KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

10.-21.6. Mökillä
26.6.-3.7. Saksassa (München, Würtzburg, Lyypekki)

maanantai 20. toukokuuta 2019

Game of Thrones (ei spoilereita)


Game of Thrones on ollut krooninen poikkeama siinä, etten yleensä katso tv-sarjoja; toinen vastaava poikkeama on neljättä kauttaan jatkuva Billions, jota katson vain koska se on jotain mitä katsoa vaimon kanssa yhdessä.

Pitkään jatkuneet tahdottomuuden tilat, etenkin tv-sarjat, eivät katkea kuin syvän itseinhon vallassa. Se osaltaan selittänee GoT:n viimeisen kauden herättämät (sisältä ulos suunnatut) kansainväliset inhoreaktiot. Itsekin kävin allekirjoittamassa addressin viimeisen kauden uudelleentuottamisesta. Massiivisen älytön toivomus, mutta kuluttajamassojen aivottomuudellehan tv-sarjat perustuvat.

Ainoastaan Hesari (käytännössä Jussi Ahlroth) näyttää olevan tietämätön siitä epidemian kaltaisesta reaktiosta, että miljoonat sohvaperunat ovat heränneet liikkeelle kuin ikuisen talven kalventamat zombit ikään. Voinee ennustaa, että vähintään kesän 2019 ajan Hesari/Ahlroth vielä julkaisee kahden aukeaman haastatteluja repliikinsä mittaisista dothraki-sivuosista ja näyttelijöiden henkisestä kasvusta seksuaalisen väkivallan uhrirooleissa. Jostain syystä kaikkinainen media-analyysi ja itsekritiikki on täysin mahdotonta Hesarin tekijöille, kun kyseessä on mediailmiö, jolla toimittajat voivat itse nostaa statustaan (todellisina tai teeskenneltyinä) faneina.

Samaan aikaan viidakossa esimerkiksi Guardian toteaa ykskantaan: "There’s no doubt this season has been a rushed business. It has wasted opportunities, squandered goodwill and failed to do justice to its characters or its actors." Ja tämäkin on sentään kohteliaisuus siihen nähden, miten käsikirjoitukseltaan heikkoa ja tuotannoltaan välinpitämätöntä GoT:n päätöskausi on ollut. Ihan vain siksi, että mediailmiön saatua tarpeeksi hypekantavuutta ei laadulla ole enää mitään väliä. Päätöskauden päätösjaksosta tämän voisi havainnollistaa näyttämällä miten tolkuton tyylillinen ja narratiivinen katkos on sijoitettu 40. minuutin kohdalle jaksoa.

Kaipa GoT:n kahdeksannesta kaudesta voisi löytää jotain hyvääkin?

GoT:n todellinen sankarihahmo
+ Ainakaan se ei ollut nin huono kuin sarjan 5. ja 6. kausi, joiden aikana sarjan käsikirjoittajat joutuivat hakemaan uutta perustaa parinkymmenen päähenkilönsä draamalle, vailla GRR Martinin luomaa tarinaperustaa. Omasta puolestani sarjan olisikin voinut lopettaa kolmeen ensimmäiseen kauteen.
+ Pidin siitä, miten episodissa S08E03 luotetaan toimintaan eikä käytetä repliikkejä juuri lainkaan
koko episodin aikana. Toiminnan yhden- ja johdonmukaisuus, etenkin sodankäynnin taktiikka, oli tässäkin jaksossa hakusessa, ja kliimaksi toteutettu aivan liian helpolla, mutta sentään tämä sarjan  odotetuin tapahtumakokonaisuus ei ollut niin huono kuin se olisi ollut pienemmällä budjetilla.
+ Peter Dinklagen kärsivällisyys näyttelijänä, Jerome Flynnin pidättelemätön rentous näyttelijänä (huonoissakin kohtauksissa kuten minuutin mittainen järjetön välikohtaus Talvivaarassa), ja Sophie Turnerin täysin yllättävä kasvaminen roolinsa mittaiseksi näyttelijäksi. Nämä pelastivat hieman. Valitettavasti niiden vastapainona oli genresarjan edellyttämä stereotyyppinen esiintyminen. Ja Maisie Wiliams. Ei ole näyttelijän vika jos hänellä on minnihiiren kasvot vielä aikuisenakin, mutta tällaisen näyttelijän castaaminen ammattitappajan rooliin riitti cocacolaamaan tuntikaupalla muutoin kelvollisia kohtauksia.

Ja, kyllä, jahka GoT:sta tulee spinoff-sarja, katson ehkä sitäkin. GRR Martin kirjat ovat arveluttavampi tapaus. Vanhuuden ja isojen odotusten painama Martin ei saa yksin (oman versionsa) kirjoja valmiiksi, ja on vaikea nähdä, miten kukaan voisi pelastaa alkuperäistä GoT-sarjaa kaikesta eeppisestä hajaannuksestaan enää proosan laeilla sidotuksi kokonaisuudeksi.



torstai 9. toukokuuta 2019

Pakolaiset (näytelmäsovitus)

Johannes Linnankosken romaani "Pakolaiset" (1908) ei ole teksti, joka toisi ensimmäisenä mieleen kreikkalaisen tragedian, mutta tarinahan on sitä itseään: spartalais-körttiläisen suvun häpeää tyttären raskaudesta lähdetään pakoon vieraan kansan keskuuteen, missä tytön puolisoksi huijattu rikas vanhus uhkaa tuhota suvun menestyksen.

Körttioopperaa karvalakkiversiona
Tampereen Teatterille tehty tulkinta (Mikko Roihan sovitus ja ohjaus) korostaa tragediaperinnettä viitteellisin lavastein, raskain asustein ja virsilaulujen rytmikkäin kuoro-osuuksin. Lopputulos on niin lähellä flamencomaista tanssiteatteria kuin perinteisen juonidraaman varassa uskalletaan edetä.

Sääli vaan, että tekemisen rohkeus on loppunut kesken. Muotokielessä on ollut tärkeämpää toisto ja tarkkuus kuin luovien ratkaisujen kehittely. Toinen puoliaika on tylsä kaikin mittarein. Jouhikko soi maanisesti, mykkä tytär tanssii aina ympyrää, körttisuku jöröttää rivistönä. Sakraaleiksi tarkoitetut pitkät hiljaisuudet imevät aiempien kohtausten energian, yleisössä ammottava tyhjyys käy merkitsevämmäksi kuin näyttämön. Taustalla häälyvän negatiivi-videon uskon nähneeni monet kerrat muissakin teattereissa.

"Pakolaiset" oli itselleni yllätys, ehdottomasti näkemisen arvoinen, ja samalla esimerkki laitosteatterin kompromisseihin taipuvista näyttämöratkaisuista ja muotokielen vangitsevuudesta. Ehkä paras kehu mitä toteutukselle voi antaa on kuitenkin se, että huijattua vanhusta esittävän esittävän Heikki Kinnusen koomikkotyyppi on sekin alisteinen muotokielen viileydelle. Keskushahmon, nuoren naisen mykistäminen (täsmäroolissa tanssija Riikka Puumalainen) tuntui puolestaan ällistyttävän vanhakantaiselta näin #metoo-aikakautena. Tradition nimissä näin voi ohjaaja-lavastaja-sovittaja nerontuotettaan varjella.

Näytelmän nimesssä luvattu ajankohtaisuus tulee esille vain yhtenä uskallettuna ratkaisuna: körttisukua vastassa on pilottitakkinen savolaisten jengi, joiden ilkeys on koomisuudessaankin pelottavaa. Tätä viisasta tyylirikkoa Linnankoskikin olisi arvostanut. Vanhuksen pateettista ihailua hän, 43-vuotiaana kuollut tulipää, sen sijaan olisi arvatenkin inhonnut.

maanantai 6. toukokuuta 2019

Tolkien (kiiltokuva)

Once Upon a Time in Oxford ?
Jahka Oscar-filmien kavalkadi saatiin ohitse, niin kevät on ollut kehnojen elokuvien aikaa.
Varmaotteiset taideohjaajat tekevät viihdettä ja rutiiniohjaajat alamittaista rutiinitavaraa. Niin kuin tämä Dome Karukosken ohjaama "Tolkien" (2019). Teknisesti kaikki on elokuvassa kohdallaan, mutta niin on kiiltokuvissakin.

Ilmeisesti suurmiestarina on niin idioottivarma konsepti elokuvaksi, ettei edes syrjäkulmilta palkattu suomalainen projektipäällikkö kykene sellaista konseptia pilaamaan. Se riittää tuotteen paketoimiseen, kun päälle saadaan se ratkaiseva Tolkien™.

Näin elottoman ja rutiinimaisen suorituksen katsottuaan ei muita kysymyksiä nouse mieleen kuin että miksi Hesarin leffakriitikolla on imartelualtis kieli niin syvällä ohjaajan hanurissa JUURI TÄMÄN elokuvan kohdalla? Tai miksi "Tolkien" ylipäänsä piti tehdä ja julkaista juuri nyt, jos sille ei ole löydetty erityistä taiteellista inspiraatiolähdettä mistä ammentaa tai mitään erityistä ajankohtaista keskustelua mihin osallistua suurmiehen henkisellä perinnöllä?

Hesarin kohdalla syyt ovat epäsuorat: #metoo-kampanjointi on johtanut välien kiristymiseen isojen medioiden ja suomalaisen elokuvateollisuuden välillä. Ainoa tilaisuus lieventää jännitystä ovat ulkomailla tehdyt filmiprojektit, missä suomalainen projektihenkilö, olipa sitten rutiinimaisen näyttelijäsuorituksen heittävä Jasper Pääkkönen tai rutiinimaisen ohjaussuorituksen puristava Dome Karukoski, käy suorittamassa osuutensa viihdeteollisuuden koneistossa. Tällaisten projektien kehuminen on helppoa ja harmitonta, koska yhtä ulkomaista suoritusta kehuessa ei tule muistuttaneeksi muiden kotimaisten suoritusten surkeudesta. Dome Karukoski on erityisen kiitollinen kohde Hesarin kriitikolle imarreltavaksi, koska DK:n edellinen ohjaus Tom of Finland'ista käsitteli seksuaalisen vähemmistön asemaa, mikä #metoo-aikakaudella liki pyhittää elokuvaohjaajan.

Kokonaan toinen puoli kriitikon kielen syvyydessä on se, että hän valehtelee eli unohtaa tarkoituksella jotain ominaisuuksia käsittelemästään elokuvasta. Hesarin kriitikko Jutta Sarhimaa esimerkiksi jättää mainitsematta, että homososiaalisuus ja -seksuaalisuus ovat esillä myös "Tolkien"-filmissä. Koko kehyskertomuksen ajan näemme nimihahmon ryömivän läpi eturintaman löytääkseen sen ainoan miehen, Geoffrey Smithin, joka on tunnustautunut hänelle yksipuolisen rakkauden merkityksestä.

Sillä, mikä oli Geoffrey Bache Smithin todellinen seksuaalinen suuntautuminen, ei ole väliä historiaan nähden, vaan siihen nähden, miten todellisuuten pohjautuvaa hahmoa käytetään osana elokuvaa. Tämän on todennut hahmoa esittänyt näyttelijäkin: "-- if we don’t follow our nose when these clues are given to us then we’re writing these people out of history." Mutta Sarhimaan kaltaiset kriitikot kääntävät nenänsä pois tällaisista vihjeistä, silloinkin, kun olisi tilaisuus arvioida homofobisen tarinan piilotekstejä.

Tolkienin rakkauden etsintä nimittäin kontekstoidaan elokuvassa demoniseksi: homososiaalisuuden intensiivisyys on yltynyt sodaksi (mitään suoraa syytä sodalle ei kerrota), jossa lapsuudesta alkaen kehitellyt painajaishahmot (Tolkienin teoksista tutut) saavat vallan. Vasta kun Tolkien herää tästä painajaisesta hän huomaa olevansa naisensa vierellä ja saa kuulla lohduttavat sanat: kyllä, lähes kaikki ne sun "kaverit" ovat nyt kuolleet. Tällä logiikalla "Tolkien" pelaa. "Tolkien" ei siis ole edes poliittisesti korrekti, päinvastoin, sehän ylistää sotaa heteroksi toipumisen väistämättömänä välivaiheena.

