KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

19.-24.6. Savossa mökillä
25.-29.6. Haapsalussa lomalla
30.6. Pelipäivä Rixussa
1.9. Työväenkirjallisuuden päivässä
11.9.- Matkakertomusten kurssi Sampolassa
1.-5.10. Bremenissä IAC:ssa
6.11.- Tietokirjoittaminen I -kurssi tiistaisin



maanantai 18. kesäkuuta 2018

Swecon 2018 (15.-17.6.)




Tämä oli neljäs Swecon-reissuni ja kokemuksena antoisin. Swecon on ruotsalaisten isoin vuosittainen spefi-konventti, vastaava kuin suomalaisten Finncon, mutta hyvin pienimuotoinen, hieman maksullinen, ja hyvällä tavalla sisäänlämpiävä tapahtuma.

Saimme Saaran kanssa tämän reissun tehdä kahdestaan, joten molemmat saimme vietää con-aikaa parhailla tavoillamme: Saara tutustui uusiin ruotsalaisiin kirjailijoihin ja minä uusiin ruotsalaisiin oluihin. Ruotsalaisten conissa on kaljahana kahden esiintymissalin välissä ja siitä voi ottaa ison tuopillisen hyvää Zodiac Ipaa tai Kärlek Alea seuraksi ohjelmanumeroon tai kirjakirpparilla kuljeksiessa.

Olimme molemmat kiinnitettyinä yhteen paneeliin, joka oli kyllä se kaikkein kaoottisin. Meidän olisi pitänyt puhua koko Ursula Le Guinin tuotannosta kahden esimerkkiteoksen pohjalta, Atuanin holvihaudat -romaanin (1971) ja Changing Planes -kokoelman (2003). Edellisestä on vaikea sanoa mitään tuoretta tai omaperäistä. Changing planes taas on leenakrohn-henkinen novellisykli, jota voi kyllä arvostaa ideoiden runsaudesta, mutta fiktiona se on Le Guinin heikoin teos. Tämä tuli  sitten sanottua mielipiteenä, neron muistoa kunnioittamatta. Onneksi kolmantena paneelissa oli veteraanilukija, jolla kuulosti olevan hallussaan koko Le Guinin tuotanto kaikkine vahvuuksineen.


Kuvassa: Saara, Kij Johnson, Eva Holmquist, Jani Ylönen

Saaran vetämä 'Eläimet spefissä' -paneeli (kuva yllä) sujui vauhdikkaan tiiviisti. Mukana paneelissa oli kunniavieras Kij Johnson, jonka teoksista en ole yhtäkään lukenut... mutta con-esiintyjänä hän oli taas näitä amerikkalaisia, jotka hallitsevat täydellisesti sekä yleisönsä että genrehistorian: ei syvällistä, mutta eloisan dialogista asiapuhetta.

Conin paras esitys oli puolestaan Jesper Stagen luento siitä, milaisia ongelmia terraformauksessa on taloustieteen kannalta ja minkä verran scifi-teokset ovat asiaa osanneet pohtia. Stagen luento toi esille intuition vastaiset lainalaisuudet niin pitkistä ja laajoista projekteista kuin mitä terraformaus voisi investointina olla. Aivan kuin avaruuden valloituksen osalta taloustieteessä olisi oma kvanttiteoriansa, joka uhmaa arkijärkeä, mutta on vielä mielikuvituksen ja fiktion hallittavissa. Se ilmeisin esimerkki, Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogia, ei ollut alkuunkaan kiinnostava Stagen kannalta. Ne esimerkit jotka Stage otti esille olivat:
  • Jack Vance: "I'll Build Your Dream Castle" (1947)
  • Pamela Sargent: Venus of Dreams (1986)
  • Nalo Hopkinson: Midnight Robbers (2000)

Sweconin 2018 kaksi muuta vierasta olivat sarjakuvakässäreistään tunnettu Mike Carey ja scifin elävä dinosaurus, Ian Watson. Careya olisi kuunnellut paljon enemmänkin, etenkin mielipiteitään nykyisestä supersankari-buumista, onhan hän tehnyt töitä niin DC:lle kuin Marvelille ja vähän kaikille mahdollisille. Watson taas on ikänsäkin puolesta oudohko tapaus. Hänen kirjansa ovat jääneet itseltäni kesken, niin kökköä niiden huumori on omaan makuuni. Mutta esiintyjänä hän oli yhtä armoitettu kuin Johnson. Vetämänsä apokalypsi-paneelin lopuksi Watson sai yleisön laulamaan mukanaan "Always look on the bright side of life". Watsonin oma haastattelu taas oli sekava ja haastattelijan innokkaan kaveeraamisen vuoksi vähän tympeäkin. Eikö Watsonin uralta tosiaankaan muuta hehkutettavaa löydy kuin käsikirjoitus Kubrickin A.I.-elokuvaan?

