KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

02/2020 Neljän miekan tanssi ilmestyy
04/2020 Suomalainen syykirja ilmestyy
05/2020 ?
06/2020 ?
07/2020 ?
Syksy/2020 Kirjoitusopas Maailmoja rakentamassa ilmestyy
10.-17.10. Muoniossa mökissä (toivottavasti)

tiistai 19. toukokuuta 2020

Tamperelainen malli epidemiantorjuntaan


Tänä keväänä pääkaupunkilainen media on uutisoinut kilpailevasta naapuristaan Tampereesta vain kahta asiaa: että kaupunki on konkurssin partaalla ja että virusepidemia on pysähtynyt täällä lähes nollalukemiin.

Pääkaupunkiseudun mediaatekeviltä on jäänyt tajuamatta, että nämä kaksi ilmiötä korreloivat keskenään. Tappava epidemia on pysähtynyt täällä lähes nollalukemiin, koska kaupungin infrastruktuuri on hallitusti sortunut eikä uusille tartunnoille täten tarjoudu mahdollisuuksia.

Pääkaupunkilaisten onneksi tamperelainen pääministeri Sanna M on valmis soveltamaan tamperelaista epidemiantorjuntaa myös Helsinkiin.

Tampereen malli perustuu kansainvälisten torjuntamallinnusten merkittävään parannukseen. Kun muualla maailmassa sovelletaan viisiportaista asteikkoa epidemian torjunnan seurannassa, tamperelainen malli soveltaa peräti kuusiportaista asteikkoa seurannan torjunnassa.

Asuinalueet luokitellaan tamperelaisen asteikon perusteella seuraavasti:
  1. Epidemiaa aiotaan tulla tukahduttamaan.
  2. Epidemiaa ryhdytään hidastaen tukahduttamaan.
  3. Epidemian leviäminen tullaan tukahduttaen hidastamaan.
  4. Epidemian kasvun huippua pyritään tarkasti seuraamaan.
  5. Epidemia hidastumista seurataan asiantuntijoita kuunnellen.
  6. Epidemian hallinnan lisäämistä ryhdytään voimakkaasti edistämään.


Työttömien heikentämä asuinalue puretaan Tammelasta.
Kuudennen asteen hybridimallissa tartunnalle alttiit työttömien asuinalueet puretaan ja tilalle rakennetaan kaistale ohikulkuraitiotietä. Epidemian osoittaessa maltillistumisen merkkejä asuinalue voidaan luokitella lopulta ensimmäisen asteen vyöhykkeeksi, mikäli työttömistä ei löydy merkkejä asukkaiden jätevedessä.

Tamperelaista mallia varten kaupunkeihin perustetaan kansanopistollisten keskussairaaloiden läheisyyteen drop in -testauspaikkoja niille kansalaisille, joita vaivaa epävarmuus, ovatko he työttömiä vaiko eivät.

Drop in -testauspaikoissa voidaan puhallus- ja ulostenäytteestä selvittää kansalaisen ravitsemus, mikä 90% tilastoherkkyydellä osoittaa luokkapudokkaan. Positiivisen testituloksen saaneet alfatyöttömät pääsevät pantaseurantaan. Negatiivisen testituloksen saaneille myönnetään sdp:n votiivikynä.

Liikehdi, toveri, liikehdi.




keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Tanssi tanssi tanssi (romaani)






Länsimaisen pop-musiikin suurin aihelma, kaipaus, hallitsee japanilaisen Haruki Murakamin proosaa. Jostain syystä Murakamia luetaan japanilaisen kirjallisuuden mestarina, vaikka hänen henkilönsä ovat hartaita länsimaisen pop-musiikin ja kirjallisen trivian kuluttajia.

Viimeistään Kafka rannalla -romaanista (2002) alkaen myös spefin kuluttajat ovat kiinnostuneet Murakamista. Hänen kirjallista tyyliään on luonnehdittu maagiseksi realismiksi, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että arjen ja yliluonnollisen välillä ei ole jyrkkää vastakkainasettelua kuten länsimaisessa spefissä.

Murakamin varhaistuotantoon kuuluva Tanssi tanssi tanssi (alunp. 1988) on sekin täynnä kaipailevaa musiikkia. Mitään juonta tässä massiivisessa romaanissa  ei ole, kuten ei muissakaan Murakamin teoksissa. Anonyymiksi jäävä miespäähenkilö viettää päivänsä ajelehtien paikasta toiseen ja ihmetellen itsekin, miten vähän juuri hänen elämässään on juonta ja järjestystä.

Kirjan alkupuolisko käytetään Sapporossa sijaitsevan hotellikompleksin tutkimiseen. Päähenkilö on vakuuttunut, että hotellin ylimmästä kerroksesta löytyisi selitys "Lammasmieheen", joka hallitsee hänen alitajuntaansa ja solmii kytkentöjä turhilta vaikuttaneiden ihmisten välille.

Puolivälissä kirjaa päähenkilö kytketään ohimennen tavatun prostituoidun murhaan. Kohtaaminen virkavallan kanssa, samoin kuin hotelliin liittyvä korruptiorikollisuus, tuo päähenkilölle yhden syyn lisää valittaa ulkopuolisuuttaan. Romaani etenee hypnoottisen apaattisena kuin katselisi David Lynchin elokuvaa puolinopeudella.

Kappaleita pitää koossa kertojan kaipaus jonnekin muualle, enimmäkseen nuorten naisten syliin. Kaikkia naisia hän nimittää "tytöiksi". Nuorin kertojaminän tyttönaisista on 13-vuotias, mutta Murakami on niin arvostettu kirjailija, että kukaan ei nosta äläkkää tällaisesta tympeän lolitamaisesta kuviosta.

Romaanin päähenkilö on sama hahmo kuin Murakamin teoksessa Suuri lammasseikkailu (1982; 1993), joka puolestaan näkyy olleen vieläkin varhaisemman (suomentamattoman) trilogian päätösosa.

