KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

15.9. E & M häät Siurossa
29.9.- Matkakertomusten kurssi Sampolassa
1.-5.10. Bremenissä IAC:ssa
13.-19.10. Mökillä syyslomalla
6.11.- Tietokirjoittaminen I -kurssi tiistaisin



tiistai 11. syyskuuta 2018

Flunssaviikon kirjoja


Flunssa on kuin jumittava aikakone. Viime viikko meni niin, että jokainen päivä tuntui eiliseltä - ja kun olo ei kohene iltaan mennessä niin huomisen tulemiseen ei usko siihenkään. Vielä (viikko sitten) maanantaina kävin jumpassa normaalisti, mutta en viitsinyt jäädä venyttelemään, ajattelin että tästä lähtien viihdyn siellä paremmin kun ei tarvitse tuhlata puolta tuntia  elämästään venyttelyyn: sama se on maata sohvalla ja venyä. Tiistain iltana kurkku oli sitten yhtäkkiä kipeä, lapsen ja vaimon flunssapöpö oli iskenyt 4 päivää myöhemmässä minuun, kuten monta kertaa aiemminkin. Keskiviikkona pääsin käymään vielä kokouksessa, torstai meni sohvalla raatona, perjantai ja lauantai toipuessa. Vain yksi päivä oli siis varsinaista sairautta, mutta tuntui silti, ettei tästä voi toipua ikinä. Sunnuntai oli kuin joulu, etenkin kun korkattiin vieraiden kanssa uusi eeppinen lautapeli (Clans of Caledonia). Eilen sitten olin jo niin tolpillani, että uskalsin mennä taas jumppaan. Tällä kertaa jäin venyttelemäänkin, suosiolla.

Ainoa rakentava puoli flunssaviikossa on se, että on pakko lukea kertyneitä kirjoja (ja katsoa kertyneitä devareita). Gwyneth Jonesin novellin mittainen, pienoisromaanina markkinoitu Proof of Concept (2015) oli ollut yöpöydällä kuukauden. Se on varmaankin tiivistetyin romaani mitä olen eläessä avannut. Harvaan rivitettyjä sivuja on tuskin sataa, mutta tarina on romaanin mittainen, mahtipontisen yllätyksensä viime sivuille säästelevä. Mutta onko PoC hyvä "kirjana" tai edes kertomuksena, se on ihan toinen juttu; kummajainen nyt ainakin ja sellaisena opettavainen, miten tiiviiksi isonkin tarinan ihmiskunnan viimeisestä suuresta tieteellisestä ponnistuksesta voi laatia. Sivu sivulta kerrotut yllätykset, murhat ja onnettomuudet, vievät vain jotenkin perustan tältä tiiviydeltä, vähän kuin kirja peittäisi juonen "tarkoituksellisella" aukkoisuudella kerronnan "tahattomia" aukkoja.
Niinpä olin lukenut iltaisin Jonesin teosta pari sivua kerrallaan yrittäen saada mieleeni mitä osastoa nämä henkilöt taas edustivatkaan ja millä paranoian tasolla päähenkilön kokemukset pitäisi ottaa tosissaan. Tarinassa on lyhyyteensä nähden meneillään tolkuton määrä erilaisia vedätyksiä: pomot huijaa deprivaatiokollektiiviin osallistuvia tiedemiehiä, jotka huijaa muuta henkilökuntaa, jotka ovat monitorien välittämän todellisuuskuvan varassa, puhumattakaan päähenkilöstä jonka aivoissa jutteleva AI saattaakin olla todellinen henkilö joka ohjailee omaan suuntaansa, ja toinen niistä pomoistakin huijaa eritoten päähenkilöä joka on hänen adoptiotyttärensä. Jne. Eikä tämän kaiken toteaminen tässä edes spoilaa mitään! Tämä ei ole whodunit-mysteeri vaan whybother-sekasotku.

Lisäksi Jones käyttää ammattiryhmistä akronyymejä joista yksi selitetään kerran, muita ei lainkaan, ne pitäisi vain päätellä. Kaiken tämän jälkeen en yhtään ihmettele miten ristiriitaisen, sekä kehuvan että hämmentyneen vastaanoton Jonesin teos on saanut. Eikä ole ihme, etten ole aiempiin Jonesin teoksiin rohjennut edes tarttua, niin outo maine hänellä on älykkökirjailijana. Ja tasan sellaisen etäännyttävän älykön vaikutuksen hän teki kyllä silloinkin kun Jyväskylän Finnconissa (2004) vieraili.

Pari muuta flunssaviikon genrekirjaa olivat sen sijaan yllättävän hienoja löytöjä. Gert Ledig oli mainittu Sebaldin esseessä ainoana rehellisenä saksalaiskirjailijana, ja tältä Ledigin sotaromaani Stalinin urut (1955) tosiaan tuntuikin, sietämättömän realistiselta todistajanlausunnolta: romaani kuvaa tasapuolisesti ja anonyymisti, vaihdellen saksalaisen ja venäläisen näkökulmaa, rintamasodan verisintä vaihetta. Ei mikään "unohdettu klassikko", mutta hämmästyttävä tapauksena, jonka välitön suomennos 1956 ei ole tullut missään vastaan aiemmin.

James Salterin Leikkiä ja ajanvietettä (1967) on puolestaan yksi parhaita eroottisen romanssin kuvauksia mitä löytänyt - ja tässä genressähän tauhkaa on niin paljon, että täytyy löytää verraten luotettavat lähteet osuakseen timanttiin. Kirjan viehätys perustuu siihen, että kirjailijahahmo on sisällä teoksessa ja pitkä alkujakso käytetään ajanjakson Ranskan estetisoimiseen ulkopuolisen näkökulmasta, ja vasta tämän jälkeen hotellista toiseen hyppelehtivä,  kirjailijahahmon EPÄSUORIIN KUVITELMIIN perustuva rakastelujen sarja etenee. Syntyy erikoinen kolmioasetelma, jossa kirjailijan voi nähdä samaistuvan yhtä lailla eroottisen superparin mieheen kuin naiseenkin. Homoerotiikka sikseen, vaikka se on taas se tyypillisen ambivalentti osa kolmiodraamaa, mutta jotenkin romaanin rakenneratkaisu toi mieleen sotakirjallisuuden: esitellään taistelukenttä, sitten yksittäiset painiottelut amerikkalaisen ja ranskalaisen välillä, sitten lopputulos ratkaisematon + yksi ruumis surtavaksi. No, Salterilta on näköjään suomennettu myös Kiitävät vuodet (1975), mutta kun se haukuttiin eräässäkin arvostelussa sietämättömän korkeahenkiseksi Fitzgerald-pastissiksi, niin uskon sen täydestä juuri tämän kirjailijan kohdalla.

