KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

02/2020 Neljän miekan tanssi ilmestyy
04/2020 Suomalainen syykirja ilmestyy
05/2020 ?
06/2020 ?
07/2020 ?
Syksy/2020 Kirjoitusopas Maailmoja rakentamassa ilmestyy
10.-17.10. Muoniossa mökissä (toivottavasti)

perjantai 14. elokuuta 2020

N niin kuin Nicholson

 

Jack "Jack" Nicholson on syntynyt 1937 ja palkittu kolmella Oscarilla. Ehdokuuksia Oscariin hän on saanut enemmän kuin yksikään muu miesnäyttelijä.

Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Nicholsonista?

Minunkin ikäni aikana on ehtinyt seurata Nicholsonin uraa valkokankaalla yli neljä vuosikymmentä. Leffafriikkinä onkin mukavampi miettiä, mikä on se rooli joka tulee viimeiseksi mieleen hänestä vaikka olisi syytä muistaa hänet myös siitä. Esimerkiksi Jack Nicholson Napoleonina?
 

Videoiden kautta on tutustunut niihin varhaisempiin filmeihin eli 1950-60 -lukujen roolitöihin ja aina ne ovat tuntuneet kiinnostavammilta kuin Nicholsonin eläkevuosien huonotukkapäiväsuoritukset. Mutta vertailu näyttelemisen "paremmuudesta" eri aikakausien välillä on mahdotonta. Nicholson on ilmiö keskellä Hollywoodin tarkkaan säädeltyä tähtihistoriaa, ilmiömäisempi kuin ainutlaatuisesti herkkyyttään ilmaisevat Brando tai Streep. Luonnehdinta "sardonisesta kuljeksijasta" kertookin ehkä enemmän hänen paikastaan Hollywoodissa kuin hänen toistuvista tyyppicastauksistaan.


Itse pidän enemmän Nicholsonin rauhallisista kuin maanisista rooleista. Muistan olleeni paljon vaikuttuneempi Yksi lensi yli käenpesän -filmin (1976) veltosta vastaanhangoittelijasta kuin hilpeästä hullusta psykopaatiksi yltyvästä Jackista Hohdossa (1980). Yksi lensi yli käenpesän oli pitkään suosikkini filmidraamoista, kunnes näin varsin hyvän näyttämösovituksen (1980) kirjasta Kuopion kaupunginteatterissa. Ei se Nicholsonin kapinallinen hahmo enää niin ihmeelliseltä tuntunutkaan. Mutta muutenhan tuo leffa kannattaisi katsoa ja kuunnella joskus tarkemmin, jos kerran Markku Pölösen mielestä siinä on paras mahdollinen käsikirjoitus.

Napoleonin roolissa mr Jackia ei sitten koskaan nähty, mutta leffafriikki voisi huvitella ajatuksella, millainen hänen urastaan olisikaan tullut, jos Kubrick olisi saanut ohjata häntä tuossa kaatuneessa epookkiprojektissa eikö Hohdossa


Mielenkiintoista mr Jackin maineeseen nähden on se, että Oscar-ehdokkuuksia hän on kahminut kaikesta muusta kuin maanisesta ylinäyttelemisestä. Kunnian miehissä (1993) hänellä on yllättävän pieni rooli ehdokkuuteen nähden, mutta ilmeisesti se yksi ärjyvä kohtaus riitti muistuttamaan, että 56-vuotias Nicholson pitäisi noteerata ennen "parasta viimeistä näyttöpäivää". Vuosina 1998 ja 2003 myönnetyt pääosapalkinnot (Elämää on ihanaa ja About Schmidt) vaikuttavat samanlaisilta, enemmänkin elämäntyöstä kuin roolityöstä annetuilta tunnustuksilta.  

 

Romanssileffakirjaa varten katsoin muutama vuosi sitten Nicholsonin Miehuusvuodet (1971). Yleensä Nicholson on kiinnostava romansseissa vain siltä osin kuin hän esittää liiallisen itsevarmaa elostelijaa, mutta Miehuusvuosissa hän on parhaimmillaan osana draamaa (ja juonta) kehittyvänä naistenmiehenä: hänen on ensin vieteltävä Candice Bergen juttelemalla hänen kanssaan tasaveroisemmin kuin kukaan muu aikakauden mies vaivautuisi tekemään, ja lisäksi osoitettava ylemmyytensä pienin mahdollisin vihjein Art Garfunkelille. Ja kuten olen toisaalla kirjoittanut, kolmiodraaman tihentävä keskustelukohtaus tanssiaisissa on sellaista näyttelijäohjaamisen neroutta, ettei se olisi mahdollista ilman Nicholsonin kaltaista vivahteet ymmärtävää näyttelijää. Siinä metodinäyttelijä on parhaimmillaan – ei suinkaan missään Batmanin tai Wolfin irvinaamassa.

 

Toinen esimerkki Nicholsonin kyvystä toimia draamaa tukevassa pääsivuosassa on hänen luotto-ohjaajansa Bob Rafelsonin Vain unelmilla on siivet (1972). Se esitettiin Ylen Nicholson-sarjassa 2017 ja elokuva oli juuri sopivalla tavalla hämmentävän outo. Etenkin kun siinä Nicholson ei esitä maanista huijaria vaan Bruce Dern, joten mr Jackin voisi ajatella joutuvan reagoimaan eräänlaiseen peilikuvaansa...

 

Jos yhden Nicholsonin töistä saisi vielä nähdäkseen arkistoesityksessä niin se olisi vuoden 1987 elokuva Noidat. Kävin katsomassa sen teatterissa erityisen tarkasti enkä erityisemmin pitänyt siitä, ehkä tehtävänannonkin vuoksi: Noidista piti kirjoittaa analyysi elokuvakurssille jota Jaana Semeri & Kati Sinisalo pitivät kirjallisuustieteille. Sittemmin en ole elokuvaa nähnyt uudelleen, vaikka siinä mr Jackin maanisuus ja murjottava vonkaaminen saattavat olla hyvässä tasapainossa.

