KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

25.-28.7. Tukholmassa
6.8. ja 11.8. Juhlakattaus Teatterikesässä
9.8. Hyvinkäällä pelaamassa
28.9. HC Macbethin ensi-ilta (Tukkateatteri)

perjantai 9. elokuuta 2019

The Moon and the Other (romaani)


Luin tänä kesänä poikkeuksellisen kasan Kuuhun liittyvää spefiä. Artikkelin aiheesta voi lukea seuraavasta Portti-lehdestä (2/2019), mutta historiaahan aiheesta olisi niin paljon, että siitä voisi laatia vaikka oman kirjansa. Jos joku vielä lukisi spefiin liittyvää tietokirjallisuutta. Tai varsinkaan ostaisi. Mutta tyytyväinen täytyy olla niin pitkään kun edes alan lehdet, Portti ja Tähtivaeltaja, ilmestyvät samaan tahtiin kuin jo 30 vuoden ajan. Liekö millään genreyleisöllä yhtä pitkään ja vakaasti jatkunutta yleisöpalvelua?  Ruumiin kulttuuri on julkaisuna ilmeisesti samaa luokkaa. Ja omaa luokkaansa on sitten Filmihullu, joka on jatkanut jo 50 vuotta linjallaan, erehtymättömämpänä kuin paavi itse.

Kesällä luettujen Kuu-kirjojen joukosta yksi nousi kirkkaasti ylitse muiden, John Kesselin massiivinen utopiaromaani The Moon and the Other. Scifi-harrastajan kannalta siinä oli vain yksin ongelma. Se ei ollutkaan scifiä.

Kessel näkyy olevan kyllä omassa Amerikassaan tunnustettu ja palkittu scifi-kirjailija, joka julkaisee harvakseen, mutta hyvinkin eri tyyppisiä teoksia. The Moon and the Other on sekin herättänyt jo huomiota, tosin sen saamat kehut taitavat olla enempi sieltä akateemiselta queer-uskovaisten osastolta kuin "varsinaisilta" genrelukijoilta. Romaani on nimittäin juuri niin poliittisesti korrekti ja somasti laadittu queer-poliittinen utopia juuri oikeaoppisine inversioineen meille tutuista sukupuolihierarkioista, että se on kuin akateemisen joukkoälyn laatima. Se on kuin 1800-luvun taparomaani, jossa aateliset on korvattu erilaisilla poliittisilla toimijoilla ja taiteilijahahmot verraten harmittomilla media-anarkisteilla.

Se, että Kesselin kuvaama matriarkaalinen utopia sijoittuu Kuuhun, ei tietenkään riittäisi saattelemaan kirjaa spefi-lukijoiden käsiin. Mutta Kessel käyttelee scifin trooppeja niin kokeneesti ja sujuvasti kuin olisi viettänyt niiden keskellä koko ikänsä. Voi hyvin perustein sanoa, että The Moon and the Other on ensimmäisiä (?) scifiä soveltavia lukuromaaneja, jossa genre toimii täysin omilla ehdoillaan. Scifistiset elementit palvelevat vain ja ainoastaan tarinamaailman sidoksisuutta. Millään ei pyritä tyylilliseen poseeraamiseen tai varsinkaan "ihmeen tuntoon", mikä on viimeiset sata vuotta ollut scifi-proosan arvostetuin ja kliseisin ominaisuus.

Niinpä ensimmäiset parisataa sivua nautin tavattomasti Kesselin romaanin lukemisesta. Iloitsin erityisesti siitä miten Kesselin ei tarvinnut kertaakaan turvautua Kuu-tarinoiden vakioeleeseen, jännittäviksi tarkoitettuihin muistutuksiin siitä, miten elämän monet perustoiminnot ovatkin ihan erilaisia Kuun vähäisessä painovoimassa. Kesselin kuvaamissa kupolikaupungeissa vähäpainovoima on itsestäänselvä osa kaikkea sitä, miten teknologia ja kulttuuri toimivat. Oli lukijan kannalta aivan sama, että kuvattu matriarkaalinen utopia (ongelmineen) olisi voinut sijoittua yhtä hyvin mille tahansa ungabunga-planeetalle kuin Kuuhun

Mutta sitten - mitään kaikesta huolella verkotetuista juonista ei alkanutkaan kumuloitua romaaniksi. Jännitys tarinassa vain laski luku toisensa perään. Jossain 400. sivun kohdalla Kessel koettelee kasvattaa panoksia lisäämällä mukaan keksinnön, joka vie tarinan tieteisfantasian puolelle. Sillä kohtaa en enää oikein tiennyt miten kirjaan suhtautua. Onko tuo ihmelaite ironiaa genreä kohtaan vai typerryttävän simppeli jumalakoneesta-ratkaisu juonen kääntämiseksi? Jälkimmäiseltä se tuntui. On kirjassa kyllä lähes alkumetreiltä alkaen puhuva koirakin, mutta se sopii yllättävän hyvin Kuun topokseen.

Fantisoidun maailman hidas latistuminen yhden kupoliutopian poliittiseksi kriisiksi ei olisi sinänsä vienyt happea romaanista, mutta henkilöjuonet, joita on useita, alkavat puolivälin jälkeen risteillä minne sattuu. Tarina seisahtuu, henkilöt säntäilevät. Kamala yhdistelmä. Romaanin sivuista ainakin sata käytetään toistuvasti siihen, että henkilö X juoksentelee kupolikaupungin käytävillä etsimässä henkilöä Y. Viimeiset luvut kirjasta olivat jo pelkkää pakkopullaa. En vähääkään välittänyt mitä henkilöille tapahtuu...


...ja välittömästi Kesselin kirjan suljettua vaihdoin yöpöydälle Ian McDonaldin Luna-trilogian päätösosan. Tuskin olen mitään kirjasarjan kirjaa niin odottanut luettavaksi sitten Pullmanin universumi-trilogian.

Ja Kesselin jälkeen Luna: Moon Rising (2019) olikin kuin saisi takaisin järkensä ja muistaisi mistä scifissä olikaan kysymys: cool-mittarit kaakossa laadittua, katu-uskottavuudestaan itsevarmaa ja olennaiseen keskittyvää toimintaproosaa, jossa kymmenen sivun välein hätävalot vilkkuvat implanteissa ja nanoaseita väistelevät ninjadosentit pelastavat nollagravitaatiota uhmaavia parkouristeja... ja tämä kaikki kirjoitettuna älykkäästi ja säästeliäästi...


Samaan aikaan viidakossa: arvosteluni Maarit Verrosen uudesta novellikokoelmasta on jo luettavissa BitteinSaarten alta, Porttiin se tulee syksyn myötä.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Makkarakesä (kesähitti)

MUISTAN MAKKARAKESÄÄ
Säv. S. Hurmerinta
San. M.G. Salakulo

Kun jäätävä puukko, se veisteli sua,
Mua järkytti mieleen, en vältä tunteilua.
Silloin nautinto alkoi, sain rahasta verta:
Toinen mähnäinen keppi, toinen vähän kai slerba.

Muistan makkarakesää
Kun ne lakaisee luitas.
Rasva-altaat tyhjennetään,
Kättä nuolen kuin muistas.

Olit verta ja lihaa, olit jauhoinen,
Hehkuit rasvasta ihran, soiro säännöllinen,
Ja kun nuolin maun, tiesin, joutuisin KYKSiin,
Ja sen huussinkin taa kakoisin sykähdyksin.

Muistan makkarakesää
Kun rasvat oirehtii suoleen.
Vatsan tuskastus häviää,
Pallit lyhenee puoleen.

Niin läksy on tullut:
Kyrsät jäi makkarakesään.
Sä kädettömän opetit kaulimaan,
Muttet riettaaseen pesään.

Muistan makkarakesää,
Kun tulit palttua antaa.
Silloin vartaat erilaiset
Viilsit kuoresta kantaan.

Muistan mennyttä kesää,
Sika mulle jäi mieleen,
Kärsänmakee liha suolainen,
Lainasanat sain kieleen...

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Tukholma 25.-28.7.

Olen niin nokkela eli kokenut Tukholman matkaaja, että varasin kaksi ensimmäistä yötä hotelliin keskustassa ja kolmannen yön lähelle Slussenia eli laivaterminaalia. Tämä osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi, sillä keskustan hotelli oli Drottninggatanilla, joka oli muuten hiljainen illalla, mutta karaokebaari sijaitsi samassa rakennuksessa ja sieltä kantautui bumbum-biitin keralla musaa aamuyhteen...



Drottninggatan olisi muuten erinomainen paikka kokeneenkin turistin tukikohdaksi, sillä hotelli sijaitsi auringonlaskuja mukailevalla rinteellä, hiljaisten hienostokorttelien ja monilla matkoilla ihailemamme observatoriokukkulan kyljessä. Kukkula 1700-luvulla rakennettuine pyhättömöisine tähtitorneineen ja temppelimäisine kirjastoineen on kuin tämän metropolin salainen sydän tai hiljaa huokaileva strindbergiläinen povi. Aivan sen itäpuolta leikkaa Sveavägen joka on jo sietämättömän meluisa, uusrikkaiden ja eksyneiden turistien hukkabulevardi. Siitä itään alkaa Östermalm, jota en tunne kuin pitkinä läpikulkukatuina. Näin on, että tällaisia rajavyöhykkeitä cityturisti huomaamattaan rakastaa.

Mutta kolmannen yön majoitus, Hotel Hornsgatsn, on vieläkin parempi löytö: vain 80e yö, ei omaa kylppäriä, mutta hiljaisen huomaamaton sijainti ja Södermalmin kaikki palvelut lähellä. Vieressä sijaitsee myös hyvä stadsmission kirppari, josta kertyi 3 kirjaa lisää kantamukseen, mukaan lukien kaipailemani jatko Vingen koiraplaneettakirjalle.

Ruotsissa on miltei koko maahan julistettu helteen (32c) takia "säähälytys", mut ei tämä yhtä tappavalta tunnu kuin vuosi sitten samoihin aikoihin samoissa hellelukemissa. Ratkaisu on tasan siinä, että viilentää itseään joko metrossa tai filmiteatterissa, tai Skanssenin rannoilla varjossa. Siellä on hyvä raapustella queer-versiota Maaritin Jäätelökesästä, tuosta genrensä kauneimmasta "itkevä huilu" -biisistä.

Kirjailijan lomakuva juoruvuosilta.
Tukholman varsinainen Pride-viikko alkaa toki vasta ylihuomenna, mutta off-tapahtumia olisi jo nyt runsaasti ja sateenkaariliput liehuvat pankkienkin saloissa. Esimerkiksi Sf-bokhandelissa olisi ollut eilen queer-aiheinen lautapeli-tapahtuma joka olisi pitänyt ehdottomasti nähdä, mutta hellepaahde oli moinen, että jämähdin istumaan Kungsholmenin laiturille season-ipan variaatioiden kanssa.

Illalla vietetyt kaksi tuntia viileässä leffateatterissa (John Wick 3, ei täällä parempaa pyöri) osoittautui myös pelastukseksi. Sen viileyden (ja ultraväkivallan) jälkeen oli jotenkin normalisoitunut olo. Ruokailemiseen on itsensä pakotettava, jopa lukemiseen, niin hidastunut on fiilis, niin kerrostunut niin monesta aiemmasta pakomatkasta tähän kaupunkiin, että jokainen askel on oikeastaan vain ennakoiva askel kohti Viikkarin terminaalia.

Mutta juuri nyt Södermalmin hiljaisuus ja monikulttuurinen rentous tuntuvat aivan eri kaupungilta kuin edelliset kaksi päivää Norrmalmilla, kuin totuudelta jonka tästä kaupungista olisi muutoin unohtanut.

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Midsommar (elokuva)

White Inferno? Cannibal Kaustinen?
Toisteetaan taas kerran: jos ohjaaja ei usko elokuvansa visuaaliseen voimaan, ei mikään pelasta sitä sen paremmmin tarinana kuin genretuotteena. Näin käy kertaalleen Ari Asterille, kauhugenren uudistajana pidetylle ohjaajalle, joka on tunkenut kaksijapuolituntiseen kauhuelokuvaan "Midsommar" (2019) kaikki mahdolliset kliseet. Uudistavaksi näkökulmaksi tarjotaan sitä, että kauhukohtauksia ei kuvatakaan pimeän ja hämärän rajalla, vaan kirkkaassa auringonpaisteessa, yöpuolen aihelmat kukkaisiksi hörhörituaaleiksi muutettuina.

