KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

13.-15.7. Turussa
26.-29.7. Tukholmassa
25.8. Hyvinkäällä pelipäivä
1.9. Työväenkirjallisuuden päivässä
11.9.- Matkakertomusten kurssi Sampolassa
1.-5.10. Bremenissä IAC:ssa
6.11.- Tietokirjoittaminen I -kurssi tiistaisin



keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Kirjan oikein hinta / arvo?


Vaikka en ole bibliofiili enkä kerää edes spefi-teoksia, kirjat ovat elämäni tärkein asia. Olen ajatellut, että jokainen päivä kun löytää jonkin uuden kirjan ja tuo sen kotiin, tuntuu kuin olisi tuonut sen päivänkin kotiin ja osaksi elämäänsä.

Silti en osaisi antaa vähäisintäkään vastausta suurimpaan kysymykseen, mikä on kirjan oikein hinta suhteessa sen arvoon. Sen sijaan tiedän, miten järjettöminä näyttäytyvät omat täpötäydet kirjahyllymme, kun on nähnyt kuolinpesän tuhansien kirjojen kokoelmat ja sen miten ne eivät lopulta kelpaa kellekään. Eivätkä riitä yksittäisen ihmisen kulttuuriperintönä miksikään museoksi tai muistoaarteeksi. Eivätkä, varsinkaan, pelasta ketään elävien kirjoihin.

Mitä isommaksi hyllypinot kasvavat, sitä vaikeampi kirjoista on luopuakaan. Tämä lumipalloefekti ei lupaa hyvää. Eikä kellään ole näiden yksityiskokoelmien mammuttitautiin ratkaisuakaan. Paikalliskirjastot kuulostavat hyvältä, mutta on helpompi ostaa tarvittu pokkari kuudella eurolla nettidivarista (kuten kesäkuussa LeGuinia, postimaksuineen) kuin kysellä sellaista jossain kaukaisessa kaupungissa olevasta spefi-kirjastosta.

Eilen (10.7.)) Helsingissä divarikierroksella satuin kuulemaan opettavaisen keskustelun. Joku asiakas yritti myydä divarin omistajalle teosta, josta netissä pyydettiin 200 euroa. Divarin pitäjä, muuten hyvin tyyni intellektuelli, hermostui. Hän selitti asiakkaalle, että Orimattilasta käsin toimiva Finlandia-kirja hinnoittelee harvinaiseksi katsomansa teokset riippumatta muista toimijoista, koska katsoo olevansa Pohjoismaiden suurin nettidivari. Ja kun Finlandia-kirja on laittanut hinnaksi 200 euroa, on eräskin arvovaltainen hesalainen divari mennyt perässä. Näin kirjan hinta nettiselailussa näyttää olevan vakiintunut niin korkealle, että jokainen tarraa omaan kappaleeseensa uskoen sen kovinkin arvokkaaksi.

Kyseisen teoksen "todellinen" hinta (ja arvo), selitti divarin pitäjä, on siis huomattavasti pienempi. Hän voisi ostaa sen asiakkaalta 20 (!) eurolla ja myydä ehkä 50 eurolla, mutta sellainen, hän muotoili huolellisesti, ei ollut hänen divarinsa "toimintaperiaate". Sen sijaan hän ehdotti, että kirja laitettaisiin myyntitilille 80 euron hintaan, mistä kauppa ottaisi myydessä puolet.

Hyllyjen välissä kuljeksiessa mietin, että mitähän kirjabisneksessä tapahtuu seuraavaksi, jahka kirjakaupat katoavat ja tilalla on enää pelkkiä divareita? Ainakin "divari" kuulostaa kovin matalalta verrattuna siihen, miten korkealle tuon eilen kohtaamani kirjapyhätön vastaisuudessa reittaan.

Ja mitäkö minä heiltä sitten ostin? En mitään.

Katselin kyllä "History of Prostitution" -kirjaa, joka olisi maksanut 8 euroa, vähemmän kuin iso tuoppi olutta hesalaisessa bistrossa. Mutta ajattelin, että sellaista lukisin kuitenkin vain samalla tavoin kuin mitä jotkut lukevat selailemalla iltalehtiä.

Sen sijaan löysin Almodovarin "Pornotähden", ilmaiseksi kierrätyslootasta. Istuin lukemaan kaikki rankat muistelmat, pidin sadetta Tuomiokirkon kupeessa ja nappailin 6 euron omenaviiniä. Illalla menin elokuva-arkistoon katsomaan ranskalaisia taidefilmejä. Rivit jäivät vajaiksi kuin Peitsamon riimit.

Sellainen kirjapäivä Helsingissä se.







sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Talo meren rannalla (elokuva)

Pidin kovasti Robert Guediguianin kahdesta (1997 ja 2002) Marseillen duunarikortteleihin sijoittuvasta, saumatta toisiaan täydentävästä perhedraamasta. Niissä meri avasi poliittiselle utopioinnille avaruuden, johon luokkatilanteensa ahdistamat päähenkilöt saattoivat katsoa ja kaipailla. Perheet koostuivat uskottavasti yksilöistään ja ystäväsidoksistaan.