 

 

 

torstai 13. elokuuta 2020

M niin kuin Marx ja Marilyn

 

Julius Henry ”Groucho” Marx syntyi 1890 ja kuoli 1977. Hän ei Oscareita kaivannut, mutta maailmankaikkeus kaipaa häntä, sillä historia ei toistu, ei etenkään taiteenhistoria. Mykkäfilmien puhkeaminen ääneen ja kaksiulotteisen näyttämötilan murtaminen oli kosminen tapahtusarja, josta syöksyi esiin ainutkertainen olento, animaatiofilmien elastisuudella reagoiva Groucho Marx. En taatusti ole ainoa, jolle vallankumouksen esikuvana on tärkeämpi ollut tämä Marx kuin se viisaampi ja virallisempi.


Marx-veljesten komediat ovat oikeastaan sarja klassikoiksi muuttuneita sketsejä. Mikä niistä tulee ensimmäiseksi mieleen Grouchosta?

Haluaisin, että se olisi Sardiinimysteerion (1949) kohtaus, missä hän tapaa nuoren Marilyn Monroen. Tuo minuutin mittainen kohtaus on täysin vailla energiaa ja ajatusta kummaltakaan osapuolelta, mutta juuri se vahvistaa oletukseni, että se murros, jonka Groucho teki tiettäväksi verbaliikallaan, toteutui Marilyn kohdalla mimeettisesti. Haluaisin ajatella, että he tietämättään mullistivat elokuvanäyttelemisen rajat ja ihanteet - niin täydellisesti, että Bressonin ja Kaurismäen filmit tuntuvat kuin taiteenalansa vaihtoehtohistorialta, missä näyttelijät on korvattu fenomenologisilla paperinukeilla.


Ajattelutapani Marilynistä muuttui kun luin jostain (D. Thompson taas), että MM oli oikeastaan hauskempi ja seksikkäämpi valo- kuin elokuvissa. Totta! Stilleissä MM on se filmitähti mitä kuvittelemme näkevämme valkokankaalla. Elokuvissahan hänen elekielensä ei tunnu koskaan pysähtyvän tiettyyn muotoon. Samalla tapaa GM:n verbaliikka ei koskaan seisahdu tietylle vitsailevan väärinkäsityksen tasolle, vaan hän jatkaa hävyttömän kiemurtelun saattelemana väärintulkinnasta ylitulkintaan ja sen jälkeen vielä itseironiaan tulkinnan lähteenä, ja mitä tahansa toinen osapuoli vastaakaan hän käyttää tämän sanoja materiaalina edellisen vitsailunsa temaattiseen (usein kaksimieliseen) tai tilannekohtaiseen kehittelyyn entistäkin absurdimmaksi ja hyökkäävämmäksi. 


Ja molempien performanssi tilanteessa kehittyy parhaimmillaan nonsenseksi. MM:n kohdalla tämä verbalisoituu vauvamaiseksi jokelteluksi ja Grouchon tapauksessa siihen että hän hyppää puhekumppaninsa syliin vauvamaiseen haliin. Molemmilla on viihdyttävyytensä genretaustana vaudevillen pitkä perinne: MM:lla pornahtava burleski jossa saa nauraa koomisen härskeille naishahmoille, GM:lla standupin edeltäjät joiden keralla saa nauraa härskille komiikalle. Nonsenseksikästä? Sitäkin.


Ei siis ihme, jos Sardiinimysteeriossa GM ei saa irti MM:sta yhtäkään vitsiä vaan toteaa vain suoraan kameralle että onpas hölmöä edes heittää huumoria siitä että miehet seuraavat MM:a kadulla.  Elämää suuremmat myyttihahmot eivät mahdu samaan universumiin, totesi Umberto Eco.


GM:n ja MM:n rinnastus on sinänsä kohtuuton, että Groucholla oli aina tukenaan veljessarjan rutinoitunut tuki: he olivat samalla aallonpituudella, yllyttivät toisiaan keksimään järjettömään konfliktiin järkeviä reaktioita. Harpo ja Chico palauttivat etualalla esitetyillä klovninumeroillaan tasapainon täysin anarkistiselta vaikuttavaan skenaarioon. Musiikkikohtauksilla puolestaan tasoiteltiin filmin äänitila ja tuotiin rytmi elokuvan kokonaisrakenteeseen. Genreankkurina ja tunnelman rauhoittajana toimi myös veljessarjan nuorin, täysin eri rekisterissä ja aallonpituudella esiintynyt Zeppo. Filmihistorioissa korostetaan, että veljeksiä oli mahdotonta kenenkään ohjata, mutta heidän keskinäinen kemiansa toimi ilmeisesti yhtä hyvin vaudeville-näyttämöillä kuin filmistudioilla.


Jos mitä tahansa Groucho Marxin filmeistä saisi kokeakseen valkokankaalta niin ehkä vertailun vuoksi jonkin niistä soolouralla jatketuista elokuvista, joista en liene yhtäkään nähnyt. Marilyniltä haluaisin nähdä teatterissa Piukat paikat kuullakseni mille kohtauksille ihmiset eniten nauravat sitä katsoessaan.


keskiviikko 12. elokuuta 2020

L niin kuin Lancaster

 

Burt Lancaster syntyi 1913, kuoli 1994 ja palkittiin urallaan yhdellä Oscarilla.
 
Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Lancasterista?