Elokuvana "Midsommar" on juurikin niin tahattoman koominen ja lähes niin lapsellinen kuin sen asetelma antaa myöten ennakkoluuloille: joukko amerikkalaisia opiskelijoita päätyy ruotsalaiseen kylään, jossa arjalainen herrakansa juhlii valkoisuuttaan palttinaisilla kansanpuvuilla ja psykedeelisillä luomutuotteilla.

Toki ohjaaja-käsikirjoittaja Aster huvittelee antropologiseksi kauhuksi sanotulla alalajilla, etenkin filmin loppurykäisyssä eli käsikirjoituksen loppukääräisyssä, mutta genreaffekteihin hän suhtautuu kamalan totisesti ja mekaanisesti.

Jos "Midsommar" olisi vailla dialogia, pelkkiin antropologisiin "aineksiinsa" keskittyneenä, se OLISI voinut olla genrefilmi, joka sentään jää mieleen sietämättömän kesäisenä erityistapauksena. Ja elokuvan olisi saanut mahdutettua puoleentoista tuntiin. Etenkin amerikkalaiset keskushahmot pohjustava alkujakso on sekä tarinan että draaman kannalta täysin turha: näiden hahmojen välillä on niin vähän kohtaamisia, että mitään perustelua yksi-tyttö-vastaa-poikaporukka -asetelmalle ei tarvittaisi. Samoin yksityiskohdat päähenkilö Danin traumassa, syyt jotka pakottavat hänet tarrautumaan poikaporukan mukaan Amerikasta Ruotsiin, jäävät hyödyntämättä varsinaisessa tarinassa.

Gorea on käytetty "Midsomarissa" hyvin säästeliäästi, siitä kiitos, mutta sekin vähä on täysin tarpeetonta, samoin kuin seksploitaatio-kohtaus, jonka olisi voinut kuvata K12-versionakin tunnelman ja joukkokuvan särkymättä. Mutta kun kerran joukkoseksiä on antropologiselta kauhulta totuttu odottamaan, niin sitä sitten tarjoillaan.

Kaikki kiitokset menevät tämän elokuvan osalta statisteille ja kyläjohtajien pienet roolit tekeville näyttelijöille, jotka pitävät tämän höpsöttelyn käynnissä. Florence Pugh kärsivänä ja kärsimyksestään kasvavana Danina, päähenkilönä, menee puolestaan hukkaan. "Lady Macbethin" (2016) perusteella Pugh osaisi esittää hallitun hysteeristä hahmoa paljon tarkemminkin kuin mitä ohjaaja Aster antaa hänelle tilaa. Hänessä olisi samaa maanläheistä uhkaa ja punaposkista seksikkyyttä kuin nuoressa Theresa Russellissa. Mutta "Midsommarissa" Pughin odotetaan käyttäytyvän kuin 16-vuotias ensitanssiaisissaan.

Affektitietoisen katsojan olisi syytä säästää "Midsommar" katsottavaksi Ruotsissa (etenkin jos sinne pian matkustaa), koska aivan varmasti ruotsalainen yleisö osaa nauraa tälle Unkarissa kuvatulle ruotsalaisuuden demonisoinnille juuri niin makeasti kuin kalkkunaksi luokittuva filmi ansaitsee. Suomessa jähmeän vakavan multiplex-yleisön keskellä "Midsommar" tuntui vieläkin hölmömmältä ja turhemmalta kuin Asterin kiitelty esikoinen "Hereditary" (2018).

Kyllä 33-vuotiaalta ohjaajalta silti sietää odottaa jotain oikeaakin elokuvaa, genren kahleissa tai ei. Muutama niin osuva vitsi "Midsommarissa" on ruotsalaisista, että ne nostavat hetkeksi koko kauhugenren metataiteen asemaan. Tai ehkäpä ne vain osoittavat miten monella tapaa Roy Anderssonin elokuvat ovat sementoineet käsitykset Ruotsista ihmiskunnan omatuntona.



tiistai 16. heinäkuuta 2019

Spider-Man Far From Home (elokuva)

Supersankari vs eurooppalainen sivistys...
Amerikkalaiset turistit Euroopassa -aihelma on menestynyt hyvin Hollywood-elokuvissa siitä pitäen, kun amerikkalaisen keskiluokan massaturismi vanhalle mannermaalle alkoi 1950-luvulla. Aluksi Euroopan suurkaupunkeja, lähinnä Pariisia ja Roomaa, myytiin Hollywood-kuvastossa yhdistelmänä pikkuporvarillista ylellisyyttä ja boheemia taiteilijaelämää. Hyvinkin erityyppisiin genreihin toistettiin hyvinkin samanlaista, aurinkoisen leppoisaa ravintolakeskeistä elämäntapaa, johon tummia sävyjä heittivät vain muistutukset maailmansodan muistosta ja kylmän sodan rajaaman Itä-Euroopan läheisyydestä.

Aihelman käyttäminen amerikkalaiseen supersankarifilmiin ei ole sekään iso hyppäys fantisoinniltaan eri mittaluokan kuvastojen välillä, kunhan ihaileva periamerikkalainen fanikunta kuljetetaan sankarin mukana, kuten tässä teiniromanssin ympärille rakennetussa Spider-Man - Far From Home -elokuvassa (2019). Siirtämällä sankari ja hänen viiteryhmänsä yhdessä Euroopan kamaralle saadaan hitaasti (tällä tuotantosyklillä) buustatulle supersankarikonseptille riittävä siirtymävaihe. Spider-Manin hahmoa rakennetaan teinistä aikuisemmaksi, ja samalla annetaan hengähdystaukoa MCU:n metajuonelle, joka puskettiin massiiviseen välipäätökseen Avengers-elokuvilla.

Hollywood-elokuvien perinnettä noudattaen Eurooppa on Spider-Man -filmissäkin se paikka, jossa luokkaerot katoavat houkuttavasti (ja opettajat menettävät kaiken auktoriteettinsa). Tästä dekadentista ympäristöstä saadaan supersankarille uudenlainen motiivi pyristellä eroon siitä yläluokkaisesta asemasta, johon hän on sekä syntynyt (vanhemmat ovat sopivasti kuolleet joten Spider-Manin alkuperä on puhtaammin siinä hetkessä josta hänen sankaritarinansa alkaa) että saanut ylhäältä alas ojennetun kutsun (teräshaarniskaan pukeutuneelta Iron Man -ylimykseltä). Euroopan kiertueen aikana sankaria sitten vedetään kahtaalle: toisaalta dekadentin Euroopan suosimaan pariutumiseen MJ-neidon kanssa ja toisaalta amerikkalaisen aateliuden velvoittamaan supersankarin rooliin.

Tällä 'prinssien lankeemus' -motiivilla on yhtä pitkä historia kuin Euroopalla, pidempikin, mutta hyvin se näkyy istuvan supersankarinkin tarinaan. Nuoren supersankarin tarinaa ei oikein muutoin osata enää kertoakaan.

Sen sijaan teiniromanssin kanssa supersankaritarina toimii tällä kertaa huonosti. Jopa edellisen Spiderman-syklin filmit, pääosissaan Tobey Maguire ja Kirsten Dunst, onnistuivat paremmin romanssikuvion kytkemisessä sankaritarinaan. Heihin verrattuna highschool-ihastusta esittävät Tom Holland & Zendaya Coleman ovat korostetun epäseksuaalisia ja -kiinnostavia parina.

Mutta jotain on osunut kohdalleenkin tässä uusimmassa genrejen ja konseptien yhdistelmässä: Euroopan illusiivisuus (amerikkalaisten kannalta) ja supersankarien illusiivisuus (mediakuluttajien kannalta) liitetään toisiinsa ihan oikeasti näpsäkän käänteen sisältävällä tarinalla. Näin MCU pyrkii alleviivaamaan, että MCU-tuotteissa on Jotain Muutakin kuin se CGI jolla ihmeet luodaan - sillä CGI-viihdytys ei paljoakaan eroa siitä että koko Eurooppa kierretään kuin isossa viihdepuistossa. Eurooppaan verrattuna teknologiatajuinen USA ja amerikkalaisuus näyttäytyvät todellisuuden metrimittana. Tätä Euroopasta tarttuvaa illusiivisuutta kommentoiva käänne onkin luvassa vielä ensimmäisessä loppuvitsissä, eräänlaisena yllättävänä cliffhangerina. En muista nähneeni ennen moista yllätystä MCU-tuotteissa.

Kokonaisuutena SM FFH on juuri niin hutera ja hölmö rakenteeltaan kuin mitä MCU:n välityöltä voi odottaa. Rakenteellinen epävarmuus ja sankarin välitilallisuuden korostaminen juonenkuljetuksen kustannuksella johtunevat siitäkin, ettei elokuvaa tehdessä ole oltu varmoja, edustaako SM FFH nyt MCU:n metajuonen "kolmannen vaiheen viimeistä elokuvaa" vai "neljännen vaiheen ensimmäistä elokuvaa".

Viihdykkeenä se on sentään hieman parempi kuin mitä siltä odotti ennakkotietojen perusteella. Ja tuo odotusten ylittäminen perustuu täysin niille pienille kiusoitteluille CGI:n illusorisuudella: kiusoitellaan arvaamaan miltä osin ja kuinka nopeasti katsojalle paljastetaan jotain nähdystä tarinamaailman sisäiseksi huijaukseksi. Vähän siinä on selittelynkin sivumakua, että Avengers-elokuvien YLITEHOKAS kauhuefekti puolen ihmiskunnan muuttumisesta pikselipölyksi oli ehkä sittenkin tosiaan vain pikselipölyä eikä oikeasti suoritettu massamurha - sellainen kun sopii niin ikävästi MCU:n positiiviseksi tarkoitettuun lapsekkuuteen.

Toisaalta taas elokuvan TOINEN loppuvitsi on vieläkin parempi ja tuntuu antavan mielekkään selityksen sille, miksi koko SM FFH tuntuu siltä kuin se olisi sivupoikkeama MCU:n metajuonessa.

Tällekin ratkaisulle löytyy itse asiassa rakenteellinen malli siitä, miten Marvel käytti koomisempaa ja kevyempää elokuvaa myös aiemmin sijoittaessaan Ant-Man'in MCU:n metajuonen edelliseen, tuotantohanat riskeyttäneeseen käännekohtaan:

"Perhaps, the comedic films are seen internally as tonal respites before returning to heavier content. Ant-Man famously ended with two post-credit scenes: one that acted an epilogue to the film, and a second one that acted as a primer for Phase Three's first film, Captain America: Civil War. Maybe this means we can expect Far From Home to include a teaser for the first Phase Four film." (Newsweek, 20.4.2019

Jep, rakenneratkaisu on täsmälleen sama ja teaser paikallaan siellä toisena loppuvitsinä. Niin tarkalleen nämä MCU-tuotteet ovat kopioita toisistaan, ettei edes loppuvitsiä heitetä vitsinä vaan näyttelijöiden improvisaatiolta näyttävinä siivuina metajuonesta joka elää jossain rinnakkaistodellisuudessa silloinkin kun seuraavaa MCU-tuotetta odotetaan vuosi lisää.


sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Autonomous (romaani)

Kyberpunkissa tyylilajina on selvästikin jotain, mikä uhmaa romaanin mittaista sidoksisuutta. Ehkä se johtuu tyylin edellyttämästä ärhäkkäästä itsetietoisuudesta ja -ironiasta: tuskin missään scifi-teoksissa tyyli on niin fetissinen itseisarvo, ja tuskinpa missään muussa scifin alalajissa kirjailijat ovat toistuvasti epäonnistuneet romaanin mittaisen tarinan koossapitämisessä.