Näistä kahdesta kirjasta Suuri lammasseikkailu on – hupsusta nimestään huolimatta – paljon jäntevämpi, paikallisväriltään rikkaampi ja huumorissaan vonnegutmaisempi kuin kirjailijan lomapäiväkirjalta vaikuttava Tanssi tanssi tanssi. Vaikka kertojahahmo on periaatteessa sama, jälkimmäisessä kirjassa hän on rasittavan ympäripyöreä mary sue -hahmo. Aivan kuin kirjailija äkkisuosionsa huumaamana olisi kruunannut itsensä laatimalla mangamaisen karikatyyrin kirjailijuudestaan.

Murakamin teokset ovat niin itsenäisiä, että kirjat, samoin kuin kirjojen luvutkin, voi tietysti lukea missä järjestyksessä tahansa. Salaperäinen hotelli, pään sisältä elämänohjeita antava Lammasmies ja kauniskorvainen prostituoitu selitetään yhä uudelleen päähenkilön kiintopisteiksi. Tarinanmaailmassa ei voi eksyä.

Itselleni Murakami on ensisijaisesti novellisti, joten Tanssi tanssi tanssi toimii minulle kuin sadan Murakami-iskelmän levyboksi. Kaipauksen kaikki harmaat sävyt lumisesta Hokkaidosta sinkkubaarien sävyttämään Tokioon tulevat tutummaksi kuin tahtoisinkaan.







Lyhyempi versio tästä arvostelusta ilmestyy Portissa 1/2020.


torstai 7. toukokuuta 2020

Lanny (romaani)



Englantilaiset crossover -kirjat jyräävät aivan omassa sarjassaan.  Ikäluokat ylittävissä crossover -teoksissa päähenkilöt ovat lapsia ja käsittelevät lasten maailmaa, mutta tarinat itsessään ovat niin rankkoja, että kustantajien on mahdotonta markkinoida niitä missään genreluokassa. Tämä taas vaikeuttaa näiden fantisoinnissaan villien teosten päätymistä spefin kuluttajille.
Kuvittelepa siis, ettet olisi koskaan sattunut kuulemaan Philip Pullmanin daimoni-trilogiasta (1995–2000), Neil Gaimanin Coralinesta (2002) tai Mark Haddonin romaanista Yöllisen koiran merkillinen tapaus (2003).
Samaa sarjaa on Max Porterin romaani Lanny (2019). Se on lähivuosien kiehtovimpia teoksia, mitä fantasian, kauhun ja myyttien kolmiyhteydestä on syntynyt.
Porterin teos on kollektiivikuvaus englantilaisesta kylästä, joka elää lähiöjunan etäisyydellä Lontoosta, medialaitteiden ja persoonattomien perhesuhteiden elämänrytmissä. Kylän asukkaat ovat unohtaneet millainen on heidän kotiseutuaan hallitseva, sille luonteensa antava myyttiolento Isä Suomukka.
Myyttiolennon biologinen perusta on lehtometsissä elävässä loiskasvissa. Keksityltä kuulostava suomenkielinen lajinimi, "suomukka", ("toothwort"), sopii täydellisesti satufantasiasta tutulle, metsäluonnon personoivalle olennolle. Metsäluonnon merkitys myyttien ja ihmiskollektiivien muokkaajana on siis hyvin samanlainen kuin brittifantasian klassikoissa, etenkin Robert Holdstockin Alkumetsässä (1984).
Suomukka eli lathraea squamaria
Romaani luo alusta alkaen jännitteen kylässä asuvan ihmisverkoston ja metsäluonnon bioverkoston välille. Isä Suomukka pystyy vakoilemaan kyläläisten ääniä, mutta kuulee ne toisiinsa limittyvinä, kirjassa aaltomaisesti taitettuina repliikkeinä.
Romaanin varsinainen keskushahmo on erityisherkkä lapsi Lanny. Lapsen omalaatuisuus jää arvoitukseksi; hänen ulkonäöstään kuullaan käytettävän ilmaisua "pää kuin delfiinillä ja muuttohaukan siivet". Lannylla on yliluonnollinen herkkyys havaita Isä Suomukka, mutta ei keinoja rauhoittaa tätä metsäluonnon edustajaa.
Edellä mainittujen crossover-teosten tavoin Porter kuvaa lapsia todisteena perheiden epäonnistumisesta. Isä elää unelmissaan vapaana poikamiehenä ja äiti omistautuu sadististen dekkareiden keksimiseen. Ainoa tapa ymmärtää Lannya on lähettää tämä kyläläisten pelkäämän boheemitaiteilijan koulutettavaksi.
Koko romaanin juoni perustuu sille, että eräänä päivänä Lanny katoaa ja kylän elämä mullistuu epäluuloista. Mitä Lannylle on todella tapahtunut, sen lukija joutuu päättelemään painajaismaisista kohtauksista.
Lannyn luettuaan tuntuu itsestään selvältä, että näin suvereenisti myyttejä ja lapsuutta yhdistävä kertomus voi syntyä vain brittiläisessä kulttuuriympäristössä. Siellä lapsille suunnattu taidekirjallisuuskin sai syntynsä jo kolme vuosisataa sitten. Siellä luontokirjallisuus kukoistaa nykyäänkin aivan eri tavoin kuin luontoihmisinä itseään pitävien suomalaisten keskuudessa.
Silti Lanny ei missään nimessä romantisoi lasten ja taiteilijoiden etuoikeuksia palauttaa meille "luontoarvoja". Pikemminkin teos muistuttaa siitä, miten yksilökin on niin kiinteä osa lajiaan ja ympäristöään, että perhe on pikemminkin suodatin kuin käyttöliittymä maailmaan.
Aiemmin Max Porterilta on suomennettu hänen esikoisromaaninsa  Surulla on sulkapeite (2015). Sekin on pakko etsiä käsiinsä Lannyn luettuaan.



