Barbie eli paljon tyhjää lelusta (elokuva)

 

Tyhjyyshän ei ole paha asia. Tarkat vahvat muodot rajaavat tyhjyyden, jonka sisälle itse kukin voi kuvitella temaattisia tarinanpalasia. Sitä varten nukkeja tehdään ja niillä leikitään, mukaan lukien poikien lautapeleissä käyttämät meeplet. Nukkejen kohdalla kysymys samaistumisesta on toissijaista. Nuket ovat mielikuvituksen alkemiamaljoja ja julkisia kukkaroita.

Greta Gerwigin ohjaama Barbie (2023) on naiserityinen pinokkiofantasia nukesta, jolla herää eksistentiaalinen kriisi. Lieneekö sitten sattumaa, että myös alkuperäisen Pinokkion tarinasta valmistui viime vuonna kaksi filmatisointia - virtuaalitodellisuuden eli internet-aikakauden valtaamassa maailmassa kysymykset ALKUPERÄSTÄ ja AUTENTTISUUDESTA on  ilmeisesti helpointa kierrättää lapsia ja lapsuutta koskeviksi kysymyksiksi.

Mitään omaperäistä Barbiessa ei ole ilmiönä tai viihdeteoksena, mutta sentään se on oikea elokuva eikä mikään voimauttava sarja sketsejä, kuten Helsingin Sanomien idioottimainen arvostelu antoi ymmärtää. 

 

Barbien juonikaava on tuttu ties miten kaukaa Hollywoodin historiasta, senkin vuoksi, että fantasia Barbielandista on jälleen yksi allegoria lisää Hollywoodista. Näitähän riittää, leikkikriittisiä utopioita kuten Pleasantville (1998) ja Truman Show (1998). 

Ilmeinen malli tälle Barbielle on kuitenkin Lego Batman (2017), jossa niin ikään mielikuvituksen maailma on uhattuna, koska sidos sukuPOLVIEN välillä on särkynyt. Batman oli tehty isille ja pojille, Barbie äideille ja tyttärille. Suurten lelufirmojen brändejä, Legoa ja Mattelia, voidaan näissä elokuvissa pilkata huoletta, koska elokuvien sanoma on läpensä nostalgialla imellytetty: legot ja barbie ovat täydellisiä MUOTOJA, joiden säilyminen läpi sukupolvien todistaa niiden kestävän rajuakin IRONISTA käyttöä uusien sisältöjen projisoimisessa vanhoihin leluihin.

Barbie todistaa, että ironia ja mahtipontisuus eivät ole toisiaan poissulkevia. Sikäli ohjaaja Greta Gerwig ja presidentti Donald Trump eivät mitenkään eroa toisistaan. Molemmila on ollut hallussaan maailman tunnetuin brändi, Yhdysvaltain ensimmäinen Nainen ja ensimmäinen Mies, joten he ovat voineet leikkiä brändillä miten huvittaa, kunhan brändiä itseään on pidetty ISOSTI esillä, dollareita säästelemättä. Ennen vuoden 2017 presidentinvaaleja Trump kehuskeli, että hänestä voi tulla maailman tunnetuin mies; ei häntä presidenttiys VIRKANA kiinnostanut vaan siihen sisältyvä brändi. Samassa nosteessa on nyt indie-filmeissä uskottavuutensa hankkinut Gerwig. Hänestä itsestään tuskin tulee maailman tunnetuin nainen, mutta juuri hän on nyt se luojahahmo, joka on herättänyt elämään tuon maailman tunnetuimman naisen, jonka blondiuteen verrattuna Marilynkin oli syvällinen ajattelija.

Barbien feminismi on todella tukevasti kiinni nykypäivän gender-politiikassa, mutta vallankumousta tämä muoviemansipaatio ei tuo meidän maailmaamme vaan Barbielandiin. Paljoa siihen ei tarvita perusteluja. Käsikirjoitus painottaa naisten vapautumisen ehdoksi miesten vapauttamista vanhoista roolimalleista: 'patriarkaatti' esitetään ideaksi joka riittää yhdistämään "miehet" missä ja milloin tahansa "naisia" vastaan. Siinä kaikki. Yhteiskuntaluokat ja etniset ryhmät ovat barbiemaailmassa samaa vaniljamaista massaa, josta sukupuoli- ja seksuaalivähemmistötkin puuttuvat. Intersektionaalinen feminismi ei todellakaan ole se käsitepakki, johon voitaisiin edes viitata Gerwig&Mattelin leikkifemisnimissä. Tosimaailmasta leikkimaailmaan tuotu guru on roolitettu täsmälleen saman näköiseksi kuin rohkeudessaan esikuvallinen poliitikko Alexandria Ocasio-Cortez, ikään kuin tälläkin tavoin tietty IMAGO antaisi lupauksen messiasmaisesta vapautuksesta myös meidän todellisuudessamme.