Guediguianin viimeisin Suomeen tuotu filmi, Kilimanjaron lumet (2011), oli sitten jonkinmoinen pettymys, kiusallisen alleviivaava hyvää tarkoittavaksi tarinaksi - tasan sillä kompuroivan naivistisella asenteella, josta Guediguian on rinnastettu Aki Kaurismäkeen.

Guediguianin uusin ohjaus, Talo meren rannalla, on jo samalla tavoin väsähtänyt, kassatuloista piittaamaton filmi kuin Kaurismäen viimeisimmät. Ohjaajan käsikirjoittama idealismi on juhlavasti replikoitua, ja karmean kömpelösti tarinaan upotettua: pakolaislapset ovat niin lutusia, että pari niitä pelastamalla luvataan omalle utopiasirpaleelle jatkoa.

Ero Kaurismäen hölmöyksiin on siinä, että Guediguian muistuttaa toistuvasti idealismin poliittisesta jatkumosta:  käytännölliset valinnat vähäosaisten puolesta ovat arjen kommunismia, jonka vaikuttavuutta ei voi propagoida muuksi. Ohjaajan antamin viittein tai vapauksin hahmot näyttävät ja kuulostavat ikäisiltään, 50-60 -vuotiailta. En muista vastaavaa elokuvaa, joka näin viitseliäästi käsittelisi vanhuuden saavuttamista DRAAMAN aineksena, koko elokuvan keskeisenä kysymyksenä. Välillä mennään tragediankin puolelle, päättämättä miten nämä utopistit siihen oikein reagoivatkaan. Eipä ihme, että ohjaaja on eläkeiän kynnyksellä - ehkä siinä ei sitten tiedä miten tuoda mustimmat sävyt ikäaiheeseen.

Se tärkeämpi eroavuus mr Kaurismäen satuiluun on karheassa realismissa ja ympäristön historian, eritoten siinä tehtävän työn, esilletuonnissa. Talo meren rannalla on POLIITTINEN satu verrattuna AK-satuihin. Poliittisen sadun vertauskuvallisuus viittaa metonymioin tulevaan siinä missä tavallinen filmisatu viittailee metaforin menetettyyn. Ilmapiiri tällaisessa poliitisessa elokuvassa on leppoisa ja räjähdysherkkä. Sotilaat saapastelevat toistuvasti keskeyttämään perhekohtauksia.

Autenttinen maisema on poliittisessa sadussa huolella valittu lavaste. Siinä näyttelijät latelevat onttoja, kirjallisia repliikkejä, aivan kuten AK:n paperinohuet hahmot. Korkealentoinen siteeraus ei kuitenkaan eristä hahmoja. Guediguianin näyttelijät ovat ensemble, joka toimii yhteen kuin perhe jota he esittävät. Niin katsoja kokee nähneensä jotain isosti merkittävää, jonka osaset on ehdottomasti TARKOITETTU yhteen.

Ja lopetus on tässä elokuvassa onneksi harvinaisen nokkela, sen tiivistämisessä miten menneisyys ja mahdollinen tulevaisuus kaikuvat holvikaarien teatteritilassa draamantajua kunnioittaen.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Hereditary (elokuva)


Hesarin kulttuuriosastossa on valittu joukko undulaatteja, jotka kirjoittavat some-uskottavia elämysraportteja kirjoista ja elokuvista ja julkaisevat ne sitten taidearvosteluina. Taiteesta niiden ei tarvitse tietää mitään, kunhan keskittyvät elämykseen somen ehdoilla.

Hereditary-elokuvan osalta Hesarin undulaatti Juha Typpö intoutui värisemään viiden tähden edestä: "Hereditary on mestariteos ja vuosikymmenen pelottavin kauhuelokuva", kirjoittaa Juha Typpö 19.6. Hesarin arvostelussa. Mitään elokuvataiteeseen liittyviä perusteluja tälle hypetykselle ei anneta. Genre-teoksen kohdalla Typpö saa ottaa jälleen enemmän vapauksia kuin esimerkiksi kriitikko, joka kirjoittaisi Haneken tai Ozonin uusimmasta filmistä.

Toki Hesarin kulttuuriosasto on muutenkin vajonnut naistenlehden identiteettipöperöinnin tasolle.
Mutta kriitkoilta odottaisi edes jotain itsekritiikkiä.

Tosiasiassa Hereditary ei ole kummoinenkaan elokuva eikä edes kiinnostava genretuote kauhufilmiksi.

Se on kyllä itsevarmempi ja aikuisempi kuin keskimääräiset kauhufilmit 2000-luvulla, mutta SIIHEN saavutukseen ei tosiaankaan paljoa tarvita. Ja jos Typpö olisi nähnyt "It Follows" -elokuvan (2014) tai edes "Get Out" -elokuvan (2017) , niin häneltä edellyttäisi jotain kohtuullisuudentajua siitä, mitä 2000-luvun kauhufilmiltä sietää jo odottaa.
Vaan ilmeisesti hän ei kritiikkiä kirjoittaessaan näe muuta kuin potentiaalisen some-peukutuksensa.

