KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
12.1.2017 Alkaa roolipelikurssi
27.2.-3.3. Hiihtolomalla Savossa
4.-5.3. Tracon Hitpoint Tampereella
12.-16.4. Pääsiäislomalla Unkarissa
25.4.-30.5. Tietokirjoittaminen I -kurssi
26.-28.5. Swecon Uppsalassa
13.7. S&M:n häät Helsingissä
27.-29.7. Spefi-kurssi Ahlmanin opistolla

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Ei voi auttaa, sori (näytelmä)


Antti Mikkolan "Kuningatarleikit" (2012) oli jotakuinkin parasta, mitä olen 2000-luvulla nähnyt teatterissa. Niinpä pudotus on melkoinen, kun Mikkolan uusin näytelmä osoittautuukin aika tavanomaiseksi komitragediaksi, jonka komiikka ja tragiikka pelaavat molemmat Selittävän Miehen tyyppihahmolla. Kaipa se olisi pitänyt arvata. Miksi muuten näytelmän nimikin on kuin pöljimmästä pikkujouluhupailusta: "Ei voi auttaa, sori?"

Vaan miten on mahdollista, että Mikkola laati niin nerokkaat naishahmot "Kuningatarleikkeihin", mutta tyytyy helppoon huumoriin ja köykäiseen tragiikkaan kuvatessaan ikäluokkansa mieshahmoja? Miten politiikan media-aiheista voi pudottautua niin alas puskafarssin puolelle, että sijoittaa päähenkilön sidekickiksi jättimäisiä takapuolia maalaavan taiteilijaveljen?

Ehkä tuo Selittävän Miehen hahmo peittää näkyvyyden mieskunnan puolelle?

Selittävä Mies ilmaantui näytelmiin 1980-luvulla, ehkäpä erityisesti Jussi Parviaisen teoksista. 2000-luvun vaihteessa Selittävä Mies muuntui traagiseksi lähiöisäksi Reko Lundánin näytelmissä. 2010-luvulla Selittävän Miehen tyyppihahmo viimein sentimentalisoitiin Paavo Westerbergin näytelmissä. Tämän perinteen varassa moniongelmainen mies kelpaa samankin näytelmän sisällä yhtä aikaa huvittavaksi, säälittäväksi, ja vieläpä syvälliseksi hahmoksi, kunhan hän tauotta SELITTÄÄ miltä hänestä tuntuu.

Selittäminen edellyttää minkä tahansa kyökkiversion psykologisesta itseanalyysistä, mukaan lukien psykosomaattiset oireet. Selittävä Mies voi olla miten luulosairas tahansa ja sitä traagisemmaksi hän käy heittäytyessään oireidensa kouristeltavaksi tai pyrkiessään kontrolloimaan sairaalloisella tarkkuudella lähimypäristöään. Tai näin ainakin oletetaan.

Tunnistaisiko tämän komediaksi vai tragediaksi?
Mikkolan kolmelle näyttelijälle kirjoittama ja ohjaama "Ei voi auttaa, sori?" hypähtelee tyylilajista toiseen ja pysyy kasassa ainoastaan näyttelijöiden ylinopeuden ansiosta. Ilmari Muje tekee päähenkilönsä niin täydellä tunteella, että nuorempi näyttelijä ei pysyisi perässä kuin fyysisellä ylimitoituksella. Vaimoa esittää Mujeen näyttelijävaimo, Heidi Kiviharju, mikä selittää saumattoman yhteispelin niin koomisissa kuin raivopäisissä kohtauksissa. Näiden ansiosta näytelmää voi lämpimästi suositella niillekin, jotka eivät yleensä (kuten minä) katsoisi aviofarsseja. Ylenpalttiseen huutamiseen ja helpohkoon komiikkaan nähden yllättävää on se, että näytelmän keskeisin paikka on teho-osaston odotushuone.

Ollakseen kokovartalokuva suomalaisesta, keski-ikäisestä perhemiehestä, on näytelmässä kuitenkin iso aukkopaikka lasten kohdalla. Ohjauksessa tästä poissaolevuudesta on laadittu metavitsejä, jotka naurattivat jopa minua, mutta harmittavan staattiseksi tämä miehuuden syväluotaus jää ilman minkäänlaista ajatusta tulevaisuudesta ja jatkumosta.

Itse näin tästä näytelmästä TTT:n version 18. helmikuuta 2017. Teatteri Telakalla pyörivä versio kuulemma loppuu eri tavoin, mutta esityksen sävy ja sanoma ovat epäilemättä samat.