Toiseksi Sarhimaa valehtelee elokuvan estetiikasta sen perusteella, millaisin suurmies-genren kriteerein hän on päättänyt ylistää elokuvaa sen sisällöstä riippumatta. Sarhimaa esimerkiksi väittää näin: "On nautinnollista katsoa elokuvaa, jossa kielifilosofinen akateeminen keskustelu ei ole mikään poikkeus vaan kuuluu kalustoon." Mutta missä tahansa Aku Ankassakin on yhtä paljon kielifilosofista keskustelua kuin "Tolkienissa". Tosiasiassa elokuvassa kuullaan professoritason filologin löpisevän niin pinnallisesti sanojen semantiikasta, että sillä ei viihdyttäisi Tolkienin kaltaista kielineroa edes osana smalltalkia. Ja sitä smalltalkia tässä elokuvassa piisaa, aivan loputtomiin. Juuri sitä sellaista "minä arvostan mutten pidä Wagnerista koska se on niin sentimentaalista" -löpinää, joka riittää koristeeksi samalla tavoin kuin 1910-luvun interiöörejä hallitseva kullankeltainen valaistus.

Järin syvällisiä eivät siis ole television kasvattaman reality-polven, kuten Jutta Sarhimaan odotuksetkaan. Hänen kritiikkinsä kohoaa neljän tähden ylistykseen: "Tolkienin hienoin ajatus on syvän sentimentaalinen. Se koskee kuolemattomuutta. Me jatkamme elämäämme toisissa ihmisissä ja, jos mahdollista, taiteessa."

Jos tämä tällainen piisaa syvälliseksi ajatukseksi, niin seuraavat polvet voivat samalla vaivalla katsella "Tolkien"-kiiltokuvaa kuin lukea hänen tuotantonsa.

Mutta miksi sitten "Tolkien" ylipäänsä tehtiin ja julkaistiin juuri nyt?
Syitä siihen voinee hakea neljältä suunnalta:
  • Ensimmäinen maailmansota on ollut mediassa paljon esillä viime vuosina, joten aiheympäristö on tuttu sekä katsojille että kiiltokuvista rahaa vastaan intoileville kriitikoille. Ennen kaikkea studioilla on paljon materiaalia, mitä käyttää sota-ajan lavastamiseen ja puvustamiseen.
  • Fantasia aiheena on trendikäs vielä sen aikaa, kun "GoT":n viimeinen kausi pyörii televisioissa.
  • Brittiäiset suurmieh...suurhenkilöt ovat trendikkäitä, kiitos elokuvien "Kuninkaan puhe"(2005), "The Queen" (2006),"Beatrix Potter" (2006), "Rautarouva" (2011), "Kaiken teoria" (2014), "The Imitation Game (2014) ja "Synkin hetki" (2017). Tähän jatkumoonkin verrattuna "Tolkien" on heikko, monessa merkityksessä PERSOONATON suoritus, mutta helposti markkinoitavissa heikkonakin. Jahka britit saavat brexittinsä valmiiksi, brittiläisyys nostalgisena tyylirekisterinä nousee viihdeteollisuudessa korkeammalle kuin punnan kurssi.
  • Amazon on maksanut 192 miljoonaa puntaa Tolkienin fantasiamaailman oikeuksista. Tästä tulevasta mediailmiöstä haluavat siivunsa kaikki muutkin Synkwoodin asukkaat. 

Vieläkö joskus tulee aika, että ihmiset oikeasti häpeävät näin mitättömiä, lapsellisia, aivottomia elokuvia kuin "Tolkien"? Ehkä. Eihän siihen muuta tarvittaisi kuin katsoa vaikkapa Tolkienin kollegasta, C.S. Lewisista tehty biopic "Varjojen maat" (1993) ja huomata että akateemista elämäntapaa voi vääntää Hollywood-draamaksi ihan aikuiseeenkin tapaan, yhtään siitä sentimentaalisuudesta tinkimättä.


lauantai 4. toukokuuta 2019

Hexaconissa (lautapelit)

Joskus humanistikin poistuu kilttien kotipelien piiristä ja susirajan tuolla puolen osallistuu superpitkien sotapelien tapahtumaan. Osaltani pelatut pelit Hexaconissa (3.-5.5.) olivat toki tunnin parin kokeiluja kaikenlaista uutta. Sellainen sopii omaan kiinnostukseen ja mahdollistaa usean pelin testaamisen. Alunperin sotapeleille omistettua tapahtumaa tuin häviämällä jokaisen kokeillun pelin. Suorittamiskeskeinen pelaaminen tuntui kuuluvankin tapahtuman henkeen...

Kuopion pelikerho Kärmes isännöi tapahtumaa ja sen hyllystä löytyi paljon tuoreita pelejä: Everdell, Fuji, Burano, Keyflow. Niihin 8 tuntia menikin. Everdell tuntui sopivan pitkältä, Fuji ajattoman turhalta, Burano järjettömän ylipitkältä, Keyflow kohtuulliselta viimeistä eli pisteytyskierrosta lukuunottamatta.

Everdell (4p) oli näistä ainoa josta jäi kiinnostus kokeilla uudestaan, vaikka se edellyttäisi >10 peliä ennen kuin alkaisi hahmottamaan korttiketjuja. Fuji taas on trendisuunnittelija Warschin uusin ajanviete: co-op jossa pitää rajatusti kommunikoida värinoppien komboista mitä muiden ei ehkä kannattaisi yrittää, ja näillä sumeilla kompromisseilla kukin etenee koodatuilla laatoilla. Fuji ei viihdyttäisi missään peliseurassa eikä kyllä pitkiä ennakointeja edellyttävä Buranokaan. Siitä (3p) olisi pitänyt tietää etukäteen kattobonusten tärkeys, muuten pelaus on täysin turhaa. Ehdotin puolivälissä luovutusta, mutta muut halusivat sen "reitata" suorituksena.

Lopuksi osallistuin sitten "nopeahkoon" versioon tutusta Keyflowerista, Keyflow'iin (5p) jonka korttisysteemi tuntui hienon erilaiselta, vaikka sen varmaan voisi toteuttaa helpomminkin. Mutta Keyflower tuntuu kyllä älyttömältä tätä kerrankin pelattua - ja Keyflow hieman samalla tavoin väljähköltä resurssikonepasianssilta kuin Oh My Goods. En sitä kotipuolessa pöytään tarjoaisi.



Paras anti Hexaconista oli Kuopion näkeminen toisenlaisesta näkökulmasta kuin ulkomuseo jollaisena sen yleensä kohtaan. Monien nörttitapahtumien tavoin Hexacon pyöri kuin kukaan ei olisi vastuussa mistään, mutta silti kaikille löytyi peliä ja pöytää ja nopsa pitsaruokintakin pelipöydistä poistumatta. Väkeä lauantaina oli parikymmentä ja käynnissä pelejä kaiken aikaa 3-6; perjantaina oli ollut ilmeisesti hieman hiljaisempaa. Sunnuntai jää näkemättä, jotta Kuopion reissulla tulisi oltua ulkonakin. 

Kotituliaisiksi ostin käytetyn Die Macher -pelin, jota olen nähnyt sanottavan modernin lautapelaamisen isoisäksi. Vailla klassikkojahan ei voi syntyä ymmärrystä siitä, mille nykyinen pelikulttuuri suoritustarpeineenkin muotoutuu. 


torstai 2. toukokuuta 2019

War of the Ring (lautapeli)


Paras vappu ikinä: aattona pelasin Riksussa tuntikausia fillereitä ja vapunpäivänä pöytäsimme raskaansarjan lautapeleistä kovimman klassikon, War of the Ring. Peli oli seissyt hyllyssä varmaan kymmenen vuotta odottaen oikeaa pariskuntapelimotivaatiota. Kerran otimme sen jo mukaan lahjaksi saadulle kylpylälomalle, mutta silloinkin sääntöjen opettelu riitti uuvuttamaan meidät.

Nyt kymmenisen vuotta myöhemmin olemme jo sen verran kokeneita lautapelien suhteen, ettei WotR ole edes kompleksisin peli mitä kotona on pöydätty: se näkyy olevan BGG:ssä vaikeuasteeltaan 3.84, kun esimerkiksi Terra Mystica on 3.95. Muiden sotapelien tavoin vaikeus WotR:ssa on se, että erikoissääntöjä joukkojen ja sankarihahmojen liikutteluun on kohtuuttomasti, ja varsinainen hitaus tulee siitä, että tapahtumakorttien aiheuttamia poikkeuksia sääntöihin joutuu tarkistamaan loputtomiin. Mitään erityisen mutkikasta ajattelua tai strategiaa se ei edellytä, joten kompleksisuudessaan sen pitäisi olla kaukana Terra Mystican alapuolella.

Käytimme vappupäivänä pöydättyyn ja seuraavana päivänä jatkettuun WotR-sessioon viisi ja puoli tuntia, plus setup ja sääntöjen opettelu varmaan kolme tuntia lisää. Tapahtumat laudalla tuntuvat kuitenkin etenevän nopeasti. Sormuksen seurue hajaantui ehkä liiankin nopeasti, mutta onnistui kokoamaan osan joukosta uudelleen Helmin Syvänteellä. Hyvikset eli Free Peoples sen sijaan heräsi sodankäyntiin vaarallisen hitaasti, kun Sauronin armeijat etenivät pian jo Harmaisiin Satamiin saakka. Ylipäänsä Sauron tuntui hallitsevan lautaa armeijoilla, kun taas Friikuilla etuna oli Alkuperäisen Tarinan noudattamisesta tulleet etuisuudet: jos Gandalf on Fangornin metsässä niin Sarumania vastaan voi nostattaa entit jne.

Pidin pelissä erinäisistä mekaniikoista, jotka tuovat peliin jännitystä hyvin mitoitetulla riskinotolla: paljonko Sauron käyttää nopistaan Sormuksen Seurueen etsintään, paljonko Friikut uhraavat seurueesta jäseniä välttääkseen korruptiota tai mihin lähettävät näitä sankareita aktivoimaan vapaita kansoja. Myös sodankäynti itsessään on juuri sopivan simppelisti toteutettu; lie toki otettu mallia miten yleisistä sotapelien säännöistä.

Kovin kummoisia vapauksia (etenkään verrattuna digipeleihin) LotR:n uudelleenkerrontaan WotR ei kumminkaan tarjoa. Media-adaptaationa WotR jää kauaksi vaikkapa Game of Thrones -sotapelin teemapitoisuudesta, koska se ei tarjoa uusia tapoja kertoa tarina. Voin sentään hyvin kuvitella millaisilla kotisäännöillä ja itsetehdyillä tapahtumakorteilla LotR menisi tämän muovisälän parissa aivan uusiksi.

Sormusten Sodan lopputulos: suurin osa Keski-Maata tyhjillään.


Peli loppui siihen, että Sauron sai vallattua 10 pisteen edestä Friikkujen kaupunkeja ja linnoituksia, mikä ei kovin vaikeaa ollut, vaikka kuluttikin kaikki isoimmat varjoarmeijat. Samaan aikaan toisaalla Sormuksen Seurueen korruptio oli edennyt 7/12 -lukemiin, joten yksi ainoa onnekkaampi nopanheitto Shelobin metsästyslaatalla (1:n sijaan) olisi riittänyt sekin ratkaisemaan pelin. Kaikkiaan siis Friikkujen pelaajalta ilmeisesti odotetaan enemmän kokemusta tästä pelistä tai sotapeleistä yleisesti.

Meistähän kumpikaan ei ole sotapelejä juuri pelannut (paitsi Conquest of the Empire ja GoT), ei myöskään tällaisia "hiekkalaatikkoformaattia" muistuttavia massiivisia figupelejä, muutoin kuin piraattipeli Merchants & Marauders, joka jäi aikoinaan kesken tuntikausien törmäilyn jälkeen. WotR olisin valmis pelaamaan uudelleen milloin tahansa, kunhan saan kokeilla Friikuilla. Sen jälkeen peli saattaa kyllä lähteä kiertoon meitä innokkaammille LotR-faneille.


torstai 25. huhtikuuta 2019

Rivien välissä (elokuva)

Kirjailijoita käsittelevät elokuvat ovat varma viihdetuote, kuten elokuvia käsittelevät romaanit. Taiteidenvälistä vuorovaikutusta niiltä on turha odottaa. Myös Olivier Assayasilla on ollut ilmeinen rahantarve varman viihdetuotteen tekemiseen eli rahan kielellä taidelisäarvonsa ("eurooppalainen laatuohjaaja") kotouttamiseen eurofrangeiksi. Hänen uusin ohjauksensa "Rivien välissä" (2018) on tylsintä ja turhinta mitä Assayasin uralta olen nähnyt. Sattumaa tai ei, taiteenalan kriisi josta elokuvassa loputtomiin puhutaan taitaakin olla analoginen Assyasin omaan asemaan. Jollei koko filmitaiteen asemaan.