Salterin jälkeen yritin lukea Updiken romaania Parit (1968), sentään samalta aikakaudelta, mutta eihän siitä mitään tullut. On romaaneja, joiden tyyli häikäisee sivu sivulta, mutta joita ei silti jaksa lukea, koska kirjailija ei tunnu välittävän mihin sitä lahjakkuuttaan käyttelee, kaikki materiaali on samanarvoista. Aivan kuin katselisi Peyton Place -sarjaa jonkun ranskalaisen postmodernina tulkintana. Yhtä kuollutta satiirina, yhtä elähtänyttä asenteiltaan, välispiikkeinä nokkelia vertauskuvia amerikkalaisten väsähtäneestä seksistä.

Nyt sitten pitäisi kohottautua työtekstien pariin. Voi avata minkä tahansa tiedoston koneelta ja sehän käy heti työstä, kun kerran ei ole apurahaa mihinkään. Mutta se, että en enää makaa sohvalla vaan istun sillä, on jo markkeri työASENTEESTA. Ja sehän tässä Sipilä-Suomessa on mikä merkitsee. Bruttotulot syys-joulukuulta tulevat olemaan näillä näkymin maksimissaan 2000 euroa, mistä edellisen vuoden jälkiverot maksettua jää 400 / kk. Ja jos siitä vähentää yhtiövastikkeet, nettikulut ja muut laskut, niin... parasta olisi romahtaa räkäpään kunniakkaasti kaatamana.


maanantai 3. syyskuuta 2018

Suomeksi julkaistun scifin alennustila (yhä)


Surkea on edelleenkin suomeksi julkaistun scifin tila.  Genren alle leimattuja kirjoja ilmestyy satunnaisesti ja jotkut niistä saattavat olla erinomaisia ajankohtaisuudessaan (Solomonin Menneisyyden kaiku), huumorissaan (Sinisalon Iron Sky -kirja) tai omaperäisyydessään (Rajaniemen Kesämaa), mutta ne eivät ole alkuunkaan kiinnostavia genren kannalta, siis sellaisena TIETEISfiktiona, joka saa tarkastelemaan ihailevammin jokaista välineellisyytensä säilyttänyttä tieteen ideaa.

Muutama hämmästyttävä poikkeus vahvistaa karun säännönmukaisuuden. Ben Bovalta on tullut suomeksi 1990-luvulla julkaistu Kuunnousu, joka on yllättävä täsmävalinta. Kuu on selvästikin seuraava Mars kovan scifin ytimessä. Kuun asuttamiseen ovat kiireesti tarttuneet niin Mars-trendin huipentanut Andy Weir kuin kulttuurien kohtaamisiin erikoistunut Ian McDonald, ja lokakuussa Kim Stanley Robinsonilta tulee paljon lupaileva Red Moon.
Alastair Reynoldsilta julkaistiin jo Elysionin tuli, mutta se ei tyylitakuusta huolimatta herätä senkään vertaa kiinnostusta kuin Bova-käännös. Reynoldsin odottaisi genren kärkinimenä vievän scifiä nyt eteenpäin ihan uusien ideoiden varassa, eikä palaavan vanhan tarinamaailmansa kertaamiseen. Samaa on sanottava syksyn kolmannesta AITOA scifiä edustavasta käännöksestä:  Cixin Liun Kolmen kappaleen probleema on niin ällistyttävän vanhakantaista scifiä että siinä on vielä paksu kerros hörhöoopperaa ja yhtä vähän yritystä romaanirakenteeseen kuin 1940-luvun jenkkiscifissä. Luin tuon trilogian avauksen ja jätin loput lukematta, mutta tilasin sentään Liun novellikokoelman. Ideoinnissa hän voi edustaakin lukemisen arvoista aitoscifiä.

Toki vieläkin surkeampi on YA-scifin saatavuus ja löydettävyys suomeksi. Jack Campbellilta käännetty Kadonnut laivasto -sarja taitaa olla ainoa YA-scifiksi kelpaava takuutuote, mitä suomeksi on tarjolla?

Niinpä on pakko kokeilla edelleenkin niitä muutamia alkukielisiä YA-teoksia, joita kuulee kehaistavan coneissa. Viime viikon kokeilu oli Pierce Brownin myyntiluvuissa loistanut Red Rising -romaani, sekin trilogian avaus. Kirjan 370 sivusta noin 250 sivua oli kuin romaani romaanissa: se sisälsi yksinomaan nuorten päähenkilöiden keskinäistä väkivaltaa, kostoa, kidututusta ja survivaalitoimia. Eikä siinä ollut edes scifiksi tunnistettavia elementtejä, koska tähtialusten mahdollistamassa maailmassa nuorten täytyy edelleenkin läpäistä initiaatio primitiivisin välinein todistaakseen 'luonnollisen' johtajuutensa. "Hunger Games kohtaa Game of Thronesin" kehuu eräskin blurbbi tätä amerikkalaisen unelman saavutusta. Sekin on valhe. Niin kuin moni muukin YA-kirjoja ympäröivä luonnehdinta. Niin isot rahat liikkuvat kirjoissa, jotka ovat viimeisiä millä digilaitteiden vangitsemat nuoret ja nuoret aikuiset voi koukuttaa vielä lukemaan.