Myös Annalee Newitzin esikoisromaani Autonomous (2017) on hyvässä ja huonossa tyypillinen kyberpunk-teos, joka saa täydet pisteet vain tyylitietoisuudesta ja katu-uskottavista päivityksistä lajityypin cool-faktoreihin. Tarjolla on 2100-luvun merirosvoja, silpputyön vastaisia manifesteja, älykkäitä taistelurobotteja, korporaatioiden superagentteja, ja paljon paljon queer-seksiä. Vähänhän ne lapsellisen huvittavilta useinkin tuntuvat. YA-imellys on monessa mukana, ja viimeistäänkin se, että kilttien kapinanörttien laboratorio muistuttaa Frendit-sarjan olohuonetta, saa mitäkuinkin jättämään kirjan kesken... ja että päähenkilöiden kaupunkiravinto koostuu hipsteri-sämpylöistä, jotka muistetaan hakea juuri siitä naapurin co-op -leipomosta... Queer-tietoisuuskin on tällaisessa YA:n tavoin fiilistelevässä mukavuusproosassa pelkkää erikoisefektiä, jossa ihmissuhteet voidaan pelkistää pariteetiltaan jännittäviksi seksipartnereiksi. Päähenkilön kampausta myöten jokainen katu-uskottava yksityiskohta on kompromissi aikuisten mangan ja kirjallisen scifin väliltä.

Mutta erikseen ovat ne romaanin yllättävät ja hyvät puolet. Kyberpunkin kultakauteen, 1980-90 -lukuun vertailtuna Autonomous uudistaa hämmästyttävällä notkeudella niitä keskeisiä kehokäyttöliitymän ideoita, joiden varassa kyberpunk teki aikoinaan naurettavaksi avaruusscifin mahtipontiset laitteet. Newitzin temppu perustuu farmakologian ja bioteknologian pätevään tuntemukseen, tai ilmeisen hyvään tiedonkeruuseen. Enää ei riitä ihmisevoluution parantelu intiimillä mediateknologialla, kun seuraava luonteva askel ovat täsmälääkkeillä tehdyt aivopäivitykset, jotka saavat silpputyönkin tuntumaan elämäntehtävältä.

Kirjan loppusanoissa kirjailija tosin toteaa että tärkein hänen lähteistään oli se asiantuntija joka osasi kuvailla miten helposti yhteiskunnan vajoaisivat takaisin orjuusjärjestelmään. Ja se tosiaankin on kirjan scifistisyydessä se jännitteisin, koossapitävin aihelma, miten kirjassa kuvatut indentuuri-järjestelmät (yhdistelmä oppisopimusta ja määräaikaista orjatyötä) tuntuvat täysin mahdolliselta lähitulevaisuudelta. Ylikansallisten lääkefirmojen maailmanvalta korvaa mediakorporaatioiden vallan, koska globalisoituneessa maailmassa epidemiat uhkaavat ihmisiä enemmän kuin nettimeemit. Energiasta, sen sijaan, ei näy olevan mitään puutetta 2100-luvun maailmassa, ja muutenkin maailma on monin tavoin utooppisempi paikka kuin perinteisessä kyberpunkissa. Kahleesta irti ponnisteleva robottikäsi romaanin kannessa lupailee, sikäli, enemmän kuin YA-imellytetty sisältö antaa myöten.

Autonomous-romaanin rakenteellinen heikkous on siinä, että se koostuu kahdesta irralleen jäävästä juonesta. Toisen päähenkilö on maailmankuulu lääkepiraatti, joka kopsaa lääkkeitä suuryhtiöiltä ja kehittää niistä halpisversioita köyhille kansoille. Toisen päähenkilö on älykäs robotti, joka haluaa kehittyä autonomiseksi tutkimalla rakkaussuhdetta ihmispuoliseen agenttikumppaniinsa. Juonet kohtaavat jälkimmäisten jahdatessa lääkepiraattia, mutta mitään ei Newitz saa lopultakaan irti tästä juonten välisestä jännitteestä; eikä tunnu edes yrittävän.

Otin Autonomous-romaanin kevyeksi matkalukemiseksi ja sellaiseen se oli omiaan. Mutta totean siitä saman kuin mitä kirjaa suositellut Saarakin: mitään ei oikein jää kirjasta mieleen, niin omaperäisen raikkaalta kuin se lukiessa tuntuukin. Enimmäkseen kirjassa seikkaillaan hyvinkin pohjoisilla leveysasteilla, etenkin nykyisen Kanadan alueella, mutta edes miljööstä ei jää mieleen niin merkitseviä tunnelmia kuin ison taistelurobotin erikoisista hellyydenosoituksista miespartnerilleen. Silti suosittelen kirjaa kelle tahansa, joka laillani uskoi kyberpunkin kuolleen ja paloitellun tv-viihteen troopeiksi.



tiistai 9. heinäkuuta 2019

Saksa 26.6.-5.7.

München 26.-28.6.


Lufthansan iltalento. Ilmamassa kuin kuiva sauna.
S1 tai S8 Hauptbahnhofille.
Etelän pimeä. Saksa kätkee paheitaan.
ArtHotel Munich.

Yksi päivä ja kaksi yötä klimatisointiin.
Ei mikään perheellisen city.
Pikaruokia ja pitkiä kaljoja.
Ei kultuuria, kiitos, ei muistoja nuoruudesta vuonna nolla.


Garmisch-Partenkirchen 28.-30.6.

Paikallisjuna vuoristoon. Majatalo AlpenGruss eli "Alppitervehdys".

Epämukavan historiallinen "Kotkanpesä" on toiseen suuntaan Münchenistä, mutta tuleepa sekin mieleen "gruss'ista". Niin paljon ottaa aivoon lukea historiallisten muistomerkkien tauluja, joissa kaikissa Saksan kansa esitetään toisen maailmansodan uhrina. Selitystauluissa on vierekkäin saksan- ja englanninkielinen versio, joiden ideologinen sävy on joskus aivan erilainen.

Juna siirtelee valinnanvaraisille hissi- ja polkupaikoille kohti huippuja.
Jopa perheet täällä vaeltavat, mennään hissillä ylös ja patikoiden alas.

Zugspitzen juurella vauhti pysähtyy: ylös 2000 metriä mustassa kopissa?
Laite näyttää avaruushissiltä, vuorenhuippu valosta värkätyltä illuusiolta.
Epäilys on epäuskoa ja epäusko suhteellisuudentajua, ei pelkuruutta.

Ranskan saharalainen helleaalto (45.9C) työntää tänne sunnuntaiksi 37C.
Uimme vuorten juurella Eibseessä. Lämpötilaero on 15C ja vilustun.
Mutta me olemme jo tehneet urotyömme, aidon alppivaelluksen:


"Siis tyynny, sydän, hyvästele, lähde"



Würzburg / Rothenburg 1.-3.7. 

Tämä matka tehtiin perhekompromissina: lapselle kielikylpy saksaan,
minulle vuoret, ja vaimolle Rothenburg.

"...kun uhkaa tutuksi käynyt piiri turtumuksin..."
Rothenburg on lavastemaisen soma, muurien sisälle rajattu turistipyydys, hieman kuin Ruotsissa on Visby. Kaupunkia on käytetty lavasteena moniin historiallisiin elokuviin, jopa Harry Potter -filmeihin. Citykarkkia cityturisteille.

Rothenburgiin pääsee paikallisjunaa vaihtamalla Nürnbergistä tai Würzburgista. Olen valinnut jälkimmäisen tukikohdaksi. Se on oikeastaan kiinnostavampi kuin varsinainen matkakohteemme, täynnä opiskelijoita, kulttuuria ja elämää.
Ei siis mikään perheellisen city tämäkään.

Hellettä on yhä yli 30C, joten ei mikään city ole nyt elämälle suopea.


Lyypekki 3.-4.7.

Matkan viimeinen kohde on fiksun railaajan lepopaikka, Lyypekki.

Kaupunki on muuttunut melkoisesti sitten viime käyntien, 30 vuotta sitten.
Muistan sen hiljaisena ja synkkänä, niin kuin kaikkien kaupunkien tulisi olla,
"tiiligotiikan" mestariteoksena johon puolalaisetkaan eivät ole yltäneet.
Nyt tilalla ovat cocktail-terassit ja parkkivyöhykkeet.
Järkevä kitsi hallitsee siellä mistä sivistys on vetäytynyt.


"Ei mikään saa sydämelle tulla kotimaaksi."


Lyypekin jälkeen sääkin muuttuu, sade ja tuuli iskevät Tanskassa,
ratayhteydet katkeilevat, vaikka Skandinaviasta Brysseliin pitäisi olla
median mukaan jo ilmastomuutokselta pelastava lähijunayhteys.

Toivumme kaksi yötä ninjatädin luona stealth-ruotsalaisina.
Mutta edes kirsikat eivät maistu enää samalta kuin Saksassa.




tiistai 25. kesäkuuta 2019

Noumenon ja The Wall (romaanit)


Vaikka lueksin kohtuullisen ahkerasti ulkomaisia genre-esittelyjä, on onnekasta löytää edes kerran vuodessa kirja, joka sisältää 99% jämerää genrelihaa ja maistuu aidolta kuin vanha vanilja. Tänä vuonna onnekas osuma oli Marina J. Lostetterin esikoisromaani Noumenon (2017).

Tosin siinä vaiheessa kun kirjan hinta käytettynä on tippunut tarpeeksi alas tilatakseni sen verkkokaupasta, en yleensä enää muista mikä kirjan saamista arvosteluissa on kiinnittänyt huomion ja luonut luottamuksen genrepitoisuudesta. Niinpä genrepitoisuus voikin merkitä toisinaan sitä, että kyseessä on YA-moodissa julkaistu tarina ja vanhan vaniljan makuun sekoittuu nöyryyttävä määrä halpaa esanssia: magiaksi muotoiltua teiniangstia, itsetarkoituksellista väkivaltaa ja tv-sarjan helppoudella laadittuja juonenkäänteitä.

Mutta Noumenon on totisesti sitä itseään, kuin aurinkotuulahdus jostain 1960-luvun avaruusscifistä, jolloin sukupolvialus ja galaktisen skaalan BDO-rakennelmat (erit. Dysonin kehä) olivat mieltä huimaavia ideoita kovan scifin haasteille virnisteleville radikaaleille kuten Harrison ja Delany. Myös Noumenon on poikkeuksellisen rohkea kovaa scifiä täydentävillä pehmeillä (= ihmisryhmien kuvaus) visioillaan. Harrastuneen genrelukijan harmia ei nostata muu kuin vähän turhankin söpöstellen laadittu tekoäly, kirjan keskushahmoksi kohoava "I.C.C."

Galaktisen mittaluokan avaruusscifiin hyppääminen osoittaa joka tapauksessa poikkeuksellista uskallusta esikoiskirjailijalta. Lostetter käyttää sukupolvialuksen ideaa sen verran kuin tarinaansa tarvitsee kuvailematta paljoakaan alusten arkkitehtuuria ja teknologiaa, mikä 2000-luvun puolella tuntuu lähes pyhäinhäväistykseltä. Silti Lostetter saa luotua genren rajoissa uskottavan oloisen laivaston tällaisia sukupolvialuksia, ja vieläpä rytmitettyä laivaston tutkimusmatkan tavalla, jossa salaisuudet paljastuvat hieman nopeammassa tahdissa kuin lukija on tottunut. Sellainen saa sydämen lyömään nopeammin: mitähän sitten seuraavaksi vielä ehtiikään tapahtua?

Lisäksi Lostetterilla näkyy hyvällä tavalla tunnistettavia jälkiä genretuntemuksesta. Galaktisen matkailun mahdollistava "subdimensionaalinen kupla" on samaa tieteisfantasiaa kuin monet muut madonreikäratkaisut, mutta ideaa selitetään ja käytetään vahvistamaan kirjan isoa teemaa, että kommunikaatio on mielekästä ja tarkoituksenmukaista (vain) yllättävän pienissä yhteisöissä.