Eipä taaskaan ne Oscar-ehdokkuudet. Olen huomannut, että aniharva on kuullutkaan vuoden 1952 seikkailufilmistä Karmiiminpunainen merirosvo, vaikka sen esikuvallisuus yltää nykypäivään Pirates of Caribbean -tuotteisiin asti. Itselleni Karmiiminpunainen merirosvo oli ensimmäinen elokuva, jonka koin omakseni, ehkä joskus kymmenvuotiaana. Se oli vuosikausia synonyymi mielikuvitukselle ja vaikutti taatusti yhtä paljon kuin Burroughsin Mars-kirjat siihen, millaisia tarinoita halusin itse kirjoittaa. Myös teatterikokemuksena se oli ylittämätön aina siihen saakka, kunnes näin Tatin elokuvan Enoni on toista maata (1958), kasvaneena lapsesta teiniksi, haaveilijasta harrastajaksi.

Edelleenkin Lancaster on mielessäni sankaruuden ruumiillistuma, toiminnassa ylivoimaisen notkea kuin mykkäfilmien trikooäijät, ja niin häikäisevän komea, että paratiisiallegorian The Swimmer (1968) hän näytteli uikkareihin pukeutuneena menettämättä hetkeäkään arvokkuuttaan. Kyse on nimittäin kirkkaimmassa päivänvalossa tapahtuvasta kummitustarinasta, ja samalla yksi harvoja Hollywood-tuotteita, jota voi hyvällä sydämellä kutsua eksistentialistiseksi melodraamaksi. En ymmärrä miksi kukaan haluaisi katsoa Stalkeria tai Oikeusjuttua, kun voi katsoa tämän aurinkoisen tarinan siitä, miten kotiseudun lävitse tehdään nostalgiakierros hyppäämällä uima-altaasta seuraavaan! Kirjaimellisesti häikäisevän positiivinen vertauskuva vanhuusiän nostalgialle – ja täsmävalinta Lancasterin näyttelijätyölle.
 
Akrobaatin kropalla ja itsevarmuudella ei sovi monenlaisiin rooleihin, mutta sankarihahmoaan Lancaster pystyi vaivattomasti muuntelemaan sotafilmiin (Täältä ikuisuuteen, 1954), westerniin (Vera Cruz, 1954) ja film noiriin (Tappajat, 1946). Kamera ei tunnu porautuvan Lancasteriin, vaan jäävän todistajan osaan, kun Lancaster porautuu katseellaan muihin ihmisiin. Hollywoodista osansa saanut kirjailija Norman Mailer on kertonut, että kellään ei ollut niin pelottavia silmiä kuin Burt Lancasterilla. Ja Mailer oli sentään vieraillut kuolemansellissä ja raskaansarjan nyrkkiotteluissa. 
 
 Tavallaan suosikkeihini Lancasterin tuotannosta kuuluukin tuo Vera Cruz: missään muussa elokuvassa Lancasterin katse ei ole niin jäätävä kuin esittäessään virnistelevää tappajaa. Elokuva on vain niin mahtipontinen sekä visuaalisesti että näyttelijäkaartiltaan, ettei Lancasteria päästetä loistamaan vielä isomman tähden, Gary Cooperin ohitse. 
 
Sen ainoan Oscar-palkitun elokuvan, Huijarisaarnaajan (Elmer Gantry, 1960) näin vasta tänä vuonna, kiitos jälleen koronan. Suomennettu nimi "huijarista" on harmillisen harhaanjohtava. Nimihahmon uskovaisuus on tarinassa AITOA uskoa joukkohurmoksen kauneuteen: usko on yhtä kuin muilta saatu luottamus. Tämän hänen juudaksensakin (ex-rakastaja ja prostituoitu) lopulta tunnustaa. Lancaster vetää roolin kuten Robert Mitchum hieman aiemmin Räsynukessa (1955), maanisin siteerauksin ja isoin elein. Kiinnostavampaa Huijarisaarnaajassa on vastaroolin ihmeparantajaa esittävä Jean Simmons, joka tasapainoilee henkisen nöyrtymisen, lihallisen heräämisen ja kirkollisen vastuuntunnon välillä kuin Orleansin neitsyt raamattuvyöhykkeelle eksyneenä. Se kannattaa nähdä. 
 
Historioitsija David Thompson väittää, että monsterimaisin rooli Lancasterilla on Menestyksen huuma -elokuvassa (1957). Olen nähnyt sen vain osittain, joten muutan vielä mieluusti käsityksiäni Lancasterin urasta; kirjastosta viimeksi lainattu devarikappale yksinkertaisesti jumittui.
 
Ne BL:n osalta ehdokkuuksiksi jääneet Oscar-filmit ovat sekalainen joukko. Täältä ikuisuuteen on vaikuttava eeppisenä ajankuvana ja monesta toisiaan täydentävästä roolista, muttei siitä ehkä jaksaisi katsoa kuin yksittäisiä valittuja kohtauksia enkä nyt tarkoita pelkästään sitä aikanaan kohuttua rannalla pussailua. Atlantic City on Louis Mallen hieno vanhuus- ja pelurikuvaus, muttei siinäkään muuta ikimuistoista liene kuin näyttelijäsukupolvien kohtaaminen (Susan Sarandon ja BL!). Alcatrazin lintumiehestä kertovaa filmiä en lie edes nähnytkään, kun en siitä mitään muista.
 
