KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Final Portrait (elokuva)

Final Portrait on alavireinen, lähes yhteen huoneeseen mahdutettu luonnekuvaus taiteilija Alberto Giacomettista. Kolmen viikon ajan taiteilija tekee muotokuvaa amerikkalaisesta taiteensuosijasta, mr. Lordista, pyyhkii ja aloittaa yhä uudelleen tyytymättömänä kasvoihin. Amerikkalainen seuraa läheltä vanhan taiteilijan kotielämää, jossa kylmää ateljeeta vastapäätä on yhtä kolkon näköinen makuuhuone. Kaikki on syksyisen harmaata ja veistossaven sävyttämää. Kuolemaa lähellä raahustava Giacometti suhtautuu rahaan, viiniin ja ruokaan merkityksettömänä massana joka velloo ihmisten välissä. Prostituoitu, jota hän käyttää toistuvasti mallina, on tarpeellinen välittömän luonteensa vuoksi. Pariisi vuonna 1964 ei pahemmin piirry kehykseksi.

Jää epäselväksi, miksi Final Portrait on tehty ja mitä se välittää pohjana olleesta mr. Lordin muistelmateoksesta. Näemme läheltä miten maalaus syntyy, mutta Giacomettin taidenäkemyksestä selviää vain ainaisen keskeneräisyyden välttämättömyys. Ei mikään yllätys. Mutta mitä G:n kuuluisat venytetyt ukkelihahmot oikein kätkevät? Siihenkään ei filmi tarjoa edes vihjeitä. Vaikka taiteilijaa esittävä Geoffrey Rush tekee uskottavan introvertin vanhuksen, on turha odottaa samanlaista jännittävää karikatyyriä kuin hän teki "Loistossa" (1996) pianistinerona.

Näyttelijänä tunnetulta Stanley Tuccilta tämä filmi on jo viides ohjaus. Edellisistä olen nähnyt "Blind Date" (2007) ja pidin sen pienimuotoisuudesta paljon. Nyt en erityisemmin.

Näin tämän elokuvan tänään R&A-festarilla. Olisin jättänyt sen väliin, jos olisin lukenut siitä yhdenkin rehellisen kritiikin.

The Party (elokuva)

Kristin Scott Thomas, Cherry Jones, Emily Mortimer, Cillian Murphy, Timothy Spall, Patricia Clarkson ja Bruno Ganz. Melkoinen ensemble taitavia näyttelijöitä ja niin erilaista taustoista, että yhdistelmä vaikuttaa tarkkaan harkitulta.  "The Party" -elokuvassa (2017) ei mikään muu ole kumminkaan harkitun oloista kuin ne ulkoisimmat, näyttöarvoon tähtäävät elementit.

Elokuvan dialogi kuulostaa siltä, että se on kirjoitettu 71 minuutissa, samassa ajassa kuin filmin kesto. Farssimaisten hahmojen tokaisuihin suhtaudutaan kuin kyse olisi vakavasta poliittisesta satiirista, kun ilmeisempi ratkaisu olisi vyöryttää repliikit ja toiminta toistensa lomaan, päästää näyttelijät valloilleen. Vaan sellaistahan ei materiaalinsa annostelusta tunnettu Sally Potter tekisi.

Niinpä "The Party" jää eriskummallisen ohkaiseksi kamarinäytelmäksi, jossa tuoreen ministerin illanvietto keskeytyy kaveripiirin skandaaleilla. Petosten lukuisuus, väärinkäsitysten yksinkertaisuus, ja hahmolta toiselle vaihtuva pistooli ovat sellaisen farssimaakarin valintoja, joka ei alkuunkaan usko tarinansa tematiikkaan.

Loppuvitsi, poissaolleen 8. hahmon merkitys, on dekkarimaisen naseva yllätys - ikävä vaan että vitsit ja nasevuudet vievät laidan poliittisesta allegoriasta. Jos siihen pyrittiinkään.

Varsinainen syy tämän mustavalkofilmin katsomiseen ovat viileät näyttelijäsuoritukset muiden kohkaamisen keskellä: aina yhtä luotettava T. Spall, notkean arvoituksellinen K. S. Thomas ministerihahmona, sekä tätimäisen sarkasmin suuri sivuosanäyttelijä P. Clarkson.

Puolipitkiä elokuvia saisi olla enemmänkin. Tästäkin filmistä olisi voinut nipistää 10 minuuttia tyhmiä vitsejä mitään menettämättä.