Kirjastossa käydessä lueksin Parnassosta (3/2018) Salla Simukan artikkelia,josa  hän ylistää YA-kirjallisuuden yleistä laatua. Mutta genrepitoisuudesta, saati taiteellisesta tasosta, ei Simukkakaan puhu mitään - tärkeämpää on ylistää sukupuolisten ja seksuaalisten identiteettien moninaisuutta. Kaipa niin on pakko puhuu kirjailijan, joka saa palkkansa siitä, että toimii nuorten lukijoiden ja aikuisen median välittäjähahmona. Genre on niissä puheissa pelkkä kirjastotägi.

En minäkään genren TAITEELLISTA tasoa murehdi.
Haluaisin vain löytää hyvää luettavaa.
Mutta jopa genren syvästä ytimestä (=coneista) on vaikea löytää luotettavia suosituksia.

Yliopiston kirjastosta löysin sentään Farah Mendlesohnin uudehkon tutkimuksen (The Inter-Galactic Playground, 2009) nuorten scifi-kirjallisuudesta. Mendlesohn on historiantutkija ja lukee ensin muutama sata kirjaa ennen kuin esittää yleistyksiä. Hän myös tapaa kommentoida suorasukaisesti genrejä koskevia väärinkäsityksiä.

Mendlesohnin kritiikin voi tiivistää seuraavasti:


1. Yleisin stereotypia on se, että nuorten kirjan päähenkilön olisi oltava niin ikään teini tai nuori aikuinen, jonka asema määrittyy vanhempien tai heitä edustavien aikuisten perusteella. Vähättelevin stereotypia on se, että kirjasta pitäisi löytyä romanssi vähintäänkin sivujuonena.

2. Parhaat YA-teokset huomioivat  yleisönsä moninaisen arvomaailman rohkaisten samalla analyyttiseen ajatteluun ja elämänpiirin laventamiseen. Tällaiset teokset, esimerkiksi Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan romaanit (2001-06), eivät tyydy siihen, miten tietyillä ominaisuuksilla varustetut päähenkilöt selviävät vaikeista oloissa, jopa dystopioissa, ihan vain persoonansa varassa. Nuoret odottavat tarinalta selityksiä sille, miten päähenkilöt käyttävät taitojaan spefi-maailmojen poikkeuksellisten vastusten edessä.

 
Ja siinähän se scifin ydin tulikin napsakasti määritellyksi.





perjantai 31. elokuuta 2018

Salaisuuksien illallinen (elokuva)


Salaisuuksien illallinen (2016) on luokiteltu draamakomediaksi, joka on eräänlainen "kuolleena syntyneet" -kategoria vailla kelvollista käsikirjoitusta tehdyille elokuville. Ranskalaiset osaavat tämän genrekumajaisen taitavasti, amerikkalaiset ainoastaan romanssin avulla, ja saksalaiset eivät sitä edes ymmärrä. Mutta entäs italialaiset?

Salaisuuksien illallinen on samanlainen yhden idean varaan rakennettu puhuvien päiden elokuva kuin saman ohjaajan, Paolo Genovesen tämänvuotinen Jokainen haluaa jotain. Elokuva oli helposti saatavilla kirjastosta, koska italialainen draamafilmi menettää Suomessa yleisötuoreutensa yhtä nopeasti kuin tiskiltä haetut tortellonit. Purkillinen Mamma mia -eksotiikkaa sen sijaan myy iankaiken, koska siinä on ruotsalainen musiikki eikä tavuakaan ikävää draamaa.

Mutta jos rakastaa teatterimaisia elokuvia, tämä  Salaisuuksien illallinen on parhaita devareita, mitä kirjastosta voi syysillan iloksi löytää.

Rakenne, minimalismi, fantisointi ja näyttelijäsuorituksiin luottaminen tekevät elokuvasta ainutlaatuisen aivan kuten tv-sarjasta adaptoidussa Jokainen haluaa jotain. Kolme pariskuntaa ja yksi sinkku kokoontuvat illalliselle, jossa rutiinien särkemiseksi aloitetaan vaarallinen seuraleikki: jokainen laittaa kännykkänsä pöydälle ja kaikki saavat kuulla sekä keskustelut että viestittelyt. Tiheässä tahdissa jokaiselta seitsemästä paljastuu ikävä salaisuus, joka särkee ystävyyksiä ja avioliittoja.

Skandaalien runsaus olisi yksistään koomista, jollei Genovese käyttäisi syyllisten paljastumisia uuden temattisen tason rakenteluun: paljastusten tiheys on suoraan verrannollinen siihen, miten digiviestien tihentämässä maailmassa elämme. Tämä teema on paljon perustellumpi taustoitus paljastusdraamalle kuin jossain Lars Norénin ruotsalaista pikkuporvarillisuutta ruoskivissa paljastusdraamoissa.

Aivan elokuvan lopussa seuraa viimeinen yllätyskäänne, jolla elokuvan sisäisessä maailmassa selitetään, miksi tällainen paljastusten vyöry osui juuri yhteen iltaan.  Tämä loppuun sisältyvä opetuslauselma on latteahko: OLISIKO SITTENKIN PAREMPI ETTEMME TIETÄISI TOISTEMME SALLAISUUKSIA. Mutta latteutta paheksuessa kannattaa vielä pysähtyä siihen aivan viimeiseen kuvaan, jossa tarinan arvoituksellinen sinkku pysäyttää autonsa keskelle kaupunkia ja alkaa jumpata sen vierellä - koska hänen puhelimensa käskee niin...

Salaisuuksien illallisen alkuperäinen nimi on Perfetti sconosciuti, siis sama kuin kansainvälisessä levityksessä käytetty Perfect Strangers, mikä välittää paremmin filmin teeman kuin italialaisella ruokakulttuurilla houkutteleva suomalaistus. Molemmat nimet kyllä täyttävät lupauksensa kuluttajan kannalta: tätäkin filmiä voi suositella nautittavaksi lämpimän kumppanin ja kylmän valkoviinin keralla.

Espanjalaiset ovat tehneet elokuvasta oman sovituksensa 2017, niin ikään samalla nimellä. Intiassa elokuvasta on ilmestynyt tänä vuonna adaptaatio nimellä Loudspeaker, mikä parhaiten esittelee tarinan varsinaisen päähenkilön: kirotun kännykän.


perjantai 24. elokuuta 2018

Jokainen haluaa jotain (elokuva)

Jokainen haluaa jotain (2018) on vuoden pohjanoteeraus elokuvien nimien lokalisoinnissa ja pätevä todiste siitä, millainen on Finnkinon asenne elokuvataiteeseen.