Monen muun idean kohdalla tällaisen vanhalta vaniljalta maistuvan romaanin asettaa väistämättä 2000-luvun alalajikohtaisiin kriteereihin. Noumenon toimii vain niin kauan kun henkilöt pysyvät kuplissaan. Kerronta ei ole varsinaisena avaruusscifinä lähellekään samaa luokkaa ihmeentunnussa ja genreperinteen soveltamisessa kuin mitä alalajin maestrolla, Alastair Reynoldsilla. Ja sitten taas toisaalta: Noumenon ON iso parannus siihen nähden, miten laimeita käyttötapoja sukupolvialuksen idealle on löydetty viime vuosien scifissä. Ja jotainhan sitä ihmisen on luettava Reynoldsin seuraajaa (kansat katsovat sinuun, Hannu Rajaniemi!) odotellessa...  eikä edes välttämättä Noumenonin tulevaa jatko-osaa...

Lostetterin keskeinen scifistinen idea galaktisen mittaluokan matkakertomukseen on se, että päähenkilöt kloonataan aina uudeksi sukupolveksi, jolla on samat ammatilliset erityiskyvyt kuin edeltäjillään. Tämä näppärä tarinamaailman ratkaisu (ei ainoa laatuaan mutta tässä hyvin sovellettuna) edesauttaa henkilökuvausta: uuden sukupolven päähenkilöissä on paljon samaa kuin edeltävissä, ja samalla isoon tarinaan rakentuu tarpeellinen jännite, miten nuorin sukupolvi ottaa vastaan geenilinjan edellyttämän, predestinoidun tehtävänsä verrattuna siihen kulttuuriseen missioon, jolle koko Noumenon-retkikunta yhdeksine sukupolvialuksineen on rakennettu. Näin scifi-genren tunnetuimmasta heikkoudesta, ihmiskuvauksen pinnallisuudesta, tulee oikeastaan vahvuus tälle tarinalle: luonteet pikemminkin kumuloituvat edellisten ihmiskuvausten päälle kuin perustuvat draamasta syntyviin jännitteisiin.

Ratkaisun kääntöpuoli on se, että vielä aivan ennen 400-sivuisen tarinan loppuhuipennusta lukijalle tarjotaan parikymmentä sivua aivan tyhjänpäiväistä psykolöpinää erään päähenkilön äitisuhteesta ja alkoholismista. Muutenkaan Noumenon ei pysy kasassa kokonaisuutena millään romaanitaiteen kriteerillä, rakenteessa on aivan ihmeellisiä rytminvaihdoksia ja erilaisia otsikointitapojakin. Mutta tällaisethan ovat genreproosassa hyvin marginaalisia ongelmia.

Tärkeintä on se, että tarinan keskipiste, BDO-kohteen mysteeri itsessään, on tarpeeksi omaperäisesti ja tarkasti kuvattu: miksi kaukainen tähti näyttää siltä kuin se olisikin majakka joka pyyhkii säteillään ympäröivää avaruutta? BDO:n merkitystä pyöritellään niin perusteellisesti, että sosiaalipsykologisesta painotuksestaan (miten ryhmät käyttäytyvät geenilinjojen vs ympäristön pakotteiden alla) huolimatta kirja tarjoaa mielestäni paljon paremmat kiksit kuin kohtuuttomastikin kehuttu Menneisyyden kaiku, River Solomonin sukupolvialusromaani.

*

Myös toinen vanhan vaniljan makuinen spefi-teos kului yöpöydällä loppuun kevään ja kesän taitteessa, John Lanchesterin romaani The Wall (2018). Sen kohdalla genreuskollisuus johtuu kirjailijan käänteisestä lähtökohdasta ja asemasta genreen: kokeillaan dystopiaa riippumatta genrehistoriasta, välittämättä lainkaan siitä, miten paljon samanlaisia ideoita on mahdollisesti pyöritelty scifissä jo aiemmin. Lanchesterin tarinassa eletään lähtitulevaisuuden Iso-Britanniassa, jonka rannikkoja kiertää tarkkaan vartioitu muuri. Koska muuri on niin pitkä, koko kansakunta on värvätty palvelemaan parin vuoden jakso vartiopaikalla. Muurin metafora hallitsee kaikkea brittien elämää, ihmiset luokitellaan sen mukaan miten he palvelevat muurilla tai välttyvät palvelemasta, tai miten onnistuvat livahtamaan ulkopuolelta sisälle. 

Mediasta tutun metaforan muokkaaminen spefiksi on väistämättömän hieno haaste, josta Lanchesterin kaltainen kokenut kirjailija selviäisi vaikka poliittinen silmä ummessa. Ja vähän puoliksi visioidulta, puoliksi ajatellulta The Wall tuntuukin. Tavallisen vartiosotilaan koko elämäntarina pyörähtää odotettavan muotoisen ympyrän palveluvuoden aikana, ja jännitys rakentuu enemmänkin sille milloin hän alkaa ajatella niiden muurin takaa pyrkivien puolesta kuin että lukijalle tarjottaisiin jotain YA-dystopialle ominaista vallankumoustarinaa. Ei, mitään niin amerikkalaista ei tältä peribrittiläiseltä, "kupillinen teetä ja suklaapatukka mukavalta kyökkitytöltä" -mukavuusproosaa tarjoilevalta kirjalta voi odottaa. Onneksi. Mutta paljon jää puuttumaankin. Romaanin jäljiltä ainoa ajatus on se, miten olisi itse käyttänyt niin hienoa ideaa kuin tässä muurin ympäröimä ksenofobinen saarivaltio.

tiistai 18. kesäkuuta 2019

VR + Windows

VR uusii tänä kesänä lippuautomaattinsa. Esimerkiksi täältä Kuopiosta ne poistivat kaksi vanhaa automaattia (lipputoimisto hävitettiin jo vuosia sitten) ja toivat tilalle yhden uuden, joka tököttää kuin musta monoliitti odotussalin nurkassa. Yhtä hyvin olisivat voineet tuoda puusta tai kivestä veistetyn paaden: lipunosto sujuisi siltä samalla tavoin kuin VR:n älyautomaatilta. Laite pyörii nimittäin Windowsilla. Tarvitseeko kertoa enempää? VR + WINDOWS on yhdistelmä joka lupaa suomalaisille junamatkaajille katastrofaalista kesää.

Ohessa on kuva siitä miten oma ostosyritys (11.6.) päättyi. Viisi päivää myöhemmin asemalla käydessä laite oli täysin pimeä eikä mitään merkkiä näkyvissä, herääkö Windows-monoliitti henkiin tänä kesänä tai tällä vuosisadalla.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Onko puolue olotila vai läpikäytävä?

Siitä pitäen, kun liityin Vasemmistoliiton jäseneksi, olen salaa ihmetellyt, millaisen ideologian puitteissa muut ovat tulleet samaan puolueeseen. Onko se edustanut heille sosialismin jalostettua muotoa, kommunismin kesytettyä mallia, vai jotain yleistä humanistista "vasemmoisuutta", kuten omat ideaalini olen tulkinnut?  Onko puolue yhteinen olotila vai yhteinen läpikäytävä?

Järjestötoiminnassa olen ollut mukana 17-vuotiaasta saakka, joten ehkä Vasemmistoliitto on näyttäytynyt jonkinlaisena järjestödemokratian kattopuolueena. Sitoutuneisuuden tunne on kuitenkin ollut puhtaasti sen varassa, että puolueeseen on kuulunut ihmisiä joiden mielipiteet vastaavat omia - ja etenkin siksi ettei mitään muutakaan puoluetta ole vaihtoehtona!

Oma asenteeni ja sitoutuneisuuteni Vasemmistoliittoon koki kuitenkin kovan kolauksen, kun puolue järjesti "neuvoa-antavan" jäsenäänestyksen (3.-4.6.) uuteen hallitukseen menemisestä. Verkkosivuilla äänestyksen tavoite oli kuvailtu tavalla, jossa hallitusohjelma mukamas vastaa täydellisesti sitä, mitä Vasemmistoliittokin haluaa. Muuta vastausta ei jäseniltä siis odotettu kuin myöntyminen siihen, mitä oli jo päätetty puolueen johdossa. Tämä oli niin vastenmielisen ohjailevaa, että jo imartelevan ("Haluathan sinäkin olla HALLITUSpuolueen jäsen?") ohjaileva asenne olisi ollut riittävä syy äänestää vastaan.

Kun sitten puolue saa kyselyynsä 97% (!) kannatuksen hallitukseen menemiselle - kuten äänestyksessä kävi - se ei enää muistuta demokratiaa vaan pohjoiskorealaista pakkojärjestelmää.
Harkitsen nyt eroamista tällaisesta puolueesta. Käytävä on nähty, olotila on kokematta.

Toistaiseksi  äänestin vastaan kuitenkin siksi, että tarjottu hallitusohjelma on vakavasti vajaa korjaamaan porvarihallituksen jälkiä ja - kuten puolueelle lähetin palautetta - vastaamaan  globaalin mittaluokan ongelmiin. Esimerkiksi ilmastokatastrofiin tämä punamultainen hallitusohjelma suhtautuu papereiden perusteella lähes yhtä välinpitämättömästi kuin Sipilän oikeistohallitus. Tämän aamun Hesarissa toveri Tynkkynen näkyi vuotavan tiedoksi, että hallitusohjelmaa laadittaessa ei edes keskusteltu metsähakkuiden määrästä ja laadusta, mikä Suomen osalta on tunnetusti se keskeisin poliittinen kysymys suhteessa ilmastokatastrofiin. Ja tällaiseen hallitukseen Vasemmistoliitto, Vihreistä nyt puhumattakaan, haluaa ehdoin tahdoin mukaan osoittaakseen jäsenilleen (ja toisilleen) miten hienoa on ottaa hallitusvastuu POIS porvareilta.

Hienon eleen jälkeen edessä siintää myrskyinen syksy niin poliitikoille, suomalaisille kuin koko planeetalle. Mutta siitä puoluejohdot vähät välittävät. Puolue ei ole heille olotila eikä läpikäytävä vaan väestösuoja.



tiistai 4. kesäkuuta 2019

Kolme vuotta keulassa

Sain viime yönä viestin ylennyksestä 3 vuodeksi valtiolaivan keulapaikalle. Ainoa tehtäväni on kertoa miksi myrskyssä on kauniimpaa kuin tyynellä. Tehtävä tuli yllättäen mutta pyytämällä ja anomalla, vuosikymmeniä jatkuneella rukoilulla ja herjaamisella.

Vaimo sanoi aamulla, että enää et voi koskaan herjata valtiolaivaa, kun se kerran viimeinkin antoi moisen pestin.
Minä sanoin, että päinvastoin, tästä pitäenhän se on valtiollinen tehtäväni kommentoida ja kritisoida kaikkea mikä erottaa valtiolaivan apinoiden oljenkorresta, siis kaikkea tätä mitä kulttuuriksikin kutsutaan.

Sopii tietysti valtiolaivan nykyiseen tilaan, että jumalakone, joka näitä pestejä puhtaaksikirjoittaa, lähettää tiedot öiseen aikaan. Aamulla huomaa heräävänsä keskellä uusia horisontteja.

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Red Moon (romaani)


Genrekirjallisuudessa on varmaankin säännönmukaista, että ne suosituimmat kirjailijat noudattavat vähiten proosan taiteellisia konventioita ja täyttävät yleisönsä toiveet genrekohtaisten kliseiden naittamisella uudella yllättävällä tavalla. Tämänkin säännön rikkoo Kim Stanley Robinson. Olen lukenut kymmenen KSR:n romaania (Antarktikan selaillen, juu) eikä yksikään pysy kasassa millään proosan kriteereillä, mutta ei niissä ole mitään järisyttävää myöskään genrekliseiden kierrättäjänä. KSR:n erityiskyky, sen sijaan, on laatia sellaista kovan scifin kuvitelmaa, joka tuntuu kutkuttavan todenmukaiselta. Ja koska kovan scifin markkinoilla on ollut 2000-luvulla kova puute katu-uskottavista kirjoittajista, etenkin avaruusmatkojen osalta, on KSR alagenrensä suvereeni valtias.



Kääntöpuoli tässä suvereniteetissa on perin amerikkalainen, tolkuton tuotteliaisuus, siitäkin huolimatta, että KSR:a pidetään kriittisenä, jopa "vasemmistolaisena" kirjoittajana. 