Joten mitä jäisi jäljelle toiveeksi nähdä Lancasterista valkokankaalla?  Varmastikin se filmi, jota  Thompson muista lähteistä poiketen sanoo BL:n uran avainteokseksi, alkoholistimelodraama Tule takaisin, pikku Sheba (1953). Vasta sen jälkeen Lancasterin näyttelemiseen alettiin suhtautua vakavissaan ja hän saattoi saada sellaisia roolia kuin elokuvissa Täältä ikuisuuteen ja Menestyksen huuma. Silti tuo alkoholistikuvaus on Lancasterin uralta täysin unohdettu - tai juuri siksi: filminäyttelijän parhaat suoritukset noteerataan edelleen heidän tähtiohjaajiensa perusteella eikä sen paneutuneimman näyttelijätyön mukaan.
 
Ihme kyllä, Tule takaisin, pikku Sheba löytyy sekin Tampereen kirjaston kokoelmista vuoden 2004 devarina.  Samoin kuin muutama muu Lancaster-harvinaisuus.


tiistai 11. elokuuta 2020

K niin kuin Karina

 

Anna Karina syntyi 1940 ja kuoli äskettäin, 2019 jouluna. En ole nähnyt häntä muissa kuin Godardin filmeissä, mutta mistä muistan hänet mieluiten?

 

Varmaankin Elää elämäänsä (1962). Se on muistikuvissa elämänmyönteisin ja silti yhtä harkitun villi kuin muut Godard-ohjaukset siinä, millaisten tilanteiden tunnelmaan Godard käyttää Karinaa vertauskuvana. Ja voi hyvin olla, että itselleni(kin) kaksikymppisen Anna Karinan hahmo on se ranskalainen koukku, joka houkutti yhä uudelleen Godardin filmeihin jo opiskeluvuosina, kun niiden ilmaisukieli tuntui turhauttavan käsittämättömältä.

 

Eikä Anna Karinan taiteesta, puolestaan, voi puhua ilman Godardia. On vähättelyä sanoa Karinaa ohjaajamiehensä muusaksi, kun lähempi vertailukohde olisi Truffaut'n ja Léaudin yhteistyö. Perinteisten, kauneutta raamittavien lähikuvien käyttö Karinasta ällistyttävän konservatiivisella tavalla toimi vastapainona muutoin avantgardistelle kuvan- ja leikkauksenkäytölle, samoin kuin Karinan levolias replikointi asioista, jotka eivät näytä lainkaan kuuluvan kohtaukseen ja draamaan. 


Voi hyvinkin olla, että Anna Karina on kauneinta mitä valkokankaalle on koskaan heijasteltu, mutta olisi kohtuutonta rinnastaa häntä muihin ranskalaisten äijäohjaajien vaimonymfetteihin, kuten Vadimin Bardot'hon tai Polanskin Beartiin. Karinan valkokangasseksikkyydessä on vähintään puolet elokuvan omaa taikaa, samoin kuin hermostuneen poikamaisen Jean Sebergin olemuksessa.


Elokuvahistorian biografiassaan David Thompson pohtii pitkällisesti mihin rinnastaa Karinan ja Godardin yhteistyö. Hän ottaa äärimmäiseksi vastakohdaksi Wellesin ja Hayworthin taiteilijaliiton, jonka vaiheet on kaikella katkeruudella käsikirjoitettu Nainen Shanghaista -intohimodraamaan (1947). Siihen verrattuna Godardin ja Karinan yhteistyön vaiheet ovat nähtävissä peräti seitsemässä elokuvassa, varioiden useilla eri tavoilla filmien sisälläkin sitä, mitä he toisiltaan odottivat - kohtuullisen tasaveroisina, väittää Thompson, ja voisihan niin tulkita myös Hullu Pierrot -elokuvasta (1965), mikäli se tosiaankin antaa äänen sille, miten Karina ja Godard (elokuvassa Belmondo) pyrkivät eroon toisistaan ja toistensa vaikutuksesta taiteeseensa.


Joskus 1984 tai 1985 Tampereella nähtiin kohtuullisen kattava Godard-retrospektiivi, olisiko ollut arkkitehtiopiskelijoiden järjestämänä. Moista kunnianosoitusta olisi mahdotonta kuvitella nykypäivänä. Tamperelaiset cinefiilit olisivat kiinnostuneempia seitsemästä Chuck Norris -filmistä kuin seitsemästä Anna Karina -filmistä. 


Hesan arkistossa olisi pyörinyt kesällä Anna Karina -filmisarja, mutta en sitten koronankaan takia tohtinut lähteä sinne saakka ihan vain nähdäkseni ne kokemattomat klassikot peräti valkokankaalta. Moista ei tietenkään oikea leffaharrastaja tekisi, joten jotain on Tampere minussakin tylsistänyt.


Jos yhden Karina-filmin saisi valkokankaalta nähdäkseen, niin mitä tahansa Godard-ohjausta en valitsisi, kun esimerkiksi Alphavillea en jaksaisi katsoa edes devarilta. Mieluusti näkisin minkä vain 1970-luvun ei-Godard-ohjauksen vertailusta viisastuakseni.


maanantai 10. elokuuta 2020

J niin kuin Jackson

 

Glenda Jackson on syntynyt 1936  ja tehnyt uraa niin Hollywoodissa kuin kotimaassaan Englannissa. Olisi turhamaista kysyä, mikä elokuva tulee mieleen Jacksonista. Oikea kysymys kuuluu: kuka tulee ensimmäiseksi mieleen John Schlesingerin elokuvasta Saakelin sunnuntai (1971).


Kyllä yhdelläkin elokuvalla voi valloittaa filmihistoriasta pysyvän paikan. Elokuvaa on esitetty kiitettävästi Ylelläkin, vaikka tuskin sitä radikaalina kukaan enää pitäisi. Eikä siinä olennaista olekaan miten vapaasti rakastetaan ja maataan sukupuolesta riippumatta, vaan se särmikkäisiin hahmoihin perustuva kärsivällisen sivistynyt asenne lähimmäisten "bohemismiin", kuten kuuskytlukulaiset pierut tapaavat vähätellä aikakauden antamia mahdollisuuksia aitoon kumoukseen. 