Arvostelussaan Typpö mainitsee elokuvat Rosemaryn painajainen (1968), Manaaja (1973) ja Hohto (1980), koska näistä näkyy jälkiä Hereditaryssä. Mutta missäpä ei näkyisi?  

Hereditary on poikkeus vain sikäli, että se onnistuu lainaamaan näistä kaikista klassikosta jotain, mutta ei siitä mitään taideteosta synny automaattisesti. Suurin osa lainoista on nimittäin juuri sitä affektilainaa, joko groteskeihin ja okkultisiin kuva-aiheisiin tai koeteltuisiin trikkeihin (kuvakulma paljastaa vähitellen yliluonnollisen aineksen tilanteessa) perustuvia. Niiden hillitty käyttö esikoiseleffassa, etenkin genreleffassa, ON ansiokasta, mutta ei tässä filmissä silti mitään leffalipun arvoista ole. Se on kuitenkin VAIN kauhufilkka eikä yritäkään enempää. Vain Typön kaltaiset undulaatit yrittävät ratsastaa sillä kuin valtalehden palstapaikasta hurmioitunut nörttipoika ikään.

Näin Typpö hehkuttaa: "En muista, milloin spiritismi-istunnon kaltaista tusinakauhukohtausta olisi osattu esittää elokuvassa yhtä kylmäävästi."

Jos olisin elokuvaa näkemätön katsoja, voisin kysyä, millaisiin kinemaattisiin temppuihin tämä "kylmäävyys" perustuu? Elokuvan katsojanakaan en osaa sanoa, mitä Typpö mahtaa tarkoittaa. Ehkä Toni Colletten eläytyvän hysteeristä ylinäyttelemistä? Omasta mielestäni se ei kauaa kiinnostaa. Todennäköisesti Typpö valitsee spiritismi-istunnon hehkutettavaksi vain siksi, että teiniyleisössä moinen aihe, spiritismi, sattuu olemaan korkealla cool-faktorilla. Muuta ei undulaatilta odoteta.

Tosiasiassa elokuvan spiritismi-istunnot ovat juuri niin hölmöjä kuin miltä aihe kuulostaakin kohtauksen sisältönä. Periaatteessahan minkä tahansa rutiinikohtauksen voisi soveltaa muuhunkin tarkoitukseen, jos käsikirjoittaja ja/tai ohjaaja sen osaisivat. Hereditaryssä niin nämä meediokohtaukset kuin monet muutkin ovat tahattoman koomisia. Todistusvastuu jostain paremmasta on kriitikolla. Pelkkä undulaattinen värinä ei siihen riitä.

Säikyttelyssä Hereditary on kyllä säästäväinen, mutta parhaat aineksensa se tuhlaa täysin: huippunäyttelijät Byrne ja Collette osaisivat ladata uhkaavan tunnelman pienemmilläkin sävyillä, jos käsikirjoitus sellaiseen antaisi mahdollisuuden. Nyt ei anna. Colette päästelee täysillä, Byrne nojaa taaksepäin. Teinejä eli perheen lapsia esittävät näyttelijät taas ovat peruskauraa eli ulkonäön perusteella fakkirooleihinsa valittuja. Asia erikseen on se, kuinka kirottua lasta esittävän Milly Shapiron habitusta käytetään viitteenä down-lapsen ulkonäköön ja demonisoiko elokuva tällä tavoin vammaisuutta. Valitettavasti sellaiset identiteettihuolet eivät mahdu nörttivastaanoton maailmaan. Taidefilmin kohdalla tätä valintaa tietysti punnittaisiinkin.

Kun genrefilmistä maksaa peräti Finnkinon riistohinnan, siltä sietää odottaa vähintäänkin affekteiltaan täyteläistä suoritusta. Niin scifi kuin kauhukin on vuosi toisensa perään pettänyt tältä osin, ja fantasia kadonnut kokonaan valkokankailta. Hesarin undulaattien höpöpuheet eivät yhtään pelasta tilannetta, vaan pikemminkin päinvastoin tukevat Finnkinon valta-asemaa genretauhkan diilerinä.

Disclaimer: Kun katsoin tänään Hereditaryn päivänäytöksessä, takanani istui joukko 16-vuotiaita, joiden reaktiot kertoivat että he oikeasti pelkäsivät elokuvaa katsoessa. TÄHÄN kauhufilmin kestävä suosio perustuu, että aina löytyy uusia undulaatteja, joille kauhufilmin perusefektit ovat uutta. Mutta elokuvataiteen, edes genretaiteen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Kaksi riviä takanani istui joku, joka alkoi puolestaan hihittää siinä kohtaa missä G Byrnen hahmo esittää ensimmäisen metajärkevän kommentin yliluonnollisista tapahtumista. Kummalle yleisölle Hesarin genre"kritiiikit" siis suunnataan - ja miksi niitä ei julkaista perjantaisin lastenosastossa aikuisten sijaan?



torstai 5. heinäkuuta 2018

Vielä yksi romanssikäsikirja?