Pidempi versio tästä arvostelusta ilmestyy Portti-lehdessä (1/2020).

tiistai 5. toukokuuta 2020

Suomen kansan suojeluspyhimys





Vaihtoehdot kirjailijapalkalle


Tänä keväänä ovat köyhät taiteilijat nousseet median lempilapsiksi. Etenkin esittävien taiteiden alalla ammattilaiset ovat jääneet vaille tuloja, mutta heidän siivellään huomiota olemme saaneet myös me kirjailijat. Tukirahaa on lupailtu ja avattu hakuunkin niin runsaasti, että kuvittelisi taiteilijoiden olevan suomalaisille yhtä rakkaita kuin turistilentojen pilottien ja matkaoppaiden.

Kukaan ei sentään ole vakavissaan ehdottanut, että taiteilijatkin ilmoittautuisivat yrittäjinä hakemaan siihen korvamerkittyä koronatukirahaa.

Mutta taiteilijoiden asemaa osana yhteiskuntaa on kyllä arvioitu tästä näkökulmasta jo pitkäänkin. Ja juuri niissä laskelmissa kaikki taiteilijat, niin standup-koomikot kuin tilapäärunoilijat, on laskettu samanlaisiksi toimijoiksi.

Laskelmia taiteilijapalkan malleista ovat tehneet TAIKEn virkahenkilöt. Vuosi sitten maaliskuussa (1.3. 2019) TAIKEn johtaja Paula Tuovinen kävi jututtamassa meitä pirkanmaalaisia kirjailijoita ja kyselemässä kommenttejamme kirjailijapalkasta. Missään muualla en olekaan nähnyt näitä TAIKEn visioita kootun yhteen, vaikka niitä on yksittäin esitelty julkisuudessa muuallakin.

TAIKEn suunnitelmissa on siis ollut neljä erilaista mallia valtion maksamalle kirjailijapalkalle. Kuulemma jotain tai joitakin niistä on aiottu piankin testata, mutta ainakaan itse en ole kuullut käynnistetyistä kokeiluista. Syy on ilmeinen: raha. Kokeilujakaan ei kannata käynnistää, jos valtio ei lupaa 110 miljoonan euron lisäystä taiteeseen, kuten TAIKE on toivonut.

Tämä 110 miljoonaa euroa olisi merkinnyt normaalioloissa sitä, että valtion budjetissa taiteen osuus olisi nostettu 0.8 prosentista 1.0 prosenttiin.
Nykyoloissa osuutta taitaa olla mahdotonta arvioida, saati toivoa.

Mallista riippumatta valtion kirjailijapalkka ei vaikuttaisi apurahoihin säätiöiltä. Tämä olisi HYVÄ asia. Palkattavat kirjailijat valittaisiin kuitenkin vertaisarvioinnilla kuten lautakunnat nykyäänkin valitsevat apurahaa saavat kirjailijat. Tämä vaikuttaa ERITTÄIN PAHALTA.

Tavoitteena kirjailijapalkassa olisi se, että kaikenlaisten lautakuntien määrää voitaisiin vähentää. Tämä KUULOSTAA HYVÄLTÄ mutta ei ole pelkästään sitä. Kirjailijoiden enemmistön kannalta juuri mikään ei muuttuisi. Säännöllisesti valtiollista tukea saavien kirjailijoiden määrä (nykyään n. 90 kirjailijaa) pysyisi näissä malleissa samana ja kaudetkin (1/3/5 v) ehkä samoina.

Isoin muutos olisi se, että säännöllisesti maksettava palkka olisi isompi ja kerryttäisi sitä saavien eläkettä. Tämähän olisi ERITTÄIN HYVÄ asia. Niille 90 etuoikeutetulle kirjailijalle, siis.


Mahdolliset mallit valtion kirjailijapalkalle ovat tällaiset:

1. Suomen Akatemian malli: taiteilijalähtöinen työllistyminen eli kirjailija ottaisi yhteyttä alansa organisaatioon ja TAIKE maksaisi sitä kautta palkan taiteilijalle.

2. Läänintaiteilijoita muistuttava malli: omaa työtä voisi olla 50%, jopa 90% työajasta, muu TAIKEN organisaatiota. Tämä oma työ kuitenkin saattaisi edellyttää sitä, että "työ integroituu siihen mihin on muutenkin palkattu".

3. Allianssimalli: käytössä jo Norjassa ja Ruotsissa joillakin taiteenaloilla (ei kuitenkaan kirjallisuudessa). Malli edellyttäisi, että yritys tai organisaatio palkkaisi kirjailijoita. Malli sopisi niille joilla jo on palkkatyötä, koska valtio korvaisi työttömyysturvan niinä kausina kun ei ole palkkatyössä.

4. Luottamustehtävätyyppinen malli: hyvin samanlainen kuin nykyinen apurahamalli, mutta apurahan sijaan kirjailijoilla olisi verotuksellinen palkkaus, jossa TAIKE tekisi työsopimuksen kirjailijan kanssa. Kirjailijalla ei olisi kuitenkaan virallisesti työsuhdetta eikä esimiestä. Tähän malliin kuuluisi sentään työterveyshuolto.


Tiivistetysti näiden mallien isot ongelmat:
  • Uusi järjestelmä kärjistäisi kirjailijoiden keskinäistä eriarvoisuutta.
  • Uusi järjestelmä edellyttäisi työttömäksi (palkkakauden jälkeen) jääviä kirjailijoita valehtelemaan työttömyysturvaa saadakseen (”En kirjoita enää, annoin pois työhuoneeni", jne).
  • TAIKEn kuvitelmissa kirjailijat ovat samanlaisia taiteilijoita kuin näyttelijät tai muusikot. Siksi näissä malleissa saatetaan esittää vakavissaan, että kustantajat voisivat palkata kirjailijoita työsuhteisiin.
  • Pätkätöiden mitätön eläkekertymä pysyisi ennallaan ja taiteilijaeläkkeiden määrä olisi yhtä mitätön kuin ennenkin.
  • Kirjastokorvaukset eivät nousisi.