Hymyilevä mies (elokuva)


Pakko tunnustaa: yllätyin positiivisesti. "Hymyilevä mies" tuli saataville jo kirjaston DVD-hyllyyn, mutta jos olisin tiennyt tämän elokuvan vaivattoman kauneuden, olisin mennyt katsomaan sitä teatteriin, missä se edelleenkin näkyy pyörivän. Motiiviksi katsomiseen riittää ihan hyvin se, että pitkää suomalaista elokuvaa ei ole vuosikymmeniin tehty näin eloisan kertovaksi. Puolitoistatuntisen sijaan tuntui siltä kuin olisi katsonut lyhytfilmiä, jolta ei edes odoteta mitään kerronnallista kärkeä tai syventävää ihmiskuvaa.

Lyhäreiden tavoin "Hymyilevä mies" ei asetu mihinkään genreen eikä yritä mitään liian tuotannollisesti vaativaa ajankuvan suhteen. Se kertoo tositarinan 1960-luvun suurimmasta nyrkkeilylupauksesta, Olli Mäestä, mutta maailmanemestaruusottelu, johon tarina huipentuu, kestää NELJÄ MINUUTTIA ja alkaa siinä vaiheessa. kun filmiä on jäljellä 12 minuuttia. "An anti-Rocky tale", määritteli eräskin ulkomainen arvostelu.


Kyse ei ole myöskään henkilökuvasta, vaikka näin voisi kuvitella sekä suomalaisen että kansainvälityksen version (The Happiest Day in the Life of Olli Mäki) nimestä. Kaurismäkeläisen doktriinin mukaisesti kyse on persoonattoman henkilöhahmon asettamisesta helsinkiläisten huomion kohteeksi, ja tästä aiheutuvan hiljaisen huumorin tasoittelusta tilannekohtaisin keinoin: joskus pelkällä dialogilla, joskus kuvakompositiolla, kuten Ollin seuratessa hääjuhlaa sivuhuoneesta ja juhlan jatkuessa fokusoimatta taustalla.

Elokuva kulkee Jarkko Lahden esittämän päähenkilön varassa, mutta kaiken elämän siihen tuo Oona Airolan näyttelemä morsian. Kosintakohtaus bussipysäkillä on niin viisaan alleviivaamaton kuin mitä täydelliseltä lyhärifilmiltä toivoa, kerrontansa realismin tasaisesti kaikille ja kaikelle jakava näkökulma.

Isot pisteet tämä elokuva saa kuitenkin siitä, miten sujuvasti siinä käytetään lapsia osana tilanteita. En muista vastaavaa kuin sinkkubuumin parhaista aviokomedioista. Myös lapset osaltaan ovat tärkeä vastapaino sille, mitä Olli Mäeltä odotetaan, lyhärielämänsä kohottamista tähtitarinaksi.

"Hymyilevän miehen" saamaa Cannes-palkintoa sietää silti kummastella. Mitään oivallisen omaperäistä elokuvakerrontaa ei ole tarjolla, eikä harkitun rosoinen mustavalkokuvaus tuo autenttisuutta niinkään aiheeseen kuin historiantuntuun.

Käsikirjoituskin on, suomalaisittain tyypillisesti, niin draamaton ja ajatukseton, ettei sellaisen varassa mitään filmituotantoa normaalisti lähdettäisi tekemään. Ainoa varsinainen heikkous on Eero Milonoffin käyttäminen tallimestarin pahisrooliin. Milonoff näyttää ja kuulostaa enemmän 20-vuotiaalta lättähatulta kuin nelikymppiseltä maailmanmieheltä. Mitään valmentajan asennetta häneltä ei elokuvan tarjoamassa roolissa odotetakaan, vaikka sellaisenakin hänet esitellään. No, nyrkkeily on tässä elokuvassa muutenkin toissijaista.

Mutta antisankarin antidraaman katsottuaan tulee lopuksi miettineeksi, että mitähän sille vastustajalle sitten tapahtui, jota vastaan Olli Mäki otti tähtitapaukseksi tarkoitetun matsinsa?
Ja kun on sen tarinan lukenut, niin ihmettelee väistämättä, miksei nyrkkeilystä aiheena ole otettu edes hieman enemmän ideoita irti myös Olli Mäen elämäntarinaan?


