KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

28.9. HC Macbethin ensi-ilta (Tukkateatteri)
29.9.-2.10. Mökillä vesiä sulkemassa
12.-19.10. Pohjoisessa mökkeilemässä
27.10. Helsingin varjokirjamessuilla

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kaksi viikkoa ensi-iltaan

Taas ollaan sillä kynnyksellä, että ensi-iltaan on enää kaksi viikkoa ja osa repliikeistä edelleen hakusessa. Osaan kyllä ulkoa lähes kaiken, mutta harjoituksissa toiminnan tahti ei suo aikaa seuraavien lauseiden muistelemiselle: repliikkien täytyisi tulla osana toimintaa yhtä luontevasti kuin se "ele suurin jot' ei tehdä". Nonsenseltä tuntuva loruilu ("Hyvin tehty, taito palkitaan..") menee lopultakin helpommin kuin selvälle kohteelle suunnattu puhuttelu, jossa ylevät kohteliaisuudet ("...että vaikka kiitokseni siivin lentäisivät..") ovat rakenteeltaankin mahdottomia ihmiselle, jolla ei ole sprintterin keuhkot ja maratoonarin itseluottamus. Ja kuninkaallista esittävällä se kuninkaallinen kohteliaisuus on sentää se pienin vaadittu ominaisuus.

Lady Macbeth
Repliikittömässä kohtauksessa riittää patsastelu, etenkin jos tyytyy siihen, että tässä Macbethin hc-sovituksessa androgyynin kiekkojoukkueen (hc) ainoa mies on sen valmentaja, kuningas. Näytelmää on tullut mainostettua tamperelaisittain kiekkoaihe ja genderväännös edellä, vaikka sovituksen erityisyys lähtee kyllä siitä, että Terhi on kirjoittanut lady Macbethin nimihenkilön äidiksi. Vaikutus on kirjallisuushistorian kannalta yksinkertaisuudessaan nerokas. Vuosisatoja kestänyt debatti siitä, voiko Shakespearen tekstin perusteella tulkita, onko lady Macbethilla lapsia ja selittääkö lapsettomuus hänen luonteensa, saa TEKSTIN ITSENSÄ perusteella näytellyn vastauksen.

Lady M ja kuningas D pois lukien muiden hahmojen androgyyniys on tuottanut jatkuvaa säätämistä, etenkin kun 6 näyttelijälle on siirretty repliikkejä pois jätetyiltä/yhdistellyiltä hahmoilta. Edelleenkään ei ole ihan varmaa, että yleisö tajuaa Duncanin olevan sekä Macbethin että Macduffin isä.

Alkuperäisen tekstin tunteva katsoja voi olla hämmennetympi kuin sellaiset katsojat, jotka eivät tiedä "Macbethistä" enempää kuin mitä ovat Simpsoneiden jaksossa nähneet. Terhin tiivistämässä versiossa Malcolmin hahmo elää Macduffin ja tämän lapsen repliikeissä ihan ilman, että hahmoa itseään tarvittaisiin mihinkään. Lisätyt uudet perhesuhteet toimivat puolestaan melodraamallisena, paikoin humoristisestikin, kontrastina Macbethin äiti&lapsi-dynamiikan hurjuudelle.

Näitä perhevelvoitteita sitten ratkotaan kiekkohallin julkisessa tilassa aivan kuten Shakespearen hahmot ovat läpi aikojen sovittuneet milloin mihinkin sosiaaliseen kontekstiin ohjaajansa näkemyksen mukaisesti. Nukkejen ja videokameran läsnäolosta nykypäivän näytelmässä en ole lainkaan samalla aallonpituudella ohjaajan kanssa, mutta muuten hc-sovitus toimii mielestäni pinnistelemättä kiekkoaiheen kanssa. Ei se kiekkopelaajien arjesta ja julkisuuskamppailusta ehkä paljoakaan uutta terävöitä esiin, sillä sovituksen hyöty on enemmänkin näyttämöllistä kuin tekstillistä: klassikon lennokas kieli kiinnitetään uudella aiheyhteydellä sellaiseen konkretiaan joka on harrastajanäyttelijöille ja -yleisölle tutumpi kuin vuosituhannen takainen Skotlanti klaanisotineen. Tuskin näytelmän räjähdysherkkää aggressiivisuuttakaan olisi muutoin saanut niin monipuolisesti toteutettua toiminnaksi, jollei olisi tätä jääkiekon opastamaa aiheyhteyttä.

torstai 12. syyskuuta 2019

Sotakertomusten monta historiaa


Harva tietää, että natsit tosiaankin nousivat maihin vuonna 1943 Pohjois-Amerikan mantereella. Tällaisia historian knoppipaloja voi poimia viikoittain kuin konvehteja, koska sotakirjallisuuden genrehistoria vie sivupoluille, jotka ovat kiinnostavampia kuin suurten taisteluiden luettelot. Etenkin kun sotahistoria leikkaa sellaisia siivuja epookeista, että tuntuu kuin mitään muuta ei olisi vuosisadalla tapahtunutkaan. Ja sitten luin jotain Wikipedia-artikkelia, jossa väitettiin että sotahistoriassa on kolme taistelua ylitse muiden sen perusteella, miten taktisesti viisaita ne olivat. Tunnistin yhden nimeltä (Austerlitz) eikä minulla ole aavistustakaan mitä nerokasta Napoleon siellä teki. Tolstoita on lukematta vielä... noh, koko Sota ja rauha, tarkalleen ottaen.

