KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

02.2.-13.4. Dekkarityöpaja työväenopistossa
18.-21.4. Mökillä pääsiäisenä
26.4. Axun kirjan julkistusseminaari Werstaalla klo 16

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Teatteri kirjallisuutena, kirjallisuus teatterina


Niin se sitten päättyi taas kuin huomaamatta, Juhlakattaus-teatteriprojekti. Olo on tyhjän päällä ja voimaton, kun ei ole mitä iltaisin odottaa. Oikeastaanhan näyttelijöiden pitäisi maksaa ohjaajalle siitä, että joku pitää heidät niin varpaisillaan teatteritaiteen kanssa, ihan kuten maksetaan jumppaohjaajallekin.

Vasta jälkikäteen tulin ajatelleeksi sitäkin, että teatteritaiteen haastavimmat puolet ovat niitä, jotka eivät ole lainkaan minulle sopivia näyttämöllä, mutta joista pidän eniten teatteria seuratessa - ja oikeastaan myös kirjallisuutta lukiessa. Tarkoitan epäsuoraa puhuttelua.

En ole ihan varma, kuinka pitkälle rinnastusta voi venyttää, mutta muistelisin lukeneeni, että epäsuora puhuttelu näyttämöllä on antanut kaunokirjallisuudelle malliin ns. vapaaseen epäsuoraan esitykseen (tai Free Indirect Speech). Kirjallisena kerrontakeinona se on varmastikin väistämätön kehitysvaihe sanataiteelle, mutta ironisena aseena sille on täytynyt olla jotain merkittäviä malleja, jotka sitten 1800-luvun prosaistit kokivat välittömästi omakseen. Näin voisikin vetää johtopäätöksen, että teatteri on oikeastaan parasta kertomakirjallisuutta, mitä voi kokea autenttisesti yhä uudestaan saman tekstin pohjalta, ilta ilta jälkeen.

Epäsuoran puhumisen asteet vaativat kuitenkin näyttämöllä tavattomasti kokemusta, kuinka paljon sivuun (ja millä tavoin sivuun) oletetusta puhekumppanista roolihahmo puhuu. Perusesimerkki on se, että näyttelijä puhuu yleisölle, vaikka repliikki on selvästi tarkoitettu yhdelle tai useammalle hahmolle kohtauksen sisällä. Tästä löytyy sävyeroja runsaasti, kun seuraa taitavan näyttelijän työskentelyä. Greimasin ja Salosaaren mutkikkaat aktanttimallit näyttelemisen selittämiseksi ovat vain pintaraapaisu siihen sävyjen semiotiikkaan, millä näyttelijät oikeasti toimivat. Itselleni on ihan mahdotonta esittää edes metodisesti mitään sellaista tuntemusta, mitä en itse koe, saati olla tietoinen minkä verran puhun ohi hahmoni tunteisiin liittyvistä ihmisistä. Raivoaminen ja hermostunut naureskelu sujuvat kyllä luonnostaan, koska ne eivät edellytä muuta kuin volyymiä.

Tunnustan, että Juhlakattaus-näytelmää sivulta seuratessa en kuitenkaan jaksanut keskittyä tovereiden työhön näyttämöllä, kuten muut tekivät. Enimmäkseen istuin lukemassa pädiltä kirjoja ja odottamassa oman osuuden alkamista tai näytelmän loppumista. Yleisön tyrskähdykset kuitenkin herättivät säännöllisesti, koska oli oppinut tietämään, missä kohtaa pienoisnäytelmiä yleisö yleensä reagoi. Joskus yleisö ei osannut nauraa lainkaan oikeissa kohdissa, mutta saattoikin pitää tavattomasti Samin ja Juhon esittämistä ärtyisistä mieshahmoista ja niiden kiroilemisesta.

Se on ollut yhtä ärsyttävää ja hämmästyttävää kokea isossakin teatteritilassa. Miksi kiroilevat hahmot niin erityisesti huvittavat suomalaisia? Onko se jonkinlainen suvaittu helpotus näyttelijätaiteen vaatimasta tarkkaavaisuudesta? Ainakin Samin ja Juhon esittämät miehet olivat juuri sellaisia, jotka ovat uskottavan ristiriitaisia, epävarmoja ja myötäelettäviä, ja siten kiusallisen tuttuja.

Ja kaikkein varmitenhan yleisö nauroi sille kohtaukselle, jossa Juhon esittämä terapeutti sanoo koululaiselle "Sittenhän sulla on kaikki hyvä vielä edessä." Se oli niin täydesti tunnistettavaa tragikoomisuudessaan. Eikä voisi tämän maailman lohduttomuutta ja näyttelijätaiteen osuvuutta paremmin tiivistää: terapiapuhe edustaa kanonisoitua ohipuhumista.


Kirjailijoiden keskinäistä teatraalisuutta...?

Viime viikonloppuna päättyi sitten toinen pitkään valmisteltu projekti, Pirkkalaiskirjailijoiden organisoimat Talvipäivät. Tapahtuma oli suunnattu kirjailijayhdistysten verkostolle, mutta samalla siihen tuli sisällyttää yleisötilaisuuksia. Joku vielä ehdotti (se olin minä), että pidetään samassa yhteydessä myös oman järjestömme 75-vuotisjuhlat. Tämä kaikki toteutui, minkä hintana talkootyön määrä oli kyllä melkoinen.

Yleensä en pidä pönötysjuhlista, mutta oikeastaan ne pönöttämistä edeltävät hetket olivat kiinnostavimmat osat viikonloppua. Ilmassa on jotain menneiden aikojen kirjallisuuden arvokkuudesta, kun ihmiset tunnustavat yhdessä työnsä julkisen vähäpätöisyyden ja sisäisen arvokkuuden. Ihan kuin kirjallisuus oliskin parasta teatteria, mitä taiteista on jäljellä. Olen samaa mieltä kuin S, joka totesi että oikeastaan parasta koko viikonlopussa oli se varttitunti, missä kiskaisimme oluet baarissa muutamien tuttujen ja tuntemattomienkin kirjailijoiden kanssa.