Se vastustajan, Davey Mooren, tarina, johon sekaantuivat niin paavi kuin Bob Dylankin, löytyy onneksi suomeksikin kerrottuna boxing.fi-sivustolta.


tiistai 21. helmikuuta 2017

Lautapelaajan omakuva vanhuuden vuosilta


On kolme erilaista luovuuden astetta lautapelin tekemisessä: idean kypsyttely päässä (satunnaisia yötunteja vuoden verran), idean auki kirjoittaminen paperille (satunnaisia työtunteja kahden kuukauden aikana), ja idean konkretisoiminen ensimmäiseksi prototyypiksi. Kahta jälkimmäistä vaihetta ei koskaan edes toteutuisi, jollei olisi lautapelisuunnittelun kilpailua, johon tähdätä demottamaan peliänsä.

 Viime torstaina pidin ovia auki työviksen lautapelikurssin ylimäääräiselle kokoontumiselle juuri tämä kilpailu tähtäimessämme. Demotut pelit olivat amatöörivoimin valmistettuja, mutta suunnittelultaan niin virtaviivaistettuja ja pelisysteemiltään johdonmukaisiksi trimmattuja kuin voi vain toivoa. Oma pelini oli edelleen kasa paperilappuja. Eikä se viikossa ole juuri muuksi muuttunut.

Tyylikkäästi korttitableauta ja meeplejä yhdistävää Huvipuisto-peliään demokokoontumisessa esitellyt Juha totesi, että hän pyrkii valitsemaan kehiteltävät peli-ideansa sen mukaan mihin löytyy sopivia resursseja. Edes niin käytännöllisesti en millään osaa ajatella omista ideoistani.

Matriarkka-peli versio 1.1
Heti kun pelisuunnitelma saa ensimmäisen konkretisaation, siitä näkee jo, miten kiinnostava se edes VOISi olla pelaajan kannalta. Tai epäkiinnostava. Ero paperilla ja paperiksi muuttuneen idean välillä on uskomaton. Kun edes pelilaudan pitäisi herättää välittömästi mielikuvat siitä, millaista toimintaa siinä pelaajalta edellytetään, niin nopeasti koristeltu värikopiokaan ei Matriarkka-pelini tapauksessa ohjaile mielikuvitusta.

Enää ei kehtaa oikein perääntyäkään Matriarkka-pelin esittelystä Tracon Hitpointissa. Tapahtuma toki on yhtä amatöörien juhlaa muutenkin, mutta pelin substanssi tuntuu valuvan käsistä, mitä enemmän sitä ajattelee. Minkä tahansa romaanitekeleen mainostaminen moisessa tapahtumassa olisi helpompaa kuin demottamiseen tarkoitetun pelin nostaminen pöydälle: tässä olisi simulaatio simulaatiopelistä...

Opettavaistahan tällainen ideasta prototyypiksi -prosessi sinänsä on. Nyt tiedän tarkalleen, että Patriarkka-peliä varten on ENSIN rakennettava prototyyppi ja SITTEN vasta mietittävä, mihin tällä pelillä tähdätään. Samalla voi miettiä, olisiko omassa peliharrastuksessa jotain muutakin kuin "tarinallisuus", jota muuttaa konkretiaksi prototyypissä: että paperista ja pahvista leikelty abstrakti kummajainen olisikin eräänlainen yritys omaksi muotokuvaksi...

Sinisellä: ensisijainen motiivi; mustalla alla: toissijainen motiivi pelaamiseen.
Tällaisen profiilileikkauksen tosin sain jo QuanticFoundryn pelaajatyyppi-testistä: olen tyypiltäni "Low Conflict, Relaxed, Grounded, and Independent".

Tällä profiloinnillahan voisi hakea vaikka kunnallisvaalien ehdokkaaksi?

Mutta pelaajaprofiilin perusteella minulle suositellaan vain pelejä eikä politiikkaa. Niitä ovat Combat Commander: Europe, Tigris & Euphrates, Dark Moon, Mare Nostrum: Empires, Terraforming Mars, Dungeon Lords, A Feast for Odin, Cry Havoc,  San Juan, ja Glory to Rome. Yhtäkään näistä en ole pelannut, mutta kaikki ovat kyllä sellaisia, että lukemani perusteella niihin tarttuisin milloin tahansa.

Vähän kyllä epäilyttää, löytäisinkö toiselta puolen pelilautaa itseni kaltasia ihmisiä, saati pelureita.



maanantai 20. helmikuuta 2017

Vaiana (elokuva)


"Hei, pidittekö laulustani?" kysyy jättiläisrapu. Eikä se ole ainoa vaivaantunut vitsi, jolla Disney haluaa osoittaa, ettei se enää itsekään tiedä mihin lauluosuuksia tarvitaan.