Vähintäänkin ranskalaisen elokuvatuotannon väsähtäneisyys näkyy siinä, että Juliette Binoche (kun ei kerran esimerkiksi Catherine Deneuve) tarvitaan mukaan mediatäkyksi, jonka varassa kuivakkakin ihmissuhdefilmi saa näkyvyyden naistenlehdissä ja niitä mukailevissa medioissa.

Binochelta ei edes vaadita muuta kuin pilaversio itsestään, karikatyyri vanhenevasta näyttelijättärestä. Pidin Binochesta vielä Assayasin "Sils-Maria" -filmissä (2014), mutta tällä kertaa sama hahmo on yhtä alavireisesti käsikirjoitettu kuin autofiktiota hokeva kirjailijahahmo, konservatiivinen kustantajahahmo ja kaikkia paneva digikonsultin hahmo. Muuta dramatiikkaa ei ole kuin että kenen suhde paljastuu kellekin. Draamaan tai juoneen ei ole tarvettakaan.

Kirjallisuusaiheista filmiä nyt muuten seuraisikin vaikka kuulokuvina, jos edes keskustelut kirjoista olisivat kiinnostavia. Vaan ei. Kerrankin voi sanoa, että yhtä mitättömän elokuvan tästä aiheesta voisivat tehdä jopa suomalaiset. Jolleivät jo "Tyhjiöllä" (2018) tehneetkin.

Onko 64-vuotias Olivier Assayas siis jo menetetty tapaus? Hän teki uransa hienoimmat elokuvat "Jotain ilmassa" ja "Clouds of Sils-Maria" vuosina 2012 ja 2014, ja vielä omintakeisen mutta ajatuksettoman kummitusfilmin ("Personal Shopper") vuonna 2016. Mitä ihmettä mestarille tapahtui sen jälkeen? 
Ainakin naistenlehdet tietävät vastauksen: Assayas erosi pitkäaikaisesta taiteilijakumppanistaan Mia Hansen-Lovesta. Vailla luotettavan kriittistä työtoveria Assayas ei sitten muuta enää ilmeisesti osaa kuin kierrättää ilmaa ohuempia älykköhahmoja, jollaisiin edes Woody Allen ei alentuisi.

Luulin pari viikkoa sitten, että "Puutarhajuhlat" (2018) on löysintä kuvitelmaa mitä pariisilaisista intellektuelleista voi saada aikaiseksi, mutta kyllä "Rivien välissä" alittaa senkin. Aivan kuin kokonainen eurooppalainen ihmisluokka olisi äkkiä kadonnut ja ranskalaiset filmintekijät vitsailevat hermostuneesti heidän irvikuvilleen.

Hienojen näyttelijöiden hukkatyötä molemmat elokuvat. Puolitoista tuntia googlailua kasvattaa ihmistä enemmän kun nämä filmituotteet.


sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Keinopyhän alkemiaa (metsämökki)

Mikä on haamun vastakohta? Kirkas kevätpäivä pakkasaamun ja tähtisen iltayön välissä.

Eilen aamulla oli saartorengas -2, tänä aamuna nollassa, mutta hirsimökki pysyi yön yli lämpimänä pelkällä takkamuurin jälkilämmöllä.  Päivät ovatkin sitten helppoa elämää kahden vuodenajan veltostuttamana, sähköavusteisesti. Päästäinenkin osaa sisälle sankoon, muttei sieltä pois. Metsä mökin takana kahisee kuivuuttaan, pitkä piha sen edustalla on polvensyvyistä hankea.

Mökin etuovesta ei voi kulkeakaan kuin metsänviertä aitalle, metsien varjostama hanki on pihan keskellä niin syvä ja raskaasti upottava. Vasta 13n tienoilla on tarpeeksi lämmin istua aitalla ilman paitaa ja muistiinpanoja, lueksia Macbethia ja liianmyöhäinen Maigret, viimeinen lukematon aarrelootan pokkareista. Hangessa oluen saa niin kylmäksi, ettei sitä voi oikein kannatella kädessä.

Aitta ja sauna ovat edelleenkin ne fantasiat tämän jäisen keinopyhän keskellä. Näitä kokemuksia täältä erityisesti hain ja tarvitsin.

Rantapenkereen pitkään kuivuneella pälvellä näkyi ensimmäinen kimalainen ja neitoperhonen, salmella joutsenet. Viimeisillä talipalloilla yritin kouluttaa laululintuja näyttäytymään, mutta vain harakka ja kipakka tiainen tulivat. Sepelikyyhkyn ääni kuulosti kaupunkilaiselta tässä ryteikköjen ja kellanharmaiden peltojen rikkomassa maisemassa. Mutta ei tämän Balatonin viinikukkuloita tarvinnutkaan muistuttaa.

Juomaveden suodattaminen Sawyer-laitteella on se keinopyhään sopiva alkemia, mikä tekee mahdolliseksi tänne tulemisen kevyin varustein. Tosin keinopyhät ovat niin kevyet ja keinotekoiset nykyään, että huoltoaseman kaupasta saisi olutta tai suitsukkeita kuun asennosta riippumatta.

Matkakirjoina on Cthulhu-mythosta (haukotus?) ja MacLeodin "Newton's Wake" (hurmistus!). Keinopyhän alkemiaa jos mitkä, joskin lähempänä ehkä suodatetta kuin shakespeareläistä viiniä.

Ja kohta tämä hiljainen autuus taas loppuukin, ja kirjat palaavat tarkoituksiinsa.


Pian aurinkoon ma kyllästynyt oon,
maailma raunioiksi sortukoon!

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Pintti ja Pieni kirjapuoti (äänikirjat)


Satunnaisesti olen yrittänyt haeskella kirjastosta kuunneltavaa äänikirjoina, mutta valikoima on ainakin Tampereella kerrassaan kehno: sotaa, dekkareita, lastenkirjoja, Ferrantea & Snellmania, runoja-joita-et-tosiaankaan-halua-enää-kuulla.

Kuunneltuani kolmannen kerran lävitse Waltarin Mikael-romaanit ajattelin, että voisin kuunnella Veikko Honkasen lukemana vaikka puhelinluetteloa, niin upea ääni herralla on... Vaan eipä sittenkään. Kiinnostus ja usko Honkaseen romahti kun näin millaisia teoksia hän on enimmäkseen lukenut: sotaa, dekkareita, Hotakaista, lastenkirjoja, sitä yhtä ja samaa hötöosastoa jonka oletetaan myyvän juuri äänikirjoina (ainakin kirjastosta), koska kyseisten genrejen oletettu lukijaryhmä on hädintuskin lukutaitoista.

Kiinnostukseni äänikirjoihin johtuu kuitenkin siitä, että tämän kevään parhaat kirjalliset kokemukset ovat tulleet äänikirjoista, Tommi Kinnusen Pintistä ja Nina Georgen Pienestä kirjapuodista Pariisissa. Kyseiset äänikirjat tulivat jonkin operaattorin ladattavina lahjuksina. Mp3-soittimesta korviin kytkettyinä ne osoittautuivat teoksiksi, joita en olisi ikipäivänä vaivautunut lukemaan proosana, ja kuitenkin ne taitavan lukijan tulkintana heräsivät eloon juuri sillä tavoin tuoreina kuin hyvät sävykkäinä maailmoinaan muistettavat teokset ovat.

Ilman äänikirjaa en olisi tiennyt Kinnusen Pinttiä todisteeksi siitä, miten koivuklapiproosaakin voi laatia taitavasti, aivan kuten legopalikoista voi tehdä jotain näpsäkän hallitusti koossapysyvää, älykkään oloista ilman todellista vihkimystä arkkitehtuuriin. Kinnusen käsityötaito (/myyvyys) on siinä, että hän pyrkii Suuren Proosan uskottavuuteen vanhakantaisilla aiheillaan ja helposti aukeavilla ihmissuhdekontrasteillaan. Sillä uskottavuuskriteerillähän koivuklapiproosa edelleen menestyy, "sisäisten aiheiden herkkävaistoisena tutkiskeluna", kuten ennen vanhaan sanottiin tällaisista KANSALLISIA AIHEITA alleviivaavista ressukkakuvauksista. Enää sellainen proosa ei heräisi museonhyllyltä eloon ilman maailmansa sisältä puhuttelevaa ääntä, kuten tässä tapauksessa Antti Jaakola lukijana. Jaakolan tulkinnassa on jotain niin hypnoottista, että kirjan loppukohtaus tuli uneenkin.

Nina Georgen kirjapuotikirja on sekin asetelmiltaan niin varman päälle (26 kirjan tuotannolla, näköjään) laadittua nais- eli konvehtikirjallisuutta, ettei sellaista imelyyttä kestäisi edes elokuvasovituksena, mutta Erja Manto lukijana antaa metakirjalliselle aiheelle sisäpiirimäisen haikean sävyn. Manto on radiossakin suosittu lukijaääni nimenomaan siksi, että hän lukee kaiken omintakeisen supattavalla satutäti-äänellä. Sellainen sävy sopii täydellisesti vanhanaikaista kirjakaupparomantiikkaa ylistävään romaaniin.

Mitä useampia kuuntelemiani äänikirjoja ajattelen, sitä enemmän niissä tuntuukin olevan ressukoita päähenkilöinä ja lukijaäänen asenne maailmaansa surkuttelevan sympatisoiva. Ainoa poikkeus mikä tulee mieleen on Anja Snellmanin Parvekejumalat, jossa Elsa Saisio lukee jokaisen lauseen kuin kyseessä olisi feministinen taisteluhuuto. Valittu tulkinta särkee kirkkaasti sen rajan, mitä äänikirjanäyttelijältä odotetaan, mutta kun into ja tarkkuus yhdistyvät, moisenkin pateettisen romaanin kuuntelee ilokseen.

Oikeastaan hyvistä äänikirjateoksista pitäisikin puhua Jaakolan Pinttinä ja Mannon Pienenä kirjapuotina aivan kuten puhutaan Edvin Laineen Tuntemattomasta tai Kubrickin Kellopeliappelsiinista. Mutta aivan omaa luokkaansa kotimaisissa äänikirjoissa on edelleenkin Hotakaisen Finnhits-kokoelmasta tehty jukebox-tyyppinen tallenne, joka taitaakin jo mennäkin dramatisaation puolelle. Silti sen toivoisi saavan laajempaa huomiota kuin mr Hotakaisen autokansalle litteroima öhähtelymuistelma - joka on sekin tietysti pitänyt sovittaa äänikirjaksi.

City of Lies ja Quillifer (fantasiaromaanit)

Tämä on se GoT:n trendittämän fantasian kääntöpuoli, että kirjallisuutena julkaistaan tv-sarjaksi tarkoitettua fantasiatarinaa, kuten Sam Hawken matalafantsua edustava City of Lies (2018). Yksiin kansiin on ahdettu vähintään trilogian verran tekstiä, amerikkalaistyyppisenä pokkarina (trade paperback) viisijapuolisataa tiheään painettua sivua. Suurin osa kirjasta on jutustelua ja dekkarijuonen ympärille punottua tutkiskelua, kunnes kukin luku sitten päättyy taas seuraavaan ulkopuolelta tulevaan dramaattiseen tapahtumaan, jotta myrkytysmysteerin selvittämisessä olisi jokin pakottava jännitys. Tarina sijoittuu roomalaistyyppiseen suureen kaupunkiin, jota ympäristön maalaiset on organisoitu yllättäen piirittämään armeijana. Kuka landepaukut on agitoinut ja miksi, sitä kirjan sisaruspari yrittää selvittää samalla kun tutkii isäntänsä myrkytystä. Eikä kerronassa ole sinänsä mitään vikaa. "Agatha Christie channeled through Robin Hobb", ylistää Guardian, missä on puolet totta. Fantasian osalta maailma on yhtä tylsä ja tavanomainen kuin Robin Hobbilla ja kerronta yhtä sentimentaalisen jaarittelevaa. Mutta Hobbiakin voin lukea ennemmin (jos joku siitä maksaisi) kuin tätä. Lisäksi, Agatha Christien kaltaista tarkkuutta ja genrekunnioitusta Hawken kirjassa ei ole alkuunkaan, joten kehuviite vanhahtavaan dekkariin perustunee myrkkyjen etualaisuuteen tarinamaailmassa. Se mikä eniten rassaa Hawken kirjassa on kuitenkin se, että fantasian mahdollisuuksia käytetään aivan liian löysästi ja väkinäisesti. Joskus huonon fantasiaproosan väistämiseksi riittäisi sen tietäminen ennalta, millaista nimistöä kirjailija käyttää: kuinka hyvä korva hänellä on fantsun ylätyylille ja perinteelle. Tätä kriteeriä Hawke ei täytä alkuunkaan, koska omaperäiset väännökset eivät kerrassaan istu toisiinsa.