Samalla tavoin, samoista syistä pidin kovasti niistä muutamista tuokioista, jotka sai istua hotellin kabinetissa kaljoittelemassa kriitikkokollegoiden kanssa. Aivan kuin olisi istunut koko suomalaisen Kylttyyrin takanäyttämöllä jakaen keskenämme tietoisuuden kriitikontyön julkisesta vähäpätöisyydestä ja sisäisestä arvokkuudesta. Epäsuoran puhuttelun taidetta sekin, ja koska surkeimmin palkattua, niin varmasti myös henkistävintä.


maanantai 25. maaliskuuta 2019

Eeva Turunen: Neiti U muistelee (romaani)

Kuvittelin Henriikka Tavin romaanin, Tellervon olevan jotakuinkin täydellinen romanssi alalajissaan, mutta sitten sain luettavaksi Eeva Turusen esikoisteoksen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2018). Siinä missä Tavi on suorastaan ylinokkela genrepitoisessa ironiassaan, rakentaa Turunen ihmissuhdekuvaukset aivan uudelta perustalta.  Tunne-elämä loistaa Turusella keskeisenä aiheena, mutta proosallisen näkökulmatekniikan ironia piilee siinä, ettei  tunteita kuvata sellaisinaan, vaan ystävät ja rakkaat ovat kuin hiertäviä sisustusratkaisuja. Se on huomispäivän kirjallisuutta jos mikä. Vieläkin mutkikkaampaa kuin Tavilla, kyllä, ja monin paikoin viimeistelemätöntä ajatukseltaan, kyllä, mutta osoittaa suuntaa miten hipsteriproosa voisi pelastaa novellistiikan.

Turusen kirjassa on seitsemän henkilönovellia, joissa kellään henkilöistä ei ole muuta erottavaa nimeä kuin "neiti U" tai A ja B, tai lempinimi Skarabee. Kirjan aloittaa novelli joka on lähimpänä perinteistä juoninovellia ja sen päättää novelli joka on vapaamuotoisin, nimeltään "Nimetön (napakelkka), sekatekniikka, 96 x 72 cm, yksityiskokoelma". Lievetekstin mukaisesti kirja koostuu "lyhytproosasta", mikä on lukijan suuntaan neutraali tapa osoittaa, ettei luvassa ole novelleja vaan jotain monimuotoisempaa jota voisi sanoa myös runoproosaksi tai lyyriseksi proosaksi. Nämä kaikki luonnehdinnat jäävät kuitenkin kauaksi siitä miten huolella rakennettuja kirjan tekstit ovat.

Sain Eeva Turusen haastateltavakseni viikonlopun Roosalupilla (Vihtorin kirjamessuilla), missä huomasin, miten vaikea oli esittää oikeita kysymyksiä tällaisesta omia rakennusperiaatteitaan teksti tekstiltä etsiskelevästä proosasta. Yle:n haastatteluvideolta näkemäni perusteella tiesin, ettei kirjailija kokenut mukavaksi kysymyksiä tyylilajista tai arkkitehtitaustansa osuudesta rakennusperiaatteelle.

Ylen haastattelussa Turunen puhui siitä, että häntä kiinnostaa ihmisten kohtaamisen hankaluus. Kirjaa lukiessa kiinnitin itse huomion siihen, että kertomusten henkilöille muistot ja makumieltymykset ovat tärkeämpiä kuin käsillä olevat kokemukset. Yhtäaikainen kokemus on oikeastaan vain tilaisuus vertailla erilaisia makumieltymyksiä; henkilöt ovat siis eräänlaisia superhipstereitä (ja jos tästä kirjasta ei tule hipstereiden raamattua niin ei sitten mistään). Kuitenkin Turusen kertomuksissa näkökulmahahmot ovat niin empaattisia muiden luonteille kuin mitä voi psykologisen realismin puitteissa toivoa: rakastuneita, vihaisia, mustasukkaisia, kateellisia tilanteesta toiseen.

Turunen käsittelee paljon yksittäisiä pieniä tilanteita, 'mikrotapahtumia', ja niiden toistumisen merkittävyyttä. Päällisin puolin novellit etenevät dialogien varassa, mutta kohtaamisia on tiivistetty käsitteellisesti, etenkin Skarabee-novellissa valokuviksi. Käsitteellistäminen ja tiivistäminen näkyy tekstissä sekä uudissanoina että runojen tapaisena elliptisyytenä, mutta myös tietynlaisena ihmiset esineisiin samaistavana asenteena:

"Laatupariskunnan laatunaisella on poninhäntä keskimääräisellä korkeudella takaraivon siinä kohdassa, joka onnekkaimmilla on muotoutunut hieman ulkonevaksi. Naisella on invalidisoivalla tavalla kokovalkoiset vaatteet ja helmipainotteinen korukokonaisuus." (s. 27)

Tästä se tulee se huomispäivän proosan vaikutelma: Henkilöt eivät siis ole pelkästään hankalia, vaan enimmäkseen ärsyttäviä toistensa katseelle. Kun perinteiset identiteetin sidokset ovat menettäneet merkityksensä (sukupuoli, seksuaalisuus, uskonto, etnisyys, jne), niin  makumieltymykset tulevat hallitsevampaan asemaan, samalla kun makumieltymykset ovat jonkinlaisia (ironisiakin?) viitteitä perinteisiin identiteettikategorioihin. Kohtaamisen vaikeus ei siis johtuisikaan henkilöiden luonteesta, vaan siitä että havaitsijan näkökulmasta havaitut eivät ymmärrä tiloja ja tilanteita, joihin he osallistuvat.


Samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato on viimein julkaissut kuukausia sitten kirjoittamani arvostelut Tellervosta ja Kapitalismi nykykirjallisuudessa -antologiasta.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Yöpöydän spefiä (romaanit)

Yöpöydällä spefi-romaanit etenevät hyvin hitaasti, vaikka siellä niiden laadulle on vähäisemmät vaatimukset kuin sohvalla lukiessa. Helmi-maaliskuussa lueksitut teokset olivat eri tasoisia pettymyksiä toisensa perään. Kaipa ne pitää kirjata julki, varoitukseksi muille.

Australista ei ole oikein käsitystä, tuleeko sieltä muuta spefiksi kelpaavaa kuin YA-tauhkaa. Daniel O'Malleyn esikoisromaani The Rook (2012) ei nostanut odotuksia. Ostin kirjan, koska sitä ainakin mr Halme kehui taannoisessa swecon-paneelissa, mutta jätin kesken jossain sadan sivun paikkeilla. Supervoimilla operoivien agenttien erikoisosasto osana brittiläistä virkakoneistoa on kuvattu niin leffakässärin ehdoilla, että se supersankaritarinan olennaisin tyylikeino eli huumori on alisteinen tälle erittäin kliseiselle karakterisoinnille byrokratiaa noudattavista superhemmoista. Ikäänkuin MIB brittiläisittäin. Tarina alkaa muistinsa menettäneestä supersankarittaresta, joka joutuu opettelemaan elämänsä outoudet itselleen laatimistaan kirjeistä ja selvittämään samalla murhaajansa henkilöllisyyttä, mutta noir-elementin käytössä ei ole mitään omaperäistä, eikä aikuismaista. YA-mössöksi The Rook ei ole keskinkertaisinta vakoojaspefiä, mutta täysin turhaa sen lukeminen on.

Tristan Palmgrenin esikoinen Quietus (2018) on puolestaan kauaksi hörhöilyn puolelle innoittunut tieteisfantasia multiversumista, jossa amalgaameiksi kutsutut superälyt ohjailevat ihmisten asuttamia maailmoja eri "tasoilla" kosmosta. Miksi kaikki olennot ovat ihmismäisiä ja miten nämä maailmat sijoittuvat toisiinsa nähden aikajatkumossa, sitä kirjassa ei selitetä. Romaanin kiinnekohtana on 1300-luvun Eurooppa, jossa rutto hävittää sivilisaation perustaa, ja tämän katastrofin tutkiminen vetää puoleensa amalgaamit ja heidän pelinappuloinaan toimivan "antropologitiimin". Tämä asetelma ylemmistä voimista hyötyvien hovijuonittelijoiden ja ruttoepidemiaa tarkkailevien kyborgi-ihmisten välillä toimii jännittävästi, mutta viimeinen kolmannes kirjasta irtoaa täysin Maan pinnalta aivan tolkuttomiin kuvauksiin amalgaamejakin ihmeellisemmistä eetteriolennoista. Jos Clarken visiot tähtilapsesta tuntuivat joskus kiusalliselta, niin Palmgren edustaa sitä samaa scifistisen täsmällisyyden esoteerisella hömpällä korvannutta proosaa moninkertaisesti, so. amerikkalaisesti.

Dave Hutchinsonin Eurooppa-trilogia täydentyi Eurooppa-sykliksi neljännellä kirjalla Europe at Dawn (2018), joka on eräänlainen täydentävä selitysosa edeltäville romaaneille. Kaikki outoudet kerrotaan uudelleen uusien hahmojen näkökulmasta, kunnes kirjan päätösluvussa kirjailija selittää muutamassa sivussa kaiken sen, mikä on tähän mennessä jätetty lukijan tulkintojen varaan. Tällainen metainfodumppaus (mitä-kirjoissani-todella-tapahtui) on surkeinta mihin spefi-kirjoittaja voi alentua. Vasta nyt todella tajuaa miten Hutchinson on käyttänyt ilmaisurekisterinsä niukkuuden vahvuudeksi: lyhytjänteiset kuvaukset eurooppalaisten kulttuurikaupunkien hotelleista ja kahviloista eivät muodosta mitään itseään isompaa kokonaisuutta muutoin kuin myyttinä nimeltä Eurooppa. Lukija on halukas näkemään kylmänsodan paranoian rakentaneen valtioiden alle salaisten hallintopiirien verkoston, joka pitää kasassa 2000-luvun balkanisoituvaa karttakuvaa. Mutta sarjansa lopuksi kirjailija sitten päättikin suhtautua lukijoihinsa idiootteina ja selittää, että tällaiset olivat taustalla juonikuviot ilman mitään erityistä juonikkuutta ja ihan ilman harkittua lopputulemaa. Parhaiten siis tekee jos jättää neljännen kirjan lukematta.

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Alderman: Voima (romaani)