Conin lauantai kesti aamun 10:stä ilta 23:een. Siinä oli aikaa istahtaa välillä puistoon juomaan omakin ipa-purkillinen, nauttia hellesäästä ja Dieselverkstadin ympärillä häsäävästä kulttuuriväestä; samassa rakennuksessa on leffaketjuteatteri ja iso yksityinen kirjasto.

Yöpymispaikkamme oli sitten sekin kuin osa fabulaa, puutarhakaupunginosan keskellä sijaitseva B&B-talo, josta saimme oman pikkuisen torpan käyttöömme. Bussit toivat ja veivät con-paikalle kahdeksassa minuutissa.

Näin intensiivistä reissua ei jäänyt tarve kompensoida kirjaostoksilla - vaikka niitäkin muutama kertyi kirppispöydästä. Muitakin suomalaisen fandomin kasvoja on näkynyt vuosi vuodelta enemmän Sweconissa, mutta eiköhän iso osa houkutusta ole Tukholman läheisyys kesäkohteena. Ensi vuoden con Västerosissa saattaa jäädä väliin, meidänkin fandom-perheeltä.






tiistai 12. kesäkuuta 2018

Isle of Dogs (elokuva)

Wes Anderson ei ole ohjannut pitkähköllä urallaan (1996-) yhtään heikkoa elokuvaa - paitsi nyt. Eikä WA-fani, kuten minä, voi syyttää edes käsikirjoitusta, koska niistähän tuo renessanssilapsinero huolehtii itse.

Isle of Dogs (2018) on ilmeinen yritys taata tarinamaailman omaperäisyys erikoisella tuotantotekniikalla, aikuisten nukkeanimaatiolla. Mutta tarpeeksi erityiseltä tämä scifistinen koirasatu ei kumminkaan näytä eikä sen kulttuuriviiteistä rakennu alkuunkaan mitään jännitteistä myyttiperustaa, kuten jotkut arvostelijat ovat väittäneet. Mikä tahansa minuutti Tarantinoa sisältää rikkaamman sitaattikudelman kuin Isle of Dogs, jonka visuaalinen maailma on suoraan sanoen karu ja ikävä.

Kaikki mikä toimi nerokkaasti WA:n Fantastic Mr. Fox-elokuvassa (2009) on nyt onnistuttu hukkaamaan tässä nukkeprosessoinnissa. Suurin syy on käsikirjoituksen heppoisuudessa, ehkä varovaisuudessakin: liikaa makeaa (sentimentaalista) kitschiä, liian vähän hapanta (ironista) kitschiä, eikä lainkaan aiheesta nousevaa aisoposlaista filosofointia. Koiraihmisille tämä filmi voi antaa ylimääräiset kiksit. Lapsille ja J-fandomille tuskin sitäkään. Tähän puolitoistatuntiseen eivät puhalla henkeä edes H Keitelin ja T Swintonin kaltaiset ääninäyttelijät.

Kunpa Anderson olisi tyytynyt tekemään puolen tunnin festivaalifilmin, johon olisi saanut tiivistettyä parhaat ideansa koiravihan allegorisuudesta. Voi jo takaperoisesti ennustaa, että vuodesta 2009 alkaen WA:n ura kääntyi laskuun, kadotti tähtensä, menetti taikansa, jne.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Syksyn 2018 kirjatoiveet


Enää yksi päivä kesää jäljellä, maanantaina alkaakin jo sitten säätiedotusten mukaan normaali laskeutuminen syksyyn. Ei haittaa yhtään. Kaikki tälle vuodelle saadut apurahat on jo käytetty, joten on aivan sama loppuuko lukukausi, taide vai maailma. Kun maanantaina menemme mökille, ei muuta tavoitetta ole kuin aitan Maigret-loota.