Sotakirjallisuus-historian valmistuminen ei välttämättä riipu siitä, saisiko sen tekemiseen eli itsensä elättämiseen vielä yhden apurahan. Mutta ainakaan se ei valmistu tällä vuosisdalla, jollei jotain ylimääräistä motivaatiota löydy. Eräs motivaatiometodi voisi olla jonkin muun tietokirjan työstäminen. Ei siis välityöksi vaan itse itsensä käynnissä pitäväksi sijaistoiminnoksi. Niin paljon tämä rahaton eli tuloton elämäntapa ottaa päähän.  Hosismaista maailmasta häviämistä odotellessa. Saa sitten Ville puolestaan editoida sen valmiiksi kun minä puolestani poistun ruodusta.

Kesän alulla tuli eräästä romaanista mieleen, että voisi sittenkin tehdä vielä yhden ohkaisen romanssikäsikirjan. Löysin kirjaston poistolaarista Benoîte Groultin teoksen Rakastajatar (1988). Se tarjoilee juuri sellaista identiteetit avaavaa "aistillisuutta" kuin mitä tällaiset ranskalaiset, pikkuporvarilliset feministiteokset uskottelevat radikaaliksi. Mutta kirjassa sattui olemaan oikeasti itsehuvittunut esipuhe, jossa ihmetellään miten eroottisen rakkaustarinan voi enää tehdä uskottavasti. Esipuhekin kyllä kuulostaa enemmän 1920-luvulta kuin 1980-luvun julkaisulta. Silti siinä voi kuulla (jos genren itsetietoisuuteen uskoo - ja sellaiseen maailmanselitykseen uskominenhan on jokaisen genren esteettinen ydin) aiheensa merkityksen ymmärtävän kirjoittajan aitoa pyrkimystä autenttiseen rakkauden kieleen. 

Ja siitä se sitten tuli mieleen, että kokeilisi lähestyä eroottisia rakkaustarinoita kirjallisen estetiikan eikä ranskalaisen filosofian kannalta, kuten feministit ovat niitä pätkineet ja pilkkoneet omiin aatteellisiin tarpeisiinsa. 

Sattumoisin tähän aiheeseen liittyi se ainoa yhteistyö ja ainoa yhteisartikkeli, jota koskaan Axun kanssa suunnittelimme. Tarkoituksemme oli kirjoittaa vertaileva analyysi suomalaisen proosan seksikuvauksista, mutta etäännyttävänä näkökulmana OMISTAMISEN retoriikka näissä kuvauksissa. Tämä oli siis Axun heittämä idea, josta pidin kyllä välittömästi. Jotenkin se vain sitten unohtui eikä Axukaan koskaan palannut siihen. Ehkä siksi, ettei meillä ollut mitään järkevää tulkintakehystä kyseisten kuvausten sukupuolieroille.

Tänään tämä kehollisten merkityksen epästabiilius ja sitä hoivaava Hollywoodin identiteettipolitiikka palasi mieleen katsellessa uusinta Marvel-filkkaa, Ant-Man and Wasp, jossa valkoinen mies kutistuu holtittomasti ja musta nainen muuttuu häilyviksi kvanttiaalloiksi. Siinäpä piisaa valmiiksi pätkittyä tulkittavaa pikku kulttuuritutkijoille kuin sikanautaa suoraan purkista!

Mutta kotiin tultua en kirjoittanut arvostelua elokuvasta. Niin paljon nuo MCU-tuotteet ärsyttävät täyttäessään scifi-genren tusinakamalla.

Sen sijaan kirjoitin Agricolaan arvostelun Lyytikäisen uudesta Krohn-esseekirjasta. Ei sekään kummoinen kulttuuritapaus ole, etenkään scifi-harrastajan kannalta, mutta jonkunhan se täytyy sekin esitellä. Kauniisti ja lähestulkoon vailla satiiria sanottuna.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Sotakirjallisuuden klassikot


Kesän myötä tietokirjan tekeminen on hidastunut yhtä lailla kuin romaanien suunnitteleminen. Ei rahaa, ei velvoitteita, ei motivaatiota, ei odotuksia. Vain raha stabiloi merkityksen merkityksiä tässä maailmassa. Raha tai maineen odotus, mikä on käytännössä sama asia. Tästä kaikesta pitäisi laatia sukupolvioppi. Sen pitäisi olla yhtä olennainen oppiala kuin sukupuolioppi. Miksi ei ole?

Axun käsikirjoituksen työstäminen saattaa tosin edetä heinäkuussa, pitkästä aikaa. Joten sukupolvioppiin voisi lisätä, että myös kuolema kummasti stabiloi merkityksen merkityksiä.

Luen kyllä edelleen sotaan liittyviä tietokirjoja, muttei niissäkään ole enää erityisiä avainteoksia odotettavissa kirjallisuushistorian kannalta, vaan täydentämään harsoisia tietojani sotahistoriasta. En esimerkiksi tiennyt, että 1700-luvun puolivälin siirtomaasotaa on kutsuttu myös "ensimmäiseksi maailmansodaksi", koska sotahan levittäytyi globaaliksi.