 

Ollakseen komediaelokuva Barbie jätti teatterin jättimäisen yleisön yllättävänkin hiljaiseksi, mutta ymmärtäväisiä hymyjä se epäilemättä herätti, koska visuaaliset gagit tulevat tiheässä ja ensimmäiset kohtaamiset reaalimaailman kanssa ovat aidosti hirtehisiä. 

Persoonaton action-näyttelijä Margot Robbie pääosassa vie tietysti kaiken terän elokuvan sarjakuvamaisesta kärkevyydestä: hän esittää Barbieta samalla kireän sätkyvällä tyylillä kuin hän on tehnyt vastaavia aivottoman blondin rooleja niin supersankarina (DC-elokuvat) kuin nostalgisoituna Hollywood-metatähtenä (Once Upon...). Ryan Gosling toksisen äijäherätyksen saavana Ken-nukkena on särmikkäämpi tapaus, vaan eipä siihen särmikkyyteen paljoa tarvita kaveripiireiksi ja jengitansseiksi rajatussa yhteisössä.

Ja jos ohjaaja Greta Gerwig on 2020-luvun versio Sofia Coppolasta niin hyvästit voi heittää indiewoodin VAIHTOEHTOISUUDELLE ylipäänsä...

Mikään Team America tämä Barbie ei tietenkään olisi voinut ollakaan, kun elokuvan eräänä tuottajana on lelufirma itse. Aikuiselle katsojalle Barbien pervo viehätys tulee kumminkin juuri siitä, että sen ajattelee olevan kaiken aikaa tulemaisillaan AIDOSTI postmoderniksi karnevaaliksi... 2000-luvun Barbarellaksi. Teatterikokemuksen kollektiivisuus hieman tukee tätä odotusta, mutta muuten Barbien voi säästää pinkiksi videovälipalaksi pisimpään talvi-iltaan.

Oppenheimer (elokuva)

 

Tarkoitus oli mennä katsomaan koko perhe yhdessä Barbie-elokuvaa, mutta kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä Finnkinolla. Kesän ainoa kakkosvaihtoehto Oppenheimer (2023) ei kiinnostanut lasta mutta siihen ei sentään ollut edes jonoa Niagaran teatterissa... paitsi vessaan parinkymmenen hengen jono. Kaikki kun tiesivät miten tolkuttoman pitkä spektaakkeli oli luvassa. 

Salissa istuimme eturiviin, jotta Niagaran lakana näyttäisi silmissämme suurin piirtein samalta kuin Oppenheimerin suositukseksi ilmoitettu jalkapallokentän kokoinen IMAX-kangas. 

Plussapuolena Niagarassa oli se, ettei siellä tarvinnut sietää Barbieheimeria suorittavia teinejä ja että liput maksoivat vain 9 euroa verrattuna Finnkinon lippuihin, joiden hinnat alkavat 18 eurosta.

Mutta turhahan tuo Oppenheimerkin elokuvana on.

Kun uutiset Christopher Nolanin uudesta projektista ensi kertaa kuuli niin sitä oletti, että varmasti Nolanin kaltainen visionääri on keksinyt jonkin sellaisen NÄKÖKULMAN atomipommin suunnittelijaan, jotta historiallisesta materiaalista saadaan irti jokin nykypäivän kannalta olennainen sanoma. Että edes elokuvan muotokielellä Nolan vihjaisi johonkin kosmologiseen aihelmaan, aivan kuten hän teki Dunkirkistä (2017) kommentin sota-AJAN kokemisen erilaisuuksille eikä pelkkää sotahistoriaa.

Vaan ei tällä kertaa. Ainoa asia mitä Nolan tuo J. Robert Oppenheimerin ja atomipommin historiaan on läjäkaupalla rahaa. Siitä puolet lienee käytetty Los Alamosin rekonstruointiin, toinen puoli kalliiseen filmimateriaaliin.