Noin muuten voisi nostaa hattua viihdeketjulle siitä, että tällainen tv-sarjan estetiikalla toteutettu älykköfilmi tuodaan monisalikuluttajien katsottavaksi. Neljä tähteä filmille ja viides maahantuojalle!

Torstaina 23.8. Jokainen haluaa jotain -elokuvan iltanäytöksessä oli lisäkseni vain neljä ihmistä, niistä kahdella iso kokis ja popcorn-tösä eväänään. Tokko tiesivät mihin tulivat… Vaikka ensimmäiset puoli tuntia kadehdinkin heitä eväiden ottamisesta. Elokuvassa nimittäin syödään ja juodaan koko ajan. Ja puhutaan. Loputtomiin. Eikä mitään tapahdu.

Tuumin, että tämä on kyllä eka kerta kun lähden maksamastani elokuvasta kesken pois. Niin oudon simppeliltä ja jankkaavan telkkarimaiselta tämän italialaisen draamafilmin minimalistinen kerronta tuntui: kokeillaan kuinka monta eritavoin paheellista tyyppihahmoa tulee jututtamaan paholaista tämän kulmapöytään kahvilassa.

Mutta sitten, jossain puolen tunnin paikkeilla, Jokainen haluaa jotain tarjosi juuri sen käänteen mitä siltä odottikin: selityksen miten vierailevat sivuhahmot kytkeytyvät toisiinsa. Ja sitten, vähitellen, elokuva alkoi solmia lankoja yhteen juuri oikeassa rytmissä. Elokuva oli selvästi jaettu viiteen näytökseen (ehkä alkuperäisen tv-sarjan rakennetta noudatellen), joista jokaisen lopussa kahvilan komea tarjoilijatar replikoi samat tulkinnat mitkä pyörivät katsojan päässä: mies on faustinen kauppamies; mies kompensoi traagisen ihmissuhteen päättymistä; mies on terapeutti? Uskonsa menettänyt nunna hymyilee heittäessään kysymyksen, voisiko mies olla paholainen.

Puuttui vain se ilmeisin selitys, että kyseessä on metakertomus kirjailijasta, joka testaa henkilöhahmojansa antamalla näille vaikeita, muttei - kuten mustapukuinen mies monta kertaa toteaa - mahdottomia tehtäviä. Tätä metaselitystä tuki se, että kahvilan nimi on The Place, sama kuin elokuvan alkuperäinen nimi.

Jäin odottelemaan sitä ilmeisintä tulkintaa, ja aloin pitää hitaan kirjallisesta kerrontatilanteen kehittelystä, joka oli syvällisempi kuin mikään metakertomus ja silti koottu tavattoman yksinkertaisista aineksista. Juonenkäänteet aivan viimeistä mummovierailua myöten olivat täysin johdonmukaisia ja silti yllättäviä. Ja ne varmaankin kolmisenkymmentä kertaa, kun joku "asiakkaista" lähestyi miehen kahvilapöytää, kuvattiin ja kehystettiin hieman eri tavalla kuin edelliset.

Näin hitaasti tilanteitaan varioivassa kerrontatavassa olisi toki odottanut enemmänkin nokkelia yksityiskohtia syventämään henkilöitä, mutta silmiinpistävän realistista kahvilamiljöötä ja arkisia ruoka-annoksia lukuun ottamatta mitään vihjeitä ei anneta sen paremmin allegoriseen tulkintaan kuin fantisoivien tulkintakehysten käyttämiseen.

Pidän erittäin paljon tällaisesta kurinalaisesta, ihmiskohtaloiden äärimmäistä logiikkaa testaavasta asetelmasta, joka on tutumpaa angloamerikkalaisista metafyysistä dekkareista kuin italialaisesta baaripöytäpsykologiasta. Ihan hyvin voisi kuvitella, että Neil Gaiman olisi uransa ja ajattelunsa korkeassa vaiheessa laatinut juuri tällaisen elokuvan käsikirjoituksen.

Jokainen haluaa jotain on siten ehdottomasti vuoden kiinnostavimpia elokuvatapauksia. Se on myös elokuva, jota ei ole mitään syytä katsoa teatterissa, vaan seurata sen hidasta kerrontaa kotona dvd:ltä tai suoratoistosta.

Tunnustan, että tämän filmin katsottuani uskon hieman enemmän myös tv-kerronnan mahdollisuuksiin, sillä filmi perustuu "The Booth at the End" -tv-sarjaan (2010). Sarjan wikipedia-kuvauksesta päätellen italialainen adaptaatio käyttää tarkkaan samoja hahmoja ja konseptia, mutta antaa niille hyvinkin maallisen käsittelyn. Elokuvan lopetus on niin ikään juuri niin täydellisesti nykypäivän urbaanille sadulle ominainen kuin mitä voi toivoa, vaikkei mahdoton myöskään seuraavaa kautta valmistelevalle tv-sarjalle. Great.

Tämän elokuvan yllätettyä takavasemmalta haluan ehdottomasti nähdä myös Paolo Genovesen edellisen ohjauksen, Salaisuuksien illallisen (2016). Sitä näkyy saavan Tampereellakin kirjastosta, joten tulen nauttimaan sen viileän valkoviinin tai huvittuneen avovaimon keralla.

maanantai 20. elokuuta 2018

340 km kesästä syksyyn

Digiaikana merkitykset limittyvät yhtä raskaasti kuin paikat, elokuva ja sävellys on kokemus missä tahansa, muiden ihmisten seura seuraa sekin kaikkialle. Mikä vaan on mitä vaan, neljällä värillä sivellyt vuodenaikaiset maisemat vaihtuneet mobiililaitteiden 1024 värillä vangitseviksi näyttöarvoiksi.