Kirjasyksyyn voi sentään taas tähyillä kuin ikuisen paluun polkumyyn/ttiin. Lehtiarvosteluja varten koottu toivelista syksyn kiinnostavimmista uutuuksista näyttää siltä kuin maailma ja sanataide eivät olisi lähelläkään lämpökuolemaa:

  • Pirjo Hassinen: Parit
  • Marko Hautala: Leväluhta
  • Risto Isomäki: Viiden meren kansa
  • Katja Kettu: Rose on poissa
  • Mari Mörö: Hajavalo
  • Hannu Rajaniemi: Summerland
  • Ilkka Remes: Perikato
  • Juha Seppälä: Sankariaika
  • Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä
  • Antti Tuomainen: Pikku Siperia
  • Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen
  • Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput 
  • Jennifer Egan: Manhattan Beach 
  • Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti
  • Niklas Natt och Dag: 1793 


tiistai 22. toukokuuta 2018

Last Days of Magic (romaani)

Jos minulta kysyttäisiin mittatikkua nykypäivän fantasiaproosalle, niin yhtään epäröimättä osoittaisin Mark Tompkinsin esikoisromaania The Last Days of Magic (2015).


En muista milloin viimeksi olisin lukenut niin tarinavetoista spefiä, joka pelkillä toimintakuvauksilla kytkee yhteen uskomattoman joukon historiallisen romaanin ja satufantasian trooppeja. Jossain 160 sivun paikkeilla arvelin olevani 30. näkökulmahahmossa, ilman, että hukkaan edeltävien henkilöiden merkityksiä ja keskinäistä verkottumista. Se on kompositionhallinnassa vahva saavutus kirjalta, joka yhdistelee reippaasti korkean fantasian ideoita ja YA-proosan seikkailukuvauksia, salaliittoteoriaa ja historiaa, katolisen kirkon arkkipahiksia ja 'kuninkaan on todistettava papittarelle miehuutensa' -tyyppisiä pornokohtauksia.

Näin käytännölliseen materianhalintaan pystynee vain amerikkalainen genrekirjailija? Tai sitten Michael Moorcock on saanut jenkkiperillisen..

Korkean fantasian sijaan voisi Tompkinsin romaanin kohdalla puhua 14. vuosisadan Eurooppaan lavastetusta fantasiaoopperasta. Taikuuden alkuperä on nimittäin, Pullmanin universumitrilogian (1995-2000) tapaan, kosmoteologinen. Langenneet enkelit ovat risteytyneet ihmiskunnan kanssa ja jättäneet perinnöksi loitsutiedon. Sekä noidat että katolinen papisto käyttävät salaa hyväkseen tätä loitsutietämystä, johon apokryfiset kirjat avoimesti viittaavat, pärjätäkseen niille maagisille olennoille, joita vielä piileksii Alpeilla, Norjassa, ja Irlannin jokaisessa kallionkolossa.

Romaanin keskushahmo on kirkon noitametsästäjä Jordan, joka tuntee houkutusta heittäytyä pimeän - eli tässä tapauksessa vihreän - puolelle, "luonnollisen" magian varaan. Kaikki romaanin hahmot ovat toki erinomaisen toiminnallisia, mukaan lukien Irlannin omaa jumalatarta edustava Aisling taikavoimineen. Häijyimmät vallan tavoittelijat ovat Irlannin alamaailmaa edustavat maagiset rodut ("The Sidhe"), jotka kohtaavat vertaisensa vain Vatikaania edustavissa arkkipahiksissa.

Tämä uskonnon ja magian rajalla pelaaminen on se kiehtovin osuus romaania, miten historiakin kuingashuoneineen ja paavin kaltaisine hirviöineen saadaan näyttämään sadulta. Tältä osin Tompkinsin kirja tulee olemaan tiennäyttäjä, aivan kuten Pullmanin trilogia, vaikka fantsulla tyylittelijänä se voisi olla mikä tahansa YA-romaani pikkutuhmin lisäyksin.

Tarinan mahtipontisuudesta Tompkins ei tingi yhdenkään kohtauksen sisällä, vaikka monet kohtauksista ovat vain sivun tai puolikkaan pituisia. Aiheena on Susanna Clarken austenilaisen fantsupastissin (2004) tavoin magian KANSALLINEN merkitys, tällä kertaa Irlannissa, joka esitellään erittäin uskottavasti viimeiseksi magian saarekkeeksi 1300-luvun Euroopassa. Sekä Vatikaani että Englannin kuningas haluavat nujertaa Irlannin taikavoimat, mutta juonikkain eli historiaa soveltavin osa valtakamppailua tulee Ranskaa hallitsevan noitapiirin osuudesta. Suureen taisteluun huipentuva kuvio on totisen tuttu, mutta se on poikkeuksellisen tarkasti tasapainotettu, juuri sopivasti traagisia (sanoisiko "martinilaisen" synkkiä) yllätyksiä tarjoavilla käänteillä.