Uskomattomien anekdoottien määrä on varmaan syy siihen, miksi sotahistoria kiinnostaa niitäkin, jotka ovat sen jo pariin kertaan lukeneet ja ehkä kerran kokeneetkin. Esimerkiksi se natsien maihinnousu Amerikkaan tapahtui Labradorin niemimaalla, syrjäisessä luoteiskolkassa. U-bootilla suoritetun uhkarohkean vierailun ainoa syy oli automaattisen säähavaintoaseman pystyttäminen. Niin tärkeä merkitys myrskyrintamilla on merisodankäynnille.

Mutta kuka laatisi romaania tällaisen tiedon varaan? Sotakirjoissa sota on jotain ihan muuta kuin se mikä määrää sodankäynnin.

Sotakirjallisuuden historia -projektini on ollut tekeillä niin pitkään, että se on joko vietävä nyt kerralla päätökseen tai se venähtää ikuisuuteen, mikä aiheeseen sopisikin. Silkka ärtymys siitä, miten vaikea projektille on ollut saada edes apurahan murusia on jatkuvasti syönyt motivaatiota ja sen päättämistä, miten viitepitoisen TAI lukumukavan tietokirjasta haluaa tehdä. Yhä enemmän alan kallistua siihen ratkaisuun, että yksittäisten kielialueiden sotakirjallisuudet läpi käytyä kokoaisikin rakenteen aiheittain pääluvuiksi. Kielialueiden yhteydessä joudun muutoin laatimaan listamaisia kuvauksia, mikä on se tylsin ratkaisu mihin kirjallisuushistoriat päätyvät. Lisäksi, sidoksisuutta varten olisi turvauduttava esittelemään kaikenlaisia suomentamattomia, jo unohdettuja ja/tai kielialueensa omia klassikkoja, joita en edes itse tunne kuin lähdetiedoista.

Varsinaisesta sotahistoriastahan minun ei oikeasti tarvitse tietääkään juuri mitään. Sotakirjallisuuden ESTETIIKAN muuttuminenhan se on se näkökulma, mikä itseäni on tässä projektissa eniten kiinnostanut. Siitä muutoksesta voi kuitenkin laatia monta erilaista genrehistoriaa riippuen siitä, mitä pitää genrelle olennaisena: millaisista alagenreistä katsoo sen muodostuvan?

Tosin jos tarpeeksi kauan aiheen sisällä kahlaa niin eteen tulee toistuvasti teoksia, jotka muuttavat käsitykset siitä, mitä on pitänyt tyypillisenä genreteoksena aikakautensa ja aiheensa osalta. Esimerkiksi kesällä luettu Bellavian muistelma House to House oli kaunokirjallisesti yhtä alamittainen kuin suurin osa sotaproosasta, mutta aivan uskomaton realismissaan, enkä tarkoita väkivallan määrää vaan teknologian ja tulivoiman massiivisuutta nykyaikaisessa sodankäynnissä. Oli pakko lukea sitten uudelleen tämän 'supersotilaiden muistelmat' -alagenren aloittaneen McNabin Bravo kaksi nolla. Se oli aivan erilainen kuin muistin, puolet kirjasta kuvausta irakilaisten suorittamasta kidutuksesta, eikä pakoreissun patikointia, mikä oli jostain syystä jättänyt vahvimman muistijäljen.

Varsinainen yllätys oli kuitenkin Philip Caputon muistelma Pelätä ja tappaa, joka vetää lähes vertoja O´Brienin suomentamista kaipaavalle The Things They Carried. Ensimmäistä kertaa näin jonkun selittävän kuin ohimennen miksi Vietnamin sota oli niin raakaa. Täydellinen vastakohta Vihreille bareteille, jonka senkin luin vasta nyt, vastentahtoisesti, niin tympeän ideologista vyörytystä se on, sotakirjaksikin.

Tällä viikolla kirjastosta haetut kolme kassillista sotakirjoja saavat nyt olla sitten viimeinen kaunokirjallinen täydennys projektiin. Tietämyksen jäsentämistä uudeksi rakenteeksi (kansallisten ja kielialueiden sijaan) täytyy kuitenkin alkaa tekemään elokuvien avulla. Sotaelokuvien klassikot on nimittäin helpompi poimia ja erotella aiheittain kuin proosa, ja niiden pohjalta isot aihealueet:
  •  Idealisoitu kuvaus kansallisesta sodasta (esim. Isku Mogadishuun)
  •  Kriittiset suurmieskuvaukset sodasta (Rautaristi)
  • Revisionistinen sotakuvaus, sotilaiden uhriutus (Full Metal Jacket)
  • Romantisoitu historiallinen sota (Kingdom of Heaven) 
  • Romantisoitu väkivalta sodan varjolla (300)
  • Sodan idealismi ja todellisuus (Länsirintamalta ei mitään uutta)
  • Sota eksistentiaalisena tilana (Hurtlocker)
  • Sota haasteena yksilölle (Suuri Illusioni)
  • Sota ihmisyyden rajatilana (Tule ja katso)
  • Sota testinä kansalliselle identiteetille (Ilmestyskirja. Nyt)
  • Sotamelodraama (Kenelle kellot soivat)
  • Sotasatiiri (It's a Wonderful War)
  • Sotaspektaakkeli (Waterloo)
  • Suurmieskuvaukset sodasta (Patton, Rommel)

Mitä genren kannalta olennaista jää huomaamatta?
Miten sijoittuvat ja selittyvät Sissiluutnantti, Shakinpelaajat ja Sovitus?

torstai 5. syyskuuta 2019

Once Upon a Time in Hollywood (elokuva)

Hyvän filminäyttelijän kriteeriksi riittää se, että elokuvan katsoisi uudelleen ihan sen näyttelijän vuoksi. Mutta milloin näyttelijöidensä dialogille tilaa antava Quentin Tarantino on viimeksi ohjannut elokuvaa, jonka katsoisi juuri tällä kriteerillä? Sen sijaan, että niitä katsotaan vain osana QT-jatkumoa, ikään kuin omaa katu-uskottavuutta vahvistaakseen.