Sotakirjallisuuden lajihistorian tekee vaikeaksi sekin, että se on eriytynyt kansallisiin kaanoneihin 1900-luvulla. Jonkinlaiseksi oheislukemistoksi voisi ehdottaa niitä teoksia, jotka ovat mukavasti luettavissa, mutta eivät tunnu koulukiusaamiselta, kuten Ilias tai Aeneaan taru. Tässä top10-joukossa muutamat teokset sentään voivat avartaa käsityksiä sotaproosan estetiikasta:
  • Stendhal: Parman kartusiaaniluostari (1839) - Napoleonin sodat
  • Leo Tolstoi: Sota ja rauha (1865-69) - Napoleonin sodat
  • Stephen Crane: Punainen kunniamerkki (1895) - USA:n sisällissota
  • Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä (1920) - I maailmansota
  • Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta (1928) - I maailmansota
  • Jaroslav Hasek: Kunnon sotamies Svejk (1932-33) - I maailmansota
  • Primo Levi: Tällainenko on ihminen? (1947) - II maailmansota
  • Norman Mailer: Alastomat ja kuolleet (1948) - II maailmansota
  • Vasili Grossman: Elämä ja kohtalo (1980) - II maailmansota
  • Tim O'Brien: "Kantamukset"-novelli (1990) - Vietnamin sota

Noista Grossman ja O'Brien ovat olleet itselleni isoimmat yllätykset. Grossmanin teosta on kehuttu jopa 1900-luvun "Sota ja rauhaksi", mutta se on jo raskasta liioittelua; romaanina se on kuin olkikeko verrattuna Tolstoin teoksen tiiviyteen ja ironiantajuun. O'Brienin koko novellikokoelman (The Things They Carried) taas voisi suositella suomennettavaksi aivan milloin tahansa. Jüngerin Teräsmyrsky oli eräänlainen yllätys sekin, mutta onhan sen estetismi myös vastenmielistä, kun tietää millainen sen kirjoittaja on maailmankuvaltaan. Suomennos itsessään on tosin niin upea, että voi keskittyä maistelemaan sitä.

Sotakirjoissa on ollut lisäksi pitkä liuta pettymyksiä, kirjoja joiden satiiri sotaa kohtaan on varmasti ollut riivattua omana aikanaan, mutta vesyttynyt ajan kuluessa ja ihmiskunnan turruttaessa itsensä mukavuuksiin. Sotarunoihin taas en ole saanut sellaista otetta, että niistä olisin löytänyt täydennystä sodan ERITYISELLE kirjalliselle estetiikalle. Toisaalta jonkin maan sotakuvaukset voivat olla vaikuttavia riippumatta siitä, miten juuri sotaa käsitellään ja onko se edes pääosassa. Brittiläisestä sotaproosasta en ole löytänyt teoksia, jotka nousisivat aiheensa kannalta merkittäviksi.

Ja miltä Linnan Tuntematon tuntuu maailmanhistorian sodat kahlattuaan? Kieleltään edelleen hiotulta, mutta kerronnaltaan kovin kovin lapselliselta. Ei ihme, että sitä naurettiin aikanaan poikaseikkailuksi. Sama pätee kuulemma Remarquen teoksen suosioon: sen suosio selittyy osittain sillä, että sitä luettiin juuri poikaseikkailuna.  

Scifin ja fantasian sotaeepokset ovat niin ikään siinä rajalla, ettei niistä osaa sanoa, pitäisikö niiden vaikutus ottaa huomioon muutoin kuin tulevaisuussotien kuvauksissa. Sotahistoriatkin tuntuvat tärkeämmiltä, ja niistä voisi 10+ teokseksi nostaa Lindqvistin pommitushistoriikin Nyt sinä kuolit. Se totisesti sulkee sisäänsä kaiken sotaestetiikan ja laatii siitä väistämättömän ratkaisun eli rakenteen.

Haapsalu 2018


Viikko hotellielämää ja virolaisia oluita. Haapsalu oli vieläkin hiljaisempi kuin vuosi sitten täsmälleen samanlaisella reissullamme, jolloin se turistisesongin aikaankin (elokuussa) oli kuin N-pommin jäljiltä. Viikonloppuisin kaupungissa kuulemma liikkuu ihan oikeasti ihmisiä, mutta meidän viipaleemme Haapasalusta ovat olleet pitkiä ja kapeita: ruovikkoiset merenrannat, iltapäivät auringossa, kiiltävän valkoiset puupenkit, kauppakylmät oluet, raukeat päiväunet oluen ja illallisen välissä.



Tällä kertaa valitsimme majoituspaikaksi guesthouse Päeva Villan. Se maksoi suunnilleen saman kuin salmen toisella puolen Fra Mare -kylpyläkolossi, jossa yövyimme vuosi sitten, mutta saimme nyt merinäkymän, omalta tuntuvan rakennuksen, ja Pietari Suurelle omistetun huoneen. Päivät ja yöt olivat täydellisen hiljaisia, mitä nyt tuhatkunta lokkia kirkui salmella ikkunan takana. Tämän ylimaallisen hiljaisuuden vuoksi pidän Haapsalusta paljon enemmän kuin Kuresaaresta, jossa kävimme Viron kierroksella kaksi vuotta sitten.