Idea on yhtä vanha kuin kirjallisuus itsessään: otetaan tuttu tarina ja kerrotaan se muuttamalla naiset miehiksi ja miehet naisiksi. 
Ideaa on kierrätetty jokaisessa genressä, niin kirjallisuudessa kuin elokuvissa. Eniten huomiota ovat saaneet teokset, joissa ei yritetäkään analysoida miten sukupuolten käytös muuttuu ryhmien sisällä, vaan miten ryhmät näkevät äkkiä toisensa – tai käyvät suoranaiseen sotaan toisiaan vastaan. Toisen aallon feminismiä kärkkäimmillään edustaa norjalaisen Gerd Brantenbergin satiiri Egalian tyttäret (1977), jossa isot vahvat naiset kiusaavat identiteetistään epävarmoja miehiä pakottaen nämä pukeutumaan kalukukkaroihin.
Samanlainen, ärhäkkääkin huomiota herättänyt inversiotarina on Naomi Aldermanin Voima (2016). Kirja suomennettiin nopeasti, mikä onkin välttämätöntä tällaisten teosten kohdalla, jotka ovat kiinnostavampia puolitiehen vievinä ajatusleikkeinä kuin kirjallisina tai poliittisina puheenvuoroina.
Aldermanille satiiriksi kelpaavat enää kerronnan kehykset. Tarina sähköisen ihmevoiman löytävistä naisista on kehyskertomuksen mukaan sellainen, mitä itse asiassa mieskirjailija haluaa kuvitella käsitellessään naisten ylivaltaa miehiin. Näin lukija joutuu pohtimaan, onko väkivallalla fantisointi lähtöisin sukupuolten valtasuhteista vai ovatko kyseiset suhteet tämän fantisoinnin tulosta?
Aldermanin tarinaa naisten vallankumouksesta on verrattu hänen mentorinsa, Margaret Atwoodin romaaniin Orjattaresi (1985). Atwoodin romaaniin perustuva tv-sarja (2017–) on osaltaan herätellyt korniksi ja kuopatuksi uskottua ideaa sukupuolten sodasta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että kehyskertomuksen monitulkintaisuutta luova ratkaisu on sekin Atwoodilta. Lukijalle ei tarjota pelkkää pelottavan päiväuneksinnan mahdollisuutta, vaan myös kysymys siitä, keitä tällainen uneksinta eniten hyödyttää.
Atwoodin ja Aldermanin teokset ovat omasta mielestäni ihmis- ja kollektiivikuvauksina kapeita, voisi sanoa pinnallisen poliittisia. Aldermanilla uskonto palauttaa paikkansa metamediana, kun naisista purkautuva sähköinen viesti riittää tappamaan miehet. Sähköistetyt naiset ovat vertauskuva siitä, miten alistettu ihmisryhmä muuttuu (sähköiseksi) mediakseen ja miten media itsessään toimii luonnonvoimana. Tällainen vertauskuva on omiaan digitaaliselle aikakaudelle, mutta Alderman ei kehittele vertauskuvaa pidemmälle. Lukujen väliin liitetyt, hassuiksi tarkoitetut dokumenttipiirrokset aiempien vuosituhansien sukupuolisähköstä ovat muutoin kärjekkäässä kirjassa suoranainen tyylirike.

Kokonaisuutena Voima on yllättävänkin heikko teos niin kaunokirjallisesti kuin poliittisesti. Sen väkivaltaisuuteen on halukkaissa luennoissa suhtauduttu ensijaisesti ironisena eleenä, mutta näiden luentojen lähtökohtana on kirjailijan sukupuoli ja #metoo-konteksti. Kun esimerkiksi Hesari nimittää (17.2.2019) kirjaa "feministiseksi suurteokseksi", se pyrkii vain saamaan kirjan sensaatiomaineesta osansa välittämättä siitä, miten mutkikas historia feministisellä kaunokirjallisuudella on ironian käyttöön.

Voima-romaanin saama maine osoittaa, että sukupuolittuneen  väkivallan kuvaaminen on nykypäivän romaanille suoranainen edellytys, jotta sitä pidettäisiin genderpoliittisesti huomionarvoisena. Joskus efekti napataan seksuaalisen väkivallan seurauksista, joskus rakenteellisesta vallankäytöstä, mutta - näköjään - ei milloinkaan  rakentavasti.  Voima leikittelee absoluuttisen vallan kuvitelmalla uskaltamatta kuitenkaan viedä sitä samaan loogiseen johtopäätökseen kuin ydinsotatarinat.


Pidempi ja kontekstoidumpi versio tästä arviosta ilmestyy Kulttuurivihkoissa kolumnina (2/2019)

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Karamazovin veljekset (näytelmä)

Mistä en teatterissa pidä: En pidä mikrofonien ja videotaustojen käytöstä. Enkä pidä metateatterista jossa näyttelijät kommentoivat käsillä olevaa esitystä. Enkä pidä sävyrekisterien korvaamisesta huutamisen eri asteilla. Enkä pidä laitosteatterin edellyttämästä laajasta ensemblesta. Enkä pidä tarinallisuutta väheksyvästä post-dramaturgiasta. Enkä pidä Hannu-Pekka Björkmanista.

Kansallisteatterin "Karamazovin veljekset" -näytelmässä on tätä kaikkea.
Ja tiesin sen jo ennalta.

Silti varasin siihen lipun, ostin oikein hotelliyönkin jotta ei tarvitsisi väsyneenä miettiä junavuoroja vaan saisi omistautua teatteri-illalle. Kaikki tämä Samuli Reunasen tähden. Olin nähnyt hänen Tsehov-ohjauksensa Vanja-enosta vuosi sitten ja ajatellut että tuollaisen vahvan näkemyksen varassa voin katsoa minkä tahansa klassikon sovittamisen.

Enää en ajattele. Reunasen Kansallisteatteriin ohjaama "Karamazovin veljekset" on kamala ja tylsä sekamelska. Juuri sitä, mitä opin Kansalliselta odottamaan Helsingissä asuessa. Yleensä sitä sekamelskaa näki erityisesti isolla lavalla ja joskus harvoin sitten Villensaunan näyttämöllä todellisia helmiä. Mutta näköjään Pienelle näyttämölle saadaan tungettua yhtä tolkuton kattaus laitosteatteria kuin isolle näyttämölle: 11 näyttelijää eikä mitään sanottavaa.

Ja montakos niitä veljeksiä olikaan?
Reunasen jäljiltä "Karamazovin veljekset" on niin kuin potpuri klassikkoromaanin valittuja paloja. Ensimmäisen näytöksen pitää kasassa Hannu-Pekka Björkmanin energia ilveilijänä, mistä loppujen lopuksi pidin eniten tässä esityksessä, vaikka yleensä kammoan kaikkea mihin tuo ällistyttävän kapearekisterinen näyttelijä tunkee sitä yhtä ja samaa hymyilevän sadistin rooliaan tekemään.