Once Upon a Time in Hollywood (2019) tarjoaa sentään kaksi QT:n elokuvaa yhden hinnalla, ei hassumpi tarjous, kun saa paketin vielä 7 euron seniorinäytöksenä. Ensimmäinen teos tässä OUaTiH-paketissa on traagisten filmitähtien tarinaa parodioiva 2 tunnin osuus, jonka voisi nimetä vaikkapa 'Cowboyt vs Hipit'. Tarinan päähenkilöt ovat cowboy-rooleihin erikoistunut, uralimboon ajautunut näyttelijä, sekä hänen stuntmaninsa, joka on niin aito cowboy luonteeltaan ettei saa enää töitä genrejuurensa hukanneessa Hollywoodissa. Levottomat hipit piirittävät tätä vuoden 1969 unelmatehdasta joka suunnalta, aikakausi tyrkyttäytyy kyytiin himokkaiden hippityttöjen hahmossa. Mitään juonta ei ole, draama rakentuu kohtauksittain, välillä filminä filmissä.

Toinen teos tässä doublefeaturessa on puolen tunnin dokufiktioksi tiivistetty tarina Manson-perheen hyökkäyksestä Hollywoodiin. Se on oksettavan väkivaltainen ja typerryttävän kylmällä huumorilla rakennettu historianpala, johon toki OUaTiH-paketin ensi puolisko on pohjustanut. Metakerronta skandaalimaisen historian kustannuksella, väkivallan illusorisuuden toteuttaminen Hollywoodin omilla ehdoilla, on sinänsä pätevä idea, mutta osana tätä kertojaäänellä yhteen ommeltua pakettia idea hukkuu kaiken muun genreviittauksilla vitsailun joukkoon.

Jälleen kerran sitä istuu teatterissa miettien mitä kaikkea QT:n elokuvasta pitäisi poistaa, jotta tyydyttävästä viihdetuotteesta kuoriutuisi aidosti omalakinen taideteos.

Että ensinnäkin puoli tuntia pois niitä filmisitaatteja, keksittyjä ja digitaalisesti täydennettyjä. Sitten pois Leonardo di Caprio, vaikka vitsi 12-vuotiailta näyttävien miesnäyttelijöiden magneettisuudesta onkin yhtä rohkea piikki kuin LdC:n kiinnitys rooliin, jossa hän esittää elottomuutensa tajuavaa näyttelijää. Sitten pois kaikki autoilukohtaukset, joita QT rakastaa niin ettei niille tarvitse keksiä erityistä tarkoitusta. Sitten pois koko se puolen tunnin mittainen kakkososa tätä pakettia.

Muuta yllättävää QT:n elokuvassa ei tällä(kään) kertaa ole kuin se miten helpolla hänen sallitaan huvitella rasistisilla ja seksistisillä vitseillä. Bruce Leen irvikuva perustellaan tarinassa sillä, että väkivallan eksotisointi saa Hollywoodin unohtamaan miltä se miehinen tappelu oikeasti näyttää verrattuna BL:n kaltaisiin "tanssijoihin". Samoin elokuvan kaikki naishahmot, barbimainen Sharon Tate ja tyrkyt hippitytöt farkkubikineissään ikonisoidaan aikakauden kohtaloksi, johon väkivallalle omistautuneet, maailmansodan 'tervehenkiseen' maskuliinisuuteen kasvaneet Hollywood-cowboyt välttyvät lankeamasta.

Brad Pitt on ainoa suositukseni katsoa tämä filmi. Hän on yhtä karmivan vakuuttava kuin "Killing Them Softly" -elokuvassa (2012). Mitään kemiaa hänellä ei ole buddybodydoublensa eli L di Caprion kanssa, ja se on varmaan tarkoituskin. Ehkäpä sitten vuoden 2069 juniorinäytöksessä katson tämän elokuvan uudelleen ihan vain muistellakseni, oliko se tosiaan Brad Pitt vai Robert Redford uransa loppuhuipennuksessa.


keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Kärsimys ja kunnia (elokuva)

"Kärsimys ja kunnia" (2019) kuulostaa romaanifilmatisoinnin pastissilta. Pastissimainen asenne tässä elokuvassa onkin pohjalla, niin kunnioittava ironia kuin ohjaajan ego suinkin sallii hänen oman elämänsä tarkasteluun. Ohjaaja esitetään vanhuusvuosina heroiiniin takertuvana hahmona, jonka traaginen narrimaisuus on hänen yksinäisyydessään.

Kun sitten elokuvan lopulla yksi lukuisista kunnioitustaan osoittavista sivuhenkilöistä kysyy ohjaajahahmolta, onko parhaillaan tekeillä draama vai komedia, ei ohjaaja osaa vieläkään päättää. Katsojat palautetaan kuitenkin hetkeksi avainkohtaukseen: päähenkilö nukkuu kirkon penkillä madonnaäitinsä kanssa ilotulituksen paukkuessa ulkopuolella. Zoomaus, ja näemme lavasteet mikkipuomeineen. Näin ohjaaja siirtää kysymyksen elokuvan tyylistä ja syvällisyydestä kysymykseksi siitä, miten haluamme tulkita ja vielä kerran, kenties, ihastella herra Ohjaajaa itseään, siirtää hänen elokuviaan koskevat muistikuvat koskemaankin häntä, suurta taiteilijaa.

