KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

16.11. Hämärä-kirjallisuusfestari Tampereella
30.11. Nykydraaman lukeminen -kurssi Hesassa
05.12. Olutkulttuuri tutuksi II -retki Tallinnaan

torstai 14. marraskuuta 2019

Nanowrimo ja Päätalo

Alalajit ruokkivat ja pyyhkivät kulttuuria...
Tämän syksyn Nanowrimo eli marraskuinen romaanimaraton tuuskahti alkumetreillään. Kaksi ensimmäistä päivää sain kirjoitettua tavoitetahdissa, sitten annoin päivien luisua ohitse ja naputtelin uusia lukuja per päivä sen verran kuin grim fantasy -alagenreä kuvittelin kehittäväni. Sitten ei enää huvittanut. Kirjoittaa. Mitään. Nanowrimon tavoitehan on se, että sitä tehdään kaiken VARSINAISEN elämän ja työn rinnalla. Homma muuttuu ohueksi hallapilveksi, jos ei varsinaistakaan elämää tunnu olevan, työstä puhumattakaan.

Mieluummin vain lojuin sohvalla ja luin sotakirjoja. Onhan se osa sotakirjallisuuden historia -projektia sekin. Välillä luin ilokseni spefi-uutuuksia tehdäkseni niistä arvostelut Porttiin. Porttia varten pitäisi valmistella myös avaruusooppera-artikkelia.

Kun Aamulehti tänä syksynä lopetti kirja-arvostelujen tilaamisen meiltä avustajilta, se vapautti melkoisesti luku- ja työaikaa muuhun kirjoittamiseen. Vapautti myös ison loven talouteen, jossa sinnitellään pientenkin kirjoituspalkkioiden varassa. Puhumattakaan siitä, miten ammottavan aukon Aamulehti jättää paikalliseen kirjallisuuskeskusteluun. Tässä tällaisessa kirjakulttuurin maailmassa nyt kuitenkin eletään, ja tätä alamäkeä on kritiikki-instituutio jatkanut 2000-luvun alulta alkaen.

Tällaisessa maailmassa nanowrimo on hullussa turhuudessaan kuin pyhä riitti. Tosin samaa nano-romaania olen kirjoittanut jo kahdesti aiemminkin. Joskus kymmenisen vuotta sitten sain valmiiksi 50K sanaa tavoitteen mukaisesti, mutta tarina vain ei tullut valmiiksi. Sitten yritin joku kesä tehdä uutta versiota tuosta samasta tarinasta, ja sekin jäi kesken. Nyt sitten kolmas yritys, vieläkin teroitetummalla muotoratkaisulla. Ehkä sitten siirrynkin editoinnin sijaan kirjan jatko-osaan. Kyseessähän on laajempi tarinakokonaisuus jonka maailmaa testasin aikoinaan Serekritia-roolipelillä. Kokonaisuus jota olen kehitellyt viitisentoista vuotta.

Kirjallisena suorituksena paljon paremmin onnistui Päätalo-joukkomaraton (11.-12.11.), johon osallistuin Pirkkalaiskirjailijoiden riveissä. Enpä olisi uskonut ennen maratonia, kuinka paljon voin pitää Päätalon kielestä. Samalla selvisi paljon uutta Päätalon aikakaudesta ja roolista yhdistyksessämme.

Liekö Suomessa kirjailijaa joka Päätaloa komeammin olisi noudattanut nanowrimon periaatetta, että määrästä syntyy laatu? Silti oma seuraava / viimeinen tavoite on käyttää elämänsä loput luovat vuodet definitiivisten alalajiteosten tekemiseen. Ensin spefi-genrejen alalajeihin, sitten dekkariin ja romanssiin, mikseipä sotagenreenkin. Ei se vakava tavoite ole, mutta tällaisessa digipimeyteen alistuneessa maailmassa mikä tahansa vino kynttiläkin kelpaa majakaksi. Eräs ikuisuusprojekteja on tämäkin: alalajeille omistettu tietokirja.

Nyt voinee jo julkistaa, että ensi vuonna ilmestyy definitiivinen miekkailuromaanini Vaskikirjojen kustantamana. Kirja on esillä jo kustantamon uutissivulla vuoden 2020 uutuuksien joukossa.

Neljän miekan tanssista ei tullut niin tiiviin ja kirkkaan balladimaista lyhytromaania kuin oli tavoitteeni, maailmanrakennus vei taas mennessään... mutta muuten se on mielestäni paljon onnistuneempi kuin Vaskikirjoilta tullut edellinen romaanini Kuninkaantekijät. Riittävästi samaakin niissä on, maailmojensa perverssiydessä, mutta Neljän miekan tanssi vastaa paremmin sitä mitä spefissä yhä enemmän rakastan: tarinoita jotka pysyvät kaiken aikaa liikkeessä. Sillä kriteerillä aivan ylivoimaisia lukukokemuksia ovat viime vuosina olleet The Last Days of Magic (fantasia) ja Beautiful Intelligence (scifinä). Jos kerran niin harva muu tekee sellaista spefiä niin sitten täytyy itse. Jossain arvostelussa Mark Tompkinsin The Last Days... -romaania verrattiin tarkkarakenteiseen videopeliin ja sitä se todentotta on, tavalla johon vain fantasiaproosa pystyy, ja samalla se voi olla jonkinlainen pelimäisen iteratiivinen asenne tarinasekvenssien ketjuttamiseen mikä vähitellen vaikuttaa digipeleistä genreproosan puolelle. Asiaa sietäisi testata, ehkä tutkiakin.


Samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato julkaisi vain puoli vuotta myöhässä arvosteluni Matinmikon Kolkasta ja Sjonin Codexista.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Äijäjumpan kolme koulukuntaa

"Eli tehdään oikeasti töitä." Sanoi uusi jumppaohjaaja. Tämä "laitetaan vatsalihakset" -töihin retoriikka on niin keskeinen osa jumppakurssien käskytyskieltä, ettei sitä ota tosissaan ennen kuin tulee kurssiohjaaja, joka tarkoittaa mitä sanoo ja tietää eron normiin sanoessaan "oikeasti töitä".

Jumppaohjaaja vaihtui molempiin 'Äijäjumpaksi' otsikoituihin kursseihini joilla käyn maanantaisin ja perjantaisin. Yhden erinomaisen ohjaajan tilalle vaihtui yksi melko hyvä ja yksi kersantti. Vaihdos mullisti elämäni.

Tuo jumppaohjaajan erinomaisuus oli muodostunut mielessäni salaiseksi esikuvaksi kaikelle opettajuudelle. Monesti olin jo ajatellut, että pystyisipä kirjoituskurssia pitämään kuin jumppakurssia, kepittävien vaatimusten ja porkkanallisten rohkaisujen tasapainossa. Vasta kun ohjaaja vaihtui syysloman aikana, tajusin että jumppauttamisessa voi tosiaan olla kolme erilaista koulukuntaa. Se on kolme kertaa enemmän kuin kirjoituskursseilla.

Äijäjumpan vanha erinomainen (samoin kuin hänen edeltäjänsä) ohjaaja edusti koulukuntaa, jossa tavoitteena on korkea syke. Korvaavista opettajista toinen taas edustaa koulukuntaa, jolle tavoitteena on notkeus ja liikkuvuus. Saa nähdä, kuinka pitkään jaksan käydä sellaisessa venyttelypitoisessa jumpassa.

Sen sijaan korvaavista opettajista toinen, tämä joka vaatii "oikeasti töitä", onkin lihaskunnon asialla. Viime perjantain jumppatunti oli kovin rääkki mitä olen tässä Äijäjumpaksi kutsutussa lajissa kokenut.

Ironista kyllä, juuri vaihdosviikolla Äijäjumpassa sattui se onnettomuus mitä olen kurssiprofiilin vuoksi pitänyt todennäköisenä, että yksi kurssilaisista sai sydänkohtauksen. Vaan sepä tapahtuikin liikkuvuus-koulukunnan tunnilla tehdessä kepeitä olkalihaksen keikauksia eikä suinkaan kovan sykkeen tai rankan lihasponnistuksen yhteydessä.

Lihaskuntoa vaativa ohjaaja on myös tasan ensimmäinen miespuolinen jumppaohjaaja, jonka olen nähnyt. Ensimmäisen kurssitunnin hän aloitti huutamalla ryhmän huomion "OsasTOH!". Eikä se kersanttiasenne tunnu ketään haittaavan. Minuakaan se ei häiritse, erityisemmin, koska olen nähnyt vaihtoehtojen moneuden - ja siksikin, kun vessassa istuessa huomasin sattumalta, miten hesalaisen juppimedian Image-lehdykässä joku naistoimittaja väittää että jumppaaminen on suomalaisten salaisin harrastus epäseksikkyytensä vuoksi. Pih pah, sanoin silloin.

Eipä tiedä tuo hesalainen imagemedia, että suurin osa Suomea lukee heitä vain vessassa, kunhan lihaksikkaampi puoliso on sen sinne jättänyt.

Sama periaate pätee käänteisesti jumpppaamiseen: se mikä on sosiaalisesti marginaalisinta ruumiinsovellusta, voi olla symbolisesti keskeisintä identiteetinrakennusta työkansalaisuuden ja -maskuliinisuuden jälkeisessä maailmassa. Saatan paskantaa Imagen tahdissa, mutta kasvan ja kehityn jumppakersantin ohjaamassa eläkeläisryhmässä.


Äijäjumpam ohjaamisella on pitkät perinteet

lauantai 19. lokakuuta 2019

Viikko tunturimökissä

12.10. La. Yöjunan hytti Tampereelta Kolariin kolmelle maksoi saman 150 e kuin taksikyyti Kolarista pohjoiseen Muonion Jerisjärvelle. Kirkonkylät kuolleen hiljaisia, tuntureilla lumiset laet. Maailman puhtain ilma, sanoi taksikuski Esa. Mökkikylää ympäröi karu aita kuin keskitysleiriä. Liiton luksusmökki on yllätys lämpimälle lattialle astuessa. Syvä hiljaisuus, voi kuvitella ketkä kaikki oikeat kirjailijat ovat kappelin tapaisessa tuvassa asuneet. Kävely jäättömän järven rannalla. Pari autoa pihoissa, rannalla kuukkelit isoin seurue. Sauna, punaviini ja aikainen uni.

13.10. Su. Pari pykälää kylmää ja lunta, riittää luomaan autenttisen maiseman, outoa taigaa. Kävely 3 km pohjoiseen Pallaksen suuntaan, Mustavaaran nousu uuvuttaa, käännymme takaisin. Illalla hituloi vettä joka muuttuu lumeksi. Halonhaku alhaalta hotellin rantakodasta. "Ei nähty googleja eikä hölmölintuja", sanoo lapsi tarkoittaen eilen tavattuja. Kaikilla muilla on täällä koirat, autot ja toppatakit. Turistipellet. Mutta SVUL tämän kylän on 1990 rakennuttanut omille luksukseen tottuneille toppalihaspelleilleen.