Romaanin lopetus on ainoa ärsyttävä osa kirjaa. Kehystämällä tarinan nykypäivästä käsin Tompkins tekee selväksi, ettei aio laatia romaanille jatko-osaa. Itsenäisenä esikoisteoksena Last Days of Magic onkin siten yksi 2000-luvun häikäisevimpiä äänenavauksia, mitä spefissä on nähty.

Lisätietoa kirjailijasta saa esim. SF-signalin haastattelusta
https://www.sfsignal.com/archives/2016/03/interview-mark-tompkins-author-of-the-last-days-of-magic/



tiistai 8. toukokuuta 2018

Galileo's Dream (romaani)


Jokainen genre perustuu sille, että lukija vähintäänkin hyväksyy lajikohtaisen myytin siitä, miten maailma toimii. Scifin kohdalla tämä on erityisen haastavaa monellekin lukijalle, koska kyseisen lajin maailmankatsomuksena on juurikin maailmojen (tutun/erilaisen) kohtaamattomuus.

Jotkut kirjailijat käyttävät scifin ydinideaa rakentaen kirjan sisälle kaksi maailmaa, joista kumpikaan ei ole se meille tuttu todellisuus. Tämä on erittäin vaativa temppu ja päätyy tolkuttomuuksiin, jos sitä yritetään harjoittaa johdonmukaisesti ideaa iteroiden, kuten aikajatkumoilla leikittelevissä kirjoissa.

Kaiken lisäksi jotkut kirjailijat päätyvät kokeilemaan kahden toistensa mukaan määrittyvän maailman kohtaamattomuudella ihan vain siksi, etteivät osaa päättää miten käyttää kahteen eri alalajiin jakautuvaa materiaaliaan samasta aiheesta.

Tällainen tapaus on Kim Stanley Robinsonin Galileo's Dream (2009). Romaanissa on harsoinen ja haparoiva juoni, jolla yritetään nivoa yhteen kahta etäistä alalajia, historiallista suurmiesromaania ja planeettaromanssia.

Historiallinen suurmiesromaani käsittelee Galileo Galilein tiedemiesuraa ja yrityksiä sopeuttaa oma ajattelu sekä kirkon perinteisiin oppeihin että sen aikakausikohtaisiin ennakkoluuloihin. Tietämättään Galileo lähestyy myöhäisurallaan tieteen historian solmukohtaa, jossa hän ei saakaan Vatikaanilta pelkkiä nuhteita vaan tuomion tieteen ensimmäisenä marttyyrinä.

Planeettaromanssi käsittelee puolestaan Jupiterin kuiden tutkimista ja ensikontaktia jumalan kaltaisiin olentoihin, jotka manifestoituvat osittain näissä kuissa rinnakkaisista maailmoista. Yhdistävä juoni taas perustuu sille, että 3000-luvun ihmiset sieppaavat Galileon menneisyydestä ratkaisemaan tiedemiesten riitaa siitä, pitäisikö kuissa asuviin olentoihin ottaa kontakti.

Romaanin pääpaino on Galileon persoonassa, tutkijaluonteessa. Tämä itsessään olisi kirjan arvoinen tarina, mutta Robinson ei ole osannut valita laajasta materiaalistaan, mitä käyttää ajankohdan taustoitukseen ja mitä henkilön taustoitukseen. Niinpä kirjaan on kaadettu kaikki mahdollinen. Erittäin pitkät ja pitkäpiimäiset kuvaukset Galileon kuulusteluista voisivat olla kiinnostavia, jos niihin olisi jokin erityinen, edes scifistinen näkökulma. Vaan eivät ole. Ja sama pätee Galileon uniretkiin Jupiterin kiertolaisilla. Ne ovat planeettaromansseina aika yhdentekeviä, kuvauskeskeisiä jaksoja, huolimatta kirjoittajansa ainutlaatuisesta luontevuudesta spekuloida 3000-luvun avaruusteknologialla. Enemmän ne silti muistuttavat proto-scifin unimatkoja kuin kovan scifin visioita.

Robinson käyttää kyllä taitavasti Galileota hahmona, jota poikkeuksellinen uteliaisuus ajaa kysymään oikeita kysymyksiä 3000-luvun tieteestä, mutta jonka oma henkilöhistoria lopulta ratkaisee sen, miten halukas hän on esiintymään tieteen historian ensimmäisenä marttyyrinä.