Toisen näytöksen pitää kasassa murhajuoni, onhan  kysymys syyllisyydestä keskeisin aihe kirjassa ja siten myös näytelmässä. Murhajuonesta ei kuitenkaan käytetä paljoakaan draaman rakentamiseen, ja miten voisikaan kun 11 näyttelijälle pitää keksiä tekemistä. Näyttämökuva on täynnä tavaraa eikä puhuttelun tai liikkeen suunnilla ole muuta väliä kuin että yleisö täytyy välillä herätellä osallistuttamalla sitä "mihin uskot" -gallupilla.

Ainoa sidos 1. ja 2. näytöksen välillä on Seela Sellan esittämä pyhä vanhus, joka käy näyttämön etualalla lausumassa aforismeja anteeksiannosta linnuille. En ymmärrä tällaista näytelmän tekemisen periaatetta mitenkään muutoin kuin että laitosteatterissa on jokaiselle löydettävä riittävästi luonnetyyppinsä mukaisia repliikkejä. Kun muu näytelmä on valmis, siihen on sitten pitänyt löytää paikkoja seelasella-efektille. Pam. Muutetaan pyhän vanhuksen hahmo sellaiseksi seelasellaiseksi. Ihan sööttiä, karismaattistakin, mutta en ole tullut katsomaan seelasella-iltaa vaan dostojevski-tulkintaa.

Alkuperäisromaanin lukeneille, joihin en kuulu, esityksestä varmaan irtoaa enemmän yksittäisiä herkkupaloja paitsi nimihenkilöiden myös sivuhenkilöiden tulkintoihin. Toisaalta klassikko näyttää tällä kertaa olleen ylivoimainen ohjaajalleen, kun sen kuuluisinkin kohtaus, suurinkivisiittorin episodi, muuttuu stand up -raivolla esitetyksi Ivanin pullisteluksi. Muuten ainoa asia, joka esityksessä positiivisesti yllätti, oli tuon Ivania esittävän Miro Lopperin energianhallinta. Hän olisi voinut yksin esittää romaanin puolessa tunnissa. Vaikutuin ja vakuutuin. Silti mietin lähteäkö väliajalla pois.

Toki se on omanlaistaan demokratiaa tämä tällainenkin laitosteatteri, joka tarjoaa jokaiselle jotain: Björkmanin karkeaa komiikkaa Ukko-Karamazovina, seelasellaista muumifilosofiaa, näyttelijöiden lukutuokioita, epilepsiaa jäljitteleviä performansseja. Vaan miksi tämä potpuri on sitten pakko venyttää yli kolmeksi tunniksi? Siksikö ettei ohjaaja itsekään halua olla vastuussa kokonaisuuden erityisyydestä, vaan ainoastaan sen osasten erikoisuudesta?

No, minun puolestani Samuli Reunanen kuuluu vastaisuudessa samaan tempputaiteen kategoriaan kuin nämä muut klassikkoja "haastavat" ohjaajaihmeet Lauri Maijala ja Paavo Westerberg. Jätän näkemättä.



maanantai 25. helmikuuta 2019

Tallinna jees, Budapest jää

Ehkä Tallinnassa tulisi käytyä useammin Tukholman sijaan, jos sieltä löytäisi oloisensa liikkumatilan yhtä helposti kuin Tukholmasta. Nyt kaikki kokemukset Tallinnasta ovat sellaisia, että tuntee joko itsensä massan mukana ajautuneeksi vodkaturistiksi tai yli-ikäiseksi hipsteriksi. Kielimuuri on korkeampi kuin mitä Unkarinkaan kohdalla, koska ei ole motivaatiota opetella helpointakaan sanastoa. Kuulemma tämä asenne ("Eesti kuulostaa siltä kuin osaisin jo") on meillä suomalaisilla yleinen.

Virossa myydään D.F. Wallacen esseitä R-kioskin lehtihyllyssä!
Viime viikonlopun reissu J&S:n kanssa teki kaupungista taas hieman erilaisen, senkin vuoksi, että ei ollut mitään tarvetta käydä missään erityisesti, ei edes tankata halpisviinoja laivalta, kun saimme pötkötellä paluumatkan hytissä. Hotellikin oli niin erinomainen linnoitus, että saattoi uskoa sen säilyttäneen ilmapiirinsä 1300-luvulta saakka. Aamiaisella istuessa näimme ylioppilaiden kävelevän ikkunan takana miekat kädessä. Sattui olemaan Viron itsenäisyyspäivä, se konservatiivisempi eli vuoden 1918 versio. Toisen sattuman johdosta mukanani oli ties monettako kertaa aloittamani "Book of Duels". Sääli vaan, että sitä vanhan maailman tunnelmaa ei Tallinnassa koe senkään vertaa kuin Tukholmassa. Niin paljon rankkaa lähihistoriaa törröttää välissä. Ja miljoona vodakturistia jonossa takana.

Nyt Tampereelle hiihtolomaviikkoon asettuminen tuntuu tuplasti oudolta, koska on tottunut viettämään tätä lomaviikkoa Savossa, monesti mökiltä käsin talven lyhenemistä katsellen. Nyt katselemme Oscar-gaalankin kotikatsomossa. Lapsi sairastaa vatsataudissa, minä sorttaan kirjailijoita excelillä. Nyttemmin asiatkin käyvät työstä, kun ei ole enää työasioita, vaan pelkkää halpiselämää.

Äsken Ryanair ilmoitti, että huhtikuussa aikomani halpislento (27 e meno) Budapestiin siirtyisi yöhön. Painoin refund-linkkiä. Jos lentoyhtiö peruu KAHDEN KUUKAUDEN päässä olevan lennon, se ennustaa moisen yhtiön lähestyvää mahalaskua. Pitäkää fasistinen halpisvaltionne joka pyörii halpisyhteyksien varassa. Minä taidan mennä metsään huhtikuussa, ehkä mökillekin, vaikka siellä tulemme olemaan vastaisuudessa ikäänkuin uudisasukkaita, kun mökkiresidenssin viimeinenkin perustaja kuoli.