Vaikka draamakomediat tapaavat olla rakkaustarinoita, ne harvoin ovat niin vellovan melodramaattisia kuin "Kärsimys ja kunnia". Miltei kahteen tuntiin venytettynä tämä filmi on katsojalle kärsimystä eikä enää missään määrin ohjaajalle kunniaksi.

Pedro Almodovarin elokuvaksi tätä vellovan tylsää tarinaa on erityisen ikävä katsoa. Metanäkökulma elämään taiteena on käsikirjoitettu juoneksi vailla yllättäviä käänteitä ja nokkelaa identiteettipeliä, missä Almodovarin filmit ovat erottuneet kaikesta muusta mitä Euroopassa tehdään. Enää tutun hymyilyttävää ovat vain lavastuksen ja puvustuksen värikoodit sekä odotuksia (turhaan) kiusoitteleva musiikki. Banderas ja Cruz ovat päteviä päärooleissaan, vaan ei mitään enempää, silkkaa telenovelaa silmiensä surussa.

Almodovarin myötä voi siis heittää tuplahyvästit espanjalaiselle elokuvataiteelle. Näin omahyväisen pateettista autofiktiota (kuten elokuvan toteemivanhuskin tietää) ei olisi halunnut häneltä lopputyöksi nähdä.

Tällainen pateettinen omahyväisyys on hyvinkin lähellä sitä egomaniaa, jota Woody Allen on harjoittanut jo vuosikymmenet samoin metakikkailuin, surumieliseksi tarkoitetun itseironian samansuuntaisin sävyttein.

Mutta jos Woody Allen tekisi tänä päivänä filmin, jossa naispuoliset näyttelijähahmot julistaisivat allenimaisen ohjaajan neroutta tai jossa päähenkilön seksuaalinen herääminen dramatisoitaisiin tarkkaan poseeraavan naismallin alastonkohtauksella, niin Hesarin gendervalpas kriitikkokunta tuskin antaisi filmille viittä tähteä ja julistaisi ohjaajan "palanneen huipulle". Sen sijaan Almodovarin kohdalla vastaavat elkeet tulkitaan syvästi problematisoiduksi identiteettitarinaksi ihan vain siksi, että päähenkilön horjuva minuus esitetään osana homoseksuaalisuutensa eristämän taitelijan kamppailua. Vain tässä identiteettitarinan ohjelmallisessa kehyksessä pitkälliset kohtaukset, joissa päähenkilö juttelee yhdentekeviä äitinsä kanssa, aletaan tulkita jotenkin poikkeuksellisen emotionaalisiksi.

Ehkä Almodovarin olisi pitänyt katsoa jokin nuoruutensa filmeistä, jotta hän muistaisi taiteensa eikä elämänsä erityisyyden.

Ei "Kärsimys ja kunnia" ole suinkaan sellainen lattean tavoitteeton tekele kuin tänä vuonna espanjalaisen elokuvan kuolemaa todistanut "Kaikki tietävät". Mutta ei se järin kauaksikaan jää. Yhteistä näille filmeille on (Penelope Cruzin tuottajuuden ja tähtibonuksen lisäksi) se, että niistä puuttuu elokuvaTEOKSEN idea, se kaikki taiteilijamainen kokoava NÄKEMYS mitä eurooppalaiselta elokuvalta on totuttu odottamaan ohjaajanimen jäljiltä. Tarjolla on enää suoratoistoon sopivaa tapettia. Mitään kummempaa kun ei eurooppalaisenkaan yleisön odoteta enää odottavan.


tiistai 3. syyskuuta 2019

Kamala Latvia (matkailu)


Jos Viro on vertauskuvallinen totuus Suomesta, niin mitä sitten on Latvia sen selän takana?

Latviaan lähtiessä en tiennyt maasta yhtään mitään (paitsi Tom Crosshillin!). Jälkikäteen tiedän sen verran mitä luin Jukka Rislakin erinomaisesta kirjasta Tapaus Latvia (2007). Monetkin epäluottamuksen kliseet, joihin Latvian olisin itsekin helposti kytkenyt, eivät edenneet ajatuksista muistoihin, turistimaista ärtymystä syvemmälle, kun tiesi miten vastaavia yleistyksiä Latviasta on viljelty yksipuolisesti. Ei voinut olla ajattelematta, että taisipa olla viime kevättä, kun luin Simenonin Maigret ja latvialainen.

Liekö toista niin pientä valtiota, jolla olisi niin iso pahan leima? Vatikaani?

Riikassa yllätykset korvaavat tyylitajun.
Latvialla on ollut puolustajansa viimeksi ennen maailmansotia. Mutta Graham Greenen huokauksesta, että Riika olisi "pohjoisen Pariisi", en tälläkään matkalla (edellinen 2007) päässyt kiinni. Kaupungissa on mahtipontiset kulissinsa, mutta se on myös uskomattoman pieni miksikään metropoliksi. Ja Greenehän sentään tunsi hyvin myös Tukholman. Mitä sitten oli hänen silmillensä Tukholma, jos Riikakin kelpasi Pariisin korvikkeeksi? Mitä metropolimaista tai "berliiniläistä" (kuten Reetta Räty vitsailee HS:n Saksa-teemaisessa numerossa 4/19) siitä nykypäivän reppureissaajatkaan löytävät?

Mitään hyvää sanottavaa Latviasta ei matkaltamme jäänyt. Rannikko on satumaisen upea Jurmalan kohdalla, mutta Jurmalan kynnäs tuo paratiisin sijaan mieleen moottoritien levennyksen, jonka lävitse paahtaa jatkuva jono liikennettä. Kuin Espoo tiivistettynä 500 metrin kaistaleeksi. Eikä kynnäksen lävitse kaahaa mitään vanhoja Ladoja, vaan kiiltävän uusia ylemmän keskiluokan autoja kaikissa Latvian kilvet. Joten ei tuo rivieramainen rannikkokaistale voi mistään venäläisestä krimokratiastakaan koostua.