Näin tämän elokuvan R&A-festarilla missä yleisön naurattamiseen riitti, kun juppi nuuskaa kokaiinia kylpyammeen laidalta. Ehkä Potter onkin halunnut tehdä vaihteeksi elokuvan juuri tällaiselle yleisölle.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Get Out (elokuva)

Get Out (2017) on saanut kohtuuttoman ison maineen amerikkalaisen rasismin paljastavana kauhufilminä. Se on juoneltaan simppeli Arvaa kuka tulee päivälliseksi -etnoromanssi, jossa on tasan kaksi yllätyskäännettä ja 1970-luvun pikkukaupunkilainen syyssävytys.

Ensimmäinen puolisko filmiä rakentuukin sille jännitykselle, miten vanhaan maailmaan juuttunutta USA:a tässä kuvaillaan, kun valkoisen keskiluokan on syytä epäillä hautovan suorastaan arkaaista vihaa mustaihoisia kohtaan. Mutta jälkimmäinen puolisko Get Out -filmiä on ihan tavanomaista "mitä kidutusta ja kostoväkivaltaa luvassa seuraavaksi" -actionia. 

Asetelma tuo mieleen Purge-filmin, jossa hieman uskallettiin kuvitella dystopiaa keskelle aivan normaalia nykypäivää, mutta vedettiin tästä sitten suoraviivainen "piiritetty koti" -kauhutarina.

Get Out jättää toki enemmän pureskeltavaa mieleen kuin keskivertoinen, poikkeuksetta valkoisia uhriuttava jenkkikauhupätkä. Sen käänteisellä logiikalla hirtehinen selitys, miksi valkoinen luokka onkaan kiinnostunut mustista, on osuvuudeessaan enemmän kuin satiiri, samalla tavalla kuin "Stepford Wives" (1975) oli aikoinaan kokonainen vaihtoehtoinen maailmanselitys itseymmärryksensä hukanneelle Amerikalle - koska pilkan täsmäkohde oli Hollywood, ei todellisuusmössö nimeltä USA.

Get Out -filmin lopetus on valitettavasti mitä tylsin ja tavanomaisin, satiirinkin terän ylsistävä. Tieto tämän elokuvan olemassaolosta on tärkeämpi kuin sen katsominen, usko pois.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Julkaise ilmaiseksi, sanoi tiedekustantaja


Vuonna 1998 julkaisin väitöskirjan tiedekustantajalta ja vuonna 2016 sen jatko-osan. Ne ovat opettavaisimmat kokemukseni tiedekustantamisesta. Ne ovat vallan toista kuin kokemukseni kauno- ja tietokustantamisesta, joissa eletään vielä rehdin kauppakapitalismin hengessä.

Vuonna 1998 tiedekustantamisen merkitsi vielä humanistien hyviä vuosia eli tutkijan ei tarvinnut VÄLTTÄMÄTTÄ maksaa kustantajalle saadakseen teoksensa julki. Kirjallisuudentutkijoilla oli vielä etuna, että SKS:n perustamiskirjassa kustantamo velvoitettiin alan väitöskirjojen julkaisuun. SKS:n jouduttua talousvaikeuksiin, ehkäpä omistakin syistään eikä vain suhdanteiden, sen linja kääntyi päinvastaiseksi. 2000-luvun SKS on kuin kirjakerho, johon pääsee jäseneksi kuka tahansa ja joka julkaisee nyrkkeilijän elämäkertaa ja koirien maailmanhistoriaa. Ihan tosi.

Niinpä kun 2016 sain sinne lävitse väitöskirjan jatko-osan, Tuttua lemmentouhua, allekirjoitin nollasopimuksen jotta teos otettiin julkaisuohjelmaan: sitouduin siihen ettei minulle makseta penniäkään rahaa kirjasta. Olin tehnyt kirjaa 20 vuotta ja pidin todennäköisenä, ettei sitä kukaan muukaan julkaisi. Gaudeamukselta se oli saanut ystävällisen palautteen, mutta juuri samaan aikaan (2015) kyseinen kustantamo päätti ampua itseään jalkaan ja keskittyä kaupallisempiin julkaisuihin.

Samalla tiellä on SKS. Tänään tuo arvostettu tiedekustantamo lähestyi minua spämmiä muistuttavalla ilmoituksella, että minun on mahdollista saada nyt kirjani julki myös e-versiona, ja IHAN ILMAISEKSI.  