Unkarin mukana maailmastani katoaa kyllä yksi ilmansuunta täydellisesti. Mutta niinhän tältä maailmalta suunnat ovat hukassa muutenkin, muiltakin.  Tallinnan  lautta on nopeampi kuin Helsingin juna.



maanantai 18. helmikuuta 2019

Jumppaus puuttuu luovasta työstä

Kuvassa olevien henkilöiden tyylitaju ei välttämättä vastaa äijäjumpan tavoitteita.
Äijäjumpassa käydessä sitä tulee aina miettineeksi, miten helppoa elämä olisi jos kaikessa mitä tekee olisi jumppaohjaaja kannustamassa.

Joka ainoa jumppaohjaaja, mitä olen eläessäni nähnyt niin yliopistojen henkilökuntajumpassa kuin työviksen tai kansalaisopiston jumppakursseilla, on ollut opettajana  10+. Ei sellaisia voisi kouluttaakaan missään kasvatustieteiden teoriatynnyreissä. Jopa lukiossa jumppaopettaja (Julle) oli ainoa opettaja jolle olen edelleen kiitollinen siitä asenteesta millä hän kouli meitä.

Luova työ (eli "työ") on se sumein elämänalue missä jumppaohjaajaa tarvittaisiin. Että olisi edes kerran viikossa vaikkapa kirjoittamisjumppaa, jossa ensin venytellään metaforia, sitten aletaan raapustaa raakaa proosaa viiden minuutin intervalleina. Käsin. Yksin. Sateessa.

Se sanojen maistelemisen rento raakuus, sehän se on mikä viehättää itseäni eniten teatteriharjoituksissa, ainoissa kielellisen luovuuden jumppatunneissa mihin rohjennut osallistua.

Nanowrimo on ainoa haaste, missä pääsee pidemmälle samanlaisessa raa'assa käsityössä, omien tyyliodotusten toistuvassa murskaamisessa ja niille nauramisessa. Mutta sivistääkö se itseä taiteilijana? Ongelmahan on se, että nanowrimon jäljiltä syntynyt teksti vaatii tolkuttomasti editointia, niin paljon, että lähes kaikki on tehtävä uudelleen.

Säännölliselläkään jumppaamisella eli improvisaatioharjoituksilla ei kirjailija pysty muuttamaan kirjoittamistyyliään. Näyttelijä ja muusikko ja ehkä kuvataiteilijakin voivat muuttaa tyyliään improilemalla. Mutta kokenut kirjoittaja kirjoittaa liskoaivoillaan. Hän tietää vaistomaisesti, miten hänen täytyy kirjoittaa puhtaat virkkeet ja huomaa vaistomaisesti milloin kappale täyttyy. Sitä varmuutta voi yrittää tunkea innoittuneena eli paksun elämänvalheen avulla mielen taka-alalle. Mutta siinä missä runoilijat huijaavat leikisti toisiaan "kokeellisella taiteellaan", ei prosaisteilla ole ketään muuta jolle valehdella kuin oma itsensä. Että nyt olisi tekeillä jotain ihan muuta kuin koskaan ennen.

En usko, että vuosikymmenten liiasta varmuudesta ja kokemuksesta voi enää kasvaa oikeaksi tyylitaituriksi muutoin kuin vaihtamalla täysin aihealansa tai kirjoituskielensä tai mediansa. Monet tyytyvät simuloimaan muutosta eli luottavat genrehybridiin tai mediarajat ylittävään entisen elämänsä sovittamiseen.

Kysymys kirjallisen tyylinsä ylittämisestä nousi mieleen viime viikolla lukiessa Ville Hytösen Luumun polte -romaanin loppuun. Se kun vaikuttaa kirjalta, joka on kirjoitettu armottoman... käsityön puuskassa kaiken totunnaisen ylittämiseksi ja silti jalat maassa. Kirjalta johon on mahdoton uskoa muutoin kuin ankarassa laskuhumalassa jonkin belgradilaisen räkälän pöydän alla, ja samalla kuitenkin kirkkaan TYYLILLISEN näkemyksen ja selvän tavoitteen saattelemana. Luumun polte on luultavasti korkein saavutus eroottisen proosan saralla, mitä suomeksi on kirjoitettu. Silti se on teos jota voisi suositella niillekin jotka eivät yleensä kyseiseen genreen koske. Yhtä aikaa pakonomaisen banaali ihmiskuvaltaan (ja nykypäivän orientalismiltaan...) ja hengästyneen henkistynyt niin kuin bukowskilainen rentturomantiikka olisi aivan kulman takana menettämäisillään katu-uskottavuutensa.

Omaan tyyliini sitä silti palaan kuin turvalliseen pakkopaitaan. Huomaan sen, vaikka olen yrittänyt editoida aina vain täsmällisemmäksi fiktiokerrontaani. Niin että seuraava satumainen tarina olisi kuin raudasta taottu, julman kulmikas mutta ehdottoman luja rakenteeltaan. Definitiivinen miekkafantasia? Edes.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Semiosis (romaani)

Sue Burke ja esikoisromaaninsa.
Ostin Sue Burken romaanin Semiosis (2018) lahjaksi Saaralle, koska sen piti edustaman parasta ekokriittistä scifiä mitä tällä hetkellä on tarjolla. Poimin kirjan sattumalta yöpöydältä ja kirja osoittautui vieläkin paremmaksi. Ekokriittinen näkökulma on toki mukana, jopa liiaksikin sanomallisen raskaasti kuten näillä tällaisilla teoksilla tapaa olla, mutta pohjimmiltaan Semiosis on wanhaa hyvää planeettascifiä. Kirjoittajan biologian alan asiantuntemuksen voi sanoa vievän alalajia jopa askeleen verran eteenpäin siitä, mitä planeettascifiseikkailut ovat tavanneet aiemmin olla.