Kaiken yllä olevan kirjasin ylös TAIKEn johtajan vierailusta ja palkkamallien herättämistä välittömistä kommenteista paikalla olleissa kirjailijoissa. Mahdolliset virhepäätelmät ovat yksistään omiani. Mielipiteet eivät ole kuitenkaan pelkästään omiani. Esimerkiksi TAIKEn johtajan ehdotus, että ideologiset tai genrekohtaiset kustantamot saattaisivat palkata kirjailijoita, ei kuulosta tältä planeetalta yhtään kenenkään korvissa. Siksi kirjailijakentän odotukset kirjailijapalkasta eivät taida olla järin ruusuiset. Ja nyt pandemiaoloissa voi olla helpottunut vain siitä, ettemme ole sentään esittävät taiteen ammattilaisia.

Disclaimer: nostan tällä hetkellä itse valtion kuukausittaista taiteilija-apurahaa, joten mielipiteeni valtion hyväntekeväisyydestä saattavat olla juuri nyt positiivisemmat kuin koskaan normaalioloissa.



lauantai 2. toukokuuta 2020

The Last Day (trilleri)

Kelpuutan "The Last Day" -romaanin (2020) osaksi Maailmanlopun Kirjastoa, mutta ei klassikkohyllyn lähellekään, vaan 'kuolevan lentokenttäpokkarin' osastolle.

Maailmanloppu selitetään jo kirjan alussa parilla sivulla. Maapallo on lakannut pyörimästä höpsön astronomisesta syystä, USA jäätynyt ja Euraasia paistunut hengiltä jättäen jäljelle vain ikuisen iltahämärän imperiumin, Britannian. Tästä allegoriasta (kuten brexitistä) saisi oikea kirjailija irti monin verroin enemmän kuin esikoisensa spefi-ideasta trillerikaavaan vääntänyt tiedetoimittaja Andrew Hunter Murray. Paljon samaa aivottomuutta ja ilmastouutisten eksploitaatiota tähän kirjaan on tuhlattu kuin fyysikko Al-Khalilin äskettäisessä maailmanloppuromaanissa "Sunfall". Kirjoja ei yhdistä tieteestä ponnistavan spekulaation monipuolisuus, vaan sen yksipuolisuus: yhden näppärän idean ja markkinointiprofiilin varassa myydään samaa katastrofipornoa kuin amerikkalaiset elokuvat.

Romaanin keskeinen idea maailmanlopuksi, planeettamme hidas pysähtyminen ja historian seisahtuminen "viimeiseksi päiväksi", tuo sille kaltaisiani lukijoita spefinkin puolelta, samoin kuin brexit-painajaisen äärimmäisyyksistä kiinnostuneita aikalaisia. Muutamassa vuodessa tämä romaani on kuitenkin unohdettu. Uusia konsepteja fiktiivisen maailmanlopun yllättävyyteen keksitään jatkuvasti ja brexitin orwellimainen kauhistelu vaihtuu pandemiapitoisempiin aiheisiin.

"The Last Day" -romaani alkaa tehokkaasti 2050-luvulta, katastrofin _jälkeisestä_ tilasta, joten kirjan alun ahmaisee jokaista kuvausta kiitellen. Mutta pari lukutuntia myöhemmin tarina muistuttaakin jo mitä tahansa trilleriä, missä nuori petetty sankaritar selvittää suurta salaliittoa gestapomaisten virkapahisten kopistellessa hänen kannoillaan. Paikkana on dystopiaksi muuttunut Lontoo, joten trillerin edellyttämät hiiviskelyt rivitalojen puutarhoista museoihin ja virastoihin tarjoillaan asianmukaisen kylmän nostalgian lävitse. Katastrofin jälkeinen yhteiskunta (vrt. brexit) rinnastuu siihen että natsit olisivat valloittaneet Britannian henkisesti."Sunfall'in" ja "The Last Day" -pläjäyksen jälkeen olen vakuuttunut, ettei siellä mitään henkistä pääomaa ole enää ollutkaan sitten Orwellin päivien.

Oman alalajinsa goottisilla kriteereillä jokainen maailmanloppuromaani on tietysti juuri niin hyvä kuin mitä se on juonikas toiveikkuuden pihistelyssä: maailma on rakennettu proosaperinteen aineksista jotka on kirjassa tarkoitettukin tuhottaviksi tai mädäntyviksi....  ja lukija jännittää kumpaan mitäkin ainesta käytetään (ja ketkä miljardit ihmiset kuolevat kuinka turhaan).

Näillä goottisilla kriteereillä "The Last Day" on sentään alalajinsa kunniakas edustaja, sellaisella kyynisen viihdyttävällä tavalla jota on tottunut odottamaankin brittiläisiltä "cozy catastrophe" -perinteen jatkajilta: maailman rakennettua se puoliksi syödään ja puoliksi tallataan. Tähän kyynisen toteavaan, virastojen kahvihuoneissa ja museoiden käytävillä viihtyvään kerrontatyyliin kuuluu  ylenpalttisen väkivallan ja kaiken erotiikan välttely. Edelleenkin on silti todettava, että oikean kirjailijan käsissä tällainen tyylitaju tuottaisi edes omaperäistä huumoria jos ei omaperäistä henkilökuvausta.