Ja tähän kysymykseen siitä, kuinka paljon on valmis uskomaan historian muunneltavuuteen, koko juoni tiivistyy. Aikamatkailu vaatii niin paljon energiaa, että kokonaisia aurinkokuntamme kaasujättiläisiä tyhjennetään historian muuttamiseen. Huikeaa. Joku toinen kirjailija olisi työstänyt tästä aikakausien ja maailmojen epäsuhdasta räväkän avaruusoopperan. Robinson jää jahkailemaan pitkällisiin esitelmiin myös tieteen historiasta. Infodumppauksen sijaan voisi puhua inforämeestä.

Kirjan ongelmat kahden alalajiin väliin putoavana tekstimössönä tiivisti Sf Siten arvostelija Paul Kincaid erinomaisesti:

"I wish that Kim Stanley Robinson had been content to write a straightforward historical novel about Galileo and had not been tempted to echo Kepler or create a science fiction. It is the science fiction that makes this novel weak, it is the history that makes it strong."


Kaikkiaan siis kirja, josta ei jää oikein mitään jälkimakua ja yhtään epäilemättä turhin yksittäinen teos Robinsonin laajassa tuotannossa. Samaa kiusallista ylituotteliaisuutta, myös, kuin kirjailijan tarve uudelleeneditoida yhteisversio Washington-trilogiasta.


perjantai 4. toukokuuta 2018

El Akkad: American War (romaani)

Halusin matkalle idioottivarman lukuromaanin, joka kuitenkin liittyisi työhön eli sotakirjallisuuden historiaan. Omar El Akkadin American War (2017) oli tasan sellainen eikä mitään enempää.  

Kuvitelma Yhdysvaltain uudesta sisällissodasta on helppo tapa nykiä lukijakunnan kiinnostusta ja scifin puolellakin siitä on otettu kaikki mahdollinen irti lisäämällä soppaan zombeja, epidemioita tai alieneita. El Akkadin teoksessa ei ole muuta uutta kuin biopunkille ominainen lähtökohta, että viimeisen öljysodan jäljiltä maailma on jakautunut kulttuurivyöhykkeisiin sen mukaan, miten kiinni ne ovat fossiilipolttoaineiden maailmassa. American War valikoi vastakkainasetelmat sen tutuimman mukaan eli etelävaltioiden konservatiivi lo-tech vastaan pohjoisen uudistusmielinen hi-tech. Siis vähän kuin Mad Max vastaan tappajalennokit.

Romaanin päähenkilö on kaikki sodan traumat kokeva mustaihoinen nainen, Sarat, jonka viekkaat sodanlietsojat kouluttavat supertappajaksi pakolaisleirillä. Ja todentotta, nämä 2070-luvun etelävaltiolaiset (Mississippi, Alabama, Georgia) siis ovat rasisminsa unohtanutta polvea, jonka pahisluonne perustuukin nyt öljyuskoon josta ei haluta luopua. Eivät El Akkadin kuvaamat pohjoisvaltiolaiset yhtään parempaa väkeä ole, vaan käyttävät yhtä likaisia keinoja kuin sodassa on aina käytetty, mutta heidän kulttuurinsa muutosta 2070-luvulle ei kuvata lainkaan. Scifinä tätä kirjaa ei siis kannata lukea, vaikka sotakuvauksena se on oireellisen hyvä esimerkki nykypäivän sotaromaanista.

Näkökulma pysyttelee American War -romaanin leipätekstiluvuissa siellä uudenlaisen madmax-etelän kuvauksessa. Enimmän aikaa vietetään pakolaisleirillä, missä valtasuhteet ja sadismi saadaan ladattua, mutta ei sentään purettua draamana vaan nopeina väkivallan purskauksina kirjan juonen siirtymäjaksoissa.

Asetelman hölmöys on siinä, ettei kirjailija ole halunnut valita kultuuriväritystä sen paremmin historian (todellisten kaakkoisosavaltioiden) tai allegoriansa (ollaan ikään kuin Irakissa tai Syyriassa) mukaan, vaan tekee tunnistettavaksi henkilöitään millä pakolaisleirin rihkamalla milloinkin keksii. Onhan se tavallaan realistista, mutta.... kun päähenkilö perheineen ovat kuitenkin niitä pärjäävimpiä survivaalihahmoja niin se uhriuden realismi jää naiiviksi koristeeksi. Kirjasta puuttuu 'partikulaarin topoksen tarjoama universaali lavastus', kuten Guardianin arvostelu kuvaili tämän kirjan puutteita.