Jacksonilla on joka tapauksessa elokuvan vaikein rooli ja siinä hän on aivan muuta kuin Amerikassa tekemissään hullutteluromansseissa. Saakelin sunnuntain kaltainen elokuva säilyttää anarkistisen asenteensa näyttelijätyön ja -ohjauksen ansiosta – vielä sittenkin kun kaikki Ken Russellin filmit alkavat näyttää hollywood-musikaaleilta ja koko "vihaisten nuorten miesten" sukupolvikaanon muistuttaa tv-melodraamaa.


Sattumalta löysin kirjastosta House Calls -filmin (1978) missä hän joutuu myötäilemään Walter Matthaun vitsiposeerausta. Sellaisista filmeistä ei tarvitse Jacksonin osalta ajatella enempää. Omassa hyllyssäni on hänen draamafilmejään Romanttinen nainen (1975) ja olisikohan Maria, skottien kuningatar (1971) eivätkä nekään ole jääneet mieleen. Ken Russellin Rakastavaisissa (1969) hän pääsee kyllä loistamaan, muttei kertaakaan yksin, kuten ansaitsisi. Vasta Labourin parlamentaarikkona Jackson kuulostaa päässeen ansaitsemalleen esiintymispaikalle.


Jos siis jonkin elokuvan haluaisin Jacksonilta nähdä valkokankaalla, niin vaihtoehtoja olisi enemmän kuin osaisin vertailla. Hedda Gabler -filmatisointi (1975) kuulostaa tietysti hänen tapauksessaan täsmäroolitukselta. Mutta mikä tahansa kelpaisi mikä vastaisi Jacksonin taitoa soveltaa karismansa kylmäävyyttä.


sunnuntai 9. elokuuta 2020

I niin kuin Irons

 Jeremy Irons on syntynyt 1948 ja esiintynyt varsin monentasoisissa elokuvissa. Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Ironsista?


Itselleni se on se kolmas Die Hard (1995), tarkalleen ottaen se kohtaus, kun kamera siirtyy kaupunkimaisemasta tarinan siihen saakka näkymättömissä toimineeseen pahikseen, jota lihaksikas Irons esittää koleana ja komeana kuin talon katolla seisova teutonijumala. Siihen saakka elokuva on tuntunut kuin parodialta pommiaction-alagenrestä, mutta nyt filmin sävy muuttuu tyystin: pahisten jättimäinen rekkakoneisto ja koko valtava ryöstösuunnitelma jyrähtää käyntiin. Elokuva tosin ei kauaa kannattele tätä tunnelmaa, koska actionfilmissä ei ole yhtä sujuvasti paikkaa Ironsin kaltaiselle brittitähdelle kuin Alan Rickmanin hyytävä roolityö ensimmäisessä DieHardissa.


Esitellessään Ironsin uraa leffahistorioitsija David Thompson toteaa, että Irons vaikuttaa kotiutuneen paremmin eksoottisen outoihin hahmoihin kuin aristokraattisiin. Ehkä DieHardIII:ssa luotettiin liikaa näyttelijän upseerimaiseen olemukseen, sen sijaan että olisi saatu Ironsista irti yhtä järjestelmällisen psykopaattinen hahmo kuin Cronenberg ohjatessaan Erottamattomat (1988).


Thompson toteaa, että Ironsin melankolinen ääni on kuin luotu voiceoveria varten. Hän ei kuitenkaan tarkoita pahis Scarin ääntä Leijonakuninkaassa (1994), vaan Mennyt maailma -tv-sarjaa. Sen valmistuessa Irons oli jo 33 -vuotias, mikä vahvistaa teorian näyttelijätyön kypsimmästä iästä.


2000-luvulla Ironsia on kiinnitetty pieniin karikatyyrimäisiin rooleihin genrefilmeissä, esimerkiksi Batmanin hovimestariksi. Eipä niihin muuta hänestä halutakaan kuin se Scarista tuttu ääni ja jaarlimaisesti harmaantunut ohimo.


Ainoan Oscarinsa Irons on saanut pikkuisesta aristokraatin roolista sekavassa oikeussalidraamassa Onnen kulissit (1990). Mutta eipä hän tunnu koskaan pyrkivänkään samanlaisiin tähtisuorituksiin kuin amerikkalaiset kollegat. Jotkut näyttelijäkiinnitykset vaikuttavat sellaisilta tuotantoratkaisuilta, että ilmeisimmät syytökset pornosta ja eksploitaatiosta kimpoavat hänen hyveellisyyttä henkivästä olemuksestaan. Tällainen gentleman tuo pakostakin runoutta sellaisiinkin tirkistelyfilmeihin kuin Lolitan ilmitarpeellinen remake (1997) ja Bertoluccin Koskematon kauneus (1996).


Eipä silti, itselleni Mallen Damage (1992) on ollut yksi vaikuttavimpia romanssifilmejä, muttei siinäkään sen syvällisempää käsikirjoitusta ole pohjalla kuin lolitamainen suhde vanhan miehen ja tämän miniän (Binoche!) välillä. Tai näkyyhän siinä olleen myös Zbigniew Preisnerin musiikki. Ja yksi ainoa kuva (K-18-julisteista tuttu) on siinä symboliikassaan niin nerokas, että se ylittää kaikki eroottisten romanssien kliseet.