torstai 30. huhtikuuta 2020

Kasariaika päättyi vuonna 1990 Tukholmassa


Virallisesti vuosikymmen päättyy vasta sitä seuraavan nollavuoden lopussa. Myös itselläni helppo 1980-luku päättyi vuonna 1990, tarkalleen ottaen huhtikuun 25. päivä takanani Tukholmassa vietetty sietämättömän helppo opiskelijakevät. Päivät luin scifiä ja istuin suomen laitoksella ohjelmoimassa Macilla, illat istuin elokuvissa, mutta näiden kahden ääripään välillä vietin munkkimaisen yksinäistä ja nälkäistä stipendioppilaan elämää vieraalla maaperällä. Rytmitin budjettini siten, että söin yliopiston ruokalassa vain kerran viikossa ja muina päivinä tein yhden lämpimän aterian Kiina-kaupan halvoista nuudeleista. Illalliseksi söin yleensä yhden appelsiinin ja suklaata. Lisäksi pyöräilin joka päivä pitkät matkat kampuksen ja elokuva-arkiston (Gärdetissä) välillä, joten kevään lopulla näytin tältä:



Korona-tylsyydessä hyllyjä ja laatikoita siivotessa löysin viimein tuon 1990 kevään päiväkirjankin.



5.4. [1990]To. Päivä [Suomen kielen] laitoksella, teen niille FinskSamisk-fonttia. Metrolla Gamla Stadiin, ehdin ottaa hetken haljua aurinko, sitten Galleria Donet'iin iltavahdiksi. Iso tyhmä nainen vahtina ennen minua, miettii mitä ostaisi galleriasta. Klo 15-18.30 käy 3 asiakasta, tulevat heti kuin olisivat odottaneet minua, 2 etsii vessaa. Kirjoittelen Macchiavellin numeroita, katselen taidetta ja piereksin vain takahuoneessa. 18.30 tulee Lars, tarjoaa suklaata ja kysyy mielipidettä gallerian töistä. Metrolla Frescatille, taas pummilla. Tenttiin luku, kuolettavan tylsää.



6.4. Sadepäivä, laitoksella hiljaista, saan NyFinskSamsk-fontin jotenkuten valmiiksi. Maijalta kirje: K kuollut tulipalossa, mieskin henkihieverissä. Vasta tähän kirjoitettuna se tuntuu tajuttavalta. Kuin jokin häpeään kaltainen olisi kohdannut sukua ja kaikki tietäisivät tämän. Illalla "Potemkin" Tikanmäen orkesterin säestämänä, osuu fiiliksiin. Sataa märkää lunta.



7.4. Muistan tentissä yllättävän hyvin, mutta osa kysymyksistä törkeän hankalia ottaen huomioon kuinka kurja luennoija Wande on. Meitä on kolme kaksikielisyyden tenttijää, viivyn tunnin 10 kysymyksellä. Sitten laitoksella, kunnes Pelle, Punapää ja Jarmo tulevat tekemään Wanden 50v-juhlakirjaa. Arkistossa näen nuoren, eroottisen toverillisesti kulkevan pariskunnan, ajattelen miten ihmeellistä olisi pidellä kulkiessa ihmistä joka on vieras, kuinka todelliselta sen liha silloin tuntuisi. Unessa olen tarkka-ampuja.



8.4. DN:n mukaan västäräkki tulee säännöllisesti Tukholmaan 9. huhtikuuta. Tänään näin sen Värtanilla. Pitkä päivä, tuli Suomesta kirje etten saanut ruotsin kypsyyskokeen kieliasua läpi.



11.-15.4. Käymässä Suomessa.



17.4. Tän päivän teen käännöstä Wanden tekstistä. Wande tuo pullaa kahviosta pitääkseen minut ja Marjan ahkerana. Illalla ei tule mitään Mailiksen kurssista kun meitä vain 2 paikalla.



18.4. Wande tarjosi lounaan kun taas monta tuntia käänsin sen tekstiä. Vein [laitoksella vierailevalle] Varpiolle monisteita ja pudotin ne postiluukusta kerroksen liian aikaisin. Vielä vähän Macilla ja kirjastossa. Kapitalistista tyydyttelyä: kirjoja 800 kruunulla. Posti toi SK:lta 2 dekkaria, onneksi ohuita. Lajittelen tulleita kirjeitä, tarpeettomat roskiin.



21.4. La. Jotain täydellisen kaunista elämään kaipaisi kun ei luo pitkää proosaa. Eka virallinen kesäpäivä G-luokituksessa, +17C. Metro kaupunkiin, ympäri Södermalmia, antikvariaatteja. Valtavasti ihmisiä liikkeellä. Läpi cityn K&P:n luokse, myös A viskituiskeessa. K estää sitä menemästä ryyppäämään Sämpyn kaa. Syödään spagettia ja jauhelihakastiketta, vahvasti maustettua. K ja A nukahtavat, juttelen P:n kanssa mainonnasta. Illalla katsotaan leffa porukalla, A tarjoaa viskiä. Pimenee, K&P kertovat isistämme: palanneet jo aiemmin kerran Ruotsista, eivät osanneet  enää suomea, pidettiin idiootteina; M jäi, P palannut Ruotsiin; M ollut  yli vuoden vankilassa upseerin lyömisestä, vain P ollut Muussanin kanssa vastassa portilla. Hoipun kotiin. Mausteet räjäyttää suoliston.



22.4. Su. Vain leipää, pyöräily cityyn ja rdetin kukkuloille, ruohikolla makoilen kuin yksi sveduista, kunnes ei lukemista. Toinen hellepäivä, etelätuuli pehmyt. Syötyä nukun ohi leffan, punainen kuumailmapallo nousee ikkunaraamiin hitaasti, pullistunut uljas sydän. Illaksi Mac-huone laitoksella.



23.4. Harmaampi lämpöpäivä. Tuntui kurjalta, kokonaisuutena, kun luulin kadottaneeni kaulaliinan. Minulla oli selvä mielikuva menemisestä se kädessä kirjastoon. Jonka pitkälettikundi osoittautui suomalaiseksi, naurahti "moi'lleni". Kurjaa olikin kun ei postia ja että Mailiksen tunnit. Haluaisin oppia ymmärtämään massojen psykologiaa kuten Theweleitt. Ottaa rinnasta eli henki ei kulje, nukuttava ikkuna auki. Lähtö pelottaa.