Ihan YA-osastolta City of Lies ei tunnu, tuskin siinä alalajissa voi menestyä näin tapahtumiltaan köyhällä tarinalla. Jos sentään rohkenee lokeroida Hawken siihen mediamössöön mitä Australia maailmalle tuottaa, niin tästähän voi todeta kuin leffasta tai tv-sarjasta ikään että tuotannolliset arvot näkyvät teoksessa enemmän kuin taiteelliset. Luin kirjaa välillä hyppien tylsiä keskusteluja, välillä keskittyen dekkarijuonen käänteisiin ja piiritystaisteluihin. Tuo kyllä unen.



Toinen yöpöydällä pitkään jumittaneista fantasiakirjoista oli Walter Jon Williamsin Quillifer (2017). Sekin on erittäin sujuvasti etenevää proosaa periaatteessa ja minäkertojan nokkela itsetietoisuus pitää lukijan hereillä aivan eri lailla kuin Hawken teoksessa. Mutta ongelma on ihan sama kuin edellä: fantasian osuus on aivan olematon. Lisäksi kirjan kertojaego on juuri sillä tavoin sivistynyt ja oppinut, että hänen kehityskertomuksensa seikkailujen sankariksi ei herätä odotuksia: veijaritarinan ainekset ovat kun einekset, liian tutusti ja helposti ironialla maustetut. Williamsin päähenkilöä näkyy verratun (Scott Lynchin) Locke Lamoraan ja tässä tapauksessa ostan rinnastuksen: aivan yhtä väkinäisen humoristista, yhtä turhauttavia sivuhenkilöitä, yhtä päälleliimattua romantiikkaa. Niinpä Quillifer jäi kesken jossain puolivälin tienoilla. Joudun valittaen toteamaan, että spefi-proosan suurelta veteraanilta, mr. Williamsilta tuskin tulen koskaan lukemaan mitään muutakaan tähän täydellisesti kompastuttuani.

Sekä City of Lies että Quillifer menevät myyntiin nettitorille.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Viikko ruoassa ja rahassa (1.-7.4.)

Galaktisen i/o-viikon kunniaksi pidin viikon verran kirjaa siitä mihin input (kalorit) ja output (eurot) kuluvat omalta osalta. Tällainen on siis 55-vuotiaan freelance-kirjoittajan viikko (1.-7. huhtikuuta) ruoassa ja rahassa mitattuna:


MA 1.4.

Aamiainen 7:ltä: 2 paahtoleipää, paistettu kananmuna puolikkaina päällä, 2 dl appelsiinimehua ja 4 dl kahvia, jossa kolmannes maitoa.
Lounas jumpasta tullessa: Gopalin puhvetti, 11.50e. Klo 11 Gopalissa ei ole vielä juppivegaaneja ja saa rauhassa lukea viikonlopunkin Aamulehdet.
Kotiin tultua välipalaksi madeirasuklaakeksi (27g).
Päivällinen 17:30: Saaran tekemää kalakeittoa 2 lautasellista ja jälkiruoaksi 4senttinen siivu viineripitkoa. Illalliseksi 20:15 lautasellinen keittoa.

TI 2.4.
Aamiainen 7:lta: 2 paahtoleipää, kaksi siivua paistettua pekonia ja paistettu kananmuna puolikkaina päällä, 2 dl appelsiinimehua ja 4 dl kahvia, jossa kolmannes maitoa. Jälkipalaksi madeirasuklaakeksi (27g).
Lounas 13:lta: Lautasellinen kalakeittoa, 2 dl olutta, paahtoleipäviipale.
Kaupasta ostettu: pieni paahtoleipä, kurkkua, kalapuikkoja, luonnonkalapihvejä, n. 7e.
Päivällinen 15.30: 2 kalapihviä ja perunamuussia, jälkiruoaksi pähkinöitä ja rusinoita. Elokuviin 17.30, pääsyliput alessa 15e mutta maksan 20e sarjalipuilla, koska pvm menossa umpeen. Sattumalta on Riistokinon 20v-synttärit joten S ostaa meille lasilliset kuohuviiniä. Valitettavasti deittielokuvamme on tylsä ja mitätön. Kotona ollaan vasta 20.30, illalliseksi lämmitetään lapselle pikkupitsoja, itse syön 2 pienempää kalapihviä.

KE 3.4.
Aamiainen 8:lta: 2 paahtoleipää, kaksi siivua paistettua pekonia ja paistettu kananmuna puolikkaina päällä, 2 dl appelsiinimehua ja 4 dl kahvia, jossa kolmannes maitoa.
Lounas 13:lta: PikkuPandan puhvetti, 2 x 11.5e. Yleensä käymme PP:ssa tiistaisin, nyt poikkeus.
Kaupasta: banaanit, sipuli, wokkivihannekset, täysjyyvänuudelit, jokurtti, appelsiinimehu, tofu, yht. 8.3e. Välipalana 2 dl olutta.
Päivällinen: 17:30 kaupan tuotteista teen wokkimössöä. Leffavisassa saa 1 ilmaisen keppanan kisanpitäjän roolissa, 1 ostan (5e) itse.
Illallinen: 20:30 lautasellinen wokkimössöä.

TO 4.4.
Aamiainen 8:lta: vähän jokurttia, 1 ruisleipä, päällä viikonlopulta unohtunut burgerpihvi. 2 dl mehua jne.
Kirjastolta pyöräillessä kaupasta kanafilettä, kastikejauhoa ja tomaattimurskaa: 7e.
Lounas 14:lta: Kaupan aineksista kanakastike + kokojyväpastaa; tähän lapsikin suostuu. Välipalaksi klo 18 viikonlopulta jääneet 3 pikkupitsaa ja 2 karjalanpiirakkaa. Jälkiruoaksi pari siivua vaniljajäätelöä ja sormenmitta konjakkia.
Illallinen: Klo 20 lautasellinen kanaa ja pastaa. Lapsi tuo subbarin suklaakeksin.

PE 5.4.
Aamiainen 7:lta: 2 ruisleipää, päällä juustoa, kurkkua ja makkaraa, 2 dl mehua jne.
Lounas 11.30: silakkaa ja perunoita, 5.5e. Käyn joskus yliopistolla syömässä vaihtelunkin vuoksi,ja perjantaisin on hiljaista kun akateeminen työväki viettää neljäpäiväistä viikonloppua; yliopisto on paikka jossa gardeniat vartioivat kaktuksia ja tunnelma sen mukainen.
Päivällinen: klo 16, S teki spagettia ja tonnikalakastiketta.
Iltapala: klo 21, ruisleipäviipale jne, loput saunaoluesta.

LA 6.4.
Aamiainen 8:lta:  2 ruisleipää juustolla ja makkaralla, 2 dl mehua jne.
Välipala: 10: eilistä spagettia ja tonnikalakastiketta.
Pyöräillessä Lidlistä raakaeineksiä viikonlopulle ja tulevan viikon alulle: loimulohta, turskapuikkoja, turskafilettä, rahkapurkki, Fman-pastilleja x2, tuorepastaa, juustotikkuja, PaleAle x2: 24.5e.
Lounas 13:lta: toissapäivän pastaa ja savulohta. Välipalana iso A-olut.
Päivällinen 18:lta: jääkaapin jämiä, kebablastuja, peruna, kalapaloja. Jälkiruokana rahkaa ja konjakkia. Elokuvissa sarjalipulla.
Iltapala: ruisleivän pala jne.

SU 7.4.
Aamiainen 8.30:  2 ruisleipää juustolla ja makkaralla, 2 dl mehua jne.
Lounas 11:lta: toissapäivän spagettia, savulohta. Kaupasta 2 lihapasteijaa ennen leffateatteria + siideri leffaa katsellessa, ehkä 3.5e. Leffa sarjalipulla.
Päivällinen 15.30, kotimatkalla intialaista kanaa, 11.5 e. Sen jälkeen on kylläinen koko illan.
Lapsen ja vaimon tultua telkan ääressä iso A-olut ja viipale salmiakkitoffeeta.
Viikko loppuu.



Jokainen viikko on vähän erilainen riippuen vieraista. Nytkin meillä oli kalakukkoa ja lohta isoäidin jäljiltä sekä karkkeja sunnuntain lautapelaajien jäljiltä. Alkoholiakin juomme hyvin vaihtelevasti, 5-10 a-annosta / aikuinen / viikko (arvioni mukaan) riippuen erityistapahtumista.

Alkoholin (ja leffalipun) hinta on se mikä tuo eniten suhteellisuudentajua /-tajuttomuutta: tuoppi hyvää olutta maksaa kympin Artturissakin, mutta samalla hinnalla saisi minkä tahansa hyvän kirjan tai devarin verkkokaupasta. Outputiin vaikuttavatkin eniten (omalta osaltani) satunnaiset kirjaostokset netissä. Rikoin jo uudenvuodenlupauksen boikotoida Amazonia: tilasin ensin 1.5 kg pähkinöitä ja pari kirjaa, sitten kolme näkemätöntä romanssiklassikkoa. Myös lupaus olla ostamatta uusia lautapelejä rikkoutui periaatteellisesti: tilasin bgg:n marketilta käytetyn pelin.

Rahallista inputia ei tällä viikolla tullut mistään, mutta ensi viikon työstä tulee: huhtikuun kaikki ansiot perustuvat 4 opetustuntiin (28e/tunti) työviksessä eli verot poislukien n. 100 euron kk-palkalla tässä elellään. Seuraavan kerran 'pidempijaksoista työansiota' on luvassa marrasjoulukuussa, n. 600e / kk. Tälle yhteiskunnalle olen FT-koulutuksella samanlaista ongelmajätettä kuin muutkin "syrjäytyneet". Odotan eläkettä kuin niskalaukausta.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Puutarhajuhlat (elokuva)

Agnès Jaoui bilettää ohjauksensa pääosassa.
Muutos ranskalaisten komedioiden genretietoisuudessa ja lajityypin moninaistumisessa on varsin tuore, 2010-luvun ilmiö. Vähitellen rom-comista on tullut niin vahva lajityyppi myös Ranskassa, että siihen voidaan yhdistää amerikkalaisen esikuvan mukaisesti perhe-elämän kepeää kritiikkiä. Perherauhan särkymisestä lähtevä rom-com sekoittaa tuttuja valtasuhteita ja käsittelee rinnastuksin perheen perustamisen motiiveja: miten omaehtoisista syistä ihmiset valitsevat puolisonsa ja miten itsekkäistä syistä he hankkivat lapsia. "Perheen pysyvä epäjärjestys" on aihe, jota ovat käsitelleet jopa draamaa painottavat laatuohjaajat, kuten François Ozon, Cédric Klapisch ja Dominich Moll. 

Draamakomediana markkinoitu, Agnès Jaouin ohjaama "Puutarhajuhat" (2018) on rom-comia turvallisimmillaan: tyypittelyille perustuvaa kritiikkiä parisuhteiden odotuksia, uusrikkaita ja perherooleja kohtaan. Elokuvassa ei ole kerrassaan mitään uutta ja omaperäistä, mutta näyttelijät ovat kaikki freesejä kasvoja ja kaikki tekevät karikatyyrinsä liioittelematta. Edes kaksituntisena elokuva ei tunnu liian pitkältä, sillä juhlissa tapahtuvat kohtaamiset on leikattu erittäin lyhyiksi eikä niiden vitsikkyyttä kärjistetä liiaksi. Kun sitten juhlat ovat päätöksessä, ei syntyneitä uusia suhteita jäädä käsittelemänä yhtään sen pidemmälle.

Satuin katsomaan saman päivän aamuna Claude Sautet'n myöhäisohjauksen "Nelly ja herra Arnaud" (1995) ja kaikessa elottomuudessaan ja kuivakkuudessaankin se oli kiinnostavampi romanssina kuin "Puutarhajuhlat". Sitä tiettyä vähäeleisyyden eleganssia kai ranskalaisesta romanssista edelleen hakee, olipa miten komedialla kevennettyä tahansa. 