Robinsonin uusin romaani Red Moon (2018) on heikointa ja hölmöintä mitä olen häneltä lukenut. Pidättyväisen epäluuloisia arvosteluja ennätin siitä nähdäkin ennen kuin sen tilasin luettavaksi, ihan samasta syystä kuin miksi KSR on yllättäen tarttunut kuvitelmiin Kuun kolonisoinnista: Kuu on nyt kuuhun laskeutumisen juhlavuonna kuuminta hottia.

Red Moon tuntui peräti siltä kuin se olisi kirjoittanutkin joku muu kuin KSR, etenkin sivut 91-221. Ne ovat kuin aivan muusta kirjasta ympätty poliittinen puheenvuoro Kiinan politiikasta. Liiemmin spoilaamatta voi todeta, että varsinainen tarina keskeytyy täysin ja että näkökulma hyppää 130 sivun ajaksi Kuusta Maahan. Tämän jälkeen päähenkilöt jatkavat seikkailuaan Kuussa tasan siitä tilanteesta missä olivat 130 sivua aiemmin. Tätä tällaista liitännäistä voisi pitää lukijoiden aliarvioimisena ja kuluttajien raskaana kusettamisena. Toki olen sitä mieltä, että KAIKKI keinot ovat sallittuja Kiinan poliittisen järjestelmän arvioinnissa ja vaihtoehtojen iskemiseksi maailmasta huolestuneiden ihmisten kasvoille niin yllättäen kuin mahdollista. Ja silti. Tällaisen 130 sivun poliittisen saarnan, tylsäksi dialogiksi editoituna, voisi laittaa ennemmin romaanin liitteeksi kuin siihen kohtaan, missä tarinan pitäisi pyöriä jo omillaan. Saarnan lähestyttävyyttä ei yhtään helpota se, että KSR tuntee ilmeisen hyvin kiinalaisen elämäntavan millä elävöittää politiikkaa puhuvia päitä. KSR:n näkemykset radikaalista lähitulevaisuuden kehityksestä 2020-2040 -luvuilla ovat lapsellisia ja ylimalkaisia poliittisena utopiana. Mikä tahansa Cory Doctorowin kolumni sisältää enemmän näkemystä nettisukupolven radikalismista kuin koko KSR:n romaani.

Ilmeisesti mr Robinson (tai hänen uinahteleva kustannustoimittajansa) on itsekin huomannut, että romaani on nyt vain kehys poliittiselle saarnalle. Siksi, kenties, kirjaan on lisätty kolmanneksi näkökulmahahmoksi kiinalainen tekoäly. KSR on haastatteluissa kertonut viehättyneensä tekopersoonan käyttämisestä kirjallisena hahmona (vrt. Ann Leckien saama arvostus samasta tekniikasta) ja sellaiseksi kokeiluksi kai tämän nk-hahmon voinee hyvällä tahdolla ymmärtää. Onneksi kokeiluja tekopersoonan äänellä ei ole tehty yhtä pitkäpiimäisesti perustellen kuin Aurorassa. Tällaiset kyberpunkin puolelta poimitut aihelmat eivät vain kerta kaikkiaan istu KSR:n tapaan kuvitella arkkitehtonisen mittaluokan muutoksia teknologiassa. Tuloksena on AI-kuvausta, joka vaikuttaa löysältä Gibson-imitaatiolta, ikään kuin scifissä ei olisi tapahtunut mitään sisäistä kehitystä sitten 1970-luvun.



Red Moon on scifi-romaani, jossa on vähemmän scifistisyyttä kuin KSR:n byrokratialle omistamassa Washington-trilogiassa. Niinpä yksittäiset hienot ideat (kuten "dokumentoivan anarkismin" ja "vapaan kraaterin" kuvaus) hukkuvat raskaaseen regoliittipölyyn ja vinhasti vaihtuvien sivuhenkilöiden dialogipölötykseen joka on kuin pinkkiä sumua jatkuvan matkanteon filtteriverhona. Jokin lainalaisuus tästä KSR:n urasta on nyt sentään nähtävissä: mitä lähemmäksi hän tulee Maata fiktiossaan ja mitä enemmän hänen päähenkilönsä liikkuvat, sitä kehnompaa proosaa on tuloksena. 

Ainoa hyvä puoli tästä lukukokemuksesta on se, että Red Moon'in jälkeen McDonaldin Luna-sarja (2015-2019) tuntuu entistäkin hienommalta. Sarjan kolmas (kovakantinen) osa vain on pöyristyttävän hinnakas - ehkäpä juuri siksi että Kuu on niin trendikästä juuri nyt, ja McD odottelee filmatisointisopimusta ennen kuin räjäyttää syksyllä markkinat pokkariversiolla? Kyseessähän piti olla alunperin trilogia, mutta kolmas kirja ei vaikuta päätökseltä: "It feels, in fact, a lot more like a prologue, like the end of an opening act of some much larger arc." (Liz Bourke, Tor)  Kirjailijoiden kuuhulluus on dollarinpyöreää.


EDIT: KSR:n tapa soveltaa tietojaan Kiinasta pöljistyttävän yksipuolisesti tulee erinomaisesti analysoiduksi Abigail Nussbaumin SH-arvostelussa (8.7.2019) romaanista: "It feels like Robinson reducing China, with all its complexities, to this simplistic version of its history and cultural identity so that he can use it as a component in his worldbuilding, --".



Syksyn kirjatoiveet 2019


Kaunokirjallisuus on parhaimmillaan hienostuneina raakileina, hikisinä paperipinoina, joista  paistavat punaisina kustannustoimittajan viimeiset ruoskaniskut. Mutta tarvittaisiin erityinen sanataidetta rakastavien iskuryhmä, joka vapauttaisi nuo raakileet suoraan lukijoiden pureksittaviksi. Kirjailijat itse eivät kykene kuitenkaan tekemään raakileilleen sitä kaikkea mitä... "kevät tekee kirsikkapuulle", kuten Jörn Donner sanoisi.

Kuten monesti aiemminkin todettua, kuvitelmat läheskypsistä raakileista innoittavat tähän aikaan vuodesta eniten, koska kirjamessujen rahankilinä ja journalistinen jeesustelu eivät ole vielä tahranneet noita viattomia luontokappaleita, sanaviisauden taakasta hoipertelevia fiktumeita ja faktumeita.

Niinpä on aika taas listata miten pitkän ruokapöydän tulevan syksyn herkuista voisi kasata edes kuvitteellisesti, ja toivoa että edes muutaman noista luonto- eli arvostelukappaleista saisi maisteltavaksi, niin vähäiseksi kuin aidon taidekritiikin tila onkin lehdistössä nykyään mennyt.

Kirjatoiveet syksylle 2019
  • Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet (Siltala)
  • Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Teos)
  • Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet (Wsoy)
  • Otto Hyyrynen: Murtumispiste (Tammi)
  • Ossi Nyman: Patriarkaatti (Siltala)
  • Pajtem Statovci: Bolla (Otava)
  • Petri Tamminen: Musta vyö (Otava)
  • Taija Tuominen: Kuningaskobra (Tammi)
  • Antti Tuuri: Levoton mieli (Otava)
  • Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä (Aviador)
  • Joe Abercrombie: Kuninkaiden viimeinen kiista (Jalava)
  • Margaret Atwood: Noidan sikiö (Johnny Kniga)
  • Margaret Atwood: Testamentit (Otava)
  • Liu Cixin: Synkkä metsä (Aula & co)
  • Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia (Like)
  • Peter Hoeg: Sinun silmiesi kautta (Tammi)
  • Ursula K. Le Guin: Maailman syntymäpäivä (Vaskikirjat)
  • Carmen Maria Machado: Kahdeksan puraisua (S&S)
  • Ian McEwan: Kaltaiseni koneet (Otava)
  • Alastair Reynolds: Hitaat luodit (Like)
  • V. E. Schwab: Tummenevat varjot (Karisto)
  • Andy Weir: Artemis (Into)
Kriitikko vs Madonna (1994)

Ja jälleen pakollinen erotuslausuma eli kirjatoiveiden tulkintarajat asettava disclaimer: Tänä syksynä tulee täyteen 35 vuotta siitä, kun julkaisin elämäni ensimmäisen kirja-arvostelun. Kritiikki oli Tuija Lehtisen romaanista Rosan talo ja tein sen Satakunnan Kansaan, jossa sitten sain tuon nuivasti hämmästelevän ja ärtyneen pisteliään näytetekstin pohjalta jatkaa vuosikymmenet. Varovastikin summaten olen kirjoittanut sen jälkeen vähintään 700 lehtiarvostelua, enimmäkseen kotimaisesta proosasta. Mikään muu ei liene niin muokannut itseäni kirjoittajana ja siten ihmisenä kuin 700 tilaisuutta kertoa julkinen totuus. Nerudaa mukaillen: "Iske yksisarvisesi tuleen - siinä sinulle lippu."

maanantai 20. toukokuuta 2019

Game of Thrones (ei spoilereita)


Game of Thrones on ollut krooninen poikkeama siinä, etten yleensä katso tv-sarjoja; toinen vastaava poikkeama on neljättä kauttaan jatkuva Billions, jota katson vain koska se on jotain mitä katsoa vaimon kanssa yhdessä.

Pitkään jatkuneet tahdottomuuden tilat, etenkin tv-sarjat, eivät katkea kuin syvän itseinhon vallassa. Se osaltaan selittänee GoT:n viimeisen kauden herättämät (sisältä ulos suunnatut) kansainväliset inhoreaktiot. Itsekin kävin allekirjoittamassa addressin viimeisen kauden uudelleentuottamisesta. Massiivisen älytön toivomus, mutta kuluttajamassojen aivottomuudellehan tv-sarjat perustuvat.

Ainoastaan Hesari (käytännössä Jussi Ahlroth) näyttää olevan tietämätön siitä epidemian kaltaisesta reaktiosta, että miljoonat sohvaperunat ovat heränneet liikkeelle kuin ikuisen talven kalventamat zombit ikään. Voinee ennustaa, että vähintään kesän 2019 ajan Hesari/Ahlroth vielä julkaisee kahden aukeaman haastatteluja repliikinsä mittaisista dothraki-sivuosista ja näyttelijöiden henkisestä kasvusta seksuaalisen väkivallan uhrirooleissa. Jostain syystä kaikkinainen media-analyysi ja itsekritiikki on täysin mahdotonta Hesarin tekijöille, kun kyseessä on mediailmiö, jolla toimittajat voivat itse nostaa statustaan (todellisina tai teeskenneltyinä) faneina.

Samaan aikaan viidakossa esimerkiksi Guardian toteaa ykskantaan: "There’s no doubt this season has been a rushed business. It has wasted opportunities, squandered goodwill and failed to do justice to its characters or its actors." Ja tämäkin on sentään kohteliaisuus siihen nähden, miten käsikirjoitukseltaan heikkoa ja tuotannoltaan välinpitämätöntä GoT:n päätöskausi on ollut. Ihan vain siksi, että mediailmiön saatua tarpeeksi hypekantavuutta ei laadulla ole enää mitään väliä. Päätöskauden päätösjaksosta tämän voisi havainnollistaa näyttämällä miten tolkuton tyylillinen ja narratiivinen katkos on sijoitettu 40. minuutin kohdalle jaksoa.

Kaipa GoT:n kahdeksannesta kaudesta voisi löytää jotain hyvääkin?

GoT:n todellinen sankarihahmo
+ Ainakaan se ei ollut nin huono kuin sarjan 5. ja 6. kausi, joiden aikana sarjan käsikirjoittajat joutuivat hakemaan uutta perustaa parinkymmenen päähenkilönsä draamalle, vailla GRR Martinin luomaa tarinaperustaa. Omasta puolestani sarjan olisikin voinut lopettaa kolmeen ensimmäiseen kauteen.
+ Pidin siitä, miten episodissa S08E03 luotetaan toimintaan eikä käytetä repliikkejä juuri lainkaan
koko episodin aikana. Toiminnan yhden- ja johdonmukaisuus, etenkin sodankäynnin taktiikka, oli tässäkin jaksossa hakusessa, ja kliimaksi toteutettu aivan liian helpolla, mutta sentään tämä sarjan  odotetuin tapahtumakokonaisuus ei ollut niin huono kuin se olisi ollut pienemmällä budjetilla.
+ Peter Dinklagen kärsivällisyys näyttelijänä, Jerome Flynnin pidättelemätön rentous näyttelijänä (huonoissakin kohtauksissa kuten minuutin mittainen järjetön välikohtaus Talvivaarassa), ja Sophie Turnerin täysin yllättävä kasvaminen roolinsa mittaiseksi näyttelijäksi. Nämä pelastivat hieman. Valitettavasti niiden vastapainona oli genresarjan edellyttämä stereotyyppinen esiintyminen. Ja Maisie Wiliams. Ei ole näyttelijän vika jos hänellä on minnihiiren kasvot vielä aikuisenakin, mutta tällaisen näyttelijän castaaminen ammattitappajan rooliin riitti cocacolaamaan tuntikaupalla muutoin kelvollisia kohtauksia.