24.4. Hellepäivä, muttei hyvä, vaikka sainkin tiedon Wanden tentin läpimenosta. Ei postia vieläkään ja hukkaan metron alennuskorttini, halpa kirjakaan ei tunnu enää halvalta. Kritiikki dekkareista, lounas, Mac-tunnit. Illalla viimein kirjat Suomi-taloon, leffakerho. Suklaan ja oluen voimalla. Fillarin vien jo Värtaniin. Yöt hyytävän kylmiä. Jokainen metromatka nyt 10 kr. Toiset kengät päätän uhrata pois laivalastistani.



25.4. Ei postia ja lähdettävä, vain Sailan halaan laitoksella. Kuuma päivä, raahaan rinkan, repun ja 2 muovikassia ensin yliopistolle, kun vien avaimet Blomhusetin lootaan, sitten metrot. Satamassa sidon nyytit fillariin, odotan autojonon keulassa. Laivaan päästyä suunnattoman helpottunut olo. Koko yön katson videoita, kylmä.



26.4. Ajan tullin ohi, pullea hyväntuulinen virkailija. Fillari ja kamat junalle, konnarikin ottaa vain 20 mk fillarista. Tampereella lämmin, taluttelen pyörän.



27.4. Ruotsin tentti taas kerran, tukahduttavan kuuma, ahdasta ja pieleen menee kuten ennenkin. Idiootti toisessa polvessa.



30.4. Nyt viides kotona olon päivä, lajittelen sängyltä pois tavarat mitä toin Tukholmasta. Puolipilveä, hieman lämpimämpi kuin klassinen vappusää. Rommia parvekkeella, Tahmelassa lohisopalla. 6:ksi hevosen lakitus, tuulee lujaa, serpentiinit ei pidä lakkia, laitan sen Yrjön päähän. Myös Tapaniset & Väätäiset katsomassa. E vie autolla Leinosten bileisiin, mukana F, Axu ja Jaakko, Pirjo raskaana, näyttää oudolta kuin uni. 9:ksi Tullikamarille. Matti J tarjoaa ison tuopin. Hämeenkatu kaaosta. Vielä Kaakinmaan kommuuni, mut siellä vain Nursoja, ei Esaa & porukkaa.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Noumenon Infinity (romaani)

Kevään pitkään venähtäneenä yöpöytäkirjana on ollut Noumenon: Infinity (2019), jatko-osa kohtuullisen huomion saaneeseen Marina J. Lostetterin avaruusseikkailuun Noumenon (2017). Jatko-osa on samanlaista vanhaa vaniljaa kuin ensimmäinen teos, mutta parasta mitä siitä voi sanoa on se, että kyseessä on välttämätön täydentävä teos edelliselle. BitteinSaaren arviointi edellisestä kirjasta löytyy täältä.

Sen sijaan en osannut odottaa romaanien saavan edelleenkin jatkoa trilogiaksi (syksyllä 2020 ilmestyvä Noumenon: Ultra). Kaupallisestihan se on väistämätöntä, mutta kakkoskirjan lopetus sulkeutuu niinkin siististi, että kolmas osa voi mennä vain raskaan hörhöilyn puolelle. Tästä yhdestä ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta ja universumista Lostetter on käyttänyt jo kaiken mahdollisen, joten on vaikea kuvitella miten mysteeriä voisi uudelleen rakentaa.

Ja mysteerin syventämisestähän tässä jatko-osassa on kysymys. Ihmiskunta pääsee viimeinkin perille siitä, miten edellisessä kirjassa löydetty BDO, Dysonin kehän tapainen rakennelma toimii. Kirjan erikoisin ratkaisu on lisätä toinen juonikuvio, joka näyttää hyppäävän aivan eri suuntaan kuin pääjuoni, mutta toki selitys senkin tarkoitukselle vähitellen aukenee. Lostetter käyttää juonien yhdistämiseen yhtä scifin vanhimpia trooppeja, mutta sen verran fiksusti, etten sitä tajunnut ennen kuin hieman ennen päähenkilöitä.

Romaanina Noumenon: Infinity on vieläkin pahemmin hajallaan kuin edellinen kirja. Sen 30-40 lukua ovat kuin sarja novelleja samasta universumista. Sarjamaisuuden vaikutelmaa lisää väkinäinen ihmiskuvaus, etenkin päähenkilöiden kohdalla. Sivuhenkilöistä löytyy puolestaan täsmälleen yksi pyörätuolikapteeni, täsmällen yksi kuuro kapteeni, ja täsmälleen yksi transnainen upseerina. Kukin heistä saa pienen poliittisesti asianmukaisen ylistyksen kertojalta, muuten he ovat pelkkiä koristeita. Näin kirjailija varmistaa paikkansa molemmissa leireissä: perinteistä avaruusseikkailua arvostavien keskuudessa BDO-ideoilla ja gender edellä spefistä intoilevien keskuudessa LGBT-täkyillä.

Tätä tällaista on amerikkalainen scifi 2000-luvulla. Poliittisesti oikeaoppisempaa kuin neukkuscifin kultakausi.

Stereotyyppiset henkilöhahmot ovat genreproosan perusta, joten nehän eivät mitään haittaisi, jollei kirjailija käyttäisi puolet romaaninsa sivuista hahmokuvaukseen. Ongelma on se, että 500 sivuiselta kirjalta odottaisi enemmän käyttöä näille hahmoille. Etenkin kun hahmot voisivat yhtä hyvin olla nykypäivän tiedehenkilöitä pitkällä ja syrjäisellä risteilyllä.