Minun ei siis tarvitse maksaa heille mitään siitä, että he laittavat kirjani pdf:nä verkkosivuilleen. Tämän he ilmoittavat minulle iloisena asiana. Miten tyhmänä he siis pitävät humanistisen alan tohtorikoulutettua ihmistä? Ja kuitenkin julkaisevat tämän tekstejä vakavasti otettavina tutkimuksina?


*

Tiedekirjojen ilmainen julkaisualusta
Tällä kohtaa ymmärrykseni ympäröivästä maailmasta poikkeaa näköjään kauaksi siitä, mitä on erillinen planeetta nimeltä tiedekustantaminen. En alkuunkaan ymmärrä, miten olisi minun etuni, että rakkausaihetta koskeva tietämykseni, josta en ole saanut palkkaa enkä palkkiota, leviäisi ilmaiseksi vieläkin isommalle yleisölle. Se voi olla kustantajan etu imagonkohotuksessa, mutta ei vapaan toimijan.

Vertailukohdaksi voi ottaa kaunokirjailijan aseman. Kirjailijaliitto on ottanut viime vuosina tiukan kannan näihin "tule esiintymään ilmaiseksi niin saat siitä mainosta" -imagonkohotuksiin. Periaatteena on, että kirjailijalle maksetaan edes JOTAKIN esiintymisestä, koska se on osa hänen työtään. Tutkijoiden ammattiyhdistys ei moisesta välitä. Ne ovat sisäistäneet "Julkaise tai kuole" -periaatteen syvemmälle kuin taideala ja muut saalislajit kykenisivätkään.

Hyötymoraalia koskevien kysymysten lisäksi olen ymmälläni siitä, millaiset "sivistystavoitteet" nyt yhdistävät tiedekustantamoja ja yliopistoja. 

Käytännössä kaltaiseni vapaat tutkijat pakotetaan tekemään ilmaiseksi työtä yliopistojen ja kustantamojen eduksi. Yliopistot pitävät samalla tarkoin huolta, että vapaat tutkijat eivät pysty hyödyntämään niihin kertynyttä tietoa. Yliopistojen kirjastoissa on jo nyt enemmistö tutkimuskirjallisuudesta saatavilla ainoastaan e-kirjoina eli ainoastaan niiden omille opiskelijoille ja tutkijoille. Nämä samaiset yliopistot pyörittävät akateemista keskustelua  seminaarien varassa, joissa ne käyvät keskustelua naapurista kutsumiensa, samaa diskurssikartellia edustavien henkilöden kanssa. Olisi vaarallista päästää vapaat tutkijat edes tutustumaan teoksiin, joiden siteeraamisesta he palkkansa nostavat. Miksi siis vapaa tutkija antaisi omaa tietämystään ilmaiseksi näiden kartellien käytettäväksi, kun niiden taktiikka on täysin päinvastainen?

Tiedeinstituutioiden kehitys sentään etenee kahteen vastakkaiseen suuntaan. Siinä missä yliopistot ovat kutistuneet mustiksi aukoiksi, joista informaatio ei pystyisikään pakenemaan ulkopuolelle, tiedekustantamot ovat muuttuneet pulsareiksi, joista informaatio räjähtää hallitsemattomina purskeina.

torstai 7. syyskuuta 2017

Kansallisooppera korvataan Terrafamella


Kun valtio haaskaa veronmaksajien rahoja hullutuksiin, jotka ovat vaaraksi ympäristölle ja ihmisille, rientävät valppat kansalaiset osoittamaan mieltään moisen instituution edustalle. Mutta nyt kun Kansallisooppera on skandaalin keskipisteessä maksettuaan Kari Heiskaselle yli 100 000 euroa tekemättömästä työstä, ei oopperatalon edessä näy vihaisia kansalaisia, minkkiturkkimassoista puhumattakaan. Miksi ei?

Syy on epäilemättä siinä, että kaikki valtionyhtiöt, joihin kansallisooppera ja kansallisteatteri kuuluvat vaikkeivät siitä meteliä pidäkään, ovat muuttuneet oopperamaisiksi. Valtionyhtiöt eivät niinkään ESITÄ mitään, eivät edes ylpeään taidemassiivin asemaan itsensä erottaneet k-ooppera ja k-teatterikaan. Ne ESITTÄVÄT ESITTÄVÄNSÄ. Tuhlatessaan tolkuttomia summia rahaa palkkoihinsa ja resursseihinsa ne ilmaisevat niiden sisäisessä avaruudessa tapahtuvan jotain metafyysistä, mikä on täysin erillään siitä Suomesta, jonka arki rakentuu sadoille tuhansille työttömille ja piteneville leipäjonoille.