Uusimmassa "Vaiana"-elokuvassa (alkup. "Moana", 2016) laulut ovat juuri ne heikoimmat, rutiinilla suoritetut osuudet. Laulujen funktio on täsmälleen sama kuin ennenkin, päähenkilön tunteiden ja sivuhenkilöiden koomisuuden ilmauksena, mutta melodialtaan ne ovat yhtä tyhjänpäiväisiä kuin tulkintoinakin. Nämä pakolliset laulujaksot tuovat myötään lisää ongelmia, kun pääosan esittäjä valitaan lauluäänen eikä näyttelemisen perusteella. Suomeksi dubatussa versiossa ässävikainen Yasmine Yamajako ei ole edes laulajana sen kummempi kuin muut vastaavat nasaalivinkunaan ja soinnittomaan vokaalin venytykseen pakotetut nykytähdet, ja ääninäyttelijänä ainoastaan siedettävä. Muut dubbaajat ovat sentään takuuvarmasti tyypitettyjä.

Kunpa "Vaiana" olisikin täysin ilman musiikkia, ja dialogia, näyttäisi pelkkää purjehdusta ja meriseikkailun sävyjä. Maksaisin siitä hyvästä kympin tähän aikaan vuodesta, sillä meren ja materiaalien animointi on kehittynyt illuusiomaisen tarkaksi. Taiteenalaa olisikin syytä kutsua ennemmin renderöinnin kuin animoinnin taiteeksi, niin toissijaista ovat vanhat animaation rutiinit tällaisessa konetehoilla pyörivässä silmäkarkissa - jossa vähäisin aikuistäky ei ole polynesialainen versio pin-up-prinsessasta, Disneyn ahnas sijoitus teinimallibisnekseen. Samaa toki sanottiin aikoinaan "Aladdinin" Jasminesta, mutta realistisin sävyin animoitu "Vaiana/Moana" on jo roisin lähellä "Sinistä laguunia".

Renderöinnin ensisijaisuus näkyy myös miespäähenkilössä, "puolijumala" Mauissa, jota Vaiana tarvitsee seikkailunsa avuksi hyvittääkseen tämän tekemän ryöstön. Jättimäisen lihaksikas Maui on tatuoitu kauttaaltaan ja kulttuuriheeroksen ainoa heikkous ovat nämä kantajaansa kommentoivat, etnogiffeinä pyörivät kuviot. Se on erittäin hieno oivallus, ja ainoa sovellus perinteisestä animaatiotaiteesta, vaikkakaan ei ainutkertainen; samaa kikkaa käytettiin ainakin "Herkuleksen" (1997) amforakuvioiden henkiin heräävissä muusissa.

Sen lisäksi, että Maui on tuonut ihmisille kaiken hyvinvoinnin, tämä on ryöstänyt äitijumalattarelta vehreyden takaavan taikakiven. Onko tämä ryöstö symboli liian ahnaasta luonnon kulutuksesta, se jää epäselväksi, samoin kuin se, mikä olikaan äitijumalattaren suhde saman saaren "laavademoniin". Myytin perustarina ja loppuratkaisu eivät oikein täsmää, etenkään, jos tarkoitus oli välittää jonkinlainen ekologinen sanoma.

Tuttua ja tavallista tässä prinsessasadussa on Tyttöjä Voimauttava Tarina, jonka Disney on  purkittanut tavaramerkikseen. Tyttöhahmojen "sankaruus" on irrotettu alkuperäisestä kulttuurikontekstista niin kauas kuin Disneyn normitarinaan tarvitaan. Elokuvan rasismi ja poliittinen epäkorrektius ovat samaa luokkaa kuin "Mulanissa", "Aladdinissa" tai "Pocahontasissa". Räikeimmillään se on paikallisväestön pelkistämisessä "kookospähkinäkansaksi". Elokuvan saamaan poliittiseen kritiikkiin, jota esimerkiksi Hesarin kaltainen julkaisu ei uskalla siteerata eikä vaivaudu välittämään, voi tutustua mm. täältä:
https://indiancountrymedianetwork.com/news/opinions/dont-swallow-or-be-swallowed-by-disneys-culturally-authenticated-moana/





sunnuntai 19. helmikuuta 2017

The Three-Body Problem (romaani)


Scifi-kirjailijaa ei yleensä paheksuta suuruudenhulluudesta, mutta Cixin Liun kohdalla tämä yksi ominaisuus on hänen kiinnostavin ja ärsyttävin puolensa. Liuta on verrattu vanhaan genreklassikkoon Arthur C. Clarkeen, ja rinnastus pätee juuri sen verran, miten lähelle uskonnollista paraabelia molempien tarinat tulevat - ja hieman ylikin.