Ja, kyllä, jahka GoT:sta tulee spinoff-sarja, katson ehkä sitäkin. GRR Martin kirjat ovat arveluttavampi tapaus. Vanhuuden ja isojen odotusten painama Martin ei saa yksin (oman versionsa) kirjoja valmiiksi, ja on vaikea nähdä, miten kukaan voisi pelastaa alkuperäistä GoT-sarjaa kaikesta eeppisestä hajaannuksestaan enää proosan laeilla sidotuksi kokonaisuudeksi.



torstai 9. toukokuuta 2019

Pakolaiset (näytelmäsovitus)

Johannes Linnankosken romaani "Pakolaiset" (1908) ei ole teksti, joka toisi ensimmäisenä mieleen kreikkalaisen tragedian, mutta tarinahan on sitä itseään: spartalais-körttiläisen suvun häpeää tyttären raskaudesta lähdetään pakoon vieraan kansan keskuuteen, missä tytön puolisoksi huijattu rikas vanhus uhkaa tuhota suvun menestyksen.

Körttioopperaa karvalakkiversiona
Tampereen Teatterille tehty tulkinta (Mikko Roihan sovitus ja ohjaus) korostaa tragediaperinnettä viitteellisin lavastein, raskain asustein ja virsilaulujen rytmikkäin kuoro-osuuksin. Lopputulos on niin lähellä flamencomaista tanssiteatteria kuin perinteisen juonidraaman varassa uskalletaan edetä.

Sääli vaan, että tekemisen rohkeus on loppunut kesken. Muotokielessä on ollut tärkeämpää toisto ja tarkkuus kuin luovien ratkaisujen kehittely. Toinen puoliaika on tylsä kaikin mittarein. Jouhikko soi maanisesti, mykkä tytär tanssii aina ympyrää, körttisuku jöröttää rivistönä. Sakraaleiksi tarkoitetut pitkät hiljaisuudet imevät aiempien kohtausten energian, yleisössä ammottava tyhjyys käy merkitsevämmäksi kuin näyttämön. Taustalla häälyvän negatiivi-videon uskon nähneeni monet kerrat muissakin teattereissa.

"Pakolaiset" oli itselleni yllätys, ehdottomasti näkemisen arvoinen, ja samalla esimerkki laitosteatterin kompromisseihin taipuvista näyttämöratkaisuista ja muotokielen vangitsevuudesta. Ehkä paras kehu mitä toteutukselle voi antaa on kuitenkin se, että huijattua vanhusta esittävän esittävän Heikki Kinnusen koomikkotyyppi on sekin alisteinen muotokielen viileydelle. Keskushahmon, nuoren naisen mykistäminen (täsmäroolissa tanssija Riikka Puumalainen) tuntui puolestaan ällistyttävän vanhakantaiselta näin #metoo-aikakautena. Tradition nimissä näin voi ohjaaja-lavastaja-sovittaja nerontuotettaan varjella.

Näytelmän nimesssä luvattu ajankohtaisuus tulee esille vain yhtenä uskallettuna ratkaisuna: körttisukua vastassa on pilottitakkinen savolaisten jengi, joiden ilkeys on koomisuudessaankin pelottavaa. Tätä viisasta tyylirikkoa Linnankoskikin olisi arvostanut. Vanhuksen pateettista ihailua hän, 43-vuotiaana kuollut tulipää, sen sijaan olisi arvatenkin inhonnut.

maanantai 6. toukokuuta 2019

Tolkien (kiiltokuva)

Once Upon a Time in Oxford ?
Jahka Oscar-filmien kavalkadi saatiin ohitse, niin kevät on ollut kehnojen elokuvien aikaa.
Varmaotteiset taideohjaajat tekevät viihdettä ja rutiiniohjaajat alamittaista rutiinitavaraa. Niin kuin tämä Dome Karukosken ohjaama "Tolkien" (2019). Teknisesti kaikki on elokuvassa kohdallaan, mutta niin on kiiltokuvissakin.

Ilmeisesti suurmiestarina on niin idioottivarma konsepti elokuvaksi, ettei edes syrjäkulmilta palkattu suomalainen projektipäällikkö kykene sellaista konseptia pilaamaan. Se riittää tuotteen paketoimiseen, kun päälle saadaan se ratkaiseva Tolkien™.

Näin elottoman ja rutiinimaisen suorituksen katsottuaan ei muita kysymyksiä nouse mieleen kuin että miksi Hesarin leffakriitikolla on imartelualtis kieli niin syvällä ohjaajan hanurissa JUURI TÄMÄN elokuvan kohdalla? Tai miksi "Tolkien" ylipäänsä piti tehdä ja julkaista juuri nyt, jos sille ei ole löydetty erityistä taiteellista inspiraatiolähdettä mistä ammentaa tai mitään erityistä ajankohtaista keskustelua mihin osallistua suurmiehen henkisellä perinnöllä?

Hesarin kohdalla syyt ovat epäsuorat: #metoo-kampanjointi on johtanut välien kiristymiseen isojen medioiden ja suomalaisen elokuvateollisuuden välillä. Ainoa tilaisuus lieventää jännitystä ovat ulkomailla tehdyt filmiprojektit, missä suomalainen projektihenkilö, olipa sitten rutiinimaisen näyttelijäsuorituksen heittävä Jasper Pääkkönen tai rutiinimaisen ohjaussuorituksen puristava Dome Karukoski, käy suorittamassa osuutensa viihdeteollisuuden koneistossa. Tällaisten projektien kehuminen on helppoa ja harmitonta, koska yhtä ulkomaista suoritusta kehuessa ei tule muistuttaneeksi muiden kotimaisten suoritusten surkeudesta. Dome Karukoski on erityisen kiitollinen kohde Hesarin kriitikolle imarreltavaksi, koska DK:n edellinen ohjaus Tom of Finland'ista käsitteli seksuaalisen vähemmistön asemaa, mikä #metoo-aikakaudella liki pyhittää elokuvaohjaajan.

Kokonaan toinen puoli kriitikon kielen syvyydessä on se, että hän valehtelee eli unohtaa tarkoituksella jotain ominaisuuksia käsittelemästään elokuvasta. Hesarin kriitikko Jutta Sarhimaa esimerkiksi jättää mainitsematta, että homososiaalisuus ja -seksuaalisuus ovat esillä myös "Tolkien"-filmissä. Koko kehyskertomuksen ajan näemme nimihahmon ryömivän läpi eturintaman löytääkseen sen ainoan miehen, Geoffrey Smithin, joka on tunnustautunut hänelle yksipuolisen rakkauden merkityksestä.

Sillä, mikä oli Geoffrey Bache Smithin todellinen seksuaalinen suuntautuminen, ei ole väliä historiaan nähden, vaan siihen nähden, miten todellisuuten pohjautuvaa hahmoa käytetään osana elokuvaa. Tämän on todennut hahmoa esittänyt näyttelijäkin: "-- if we don’t follow our nose when these clues are given to us then we’re writing these people out of history." Mutta Sarhimaan kaltaiset kriitikot kääntävät nenänsä pois tällaisista vihjeistä, silloinkin, kun olisi tilaisuus arvioida homofobisen tarinan piilotekstejä.

Tolkienin rakkauden etsintä nimittäin kontekstoidaan elokuvassa demoniseksi: homososiaalisuuden intensiivisyys on yltynyt sodaksi (mitään suoraa syytä sodalle ei kerrota), jossa lapsuudesta alkaen kehitellyt painajaishahmot (Tolkienin teoksista tutut) saavat vallan. Vasta kun Tolkien herää tästä painajaisesta hän huomaa olevansa naisensa vierellä ja saa kuulla lohduttavat sanat: kyllä, lähes kaikki ne sun "kaverit" ovat nyt kuolleet. Tällä logiikalla "Tolkien" pelaa. "Tolkien" ei siis ole edes poliittisesti korrekti, päinvastoin, sehän ylistää sotaa heteroksi toipumisen väistämättömänä välivaiheena.

Toiseksi Sarhimaa valehtelee elokuvan estetiikasta sen perusteella, millaisin suurmies-genren kriteerein hän on päättänyt ylistää elokuvaa sen sisällöstä riippumatta. Sarhimaa esimerkiksi väittää näin: "On nautinnollista katsoa elokuvaa, jossa kielifilosofinen akateeminen keskustelu ei ole mikään poikkeus vaan kuuluu kalustoon." Mutta missä tahansa Aku Ankassakin on yhtä paljon kielifilosofista keskustelua kuin "Tolkienissa". Tosiasiassa elokuvassa kuullaan professoritason filologin löpisevän niin pinnallisesti sanojen semantiikasta, että sillä ei viihdyttäisi Tolkienin kaltaista kielineroa edes osana smalltalkia. Ja sitä smalltalkia tässä elokuvassa piisaa, aivan loputtomiin. Juuri sitä sellaista "minä arvostan mutten pidä Wagnerista koska se on niin sentimentaalista" -löpinää, joka riittää koristeeksi samalla tavoin kuin 1910-luvun interiöörejä hallitseva kullankeltainen valaistus.

Järin syvällisiä eivät siis ole television kasvattaman reality-polven, kuten Jutta Sarhimaan odotuksetkaan. Hänen kritiikkinsä kohoaa neljän tähden ylistykseen: "Tolkienin hienoin ajatus on syvän sentimentaalinen. Se koskee kuolemattomuutta. Me jatkamme elämäämme toisissa ihmisissä ja, jos mahdollista, taiteessa."

Jos tämä tällainen piisaa syvälliseksi ajatukseksi, niin seuraavat polvet voivat samalla vaivalla katsella "Tolkien"-kiiltokuvaa kuin lukea hänen tuotantonsa.

Mutta miksi sitten "Tolkien" ylipäänsä tehtiin ja julkaistiin juuri nyt?
Syitä siihen voinee hakea neljältä suunnalta:
  • Ensimmäinen maailmansota on ollut mediassa paljon esillä viime vuosina, joten aiheympäristö on tuttu sekä katsojille että kiiltokuvista rahaa vastaan intoileville kriitikoille. Ennen kaikkea studioilla on paljon materiaalia, mitä käyttää sota-ajan lavastamiseen ja puvustamiseen.
  • Fantasia aiheena on trendikäs vielä sen aikaa, kun "GoT":n viimeinen kausi pyörii televisioissa.
  • Brittiäiset suurmieh...suurhenkilöt ovat trendikkäitä, kiitos elokuvien "Kuninkaan puhe"(2005), "The Queen" (2006),"Beatrix Potter" (2006), "Rautarouva" (2011), "Kaiken teoria" (2014), "The Imitation Game (2014) ja "Synkin hetki" (2017). Tähän jatkumoonkin verrattuna "Tolkien" on heikko, monessa merkityksessä PERSOONATON suoritus, mutta helposti markkinoitavissa heikkonakin. Jahka britit saavat brexittinsä valmiiksi, brittiläisyys nostalgisena tyylirekisterinä nousee viihdeteollisuudessa korkeammalle kuin punnan kurssi.
  • Amazon on maksanut 192 miljoonaa puntaa Tolkienin fantasiamaailman oikeuksista. Tästä tulevasta mediailmiöstä haluavat siivunsa kaikki muutkin Synkwoodin asukkaat. 