Niinpä jokainen mielenosoitus oopperatalon edessä olisi vain myönnytys sille, että kansallisooppera on totuus muista valtion instituutioista.

Asia erikseen on se, miten vastedes suhtautua Kari Heiskasen kaltaiseen taiteilijahenkilöön. Ehkä olisi aika arvioida, ovatko Heiskasen aiemmat ohjaukset ja näyttelijätyöt olleet nekin 100 000 euron arvoisia laadultaan?  Ehkä kurjat teatterikriitikot vain ovat vähätelleet Tampereelle ohjattua puskafarssia Sormet hunajapurkissa (2015) tavallisen virtasen (tai heiskasen) upseerihommiksi? Ehkä edes tv-katsojat eivät ihan tajunneet, että Mutapainin ystävissä (1984-85) pieruhuumoria tehnyt Heiskanen olikin näyttelijänä maailmanluokkaa?

Nopea googlaus kertoo, että teatteritaiteen luvatussa maassa, Britanniassa, teatteriohjaajan keskipalkka on ollut (vuonna 2014) £10,759 (mediaani £5,000). Jos kyseessä oli todella nimekäs ohjaaja, joka sai saman vuoden aikana ohjauksen neljälle arvostetuimmalle näyttämölle (Royal Court, Donmar, Young Vic ja Hampstead Theatre) hän pystyisi tienaamaan vuodessa £22,000. Vuotta 2014 koskeneessa palkkakyselyssä 346 teatteriohjaajasta vain 9 tienasi yli £44,000.

Oopperan ohjaajavirat ovat tietysti omassa mittaluokassaan, koska se on... oopperaa. Britanniassa Sir Antonio Pappano näkyy tienanneen hyvänä vuonna £539,000 kansallisoopperan kapellimestarina. Ohjaaja Kasper Holten tienasi samaan aikaan samassa talossa £287,000.Mutta nämä ovat siis oman kansallisinstituutionsa sisäistä väkeä, jotka joutuvat oikeastikin tekemään jotain työkseen. Kari Heiskanen, sen sijaan, on taiteenalansa freelanceri, joka voi heittää yhtenä päivänä keikan Inarin baarissa ja toisena kansallisoopperassa.

Jos kansalaiset kuitenkin oikeasti haluaisivat jotain KANSALLISESTI merkitsevää ulos oopperatalosta, siihen olisi yksinkertainen ratkaisu: lopetetaan nykyinen oopperatalo 100 kiloeuron hiekkalaatikkoriitoineen, ja korvataan se Terrafame-yhtiöllä. Viikoittainen uutisointi Terrafamen ympärillä riittää tuottamaan saman määrän komediaa, tragediaa ja pääministerin yksinlauluesityksiä kuin yksi kaakelipisuaarilta näyttävä rakennelma Töölönlahden perukoilla.


tiistai 5. syyskuuta 2017

Syysprinssi (DVD)


"Ilo on siirtymistä pienemmästä suurempaan täydellisyyteen", siteeraa mies Spinozaa. Sitten näytetään puolialastonta paria laajana puolikuvana sivulta, vatsaan rajattuna puolikuvana vinosti ylhäältä, ja pussailua lähikuvina. Kohtaus kestää puoli minuuttia. Sitten pari alkaa keskustella mistä miehen uusi romaani kertoo: kokokuva edestä, laaja kokokuva olohuoneesta sohvan takaa, kokokuva parista sohvalla, ja taas laaja kokokuva sohvan takaa. Tämän jälkeen kerrotaan pariskunnan ensimmäinen yhteinen motivaatio puolikuvasta puolikuvaan vaihdellen: nainen istuu vessanpöntöllä, mies tupakoi, sopivat kirjoittavansa rakastelun jälkeisestä hajusta.

Mitään ei korosteta, mitään ei pohjusteta, mitään ei kontrastoida, millekään sanotussa ei avata visuaalista monitulkintaisuutta. Nelikymppiset näyttelijät patsastelevat muotivaatteissa. Puolikuva kokokuva puolikuva kokokuva puolikuva kokokuva yhdessä kulkien.