Jos minkä tahansa Ironsin elokuvan saisin nähdäkseni valkokankaalla niin en kehtaisi sanoa Damage, vaan että juu se olisi varmaan hänen debyyttinsä epookkifilmissä Nizinski (1980), ihan vain siksi, että sehän on kuin visiteeraisi Bridesheadia aivan uudelleen. 


lauantai 8. elokuuta 2020

H niin kuin Hepburn

 Katharine Hepburn syntyi 1907, kuoli 2003 ja huomioitiin urallaan neljällä Oscarilla.


Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Hepburnista?


Katsoin keväällä koronahankintoihin kuuluneen Pitkän päivän matka yöhön (1968), joka edustaa Hepburnin klassikkonäytelmien kautta. Filmatisointi on erittäin uskollinen kamarinäytelmän pienimuotoisuudelle ja tekstipitoisuudelle, joten kolmetuntista elokuvaa ei jaksaisikaan ilman Hepburnin räjähtäviä tunteenpurkauksia, joissa minuutin sisällä hän siirtyy ilmaisemaan vihaa, syytöstä, katumusta ja itsesääliä. 


Ei sellainen nopeus mikään esteettinen arvo ole, mutta pakottaa muut näyttelijät pysymään tarkkaavaisina, mikä taas terävöittää draamaa. Hepburniin liitetyissä lukuisissa legendoissa eräs ihailtu yksityiskohta on se, miten hän "hankki" kolmelle vastanäyttelijälleen näiden ainoat Oscarit: Henry Fondalle, James Stewartille ja Humphrey Bogartille. Kyse on juuri siitä tarkkaavaisuuteen kannustamisessa, jossa naisnäyttelijät ovat olleet useammin sparraajan kuin sparratun osassa.


Kaikki Hepburnin uralla näyttää olleen nopeaa ja määrätietoista, aina niihin hitaisiin klassikovuosikymmeniin, 1960-80-luvuille saakka. Siihen aikaan kun Hepburn hypähteli julkisuuteen 1930-40-luvuilla KAIKKI näyttelijät replikoivat nopeasti, ja tätä nopeutta pidettiin itseisarvona. Ja silti, filmihistorioiden mukaan, Hepburn erottui kirkkaasti joukosta.


Oscareistaan kolme Hepburn napsi myöhäisuralla. Vähän sisäpiirin hyvittelyiltähän ne vaikuttavat: vaarallinen radikaali teki enää kilttejä vanhusrooleja. Tracy & Hepburn -elokuviin (9 kpl) kohdistettu ihailu tuntuu sekin Hollywood-julkisuuden itsesäätelyltä, ikään kuin villikko Hepburn olisi saatu taltutettua kunhan oikea äijäkonservatiivi löytyy hänellekin partneriksi. Enpä niistä ole itse nähnyt kuin kaksi tai kolme.


Tuo kehuttu O'Neil-filmatisointikaan ei herää eloon millään, koska se on kirjaimellisesti pelkkä filmille siirto hyvin niukoilla elokuvallisilla keinoilla avustettuna. Leijona talvella -elokuva on myöhäisistä filmeistä ainoa, jossa Hepburnin glamourille tuntuu löytyneen uutta genrekohtaista käyttöä. 


Jos minkä tahansa Hepburnin näyttelijäsuorituksen saisi nähdäkseen arkistossa, niin valitsisin vuoden 1932 esikoisfilmin, pre-code irrottelun A Bill of Divorcement.







perjantai 7. elokuuta 2020

G niin kuin Grant

 

Cary Grant syntyi vuonna 1904 ja kuoli 1986.

Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Grantista?

Minulle, kuten varmaan monelle muullakin, ensimmäiseksi nousee mieleen Hitchcockin Vaarallisen romanssi (1959). Se on se toinen Hitchcock-elokuva josta en pitänyt vuosikymmeniin, koska sen huumori ja jännitys näyttivät niin lapsellisilta (etenkin kuuluisa maissipeltokohtaus). Se toinen on Varkaiden paratiisi (1955), jota en tänäkään päivänä jaksa katsoa loppuun saakka. Siinäkin on kyllä huikean nokkelaa replikointia ("Rannalta katsoen näytti että taivutatte ranskan verbejä") ja Grace Kelly on yhtä ylimaallisen kaunis kuin "Vaarallisen romanssin" Eva Marie Saint – mutta juuri nämä elokuvat loivat käsitykseni Cary Grantista ihrakasvoisena tylsimyksenä joka vain tallustelee läpi erotiikalla ja jännityksellä ladattujen kohtausten. Vasta muutama vuosi sitten tajusin, että sehän juuri on hänen juttunsa.

Grant ei ollut ehkä koomikko näyttelijäfakiltaan, joskin akrobaattisen eleikäs aina tarvittaessa, mutta komedioissa hän oli parhaimmillaan ja toi jännäreihin Hitchcockin tarvitsemaa humoristista seksikkyyttä.

Parhaat elokuvansa Grant teki hyvinkin lyhyellä aikavälillä. Hänenkin kohdallaan pitää paikkansa tässä Elokuvakuu-bloggaussarjassa tutkimani sääntö, että filminäyttelijä tekee tarkinta roolityötä kolmikymppisenä. Kaikki nämä klassikot seitsemän vuoden sisällä:


  • 1944 Arsenikkia ja vanhoja pitsejä
  • 1940 Skandaalihäät 
  • 1940 Lempivaimoni 
  • 1940 Meidän vastaeronneiden kesken 
  • 1939 Vain enkeleillä on siivet
  • 1938 Vakka kantensa valitsee 
  • 1938 Hätä ei lue lakia 
  • 1937 Rouvani sulhanen 

 

Cary Grant on ehkä Hollywoodin kunniakkain tuote, tärkeämpi kuin hänen yksittäiset elokuvansa. Filmikameran arvostamat suuret ilmeikkäät kasvot säilyttävät arvokkuutensa valkokankaalla vain jos keho seuraa sen liikkeitä kuin tarjoilija kantamustaan, ja siinä taidossa Grant osoittautui ilmeisen virtuoosimaiseksi. Heti kun siihen päähän laitettiin hattu hän näytti jähmettyvän epävarmana mitä tehdä: tämän elottomaksi käymisen voi todentaa esimerkiksi Vain enkeleillä on siivet -melodraamasta, jonka pääosassa tuntuu olevan Grantin naisellinen cowboyhattu.