Vieläkö joskus tulee aika, että ihmiset oikeasti häpeävät näin mitättömiä, lapsellisia, aivottomia elokuvia kuin "Tolkien"? Ehkä. Eihän siihen muuta tarvittaisi kuin katsoa vaikkapa Tolkienin kollegasta, C.S. Lewisista tehty biopic "Varjojen maat" (1993) ja huomata että akateemista elämäntapaa voi vääntää Hollywood-draamaksi ihan aikuiseeenkin tapaan, yhtään siitä sentimentaalisuudesta tinkimättä.


lauantai 4. toukokuuta 2019

Hexaconissa (lautapelit)

Joskus humanistikin poistuu kilttien kotipelien piiristä ja susirajan tuolla puolen osallistuu superpitkien sotapelien tapahtumaan. Osaltani pelatut pelit Hexaconissa (3.-5.5.) olivat toki tunnin parin kokeiluja kaikenlaista uutta. Sellainen sopii omaan kiinnostukseen ja mahdollistaa usean pelin testaamisen. Alunperin sotapeleille omistettua tapahtumaa tuin häviämällä jokaisen kokeillun pelin. Suorittamiskeskeinen pelaaminen tuntui kuuluvankin tapahtuman henkeen...

Kuopion pelikerho Kärmes isännöi tapahtumaa ja sen hyllystä löytyi paljon tuoreita pelejä: Everdell, Fuji, Burano, Keyflow. Niihin 8 tuntia menikin. Everdell tuntui sopivan pitkältä, Fuji ajattoman turhalta, Burano järjettömän ylipitkältä, Keyflow kohtuulliselta viimeistä eli pisteytyskierrosta lukuunottamatta.

Everdell (4p) oli näistä ainoa josta jäi kiinnostus kokeilla uudestaan, vaikka se edellyttäisi >10 peliä ennen kuin alkaisi hahmottamaan korttiketjuja. Fuji taas on trendisuunnittelija Warschin uusin ajanviete: co-op jossa pitää rajatusti kommunikoida värinoppien komboista mitä muiden ei ehkä kannattaisi yrittää, ja näillä sumeilla kompromisseilla kukin etenee koodatuilla laatoilla. Fuji ei viihdyttäisi missään peliseurassa eikä kyllä pitkiä ennakointeja edellyttävä Buranokaan. Siitä (3p) olisi pitänyt tietää etukäteen kattobonusten tärkeys, muuten pelaus on täysin turhaa. Ehdotin puolivälissä luovutusta, mutta muut halusivat sen "reitata" suorituksena.

Lopuksi osallistuin sitten "nopeahkoon" versioon tutusta Keyflowerista, Keyflow'iin (5p) jonka korttisysteemi tuntui hienon erilaiselta, vaikka sen varmaan voisi toteuttaa helpomminkin. Mutta Keyflower tuntuu kyllä älyttömältä tätä kerrankin pelattua - ja Keyflow hieman samalla tavoin väljähköltä resurssikonepasianssilta kuin Oh My Goods. En sitä kotipuolessa pöytään tarjoaisi.



Paras anti Hexaconista oli Kuopion näkeminen toisenlaisesta näkökulmasta kuin ulkomuseo jollaisena sen yleensä kohtaan. Monien nörttitapahtumien tavoin Hexacon pyöri kuin kukaan ei olisi vastuussa mistään, mutta silti kaikille löytyi peliä ja pöytää ja nopsa pitsaruokintakin pelipöydistä poistumatta. Väkeä lauantaina oli parikymmentä ja käynnissä pelejä kaiken aikaa 3-6; perjantaina oli ollut ilmeisesti hieman hiljaisempaa. Sunnuntai jää näkemättä, jotta Kuopion reissulla tulisi oltua ulkonakin. 

Kotituliaisiksi ostin käytetyn Die Macher -pelin, jota olen nähnyt sanottavan modernin lautapelaamisen isoisäksi. Vailla klassikkojahan ei voi syntyä ymmärrystä siitä, mille nykyinen pelikulttuuri suoritustarpeineenkin muotoutuu. 


torstai 2. toukokuuta 2019

War of the Ring (lautapeli)


Paras vappu ikinä: aattona pelasin Riksussa tuntikausia fillereitä ja vapunpäivänä pöytäsimme raskaansarjan lautapeleistä kovimman klassikon, War of the Ring. Peli oli seissyt hyllyssä varmaan kymmenen vuotta odottaen oikeaa pariskuntapelimotivaatiota. Kerran otimme sen jo mukaan lahjaksi saadulle kylpylälomalle, mutta silloinkin sääntöjen opettelu riitti uuvuttamaan meidät.

Nyt kymmenisen vuotta myöhemmin olemme jo sen verran kokeneita lautapelien suhteen, ettei WotR ole edes kompleksisin peli mitä kotona on pöydätty: se näkyy olevan BGG:ssä vaikeuasteeltaan 3.84, kun esimerkiksi Terra Mystica on 3.95. Muiden sotapelien tavoin vaikeus WotR:ssa on se, että erikoissääntöjä joukkojen ja sankarihahmojen liikutteluun on kohtuuttomasti, ja varsinainen hitaus tulee siitä, että tapahtumakorttien aiheuttamia poikkeuksia sääntöihin joutuu tarkistamaan loputtomiin. Mitään erityisen mutkikasta ajattelua tai strategiaa se ei edellytä, joten kompleksisuudessaan sen pitäisi olla kaukana Terra Mystican alapuolella.

Käytimme vappupäivänä pöydättyyn ja seuraavana päivänä jatkettuun WotR-sessioon viisi ja puoli tuntia, plus setup ja sääntöjen opettelu varmaan kolme tuntia lisää. Tapahtumat laudalla tuntuvat kuitenkin etenevän nopeasti. Sormuksen seurue hajaantui ehkä liiankin nopeasti, mutta onnistui kokoamaan osan joukosta uudelleen Helmin Syvänteellä. Hyvikset eli Free Peoples sen sijaan heräsi sodankäyntiin vaarallisen hitaasti, kun Sauronin armeijat etenivät pian jo Harmaisiin Satamiin saakka. Ylipäänsä Sauron tuntui hallitsevan lautaa armeijoilla, kun taas Friikuilla etuna oli Alkuperäisen Tarinan noudattamisesta tulleet etuisuudet: jos Gandalf on Fangornin metsässä niin Sarumania vastaan voi nostattaa entit jne.

Pidin pelissä erinäisistä mekaniikoista, jotka tuovat peliin jännitystä hyvin mitoitetulla riskinotolla: paljonko Sauron käyttää nopistaan Sormuksen Seurueen etsintään, paljonko Friikut uhraavat seurueesta jäseniä välttääkseen korruptiota tai mihin lähettävät näitä sankareita aktivoimaan vapaita kansoja. Myös sodankäynti itsessään on juuri sopivan simppelisti toteutettu; lie toki otettu mallia miten yleisistä sotapelien säännöistä.

Kovin kummoisia vapauksia (etenkään verrattuna digipeleihin) LotR:n uudelleenkerrontaan WotR ei kumminkaan tarjoa. Media-adaptaationa WotR jää kauaksi vaikkapa Game of Thrones -sotapelin teemapitoisuudesta, koska se ei tarjoa uusia tapoja kertoa tarina. Voin sentään hyvin kuvitella millaisilla kotisäännöillä ja itsetehdyillä tapahtumakorteilla LotR menisi tämän muovisälän parissa aivan uusiksi.

Sormusten Sodan lopputulos: suurin osa Keski-Maata tyhjillään.


Peli loppui siihen, että Sauron sai vallattua 10 pisteen edestä Friikkujen kaupunkeja ja linnoituksia, mikä ei kovin vaikeaa ollut, vaikka kuluttikin kaikki isoimmat varjoarmeijat. Samaan aikaan toisaalla Sormuksen Seurueen korruptio oli edennyt 7/12 -lukemiin, joten yksi ainoa onnekkaampi nopanheitto Shelobin metsästyslaatalla (1:n sijaan) olisi riittänyt sekin ratkaisemaan pelin. Kaikkiaan siis Friikkujen pelaajalta ilmeisesti odotetaan enemmän kokemusta tästä pelistä tai sotapeleistä yleisesti.

Meistähän kumpikaan ei ole sotapelejä juuri pelannut (paitsi Conquest of the Empire ja GoT), ei myöskään tällaisia "hiekkalaatikkoformaattia" muistuttavia massiivisia figupelejä, muutoin kuin piraattipeli Merchants & Marauders, joka jäi aikoinaan kesken tuntikausien törmäilyn jälkeen. WotR olisin valmis pelaamaan uudelleen milloin tahansa, kunhan saan kokeilla Friikuilla. Sen jälkeen peli saattaa kyllä lähteä kiertoon meitä innokkaammille LotR-faneille.


torstai 25. huhtikuuta 2019

Rivien välissä (elokuva)

Kirjailijoita käsittelevät elokuvat ovat varma viihdetuote, kuten elokuvia käsittelevät romaanit. Taiteidenvälistä vuorovaikutusta niiltä on turha odottaa. Myös Olivier Assayasilla on ollut ilmeinen rahantarve varman viihdetuotteen tekemiseen eli rahan kielellä taidelisäarvonsa ("eurooppalainen laatuohjaaja") kotouttamiseen eurofrangeiksi. Hänen uusin ohjauksensa "Rivien välissä" (2018) on tylsintä ja turhinta mitä Assayasin uralta olen nähnyt. Sattumaa tai ei, taiteenalan kriisi josta elokuvassa loputtomiin puhutaan taitaakin olla analoginen Assyasin omaan asemaan. Jollei koko filmitaiteen asemaan.

Vähintäänkin ranskalaisen elokuvatuotannon väsähtäneisyys näkyy siinä, että Juliette Binoche (kun ei kerran esimerkiksi Catherine Deneuve) tarvitaan mukaan mediatäkyksi, jonka varassa kuivakkakin ihmissuhdefilmi saa näkyvyyden naistenlehdissä ja niitä mukailevissa medioissa.

Binochelta ei edes vaadita muuta kuin pilaversio itsestään, karikatyyri vanhenevasta näyttelijättärestä. Pidin Binochesta vielä Assayasin "Sils-Maria" -filmissä (2014), mutta tällä kertaa sama hahmo on yhtä alavireisesti käsikirjoitettu kuin autofiktiota hokeva kirjailijahahmo, konservatiivinen kustantajahahmo ja kaikkia paneva digikonsultin hahmo. Muuta dramatiikkaa ei ole kuin että kenen suhde paljastuu kellekin. Draamaan tai juoneen ei ole tarvettakaan.

Kirjallisuusaiheista filmiä nyt muuten seuraisikin vaikka kuulokuvina, jos edes keskustelut kirjoista olisivat kiinnostavia. Vaan ei. Kerrankin voi sanoa, että yhtä mitättömän elokuvan tästä aiheesta voisivat tehdä jopa suomalaiset. Jolleivät jo "Tyhjiöllä" (2018) tehneetkin.

Onko 64-vuotias Olivier Assayas siis jo menetetty tapaus? Hän teki uransa hienoimmat elokuvat "Jotain ilmassa" ja "Clouds of Sils-Maria" vuosina 2012 ja 2014, ja vielä omintakeisen mutta ajatuksettoman kummitusfilmin ("Personal Shopper") vuonna 2016. Mitä ihmettä mestarille tapahtui sen jälkeen? 
Ainakin naistenlehdet tietävät vastauksen: Assayas erosi pitkäaikaisesta taiteilijakumppanistaan Mia Hansen-Lovesta. Vailla luotettavan kriittistä työtoveria Assayas ei sitten muuta enää ilmeisesti osaa kuin kierrättää ilmaa ohuempia älykköhahmoja, jollaisiin edes Woody Allen ei alentuisi.

Luulin pari viikkoa sitten, että "Puutarhajuhlat" (2018) on löysintä kuvitelmaa mitä pariisilaisista intellektuelleista voi saada aikaiseksi, mutta kyllä "Rivien välissä" alittaa senkin. Aivan kuin kokonainen eurooppalainen ihmisluokka olisi äkkiä kadonnut ja ranskalaiset filmintekijät vitsailevat hermostuneesti heidän irvikuvilleen.