Syysprinssi (2016) on suomalaista elokuvakerrontaa ilman mitään kerrottavaa ja ilman mitään millä kertoa.
Syysprinssi on suomalainen käsitys romanssista: väännetään pakolliset kuviot. 
Syysprinssi on suomalainen todistus taiteenalan nolla-ajattelusta, jossa aikalaismusiikki korvaa tunnelman ja mediatuttu viitekehys kulttuurituotteen tarpeet.

Syysprinssi romaanina (1996) voi olla Anja Snellmanin viimeisiä mestariteoksia, mutta elokuvana se on sietämättömän pinnallinen ja väkinäinen. Minä lainasin sen DVD:nä kirjastosta. Älä sinä tee samoin.

Jos Syysprinssin katsoo, muistaa miksi ei halua katsoa - suomalaista elokuvaa.
Missään muodossa.


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kirjailija ja arjen poliittisuus (TKP)

"Työväenkirjallisuuden päivä" (TKP) voi kuulostaa yhtä muinaiselta jäänteeltä kuin Lenin-museo, mutta niin vain siitä on muodostunut tamperelaisen kirjakulttuurin henkireikä aivan kuten keväisin järjestettävästä EKF-tapahtumasta. Tunnelma on mukavasti kirjallisuuden sisäpuolella, jopa poliittisesta näkökulmasta, mitä missään muissa kirjallisuustapahtumissa (paitsi EKF) ei yleensä näe. Tunnelman takaa tietysti se, että tapahtuma järjestetään työväenmuseo Werstaassa.

Tänä vuonna TKP:n (2.9. 2017) teemana oli "Arki", joten päivän huipentava paneelikeskustelu kosketteli sitten arjen merkitystä kirjailijoille. Mukana paneelissa oli kaksi senioria, Kreetta Onkeli ja Riku Korhonen, sekä kaksi aloittelevaa tekijää, Johannes Ekholm ja Aura Nurmi. Keskustelu alkoi uneliaasti, mutta oli yltyä poliittiseksi taisteluksi, oikeistossa Onkeli & Korhonen ja vasemmiston ääninä Ekholm & Nurmi. Tuskinpa olin ainoa, joka vakuuttui siinä määrin näiden vasemmistoäänien terävyydestä, että ensi töikseen etsii käsiinsä heidän esikoisteoksensa (Rakkaus niinku ja Villieläimiä).

Se unelias osuus keskustelua koski kohtuuttoman hankalaa kysymystä, millaista on kirjailijan arki. Onkeli vertasi työtään 100 metrin pikajuoksijaan, jonka aikaansaannoksesta nähdään julkisuudessa vain pieni viipale verrattuna kaikkeen arkiseen harjoitteluun. Hänen kommenttinsa "Tylsyys on työmetodi" on helppo allekirjoittaa itse kunkin tekstityöläisen, joka ei puurra tarinoita ja juoksuta juonta senttaajan tavoin.

Korhonen puolestaan vertasi uuden kirjan aloittamista 100-vuotiaaseen mieheen, jolle tehdään peniksenpidennysleikkaus: edessä oleva työ tuntuu yhtä absurdilta. Ekholm totesi, että eipä se arki ole kummempaa kuin hänen kokemuksensa toimistotyöstä, Excel vain on vaihtunut Wordiin. Myös asema on yhtä avuton. Kun Ekholm oli pyytänyt kustantajalta lainaksi läppäriä viimeistelläkseen teoksensa, edes sitä ei ollut suotu.

Päivän kirpeimmät kommentit esitti esikoisrunoilija Nurmi. Hänen arkensa rakentuu paljolti Helsinki Poetry Connection -yhdistyksen ympärille. Luovaa työtään hän vertasi jatkuvaan valikoivaan kopiontiin, materiaalin etsimiseen äänirunoutta varten. Nurmi oli ainoa joka osasi puhua havainnollistavasti siitä, miten kirjailijan arkeen vaikuttaa palkitseminen (17000 e Jäntin palkinnosta) ja mistä kaikesta se arjen silpputyö koostuu, myös poliittisesta näkökulmasta.