14.10. Ma. Rakoileva pilvipeite, satunnaisia lumihitusia. Maidonhakureissu Muonioon. Bussi Rovaniemeltä on myöhässä, lisäksemme maalikylän kyydissä on 1 matkustaja.

Muonion bussia odotellessa


Nopea pitsalounas Swiss-kahvilassa, kassit ja rinkka täyteen marketista. Muonio koostuu muutamasta talosta ja isosta paloasemasta, visitor center kätkee thai-ravintolan. Paluubussissa 2 ihmistä lisäksemme, tie sulanut sinä aikana 12-14 kun olimme Muoniossa. Illalla taas sauna, majan devarivalikoimasta "Palme".

15.10. Ti. Yöllä viereiseen mökkiin tuli asukas, suoraan Helsingistä reissaavia autoilijoita. Meillä syysvarusteet, Venäjän sotahistoria ja matalat vaelluskengät. Tänään kirkasta ja asteen pakkasta. Kävellään poronlihakahviolle tien vartta. Yksi lihakeitto, pulla ja mokkapala, päivällistä varten purkki poronkäristystä. Uni on syvä, vaikka liharuoan raskaus painaltaa vatsassa.

16.10. Ke. Pilvistä, miinus kolme. Joka yö sentti lisää lunta. Viereisestä mökkiparista myydään toista 79K hintaan, vihreätakkinen myyjä esittelee ostajille. Aikoinaan Kordelin on lahjoittanut yhden näistä mokeistä Liitolle 1998. Tänään luen Liiton historiaa tässä Liiton arkissa. Lounaan jälkeen kävellään itään, polku viettää upottavan tunturipuron hetteikölle, siirryttävä tien päälle. Keittiön pöydällä korteilla Lamaa ja nopilla Ganz Schön Clever. Illalla taas sauna. Devarilta "Another Year".

17.10. To. Tulimme tänne talvea vastaan, saimme viikon mittaisen joulun. Jokainen aamu niin syvä valkoinen hiljaisuus kuin olisi joulupäivä. Tänä aamuna -7C, pilvistä. Poroja portilla, tiaiset lentävät pelotta tykö. Reitti pohjoiseen vaihtoehtoista reittiä, joka "suljettu". Ongelma ei kuitenkaan ole pitkospuiden kunto vaan että ne loppuvat suolla kesken. Mökissä S tekee uutta keittoa lisäillen soijarouhetta ja tomaattimurskaa. Lapsi valittaa, että kaikki maistuvat samalta.

18.10. Pe. Pakkanen nollautui, lumipyry, mökit tyhjenneet. Ei enää kesyjä tiaisia, ei poroja. Lyhyt kävely polkua pohjoistielle ja risteyksen kautta rantaan. Viimeinen sauna. Hyllystä Williamsin "Butcher's Crossing". Pyry sakenee.



19.10. La. Taksi hakee 10:ltä. Koko 45 mökin rinnekylä näyttää tyhjenneen vähistä lomalaisista. Lunta on 12 senttiä, Kolaria lähetessä tykkyä puiden otsilla. Kuski Esa ennättää kuvailla paikallispolitiikan ja -elinkeinot koko jokilaakson matkalta. Aina lopuksi kohtelias kommentti: "Eikhä siinä mithään". Kolarissa taas lounas Mirvan kahvilassa (suosittelemme!) Ja sitten aseman tyhjässä salissa pitkä odotus kuudelta lähtevään yöjunaan. Tampereella näkyy olevan 11 astetta lämmintä. Talvi on ohitse, joulun lumet luettu. Aurinko paistaa kirkkaasti alimmalta horisontilta.


keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Ad Astra (elokuva)

Aina toisinaan teattereihin saakka levittäytyy tieteiselokuva, joka saa tuntemaan myötähäpeää koko genren puolesta: millaisiin tarkoitusperiin sen keskeistä kuvastoa saatetaankaan tuhlata.

Ad Astra (2019) on katastrofi elokuvaksi, mahtipontinen möhläys yrityksessään kertoa metafyysinen tarina ihmisyyden tilasta avaruusmatkan puitteissa. Eikä se ole edes ainoa satuscifiksi luokittuva yritelmä, jota tänä vuonna on teattereihin tuotu. Myös Claire Denis'n ohjaus "High Life" (2018) on yhtä korkealentoinen allegoria ihmiskunnasta sullottuna (rangaistuna) tutkimusmatkaa tekevään avaruusalukseen, mutta siinä sentään on oikea draama henkilöiden välillä ja vahva itseymmärrys miten ahdistavaksi saduksi kuvasto on tarkoitettu. Samoin ruotsalais-tanskalainen tuotanto "Aniarasta" (2018) tukeutuu sekin samaan helppoon vertauskuvaan: avaruuden haaksialus=ihmiskunta. "Aniaraa" en ole nähnyt, mutta arvostelujen perusteella sekään ei ole sentään yhtä köykäinen kuin "Ad Astra".

Elokuvia tai scifiä arvostava katsoja toki pysyttelee etäällä kaikista näistä kolmesta "2001":n ja "Solariksen" ilmapiiriä jäljittelevästä filmitekeleestä.