Hotelli oli täsmälleen mitä mainos lupasi (vieressä pauhaava maantie poislukien), ravintolat palvelevia, taksit helposti saatavilla. Mutta kaikkien hintataso oli milteipä Suomen tasoa. Viidentoista kilometrin taksikyyti lentoasemalta Jurmalaan maksoi päälle viidenkymmenen euron eikä ollut suinkaan yö. Kaupoissa hinnat olivat tietysti kohtuulliset, ja joukkoliikenne sujui kansan kukkaron mittapuilla, samoin oluet ja viinat hyllyillä. Edes olut ei kumminkaan ollut niin erityistä kuin mitä matkaopas (ei Rislakin kirja) sitä ylisti. Jos Latviassa tosiaan juodaan toisiksi eniten olutta per capita (Euroopan maista vain tsekit edellä), niin yhtä litkumaista lageria se tuntui olevan kuin suomalaiset oluet tylsimmillään. Savolainen Olvi kuuluikin ostaneen ison sikäläisen panimon taatakseen lagerlitkun jatkuvuuden Itämeren läheisyydessä.

Meidän matkaamme teki erityisen haastavaksi se, että toimme savolaisen rollaattoritankin mukanamme. Paahtavan painostavassa helteessä, joka olisi ollut normaalioloissakin sietämätön, jouduimme keksimään erinäisiä temppuja miten saada rollaattoritankki muumioineen siirrellyksi liikennevälineissä. Liikuntaesteisen kannalta Latvia on mitäkuinkin kehitysmaa. Eikä ole juuri toivoa, että joku puhuisi englantia ja osaisi tarjota apuaan.

Tampereelta Riikaan on helppo suora lento. En vain keksi mitään syytä miksi Latviaan tai Jurmalaan palaisi koskaan muutoin kuin kvartsihiekan kimaltelevaa loputtomuutta ihmetelläkseen...



tiistai 20. elokuuta 2019

HC Macbeth (projekti)


Kun Terhi alkoi suunnitella Macbethin ohjaamista, lupasin että olen käytettävissä Birnamin metsäksi. Mutta teatteri on kuin yliopisto tai mikä tahansa instituutio, että jos hengailee tarpeeksi kauan lavasteissa, niin päätyy mihin vain. Kirjaimellisesti pystymetsästä. Edelliseen Terhin projektiin olin lupautunut nukettajaksi ja sitä edeltävään hevoseksi.

Edelleen etsin luonnerooliani. Birnamin metsän sijaan päädyin roolittamaan Skotlannin kuningasta. Mieluusti sitä ajattelisi viimeinkin luonnerooliksi. Jos ei tarvitsisi muuta kuin kannatella kruunua. Mutta Shakespearen silosäkeiden artikuloiminen on sillä rajalla, että muistaako edes sanottavansa sisällön, saati mutkikkaan korean muotokielen. Alkukohtauksessa, Macbethin joukkuueen miekkaillessa kiekkomailoilla, on kaiken lisäksi melkoinen mellakka meneillään, joten silosäkeet pitää esittää huutamalla. Ian McKellen varmaan osaisi tehdä sen vaikka suu täynnä suklaamuroja. Minun on vaikea muistaa edes kelle milloinkin replikoin.

Tätä sitten treenataan, kolme tai neljä ja vähitellen viisikin iltaa viikosta. Kaikki muut "HC Macbethin" näyttelijät ovat Terhin projekteille tyypillisesti energisen tarkkoja. Macbeth ja äitinsä osaavat kymmenen kertaa pidempiä repliikkejä ulkoa kuin mitä itseni pitäisi muistaa muutamassa kohtauksessa. Yritän selittää itselleni tätä muistamisen vaikeutta sillä, että elän aamusta iltaan niin omien sanojeni ja tekstieni parissa. Mutta ei se siitäkään voi johtua, ei liiemmin iästä. Vaikka kuinka ihailee jonkin näytelmän tekstimaailmaa, sen sisään uppoaminen vain vaatii jotain muutakin mielikuvituksen ja eläytymisen aluetta kuin kirjailijalla on.

Opettavaisena projektina tämä on tietysti aivan toista kuin ne edelliset kolme Tukkateatterin projektia, joissa päädyin lavalle. "Macbethissä" jokaiseen repliikkiin sisältyy syvää ajatusta ja komeaa runoutta. Miten sitä sellaista osaa kannatella omalla osuudellaan?

Juurikin kesällä katsoimme "Nothing Like a Dame" -dokumentin, jossa puhuttiin paljon klassikkonäytelmien haasteellisuudesta. Daamit totesivat yksimielisesti, että Shakespearen näytelmät ovat ennen kaikkea runoutta, joten runoutena ne täytyy lausua, kunnioittaa rytmiä ja koristeellisuutta. Kokenut näyttelijä pystyy ne silti esittämään samalla energialla kuin "Hoi, tuokaa vene!".

Itsestäni tuntuu kuin heinäkuussa poistetun poskihampaan kohdalta vuotaisi viimeinenkin äänenpaine matalametaforisille harakoille. Alihengitän silloinkin kun ylihengitän. Siis siltä se tuntuu. Edes ryhtiään ei muista pitää kuninkaallisena kahta askelta pidemmälle. Onneksi tässä HC-versiossa näytelmään on tullut jääkiekon ohella myös paljon huumoria. Sen varassa voi antaa jotain itselleen anteeksi.