"Puutarhajuhlat" on kaikkiaan niin tyypillinen kahden tähden draamakomedia, että vastaavan löytäisi helposti mistä tahansa eurooppalaisesta maasta. Ranskalaisuuden lisäarvo juhlille ei tule tällä kertaa henkevistä keskusteluista, ei edes ruokapöydän kattauksesta tai vähäpukeisista nymfeteistä, sillä juhlaväen päähenkilöt ovat myöhäisessä keski-iässä kolmatta kierrostaan odottavia naisia ja miehiä. Satiiriset piikit "Puutarhajuhlissa" ovat saaneet jostain syystä kritiikiltä eniten huomiota, mutta ne ovat kyllä kepeää ainesta nekin. Elokuvan prologissa nähtävä isäntä aseen kanssa luo ainoan jännitteen tuleville tapahtumille, muttei siitäkään mitään uskalla kehitellä.

Saman ohjaajan nuoruuskuvaus "Huomaa minut" (2004) huomattiin aikoinaan ainutkertaisen tarkkasilmäisenä luonnekuvauksena. Pidin siitä itsekin. "Puutarhajuhlat" on sen rehtiin melankolisuuteen verrattuna silkkaa siideriä. Ilmeisesti nykypäivän ranskalaiseen naiselokuvaan riittää se, että ohjaaja pääsee bilettämään oman filminsä pääosassa. Tämäkö sitten on sen toisen Agnèksen jättämä perintö ranskalaiselle elokuvataiteelle?

Talven pimeimpään aikaan "Puutarhajuhlat" varmaan toimii devarilta hyvässä viiniseurassa, mutta teatterilevityksessä se on vähintäänkin turha mihin aikaan tai missä seurassa tahansa.



lauantai 6. huhtikuuta 2019

Us (kauhuelokuva)

"Us" (2019) on novellin mittaiseen tarinaan perustuva kauhufilmi, joka toimii vain puoliväliin saakka, aivan kuten ohjaajansa, Jordan Peelen esikoisfilmi "Get Out" (2017). Puolivälin jälkeen odotukset väkivallan määrästä korvaavat odotukset henkilödraamasta. Ei ole mitään temaattista perustetta, miksi näppärä allegoria mustan Amerikan alitajunnasta nousevasta kostosta pitää muuttaa kesken kaiken niin raa'aksi ja lapselliseksi apokalyptiaksi, joka viittailee mihin sattuu värikoodeillaan (Quantanamon PUNATUT haalarit, perusihmisyyteen neutraloiva VALKOINEN ambulanssi) ja kuittaa kauhukohtaukset genren kierrätetyimmillä kliseillä.

Amerikkalaisen rasismin alitajunta Quantanamon orjahaalareissa
Jos piti "Get Out" -filmistä, on verraten mahdollista, että "Us" tympii jo väkivallan graafisuudella.

Uutta ja erikoista on se, että pääosassa esiintyy ylemmän keskiluokan afroamerikkalainen perhe. En muista eläessäni nähneeni moista amerikkalaisessa elokuvassa, poislukien mustalle kohdeyleisölle suunnatut ja mustilla tähdillä tehdyt romcomit. Rakenteellisen rasismin kommentaarina "Us"-filmistä voi löytää paljonkin yksittäisiin ideoihin ja kuviin tiivistyviä vertauskuvia, eikä ole sattumaa sekään että filmin tyhmintä valkoihoista esittää Elisabeth Moss, tuo valkoisen feminismin marttyyri tv-sarjassa "Handmaiden". Haa haa. Afroamerikkalaisten stereotypioiden murtamiseen riittää puolestaan se, että perheen jyhkeä isähahmo osoittautuukin nössöksi verrattuna taistelutahtoiseen äitiin. Muut etniset ryhmät (kuin mustavalko) onkin sitten suljettu kategorisesti pois kerronnasta. Se siitä kriittisyyden asteesta.

Amerikan kääntöpuolen tarinana (Us = US objektina) elokuvan viimeinen kliimaksi yllättää kertaalleen, eikä haittaa yhtään miten hupsuksi tarina yltyy apokalyptiana. Symbolit loikkivat ympäriinsä vapaana, loikkikoon. Mutta samalla tavoin näkökulmansa radikaaliudesta tämä leffa tekijöineen silti irtisanoutuu kuin kymmenet zombileffat, joiden allegorinen potentiaali pelottaa ja kiihottaa luojiaan.

Katsoin "Us" lauantai-iltana ison salin popcorn-helvetissä, jossa teinit kirkuvat ja pelkäävät oksentavansa gore-kohdissa. Ja sille yleisöllehän tämä filmi onkin tehty. Sääli vaan että kaikki muu spefi, niin fantasia kuin scifikin, on vieläkin köyhemmin ideoitua ja kliseisempää kuin nykypäivän kauhutrendillä tienaavat genretuotannot. Siksi "Us" voi olla tutustumisen arvoinen edes devarilla. Vaikka et olisi pitänyt "Purgen" kaltaisesta kauhudystopiasta, tässä elokuvassa on monia tarkemmin ajateltuja viittauksia niihin väkivaltarakenteisiin, joita ei ole kauhufilmissä taidettu käyttää sitten "Elävien kuolleiden yön" (1968).



tiistai 2. huhtikuuta 2019

Kaikki tietävät (filmitekele)

Kaikki tietävät on elokuva josta ilmeisesti kukaan ei tiedä, miten tylsä ja mitäänsanomaton tekele on kyseessä. Jotenkin tämä tv-sarjaksi tarkoitettu espanjalainen melodraama on kumminkin tungettu kansainväliseen levitykseen ja saatu kriitikotkin valehtelemaan, että laatuohjaajan nimi filmin yhteydessä tekisi siitä oikean elokuvan. Vaan ei se tee. Kaikki tietävät (2018) on poikkeuksellisen jaaritteleva ja pitkäveteinen niin käsikirjoitukseltaan kuin kuvaukseltaan. Kaksi tuntia ja 13 minuuttia katsomon kuolettamista!

Näin löysää epäelokuvaa en ole nähnyt kuin espanjalaisissa 'suoraan devarille' -tuotannoissa, missä tuijotellaan ja jurotetaan kuin suomalaisessa saunassa. Rikosmysteeri, teinitytön kidnappaus, on tekosyy juonen tapaiselle. Käytännössä henkilöt toistelevat samoja kysymyksiä siitä, kuka tiesi mitäkin ja miksi ei kertonut tietojaan kolmannelle osapuolelle. Kaksi tuntia puhuvia päitä, ja rikoksen ratkaisu huitaistaan pois vartissa.

Luin juuri äsken muistutuksen, että elokuvakerronnan perusta on siinä, kuinka jokaisessa kohtauksessa tunnesisältö muuttuu. Tv-kerronnassa taas pidätellään katsojaa samassa tunnetilassa läpi jakson ja jaksosta toiseen. Tätä jälkimmäistä edustaa ohjaaja Asghar Farhadin mahalasku, jossa ei ole muuta samaa edeltäviin filmeihinsä (esim. The Salesman, 2016) verrattuna kuin aviopareja piinaava kysymys tunteeko kumppaninsa sittenkään perinpohjin. Farhadin motiiveja tällaisen tv-melodraaman ohjaamiseen on vaikea käsittää muutoin kuin taidekrediittien kotiuttamisena dollareiksi. Tai ehkä se vaan on kivempi ohjata kuumia espanjattaria kuin hijabeihin pussitettuja perheenäitejä?

Pariskunta Cruz & Bardem tulvehtivat kyyneliä pääosissa. Ei se paskaa paremmaksi tee. Mutta oikeaa elokuvaa odottavan katsojan vähä vähältä vihaisemmaksi. Että vielä maksoin rahaakin tällaisen kanssa jumittamisesta, jotta vanhenevat sarjaliput saisi käytetyiksi!

Guardian antoi tälle neljä tähteä, koska iranilaisten ohjaajien elokuvat ovat Omaa Luokkaansa vaikka ne tehtäisiin millaisilla turistiministeriön tuotantoehdoilla.
Ehkä on aika dumpata Guardian samaan tuubiin kuin taidefilmien lehtikriitikot.

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Teatteri kirjallisuutena, kirjallisuus teatterina


Niin se sitten päättyi taas kuin huomaamatta, Juhlakattaus-teatteriprojekti. Olo on tyhjän päällä ja voimaton, kun ei ole mitä iltaisin odottaa. Oikeastaanhan näyttelijöiden pitäisi maksaa ohjaajalle siitä, että joku pitää heidät niin varpaisillaan teatteritaiteen kanssa, ihan kuten maksetaan jumppaohjaajallekin.

Vasta jälkikäteen tulin ajatelleeksi sitäkin, että teatteritaiteen haastavimmat puolet ovat niitä, jotka eivät ole lainkaan minulle sopivia näyttämöllä, mutta joista pidän eniten teatteria seuratessa - ja oikeastaan myös kirjallisuutta lukiessa. Tarkoitan epäsuoraa puhuttelua.

En ole ihan varma, kuinka pitkälle rinnastusta voi venyttää, mutta muistelisin lukeneeni, että epäsuora puhuttelu näyttämöllä on antanut kaunokirjallisuudelle malliin ns. vapaaseen epäsuoraan esitykseen (tai Free Indirect Speech). Kirjallisena kerrontakeinona se on varmastikin väistämätön kehitysvaihe sanataiteelle, mutta ironisena aseena sille on täytynyt olla jotain merkittäviä malleja, jotka sitten 1800-luvun prosaistit kokivat välittömästi omakseen. Näin voisikin vetää johtopäätöksen, että teatteri on oikeastaan parasta kertomakirjallisuutta, mitä voi kokea autenttisesti yhä uudestaan saman tekstin pohjalta, ilta ilta jälkeen.

Epäsuoran puhumisen asteet vaativat kuitenkin näyttämöllä tavattomasti kokemusta, kuinka paljon sivuun (ja millä tavoin sivuun) oletetusta puhekumppanista roolihahmo puhuu. Perusesimerkki on se, että näyttelijä puhuu yleisölle, vaikka repliikki on selvästi tarkoitettu yhdelle tai useammalle hahmolle kohtauksen sisällä. Tästä löytyy sävyeroja runsaasti, kun seuraa taitavan näyttelijän työskentelyä. Greimasin ja Salosaaren mutkikkaat aktanttimallit näyttelemisen selittämiseksi ovat vain pintaraapaisu siihen sävyjen semiotiikkaan, millä näyttelijät oikeasti toimivat. Itselleni on ihan mahdotonta esittää edes metodisesti mitään sellaista tuntemusta, mitä en itse koe, saati olla tietoinen minkä verran puhun ohi hahmoni tunteisiin liittyvistä ihmisistä. Raivoaminen ja hermostunut naureskelu sujuvat kyllä luonnostaan, koska ne eivät edellytä muuta kuin volyymiä.

Tunnustan, että Juhlakattaus-näytelmää sivulta seuratessa en kuitenkaan jaksanut keskittyä tovereiden työhön näyttämöllä, kuten muut tekivät. Enimmäkseen istuin lukemassa pädiltä kirjoja ja odottamassa oman osuuden alkamista tai näytelmän loppumista. Yleisön tyrskähdykset kuitenkin herättivät säännöllisesti, koska oli oppinut tietämään, missä kohtaa pienoisnäytelmiä yleisö yleensä reagoi. Joskus yleisö ei osannut nauraa lainkaan oikeissa kohdissa, mutta saattoikin pitää tavattomasti Samin ja Juhon esittämistä ärtyisistä mieshahmoista ja niiden kiroilemisesta.

Se on ollut yhtä ärsyttävää ja hämmästyttävää kokea isossakin teatteritilassa. Miksi kiroilevat hahmot niin erityisesti huvittavat suomalaisia? Onko se jonkinlainen suvaittu helpotus näyttelijätaiteen vaatimasta tarkkaavaisuudesta? Ainakin Samin ja Juhon esittämät miehet olivat juuri sellaisia, jotka ovat uskottavan ristiriitaisia, epävarmoja ja myötäelettäviä, ja siten kiusallisen tuttuja.

Ja kaikkein varmitenhan yleisö nauroi sille kohtaukselle, jossa Juhon esittämä terapeutti sanoo koululaiselle "Sittenhän sulla on kaikki hyvä vielä edessä." Se oli niin täydesti tunnistettavaa tragikoomisuudessaan. Eikä voisi tämän maailman lohduttomuutta ja näyttelijätaiteen osuvuutta paremmin tiivistää: terapiapuhe edustaa kanonisoitua ohipuhumista.


Kirjailijoiden keskinäistä teatraalisuutta...?