Cixin Liun trilogian avaava romaani "The Three-Body Problem" (2006) on ollut viime vuosien tähtitapaus kiinalaisen spefin maailmanvalloituksessa, vaikka hyvää pohjaa sille ovat luoneet jo amerikankiinalaiset kirjailijat, kuten Ted "Arrival" Chiang ja kääntäjänäkin ansioitunut Ken Liu.

Romaanin luettuaan täytyy kuitenkin todeta, että tähtitapaus on kiinnostavampi kaikessa maallisen Kiinan historiakuvauksessa kuin ensikontaktin aihelmia venyttävänä scifinä. Romaanin runsas henkilökaarti on paperinohutta, ihmissuhteet kiusallisen kömpelösti hahmoteltuja. Henkilöiden sukupuolella ja iällä ei ole merkitystä, kaikki ovat vain tutkijoita, plus yksi sarkastinen poliisi ja muutama pakollinen hulluntyhmä ideologi.

Onko tämä kiinalaisen proosan estetiikkaa? Tuntuu pikemminkin tasapainoilulta poliittisen realismin kanssa. Siihenhän scifi on kaikkialla oiva lavaste, kunhan viholliskuva on reippaasti etäännytetty... neljän valovuoden taakse.

Se varsinainen scifi-osuus 400-sivuisesta romaanista kestää vain kaksi lukua (s. 377-417 pokkarissani). Näissä opettavaiseen sävyyn selittävissä luvuissa kerrotaan nimikkomaailman ihmetieteestä niin huolellisen teoreettisesti, että kirjan sisältö romahtaa tähän kovaan ytimeen: tämä osuus antaa huikean ahaa-selityksen sille, mihin satoja sivuja hörhösalaliittoteoriaa edellä tarvittiin.

Ja silti tunnen tulleeni huijatuksi. Vai vielä Kiinan Clarke. Pikemminkin konfutselainen versio Carl Saganista.

Eutanasia luokkakysymyksenä


Kovan linjan kd-poliitikko Päivi Räsänen näkyy  HS:n mielipidesivuilla vastustavan eutanasiaa kaikissa muodoissaan. Räsänen tapansa mukaan esiintyy lääkärinä, mutta puhuu fundamentalistikristittynä. Näiden uskontoa politiikkana ajavien fundisten pelkona on menettää monopoli kuoleman semiotiikassa. Puhe "armokuolemasta" kyseenalaistaa sekä "kuoleman" metafysiikan että kristittyjen kovimman valuutan, "armon", jota he annostelevat omilleen kuin fasistit rotumitaleita.

Kovapalkkainen fundis kuten Räsänen voi luottaa rikkauksiensa takaavan hänelle laadukkaan vanhuuden ja kalleimmat mahdolliset hoidot ennen exittiä. Sen, miten köyhä kuihtuu ulosteidensa ja sairauksiensa keskellä, nämä fundikset kuittaavat jumalafiktiollaan.

Pohjimmiltaan eutanasia on luokkakysymys, jota ei uskalla kohdata poliittisena, vaan halutaan sulkea se terveysalan sisäiseksi ammattietiikaksi. Kun porvarihallitukset venyttävät vanhuudesta pitkitetyn kärsimysprosessin, tämän prosessin päättäminen armokuolemaan paljastaisi luokkayhteiskunnan kaikessa armottomuudessaan.

Fundisten käsitys armokuolemasta
Ehdotankin, että eutanasian merkityksestä otetaan mittaa kytkemällä se SOTE-kysymykseen.

Keskiluokan passiivinen eutanasia suoritetaan lopettamalla kunnalliset terveyspalvelut. Paskaduuneihin pakotetun väestön kipuja puolestaan lievitetään roskaruokana annostetuilla lääkeannoksilla välittämättä mahdollisesta elinajan lyhenemisestä. Aktiivinen eutanasia sisältää aktiiviset toimenpiteet älymystön kuoleman jouduttamiseksi tämän omasta pyynnöstä. Persut ja fundikset tulevat taputtamaan studioterveiset.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Moonlight (elokuva)

Elokuva "Moonlight" (2016) tarjoaa kolme lyhäriä yhden pitkän hinnalla. Kolmeen osaan jaettu elämäntarina on toki tarkoitettu yhtenäiseksi kasvukertomukseksi, mutta elämänvaiheen painotus (lapsi, teini, aikuinen) tuo erilaisen tyylin kuhunkin osioon.