Tamperelaisillehan tämän luulisi olevan täydellinen teatterielämys: hiuumoria ja suurta draamaa kiekon ympärillä.

Ja niin jatketaan. Treeni toisensa jälkeen, kohti ensi-iltaa runsaan kuukauden kuluttua. "Macbethin" sisällöistä en ehkä ole oppinut vieläkään mitään uutta, mutta teatterin tekemisestä varmaan taas kosolti enemmän, etenkin kauhupitoisen draaman hillityistä tehokeinoista. Ja kuitenkin se on juuri Shakespearen ihmeellinen kieli, ei niinkään draama, jota haluaisi oppia imitoimaan...



perjantai 9. elokuuta 2019

The Moon and the Other (romaani)


Luin tänä kesänä poikkeuksellisen kasan Kuuhun liittyvää spefiä. Artikkelin aiheesta voi lukea seuraavasta Portti-lehdestä (2/2019), mutta historiaahan aiheesta olisi niin paljon, että siitä voisi laatia vaikka oman kirjansa. Jos joku vielä lukisi spefiin liittyvää tietokirjallisuutta. Tai varsinkaan ostaisi. Mutta tyytyväinen täytyy olla niin pitkään kun edes alan lehdet, Portti ja Tähtivaeltaja, ilmestyvät samaan tahtiin kuin jo 30 vuoden ajan. Liekö millään genreyleisöllä yhtä pitkään ja vakaasti jatkunutta yleisöpalvelua?  Ruumiin kulttuuri on julkaisuna ilmeisesti samaa luokkaa. Ja omaa luokkaansa on sitten Filmihullu, joka on jatkanut jo 50 vuotta linjallaan, erehtymättömämpänä kuin paavi itse.

Kesällä luettujen Kuu-kirjojen joukosta yksi nousi kirkkaasti ylitse muiden, John Kesselin massiivinen utopiaromaani The Moon and the Other. Scifi-harrastajan kannalta siinä oli vain yksin ongelma. Se ei ollutkaan scifiä.

Kessel näkyy olevan kyllä omassa Amerikassaan tunnustettu ja palkittu scifi-kirjailija, joka julkaisee harvakseen, mutta hyvinkin eri tyyppisiä teoksia. The Moon and the Other on sekin herättänyt jo huomiota, tosin sen saamat kehut taitavat olla enempi sieltä akateemiselta queer-uskovaisten osastolta kuin "varsinaisilta" genrelukijoilta. Romaani on nimittäin juuri niin poliittisesti korrekti ja somasti laadittu queer-poliittinen utopia juuri oikeaoppisine inversioineen meille tutuista sukupuolihierarkioista, että se on kuin akateemisen joukkoälyn laatima. Se on kuin 1800-luvun taparomaani, jossa aateliset on korvattu erilaisilla poliittisilla toimijoilla ja taiteilijahahmot verraten harmittomilla media-anarkisteilla.

Se, että Kesselin kuvaama matriarkaalinen utopia sijoittuu Kuuhun, ei tietenkään riittäisi saattelemaan kirjaa spefi-lukijoiden käsiin. Mutta Kessel käyttelee scifin trooppeja niin kokeneesti ja sujuvasti kuin olisi viettänyt niiden keskellä koko ikänsä. Voi hyvin perustein sanoa, että The Moon and the Other on ensimmäisiä (?) scifiä soveltavia lukuromaaneja, jossa genre toimii täysin omilla ehdoillaan. Scifistiset elementit palvelevat vain ja ainoastaan tarinamaailman sidoksisuutta. Millään ei pyritä tyylilliseen poseeraamiseen tai varsinkaan "ihmeen tuntoon", mikä on viimeiset sata vuotta ollut scifi-proosan arvostetuin ja kliseisin ominaisuus.

Niinpä ensimmäiset parisataa sivua nautin tavattomasti Kesselin romaanin lukemisesta. Iloitsin erityisesti siitä miten Kesselin ei tarvinnut kertaakaan turvautua Kuu-tarinoiden vakioeleeseen, jännittäviksi tarkoitettuihin muistutuksiin siitä, miten elämän monet perustoiminnot ovatkin ihan erilaisia Kuun vähäisessä painovoimassa. Kesselin kuvaamissa kupolikaupungeissa vähäpainovoima on itsestäänselvä osa kaikkea sitä, miten teknologia ja kulttuuri toimivat. Oli lukijan kannalta aivan sama, että kuvattu matriarkaalinen utopia (ongelmineen) olisi voinut sijoittua yhtä hyvin mille tahansa ungabunga-planeetalle kuin Kuuhun

Mutta sitten - mitään kaikesta huolella verkotetuista juonista ei alkanutkaan kumuloitua romaaniksi. Jännitys tarinassa vain laski luku toisensa perään. Jossain 400. sivun kohdalla Kessel koettelee kasvattaa panoksia lisäämällä mukaan keksinnön, joka vie tarinan tieteisfantasian puolelle. Sillä kohtaa en enää oikein tiennyt miten kirjaan suhtautua. Onko tuo ihmelaite ironiaa genreä kohtaan vai typerryttävän simppeli jumalakoneesta-ratkaisu juonen kääntämiseksi? Jälkimmäiseltä se tuntui. On kirjassa kyllä lähes alkumetreiltä alkaen puhuva koirakin, mutta se sopii yllättävän hyvin Kuun topokseen.

Fantisoidun maailman hidas latistuminen yhden kupoliutopian poliittiseksi kriisiksi ei olisi sinänsä vienyt happea romaanista, mutta henkilöjuonet, joita on useita, alkavat puolivälin jälkeen risteillä minne sattuu. Tarina seisahtuu, henkilöt säntäilevät. Kamala yhdistelmä. Romaanin sivuista ainakin sata käytetään toistuvasti siihen, että henkilö X juoksentelee kupolikaupungin käytävillä etsimässä henkilöä Y. Viimeiset luvut kirjasta olivat jo pelkkää pakkopullaa. En vähääkään välittänyt mitä henkilöille tapahtuu...