Kirjat kuluivat tällä matkalla hitaasti, iltaisin katselin futis-otteluja enemmän kuin koskaan Suomessa vaivautuisin. Haapsalustakin yritimme löytää suomen- tai englanninkielistä lukemista, mutta mahdottomalta se tuntui. Kaupungissa olisi ollut jopa Tsaikovski-festivaali, muttei vielä torstaina linnan lavasteissa, mikä olisi voinut vetää meidätkin katsomoon.

Viimeisenä yönä nousi ukkonen vähä vähältä kiehtyneestä helteestä. Perjantai oli sitten pelkkää väsähtänyttä, sateen saattelemaa paluuta pohjoiseen Tallinnan kautta. Meno- ja paluumatkalla tajusin miksi niin inhoan Tallinnaa samoista syistä, jotka tekevät muuten Virosta viehättävän: Tallinna tuntuu pelkältä lavasteelta, homogeenisemmältä kuin suomalaisetkaan kaupungit, eikä kaupunki näytä elävän minkään keskipisteiden ympärillä, joten turistit ja kulkukissat ovat ainoat olennot, joiden hätäinen liikehdintä pitää kadut elossa. Ja kun suomalaiset turistimassat käyvät Tallinnassa tekemässä vain U-käännöksen kaljakärryn saadakseen, olisi kaupunki tunnettava perinpohjaisesti löytääkseen jotain omaa... kuten tällä reissulla osuimme sattumoisin import-kirjojen kauppaan jossa oli pitkät rivit spefiäkin, kaikki hintaan 4.90 e.

Tallinnan tyhjyys ja lavastemaisuus tuntuu tuomiolta, joka ei irtoa olemuksesta edes Suomeen palattua.
Helsingissä yövyimme kuolinpesässä, tutkimme jäljellä olevien tuhansien kirjojen jäämistön jäämistöä, paksusti pölyyntyneitä teoksia, jotka eivät ole kelvanneet enää kellekään, vähiten divareille. Niiden joukosta löytyi vielä outoja harvinaisuuksia kuten arvostelukappaleen Hosiksen runokokoelmasta, jonka painoksen Hosis aikoinaan väitti hävitetyn täydellisesti.

Ja nytkö vielä kesää jäljellä? Ja ihmisiäkin? Kuukaudet pitäisi numeroida kuin aseman lokerikot.


En jaksa koko maisemaa sinulle selittää,
se muuttuu koko ajan nopeammin
kuin minä  (Hosis: Nähtävän rajalla, 1973)
 


sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Myöhempien Aikojen Arkipyhien Juhannus




Ensimmäistä kertaa vietimme nyt juhannusta kahdestaan Petäjäharjun mökillä. Sään koleus ei haitannut,  keskikesän hetki tuntui paratiisilta hirsimökin suojissa. Muutamassa päivässä voi kokea myöhempien aikojen kaikki arkipyhät ilman käniseviä lapsia ja kännisiä citynaapureita. Miksi kukaan haluaisi kesältään jotain enemmän?

Niin, ensimmäistä kertaa vietimme juhannusta ylipäänsä kahdestaan - sitten vuoden 2006, jonka oletettavasti vietimme Jänissalon mökillä. Tällaisia torppareita meistä on tullut, onni sisältyy enää tilaisuuksiin käyttää muiden mökkejä kuin omiamme, tilaisuuksiin sulkeutua pois keskiluokan työkulttuurista ja velvollisuusajattelusta, tilaisuuksiin harrastaa kirjaston tuella ja elää apurahojen murusilla. Ja tietysti, mitä enemmän aikaa vietämme mökillä, sitä vähemmän käytämme rahaa, koska muuta kiusausta ei ole kuin hakea aitasta seuraava pokkari tai polkea huoltsikalle ostamaan olutta ja karkkia.

Vieläkään emme saaneet kanoottia järveen, koska luja tuuli ja kylmähkö vesi eivät siihen rohkaisseet. Kävelimme maantietä ees taas, parhaimmillaan 8 km, laiskimmillaan 2 km. Juhannuksena kävelimme kylän kokolle, koska aatto ei vain tuntuisi todelliselta ilman maalaisten pyroteknistä seipäilyä. Takaisin mökissä olimme ja nukahdimme ennen keskiyötä.


Takaisin Suomessa tiesi olevansa heti kun nousi täpötäyteen junaan Kuopiosta: odotti vaan millä kohtaa VR kompuroi tällä kertaa.