Viime viikonloppuna päättyi sitten toinen pitkään valmisteltu projekti, Pirkkalaiskirjailijoiden organisoimat Talvipäivät. Tapahtuma oli suunnattu kirjailijayhdistysten verkostolle, mutta samalla siihen tuli sisällyttää yleisötilaisuuksia. Joku vielä ehdotti (se olin minä), että pidetään samassa yhteydessä myös oman järjestömme 75-vuotisjuhlat. Tämä kaikki toteutui, minkä hintana talkootyön määrä oli kyllä melkoinen.

Yleensä en pidä pönötysjuhlista, mutta oikeastaan ne pönöttämistä edeltävät hetket olivat kiinnostavimmat osat viikonloppua. Ilmassa on jotain menneiden aikojen kirjallisuuden arvokkuudesta, kun ihmiset tunnustavat yhdessä työnsä julkisen vähäpätöisyyden ja sisäisen arvokkuuden. Ihan kuin kirjallisuus oliskin parasta teatteria, mitä taiteista on jäljellä. Olen samaa mieltä kuin S, joka totesi että oikeastaan parasta koko viikonlopussa oli se varttitunti, missä kiskaisimme oluet baarissa muutamien tuttujen ja tuntemattomienkin kirjailijoiden kanssa.

Samalla tavoin, samoista syistä pidin kovasti niistä muutamista tuokioista, jotka sai istua hotellin kabinetissa kaljoittelemassa kriitikkokollegoiden kanssa. Aivan kuin olisi istunut koko suomalaisen Kylttyyrin takanäyttämöllä jakaen keskenämme tietoisuuden kriitikontyön julkisesta vähäpätöisyydestä ja sisäisestä arvokkuudesta. Epäsuoran puhuttelun taidetta sekin, ja koska surkeimmin palkattua, niin varmasti myös henkistävintä.


maanantai 25. maaliskuuta 2019

Eeva Turunen: Neiti U muistelee (romaani)

Kuvittelin Henriikka Tavin romaanin, Tellervon olevan jotakuinkin täydellinen romanssi alalajissaan, mutta sitten sain luettavaksi Eeva Turusen esikoisteoksen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2018). Siinä missä Tavi on suorastaan ylinokkela genrepitoisessa ironiassaan, rakentaa Turunen ihmissuhdekuvaukset aivan uudelta perustalta.  Tunne-elämä loistaa Turusella keskeisenä aiheena, mutta proosallisen näkökulmatekniikan ironia piilee siinä, ettei  tunteita kuvata sellaisinaan, vaan ystävät ja rakkaat ovat kuin hiertäviä sisustusratkaisuja. Se on huomispäivän kirjallisuutta jos mikä. Vieläkin mutkikkaampaa kuin Tavilla, kyllä, ja monin paikoin viimeistelemätöntä ajatukseltaan, kyllä, mutta osoittaa suuntaa miten hipsteriproosa voisi pelastaa novellistiikan.

Turusen kirjassa on seitsemän henkilönovellia, joissa kellään henkilöistä ei ole muuta erottavaa nimeä kuin "neiti U" tai A ja B, tai lempinimi Skarabee. Kirjan aloittaa novelli joka on lähimpänä perinteistä juoninovellia ja sen päättää novelli joka on vapaamuotoisin, nimeltään "Nimetön (napakelkka), sekatekniikka, 96 x 72 cm, yksityiskokoelma". Lievetekstin mukaisesti kirja koostuu "lyhytproosasta", mikä on lukijan suuntaan neutraali tapa osoittaa, ettei luvassa ole novelleja vaan jotain monimuotoisempaa jota voisi sanoa myös runoproosaksi tai lyyriseksi proosaksi. Nämä kaikki luonnehdinnat jäävät kuitenkin kauaksi siitä miten huolella rakennettuja kirjan tekstit ovat.

Sain Eeva Turusen haastateltavakseni viikonlopun Roosalupilla (Vihtorin kirjamessuilla), missä huomasin, miten vaikea oli esittää oikeita kysymyksiä tällaisesta omia rakennusperiaatteitaan teksti tekstiltä etsiskelevästä proosasta. Yle:n haastatteluvideolta näkemäni perusteella tiesin, ettei kirjailija kokenut mukavaksi kysymyksiä tyylilajista tai arkkitehtitaustansa osuudesta rakennusperiaatteelle.

Ylen haastattelussa Turunen puhui siitä, että häntä kiinnostaa ihmisten kohtaamisen hankaluus. Kirjaa lukiessa kiinnitin itse huomion siihen, että kertomusten henkilöille muistot ja makumieltymykset ovat tärkeämpiä kuin käsillä olevat kokemukset. Yhtäaikainen kokemus on oikeastaan vain tilaisuus vertailla erilaisia makumieltymyksiä; henkilöt ovat siis eräänlaisia superhipstereitä (ja jos tästä kirjasta ei tule hipstereiden raamattua niin ei sitten mistään). Kuitenkin Turusen kertomuksissa näkökulmahahmot ovat niin empaattisia muiden luonteille kuin mitä voi psykologisen realismin puitteissa toivoa: rakastuneita, vihaisia, mustasukkaisia, kateellisia tilanteesta toiseen.

Turunen käsittelee paljon yksittäisiä pieniä tilanteita, 'mikrotapahtumia', ja niiden toistumisen merkittävyyttä. Päällisin puolin novellit etenevät dialogien varassa, mutta kohtaamisia on tiivistetty käsitteellisesti, etenkin Skarabee-novellissa valokuviksi. Käsitteellistäminen ja tiivistäminen näkyy tekstissä sekä uudissanoina että runojen tapaisena elliptisyytenä, mutta myös tietynlaisena ihmiset esineisiin samaistavana asenteena:

"Laatupariskunnan laatunaisella on poninhäntä keskimääräisellä korkeudella takaraivon siinä kohdassa, joka onnekkaimmilla on muotoutunut hieman ulkonevaksi. Naisella on invalidisoivalla tavalla kokovalkoiset vaatteet ja helmipainotteinen korukokonaisuus." (s. 27)

Tästä se tulee se huomispäivän proosan vaikutelma: Henkilöt eivät siis ole pelkästään hankalia, vaan enimmäkseen ärsyttäviä toistensa katseelle. Kun perinteiset identiteetin sidokset ovat menettäneet merkityksensä (sukupuoli, seksuaalisuus, uskonto, etnisyys, jne), niin  makumieltymykset tulevat hallitsevampaan asemaan, samalla kun makumieltymykset ovat jonkinlaisia (ironisiakin?) viitteitä perinteisiin identiteettikategorioihin. Kohtaamisen vaikeus ei siis johtuisikaan henkilöiden luonteesta, vaan siitä että havaitsijan näkökulmasta havaitut eivät ymmärrä tiloja ja tilanteita, joihin he osallistuvat.


Samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato on viimein julkaissut kuukausia sitten kirjoittamani arvostelut Tellervosta ja Kapitalismi nykykirjallisuudessa -antologiasta.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Yöpöydän spefiä (romaanit)

Yöpöydällä spefi-romaanit etenevät hyvin hitaasti, vaikka siellä niiden laadulle on vähäisemmät vaatimukset kuin sohvalla lukiessa. Helmi-maaliskuussa lueksitut teokset olivat eri tasoisia pettymyksiä toisensa perään. Kaipa ne pitää kirjata julki, varoitukseksi muille.

Australista ei ole oikein käsitystä, tuleeko sieltä muuta spefiksi kelpaavaa kuin YA-tauhkaa. Daniel O'Malleyn esikoisromaani The Rook (2012) ei nostanut odotuksia. Ostin kirjan, koska sitä ainakin mr Halme kehui taannoisessa swecon-paneelissa, mutta jätin kesken jossain sadan sivun paikkeilla. Supervoimilla operoivien agenttien erikoisosasto osana brittiläistä virkakoneistoa on kuvattu niin leffakässärin ehdoilla, että se supersankaritarinan olennaisin tyylikeino eli huumori on alisteinen tälle erittäin kliseiselle karakterisoinnille byrokratiaa noudattavista superhemmoista. Ikäänkuin MIB brittiläisittäin. Tarina alkaa muistinsa menettäneestä supersankarittaresta, joka joutuu opettelemaan elämänsä outoudet itselleen laatimistaan kirjeistä ja selvittämään samalla murhaajansa henkilöllisyyttä, mutta noir-elementin käytössä ei ole mitään omaperäistä, eikä aikuismaista. YA-mössöksi The Rook ei ole keskinkertaisinta vakoojaspefiä, mutta täysin turhaa sen lukeminen on.

Tristan Palmgrenin esikoinen Quietus (2018) on puolestaan kauaksi hörhöilyn puolelle innoittunut tieteisfantasia multiversumista, jossa amalgaameiksi kutsutut superälyt ohjailevat ihmisten asuttamia maailmoja eri "tasoilla" kosmosta. Miksi kaikki olennot ovat ihmismäisiä ja miten nämä maailmat sijoittuvat toisiinsa nähden aikajatkumossa, sitä kirjassa ei selitetä. Romaanin kiinnekohtana on 1300-luvun Eurooppa, jossa rutto hävittää sivilisaation perustaa, ja tämän katastrofin tutkiminen vetää puoleensa amalgaamit ja heidän pelinappuloinaan toimivan "antropologitiimin". Tämä asetelma ylemmistä voimista hyötyvien hovijuonittelijoiden ja ruttoepidemiaa tarkkailevien kyborgi-ihmisten välillä toimii jännittävästi, mutta viimeinen kolmannes kirjasta irtoaa täysin Maan pinnalta aivan tolkuttomiin kuvauksiin amalgaamejakin ihmeellisemmistä eetteriolennoista. Jos Clarken visiot tähtilapsesta tuntuivat joskus kiusalliselta, niin Palmgren edustaa sitä samaa scifistisen täsmällisyyden esoteerisella hömpällä korvannutta proosaa moninkertaisesti, so. amerikkalaisesti.

Dave Hutchinsonin Eurooppa-trilogia täydentyi Eurooppa-sykliksi neljännellä kirjalla Europe at Dawn (2018), joka on eräänlainen täydentävä selitysosa edeltäville romaaneille. Kaikki outoudet kerrotaan uudelleen uusien hahmojen näkökulmasta, kunnes kirjan päätösluvussa kirjailija selittää muutamassa sivussa kaiken sen, mikä on tähän mennessä jätetty lukijan tulkintojen varaan. Tällainen metainfodumppaus (mitä-kirjoissani-todella-tapahtui) on surkeinta mihin spefi-kirjoittaja voi alentua. Vasta nyt todella tajuaa miten Hutchinson on käyttänyt ilmaisurekisterinsä niukkuuden vahvuudeksi: lyhytjänteiset kuvaukset eurooppalaisten kulttuurikaupunkien hotelleista ja kahviloista eivät muodosta mitään itseään isompaa kokonaisuutta muutoin kuin myyttinä nimeltä Eurooppa. Lukija on halukas näkemään kylmänsodan paranoian rakentaneen valtioiden alle salaisten hallintopiirien verkoston, joka pitää kasassa 2000-luvun balkanisoituvaa karttakuvaa. Mutta sarjansa lopuksi kirjailija sitten päättikin suhtautua lukijoihinsa idiootteina ja selittää, että tällaiset olivat taustalla juonikuviot ilman mitään erityistä juonikkuutta ja ihan ilman harkittua lopputulemaa. Parhaiten siis tekee jos jättää neljännen kirjan lukematta.

