikko, mutta vieläkään ei ole ilmeisesti täyttä varmuutta, toteutuuko se vai perutaanko tapahtuma, vaikka sinne osallistuvat ihmiset ovat epävarmuuden korkeimmat asiantuntijat!

Korona-epidemian syvin särö perusluottamukseen ("Olen huomenna sama ruumis kuin tänään") onkin se, että ajankulku muuttaa täysin luonnettaan, saa outoja spatiaalisia muotoja. Aivan kuin Kiinan kansa koputtaisi äkkiä ovelle, vaikka sen piti olla toisella puolen maailmaa. Tai dystopian näköinen vuosisata levittäytyisi äkkiä kaikkiin mediavälineisiin, mutta ikkunasta kadulle katsoessa siellä liikkuvat samat mustat toppatakit kuin aina ennenkin samat muovikassit koukuissaan.

Heti Lääkäripäivien jälkeen meidän olisi tarkoitus lähteä Tukholmaan vuoden tärkeimpään spefi-tapahtumaan, Fantastikaan. Senkin toteutuminen keikkuu tilastopiikkien kärjellä. Ruotsissa on peruttu 500 ruumiin kokoontumiset. Jos se on järkevä rajoite, niin on tavallaan uhkarohkeaa osallistua 250 ruumiin (=Fantastika) tapahtumaan. Ja sitten taas toisesta näkökulmasta kyse on tosiaankin vain tilastopiikkien tulkinnasta vieraan valtakunnan kehyksessä. Tosin myös siihen nähden, miten spefi-fandomiin kuuluminen on jo itsessään asettumista ihmis- ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Puuttuu vain badge jossa lukisi I ♡ MICROBES tai ÄLÄ TÖNI MUN VIRUSTA.

Bande de Filles (elokuva)

Mielenkiintoinen ei ole esteettinen kategoria, mutta tylsä on. Tylsäksi on kohtuullista luokittaa sellaisia elokuviakin, joissa kaikki on paitsi teknisesti hiottua myös omintakeisesti toteutettua, mutta joista puuttuu särmä, yllättävyys, haastavuus.

Ja tottahan tylsä voi olla tarkoituksellista, kriteeri tietynlaiselle realismille.
Kuten ranskalaisissa nuorten miesten kehittymättömyyskertomuksissa.

Tai nuorten naisten kehittymättömyyskertomuksissa.
Kuten Céline Sciamman elokuvassa Bande de filles (2014).
Sanoma on tasan se tylsyyden näyttöarvo itsessään.

Sciamman kasvutrilogian päättävässä elokuvassa aikuisuuden kynnykselle pakotettu Marienne pukeutuu sinisiin vaatteisiin, asuu sinisen oven takana tyranniveljen alaisuudessa, katselee sinikehyksiseen peiliin ja tapailee lähiön kylmänsinisessä valossa poikaystävää. Värikoodeilla luotu vaikutelma identiteetistä eräänlaisena ilmapiirinä, turvallisena mutta välineellisenä, ei riitä kumminkaan antamaan elokuvalle lisää tulkintapintaa.

Tarina etenee niin kaavamaisesti kuin tällaiset kehittymättömyyskertomukset etenevät: ensin etsitään mallia aikuisuutta välttelevästä viiteryhmästä (se bande de filles), sitten tajutaan oma umpikuja nähdessä nuoremman (pikkusisko samassa sinisessä) vastaava mallinnus, sitten haetaan mallia ylemmän ikäluokan pikkurikollisista, kunnes tajutaan oma erillisyys sielläkin.

Näyttelijät ovat niin aidonoloisia kuin tällainen lähiörealismi edellyttää, vaan ei kuitenkaan niin rosoisia persoonia kuin dokumentoiva tyyli antaisi myöten. Kerrankin sitä kaipaisi rehvakkaa amatöörinäyttelemistä elokuvaan, joka valikoi lopulta varsin siististi mitä jengilähiöistä otetaan kuvattavaksi.

Sciammalta olen sattumalta nähnyt kasvutrilogian ensimmäisen elokuvan Naissance des pieuvres ('Water Lilies' kv-levityksessä, 2007) ja se on oikeasti lumoava indie parhaissa kohtauksissaan ja alleviivaavana tyttöenergian kuvauksenakin rennon omaperäinen elokuva. Sinisen sävykooditkin ovat siinä vesibaletin aiheympyröissä liikuttaessa monipuolisempia. Ja helppo on uskoa, että ohjatessaan (ex-)kumppaniaan Adèle Haenelia on Sciamma saanut näyttelijästä oivan mentorin nuoremmalle pääosan esittäjälle. Vastaava alter egomainen luottosuhdehan on aina se asia, mistä kiitellään Truffaut'n ohjauksessa näyttelijäluontonsa löytänyttä Jean-Pierre Léaudia. Jostain syystä samaa luottosuhteen ihastelua ei toisteta naisohjaajan ja hänen luottonäyttelijänsä kohdalla.

Bande de filles ('Girlhood' kv-nimellä) taas on katsomisen arvoinen vain dokumenttina afroranskalaisten lähiönuorten elämästä. Sciamman omasta eli taiteellisesta kehittymisestä Nuoren naisen muotokuvaa  (2019) ja kansainvälistä menestystä kohden Bande... ei anna senkään vertaa vihjeitä kuin tuo kaukainen esikoisfilmi.

Suuret kiitokset on silti osoitettava taas elokuvakerho Monroelle, joka järjesti viikonloppuna erikoisnäytökset Sciamman elokuvista, Tomboysta (2011) ja Bande de Filles'istä.