Edes useiden näyttelijäsuoritusten takia - eikä varsinkaan niiden - ei Oppenheimeria kannata mennä katsomaan. Nimiosan kauniskasvoinen Cillian Murphy ei ole koskaan tehnyt näin isoa roolia ja tästä filmistä voi ikävästi päätellä miksi. Hänen vastinparikseen vähitellen nousevaa byrokraattia esittää karismansa säilyttänyt Robert Downey Jr, joka tekee hahmosta turhamaisuuteensa sortuvan älykköpahiksen, mutta tarina on aivan väärä tällaiselle hahmolle.

 

Oppenheimer jakautuu selkeästi kolmeen osaan ja jokainen on omalla tavallaan konventionaalisen tylsä. Ensimmäinen osa kertoo Oppenheimerin vaiheista ennen Los Alamosin salaista tiedekylää ja toinen osa pommin kehittelyn vaikeuksista sekä odotukset täyttävästä räjäytyskokeeesta. Kolmas osa on yllättäen silkkaa oikeusdraamaa Oppenheimerin maineen palautuksesta, mihin on sijoitettu elokuvan ainoa draamallinen käänne eikä sekään järin yllättävä. Siis: tarjolla on kolme tuntia tarinaa ja vain yksi draamallinen käänne!

Elokuvan kolmea osaa sitoo yhteen kahden oikeusprosessin kehyskertomus, joista kronologisesti myöhempi sitten avataan lopputulokseensa kolmannessa osassa. Kaksinkertaisen kehyskertomuksen käyttö antaisi paljon paljon mahdollisuuksia leikitellä sekä henkilödraamoilla (Oppenheimerin lukuisat naissuhteet plus runsas valtakamppailu tiedeyhteisössä) että vihjauksilla vaihtoehtoiseen historiaan. Mitään sellaista ei käytetä, paitsi yhdessä kohtauksessa, siinä ainoassa minkä tässä filmituotteessa voi sanoa edustavan oikeaa ELOKUVALLISTA ajattelua: Los Alamosin kiitosjuhlassa Oppenheimer hetken ajan näkee ympäristönsä kuin se olisi fasistien bakkanaalit, joka säteilee oman tuhonsa...

Historiallisissa elokuvissa dialogi on isoin haaste, koska hahmot pitäisi saada sekä kuulostamaan  autenttisilta suurhenkilöiltä että reagoimaan toisiinsa draaman tapaan. Oppenheimerissa dialogi on pahimmillaan latteaa 101-luennointia fysiikan perusteista. Välillä dialogi on mukanokkelaa, nopeaksi leikattua ivailua nerojen välillä. Albert Einsteinin hahmo on ollut selvästi kaikkein vaikein dramatisoitava eikä hänelle ole uskallettu antaa montakaan repliikkiä hahmon historialliseen merkitykseen nähden. Mieluummin olisin nähnyt tällaisten myyttihahmojen satiiriherkkää ylitulkintaa kuin pateettista alitulkintaa.

Lisäksi elokuvan ainoat kaksi naishahmoa ovat juuri sitä, mitä Nolanilta voi odottaa: Florence Pugh tekee sellaisen nartturoolin mihin häntä on fakitettu uransa alusta alkaen ja Emily Blunt tekee katkeran mutta uskollisen aviovaimon roolin jonka ainoa personoiva piirre on alkoholismi. Siinäpä fysiikan perusteet äijädogmalta.

Oppenheimerin kolmetuntisen filmituotteen istui teatterissakin yllättävän helposti. Silti veikkaan, että Barbie olisi ilahduttanut enemmän kuin tämä efektimusiikilla paisuteltu vetypallo.

Luettavaa spefiä horisontissa (kesä ja alkusyksy)

 

Suoritimme kuukaudessa kolme conia, mutta hyvin vähän niistä kertyi lukusuosituksia. Yllättävää onkin Risingin uutuuslistoja selatessa miten paljon uutta spefiä edelleenkin on ilmestymässä, vaikka koko kirjallisuusala on median perusteella pelkkiä eilispäivän aaveita. Uusin Hugo-ehdokkaiden lista näytti kotimaisen tarjonnan luomudiversiteettiin verrattuna hedelmäkarkkihyllyltä.