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Alderman: Voima (romaani)



Idea on yhtä vanha kuin kirjallisuus itsessään: otetaan tuttu tarina ja kerrotaan se muuttamalla naiset miehiksi ja miehet naisiksi. 
Ideaa on kierrätetty jokaisessa genressä, niin kirjallisuudessa kuin elokuvissa. Eniten huomiota ovat saaneet teokset, joissa ei yritetäkään analysoida miten sukupuolten käytös muuttuu ryhmien sisällä, vaan miten ryhmät näkevät äkkiä toisensa – tai käyvät suoranaiseen sotaan toisiaan vastaan. Toisen aallon feminismiä kärkkäimmillään edustaa norjalaisen Gerd Brantenbergin satiiri Egalian tyttäret (1977), jossa isot vahvat naiset kiusaavat identiteetistään epävarmoja miehiä pakottaen nämä pukeutumaan kalukukkaroihin.
Samanlainen, ärhäkkääkin huomiota herättänyt inversiotarina on Naomi Aldermanin Voima (2016). Kirja suomennettiin nopeasti, mikä onkin välttämätöntä tällaisten teosten kohdalla, jotka ovat kiinnostavampia puolitiehen vievinä ajatusleikkeinä kuin kirjallisina tai poliittisina puheenvuoroina.
Aldermanille satiiriksi kelpaavat enää kerronnan kehykset. Tarina sähköisen ihmevoiman löytävistä naisista on kehyskertomuksen mukaan sellainen, mitä itse asiassa mieskirjailija haluaa kuvitella käsitellessään naisten ylivaltaa miehiin. Näin lukija joutuu pohtimaan, onko väkivallalla fantisointi lähtöisin sukupuolten valtasuhteista vai ovatko kyseiset suhteet tämän fantisoinnin tulosta?
Aldermanin tarinaa naisten vallankumouksesta on verrattu hänen mentorinsa, Margaret Atwoodin romaaniin Orjattaresi (1985). Atwoodin romaaniin perustuva tv-sarja (2017–) on osaltaan herätellyt korniksi ja kuopatuksi uskottua ideaa sukupuolten sodasta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että kehyskertomuksen monitulkintaisuutta luova ratkaisu on sekin Atwoodilta. Lukijalle ei tarjota pelkkää pelottavan päiväuneksinnan mahdollisuutta, vaan myös kysymys siitä, keitä tällainen uneksinta eniten hyödyttää.
Atwoodin ja Aldermanin teokset ovat omasta mielestäni ihmis- ja kollektiivikuvauksina kapeita, voisi sanoa pinnallisen poliittisia. Aldermanilla uskonto palauttaa paikkansa metamediana, kun naisista purkautuva sähköinen viesti riittää tappamaan miehet. Sähköistetyt naiset ovat vertauskuva siitä, miten alistettu ihmisryhmä muuttuu (sähköiseksi) mediakseen ja miten media itsessään toimii luonnonvoimana. Tällainen vertauskuva on omiaan digitaaliselle aikakaudelle, mutta Alderman ei kehittele vertauskuvaa pidemmälle. Lukujen väliin liitetyt, hassuiksi tarkoitetut dokumenttipiirrokset aiempien vuosituhansien sukupuolisähköstä ovat muutoin kärjekkäässä kirjassa suoranainen tyylirike.

Kokonaisuutena Voima on yllättävänkin heikko teos niin kaunokirjallisesti kuin poliittisesti. Sen väkivaltaisuuteen on halukkaissa luennoissa suhtauduttu ensijaisesti ironisena eleenä, mutta näiden luentojen lähtökohtana on kirjailijan sukupuoli ja #metoo-konteksti. Kun esimerkiksi Hesari nimittää (17.2.2019) kirjaa "feministiseksi suurteokseksi", se pyrkii vain saamaan kirjan sensaatiomaineesta osansa välittämättä siitä, miten mutkikas historia feministisellä kaunokirjallisuudella on ironian käyttöön.

Voima-romaanin saama maine osoittaa, että sukupuolittuneen  väkivallan kuvaaminen on nykypäivän romaanille suoranainen edellytys, jotta sitä pidettäisiin genderpoliittisesti huomionarvoisena. Joskus efekti napataan seksuaalisen väkivallan seurauksista, joskus rakenteellisesta vallankäytöstä, mutta - näköjään - ei milloinkaan  rakentavasti.  Voima leikittelee absoluuttisen vallan kuvitelmalla uskaltamatta kuitenkaan viedä sitä samaan loogiseen johtopäätökseen kuin ydinsotatarinat.


Pidempi ja kontekstoidumpi versio tästä arviosta ilmestyy Kulttuurivihkoissa kolumnina (2/2019)

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Karamazovin veljekset (näytelmä)

Mistä en teatterissa pidä: En pidä mikrofonien ja videotaustojen käytöstä. Enkä pidä metateatterista jossa näyttelijät kommentoivat käsillä olevaa esitystä. Enkä pidä sävyrekisterien korvaamisesta huutamisen eri asteilla. Enkä pidä laitosteatterin edellyttämästä laajasta ensemblesta. Enkä pidä tarinallisuutta väheksyvästä post-dramaturgiasta. Enkä pidä Hannu-Pekka Björkmanista.

Kansallisteatterin "Karamazovin veljekset" -näytelmässä on tätä kaikkea.
Ja tiesin sen jo ennalta.

Silti varasin siihen lipun, ostin oikein hotelliyönkin jotta ei tarvitsisi väsyneenä miettiä junavuoroja vaan saisi omistautua teatteri-illalle. Kaikki tämä Samuli Reunasen tähden. Olin nähnyt hänen Tsehov-ohjauksensa Vanja-enosta vuosi sitten ja ajatellut että tuollaisen vahvan näkemyksen varassa voin katsoa minkä tahansa klassikon sovittamisen.

Enää en ajattele. Reunasen Kansallisteatteriin ohjaama "Karamazovin veljekset" on kamala ja tylsä sekamelska. Juuri sitä, mitä opin Kansalliselta odottamaan Helsingissä asuessa. Yleensä sitä sekamelskaa näki erityisesti isolla lavalla ja joskus harvoin sitten Villensaunan näyttämöllä todellisia helmiä. Mutta näköjään Pienelle näyttämölle saadaan tungettua yhtä tolkuton kattaus laitosteatteria kuin isolle näyttämölle: 11 näyttelijää eikä mitään sanottavaa.

Ja montakos niitä veljeksiä olikaan?
Reunasen jäljiltä "Karamazovin veljekset" on niin kuin potpuri klassikkoromaanin valittuja paloja. Ensimmäisen näytöksen pitää kasassa Hannu-Pekka Björkmanin energia ilveilijänä, mistä loppujen lopuksi pidin eniten tässä esityksessä, vaikka yleensä kammoan kaikkea mihin tuo ällistyttävän kapearekisterinen näyttelijä tunkee sitä yhtä ja samaa hymyilevän sadistin rooliaan tekemään.

Toisen näytöksen pitää kasassa murhajuoni, onhan  kysymys syyllisyydestä keskeisin aihe kirjassa ja siten myös näytelmässä. Murhajuonesta ei kuitenkaan käytetä paljoakaan draaman rakentamiseen, ja miten voisikaan kun 11 näyttelijälle pitää keksiä tekemistä. Näyttämökuva on täynnä tavaraa eikä puhuttelun tai liikkeen suunnilla ole muuta väliä kuin että yleisö täytyy välillä herätellä osallistuttamalla sitä "mihin uskot" -gallupilla.

Ainoa sidos 1. ja 2. näytöksen välillä on Seela Sellan esittämä pyhä vanhus, joka käy näyttämön etualalla lausumassa aforismeja anteeksiannosta linnuille. En ymmärrä tällaista näytelmän tekemisen periaatetta mitenkään muutoin kuin että laitosteatterissa on jokaiselle löydettävä riittävästi luonnetyyppinsä mukaisia repliikkejä. Kun muu näytelmä on valmis, siihen on sitten pitänyt löytää paikkoja seelasella-efektille. Pam. Muutetaan pyhän vanhuksen hahmo sellaiseksi seelasellaiseksi. Ihan sööttiä, karismaattistakin, mutta en ole tullut katsomaan seelasella-iltaa vaan dostojevski-tulkintaa.

Alkuperäisromaanin lukeneille, joihin en kuulu, esityksestä varmaan irtoaa enemmän yksittäisiä herkkupaloja paitsi nimihenkilöiden myös sivuhenkilöiden tulkintoihin. Toisaalta klassikko näyttää tällä kertaa olleen ylivoimainen ohjaajalleen, kun sen kuuluisinkin kohtaus, suurinkivisiittorin episodi, muuttuu stand up -raivolla esitetyksi Ivanin pullisteluksi. Muuten ainoa asia, joka esityksessä positiivisesti yllätti, oli tuon Ivania esittävän Miro Lopperin energianhallinta. Hän olisi voinut yksin esittää romaanin puolessa tunnissa. Vaikutuin ja vakuutuin. Silti mietin lähteäkö väliajalla pois.

Toki se on omanlaistaan demokratiaa tämä tällainenkin laitosteatteri, joka tarjoaa jokaiselle jotain: Björkmanin karkeaa komiikkaa Ukko-Karamazovina, seelasellaista muumifilosofiaa, näyttelijöiden lukutuokioita, epilepsiaa jäljitteleviä performansseja. Vaan miksi tämä potpuri on sitten pakko venyttää yli kolmeksi tunniksi? Siksikö ettei ohjaaja itsekään halua olla vastuussa kokonaisuuden erityisyydestä, vaan ainoastaan sen osasten erikoisuudesta?

No, minun puolestani Samuli Reunanen kuuluu vastaisuudessa samaan tempputaiteen kategoriaan kuin nämä muut klassikkoja "haastavat" ohjaajaihmeet Lauri Maijala ja Paavo Westerberg. Jätän näkemättä.



maanantai 25. helmikuuta 2019

Tallinna jees, Budapest jää

Ehkä Tallinnassa tulisi käytyä useammin Tukholman sijaan, jos sieltä löytäisi oloisensa liikkumatilan yhtä helposti kuin Tukholmasta. Nyt kaikki kokemukset Tallinnasta ovat sellaisia, että tuntee joko itsensä massan mukana ajautuneeksi vodkaturistiksi tai yli-ikäiseksi hipsteriksi. Kielimuuri on korkeampi kuin mitä Unkarinkaan kohdalla, koska ei ole motivaatiota opetella helpointakaan sanastoa. Kuulemma tämä asenne ("Eesti kuulostaa siltä kuin osaisin jo") on meillä suomalaisilla yleinen.

Virossa myydään D.F. Wallacen esseitä R-kioskin lehtihyllyssä!
Viime viikonlopun reissu J&S:n kanssa teki kaupungista taas hieman erilaisen, senkin vuoksi, että ei ollut mitään tarvetta käydä missään erityisesti, ei edes tankata halpisviinoja laivalta, kun saimme pötkötellä paluumatkan hytissä. Hotellikin oli niin erinomainen linnoitus, että saattoi uskoa sen säilyttäneen ilmapiirinsä 1300-luvulta saakka. Aamiaisella istuessa näimme ylioppilaiden kävelevän ikkunan takana miekat kädessä. Sattui olemaan Viron itsenäisyyspäivä, se konservatiivisempi eli vuoden 1918 versio. Toisen sattuman johdosta mukanani oli ties monettako kertaa aloittamani "Book of Duels". Sääli vaan, että sitä vanhan maailman tunnelmaa ei Tallinnassa koe senkään vertaa kuin Tukholmassa. Niin paljon rankkaa lähihistoriaa törröttää välissä. Ja miljoona vodakturistia jonossa takana.

Nyt Tampereelle hiihtolomaviikkoon asettuminen tuntuu tuplasti oudolta, koska on tottunut viettämään tätä lomaviikkoa Savossa, monesti mökiltä käsin talven lyhenemistä katsellen. Nyt katselemme Oscar-gaalankin kotikatsomossa. Lapsi sairastaa vatsataudissa, minä sorttaan kirjailijoita excelillä. Nyttemmin asiatkin käyvät työstä, kun ei ole enää työasioita, vaan pelkkää halpiselämää.

Äsken Ryanair ilmoitti, että huhtikuussa aikomani halpislento (27 e meno) Budapestiin siirtyisi yöhön. Painoin refund-linkkiä. Jos lentoyhtiö peruu KAHDEN KUUKAUDEN päässä olevan lennon, se ennustaa moisen yhtiön lähestyvää mahalaskua. Pitäkää fasistinen halpisvaltionne joka pyörii halpisyhteyksien varassa. Minä taidan mennä metsään huhtikuussa, ehkä mökillekin, vaikka siellä tulemme olemaan vastaisuudessa ikäänkuin uudisasukkaita, kun mökkiresidenssin viimeinenkin perustaja kuoli.

Unkarin mukana maailmastani katoaa kyllä yksi ilmansuunta täydellisesti. Mutta niinhän tältä maailmalta suunnat ovat hukassa muutenkin, muiltakin.  Tallinnan  lautta on nopeampi kuin Helsingin juna.



maanantai 18. helmikuuta 2019

Jumppaus puuttuu luovasta työstä

Kuvassa olevien henkilöiden tyylitaju ei välttämättä vastaa äijäjumpan tavoitteita.
Äijäjumpassa käydessä sitä tulee aina miettineeksi, miten helppoa elämä olisi jos kaikessa mitä tekee olisi jumppaohjaaja kannustamassa.

Joka ainoa jumppaohjaaja, mitä olen eläessäni nähnyt niin yliopistojen henkilökuntajumpassa kuin työviksen tai kansalaisopiston jumppakursseilla, on ollut opettajana  10+. Ei sellaisia voisi kouluttaakaan missään kasvatustieteiden teoriatynnyreissä. Jopa lukiossa jumppaopettaja (Julle) oli ainoa opettaja jolle olen edelleen kiitollinen siitä asenteesta millä hän kouli meitä.