...ja välittömästi Kesselin kirjan suljettua vaihdoin yöpöydälle Ian McDonaldin Luna-trilogian päätösosan. Tuskin olen mitään kirjasarjan kirjaa niin odottanut luettavaksi sitten Pullmanin universumi-trilogian.

Ja Kesselin jälkeen Luna: Moon Rising (2019) olikin kuin saisi takaisin järkensä ja muistaisi mistä scifissä olikaan kysymys: cool-mittarit kaakossa laadittua, katu-uskottavuudestaan itsevarmaa ja olennaiseen keskittyvää toimintaproosaa, jossa kymmenen sivun välein hätävalot vilkkuvat implanteissa ja nanoaseita väistelevät ninjadosentit pelastavat nollagravitaatiota uhmaavia parkouristeja... ja tämä kaikki kirjoitettuna älykkäästi ja säästeliäästi...


Samaan aikaan viidakossa: arvosteluni Maarit Verrosen uudesta novellikokoelmasta on jo luettavissa BitteinSaarten alta, Porttiin se tulee syksyn myötä.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Makkarakesä (kesähitti)

MUISTAN MAKKARAKESÄÄ
Säv. S. Hurmerinta
San. M.G. Salakulo

Kun jäätävä puukko, se veisteli sua,
Mua järkytti mieleen, en vältä tunteilua.
Silloin nautinto alkoi, sain rahasta verta:
Toinen mähnäinen keppi, toinen vähän kai slerba.

Muistan makkarakesää
Kun ne lakaisee luitas.
Rasva-altaat tyhjennetään,
Kättä nuolen kuin muistas.

Olit verta ja lihaa, olit jauhoinen,
Hehkuit rasvasta ihran, soiro säännöllinen,
Ja kun nuolin maun, tiesin, joutuisin KYKSiin,
Ja sen huussinkin taa kakoisin sykähdyksin.

Muistan makkarakesää
Kun rasvat oirehtii suoleen.
Vatsan tuskastus häviää,
Pallit lyhenee puoleen.

Niin läksy on tullut:
Kyrsät jäi makkarakesään.
Sä kädettömän opetit kaulimaan,
Muttet riettaaseen pesään.

Muistan makkarakesää,
Kun tulit palttua antaa.
Silloin vartaat erilaiset
Viilsit kuoresta kantaan.

Muistan mennyttä kesää,
Sika mulle jäi mieleen,
Kärsänmakee liha suolainen,
Lainasanat sain kieleen...

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Tukholma 25.-28.7.

Olen niin nokkela eli kokenut Tukholman matkaaja, että varasin kaksi ensimmäistä yötä hotelliin keskustassa ja kolmannen yön lähelle Slussenia eli laivaterminaalia. Tämä osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi, sillä keskustan hotelli oli Drottninggatanilla, joka oli muuten hiljainen illalla, mutta karaokebaari sijaitsi samassa rakennuksessa ja sieltä kantautui bumbum-biitin keralla musaa aamuyhteen...



Drottninggatan olisi muuten erinomainen paikka kokeneenkin turistin tukikohdaksi, sillä hotelli sijaitsi auringonlaskuja mukailevalla rinteellä, hiljaisten hienostokorttelien ja monilla matkoilla ihailemamme observatoriokukkulan kyljessä. Kukkula 1700-luvulla rakennettuine pyhättömöisine tähtitorneineen ja temppelimäisine kirjastoineen on kuin tämän metropolin salainen sydän tai hiljaa huokaileva strindbergiläinen povi. Aivan sen itäpuolta leikkaa Sveavägen joka on jo sietämättömän meluisa, uusrikkaiden ja eksyneiden turistien hukkabulevardi. Siitä itään alkaa Östermalm, jota en tunne kuin pitkinä läpikulkukatuina. Näin on, että tällaisia rajavyöhykkeitä cityturisti huomaamattaan rakastaa.

Mutta kolmannen yön majoitus, Hotel Hornsgatsn, on vieläkin parempi löytö: vain 80e yö, ei omaa kylppäriä, mutta hiljaisen huomaamaton sijainti ja Södermalmin kaikki palvelut lähellä. Vieressä sijaitsee myös hyvä stadsmission kirppari, josta kertyi 3 kirjaa lisää kantamukseen, mukaan lukien kaipailemani jatko Vingen koiraplaneettakirjalle.

Ruotsissa on miltei koko maahan julistettu helteen (32c) takia "säähälytys", mut ei tämä yhtä tappavalta tunnu kuin vuosi sitten samoihin aikoihin samoissa hellelukemissa. Ratkaisu on tasan siinä, että viilentää itseään joko metrossa tai filmiteatterissa, tai Skanssenin rannoilla varjossa. Siellä on hyvä raapustella queer-versiota Maaritin Jäätelökesästä, tuosta genrensä kauneimmasta "itkevä huilu" -biisistä.

Kirjailijan lomakuva juoruvuosilta.
Tukholman varsinainen Pride-viikko alkaa toki vasta ylihuomenna, mutta off-tapahtumia olisi jo nyt runsaasti ja sateenkaariliput liehuvat pankkienkin saloissa. Esimerkiksi Sf-bokhandelissa olisi ollut eilen queer-aiheinen lautapeli-tapahtuma joka olisi pitänyt ehdottomasti nähdä, mutta hellepaahde oli moinen, että jämähdin istumaan Kungsholmenin laiturille season-ipan variaatioiden kanssa.