Vaikka kaunoarvosteluja teen enää Porttiin, kirjaan yhä itselleni toivelistaa siitä, mitä ensisijaisesti haluaisin lukea kesän ja syksyn uutuuksista:

• Nibelungeinlaulu
• Algernon Blackwood: Nukke ja muita kauhutarinoita
• Ray Bradbury: Tulta ja jäätä
• Amal El-Mohtar, Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota
• Marko Hautala: Musta kieli
• Jari Olavi Hiltunen: Ahmatova
• R.F. Kuang: Babel
• Fritz Leiber: Noitavaimo
• George Saunders: Vapautuksen päivä
• Emily St. John Mandel: Lasihotelli
• Michelle Min Sterling: Nollaleiri
• Tolkien: Numenorin tuho
• Maarit Verronen: Hyvä näin
• Mika Waltari: Kuolleen silmät
• Martha Wells: Keinotekoinen olotila

 
 
 

ShimoCon Turussa 1.7.  (© Henri Söderlund)

Eckerö 20.-22.7.

20.7.  Terveisiä Eckeröstä, Ahvenanmaan läntiseltä rannalta. Halusin kesään taas jotain merellistäkin reissua, ja silti päästä kauemmaksi suomalaisista rannikkoturisteista. Aluksi suunnitelmissa oli tuoda matkafillari Savosta ja pyöräillä Ahvenanmaalla. Etäisyyksiä ja hintoja vertaillessa yhtä hyvältä idealta alkoi näyttää fillarin vuokraaminen paikanpäältä. Sitten majapaikat olikin myyty loppuun Maarianhaminasta, joten tyydyin turistimpaan ratkaisuun ajaa paikallisbussilla Eckeröhön Storbyn kylään. Majoituskin oli halvempaa: 75€/yö gästhem-tasoisessa paikassa, aamiaisineen.

 

Maisema täällä ei kyllä olekaan sellaista karua rannikkokalliota kuten kuvittelin. Enemmän tämä Storbyn kylä tuo mieleen Balatonin porhoimmat pohjoisrannat, luontokin on samalla tavoin rehevää ja silti myrskyjen nujertamaa, ja kaikki turistit kulkevat autoilla ja syövät kallista paikallisruokaa tienvarsiravintoloissa.

 

Kaiken keskellä kohoaa länteen päin Engelin suunnittelema empire-julkisivu, 200 vuotta vanha postitalo. Se on aivan jotain muuta kuin mikään Itämeren saarilla, vanhan venäläisvallan viimeinen monumentti, joka näyttää enemmän asevoimien esikunnalta kuin postitoimistolta.

Kartalta matkaa suunnitellessa kuvittelin että täällä tuntisi olevansa saaren ja Suomen reunalla (ecke > ecker&ö). Jos pysyttelisi tuon postitalon ja rannan välissä ja katselisi vain läntisestä horisontista saapuvia sadepilviä, niin siltä varmaan tuntuisikin. Mutta kun palaa tähän gästhemmiin ja kuulee lauttasatamasta vyöryvän autoliikenteen sekä tänne taloon asettuvat meluisat ruotsituristit niin tietää olevansa vain yhdellä Suomen bussipysäkeistä. Lyhyin matka täältä Ruotsiin on meren yli vain 44 kilometriä ja purjekaudellakin sen saattoi postivene taittaa nopeimmillaan neljässä tunnissa. Reunamaan dramatiikka täytyy kuvitella pilvimuodostelmiin.

 Vaikka ei minua ympäristö niin ärsyttäisi ellei poskihammas olisi alkanut juilia, jälleen juuri kun on matkalla ja pureksii liian lujaa lounastaan, aivan kuten joskus 15 vuotta sitten Slovakiassa. Ei huvittaisi lähteä huomenna takaisin cityyn vain hampaan takia. Ei myöskään elää pelkällä nesteellä sulkeakseen hampaan pois aistimaailmastaan. Reunavyöhyke tulee aina vastaan jollain tapaa...

 

 

21.7. Näin se käy: lähdin kävelemään gästhemmetistä kello 9:55 mennäkseni viereiselle bussipysäkille ja siitä kyytiin Maarianhaminaan, mutta huomasinkin käveleväni pois päin pysäkistä. Tietämättäni siis valitsin yhden ajatuksettoman kesäpäivän rannikkoreunalla, sen sijaan, että aikuiseen tapaan olisin pitänyt huolta itsestäni eli ajanut kaupunkiin etsimään hammaslääkäriä. Vai oliko varmaa jo ulos astuessa, etten toimisi aikuisesti? Miksi en tiennyt kello 9:55 että kävelisin pois päin 'itsestäni'?