Kirjan mahtipontinen ironia annostellaan sillä, että Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän valtiot ovat kokeneet sarjan arabikevät-kumouksia ja liittoutuneet 2070-luvulle mennessä yhdeksi suureksi valtioksi, joka pyrkii yhtä suureksi imperiumiksi kuin USA oli muinoin. Tämä uuden ja vanhan imperiumin salavihkainen jännite on kirjassa ainoa asia, mikä pitää odotukset yllä, mutta niitä odotuksia romaani ei juuri palkitse. Yhden hienon ajatuksen kirja onnistuu sentään tarjoamaan nihilistisen tarinansa ohessa: kansakunta on pyramidihuijaus, jota sen alimmalle tai uusimmalle portaalle kiivenneet kaupittelevat aina itseä heikommassa asemassa oleville.

Amerikkalaiselle lukijakunnalle nämä "jakautunut USA" -dystopiat ovat ilmeisen kivaa pureksittavaa. Ne menestyvät kaupallisesti tuodessaan amerikkalaisten eksporttaamaa väkivaltaosaamista poikkeuksellisen tunnistettavissa oloissa. Mutta veikkaan kyllä, että Nälkäpeli-kirjatkin ovat eeppistä runoutta verrattuna El Akkadin romaaniin, jonka ihmiskuva on tasan yhtä lattea kuin käsitys sivilisaatioiden kulttuuriperinnöstä.


*

Noh, vieraalla maalla matkatessa näitä tällaisia kirjoja sentään lueksii, kun ei ole telkkarissakaan mitään mitä ymmärtäisi. Valitettavasti toinen matkakirja oli vieläkin kamalampi, Charles Strossin Saturn's Children (2008). Siitä en jaksa poimia mitään sanottavaa. Stross ei sitten koskaan löytänyt käyttöä kirjallisille taidoilleen, vaan keskittyi nopeasti tuotettuun seksihuumoriin?


Kolmas matkakirja oli Ray Vukcevichin novellikokoelma Meet Me in the Moon Room (2001), joka sitten taas onkin aivan toista laitaa kirjallista universumia... siis parhaita spefi-novellisteja mitä aikoihin lukenut, todiste siitä miten syvällisyyden voi korvata lennokkuudella kunhan hakee kerronnalle muodon aiheen mukaan... ja eugenelaisen puristisen koulukunnan edustajana ansaitsisi oman pitkän analyysinsä yhdessä BHR:n tekstien rinnalla...






torstai 3. toukokuuta 2018

Balaton 26.4.-1.5.



Tämä matka oli välttämätön eli yhtä vähän harkittu kuin muutkin matkat, joita uskottelee itselleen välttämättömiksi pakomatkoiksi arjesta. Vaikka kuusi päivää Balatonin vihreässä paratiisissa vietin niin täsmällisesti päivät toisintaen, ettei sitä voi kutsua muuksi kuin arjen pyhittämiseksi.

Mutta kun kävelin joka päivä enemmän kuin yleensä kotipuolessa ja näin enemmän eläimiä kuin yleensä kotipuolessa ja join enemmän viiniä kuin kotipuolessa, niin eihän se arjelta tuntunut vaan toiselta maailmalta. Hellettä oli joka päivä likemmälti kolmekymmentä, mikä hidasti askeleet ja ajatukset sellaiseen tilaan, mitä kotipuolessa ei kesälläkään saavuttaisi.


Kevät oli paljon pidemmällä kuin kahdella edellisellä vapun tienoilla tekemälläni matkalla näille samoille rannoille. Käärmeiden määrä oli hämmentävin, maaoravien esiintymiset yllättävin osa tätä laiskaa kuljeskelua kylän ja luonnon välimaastossa. Suomen kielen "välimaasto" onkin tyylikkään kitsinen sana kuvaamaan sitä, miten turvallisen turistimaista tämä tällainen luontomatkailu on.

Unkarin nuoriso jonottaa tulevaisuteen (kuvat © Soikkeli)

Poliittisena maana Unkari on tietysti aivan toista kuin millainen se oli kolmekymmentä vuotta sitten kävellessäni näillä samoilla rannoilla, saman ikäisenä kuin nuo opiskelijat, jotka jonottavat kohti auringonlaskua Tihanyn muinaisella muurilla...