 

Grant tuntuu aina olevan "supporting actor", silloinkin kun hän esittää pääosaa, tekevän osuutensa pienemmin jotta vastanäyttelijä ensin saisi ja sitten joutuisi esittämään osuutensa isommin. Tätä kohteliasta umpimielisyyttä Hitchcock käytti ohjatessaan Grantista julman isällisen rakastajan Notoriouksen (1946) Ingrid Bergmanille, mutta itselleni tuokin elokuva näyttäytyy väärällä tavalla melodraamalliselta, aivan kuten Hawksin edellä mainittu lentäjäcowboyfilmi. Toista äärilaitaa edustaa Hawksin Hätä ei lue lakia (1938), jossa Katherine Hepburn saa pomottaa "supporting"-osaansa pehmitettyä Grantia mielin määrin. Hepburn on aina kaksi askelta edellä tilanteen edellyttämää toimintaa, kun Grant on tasan askeleen ja katseen verran jäljessä havaitakseen mitä Hepburn juuri tekikään. 

 

Grantin asemasta elokuviensa näkymättömän hallitsevana hahmona kertoo olennaisen tämä tunnettu anekdootti:
Haastattelija: "Everybody would like to be Cary Grant."
Cary Grant: "So would I." 


Jos minkä tahansa Grant-filmin saisin nähdäkseni arkistoesityksenä niin valitsisin vuoden 1938 Vakka kantensa valitsee (Holiday), koska juuri sitä elokuvahistorioitsija Pomerance käyttää esimerkkinä Grantin virtuositeetista. Arkistopalveluiden puuttuessa tilaan sen nyt devarina.

 

torstai 6. elokuuta 2020

F niin kuin Fiennes

Ralph Fiennes on syntynyt vuonna 1962, mutta aloittanut näyttelijäuransa vasta kolmekymppisenä.

Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Fiennesistä?

Itselleni se vaikuttavin on ollut Uskollinen puutarhuri (2005), vaikka myönnän auliisti, ettei sisäisen maailmanpelastajansa löytävä brittiagentti ole se rooli, missä hänen ainutlaatuinen äänensä ja pelottavan keskittynyt olemuksensa ovat omiaan.

Jotain Fiennesin näyttelijälahjoista kertoo se, että hän on tehnyt tunnetuimmat roolityönsä ilman nenää ja naamaa; edellisen Voldemort-pahiksena Harry Potter -filmeissä ja jälkimmäisen unkarilaisena petturikreivinä Englantilaisessa potilaassa (1996). Nämäkin ovat vähäpätöisiä suorituksia verrattuna rooliin, josta oli tulla hänen näyttelijäfakkinsa rasite, Schindlerin listan (1993) arkkinatsina.

Fiennesin alkutaipaleen toinen toistaan hienommat roolityöt viittaisivat siihen, että kolmekymppisenä näyttelijä on parhaimmillaan: Schindlerin listan ja Englantilaisen potilaan välissä ovat genreltään aivan erilaiset elokuvat Quiz Show ja Strange Days, joissa hänen maneerinsa epätoivosta itkeskelevänä nousukkaana eivät vielä häirinneet. Niiden jälkeen vierähtikin monta vuotta ja elokuvaa ennen kuin Fiennes löysi jälleen epätoivoisen miehen täsmäroolin Uskollisesta puutarhurista. Elokuvan varsinainen sydän oli tietysti omatuntoroolinsa kaikin tavoin ylittävä Rachel Weisz – ja sen Fiennesin roolihahmo näytti tietävän ja tunnustavan katsojienkin puolesta. Sellaisen elokuvan voi tehdä vain kerran elämässään, minkä todistaa Fiennesin, Weiszin ja ohjaaja Meirellesin sitä seurannut urahapuilu. Kaikki kolme ovat selvästi tavattoman paneutuneita filmiprojekteihinsa, Fienneskin siirtyneenä aika ajoin ohjaajaksi, mutta mitään Uskollisen puutarhurin tasoista on turha enää odottaa keltään heistä.

2000-luvun puolella Fiennes on ollut kiinnostavampi sivurooleissa, missä hänen brittiläinen pidättyväisyytensä sopii vähitellen rakoilemaan ja paljastamaan hahmon eri syvyisiä taustamotiiveja. Liiaksi arvovaltaiseen ääneensä ja olemukseensa luottaessaan Fiennes kuitenkin tuntuu tekevän vilpillistä roolia, kuten ulkoisen uhoamisen varaan jäänyt Shakespeare-sovitus Coriolanuksesta (2011). Sitä seurasi höpsöttelevä komediarooli The Grand Budapest Hotellissa (2014).  Ei näyttänyt lupaavalta.

Yllätys olikin melkoinen, kun Fiennesin näki tekevän uransa eläytyneimmän ja sympaattisimman roolin eroottisessa robinsonadissa, A Bigger Splash (2015). Sellaisesta vastanäyttelijöitään hurmioon pyörittelevästä roolityöstä kuka tahansa näyttelijä ansaitsisi ennemmin tulla palkituksi kuin yksinäisyytensä valokeilassa poseeraavana natsipahiksena. Missä muussa 2000-luvun elokuvassa miesnäyttelijä on saanut olla niin kauniin maaninen ja niin maanisen vastustamaton, että Tilda Swintonin kaltainen kova luu on sulaa vahaa hänen käsissään? Näiden kemioiden perustelemiseksi Swintonin hahmon passiivisuus oli pakko pohjustaa sillä, että hänen maailmasta vetäytynyt rokkistarahahmonsa on menettänyt äänensä. Mutta milloin muulloin kuin tällaisessa happoperustellussa roolissa pääsekään miesnäyttelijä niin esiintymään ekstroverttinä, ilman että esitys menee kertaakaan komiikan tai hulluuden puolelle? Loistossa (1996) Geoffrey Rush ..? Eikö kukaan muulloin?