Avaruusseikkailun kannalta Lostetter ei tarjoa mitään... ajateltavaa. Etäisessä tulevaisuudessa ihmiskunta voi kyllä ylittää galaktisia etäisyyksiä "subdimensionaalisilla kuplilla", mutta keittää kahvinsa ja harjaa edelleen hampaitaan ja kärsii synnytyksenkin yhtä alkeelliseen tapaan kuin ennenkin. Todennäköisesti Lostetter on katsonut Star Trek -kaudet lävitse ja päätellyt, että kyllähän tuollaista voisi itsekin kirjoittaa.

Edes muinaisten muukalaisten rakentaman BDO:n tutkimisessa ei käytetä sellaisia käsitteitä ja teorioita, joissa näkyisi scifin KIRJALLINEN lajituntemus. Tältä osin jatko-osa on laadullinen romahdus edelliseen kirjaan nähden. Esikoiskirjan saama suosio on ehkä pakottanut pukkaamaan lisäosia liian kiireesti.

Scifiä näissä Noumenon-kirjoissa on vain tarinan mittakaava. Se riittää pitkälle. Niin se riitti Nivenin Rengasmaailma-sarjassakin. Tosin tyyliltään Lostetter on lähempänä Greg Bearin Aikatunneli-kirjoja: geometrisellä fantisoinnilla korvataan astronomisen ajattelun puutteita.

Noumenon-kirjat ovat todiste siitä, että sukupolvia pitkän tarinajatkumon kuvaaminen ei edellyttä  kirjoittajalta muuta spefististä lahjakkuutta kuin kärsivällisyys. Sukupolvialuksiakin voi hahmotella kuin lentäviä kerrostaloja, kun pitäytyy siihen oletukseen, että ihmiskunnan kulttuurinen ja tekninen kehitys pysähtyy suljetuissa oloissa lähes täysin. Moista oletusta ei muissa scifi-kirjoissa hyväksyisi ilman hyviä selityksiä. Noumenon-teokset on sitä vastoin pakko lukea niin kuin melodraamaa luetaan: tällaistakin avaruusseikkailuja lukeakseen ei ole juuri nyt paljoa vaihtoehtoja, seuraavaa Reynoldsin kaltaista visionääriä odotellessa. Jne.



tiistai 28. huhtikuuta 2020

Vuonna kahdeksanyhdeksän (opiskelijavappu)


Ryhdyin etsimään 30 vuoden takaista päiväkirjaa, mutta löysinkin vuoden 1989 ja samalla sen harvinaisen lehtileikkeen, jossa minä, Axu ja Jukka poseeraamme Pirkanmaa-kilpailun palkittuina. Siitä tuli eilen täyteen tasan 31 vuotta. Viidennen vuoden opiskelijoille arki oli silloin niin täynnä epävarmuuksia, että Pirkanmaan kirjoituskisassa voittaminen tuntui lisenssiltä taiteilijaelämään. Vaikka enemmän se vappua odottava opiskelijaelämä muistutti taiteilijaelämää kuin mikään sen jälkeen.



"26.4. [1989] Ke. Puolipilvistä, linnut lauloi yöllä. Tiskaan ekan kerran tänä vuonna, aamiaiseksi riisiä ja kalapuikkoja. Töitä olisi. Turhaan kaupunkiin, harjoitukset peruttu ja Dostojevski-luennolle en viitsi mennä kauniilla säällä. Juhon luona asentamassa kirjoituskoneen korjausnauha, viimein onnistun ja huokaan "tekniikan ihmelapsi", sitten istun koneen kannen rikki. Illalla LaardiLoordit, pelataan aamu3:een. Pääsevät Lithornesta kauas Istiaan, pojat väsyneet, tytöt pelaa heti aktiivimmin, riidellään.





27.4. To. Kirjastolla Pirkanmaan palkintojen jako, hurraamme toisillemme, kukaan ei haastattelekaan G:tä, kirjaston nainen kysyy kirjoitammeko [Axu, minä ja Jukka] ryhmänä. Luja lämmin etelätuuli, istun speedway-katsomossa. Siirrän rahaa pankista, kirjeet Miettisille. Frans ja Nöfö tarjoaa teetä & leivoksia, F vähättelee voittoani. Illasta aamuyöhön naputan kriitikko-osuutta graduun.



28.4. Pe. Herään ajoissa, pala makkaraa ja muna, mopolla yo:lle, ennen 7:ää Hämeen alueradioon. Toimittaja Järvinen jututtaa lyhyesti, luen pätkän novellia, ehdin sentään kertoa miestutkimuksesta. Pääteluokassa kopioimassa mielenkiintoisia ohjelmia ja printtaamassa kriitikkoluvun gradusta. Lämmin painostava sää. Nukun muutaman tunnin, luen Jersildiä, illan leffana "Varastettuja suudelmia", Truffaut'n viehättävä kuvau ihmisten herkkyydestä.



29.4. La. Sumu muuttuu sateeksi. Kirjoitan kriitikko-osan loppuun, teen animaatioita MovieEditorilla, F käy kysyy, mutta olen menossa Juholle; päässä yo-lakki punatähdin, repussa oluet ja nakkeja. Juhon luona tehdään riisiä ja mangopikkelsiä, telkassa leffa menee ohi J:n puhuessa syyllisyyksistä, sitten NL-Kanada-jääkiekkoa. Aina kun hurraan neukuille J riistää yo-lakin päästäni.



30.4. Su. Aurinkoista, vaimea kylmä tuuli. Oli tarkoitus aloittaa 7:ltä D&D, herättelin niitä 9:ltä Fransin luota. Ehdin leipoa ja paistaa omenapiirakkaa. peli loppui puol 3, saivat lohikäärmeen munat Kääpiövuorille. Join pelin ajan olutta, sekoileva mutta kirkas olo, tehtiin lounas F:n luona, spagettia ja tonnikalaa. 6:ksi Rantaperkiöön, siellä Jari & Kati, puhuttiin kirjallisuudesta. 8:ksi hevosen lakitus, kiipeän jo rutiinilla, Terhi & Marina laulavat kansainvälisen; G huutaa ylhäältä "humanisti toimii". YO-talolle, pitkään istumista, Katin kaa puhutaan teatterista. Päädyn Kaakinmaalle Teemalaisten sakissa, ja hyvä niin, juodaan Axun tekemää kiljua, sanon olevani tohtori Finckelman. Esaa ei näy.