Silti on mahdollista, että vielä kerran rikon aiemmat lupaukseni olla palaamatta tähän maahan, joka katkerista kommunismin vuosista selvittyään on syöksynyt korruptiovarman keskusvallan alaisuuteen. Että vielä kerran halua kokea huhtikuun muuttumisen toukokuuksi niin kuin pitkää talvea ei olisi ollutkaan.

Ja vietettyään viikon (Balaton & Budapest) näissä helteissä, eivät suomalaisen kesän väistämättömät niukkuudet niin ennalta ärsytä, vaikka miten tietäisi ne turistiluonteena ansainneensa...

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Yliopiston uusi profiili


Tampereen yliopisto on nyt yhdistynyt jättimäiseksi kokonaisuudeksi.
Sen profiilia on pitänyt etsiä mahdollisimman matalalta.
Mikä yhdistäisi teoreetikot, insinöörit ja ammattitekijät?

Vastaus näkyy uudesta logosta, jonka yliopisto esitteli viime sunnuntaina Hesarin etusivulla.

Kumman tutulta se näytti.

Olisiko se englantilainen sähkötöpseli?

Sitten osui silmiin selitys Hesarin sisäsivuilta:
mallihan on haettu japanilaisista vessasymboleista!

Perästä tullaan.
Julistaa Tampereen yliopisto kansainvälisille markkinoille.



tiistai 17. huhtikuuta 2018

Mätä Tampere mädättää hampaamme

Tampere mädättää elämän.
Unkarilainen siemenleipä oli kullervolainen kohtaloni.
Tamperelainen mätä hallinto määrää miten kohtalossa käy.

Kun 3 vuotta sitten mursin ylähampaani puraistessa Keletin asemalla liian ahnaasti kivenkovaa siementä sämpylässä, murtui huomaamatta myös alahammas. Alahampaan halkeamasta oli sitten aiheutunut tulehdus, arveli lääkäri. Tulehdus oli syönyt aikansa kyseisen hampaan juuria. Tulehdus ei näkynyt edes röntgenkuvissa.

Vasta ienlääkärin tutkiskelu sai aikaan tulehduksen aktivoitumisen. Siedin sitä 3 viikkoa, koska hammas ei ollut kipeä ja koska hammaskalusto oli juuri tarkastettu olevan ok. Yritin sitten julkisen puolen tarkastukseen, mutten päässyt lävitse. Kolmen tunnin aikana en päässyt edes puhelinvarauksen jonotukseen. Kolmen tunnin kokeilujen jälkeen varausjärjestelmä kertoi, että odotusaika varaukseen on vähintään 10 minuuttia. En jäänyt testaamaan, paljonko enemmän.

Varasin sitten nettiajan hygienistille, jonka PITÄISI osata arvioida hoidon tarve. Hygienisti arveli, että kyse on ientulehduksesta ja suositteli parempaa suuvettä. Viikkoa myöhemmin menin lopulta taas  yksityiselle puolelle: sieltä sai heti antibioottikuurin ja juurihoitoajat.

Nämä 3 juurihoitokertaa tulevat maksamaan yksityisellä puolella tonnin verran. Sen kaiken Tampereen kaupunki säästää estämällä kansalaisiaan pääsemästä julkiselle puolelle. Kiitos vaan helvetisti, kaupunki. Toivottavasti Sote-uudistus mädättää paljaaksi teidän hallintonne juuret.


EDIT: Sattumoisin Aamulehti teki äskettäin pitkän jutun Tampereen hammashoidon mädännäisyydestä. Kokemuksia samasta ongelmasta on siis loputtomiin, mutta kaupunki ei vaivaudu reagoimaan siihen mitenkään, kuten lehden tekemästä haastattelusta käy ilmi.


maanantai 16. huhtikuuta 2018

Teatteriharjoituspäiväkirja 11


Niin se sitten loppui, toinen ja viimeinen projektini teatterinäyttelijänä.

Puolen vuoden aikana kävimme "Kylmien kyytimiehen" harjoituksissa ehkä nelisenkymmentä kertaa, ja teimme sitten yhteensä 13 esitystä, joista 4 oli loppuunmyytyjä; 1 esitys peruttiin, koska lippuvarauksia oli siihen vain muutama. Näytelmän näki Tukkateatterissa miltei kaksisataa ihmistä. Kyllä se tuntuu paljolta Tampereenkin kokoisessa kaupungissa.