Välimatka on viimeinen mitta merkityksille, matka jonka suostuu kävelemään pois mukavuusalueelta, juoksemaan pois ikäryhmästä, istumaan junassa pois ystäväpiiristä, istumaan bussissa pois kaupungin turvasta. Tietty yhdistelmä tällaisia välimatkoja voi olla ketjuna elämäå suurempi kokemus - juuri siksi, että välimatkat ovat viimeinen kriteeri millekään merkittävälle.

340 kilometrin ketju matkoja on etäisyys keväästä kesään, mutta myös kesästä syksyyn.

Peruuttamattomuuden tuntu aamulla ketjuun tarttuessa tuntuu raskaammalta kuin syksyn pimeys tai talven pituus. Pysäkkikävely kultaisessa aamussa, paikallisbussi lapsuusvesien maisemissa, iltapäivän helpot lukuhetket Tampereen junaa odotellessa - kaikki tämäkin tuntuu sietämättömältä, kun tietää, ettei matkan päässä ole enää merkitseviä välimatkoja jäljellä, vaan pelkästään sisäkkäisiä viikon mittaisia kehiä kuin helvetin piirejä, maanantaista sunnuntaihin samaa elämää ilman mitään mitä odottaa: ei mitään mihin elämän tietäisi virtaavan, ei mitään minkä tuntisi elämästä puuttuvan välimatkan takana, kun seuraava kesä kerran niin sietämättömän etäällä.

Kesän viimeisenä viikonloppuna kukin tuttu eläin näyttäytyi tasan yhden kerran: sammakko polulla, myyrä pensaissa, lepakko niityn yllä, rastas ruokintapuussa, jänis pihatiellä. Niistäkin on tullut pelkkiä välilajeja.


tiistai 14. elokuuta 2018

Bergman: Yksi vuosi, yksi elämä (elokuva)


Ohjaaja Aki Kaurismäki on henkilönä hauskempi kuin hänen elokuvansa, mutta miten Ingmar Bergman voisi päihittää tuotantonsa? Seksin määrällä?

Bergman ohjaa kuolemaa Seitsemänteen sinettiin (1957)
Juhlavuoden kunniaksi valmistunut Bergman: Yksi vuosi, yksi elämä (2018) on niin keskinkertainen elämäkertadokumentti, että sellaista ei pitäisi päästää filmiteattereihin, vaan pitää se television puolella, missä se voisi sentään sivistääkin joitakin katsojia ja käännyttää heitä Bergmanin elokuvien pariin. Ihminen, joka menee katsomaan tätä dokumenttia teatteriin, todennäköisesti tietää jo kaiken ja enemmänkin kuin mitä dokumentissa kerrotaan.

Jane Magnussonin ohjaamassa dokumentissa ei ole muuta fokusoitua, dokumenttilajilta odotettua käsittelyideaa valtavalle materiaalille kuin vuoden 1957 valitseminen avaimeksi koko ohjaajan elämään ja tuotantoon. Kunpa vaan Magnusson olisi malttanut keskittyä ihan vaan tuon yhden vuoden kaikkiin teoksiin, elokuvien ja näytelmäproduktioiden analyysiin.

Mutta dokumentti avataan elämää suuremmalla kysymyksellä miten Bergmanista saattoi tulla niin maailmankuulu, ilmeisestikin historian palkituin elokuvaohjaaja. Tähän lähdetään keräämään vastauksia sieltä täältä vailla muuta jäsennystä kuin Bergmanin elämänvaiheet. Jotkut haastateltavista on valittu ilmeisesti siksi, että Barbra Streisandin kaltaisellakin täysin sivullisella hönöttäjällä ("Olin niin kateellinen Elliottille, että suuri Bergman ohjasi häntä...") taataan sentään dokkarin kansainvälinen levitys. Materiaalivalinnat eivät tule perustelluiksi, ei myöskään erityyppisten haastattelujen erilaiset käyttötavat, kuten kuuluisien ohjaajakollegoiden lyhyet tokaisut aiemmasta Bergman-dokkarisarjasta. 1970-1990 -luvut mennään lopulta huitaisten ja ihan loppuun tarvitaan kiltin kohtelias, ruotsalainen lopetus.

Kaksi skuuppia dokumentissa on tarjolla, toinen natsikortilla  ja toinen sensuroidun perhehaastattelun ensiesityksenä, mutta eivät ne erityisesti heilauta käsityksiä Bergmanista ja vielä vähemmän tämän elokuvista. Mitä sitten, jos Bergman nuoruusvuosien Saksassa oli hurahtanut natsismiin ja myöhemmin kielsi sen? Oli niitä sota-ajan natsien kumartajia pitkät rivit muitakin niin Suomessa kuin Ruotsissa, ja ihan pätevältä kuulosti Antti Alasen selitys, että Bergmanilla oli tapana kerätä kontolleen kaikenlaista häpeänainesta millä poseerata, mukaan lukien natsikortilla leikittely.

Yhtä epäkiinnostavia Bergmanin OHJAUSTEN kannalta ovat anekdootit siitä, kumpaa veljeksistä Bergmanien isä oikein kurittikaan tai millainen diktaattori Bergman oli sekä elokuvaprojekteissa että  teatterin lavalla.

Ainoa syy katsoa tämä dokumentti on harvinainen kuvamateriaali ja ne muutamat särmikkäät haastattelut, joissa muutamat näyttelijät kertovat konflikteistaan Bergmanin kanssa. Ja juu, onhan siellä pari hauskaa anekdoottia, mitkä värittävät neron hahmoa asiaankuuluvasti, etenkin pieni tarina siitä miksi Bergmanin täytyi pyytää anteeksi sirkuskarhulta saadakseen sen filmiinsä.

Mutta Bergmanin taiteesta tämä Yksi vuosi, yksi elämä ei selitä yhtään mitään.
Esimerkiksi kuvaaja Sven Nykvist mainitaan nimeltä kerran, muttei kertaakaan käsitellä hänen osuuttaan ohjaajan maineikkaan tyylin syntymisessä, kuten ei muitakaan elokuvataiteen joukkotyön edellytyksiä.