Kirjailijan osuudesta nykypäivän politiikkaan hän oli Ekholmin kanssa samaa mieltä siitä, että nykyisen hallituksen pyrkiessä kriminalisoimaan köyhyyden, on kirjailijan vastuu antaa ääni niille, jotka eivät enää itse jaksa. Ekholm totesi tämän siinä muodossa, että prekariaattisesta näkökulmasta syntyy sellaisia tarinoita arjesta, joita muuten ei syntyisi. Lisäksi poliittisuutta ovat kaikki ne kompromissit, joita kirjailijan on tehtävä saadakseen tekstejään julki.

Onkeli, Korhonen, Ekholm ja Nurmi.
Poliittiset rintamat syntyivät siitä, että Onkeli alkoi kiistää hallituksen vihamielisyyden köyhiä kohtaan. Hän väitti, että Suomessa on vain mukavia ja epämukavia ihmisiä eikä luokkakysymys ylipäänsäkään sovi Suomeen. Korhoselle jäi sitten se epämukava tehtävä toimia välissä sovittelijana, muistuttaa että länsimaissa vasemmisto menestyy enää semanttisissa tehtävissä, mutta ei pääoman analyysissä. Tämä meni varsin kauas paneelin aiheesta, ehkä tarkoituksella. Paneelin vetäjän kysymykseen siitä, millainen motivaatio Korhosella oli kuvata keskiluokkaisia miehiä uusimmassa teoksessaan (Emme enää usko pahaan, 2016) tämä vastasi, että motivaationa oli kuvata miesten väkivaltakulttuuria.

Näin kysymys kirjallisuuden poliittisuudesta sukelsi taas sujuvasti turvallisempiin kysymyksiin kirjailijan sukupuolen ja -polven merkityksestä. Kiinnostava tämäkin osuus oli, etenkin jos on niin, että sukupolvikirjailija on aina median miehille suomia titteli. Ekholmia on kuulemma nimetty Y-polven kirjailijaksi, mistä hän ei ollut lainkaan innostunut. Korhonen saikin siitä tilaisuuden siirtää keskustelun median suuntaan: kun Hesarin kriitikko oli aikoinaan (2003) nimennyt hänet "sukupolven näkijäksi", muiden lehtien kriitikot toistivat kuorona tämän epiteetin, ja niin se jäi määrittelemään Korhosta seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Arvailla sopii, voisivatko määritelmät "porvariskirjailijasta" tai "työläiskirjailijasta" elää nykypäivänä edes kymmentä päivää verrattuna miehisiin "sukupolven ääniin".

Kaikkiaan TKP on säilyttänyt paikkansa tapahtumana, jonka näkyvyys ja merkitys muualle Suomeen taitaa olla lähellä nollaa.
Paikallisesti se on tämän takia sitäkin merkittävämpi. Yleisö on luultavasti aika lailla samaa vuodesta toiseen.

Miinuspuoli on se, että kirjoja emme saaneet Pirkkalaistenkaan pöydästä kaupaksi kuin kymmenkunta, useimmat suoraan tekijältä ostajalle. Saara myi kolme kirjaansa, joten elää niiden voitolla ehkä maanantaihin saakka; minä myin vanhan romaanini kolmella eurolla, mikä haihtui taskusta jo ennen pihalle pääsyä. Tiesipä pistäytyneensä politiikan liepeillä.




sunnuntai 27. elokuuta 2017

Viimeinen kerta kuin elokuun ilta

Viimeinen kerta kuin elokuun ilta.

Viimeisen kerran se oikea kesäsauna,
kiukaalla kesävesi, pää persettä myöten löylyssä.
Viimeisen kerran
tämä myrskypäisen metsikön kätkemä mökki,
risukasoilla reunustettu rikkaus
syvään tallattuine kivineen.
Tämä ihmistä säästävä hiljaisuus ja havajava ranta.

Viimeinen selitys, ellei sitä edellinen,
miksi sulhaset häämöttävät sammaleesta harmaana,
hirsikerran välissä hiiskumaton myyräntyö,
huussin polulla hylätyt pesäpuut,
haaremivärinsä menettäneet horsmat.
Viimeinen taisto - mohikaaniveljeni,
orava ja myyrä, jänö ja lepakko,
koko yksinäisten kaarti.
Että te jätätte, kun me vain lähdemme.

Viimeinen sukellus, ellei sitä edellinen,
että tämänkin vuoden
näkee miten kuten menetettynä,
illat tummempina kuin tähtinen yö,
järven kalvon viileänä kuin vähenevät päivät.
Kalat edellä täältä lähdetään.