Pohjanmaan Ilkka teki näytelmästä uutisjutun, koska näytelmä perustui Tuurin romaaniin, ja verkkolehti VasenKaista teki hyvän uutisjutun paikallisuuden ansiosta. Yhtäkään arvostelua ei kuitenkaan ilmestynyt, vaikka näytelmän olisi pitänyt jo aiheensa vuoksi vetää puoleensa myös mediaa. Median välinpitämättömyys ihmetyttää aidosti. Ehkä pasifistin koettelemukset kansalaissodassa kuulosti liian kulmikkaalta aiheelta juhlavuoden hymistelevään ilmapiiriin?

Julkaistu Jaakko Katajamäen luvalla.
Viime perjantaina näytelmälle pidettiin "hautajaiset". Tunnelma oli samanlainen kuin urheilukisan jälkeen: väsähtänyt mutta arvokas, haikea mutta tyytyväinen. Ohjaajamme Terhi sai lahjaksi Jaakolta hienon muistoteoksen, sarjakuvan muotoon tehdyn kollaasin niistä kaikista sattumuksista mitä näytelmässä meni pieleen, harjoitusten tai esitysten aikana.

Jälkikäteen voi ihmetellä mikä näyttämöllä olemisessa on niin haastavaa, että se tulee uniinkin. Varmaankin se, että ajatuksen rytmiä joutuu kaiken aikaa tavoittelemaan repliikkien välissä ja siksi elämäkin tuntuu äkkiä epätodellisen intensiiviseltä, kuin kuuntelisi ja seuraisi omaa olemassaoloaan.

Esiintymisessä vaikeinta on olla kasvokkain toisen näyttelijän kanssa, vaikka ihminen olisi käynyt tutuksi. Ei yleisöä kohti katsominen ole niinkään vaikeaa kuin näyttelijää kohti. Aina voi nostaa katseen yleisön takimmaisen penkin yli, kuten opettajia neuvotaan tekemään, jos tuntee olonsa epävarmaksi.

Tämän projektin ansiosta olen etsiskellyt netistä artikkeleita amatöörinäyttelemisen estetiikasta ja ollut tyytyväinen, kun sellaisellekin on löytynyt hyviä perusteluja.

Kyytimiehen varjoelämää...
Jälkikäteen tulee väistämättä myös verranneeksi näitä kahta näytelmäprojektia, joihin olen päässyt mukaan Terhin ansiosta. "Varjoelämää" (2015) oli tunnelataukseltaan vahvempi ja aiheiltaan henkilödraamalle ominainen, joten siinä sai seurata vieläkin 'sisäistetympiä' roolisuorituksia kuin "Kylmien kyytimiehessä", jossa kuitenkin se sota-aihe ja etäinen epookki antavat harrastajille mahdollisuuden tehdä tyyppipitoisempaa hahmoa. Repliikkeihin valikoituneet tyylilliset vaihtelut, jotka ovat kai väistämättömiä tämänkin mittaisessa esityssarjassa, ovat isompia tyyppihahmoilla kuin henkilödraamassa. Ja se, miten nopeasti repliikit alkavat kulua näyttelijöiden suussa, pitäisi toimia tärkeimpänä ohjeena, kun itse yrittää kirjoittaa seuraavaa näytelmää Tukkatekstin puolella.

Mutta se minkä tulen parhaiten muistamaan näistä projekteista on ryhmäkokoa noudattavat ryhmädynamiikan muutokset. Kahdeksan näyttelijää näyttämöllä on kuin torikokous verrattuna kuuden näyttelijän tiimimäiseen toimintaan, ja neljä näyttelijää kuin myyttinen uhritoimitus verrattuna siihen kuuden näyttelijän paikallisverkkoon. Tällaisiin määrästä juontuviin isoihin laadullisiiin muutoksiin voi saada ymmärrystä vain oltuaan itse mukana teateriharjoituksissa, joko näyttämöllä tai katsomossa. Pelkästään näytelmiä lukemalla niistä ei saa edes aavistusta. Ja valmiita näytelmiä pitäisi nähdä sadoittain, että saisi vastaavan tuntuman siihen, MILLAISTA läsnäoloa on kullekin hahmolle kirjoitettava kohtauksiin dynamiikan kiihdyttämiseksi, tihentämiseksi tai rauhoittamiseksi. "Impulssin takana on oltava ajatus", höpötetään teatterikritiikeissä, mutta ei se niin yksinkertaista ole. Muutenhan näytelmätaide olisi pelkkää ajatuskoneiden input/output-kytkentöjä. Tai taisteluäksiisiä.