Sikäli tämä tällainen elokuvadokkari on häpeäksi elokuvataiteelle.







keskiviikko 8. elokuuta 2018

Arvostelut kirjallisista väärennöksistä ja Krohn-esseistä


Samaan aikaan viidakossa: arvosteluni Nyqvist & Ojan kirjallisia väärennöksiä käsittelevästä teoksesta sekä Lyytikäisen Krohn-esseistä ovat viimein ilmestyneet.

Esitän ensimmäisessä arvostelussa toiveen, että kustantajien kannattaisi värvätä ennemmin väärentäjiä kuin luovuuteensa luottavia runoilijaluonteita.

Muita arvosteluja ei kesällä ollutkaan työnä, paitsi harrasteihin kuuluva Now Write! -oppaan arvostelu syksyn Kosmoskynään sekä kauhuoppaan arvostelu syksyn Porttiin.

Bruttotulot koko tältä kesältä ovat siis about 100 euroa. Revin siitä huumoria eli asennesappea.

maanantai 6. elokuuta 2018

Hutchinson: Shelter (romaani)

Dave Hutchinson ottaa nyt kaiken irti Eurooppa-sarjansa (2014-2018) tuomasta maineesta. Ennen tänä syksynä ilmestyvää, sarjan päättävää (?) romaania hän on lyhyessä ajassa julkaissut scifi-pienoisromaanin ja aloittanut aivan uuden (yhteistyö-)sarjan nimeltä Tales of the Aftermath.

Avaruusscifiä edustava pienoisromaani Acadie (2017) ei saanut järin innostunutta vastaanottoa, mutta uuden sarjan avaava Shelter näkyy herättäneen odottavan kiinnostuneita kommentteja. Ja odotusarvoillahan sarjoja myydään; ei suinkaan KIRJALLISTEN keinojen täydellistymisen odotuksilla, vaan some-odotuksilla: toivotaan sarjasta ILMIÖTÄ jossa kannattaa olla mukana alusta alkaen, ihan kuten Martinin sarja on spefi-lukijakuntaa hartaasti opettanut media-arvokkuutensa löytämisessä.

Eikä se mikään ihme olisi, jos Tales of the Aftermath -maailma kelpaisi alustaksi tv-sarjalle. Niin helppoa se on proosana ja niin tuttua spefinä niillekin, jotka eivät spefiä lue. Kyseessä on erittäin perinteinen kauhuskenaario globaalin katastrofin (tässä asteroidien) tuhoamasta planeetasta, jolla sivilisaatiot sinnittelevät nälkäkuoleman rajalla. Hutchinsonin ainoa omintakeinen idea on keskittyä sellaiseen vaiheeseen toivotonta skenaariota, jossa toivo vielä herää: miltei 200 vuotta kestäneen "Pitkän Syksyn" jälkeen ilmasto alkaa palautua ennalleen ja yhteisöjen sirpaleet pohtia minkä verran ne voisivat palauttaa infrastruktuuria.

Mikä sitten on saanut Hutchinsonin kuvaamaan niin antaumuksella sivilisaation rippeistä rakennetua keskiaiaikaista yhteiskuntaa jatkuvine rajariitoineen ja kiertelevine rosvojoukkoineen?

Omalaatuinen selitys osui eteeni tänään Guardianin verkkouutisesta: Britanniassa on yllättävässä nousussa maatilallisiin kohdistuva järjestäytynyt rikollisuus. Ja vastareaktiona tähän:
"In an attempt to frustrate the criminals, farmers are incorporating medieval measures into their security, according to the 19th Rural Crime report."

Uuden sarjan aloittavaa Shelter-romaania on kritiikeissä kuvailtu brittiläisen "cosy catastrophe" -perinteen jatkajaksi. Sitä se totisesti on. Mielettömyyksiin asti. En muista toista romaania sitten Blytonin Viisikko-kirjojen, jossa kuvailtaisiin niin autaasti mukavan vuoteen ja lämpimän aamiaisen ihanuutta. Välillä Shelterin sankari ja antisankarit tietysti joutuvat kamaliin vaikeuksiin, väkivaltaa ja surkeaa säätä ja keskitysleirimäisiä dystopioita on luvassa kuten amerikkalaisissa katastrofikuvauksissa. Mutta aina jostain löytyy pullollinen satavuotiasta viskiä tai luotettava brittiläinen tiedustelupalvelu (!). Otapa siinä sitten tosissaan katastrofin mittasuhteet, että ihmiskunta on kadottanut muistinsa ja moraalinsa.

Tales of the Aftermath -sarjaa ei siis voi suositella Eurooppa-sarjan selättäneille lukijoille. Hutchinsonin erityislahjakkuus on yhteisöjen kuvaamisessa pienten konkreettisten elämäntapaa hahmottavien yksityiskohtien kautta, minkä päälle sitten ripotellaan brittiläisen vakoojakirjallisuuden paranoiaa erittäin hallitusti ja harkitusti.

Mutta Eurooppa-sarjassa tämä kaikki kutoutui ällistyttäväksi psykohistorialliseksi kokonaisuudeksi, jossa jokainen romaani mullisti edellisen luomat odotukset. Shelterin perusteella mitään vastaavan mittaluokan ja kirjallisen notkistelun todistavaa ällistys-momenttia ei ole luvassa Aftermath-sarjassa.

Ja, sivumennen sanoen, Shelterin kansi on kamala. Niin kamala että sitä voi pitää varoituksena sisällön löpöstellyistä ja söpöstellyistä katastrofiaineksista.
Kommenttini Eurooppa-sarjan kolmesta ensimmäisestä kirjasta, joita muiden tavoin kuvittelin valmiiksi trilogiaksi, löytyvät blogistani.


EDIT: Aftermath-sarjan toinen kirja, Haven, näkyykin juuri (9.8.) ilmestyneen. Sen tekijä on Adam Roberts, mikä ei välttämättä merkitse kiinnostavampaa kirjaa, mutta sentään kekseliäämpää sarjaa: miten seuraava kirjailija jatkaa edellisen pohjustamista tapahtumista ja aihelmista.





sunnuntai 5. elokuuta 2018

Mission Impossible: Fallout (elokuva)


Kesäkauden blockbusterit ovat kuoleva leffatyyppi. Enää Hollywood ei yritä mitään erityisen isoa, tuotannollisesti laskelmoitua genrefilmiä kesäksi. Kesä on yhtä digikuollut kuin pohjoisen pallonpuoliskon luonto, eskapismi menettänyt liikevoimansa.