Tällaisten kirjojen viehätyksestä tavataan puhua sen mukaan miten eksoottisen ERILAISEN ekotyypin kirjailija on osannut rakentaa Maan faunaa ja flooraa yhdistelemällä ja/tai liioittelemalla, mutta itse asiassa näiden planeettascifinä kiinnostavien romaanien viehätys on kyllä siinä, ettei osaa kirjan lopullakaan vielä arvioida, miten "kiltti" tai "raaka" tarinasta voi vielä tulla. Ympäristön luonnosta kuoritaan tulkintoja kerroksittain, eikä lukija voi olla varma, mikä on "lopullinen" totuus ihmisen kyvystä selvitä oloissa, joihin lajillamme ei ole valmiita toimintamalleja. Realismin asteet tällaisessa tarinassa ovat genren sisäisiä vieläkin vahvemmin kuin jossain ensimmäisen kontaktin tarinassa, puhumattakaan avaruusoopperasta. Planeettascifissä kaikki on suljettu omiin lainomaisuuksiinsa, omaan realismiinsa, johon vihjeitä tulevasta antaa vain kirjailijaa ja lukijoita yhdistävä genretuntemus.

Erityiseksi Semiosiksessa kuvaillun planeetan (nimeltä Pax) tekee se, että siellä kasveilla on vieläkin pidempi evoluutiohistoria kuin Maassa. Niinpä planeetalta löytyy älykkäitä kasvilajeja, jotka kommunikoivat keskenään, mutta myös käyvät jatkuvaa viekasta kamppailua toisiaan vastaan. Eläimiin, myös planeetalla pudonneisiin ihmispioneereihin, kasvit suhtautuvat elätteinä, joita voi käyttää sodassa omankin lajin kilpailevia yksilöitä vastaan.

Semiosis etenee vähän liiankin joutuisasti ja sen yleinen heikkous on juonirakenne. Kirjasta näkee heti kakkosluvun kohdalla, miten se on lavennettu kehutusta novellista romaanin mittaiseksi maailmankuvaukseksi, jossa juoni on ohuin sitova ainesosa. Myös henkilökuvaus on tasan yhtä ohutta kuin tällaisissa kollektiivia kuvaavissa kirjoissa on tavannut olla, muttei sekään paljoa haittaa, kun tarinassa tulee jatkuvasti uusia yllätyksiä.

Ties miten pitkästä aikaa Semiosis on juuri sellainen scifi-teos jota voi suositella kelle tahansa joka on kiinnostunut scifistä tieteen ideoiden rohkeana kehittelijänä. Ensi syksylle on luvassa jatko-osa Interference.



Samaan aikaan mediaviidakossa (Kiiltomadossa) on vielä ilmestymättä arvosteluni talousviidakon lainalaisuuksia kartoittavasta artikkelikokoelmasta Kirjallisuus nykykapitalismissa (2018). BitteinSaarilla arvostelu on jo tietysti luettavissa.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Viisi päivää ensi-iltaan (taas)


Edellisen teatteriprojektin, "Kylmien kyytimiehen" lopulla jo lupasin, etten enää koskaan lähtisi  lavalle näyttelijäksi. Siinä määrin turhauttavaa oli ilta illan jälkeen tuntea oma riittämättömyys niihin hahmoihin, joiksi olisi pitänyt eläytyä. Mutta niin vain kävi, että viime syyskuussa eräänä sateisena päivänä alkoi kyrsiä kaikki pikkuporvarillinen elämäntapa, joten laitoin Terhille kiireesti tekstiviestin ja kysyin, vieläkö hänen uudessa ohjauksessaan olisi paikka nukettajalle.

Nukettajaksi en sitten kuitenkaan joutunut, vaan tekemään pienen roolin lyhytnäytelmään, juuri sen mittaisen ja sen luontoiseen roolihahmoon, joka on omiaan kolmatta kertaa esiintymistä kokeilevalle harrastajalle. Olennaista varsinaisen teatteriharrastamisen kannalta on olla taas mukana kollektiivisessa luomisprosessissa. Eli taas ollaan siinä tilanteessa, että on viisi päivää ensi-iltaan ja aika ihmetellä, mihin sitä onkaan lupautunut.

Anne ohjaa 3 näyttelijää ja 2 laatikkoa.
Ainakin käytännön opintoihin. Lyhytnäytelmiä tehdessä ohjaajan osuus vaikuttaisi olevan kevyempi ja kokoavampi kuin pitkää näytelmää tehdessä, koska hahmoilla on vähemmän perusteltuja taustatarinoita ja kuviteltuja elämänkohtaloita, jotka ennättäisivät tulla ilmi näytelmän aikana. Tukkateatterin kahdesta Juhlakattaus-potpurista avustamani lyhäri on Ensimmäisessä Kattauksessa. Siinä ekan puoliskon kolme lyhytnäytelmää ovat hyvinkin perinteisiä ja toisiinsa kytkeytyviä draamallisesti. Toisen puoliskon kolme lyhäriä taas ovat keskenäänkin erilaisia, toistensa abstraktisuutta tukevia ja korostavia. Oma suosikkini on Samin sooloesitys, jolla potpuri lämmittää yleisön. En yleensä järin pidä monologeista, mutta Samin esitys on kuin parasta standup-komiikkaa draaman rakenteella.

Useimmat potpurin näyttelijöistä tekevät 3-4 roolia ja opettelevat pitkiäkin monologeja osaansa varten. Itselleni taas oli (jälleen) ihan muistini rajoilla, että pystyin oppimaan ne kymmenkunta lyhyttä repliikkiä, joilla pääsen sentään esittämään nykypäivän ärtyisää äijätyyppiä, helpon tunnistettavaa (eli periaatteessa puheiltaan muistettavaa) jos mikä.