"Ad Astra" on kolmikosta kaupallisin ja vietti silti pari vuotta hyllyllä valmistuttuaan. Eikä ihme. Se on niin aukkoinen ja pitkänvetelä yhdistelmä genrefilmin kliseitä js tekotaiteellista hymistelyä, ettei sillä ole mitään muuta kaupallista valttia kuin Brad Pitt. Ja vasta kun uusi Tarantino-filmi nosti Pittin taas supertähdeksi, kannatti "Ad Astra" tuoda sekin teattereihin kuin menestysfilmiä seuraava satelliitti ikään. Tai persekärpänen.

Tekotaiteellisuuden nyt vielä sietäisikin. Mutta Pittin hahmon voiceover-monologi on sisällöltään yhtä ontto kuin pahvilaatikkoa muistuttava lavastus Marsin äänitysstudiolta, joka susikoiran asuttaman betonikäytävän ohella on kaikki mitä planeetasta kerrotaan. Elokuva ei pyri johdonmukaisuuteen millään mittatikulla. Takaa-ajo Kuun pinnalla on pelkkä hollywoodmainen pakkoele, jossa vähät välitetään esimerkiksi Kuun painottomuudesta, saati elokuvan tematiikasta: ihmisluonnon sotaisuudesta ja itsekkyyden välttämättömyydestä, mistä sitten höpötetään dialogissa  ja monologeissa loputtomiin. 
Mikä tahansa on mitä tahansa niin kuin saduissa, mutta kerrottuna jäyhän vakavalla naamalla. "Ad Astra" -elokuvan satu-universumissa matka Neptunukseen on yhtä helppo kuin käynti mutkan takana mummolassa, mutta kuitenkaan kukaan muu ei tule sitä tehneeksi kuin päähenkilö, jonka tehtävä on pimeyden sydämessä surmata hullunviisas tiedemies, joka sattuu olemaan hänen isänsä jne.  Avaruusalusten realistisuudella (mukana ollut asiantuntija kiitteli voimantyönnön ja "itsemurhajarrutuksen" realismia mutta nauroi aluksen pikajarrutukselle pelastusmissiossa) ei ole paljon virkaa, jos elokuvan maailma muutoin on yhtä välinpitämättömän aukkoinen kuin maitopurkeilla lenneltäisiin.

"Ad Astra" on kahden tunnin mittainen kärsimys perustelemattomia juonenkäänteitä ja motivoimatonta perheriitaa, jossa dialogin sijaan kuullaan pelkkää inttämistä ja oikean itsetutkiskelevan monologin sijaan KUVAA SELITTÄVIÄ LAUSEITA kuten pälyilevää pilottia voice-overina alleviivaava päähenkilön mietelmä: "Hän on peloissaan". 

"Ad Astra" kelpaisi kouluesimerkiksi ison tuotannon elokuvasta, jossa kaikki on jo lähtökohtaisesti pielessä, ja sitten se vielä tuotetaan vailla visiota ja päämäärää. Toiminnallinen takaa-ajo ja alkukohtauksen spektaakkeli on lisätty kuin hätäratkaisuna elokuvan myymiselle edes muutamin kaupallisesti lupaavin elementein.
No, musiikki oli "Ad Astrassa" paikoin oikeasti kiinnostavaa, futurisoiva tunnelma Maan päällä viehättävän apea, ja ensimmäiset kolme minuuttia katastrofin simulaatiosta on hienoa cgi-kuvaa. Mutta sitten ohjaaja James Grey tarttuu kalkkunan ohjaksiin, ja kaksituntinen mahalasku alkaa.

tiistai 1. lokakuuta 2019

Saunoja kohahtaa, syys vaihtuu lokaan

Löyly pisaroi sisemmässä lasissa, ulomman hämärtää sade. Maallikko makaa lauteilla, kohahtaa verannalla yhtä jalkaa tölkkkinsä kanssa. Raportoi koivunlehtiä. Kesästä on säilynyt oheneva lehtikulta, lämpö kiukaankiviin, keskeneräisen elämän haikeus jonnekin vuotavan välikaton uumeniin.

Savimaalle tuodut hirsirakenteet seisovat toistaiseksi paalujensa varassa. Tällaiselta korkealta kynnykseltä, kun syys vaihtuu lokaan, on katseelle kaikki eeppistä mikä muistuttaa tyhjiin käyneestä kesästä, eritoten aamusta iltaan tihenevä kylmä sade. Vasta sitten hämäräkin menettää sävynsä.

Runotonta sakkaa nämä sadetta kestäneet syyspäivän rippeet, jälleen vähän ennen raskasta lähtöä: metsään raahatun kanootin valkea kylki, saunan jälkeinen kirkas väsymys, pieni kalastajapuukko kirjoituskoneelta jääneellä pukkipöydällä. Villapaita jonka tunnistaa paksuista solmuista, Islannin historia kosteutta imeneenä pokkarina.

Täällä minuutit muuttuvat vuosiluvuiksi. Sade syvenee pimeydeksi 1914 kun suljen saunan luukut ja avaan varjon. Jo torstaille on tänne päin luvattu lumentuloa, talvea, hidasta hälytystilaa. Aamulla 911 aion olla tien varressa.

maanantai 30. syyskuuta 2019

Ensi-illan jälkeen eli draamantaju herää pätkittäin


Joskus kesällä teatterille harjoituksiin polkiessa ajattelin miten hurskastelevan hullua on amatöörien haaskata hienoa kesäpäivää jonkin Shakespearen kaltaisen parissa, kun lopputulos on kuitenkin niin kaukana siitä mitä "oikeassa" teatterissa pystytään. Vähän kuin yhden käden sähköurkusormillaan treenaisi sinfoniaa julkiseen esitykseen.