Jos yhden Fiennes-filmin saisi nähdäkseen arkistossa niin toivoisin festarilevitykseen tehtyä Land of the Blind (2006). IMDB-kuvailuista päätellen se on poliittiseksi satiiriksi niin omituisen paikaton, että se pitäisi nähdä muiden katsojien demokraattisesti yskähtelevässä massassa.


keskiviikko 5. elokuuta 2020

E niin kuin Eastwood

Clint Eastwood on syntynyt 1930. Hän on saanut kaksi Oscaria ohjauksistaan, mutta kymmenistä roolitöistään huolimatta ei koskaan näyttelijänä

Omissa ohjauksissaan Armoton (1993) ja Million Dollar Baby (2005) Eastwood on kyllä huomioitu parhaan miespääosan ehdokkuudella, muttei palkinnolla. Sivuosassa Eastwoodia ei osaa edes kuvitella. Ettäkö Dirty Harry sidekickinä?

Olisi turha pohtia mistä elokuvassa Eastwoodi tulee ensimmäiseksi mieleen. Hänen merkittävät, populaarikulttuurin ikoneiksi noteeratut näyttelijätyönsä perustuvat sille, mitä hän EI tee näytellessään tiettyä hahmotyyppiä, olipa kyseessä katkera cowboy, katkera poliisi tai katkera vanhus. Hän ei puhu. Hän ei liiku. Hän ei ota kontaktia vastanäyttelijöihin. Hän ei näytä olevan tietoinen arvostaan.

Tällainen itsetiedottomuus on tietysti pisimmälle vietyä äijämaskuliinisuuden itsetietoisuutta. Toteemimainen hahmo näyttää olevan kohtauksessa mukana vain siksi, että hänen reaktionsa toteutuu juuri sillä kohtaa kuin katsoja kohtaukselta odottaa, mutta aavistuksen verran odotettua nopeammin tai isommin. Tämän aavistuksenomaisen eron huomaa, koska ratkaisevat kohtaukset etenevät muutoin niin tarkassa rytmissä - ja koska Eastwoodin hahmo katsoo suoraan kameraan.

Koko uran ikonisin kohtaus onkin sikäli loputtomiin siteerattu "Make my day" -kohtaus Dirty Harryn takaa-ajossa: katsoja asetetaan samaan näkökulmaan kuin tunnelin kokoiseen tyhjyyteen (oik. magnumin piippuun) tuijottava uhri. Näin reaktiohetkeä seuraa katsojalle tarjottu ajatus siitä, mitä on jäljellä äärimmäisen väkivaltakohtauksen huipennukseksi: tyhjyys ja se liioiteltu elottomuus, johon olemme olleet samaistumaisillamme kylmää toimintasankaria seuratessa.

Fiksut ohjaajat, kuten Eastwood itse, ovat harkitun harvakseltaan käyttäneet hyväkseen Eastwoodin itsestään rakentamaa myyttiä. Elokuvassa Hiljaiset sillat (1995) arkiseen aviopetostarinaan tuo poikkeuksellista jännitystä miespääosan itselleen varannut Clint Eastwood. Tausta kovaotteisten rikosfilmien tähtenä herättää erilaisia odotuksia romanssikaavan murtamisesta kuin vaikkapa Kevin Costnerin tai Harrison Fordin käyttäminen samanlaisessa roolissa aiheuttaisi.

Nuorena miehenä Eastwood esitti hahmoja, jotka vaikuttivat olevan peräisin kyseisen genren edeltävästä vaiheesta: westernien kultakauden pyssysankareiden armottomuutta, poliisifilmejä edeltäneiden film noir -sankareiden autistisuutta. Se luonteen synkkyys, mihin John Waynen ja Robert Ryanin kaltaiset äijäsankarit vihjasivat rooleissaan, sai tulla Eastwoodin hahmoissa hallitsevaksi ominaisuudeksi. Vanhusrooleissaan hänen ei ole sitten tarvinnut muuta kuin esittää omaa itseään, sukupolvireliikkiä, joka vielä yhdeksänkymppisenä sanelee realismin kriteerit sekä ohjaajana että mediapersoonana ("En tiedä paljonko minulla on lapsia").

Eastwood on käyttänyt muita näyttelijöitä korvaamaan itseään sukupolvireliikkiroleissa. Esimerkiksi käy hänen ohjaamansa Rakasta minua, Frank (Breezie, 1973). Vaikka tarina sijoittuu 1970-luvun Los Angelesiin, elokuvasta on tunnistettavissa westernille tyypillinen yksinäisyytensä synkistämä sankari, jota esittää William Holden. Hänen kovettunut luonteensa ei johdu taistelusta roistoja vastaan vaan valtapeleistä sukupolvensa naisten kanssa. Westernien tavoin hän joutuu todistamaan luonnonkansalle (=hippitytölle) säilyttäneensä sekä vilpittömyytensä että itsenäisyytensä.

Jos saisin valita minkä tahansa Eastwoodin näyttelijäsuorituksen katsottavaksi arkistoesityksenä niin valitsisin Don Siegelin ohjaaman Pako Alcatrazista (1979).