Päivä oli paahtavan lämmin ja taivas aivan muuta kuin sääennusteet olivat lupailleet. Kävelin Käringsundin satamaan, joka on yhdistelmä ulkomuseota ja porhojen veneparkkia, lahdelman päädyissä villieläinsafari ja hulppea camping-alue. 

 

Tämä rannikkoreuna ei ole mikään kallioilla istuskelijan paikka, vaikka meri avautuu täältä isosti. Mutta tämä ei ole sellainen metafyysinen merenääri joka pakottaisi uimaan, kuten Pohjanmeren rannoilla. Sattumaa eli ei niin viime yönä katsoin suoratoistolta merten metafysiikkaa käsittelevän dokumenttileffan "The Deepest Breath". Sen tarina oli aivan uskomaton, niin spefimäisen poikkeuksellinen ja siten draamaltaankin metafyysinen, vaikka varsinaisesti leffan kauneus tuli siitä kuvaustavasta jolla meren syvyys saatiin näyttämään matemaattisen äärettömältä, ikäänkuin merestä löytyisi enemmän pikseleitä kuin maan päältä. Siihen verrattuna tuo Ahvenanmeri on kuin auttamattoman analoginen lätäkkö, jonka ainoa tarkoitus on heijastella ylitseen leijailevia läntisiä aatteita.

 

Kävelin takaisin monikansalliseen majataloon. Oikeasti se on enimmän aikaa aivan hiljainen ja talon väki aivan tolkuttoman huomaavaista. Sellainen aito vieraanvaraisuus sai jopa minut puhumaan ruotsia kun selvitin huomisaamun bussivuoroa... Ja majatalon piha on niin iso ja tietysti tammien (ek > Ecker&ö) varjostama, että siellä voi tyylikkäästi lukea kirjaa korituolissa muttei sentään kehtaa korkata lonkeroa repusta. Onneksi mukaan on osunut erinomainen matkakirja, Greg Eganin novellikokoelma "Axiomatic", joka - sattumaa eli ei - käsittelee kaikissa tarinoissaan sitä paradoksaalista VÄISTÄMÄTTÖMYYTTÄ joka tekee ihmisestä sekä yksilön että vapaan. 

Lounaaksi ja päivälliseksi söin nuudeleita, minkä jälkeen googlasin Tampereen ainakin kahtakymmentä eri hammaslääkäriä. Lähes kaikki niistä näyttävät olevan heinäkuun lomilla. Väistämättä?

 

 22.7.  Ainoa miinuspuoli majatalossa oli tuo kiireisen satamatien läheisyys, mutta on se myös ylellistä, ei tarvitse kävellä montaa askelta pysäkille, josta aamubussi vie 7:53 Maarianhaminaan. Kaupunkina se on jälleen aivan kamala, satamassa on muskeliveneiden show jota äijälaumat kerääntyvät kuolaamaan, autojonot rannassa ovat sen mukaiset. Syön lisää nuudeleita, löydän kirpparilta taas yhden täsmäkirjan ("Suosituimmat sensuroidut kirjat vallankumousta edeltäneessä Ranskassa"), kävelen terminaalin puoleiselle rannalle kaupunkia ja huvitan itseäni kesäisillä tarinoilla filosofi Thérèsen  koettelemuksista sekä vuoden 2440 Pariisista. Tämä on koko matkan ilahduttavin oppikolmetuntinen. Laivat ovat lisäksi hieman myöhässä ja aikataulut terminaalissa sen verran sekaisin, että olen myöhästyä Turkuun vievältä portilta kuin aisteistaan eksynyt oppiherra ikään.

 

Säästäväisesti en ottanut hyttiä paluumatkalle, mitä kadun oitis joutuessa nuokkumaan laivan syrjätiloissa. Ahtaimmassa maailmanreunassa sitä kai on eniten itsensä... silti Ålandiin en toista tällaista retkeä enää koskaan yritä...

23.7. Matkan jälkeen pitäisi helpottaa oloa tilastoburanalla eli laskea montako hiilijalanaskelta olen edelleen jäljessä turistisukupolven keskiarvosta. Juuri nyt oletukseksi riittää, että olen kaukana rystyset asfalttiöljyssä örisevästä ääripäästä. 