1.5. Ma. Kommuuni on sekaisin pulloista ja jätteistä, yksi pari nukkuu eteisessä. Talon omaa väkeä näkyi yöllä vain Tiina ja Uusi Sari. 10-11 käyn Annalassa fillarilla, juon oluen ja syön 2 nakkia. 11:ltä piti olla meidän marssi punaisten haudalle, ei ketään näy. Haen 300 mk seinästä, YO-talo, LaardiLoordit, koskenparras, piti pääsemän soutajaksi, mutta G korvattiin Tamyn hallituksen jäsenellä. Särkänniemi Loordien kaa, syöntiä ja Tukkijoki, kuljemme käsi hartioilla taistelumuodostelemassa. Pitseria, kävely, väsynyt riitaisakin tunnelma, saan kylliksi Loordeista ja etenkin F:sta, lähden kotiin.



2.5. Ti. Kopiokoneella Juhon kaa, Varpio vihjaa että kandeisi hakea Nordplus-stipendiä [Tukholmaan]. Aurinkopäivä. Norkoilua alakuppilassa ja ympäristössä, graduseminaari, sieltä kotiin ja renkaan paikkaus, tv-huoneessa "Splash", Jammu kummittelee kännissä, putki menossa."



maanantai 27. huhtikuuta 2020

Haluan virkamieshallituksen


Kuusi viikkoa on nyt istuttu käsien päällä. 
Mutta sentään ne ovat HYVIN PUHTAAT KÄDET, huomauttaa Suomen hallitus.

Hallituksen sanotaan selvinneen toistaiseksi hyvin epidemiaa koskeneissa ratkaisuissa. Yhtäkään poliittista päätöstä en ole kuitenkaan nähnyt. Mikä tahansa virkamieshallitus olisi selvinnyt kriisistä yhtä hyvin, luultavasti paremminkin.


THL:n mukaan kansalaisia testataan nyt huippuvauhtia eli 8000 hengen päivävauhtia. Sen THL jättää mainitsematta, että tällä vauhdilla koko kansa on saatu testattua suunnilleen kahdessa ja puolessa vuodessa. Täytyy vain toivoa, ettei virus merkittävästi mutatoidu siihen mennessä. Muuten testikierros on aloitettava alusta.

Ikävähän sitä on ajatella, että iltauutisia katsellessa voi poliittisella eläimelläkin olla ikävä virkamieshallitusta. Verrattuna tähän demariutopiaan, jossa poliittiselta eläimeltä ei muuta odoteta kuin että demarimalliin käsi pesee käden.
 
Tiedän kyllä, että viruksia ei taltuteta poliittisella agendalla. Mutta kaikkialla muualla maailmassa näyttää epidemia dramatisoivan nimenomaan ne POLIITTISET vastakkainasetelmat epidemian jälkihoitoa odottavasta yhteiskunnasta.

Paitsi Suomessa. Täällä kaikki elävät oletusarvoisen tasa-arvoisesti bunkkereissa lopun ikäänsä. Kissanmaan luksustalojen ohi kävellessä ne tosiaan näyttävätkin yhtä hiljaisilta kuin Kalevan vuokratalot. Vaikka mahdollisesti luksustalojen omistajat viettävät karanteeniaan jossain pohjoisen huviloissa sampanjaa naukkaillen.

Missä sitten viipyvät kansalaisten kysymykset siitä, missä viipyvät hallituksen poliittiset avaukset siitä, miten kriisin jälkeinen yhteiskunta voisi vastata sitä tasavertaisuutta, jota meiltä toivotaan epidemian aikana kriisin pysäyttämiseksi?

Hesarin itsesensuuri politiikan osalta ei ole mikään yllätys, mutta eipä politiikkaa puhuta myöskään Kansan Uutisissa, joka onnekkaasti tulee meille juuri nyt pandemiakeväänä. Ainoastaan KU:n mielipidepalstalla voi nähdä anomuksia hallitukselle, mutta ei niissäkään politiikkaa puhuta.

Aivan kuin koko kansa olisi autuaasti unohtanut, mitä se puoluepolitiikka oikein tarkoittaakaan. Tai mitä poliittiset avaukset olisivat.... kuten  ehdotukset
:

· Varallisuuden rakenteellisesta siirrosta rikkaimmilta köyhimmille
· Vaarallisen työn bonuksesta palveluammattien eturintamassa uhrautuville
· Riskiyhteiskunnan uudelleenarvioinnista epidemian tarjoamilla opeilla


Kaiken muun päätöksenteon voisi ihan hyvin jättää virkakoneistolle. Ministerien poliittiset avustajapestit lopettamalla säästäisi lisäksi muutaman miljoonan, joilla voitaisiin perustaa erillinen selvitysministeriö tarkistamaan muiden ministeriöiden epäonnistuneet hankinnat ja kepulaiset koplailut. Niitähän kyllä riittää vastaisuudessakin, sitten, kun epidemian tappoprosentit alkavat oikeasti näkymään tilastoissa.

Ruotsalaisten survivaalileikki alkaa tuntua suorastaan houkuttavalta vaihtoehdolta, jos se on ainoa vaihtoehto pohjoismaiselle saattohoitodemokratialle. 
Tai Fär-saaret. Siellä näkyisi olevan 187 tilastoitua tartuntatapausta, 178 parantunutta, eikä yhtään kuollutta.


Turvaetäisyys lasketaan Ruotsissa fotosensitiivisesti.