© mg Petäjäharjussa 26.08.2017

perjantai 25. elokuuta 2017

Mars Crossing (romaani)

Geoffrey A. Landis oli WorldConin parhaita esiintyjiä kommenteissaan siitä, mihin tiede oikeasti pystyy Marsiin matkatessa. Niinpä ostin Landisin palkitun romaanin "Mars Crossing" (2000) conin myyntipöydästä.

Pettymyshän se oli, mutta vain sen verran kuin odotinkin olevan. Kun NASA-fyysikko tekee tarinan Mars-lennosta, henkilökuvaus on isompi este kuin lento itsessään. Hyvää romaanissa onkin kaikki muu kuin ne kuusi henkilöhahmoa, jotka Marsiin laskeutuvat. Rasittavan huonoa on se, että henkilötaustoja kuvataan joka toisessa luvussa. Kuvauksilla ei ole muuta tarkoitusta kuin luoda persoonan sijaan taustoitus hahmoille.

Tiedoksi fyysikoille: Ensinnäkin, taustoitus EI ole sama asia kuin perusteltu henkilöhahmo, joka edellyttää henkilöiden interaktiota. Toiseksi, taustoituksen tulisi antaa lukijoille pohdittavaa teeman kannalta. Yksinäisyyden tarve ja pelko, mitä Landis toistuvasti pohtii, ei syvene toiston avulla.

Voi olla varma, että mr Landis ei ole kuullutkaan Bechdel-testistä. Kaksi naisastronauttia tämän kirjan Mars-matkalla eivät muuta mieti kuin millä vokottelisivat retken johtajan sänkyynsä. Toisilleen heillä ei ole  sanottavaa. Eipä juuri miehilläkään. Yksi on päässyt mukaan arpalipulla. Voisi ehkä ihmetellä miten tällaista porukkaa päästetään miljardeja maksaviin laitteisiin. Näiltä osin lajikohtainenkin realismi falskaa. Raskaasti.

Mutta se mitä Marsiin saavuttua sitten tapahtuu on tarinaltaan yhtä huikeaa vyöryrystä kuin Weirin "Yksin Marsissa". Vain sillä erotuksella, että Weirinkin proosa on kuin paimenrunoutta verrattuna Landisin faktioivaan kuvaukseen. Olennaista on olosuhteista kasvava ihmetyksen tunne: miten ne voivat selvitä vielä TÄSTÄKIN vastoinkäymisestä kaikki toimivat laitteensa jo menetettyään. Weirin tavoin Landis muistuttaa, että pienimmät tekniset virheet kumuloituvat ällistyttäviksi katastrofeiksi.

WorldConin paneeleissa mr Landis paheksui Weirin kirjan myrskykuvauksien fiktiivisyyttä. En ihmettele miksi. Landis itse on erityisen huolellinen sään ja geologian yllättävyyksissä. Niihin verrattuna dekkarimainen sivujuoni tuntuu erityisen turhalta ja koomiselta.

Lopetus on juonen, olosuhteet ja jännityksen muutamaan sivuun tiivistäessään komea. Kunpa koko romaani olisi rohjettu tehdä samoin: tuloksena olisi ollut sadan sivun mittainen kovan scifin klassikko.

torstai 24. elokuuta 2017

818:n merkitys


"Suomi on ensimmäinen maa maailmassa, joka liputtaa luonnon kunniaksi", julistaa tämän viikon radiomainos. Syy on ilmeisempi kuin suomalainen luontosuhde, jonka kunnioittamiseksi jotkut julkaisevat tiiliskiven paksuisia romaanejakin, ihan siitä metsäluonnosta revitylle paperille, tietenkin. Mikään muu maa maailmassa ei ole niin hölmön omahyväinen, että pitäisi "luontoa" jonain kaapin päälle asetettavana pystinä. Jolle liputetaan. Jolle julkaistaan romaaneja. Jonka hyvinvointi jätetään Metsähallituksen harvesterien vastuulle.

Perjantain 18.8.2017 merkitys on nostettu vastaavalla tavalla kaapinpäälle, tapauksena, jonka oletetaan tuovan kansakunnan yhteen maailmallisuutta  vastaan.