Useimmiten tällainen jyrkkärajainen osioiminen elokuvan sisällä tuo kerrontaan romaanimaisia, teemaa syventäviä kytkentöjä osioiden välille. Ei tässä tapauksessa.

"Moonlightin" ensimmäinen osio ("Little") näyttää kuin se olisi Spike Leen ohjaamaa lähiödraamaa, jossa puuttuvat perhesuhteet korvautuvat sekä yhteisön empatialla että survivaaliesikuvan roolimallilla. Se, että elokuva alkaa pitkällä ihmiset ympäristöönsä liittävällä kameraotolla ei riitä kuitenkaan pitkälle tunnelman luomiseen.

Jotain olennaista tästä kasvutarinasta puuttuu. Se mikä "Moonlightissa" korvataan hieman helpon oloisella moraliteetilla: narkkiksen pojasta kasvaa diileri, koska kukaan muu kuin diileri ei opeta poikaa kellumaan... kirjaimellisesti.

Vika ei ole ainakaan näyttelijöissä, vaan ehkä käsikirjoituksen tavanomaisuudessa. Väistämättä tulee fiilis, että Spike Lee itse tekisi tämän paljon paremmin, niin käsikirjoituksen kuin sen soveltamisessa. Sivuosissa nähtävät huumekingi Mahershala Ali ja narkkariäitiä esittävä Naomi Harris saivat  Oscar-ehdokkuudet, mutta kyse on vaivalloisten roolien katu-uskottavuudesta, ei persoonallisten hahmojen rakentamisesta. Mukava olisi kuulla, mitä mieltä Spike Lee on tällaisesta poeettisesta realismista...

Toinen osio elokuvaa ("Chiron") kuvaa teinivuotta koulussa, jatkuvaa kiusaa ja päähenkilön kasvua kaksoisidentiteetin kaksoispiilotukseen, gay-nuoreksi valkomustassa Amerikassa. Sympaattisesti jurottava pääosan näyttelijä on uskottava hahmo, mutta erottuva yksilönä vain sen edeltävän osion tarjoaman taustartiedon ansiosta. Osion puolihidas tyylilaji näyttää samalta kuin Linklaterin tai Winterbottomin dokufiktio. Draaman sijalla on alavireinen epävarmuus, mitä Chironin kestämästä paineesta seuraa tapahtuvaksi.

Kolmas osio on ilmeisesti se poliittisin osa tätä elokuvaa, koska se ei ole nimetty "Queer" vaan "Black". Vai onko "black" nyt uusi "queer"? Vasta tässä osiossa Chiron nähdään oman elämänsä päähenkilönä, kun tähän saakka hän on ollut ohjailtava ja kasvatettava. Osio näyttää tasan samalta kuin jokin tv-sarjan jakso, jossa kaksi kundia tapaa vuosien jälkeen ja kumpikin pohtii tahollaan, vieläkö kesken jääneestä teiniromanssista olisi sytykkeeksi aikuiselle rakkaudelle. Alkuperäisessä (Tarell A. McCraneyn) romaanissa tämä jakso on kuulemma pelkkää puhelinkeskustelun dialogia, mutta ohjaaja Barry Jenkins on dramatisoinut keskustelun kiltin romanttiseksi tapaamiseksi.

"Moonlight" niittää mainetta, koska se on aiheeltaan poliittisin mahdollinen solmukohta, etnisen ja seksuaalisen identiteetin marginaalista keskiöön nostava tarina. Pelkästään tällaisen elokuvan olemassaolo on iso tapaus trumpilaisessa amerikassa. Aivan eri juttu on se, mitä kiinnostavaa ja kestävää tässä "terkkuja Obaman aikakaudelta" -elokuvassa on elokuvan ystäville. Vaikka pitkät otokset avaavat ympäristöä ison kankaan arvoisesti, tiiviisti olkapään yli fokusoiva kameratapa muistuttaa enemmän tv:n intiimiä kerrontaa.

Seuraavaksi Barry Jenkins on tekemässä elokuvaa Colson Whiteheadin tuoreesta spefi-romaanista Underground Railroad (2016). Siitä voi jo odottaa oikeasti kiinnostavaa tapausta: miten aiheitaan kunnioittava ohjaaja käyttää poeettiselle realismille omistettua kameravälinettään fantastisen historian kuvittamiseen.