Luova työ (eli "työ") on se sumein elämänalue missä jumppaohjaajaa tarvittaisiin. Että olisi edes kerran viikossa vaikkapa kirjoittamisjumppaa, jossa ensin venytellään metaforia, sitten aletaan raapustaa raakaa proosaa viiden minuutin intervalleina. Käsin. Yksin. Sateessa.

Se sanojen maistelemisen rento raakuus, sehän se on mikä viehättää itseäni eniten teatteriharjoituksissa, ainoissa kielellisen luovuuden jumppatunneissa mihin rohjennut osallistua.

Nanowrimo on ainoa haaste, missä pääsee pidemmälle samanlaisessa raa'assa käsityössä, omien tyyliodotusten toistuvassa murskaamisessa ja niille nauramisessa. Mutta sivistääkö se itseä taiteilijana? Ongelmahan on se, että nanowrimon jäljiltä syntynyt teksti vaatii tolkuttomasti editointia, niin paljon, että lähes kaikki on tehtävä uudelleen.

Säännölliselläkään jumppaamisella eli improvisaatioharjoituksilla ei kirjailija pysty muuttamaan kirjoittamistyyliään. Näyttelijä ja muusikko ja ehkä kuvataiteilijakin voivat muuttaa tyyliään improilemalla. Mutta kokenut kirjoittaja kirjoittaa liskoaivoillaan. Hän tietää vaistomaisesti, miten hänen täytyy kirjoittaa puhtaat virkkeet ja huomaa vaistomaisesti milloin kappale täyttyy. Sitä varmuutta voi yrittää tunkea innoittuneena eli paksun elämänvalheen avulla mielen taka-alalle. Mutta siinä missä runoilijat huijaavat leikisti toisiaan "kokeellisella taiteellaan", ei prosaisteilla ole ketään muuta jolle valehdella kuin oma itsensä. Että nyt olisi tekeillä jotain ihan muuta kuin koskaan ennen.

En usko, että vuosikymmenten liiasta varmuudesta ja kokemuksesta voi enää kasvaa oikeaksi tyylitaituriksi muutoin kuin vaihtamalla täysin aihealansa tai kirjoituskielensä tai mediansa. Monet tyytyvät simuloimaan muutosta eli luottavat genrehybridiin tai mediarajat ylittävään entisen elämänsä sovittamiseen.

Kysymys kirjallisen tyylinsä ylittämisestä nousi mieleen viime viikolla lukiessa Ville Hytösen Luumun polte -romaanin loppuun. Se kun vaikuttaa kirjalta, joka on kirjoitettu armottoman... käsityön puuskassa kaiken totunnaisen ylittämiseksi ja silti jalat maassa. Kirjalta johon on mahdoton uskoa muutoin kuin ankarassa laskuhumalassa jonkin belgradilaisen räkälän pöydän alla, ja samalla kuitenkin kirkkaan TYYLILLISEN näkemyksen ja selvän tavoitteen saattelemana. Luumun polte on luultavasti korkein saavutus eroottisen proosan saralla, mitä suomeksi on kirjoitettu. Silti se on teos jota voisi suositella niillekin jotka eivät yleensä kyseiseen genreen koske. Yhtä aikaa pakonomaisen banaali ihmiskuvaltaan (ja nykypäivän orientalismiltaan...) ja hengästyneen henkistynyt niin kuin bukowskilainen rentturomantiikka olisi aivan kulman takana menettämäisillään katu-uskottavuutensa.

Omaan tyyliini sitä silti palaan kuin turvalliseen pakkopaitaan. Huomaan sen, vaikka olen yrittänyt editoida aina vain täsmällisemmäksi fiktiokerrontaani. Niin että seuraava satumainen tarina olisi kuin raudasta taottu, julman kulmikas mutta ehdottoman luja rakenteeltaan. Definitiivinen miekkafantasia? Edes.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Semiosis (romaani)

Sue Burke ja esikoisromaaninsa.
Ostin Sue Burken romaanin Semiosis (2018) lahjaksi Saaralle, koska sen piti edustaman parasta ekokriittistä scifiä mitä tällä hetkellä on tarjolla. Poimin kirjan sattumalta yöpöydältä ja kirja osoittautui vieläkin paremmaksi. Ekokriittinen näkökulma on toki mukana, jopa liiaksikin sanomallisen raskaasti kuten näillä tällaisilla teoksilla tapaa olla, mutta pohjimmiltaan Semiosis on wanhaa hyvää planeettascifiä. Kirjoittajan biologian alan asiantuntemuksen voi sanoa vievän alalajia jopa askeleen verran eteenpäin siitä, mitä planeettascifiseikkailut ovat tavanneet aiemmin olla.

Tällaisten kirjojen viehätyksestä tavataan puhua sen mukaan miten eksoottisen ERILAISEN ekotyypin kirjailija on osannut rakentaa Maan faunaa ja flooraa yhdistelemällä ja/tai liioittelemalla, mutta itse asiassa näiden planeettascifinä kiinnostavien romaanien viehätys on kyllä siinä, ettei osaa kirjan lopullakaan vielä arvioida, miten "kiltti" tai "raaka" tarinasta voi vielä tulla. Ympäristön luonnosta kuoritaan tulkintoja kerroksittain, eikä lukija voi olla varma, mikä on "lopullinen" totuus ihmisen kyvystä selvitä oloissa, joihin lajillamme ei ole valmiita toimintamalleja. Realismin asteet tällaisessa tarinassa ovat genren sisäisiä vieläkin vahvemmin kuin jossain ensimmäisen kontaktin tarinassa, puhumattakaan avaruusoopperasta. Planeettascifissä kaikki on suljettu omiin lainomaisuuksiinsa, omaan realismiinsa, johon vihjeitä tulevasta antaa vain kirjailijaa ja lukijoita yhdistävä genretuntemus.

Erityiseksi Semiosiksessa kuvaillun planeetan (nimeltä Pax) tekee se, että siellä kasveilla on vieläkin pidempi evoluutiohistoria kuin Maassa. Niinpä planeetalta löytyy älykkäitä kasvilajeja, jotka kommunikoivat keskenään, mutta myös käyvät jatkuvaa viekasta kamppailua toisiaan vastaan. Eläimiin, myös planeetalla pudonneisiin ihmispioneereihin, kasvit suhtautuvat elätteinä, joita voi käyttää sodassa omankin lajin kilpailevia yksilöitä vastaan.

Semiosis etenee vähän liiankin joutuisasti ja sen yleinen heikkous on juonirakenne. Kirjasta näkee heti kakkosluvun kohdalla, miten se on lavennettu kehutusta novellista romaanin mittaiseksi maailmankuvaukseksi, jossa juoni on ohuin sitova ainesosa. Myös henkilökuvaus on tasan yhtä ohutta kuin tällaisissa kollektiivia kuvaavissa kirjoissa on tavannut olla, muttei sekään paljoa haittaa, kun tarinassa tulee jatkuvasti uusia yllätyksiä.

Ties miten pitkästä aikaa Semiosis on juuri sellainen scifi-teos jota voi suositella kelle tahansa joka on kiinnostunut scifistä tieteen ideoiden rohkeana kehittelijänä. Ensi syksylle on luvassa jatko-osa Interference.



Samaan aikaan mediaviidakossa (Kiiltomadossa) on vielä ilmestymättä arvosteluni talousviidakon lainalaisuuksia kartoittavasta artikkelikokoelmasta Kirjallisuus nykykapitalismissa (2018). BitteinSaarilla arvostelu on jo tietysti luettavissa.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Viisi päivää ensi-iltaan (taas)


Edellisen teatteriprojektin, "Kylmien kyytimiehen" lopulla jo lupasin, etten enää koskaan lähtisi  lavalle näyttelijäksi. Siinä määrin turhauttavaa oli ilta illan jälkeen tuntea oma riittämättömyys niihin hahmoihin, joiksi olisi pitänyt eläytyä. Mutta niin vain kävi, että viime syyskuussa eräänä sateisena päivänä alkoi kyrsiä kaikki pikkuporvarillinen elämäntapa, joten laitoin Terhille kiireesti tekstiviestin ja kysyin, vieläkö hänen uudessa ohjauksessaan olisi paikka nukettajalle.

Nukettajaksi en sitten kuitenkaan joutunut, vaan tekemään pienen roolin lyhytnäytelmään, juuri sen mittaisen ja sen luontoiseen roolihahmoon, joka on omiaan kolmatta kertaa esiintymistä kokeilevalle harrastajalle. Olennaista varsinaisen teatteriharrastamisen kannalta on olla taas mukana kollektiivisessa luomisprosessissa. Eli taas ollaan siinä tilanteessa, että on viisi päivää ensi-iltaan ja aika ihmetellä, mihin sitä onkaan lupautunut.

Anne ohjaa 3 näyttelijää ja 2 laatikkoa.
Ainakin käytännön opintoihin. Lyhytnäytelmiä tehdessä ohjaajan osuus vaikuttaisi olevan kevyempi ja kokoavampi kuin pitkää näytelmää tehdessä, koska hahmoilla on vähemmän perusteltuja taustatarinoita ja kuviteltuja elämänkohtaloita, jotka ennättäisivät tulla ilmi näytelmän aikana. Tukkateatterin kahdesta Juhlakattaus-potpurista avustamani lyhäri on Ensimmäisessä Kattauksessa. Siinä ekan puoliskon kolme lyhytnäytelmää ovat hyvinkin perinteisiä ja toisiinsa kytkeytyviä draamallisesti. Toisen puoliskon kolme lyhäriä taas ovat keskenäänkin erilaisia, toistensa abstraktisuutta tukevia ja korostavia. Oma suosikkini on Samin sooloesitys, jolla potpuri lämmittää yleisön. En yleensä järin pidä monologeista, mutta Samin esitys on kuin parasta standup-komiikkaa draaman rakenteella.

Useimmat potpurin näyttelijöistä tekevät 3-4 roolia ja opettelevat pitkiäkin monologeja osaansa varten. Itselleni taas oli (jälleen) ihan muistini rajoilla, että pystyin oppimaan ne kymmenkunta lyhyttä repliikkiä, joilla pääsen sentään esittämään nykypäivän ärtyisää äijätyyppiä, helpon tunnistettavaa (eli periaatteessa puheiltaan muistettavaa) jos mikä.

Hyödyllisintä on nähdä, miten tällainen näytelmäprosessi alkaa pyöriä omalla voimallaan, jopa siinä määrin etteivät ohjaajat voi enää perääntyä joistakin "huonoista hyvistä ratkaisuista": toimintaa tilannekohtaisesti suuntaavista näyttämöohjeista, joilla ohitetaan sen pohtiminen, mitä tämä hahmo oikeastaan haluaakaan. Esimerkiksi oma hahmoni on täysin ristiriitainen ja perusteeton: yhdellä hetkellä haukkuu kaveriaan, toisella kiittelee tätä ystävyydestä ja kolmannessa kehuskelee tälle pohtineensa vaimonsa surmaamista.

Kuinka monta näyttelijää tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?
Toisaalta on saanut jälleen nähdä sen, miten ohjaaja kokeilemalla löytää tekstistä kytkentöjä, joissa hahmot ovat toistensa analogisia selittäjiä, mutta mitkä ovat periaatteessa mahdotonta havainnollistaa näyttämöllä. Liittämällä kaksi alkutekstin monologia toisiinsa Terhi loi äkisti dialogin, joka syvensi näytelmän aivan toisenlaiseksi kuin miltä se oli alunperin vaikuttanut. Tavattoman simppeli kikka, mutta jotain sellaista mitä jokaisen kirjoittajan kannattaisi kokeilla niin proosan kuin draamankin kohdalla, kysyä itseltään millaisen monologin nämä hahmot esittäisivät toistensa puolesta. Unohtaa edes hetkeksi se yleisesti hyväksytty väärinkäsitys, että monologi on ihmisen sisäpuheen ylevä purkaus.

Lauantaina ensi-iltansa saavassa kakkoskattauksessa on puolestaan yksi oma lyhärini, alunperin dialoginovelliksi kirjoitettu "Eurooppalainen aamunkoitto". Se on tarinavetoisempi kuin mitä näytelmän pitäisi olla, mutta kun itse sellaisia tykkään katsoa niin sitten sellaisia kirjoitankin. Jää sitten ohjaajan haasteeksi keksiä, mitä kiinnostavaa sellaisessa on näyttelijöille.