Illalla vietetyt kaksi tuntia viileässä leffateatterissa (John Wick 3, ei täällä parempaa pyöri) osoittautui myös pelastukseksi. Sen viileyden (ja ultraväkivallan) jälkeen oli jotenkin normalisoitunut olo. Ruokailemiseen on itsensä pakotettava, jopa lukemiseen, niin hidastunut on fiilis, niin kerrostunut niin monesta aiemmasta pakomatkasta tähän kaupunkiin, että jokainen askel on oikeastaan vain ennakoiva askel kohti Viikkarin terminaalia.

Mutta juuri nyt Södermalmin hiljaisuus ja monikulttuurinen rentous tuntuvat aivan eri kaupungilta kuin edelliset kaksi päivää Norrmalmilla, kuin totuudelta jonka tästä kaupungista olisi muutoin unohtanut.

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Midsommar (elokuva)

White Inferno? Cannibal Kaustinen?
Toisteetaan taas kerran: jos ohjaaja ei usko elokuvansa visuaaliseen voimaan, ei mikään pelasta sitä sen paremmmin tarinana kuin genretuotteena. Näin käy kertaalleen Ari Asterille, kauhugenren uudistajana pidetylle ohjaajalle, joka on tunkenut kaksijapuolituntiseen kauhuelokuvaan "Midsommar" (2019) kaikki mahdolliset kliseet. Uudistavaksi näkökulmaksi tarjotaan sitä, että kauhukohtauksia ei kuvatakaan pimeän ja hämärän rajalla, vaan kirkkaassa auringonpaisteessa, yöpuolen aihelmat kukkaisiksi hörhörituaaleiksi muutettuina.

Elokuvana "Midsommar" on juurikin niin tahattoman koominen ja lähes niin lapsellinen kuin sen asetelma antaa myöten ennakkoluuloille: joukko amerikkalaisia opiskelijoita päätyy ruotsalaiseen kylään, jossa arjalainen herrakansa juhlii valkoisuuttaan palttinaisilla kansanpuvuilla ja psykedeelisillä luomutuotteilla.

Toki ohjaaja-käsikirjoittaja Aster huvittelee antropologiseksi kauhuksi sanotulla alalajilla, etenkin filmin loppurykäisyssä eli käsikirjoituksen loppukääräisyssä, mutta genreaffekteihin hän suhtautuu kamalan totisesti ja mekaanisesti.

Jos "Midsommar" olisi vailla dialogia, pelkkiin antropologisiin "aineksiinsa" keskittyneenä, se OLISI voinut olla genrefilmi, joka sentään jää mieleen sietämättömän kesäisenä erityistapauksena. Ja elokuvan olisi saanut mahdutettua puoleentoista tuntiin. Etenkin amerikkalaiset keskushahmot pohjustava alkujakso on sekä tarinan että draaman kannalta täysin turha: näiden hahmojen välillä on niin vähän kohtaamisia, että mitään perustelua yksi-tyttö-vastaa-poikaporukka -asetelmalle ei tarvittaisi. Samoin yksityiskohdat päähenkilö Danin traumassa, syyt jotka pakottavat hänet tarrautumaan poikaporukan mukaan Amerikasta Ruotsiin, jäävät hyödyntämättä varsinaisessa tarinassa.

Gorea on käytetty "Midsomarissa" hyvin säästeliäästi, siitä kiitos, mutta sekin vähä on täysin tarpeetonta, samoin kuin seksploitaatio-kohtaus, jonka olisi voinut kuvata K12-versionakin tunnelman ja joukkokuvan särkymättä. Mutta kun kerran joukkoseksiä on antropologiselta kauhulta totuttu odottamaan, niin sitä sitten tarjoillaan.

Kaikki kiitokset menevät tämän elokuvan osalta statisteille ja kyläjohtajien pienet roolit tekeville näyttelijöille, jotka pitävät tämän höpsöttelyn käynnissä. Florence Pugh kärsivänä ja kärsimyksestään kasvavana Danina, päähenkilönä, menee puolestaan hukkaan. "Lady Macbethin" (2016) perusteella Pugh osaisi esittää hallitun hysteeristä hahmoa paljon tarkemminkin kuin mitä ohjaaja Aster antaa hänelle tilaa. Hänessä olisi samaa maanläheistä uhkaa ja punaposkista seksikkyyttä kuin nuoressa Theresa Russellissa. Mutta "Midsommarissa" Pughin odotetaan käyttäytyvän kuin 16-vuotias ensitanssiaisissaan.

Affektitietoisen katsojan olisi syytä säästää "Midsommar" katsottavaksi Ruotsissa (etenkin jos sinne pian matkustaa), koska aivan varmasti ruotsalainen yleisö osaa nauraa tälle Unkarissa kuvatulle ruotsalaisuuden demonisoinnille juuri niin makeasti kuin kalkkunaksi luokittuva filmi ansaitsee. Suomessa jähmeän vakavan multiplex-yleisön keskellä "Midsommar" tuntui vieläkin hölmömmältä ja turhemmalta kuin Asterin kiitelty esikoinen "Hereditary" (2018).

Kyllä 33-vuotiaalta ohjaajalta silti sietää odottaa jotain oikeaakin elokuvaa, genren kahleissa tai ei. Muutama niin osuva vitsi "Midsommarissa" on ruotsalaisista, että ne nostavat hetkeksi koko kauhugenren metataiteen asemaan. Tai ehkäpä ne vain osoittavat miten monella tapaa Roy Anderssonin elokuvat ovat sementoineet käsitykset Ruotsista ihmiskunnan omatuntona.