Hienojen näyttelijöiden hukkatyötä molemmat elokuvat. Puolitoista tuntia googlailua kasvattaa ihmistä enemmän kun nämä filmituotteet.


sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Keinopyhän alkemiaa (metsämökki)

Mikä on haamun vastakohta? Kirkas kevätpäivä pakkasaamun ja tähtisen iltayön välissä.

Eilen aamulla oli saartorengas -2, tänä aamuna nollassa, mutta hirsimökki pysyi yön yli lämpimänä pelkällä takkamuurin jälkilämmöllä.  Päivät ovatkin sitten helppoa elämää kahden vuodenajan veltostuttamana, sähköavusteisesti. Päästäinenkin osaa sisälle sankoon, muttei sieltä pois. Metsä mökin takana kahisee kuivuuttaan, pitkä piha sen edustalla on polvensyvyistä hankea.

Mökin etuovesta ei voi kulkeakaan kuin metsänviertä aitalle, metsien varjostama hanki on pihan keskellä niin syvä ja raskaasti upottava. Vasta 13n tienoilla on tarpeeksi lämmin istua aitalla ilman paitaa ja muistiinpanoja, lueksia Macbethia ja liianmyöhäinen Maigret, viimeinen lukematon aarrelootan pokkareista. Hangessa oluen saa niin kylmäksi, ettei sitä voi oikein kannatella kädessä.

Aitta ja sauna ovat edelleenkin ne fantasiat tämän jäisen keinopyhän keskellä. Näitä kokemuksia täältä erityisesti hain ja tarvitsin.

Rantapenkereen pitkään kuivuneella pälvellä näkyi ensimmäinen kimalainen ja neitoperhonen, salmella joutsenet. Viimeisillä talipalloilla yritin kouluttaa laululintuja näyttäytymään, mutta vain harakka ja kipakka tiainen tulivat. Sepelikyyhkyn ääni kuulosti kaupunkilaiselta tässä ryteikköjen ja kellanharmaiden peltojen rikkomassa maisemassa. Mutta ei tämän Balatonin viinikukkuloita tarvinnutkaan muistuttaa.

Juomaveden suodattaminen Sawyer-laitteella on se keinopyhään sopiva alkemia, mikä tekee mahdolliseksi tänne tulemisen kevyin varustein. Tosin keinopyhät ovat niin kevyet ja keinotekoiset nykyään, että huoltoaseman kaupasta saisi olutta tai suitsukkeita kuun asennosta riippumatta.

Matkakirjoina on Cthulhu-mythosta (haukotus?) ja MacLeodin "Newton's Wake" (hurmistus!). Keinopyhän alkemiaa jos mitkä, joskin lähempänä ehkä suodatetta kuin shakespeareläistä viiniä.

Ja kohta tämä hiljainen autuus taas loppuukin, ja kirjat palaavat tarkoituksiinsa.


Pian aurinkoon ma kyllästynyt oon,
maailma raunioiksi sortukoon!

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Pintti ja Pieni kirjapuoti (äänikirjat)


Satunnaisesti olen yrittänyt haeskella kirjastosta kuunneltavaa äänikirjoina, mutta valikoima on ainakin Tampereella kerrassaan kehno: sotaa, dekkareita, lastenkirjoja, Ferrantea & Snellmania, runoja-joita-et-tosiaankaan-halua-enää-kuulla.

Kuunneltuani kolmannen kerran lävitse Waltarin Mikael-romaanit ajattelin, että voisin kuunnella Veikko Honkasen lukemana vaikka puhelinluetteloa, niin upea ääni herralla on... Vaan eipä sittenkään. Kiinnostus ja usko Honkaseen romahti kun näin millaisia teoksia hän on enimmäkseen lukenut: sotaa, dekkareita, Hotakaista, lastenkirjoja, sitä yhtä ja samaa hötöosastoa jonka oletetaan myyvän juuri äänikirjoina (ainakin kirjastosta), koska kyseisten genrejen oletettu lukijaryhmä on hädintuskin lukutaitoista.

Kiinnostukseni äänikirjoihin johtuu kuitenkin siitä, että tämän kevään parhaat kirjalliset kokemukset ovat tulleet äänikirjoista, Tommi Kinnusen Pintistä ja Nina Georgen Pienestä kirjapuodista Pariisissa. Kyseiset äänikirjat tulivat jonkin operaattorin ladattavina lahjuksina. Mp3-soittimesta korviin kytkettyinä ne osoittautuivat teoksiksi, joita en olisi ikipäivänä vaivautunut lukemaan proosana, ja kuitenkin ne taitavan lukijan tulkintana heräsivät eloon juuri sillä tavoin tuoreina kuin hyvät sävykkäinä maailmoinaan muistettavat teokset ovat.

Ilman äänikirjaa en olisi tiennyt Kinnusen Pinttiä todisteeksi siitä, miten koivuklapiproosaakin voi laatia taitavasti, aivan kuten legopalikoista voi tehdä jotain näpsäkän hallitusti koossapysyvää, älykkään oloista ilman todellista vihkimystä arkkitehtuuriin. Kinnusen käsityötaito (/myyvyys) on siinä, että hän pyrkii Suuren Proosan uskottavuuteen vanhakantaisilla aiheillaan ja helposti aukeavilla ihmissuhdekontrasteillaan. Sillä uskottavuuskriteerillähän koivuklapiproosa edelleen menestyy, "sisäisten aiheiden herkkävaistoisena tutkiskeluna", kuten ennen vanhaan sanottiin tällaisista KANSALLISIA AIHEITA alleviivaavista ressukkakuvauksista. Enää sellainen proosa ei heräisi museonhyllyltä eloon ilman maailmansa sisältä puhuttelevaa ääntä, kuten tässä tapauksessa Antti Jaakola lukijana. Jaakolan tulkinnassa on jotain niin hypnoottista, että kirjan loppukohtaus tuli uneenkin.

Nina Georgen kirjapuotikirja on sekin asetelmiltaan niin varman päälle (26 kirjan tuotannolla, näköjään) laadittua nais- eli konvehtikirjallisuutta, ettei sellaista imelyyttä kestäisi edes elokuvasovituksena, mutta Erja Manto lukijana antaa metakirjalliselle aiheelle sisäpiirimäisen haikean sävyn. Manto on radiossakin suosittu lukijaääni nimenomaan siksi, että hän lukee kaiken omintakeisen supattavalla satutäti-äänellä. Sellainen sävy sopii täydellisesti vanhanaikaista kirjakaupparomantiikkaa ylistävään romaaniin.

Mitä useampia kuuntelemiani äänikirjoja ajattelen, sitä enemmän niissä tuntuukin olevan ressukoita päähenkilöinä ja lukijaäänen asenne maailmaansa surkuttelevan sympatisoiva. Ainoa poikkeus mikä tulee mieleen on Anja Snellmanin Parvekejumalat, jossa Elsa Saisio lukee jokaisen lauseen kuin kyseessä olisi feministinen taisteluhuuto. Valittu tulkinta särkee kirkkaasti sen rajan, mitä äänikirjanäyttelijältä odotetaan, mutta kun into ja tarkkuus yhdistyvät, moisenkin pateettisen romaanin kuuntelee ilokseen.

Oikeastaan hyvistä äänikirjateoksista pitäisikin puhua Jaakolan Pinttinä ja Mannon Pienenä kirjapuotina aivan kuten puhutaan Edvin Laineen Tuntemattomasta tai Kubrickin Kellopeliappelsiinista. Mutta aivan omaa luokkaansa kotimaisissa äänikirjoissa on edelleenkin Hotakaisen Finnhits-kokoelmasta tehty jukebox-tyyppinen tallenne, joka taitaakin jo mennäkin dramatisaation puolelle. Silti sen toivoisi saavan laajempaa huomiota kuin mr Hotakaisen autokansalle litteroima öhähtelymuistelma - joka on sekin tietysti pitänyt sovittaa äänikirjaksi.

City of Lies ja Quillifer (fantasiaromaanit)

Tämä on se GoT:n trendittämän fantasian kääntöpuoli, että kirjallisuutena julkaistaan tv-sarjaksi tarkoitettua fantasiatarinaa, kuten Sam Hawken matalafantsua edustava City of Lies (2018). Yksiin kansiin on ahdettu vähintään trilogian verran tekstiä, amerikkalaistyyppisenä pokkarina (trade paperback) viisijapuolisataa tiheään painettua sivua. Suurin osa kirjasta on jutustelua ja dekkarijuonen ympärille punottua tutkiskelua, kunnes kukin luku sitten päättyy taas seuraavaan ulkopuolelta tulevaan dramaattiseen tapahtumaan, jotta myrkytysmysteerin selvittämisessä olisi jokin pakottava jännitys. Tarina sijoittuu roomalaistyyppiseen suureen kaupunkiin, jota ympäristön maalaiset on organisoitu yllättäen piirittämään armeijana. Kuka landepaukut on agitoinut ja miksi, sitä kirjan sisaruspari yrittää selvittää samalla kun tutkii isäntänsä myrkytystä. Eikä kerronassa ole sinänsä mitään vikaa. "Agatha Christie channeled through Robin Hobb", ylistää Guardian, missä on puolet totta. Fantasian osalta maailma on yhtä tylsä ja tavanomainen kuin Robin Hobbilla ja kerronta yhtä sentimentaalisen jaarittelevaa. Mutta Hobbiakin voin lukea ennemmin (jos joku siitä maksaisi) kuin tätä. Lisäksi, Agatha Christien kaltaista tarkkuutta ja genrekunnioitusta Hawken kirjassa ei ole alkuunkaan, joten kehuviite vanhahtavaan dekkariin perustunee myrkkyjen etualaisuuteen tarinamaailmassa. Se mikä eniten rassaa Hawken kirjassa on kuitenkin se, että fantasian mahdollisuuksia käytetään aivan liian löysästi ja väkinäisesti. Joskus huonon fantasiaproosan väistämiseksi riittäisi sen tietäminen ennalta, millaista nimistöä kirjailija käyttää: kuinka hyvä korva hänellä on fantsun ylätyylille ja perinteelle. Tätä kriteeriä Hawke ei täytä alkuunkaan, koska omaperäiset väännökset eivät kerrassaan istu toisiinsa.

Ihan YA-osastolta City of Lies ei tunnu, tuskin siinä alalajissa voi menestyä näin tapahtumiltaan köyhällä tarinalla. Jos sentään rohkenee lokeroida Hawken siihen mediamössöön mitä Australia maailmalle tuottaa, niin tästähän voi todeta kuin leffasta tai tv-sarjasta ikään että tuotannolliset arvot näkyvät teoksessa enemmän kuin taiteelliset. Luin kirjaa välillä hyppien tylsiä keskusteluja, välillä keskittyen dekkarijuonen käänteisiin ja piiritystaisteluihin. Tuo kyllä unen.



Toinen yöpöydällä pitkään jumittaneista fantasiakirjoista oli Walter Jon Williamsin Quillifer (2017). Sekin on erittäin sujuvasti etenevää proosaa periaatteessa ja minäkertojan nokkela itsetietoisuus pitää lukijan hereillä aivan eri lailla kuin Hawken teoksessa. Mutta ongelma on ihan sama kuin edellä: fantasian osuus on aivan olematon. Lisäksi kirjan kertojaego on juuri sillä tavoin sivistynyt ja oppinut, että hänen kehityskertomuksensa seikkailujen sankariksi ei herätä odotuksia: veijaritarinan ainekset ovat kun einekset, liian tutusti ja helposti ironialla maustetut. Williamsin päähenkilöä näkyy verratun (Scott Lynchin) Locke Lamoraan ja tässä tapauksessa ostan rinnastuksen: aivan yhtä väkinäisen humoristista, yhtä turhauttavia sivuhenkilöitä, yhtä päälleliimattua romantiikkaa. Niinpä Quillifer jäi kesken jossain puolivälin tienoilla. Joudun valittaen toteamaan, että spefi-proosan suurelta veteraanilta, mr. Williamsilta tuskin tulen koskaan lukemaan mitään muutakaan tähän täydellisesti kompastuttuani.

Sekä City of Lies että Quillifer menevät myyntiin nettitorille.