Mutta kotiin päin polkiessa sitä aina suhtautui kokemaansa helpotuksen oirein niin kuin muuhunkin yhdistystoimintaan, missä kollektiivinen tahto on tärkeämpi kuin yksittäisten osaajien summa. Silkasta tahdosta syntyy jotain enemmän kuin mitä yksin osaa kukaan edes mokata.

Ensi-ilta (28.9.) "HC Macbethille" meni monin verroin paremmin kuin kenraali, mikä kuulemma on produktioille tyypillistä. Jotain energioista kertoo se, että eka puolisko näytelmää vei keväällä 105 minuuttia, kesällä 85 minuuttia, ja ensi-illassa 55 minuuttia. Kiekkotermein joukkueemme on "hitsautunut saumattomaksi kokonaisuudeksi".

Kuva: Annu Hakala

Samalla juuri se saumojen katoaminen ja rytmin säilyminen on omituinen esteettinen ominaisuus, joka on alkanut kiinnostaa draamassa yhä enemmän. Ei sen tärkeyteen olisi koskaan uskonut, jollei olisi nähnyt näytelmäntekoa sisältä käsin.

Ei siitä ole kuin pari vuotta kun jossain Tukkatekstin istunnossa oli puhe näytelmän sisäisestä rytmistä ensisijaisena kriteerinä esityksen onnistumiselle, ja pidin ajatusta teoreettisena höpöhöpönä. Nyt olisin jo valmis sanomaan, että rytmitys on teatterin salainen ase, taikuus jota katsoja ei ehdi tajuta silloin kun rytmitys toimii.

Ammattilaisille ja pitkän tien harrastajille rytmin ensisijaisuus tuntuu olevan niin luonnonvoima, mukana kaikessa mitä ja miten valikoidaan esitykseen mukaan, että sitä on turha teoretisoida. Draamaa kirjoittavalle tästä ei kumminkaan löydy pahemmin ohjeistusta. Ikään kuin käyttödraama olisi jotain minkä joko osaa teatterin sisältä käsin tai sitten ei osaa ja naputtelee tietämättään jotain mikä parhaimmillaankin kelpaa vain lukudraamaksi tai Ylen tv-tuotannoksi.

Se, että esityksen rytmin saa SÄILYMÄÄN, ei ole mitään rakettitiedettä. Mutta miten rytmin saa vaihtelemaan, painottamaan ja yllättämään, se täytynee olla sisäänrakennettuna jo tekstissä. Jälleen kerran tulee mieleen Kansallisessa näkemäni "Keuhkot" esityksenä, jonka intensiivisyys kelpaisi malliksi niin moneen asiaan draaman estetiikassa ja ehkäpä erityosesti tähän rytmin maagisuuteen.

Draamantaju herää pätkittäin. Vuosikymmenien harrastuneisuus elokuvista ei siihen näköjään opasta, ehkäpä ei sekään että on tyytynyt enemmän katsomaan kuin lukemaan näytelmiä.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Yksi yö ensi-iltaan


Enää yksi yö ensi-iltaan. Eilinen kenraaliharjoitus oli aika kaoottinen, vaikka harjoitusyleisö pysyikin siinä mukana alusta loppuun. Eli ei siis toivottoman kaoottinen. Ohjaaja kiitteli palautekierroksella jopa virheistä, koska kaikki näyttelijät vellovat joka tapauksessa itsesyytösten ahdingossa. Oikeasti eilinen meni kohtuullisen hyvin. Vain lamput olivat vaarassa, kun kiekkojoukkue miekkailee tolkuttomalla energialla.


Itse unohdin Duncanistani kokonaisen replikin ja vielä samasta syystä kuin harjoituksissa: kun kohtausta muutettiin niin että kaksi näyttelijää (lapsihahmo ja lapsenlapsihahmo) tulevatkin äkkiä minua kohti, koko näytelmätilanne jotenkin katkeaa. Sen sijaan että lapsenlapsi olisi kiskonut minua hitaasti ulos kohtauksesta kiskoinkin hänet nopeasti pois, jotta en pidempään jumittaisi näyttämöllä. Saman vaikutuksen olen huomannut niissä aiemmissa Terhin produktioissa joissa olen ollut mukana: roolin mahdollistava "oma tila" katoaa jos joku tulee liian lähelle. Hämillisen myllertävä tunne on sama kuin äkisti toisen ihmisen kasvot kääntyisivät omia kohti.

Nimiroolin Päivi sen sijaan veti osuutensa täydellisesti jo eilisessä kenraalissa ja hänen varassaanhan koko esitys muutenkin kulkee. Macbethin ja äitinsä väliset kohtaukset ovat sellaisia karmeutensa täsmällisyydessä, että ne hyytäisivät yleisön vaikka laitosteatterin isolla näyttämöllä.