Jyväskylän kohdalla se jysähdys sitten tuli, kuulosti siltä kuin silta olisi sortunut vaunujen päälle, mutta sieltä tulikin alas vain ajolangat. Meni 20 minuuttia, että matkustajat uskallettiin päästää kävelemään asemalle ja sitten vielä tasan 40 minuuttia, että saivat bussit korvaamaan edes länteen menevät junavuorot. Mutta kertaakaan mitään ei kuulutettu tai tiedotettu ilmoitustauluilla. Sillä kun VR/Suomi mokaa, se mokaa raskaimmin aina tiedottamisen. Asemalla seisoi sadoittain ihmisiä ja koko ajan tuli lisää, sillä kaikki junat olivat juhannuksen vuoksi loppuunmyytyjä.

Ja siksi tähän maahan on mahdoton kuvitella terroristeja. Mitä ne saisivat tuhotuksi mitä valtion rautatiet, ministeriöt ja kaupunginhallitukset eivät jo tuhoaisi? Miten ne voisivat kylvää pelkoa sellaisten ihmisten välille, jotka viihtyvät parhaiten järvien erottamissa erämaissa?


maanantai 18. kesäkuuta 2018

Swecon 2018 (15.-17.6.)




Tämä oli neljäs Swecon-reissuni ja kokemuksena antoisin. Swecon on ruotsalaisten isoin vuosittainen spefi-konventti, vastaava kuin suomalaisten Finncon, mutta hyvin pienimuotoinen, hieman maksullinen, ja hyvällä tavalla sisäänlämpiävä tapahtuma. Tukholmassa tapahtumaa järjestetään nimellä FANTASTIKA, paikkana Sicklassa sijaitseva kulttuurikeskus Dieselverkstaden.

Saimme Saaran kanssa tämän reissun tehdä kahdestaan, joten molemmat pääsimme viettämään con-aikaa parhailla tavoillamme: Saara tutustui uusiin ruotsalaisiin kirjailijoihin ja minä uusiin ruotsalaisiin oluihin. Ruotsalaisten conissa on kaljahana kahden esiintymissalin välissä ja siitä voi ottaa ison tuopillisen hyvää Zodiac Ipaa tai Kärlek Alea seuraksi ohjelmanumeroon tai kirjakirpparilla kuljeksiessa.

Olimme molemmat kiinnitettyinä yhteen paneeliin, joka oli kyllä se kaikkein kaoottisin. Meidän olisi pitänyt puhua koko Ursula Le Guinin tuotannosta kahden esimerkkiteoksen pohjalta, Atuanin holvihaudat -romaanin (1971) ja Changing Planes -kokoelman (2003). Edellisestä on vaikea sanoa mitään tuoretta tai omaperäistä. Changing planes taas on leenakrohn-henkinen novellisykli, jota voi kyllä arvostaa ideoiden runsaudesta, mutta fiktiona se on Le Guinin heikoin teos. Tämä tuli  sitten sanottua mielipiteenä, neron muistoa kunnioittamatta. Onneksi kolmantena paneelissa oli veteraanilukija, jolla kuulosti olevan hallussaan koko Le Guinin tuotanto kaikkine vahvuuksineen.


Kuvassa: Saara, Kij Johnson, Eva Holmquist, Jani Ylönen

Saaran vetämä 'Eläimet spefissä' -paneeli (kuva yllä) sujui vauhdikkaan tiiviisti. Mukana paneelissa oli kunniavieras Kij Johnson, jonka teoksista en ole yhtäkään lukenut... mutta con-esiintyjänä hän oli taas näitä amerikkalaisia, jotka hallitsevat täydellisesti sekä yleisönsä että genrehistorian: ei syvällistä, mutta eloisan dialogista asiapuhetta.

Conin paras esitys oli puolestaan Jesper Stagen luento siitä, milaisia ongelmia terraformauksessa on taloustieteen kannalta ja minkä verran scifi-teokset ovat asiaa osanneet pohtia. Stagen luento toi esille intuition vastaiset lainalaisuudet niin pitkistä ja laajoista projekteista kuin mitä terraformaus voisi investointina olla. Aivan kuin avaruuden valloituksen osalta taloustieteessä olisi oma kvanttiteoriansa, joka uhmaa arkijärkeä, mutta on vielä mielikuvituksen ja fiktion hallittavissa. Se ilmeisin esimerkki, Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogia, ei ollut alkuunkaan kiinnostava Stagen kannalta. Ne esimerkit jotka Stage otti esille olivat:
  • Jack Vance: "I'll Build Your Dream Castle" (1947)
  • Pamela Sargent: Venus of Dreams (1986)
  • Nalo Hopkinson: Midnight Robbers (2000)

Sweconin 2018 kaksi muuta vierasta olivat sarjakuvakässäreistään tunnettu Mike Carey ja scifin elävä dinosaurus, Ian Watson. Careya olisi kuunnellut paljon enemmänkin, etenkin mielipiteitään nykyisestä supersankari-buumista, onhan hän tehnyt töitä niin DC:lle kuin Marvelille ja vähän kaikille mahdollisille. Watson taas on ikänsäkin puolesta oudohko tapaus. Hänen kirjansa ovat jääneet itseltäni kesken, niin kökköä niiden huumori on omaan makuuni. Mutta esiintyjänä hän oli yhtä armoitettu kuin Johnson. Vetämänsä apokalypsi-paneelin lopuksi Watson sai yleisön laulamaan mukanaan "Always look on the bright side of life". Watsonin oma haastattelu taas oli sekava ja haastattelijan innokkaan kaveeraamisen vuoksi vähän tympeäkin. Eikö Watsonin uralta tosiaankaan muuta hehkutettavaa löydy kuin käsikirjoitus Kubrickin A.I.-elokuvaan?