Nyt tv näyttää mallia elokuville. Kesän OLETETTUJEN blockbustereiden aallossa ennätti saapua MI-sarjan Fallout-elokuva, jossa kaikki on yhtä ylituotettua kuin tv-sarjan tiivistävässä pilottijaksossa voisi olla. Ironista itsetietoisuutta voi tällä konseptilla harjoittaa vapaasti, samoin genrekohtaisia kolmoishuijauksia juonessa, ja affektikohtausten ylittämistä paikallisesti: takaa-ajo on juuri tietyssä suurkaupungissa asteen komeampi kuin genren odotusarvo ko. kaupungista, nyrkkitappelu on humoristisesti kolkompi ja loppukamppailukin asteen kerroksisempi kuin odotusarvo. Kaikessa näkyy supertuottaja J.J. Abramsin taito tiristää viihdebrändin konseptista esiin ydinaines.

Henry Cavillin robottimaisen olemuksen castaaminen oravamaisen Tom Cruisen rinnalle tuo elokuvaan sellaista genreviisasta ironiaa, jota MI-sarjassa ei ole aiemmin nähty. Kohtaus pariisilaisessa miestenvessassa taitaa olla ensimmäinen kerta historiassa, kun örmäkässä action-elokuvassa uskalletaan veistellä homovitsejä sankarista? Se ei onnistuisi ilman Cavellia ja tämän Teräsmiehestä lainautuvaa gay-karismaa.

Tätä tällaista tuotanollista viitseliäisyyttä arvostaa, vaikka elokuva omassa taiteessaan jäisi kauaksi kaikesta mitä käsikirjoitukselta, näyttelijöiltä tai ohjaajalta sietäisi odottaa. On niin tylsä kesä. Tähän on tyydyttävä.

MI: Fallout on tarinaltaan löysempi ja kierrätetympi kuin aiemmat sarjan osat. Se miten päähenkilö Ethan Hunt kehittyy hahmona, rakennetaan edelleen lisäarvoksi lykättyjen naissuhteiden varaan. Huntilla ei ole jamesbondien tavoin aikaa iloita edes kollegoista, ei edes tajua kommentoida rakkauselämän korvaamista juoksuharjoitteilla. Hunt on niin hölmön totinen hahmo, että sille ensimmäistä kertaa sarjassa ivaillaan, tosin kunnioittaenkin kuten eräässä naispoliisin kohtauksessa.

Fallout eroaa sarjan edellisistä elokuvista ennen kaikkea siinä, ettei mitään erityisiä "mahdottomia" skenaarioita ole ratkaistavana. Sen sijaan Huntin ylihyveellinen, yliempaattinen hahmo kuvaillaan mahdottomaksi nykyiseen maailmaan nähden. Hänen pahin vihollisensa ei ole enää huippu_älykäs_ rikollisjohtaja, vaan yliluonnollisen flegmaattinen pahis. Puuhasteluun ja pinkomiseen erikoistunut Hunt ei tiedä miten ratkaista moisen pahiksen superkyky vetää maailma mukanaan ydinpöntöstä. Kaipa moinen hahmo sitten edustaa kauheinta luonnetyyppiä, minkä digikauden levottomuuteen tottunut viihdekuluttaja voi kuvitellakaan.



perjantai 27. heinäkuuta 2018

Kuvittelen kaiken, Tukholma

26.7. Torstai. 

Mittari ikkunan takana näyttää keskiyölläkin 25 astetta. En ole tällaisena Tukholmaa ennen kokenut, mutta antaahan se ylimääräisen haasteen liiankin mukavaksi käyneeseen lomailuun. Nyt opeteltava miten pysyä 3 päivää varjossa ja sopivasti nesteytettynä. Luulin tuntevani Tukholman varsin hyvin, mutta tätä en osaa ratkaista. Olut uppoaa liiankin helposti ja väsyttää olon, mutta vesikään ei riitä viemään janoa. Jalkapohjien viilentäminen vaikuttaa jopa enemmän kuin pään kasteleminen, kun mittari päivällä kiipesi yli 30 asteen. Näin muutamien ihmisten viettävän aikaa Trädgårdenin metroasemalla, siinä luolamaisimmassa, ihan vaan viileyden vuoksi.

Laatusanat tälle säälle loppuivat ensimäisenä meterologeilta. "Tukahduttava helle" kuulostaa vähättelyltä, samoin "paahde" tai "kärvistely". Kun Ruotsi vastaa metsäpaloihin pommittamalla niitä, se on merkki siitä että metaforien aika on ainakin täällä ohitse. Ilmankos Suomi ei uskalla lainata Ruotsille sammutuskalustoaan. Kohta tulisi poliittinen nootti Venäjältä.

Huomenna kaupungissa alkaa kymmenpäiväinen Euro Pride -tapahtuma, joten kaupungilla voisi varmaan liikkua ilman vaatteitakin. Hotellihuoneessani on onneksi tuuletin ja hanasta tulee kylmää vettä. Ympärillä Gamla Stan, josta en ole koskaan erityisemmin pitänyt, mutta ainakaan tänne ei kuulu autojen ääni. Äsken katselin täysikuun nousemista Södermalmin takaa, ajelin eestaas Djurgårdenin lautalla ihan vaan saadakseni olla jonkin aikaa veden päällä. Ei mitään taiteilijaelämää. Enemmän pidän Söderistä ja Vasastadenista, niiden mahtipontisesta arkisuudesta.