Ainoa asia mikä "Macbethin" sovituksessa edelleen rassaa itseäni on sen lopetus. Veikkaan, että vähän väsähtänyt tunnelma näytelmän viimeisessä vartissa johtuu siitä, miten erikoisesti juoni ja dramatiikka ratkaistaan. Ohjaaja kokeili harjoitusten aikana erilaisia muitakin vaihtoehtoja ja nykyinen lopetus on niistä epäilemättä paras. Mutta alkuperäisen tekstin loppuratkaisusta poikkeaminen on niin iso sivuaskel, että se pitäisi perustella hyvin näytelmän aikana - tai sitten tematisoida lopetus selvästi johonkin suuntaan.

Nämä ovat omat ehdotukseni "Macbethin" vaihtoehtoiseksi lopetukseksi:
  •  Queer-lopetus: Macbethin surmaaja onkin binäärisen maailman ulkopuolinen henkilö, ei tapa Macbethiä vaan sulautuu tämän identiteettiin. Äiti tunnustaa uuden ajan koiton ja ryhtyy kouluttamaan kiekkoilijoista taitoluistelijoita.
  •  Kaurismäkeläinen lopetus: Macbeth rakastuu kiekkohallin espanjalaiseen siivoojaan, tunnustaa tekemänsä isänmurhan ja tuomitaan vankilaan. Siivoja saa onneksi työpaikan samasta vankilasta. Pariskunta sinetöi lempensä kaltereiden välistä.
  •  Mediatietoinen lopetus: demokratian puolustajat piirittävät mediatähdeksi nousseen Macbethin, tämä kääntää kameran jalustan miekakseen ja syöksee siihen itsensä. Seuraa lehdistötilaisuudeksi muutettu loppumonologi ja brechtiläinen etäännytys.
  •  Freudilainen lopetus: iso kiekkokassi, jolla on esityksessä muutenkin keskeinen merkitys, kääritään punaiseen kreppipaperiin ja tämän lävitse kuviteltujen uhkien piirittämä Macbeth survoo itsensä takaisin kohtuun. Lady Macbeth pitää loppumonologin ja varoittaa väestökatastrofin aiheuttamasta itsetuhoisuudesta.
  •  Somaattinen ihmiskuva -lopetus: näytelmän loppua kohden Macbeth alkaa syödä samoja lääkkeitä kuin äitinsä ja hänen painajaisensa pahenevat, kunnes hänet viedään katkaisuhoitoon. Käy ilmi, että "noidat" ovatkin olleet hänen lääkäreitään. Macbeth polttaa doping-laukuksi paljastuneen syntisäkkinsä.


tiistai 24. syyskuuta 2019

Alice et le maire (elokuva)

Ei poliittisen elokuvan ole pakko olla saarnaavaa, riittää, että se näkökulmassaan noteeraa maailman muuttuneen. Ranska tuntuu olevan ainoa filmimaa, jossa edelleen uskalletaan tällainen näkökulman ja asenteen valitseva tyylittely, poliittisten kysymysten käsittely edes siltä osin, miten vallankäyttäjät kontrastoidaan arkea vasten ja miten tarkoituksellinen antikliimaksi palauttaa todellisuuteen painavammin kuin ideologinen saarna.

Mansplaining eli 'mecsplication' ranskalaisittain...
Poliittisten elokuvien pehmeässä sarjassa paraatiesimerkki lienee ranskalainen Ministeri (Quai d'Orsay, 2013), joka on Suomessakin ollut saatavilla dvd:llä, tuo kiltin kutitteleva korkean politiikan farssi. Samaa tyylilajia ja hyvin samanlaista tarinaa edustaa R&A:ssa esitetty uutuusfilmi Alice et le maire ("Alice ja pormestari", 2019), jossa sosialistien presidenttiehdokas yrittää oikeasti muuttaa sekä elämänsä että puolueensa suuntaa. Hänen apulaisekseen osuu sattumalta nuori filosofi, Alice, jonka vinkit 'vaatimattomuuden' teemasta sytyttävät aatteensa menettäneen vanhan miehen. Lyonin pormestarin paikalta poliitikolla olisi tilaisuus vaikuttaa ensin upean kaupunkinsa muuttamiseen ja sitten ehkä koko Ranskan. Filosofin edustama omatunnon ääni johtaa tietysti välirikkoon oman puolueen ja hallintokoneiston kanssa, kun taas filosofin on ratkaistava miten pitkälle hän jatkaa totuudenpuhujana pitääkseen työpaikkansa.

Näissä ranskalaisfilmeissä, joissa lempeästi ivaillaan hallitsijoiden naiiviudelle ja etääntymiselle kansasta, vedotaan samalla rojalistiseen ihailuun hallitsijoita kohtaan. Ihailu on vähintään yhtä lipevää kuin brittien vastaavissa henkilökuvaelmissa, kuten "Queen" tai "Rautarouva". Samaa palvovan hymyilevää kritiikkiä esittää "Alice et le maire". Valistukseen uskovan hallitsijan ainoa vastavoima on puolue, jossa siinäkään ei esiinny yksittäistä vallanahnetta hahmoa. Muutoksen varsinainen este on tämän elokuvan mukaan se, että hallitsijaluonteelta puuttuu rohkeus vedota uskollisiin joukkoihinsa. Siis _sosialisti_poliitikolta.