Conin lauantai kesti aamun 10:stä ilta 23:een. Siinä oli aikaa istahtaa välillä puistoon juomaan omakin ipa-purkillinen, nauttia hellesäästä ja Dieselverkstadetin ympärillä häsäävästä kulttuuriväestä; samassa rakennuksessa on leffaketjuteatteri ja iso yksityinen kirjasto.

Yöpymispaikkamme oli sitten sekin kuin osa fabulaa, puutarhakaupunginosan keskellä sijaitseva B&B-talo, josta saimme oman pikkuisen torpan käyttöömme. Bussit toivat ja veivät con-paikalle kahdeksassa minuutissa.

Näin intensiivistä reissua ei jäänyt tarve kompensoida kirjaostoksilla - vaikka niitäkin muutama kertyi kirppispöydästä. Muitakin suomalaisen fandomin kasvoja on näkynyt vuosi vuodelta enemmän Sweconissa, mutta eiköhän iso osa houkutusta ole Tukholman läheisyys kesäkohteena. Ensi vuoden con Västerosissa saattaa jäädä väliin, meidänkin fandom-perheeltä.






tiistai 12. kesäkuuta 2018

Isle of Dogs (elokuva)

Wes Anderson ei ole ohjannut pitkähköllä urallaan (1996-) yhtään heikkoa elokuvaa - paitsi nyt. Eikä WA-fani, kuten minä, voi syyttää edes käsikirjoitusta, koska niistähän tuo renessanssilapsinero huolehtii itse.

Isle of Dogs (2018) on ilmeinen yritys taata tarinamaailman omaperäisyys erikoisella tuotantotekniikalla, aikuisten nukkeanimaatiolla. Mutta tarpeeksi erityiseltä tämä scifistinen koirasatu ei kumminkaan näytä eikä sen kulttuuriviiteistä rakennu alkuunkaan mitään jännitteistä myyttiperustaa, kuten jotkut arvostelijat ovat väittäneet. Mikä tahansa minuutti Tarantinoa sisältää rikkaamman sitaattikudelman kuin Isle of Dogs, jonka visuaalinen maailma on suoraan sanoen karu ja ikävä.

Kaikki mikä toimi nerokkaasti WA:n Fantastic Mr. Fox-elokuvassa (2009) on nyt onnistuttu hukkaamaan tässä nukkeprosessoinnissa. Suurin syy on käsikirjoituksen heppoisuudessa, ehkä varovaisuudessakin: liikaa makeaa (sentimentaalista) kitschiä, liian vähän hapanta (ironista) kitschiä, eikä lainkaan aiheesta nousevaa aisoposlaista filosofointia. Koiraihmisille tämä filmi voi antaa ylimääräiset kiksit. Lapsille ja J-fandomille tuskin sitäkään. Tähän puolitoistatuntiseen eivät puhalla henkeä edes H Keitelin ja T Swintonin kaltaiset ääninäyttelijät.

Kunpa Anderson olisi tyytynyt tekemään puolen tunnin festivaalifilmin, johon olisi saanut tiivistettyä parhaat ideansa koiravihan allegorisuudesta. Voi jo takaperoisesti ennustaa, että vuodesta 2009 alkaen WA:n ura kääntyi laskuun, kadotti tähtensä, menetti taikansa, jne.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Syksyn 2018 kirjatoiveet


Enää yksi päivä kesää jäljellä, maanantaina alkaakin jo sitten säätiedotusten mukaan normaali laskeutuminen syksyyn. Ei haittaa yhtään. Kaikki tälle vuodelle saadut apurahat on jo käytetty, joten on aivan sama loppuuko lukukausi, taide vai maailma. Kun maanantaina menemme mökille, ei muuta tavoitetta ole kuin aitan Maigret-loota.

Kirjasyksyyn voi sentään taas tähyillä kuin ikuisen paluun polkumyyn/ttiin. Lehtiarvosteluja varten koottu toivelista syksyn kiinnostavimmista uutuuksista näyttää siltä kuin maailma ja sanataide eivät olisi lähelläkään lämpökuolemaa:

  • Pirjo Hassinen: Parit
  • Marko Hautala: Leväluhta
  • Risto Isomäki: Viiden meren kansa
  • Katja Kettu: Rose on poissa
  • Mari Mörö: Hajavalo
  • Hannu Rajaniemi: Summerland
  • Ilkka Remes: Perikato
  • Juha Seppälä: Sankariaika
  • Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä
  • Antti Tuomainen: Pikku Siperia
  • Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen
  • Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput 
  • Jennifer Egan: Manhattan Beach 
  • Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti
  • Niklas Natt och Dag: 1793