Mutta 818 ei vain miltään osin täytä samoja "tipping point"-kriteereitä kuin 911 Yhdysvalloille. Mikään ei ole muuttunut itseymmärryksessä. Murhapäivän iltana telkassa pyörivät samat hömppäohjelmat kuin aina. Seuraavan päivän (819) tuparibileissä kukaan ei edes maininnut Turun tapahtumaa. Ilman nettiä koko puukotustapaus olisi sulanut osaksi muuta uutisvirtaa. Niin turtuneita me olemme.

Kukaan ei sano, ei edes oleta:
NYT suomalaiset ovat alkaneet välittää edes toisistaan ja leipäjonot katoavat.
Kukan ei sano, ei edes odota:
NYT rikkain prosentti tajuaa itsekkyytensä ja auttaa sadat tuhannet köyhimmät jaloilleen.

Vain netin nopeus ja someraivoa yllyttävät tahot antoivat "Suomen ensimmäiselle terrori-iskulle" sen momentumin, jolla valtiovalta ja hallituspuolueet saattoivat siepata sen käsitteelliseksi jakoavaimeksi tälle syksylle.

818:n merkitys on toistaiseksi eristetty Turkuun, samalla tavoin kuin joulurauhan julistus. Turun kaupungista tuli marttyyri, koska järjetön veriteko keskellä Turun toria tuntuu yhtä mahdottomalta kuin Venäjän ydinhyökkäys Ouluun. Kyse on todennäköisyyksien semantiikasta. Jos 818 olisi tapahtunut Helsingissä, se ei olisi herättänyt lainkaan samassa mitassa kohua EIKÄ olisi kelvannut jakoavaimeksi poliittiseen koneistoon. Sama pätee siihen, jos 818 olisi tapahtunut vaikkapa Imatralla. Teko olisi pian rinnastettu viime joulukuun murhiin siellä. Olisi, siten, ehkä puhuttu muustakin kuin terrorista.

"Kaikkihan on tässä maailmassa mahdollista, mutta aika vähän on asioita, jotka ovat todennäköisiä", lausui komisario Veikko Koiranen eräässä uutislähetyksessä vuosituhannen alulla. Se on aforismi, jonka voi kuulla vain turkulaiselta. En suhtaudu siihen vitsinä. Niin ainutlaatuisesta kaupungista on kyse. Kukaan täysipäinen ei siellä kykene asumaan, mutta näköjään täysipäätön pystyy siellä tekemään sellaista, mikä vie asuinrauhan koko ympäröivältä Suomelta. Juuri siksi että se on Turku.

Siinä missä Helsinki on alati päivittyvä totuus Suomesta ja jokainen Helsingissä tapahtuva veriteko pyyhkiytyy uuden mediapäivän myötä, samassa suhteessa Turku on MUUTTUMATON totuus siitä mitä Suomi on ollut. Turku on kaikki eilispäivän uutiset yhteen läjään kerättynä. Siksi 818 ei jätä suomalaisia rauhaan, vaikka sen merkitys ei tuota tulkintoja, joita tarvittaisiin.



 818:n helvetillisyydestä huolimatta sen merkitys liudentuu jo kaiken aikaa osana uutisvirtaa. Mitään tapahtumasta ei kommentoida erillään "terrorismista", nykypäivän superkäsitteestä. Uskontojen, nuorten miesten ja väkivaltakulttuurin kytkentä on täysin yhdentekevä niille kolumnisteillekin, jotka makustelevat tapahtumalla vielä seuraavaan jouluun saakka. Ennustan, että joulumarkkinoille joku päivystävä kulttuurintutkija julkaisee esseeteoksen 818:n merkitys. "Suomi kiittää", lukee takakannessa. Kansi suljetaan.

Keväällä aiheeseen palataan vain pressanvaalien retoriikassa. Kynttilät Turun torilla eivät muutu liekkimereksi vaikka persut kuinka puhkuisivat. Asiantuntijoiden media-aika puolestaan hupenee siihen, että he joutuvat vastailemaan porvaripuolueiden uuskielisyyksiin. Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg kuulosti eilisessä (23.8.) uutishaastattelussa ainoalta täysipäisyytensä ja suomenkielisyytensä säilyttäneeltä taholta. Niin omituista että huolestuttavaa.

Poliitikoilla on kiire vahvistaa 818:n merkitystä, mutta ei edistää tulkintoja. He tietävät, että jakoavain on kyllä väline, joka sopii vähän mihin tahansa käsitteitäkin kiristävään käyttötapaan, mutta pitkässä käytössä jopa jakaritkin löystyvät. Turku on palannut Suomeen jäädäkseen.