Muutenkin puhe sosialismin perinnöstä nykypäivälle on tässä elokuvassa kiusannuttavan löysää, kun dialogissa kuitenkin kuullaan oikeasti nostattavia ajatuksia puoluepolitiikan korjaamisesta vastaamaan 2000-luvun kysymyksiin ja ilmastokatastrofiin. Filosofin esittämät järkyttyneet kommentit konsulttipohjaisesta kaupunkisuunnittelusta tuovat niin ikään toiveikasta realismia tarinaan, joka alkupuolella ennättää kurkistaa kunnallispolitiikankin kiemuroihin. Ei olisi paljoa tarvittu rohkeutta ohjaajalta, niin tästä elokuvasta olisi saanut yhtä merkittävän poliittisen elokuvan kuin Tavernierin Tänään se alkaa (Ça commence aujourd'hui, 1999) tai mikä tahansa Dardenne-veljesten filmeistä. Godardista ja MERKITYSTÄ TUOTTAVAN poliittisen elokuvan perinnöstä taas on turha puhuakaan 2000-luvulla, edes Godardin omista viime aikojen "teoksista".

Täyttyykö Bechdel-testi vai raskaustesti? Sopii arvata.
"Alice et le maire"-filmin tapauksessa viihdyttävät lisukkeet eivät onneksi ole nekään liiaksi imeliä eli amerikkalaisia. Anaïs Demoustier nuoren filosofin roolissa välittää myötänolostelevan näkökulman vasemmistopoliitikon ja -politiikan tilaan, mutta eipä hänen henkilöstään piirry paljoakaan ominaisuuksia, kun jo ollaan paikkaamassa hänen sinkkuelämäänsä makuuhuoneessa. Nuoren naisen palvova asenne vanhaa miespoliitikkoa kohtaan on niin ikään vankasti kiinni vanhassa maailmassa, mitä korostaa Demoustierin pisamainen sulokkuus, farkkuhousuisesta akateemisesta rentoudesta riippumatta. Poliitikkoa esittävä Fabrice Luchini täyttää tehtävänsä pikemminkin näyttelijäkarismalla kuin valtiaan arvovallalla. Hieman jo dementoituneena mutta politiikalle elämänsä omistaneena kabinettiammattilaisena hänen tyypittelynsä on kyllä enemmän komedian kuin draaman puolella.

"Alice et la maire" ei siis muuta odotuksia ranskalaisesta politiikasta eikä elokuvasta, mutta hieman toivoa se antaa, että viihdegenrejen risteyspaikalta löytyisi vielä tilaa aitojen poliittisten kysymysten dramatisoinnille. Ohjaaja Nicolas Pariserilta filmi on vasta toinen täyspitkä, joten epävarmuus poliittisten aiheiden vakavuudesta laitettakoon nuoruuden (44-v) piikkiin.


lauantai 21. syyskuuta 2019

Lokki (näytelmä)

Tsehovia Kansallisteatterissa. Kyllä se on minullekin itseisarvo, niin varma teatterielämyksen standardi, että matkan Helsinkiin voi valmistella sen varaan. Eikä juuri ensi-iltaan (19.9.2019) tullut "Lokki" petä. Ei myöskään anna mitään standardiodotukset ylittävää.

Klassikoiden näkemykselliselle eli ohjaajan peukalonjäljelle omistautuneena aikana tuntuu aluksi kovinkin mukavalta nähdä perinteistä muotokieltä käyttävä ohjaus Tsehovin Lokista. Sitten tylsistävän mukavalta. Jopa käännökseksi on valittu vanhempi suomennos, jotta esitys olisi enemmänkin runollisen ilmava kuin säätydraamana ivallisen herättelevä. Mukavaa juu. Paljon menee silti hukkaan. Iso joukko näyttelijöitä pääsee sivurooleissakin 'vain' esille eikä ilmeiseen diivan tyyppirooliin kiinnitettyä Maria Kuusiluomaa nosteta tarpeeksi keskiöön. Kerrankin se on vanhan koulukunnan tähtinäyttelijä, josta eniten pidin, kun esitystapa on muuten niin unelias, että rytmitys kävisi ironiaksi tsehovilaista teatteriperinnettä kohtaan.

Muistan nähneeni riipaisevan version Lokista, kun näyttämönä oli TTT:n pieni yläkerran kabinetti. Tämä Kansallisteatterin 'pienelle' eli isohkolle näyttämölle levitetty Lokki sen sijaan lepattaa minne sattuu. Välillä lavan leikkaa pitkä laituri, jotta olisi edes jokin rajaus toiminnalle. Välillä kiipeillään tikapuilla, ikään kuin yleisö ei muuten tajuaisi haaveilijoiden erilaisuutta seurapiirissään. Videokamera ja -kuvatausta ovat nekin mukana, se kai on ainoa takuu laitosteatterin nykyaikaisuudesta.

Kuusiluoman lisäksi pidin siitä, miten helpot uhrihahmot saadaan tehtyä empaattisiksi:
- Miro Loperi kirjailijana, joka tekee pienesti monologinsa rakastamansa Ninan onnettomuuksista; kuin haaveistaan luopunut ihminen voi tehdä. Heikommat on kemiat äidin kanssa...
- Emmi Parviaisen juoppo praktikko, josta olisi saanut kiinnostavamman keskushahmon kuin seurapiirin matriarkkadiivasta. Muutenkin kuin laittamalla hänet törröttämään suolasateessa ja flamencolaulajana. Perivenäläisessä näytelmässä!

Ohjaaja Anne Rautiaisesta minulle on luonnehdittu, että hänen dramaturgiansa on kiinnostavaa ja ainutlaatuista vain milloin hän ohjaa esineteatteria. Tämä vastasi kokemustani hänen Bulgakov-ohjauksestaan viime talvena: visuaalisesti oivaltavaa muttei syvällistä. "Lokissa" nuo visuaaliset välipalat ovat onneksi hyvin lyhyitä, periodinäytelmän lait rikkovia siivuja.