Mutta, sentään, vähitellen, hiljaisuus kuortuu ympärille niin kuin se näillä Tukholman retkillä on kuortuakseen: maailmasta vaikenemisena kahdella kielellä, maailmasta katoamisena pienimmällä mahdollisella energialla. Tämä hiljaisuus ei ole ilmatiivistä, vaan hengittävää: Täällä voin sentään kuvitella mitä kaikkea elämä olisi voinut olla jos keväällä 1990 tai keväällä 2003 olisinkin jatkanut yhä lännemmäksi, pois Suomesta jossa kukaan ei kysy perääni. En minä Tukholmassa olisi osannut elää, tietenkään, tulihan sekin suurkaupunkilainen yksinäisyys läpi luodatuksi 1990 ja tavallaan myös 1988 Helsingissä. Mutta aina jää kuvitelma siitä, että olisi pysynyt liikkeessä, jatkanut etelämmäksi, minne tahansa, kun vaihtoehtona on tuo suomalainen kanaviillokkina värisevä elämäntapa.


27.7. Perjantai

Tampereenkin olisi kannattanut rakentaa ennemmin metrotunnelit kuin raitsikkarata. Raiteista ei väliä, kunhan olisi kallioperässä tunnelit, joissa vilvoitella ilmastonmuutoksen tuodessa tällaisia katastrofikesiä. Tai sitten ne raiteet kannattaisi vetää Jäämerelle saakka.

Slussenin liikennesolmu tamperelaisittain
Täällä Tukholmassa avattin äskettäin keskustan uusi lähijunien terminaali, jonka lävitse piti kulkeman satoja tuhansia matkalaisia päivässä. Paitsi että rullaportaat kulkivatkin äkkiä väärään suuntaan. Tänään terminaali taas avattiin korjattuna. Sen sijaan Slussen pysäyttää ihmismassat etelän suunnalta: vihreiden linjojen metrot eivät kulje Slussenin ja keskustan välillä. Tämä kaikki tietää lisää kävelemistä, jos ei halua etsiskellä linjojen yhteyksiä Slussenin ja T-centralenin kaaoksissa.

Kulutin päivää kuin osana kaupunkia. Parasta istua puistoissa ja katsella miten paikalliset suhtautuvat coolisti helteeseen.

Illalla oli Trädgårdenissa avoin Putte i Parke -festari joka on samalla EuroPriden kickoff-tapahtuma. Sekin oli ruotsalaisittain perhejuhlaa, gospel-tähti ja teatteriduetot lauloivat. Ruoka- ja juomateltat olivat sujuvasti osa aluetta, kukaan ei kännissä. Miespareja en nähnyt yhtäkään, naisparit istuivat drinkkiseurueina. Välillä lavalla heiluteltiin sateenkaarilippua ja julistettiin että vapaa rakkaus on mahtavaa. Urbaanin yksinäisyyden asiantuntijana ihmettelin, että vapaus mihin? Selfieihin?

Söin festarikanaa ja kävelin hotelliin ennen myöhäisiä esiintyjiä. Ehkä meno muuttui villimmäksi lähdettyäni. Mutta tuskinpa vaan.

Vielä oli valvottava jotta näkisi ainutkertaisen kuunpimennyksen. Tämän hotellin, joka on sisustettu lordi Nelsonin laivojen mukaisesti, viidennessä kerroksessa on pieni kattoterassi kuin laivan ylin keikkuva kansi matalin kaitein. Kun tulee tarpeeksi pimeä, siellä tuntee kelluvansa Gamla Stanin mustien kattojen yllä. Tänä yönä siellä kävi ruotsalainen nuoripari joka yritti valokuvaa kuun pimennyksestä, mutta kuu pysyi pilvien takana, vaikka he kiipesivät kaiteettomalle korokkeelle.

Pimeän tultua terassille kiipesi yksi hotellin portieereista miesystävänsä kanssa. Sain todistaa nykypäivän Nelsonia ja lady Hamiltonia, kun he keskustelivat mennäkö purjehtimaan lauantaina. Nainen valitti, että kesä on kohta ohitse ja ensi viikolla sataa, ja pitääkös miehen olla niiin avulias kavereilleen. Mies vastaili kahdella kielellä, ruotsiksi ja englanniksi, molemmilla yhtä sujuvasti.

Minulla oli lyhtynäni pädi, joten he eivät välittäneet läsnäolostani. Sanoin lopulta gu'nat ja laskeuduin hyttiini, kun en kerran nähnyt puolinelsonia enkä merellistä eklipsiäkään. Hyttini, tykkikannen alla, on nimetty ehkä jonkin uponneen aluksen mukaan: Spirit of The Age. Se on kuuma kuin venetsialainen lyijyselli.


28.7. Lauantai

Tänään DN:n pääkirjoituksessa Lisa Magnusson ehdottaa Peppi Pitkätossun suojelemista poliitikoilta, lakipykälällä, jos muu ei auta. Tällainen päänavaus on niin ruotsalaista, leikkipolitiikan pitkittämistä leikkikulttuurilla, että kävisi satiiriksi itsestään. Eipä ihme jos spefiä ei Ruotsissa osata kirjoittaa, kun sen suodattimena on kaikkialle yltävä Spekuloiva Konformismi. Vika ei tosiaankaan ole mediassa tai valtalehti DN:ssä, sillä Magnussonin esimerkit ovat aidosti kammottavia: äärioikeistoa johtava poliitikko käytti Peppiä esimerkkinä ruotsidemokraateille kelpaavasta karaktääristä, sisäministeri poseerasi (sekin Visbyn politiikkaviikolla) Peppi-hahmon kanssa peppilandiassa, ja vasemmiston edustaja käytti Pepin tunnaria protestihymninä.

Tällaisessa turvavaltiossa nousee merkitseväksi sisäsivujen uutinen, että SJ on lopettanut junalippujen myynnin viikonlopulle, jotta vähemmillä matkustajilla olisi enemmän happea junavaunuissa. Siinä demokratia pelaa. Se olisi pelkästään kaunista, jollei kontekstina olisi peppiuutisoinnin herättämä lukutapa. Kyllä, viimeistään DN:n suljettuani tiedän, että Marsin asuttaminen onnistuu vasta kun ruotsalaiset sen tekevät!

Ja jotain pitäisi minunkin tehdä käydäkseen kolmipäiväisestä rantaruotsalaisesta. Unenpuutteen kivistämä pää ja puhvettibakteerien heikentämä vatsa eivät rohkaise retkeilyyn. Onneksi Djurgårdenin lauttapaikka on lähellä ja pilvipeite lupailee raikastavaa sadetta.