Hyödyllisintä on nähdä, miten tällainen näytelmäprosessi alkaa pyöriä omalla voimallaan, jopa siinä määrin etteivät ohjaajat voi enää perääntyä joistakin "huonoista hyvistä ratkaisuista": toimintaa tilannekohtaisesti suuntaavista näyttämöohjeista, joilla ohitetaan sen pohtiminen, mitä tämä hahmo oikeastaan haluaakaan. Esimerkiksi oma hahmoni on täysin ristiriitainen ja perusteeton: yhdellä hetkellä haukkuu kaveriaan, toisella kiittelee tätä ystävyydestä ja kolmannessa kehuskelee tälle pohtineensa vaimonsa surmaamista.

Kuinka monta näyttelijää tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?
Toisaalta on saanut jälleen nähdä sen, miten ohjaaja kokeilemalla löytää tekstistä kytkentöjä, joissa hahmot ovat toistensa analogisia selittäjiä, mutta mitkä ovat periaatteessa mahdotonta havainnollistaa näyttämöllä. Liittämällä kaksi alkutekstin monologia toisiinsa Terhi loi äkisti dialogin, joka syvensi näytelmän aivan toisenlaiseksi kuin miltä se oli alunperin vaikuttanut. Tavattoman simppeli kikka, mutta jotain sellaista mitä jokaisen kirjoittajan kannattaisi kokeilla niin proosan kuin draamankin kohdalla, kysyä itseltään millaisen monologin nämä hahmot esittäisivät toistensa puolesta. Unohtaa edes hetkeksi se yleisesti hyväksytty väärinkäsitys, että monologi on ihmisen sisäpuheen ylevä purkaus.

Lauantaina ensi-iltansa saavassa kakkoskattauksessa on puolestaan yksi oma lyhärini, alunperin dialoginovelliksi kirjoitettu "Eurooppalainen aamunkoitto". Se on tarinavetoisempi kuin mitä näytelmän pitäisi olla, mutta kun itse sellaisia tykkään katsoa niin sitten sellaisia kirjoitankin. Jää sitten ohjaajan haasteeksi keksiä, mitä kiinnostavaa sellaisessa on näyttelijöille.




tiistai 15. tammikuuta 2019

Työsohvapöytä


Ehdin ottaa valokuvan sohvapöydästä (14.1.) juuri ennen kuin S siivosi sen. Pöydälle oli kertynyt kolmen viikon ajan kaikkea sellaista, minkä parissa vietän päivät tässä sohvalla. Muuta työpöytää ei ole ollut pitkään aikaan. Kun enin osa elämää on kirjojen lukemista ja elokuvien katsomista telkasta, ei ole mitään syytä etsiskellä työpöytää. Työpaikkoja kyllä. Mutta niitä ei kauheasti ilmaannu ripottelemiini rekryvahteihin. Vähänkin avoimemmalla julkisen sektorin hakuvahdilla sähköpostiini tipahtelee linkkejä karaokejuontajan tai seurakuntapastorin paikoista. Ainoa omaa alaa liippaava duuni, mitä olen nähnyt viime kuukausina tarjolla, oli lukutaitoprojektin koordinaattori. Se olisi sitten merkinnyt pitkiä virkapäiviä - Helsingissä. Kiitos ei.

Työsohvapöydälle kertyneissä tavaroissa näkyvät jäljet kaikesta mikä TYÖNOMAISESTI on kesken ELÄMISESSÄ:



1: Seeds of Earth on yksi niistä avaruusoopperaa edustavista viime vuosien kirjoista, joilla olen yrittänyt täydentää näkemystä alalajista. Ehdotin Porttiin, että tekisin tänä keväänä artikkelin avaruusoopperan historiasta. Juttuunhan on riittävästi materiaalia sinänsä jo sf-käsikirjojen jäljiltä, mutta muutama ilmeinen klassikokin on vielä lukematta: Smithin Triplanetary, Joan Vingen The Snow Queen, Harrisonin The Century Device, ehkä pari täydentävää kirjaa Cherryhin allianssisarjasta ja Banksin kulttuurinovelleja.  Militanttipuolelta on varmaan lukematta paljonkin, mutta tuskin mitään kirjallisesti olennaista.

2: Salaperäiset miehet perunamaalla -kässärin printtasin vihkomuotoon editoitavaksi joululomalla. Se on nyt tehty ja korjaukset enimmäkseen siirretty koneelle. Mutta ei siitä niin myyttipitoinen tullut, "antipastoraali", kuten suunnittelin. Sellainen navetanhajuinen versio Jumalten naamioista. Saa nähdä miten kauan tätä pitää hautoa ennen kuin keksii jonkin särmän muuttaa sen juoni kohtalodraamaksi.

3. Alas, Babylon -pokkarin löysin sattumalta kierrätyslootasta. Tällaiset löydöt velvoittaisivat palaamaan ja tarkistamaan, muuttaako klassikon lukeminen käsityksiä genrestä. Uudelleen tietääkseen pitäisi kuitenkin kirjoittaa jotain uutta. Näin sohvaelämässä aivopuoliskot eristyvät toisistaan.

4. Films and Filming -julkaisu on yksi niistä 1980-luvun leffalehdistä, joita kesällä kierrätettiin pinoittain Niagaran aulassa. Valitsemani lehdet eivät ole kyllä kiertäneet mökkiä kauemmaksi, eikä niitä sielläkään ole poltettu. Tampereella niitä tulee otettua mukaan reppuun niin lyhyille kuin pidemmille bussimatkoille, koska lehtiin kirjoittaneiden filmihullujen tietämys on vallan toisenlaista kuin mitä kirjoista lukee. Niitä on ilo lukea tasan siihen nähden, ettei tarvitse enää miettiä mitä HYÖTYÄ siitä tiedosta on. Jos edes sotakirjallisuuden historialle ei saa apurahaa niin enpä keksi mitään mediaseksikkäämpää aihetta mistä osaisin laatia tietokirjan.


Lisäksi työsohvapöydän kuvassa näkyy flunssajakson jäljiltä neljä kaukosäädintä, laturijohtoja, suklaakeksejä ja nenäliinoja. Viinirypäleet eivät ole minun. Minä nautin rypäleet nestemuodossa.