Henkilöohjauksen painotuksista ovat sitten huolehtineen kokeneet näyttelijät itse? Vesa Vierikko irrottelee odotusten mukaisesti hillintänsä vivahteilla, mutta Taisto Reimaluoto huitoo ja heiluu kuin olisi ainoa jolle on kerrottu kyseessä olevan kansankomedia. Aksa Korkkila on Ninana nukkemaisen täydellinen tragedienne, jonka sielu haalistuu ja symboliikantaju kirkastuu juuri sen verran mitä tsehovilaiseen naiskuvaan sopii. Mitään fiksua tai uutta ei ole ohjaaja Rautiainen kummallekaan nuorista naisnäyttelijöistä keksinyt. #metoo-aikana se noteerataan kai jo rikokseksi?

Kaipa tämä "Lokki"-tulkinta ansaitsee viisi tähteä, jos uskollisuus klassikolle on tärkein asia mitä näytelmältä odotetaan. Mutta mitähän nämä hesalaiset ohjaajanerot keksivät sitten, kun venäläiset klassikot on kahlattu loppuun?


sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kaksi viikkoa ensi-iltaan

Taas ollaan sillä kynnyksellä, että ensi-iltaan on enää kaksi viikkoa ja osa repliikeistä edelleen hakusessa. Osaan kyllä ulkoa lähes kaiken, mutta harjoituksissa toiminnan tahti ei suo aikaa seuraavien lauseiden muistelemiselle: repliikkien täytyisi tulla osana toimintaa yhtä luontevasti kuin se "ele suurin jot' ei tehdä". Nonsenseltä tuntuva loruilu ("Hyvin tehty, taito palkitaan..") menee lopultakin helpommin kuin selvälle kohteelle suunnattu puhuttelu, jossa ylevät kohteliaisuudet ("...että vaikka kiitokseni siivin lentäisivät..") ovat rakenteeltaankin mahdottomia ihmiselle, jolla ei ole sprintterin keuhkot ja maratoonarin itseluottamus. Ja kuninkaallista esittävällä se kuninkaallinen kohteliaisuus on sentää se pienin vaadittu ominaisuus.

Lady Macbeth
Repliikittömässä kohtauksessa riittää patsastelu, etenkin jos tyytyy siihen, että tässä Macbethin hc-sovituksessa androgyynin kiekkojoukkueen (hc) ainoa mies on sen valmentaja, kuningas. Näytelmää on tullut mainostettua tamperelaisittain kiekkoaihe ja genderväännös edellä, vaikka sovituksen erityisyys lähtee kyllä siitä, että Terhi on kirjoittanut lady Macbethin nimihenkilön äidiksi. Vaikutus on kirjallisuushistorian kannalta yksinkertaisuudessaan nerokas. Vuosisatoja kestänyt debatti siitä, voiko Shakespearen tekstin perusteella tulkita, onko lady Macbethilla lapsia ja selittääkö lapsettomuus hänen luonteensa, saa TEKSTIN ITSENSÄ perusteella näytellyn vastauksen.

Lady M ja kuningas D pois lukien muiden hahmojen androgyyniys on tuottanut jatkuvaa säätämistä, etenkin kun 6 näyttelijälle on siirretty repliikkejä pois jätetyiltä/yhdistellyiltä hahmoilta. Edelleenkään ei ole ihan varmaa, että yleisö tajuaa Duncanin olevan sekä Macbethin että Macduffin isä.

Alkuperäisen tekstin tunteva katsoja voi olla hämmennetympi kuin sellaiset katsojat, jotka eivät tiedä "Macbethistä" enempää kuin mitä ovat Simpsoneiden jaksossa nähneet. Terhin tiivistämässä versiossa Malcolmin hahmo elää Macduffin ja tämän lapsen repliikeissä ihan ilman, että hahmoa itseään tarvittaisiin mihinkään. Lisätyt uudet perhesuhteet toimivat puolestaan melodraamallisena, paikoin humoristisestikin, kontrastina Macbethin äiti&lapsi-dynamiikan hurjuudelle.

HC Macbeth näkyy jo Tampereella
Näitä perhevelvoitteita sitten ratkotaan kiekkohallin julkisessa tilassa aivan kuten Shakespearen hahmot ovat läpi aikojen sovittuneet milloin mihinkin sosiaaliseen kontekstiin ohjaajansa näkemyksen mukaisesti. Nukkejen ja videokameran läsnäolosta nykypäivän näytelmässä en ole lainkaan samalla aallonpituudella ohjaajan kanssa, mutta muuten hc-sovitus toimii mielestäni pinnistelemättä kiekkoaiheen kanssa. Ei se kiekkopelaajien arjesta ja julkisuuskamppailusta ehkä paljoakaan uutta terävöitä esiin, sillä sovituksen hyöty on enemmänkin näyttämöllistä kuin tekstillistä: klassikon lennokas kieli kiinnitetään uudella aiheyhteydellä sellaiseen konkretiaan joka on harrastajanäyttelijöille ja -yleisölle tutumpi kuin vuosituhannen takainen Skotlanti klaanisotineen. Tuskin näytelmän räjähdysherkkää aggressiivisuuttakaan olisi muutoin saanut niin monipuolisesti toteutettua toiminnaksi, jollei olisi tätä jääkiekon opastamaa aiheyhteyttä.