Rahahintaa matkalle tulee vielä toinen puolikas lisää jahka hammaslääkärin lasku on hoidettu. Vain kahdella tamperelaisella hammaspalvelulla on aikoja alkavalle viikolle, Orionilla ja Helmiäisellä, joten täytyy olla kiitollinen että sellaista edes rahalla saa. Julkisella puolella tuskin saisi hoitoaikaa tämän vuosikymmenen puolelta. Uuden porvarihallituksen laskelmissa julkinen hammashoito voidaan lopettaa kokonaan, koska kansahan on jo tunnustanut, ettei sillä ole varaa syödä...

Forever Young (elokuva, 2022)

 

Nuoret näyttelijät ovat ainutlaatuinen luonnonvara, jonka alikäyttö pitäisi olla rangaistava teko – niin ekologisesti, humanistisesti kuin taiteen nimissä. Silti tälle elokuvalle antaa paljon anteeksi. KASARInostalgialle antautuen.

Ranskalaisessa, englantilaisella nimellä Suomeenkin tuodussa "Forever Young" -elokuvassa (Les Amandiers, 2022) on sellainen tihentymä nuorten näyttelijöiden autenttisuuden intohimoa ja yhdessä heittäytymisen poltetta, että elokuvaa voi huoletta suositella kelle tahansa, joka pitää näyttelijäkeskeisistä elokuvista. "Forever Young" on idioottimaisen nimensä mukaisesti imelä keitos nuoruuden ja etenkin KASARINUORUUDEN idealisointia, mutta sen kaiken kestää ja puoliväliin saakka sen ryöppyävä energia vie mukanaankin kuin näkisi ensi kertaa eläessä "Hair'in"... [jonka sattumoisin näin oman KASARINI alkajaisiksi, olisiko ollut 1980 tai 1981 kun se Kuopioonkin saakka saapui ja sai kukkapuskat kasvamaan korvista. Pysyvästi.]

Tarinaltaan "Forever Young" on kliseistä koottu, se mitä tyypillisin "Fame"-tyyppinen tarina joka pohjustetaan kirjavalla joukolla teatterikouluun pyrkiviä nuoria ja joista sitten poimitaan muutama keskeisempi hahmo, joiden sydänsuruja ja "kehitystä" seurataan ensimmäiseen isoon esitykseen saakka. Elokuvaa on mainostettu näyttelijä-ohjaaja Valeria Bruni Tedeschin omakohtaisuudella, mutta harras omakohtaisuus voisi olla syy siihenkin, miksi elokuvasta puuttuu sekä juoni että temaattinen ajatus. 

Irtonaisia episodeja poimitaan miten sattuu viiden tärkeimmän päähenkilön kommeluksista, seitsemän vähemmän tärkeän jäädessä taustalle hahmoiksi, joiden kamalistakin kohtaloista kerrotaan vain siivuja. Lisäksi puolivälissä elokuvaa fokukseen tulevat teatterikoulun ohjaaja-opettajat, kun nuorten keskinäisistä väleistä ei keksitä enää tarpeeksi uusien tapahtumien aineksia. Kaikki toki bylsivät kaikkien kanssa ja kaikki ovat superlahjakkaita, mutta tällaisista superboheemihahmoista eivät edes ranskalaiset keksi varttia enempää kerrottavaa. 

Ohjaaja-opettajan keskushahmo ei ole lainkaan sellainen "Ranskan Turkka" -kuten Hesarin kritiikistä väitettiin, vaan hyvinkin rutiinimainen ja uskottavan oloinen niin taiteellisessa epävarmuudessaan kuin nuoriin (mies)näyttelijöihin suuntautuneissa lemmenpurkauksissaan. Jos elokuvassa olisi kerrottu, että Patrice Chéreau, filmissä nimeltä mainittuna, oli juuri aloittanut (1982) koulun johtajana ja autoritatiivisena ohjaajana, olisi käynyt ehkä käsitettävämmäksi se pöyhkeä epävarmuus, millä hän asennoituu oppilaisiinsa. 

Mutta mikään Turkka tämä ydinhahmo ei tosiaankaan ole sen paremmin ohjaajana kuin opettajanakaan. Elokuva on tuotettu K-12-nostalgiaksi, joten siinä ei ole myöskään aihepiiriltä odotettavaa alastomuutta eikä pahemmin edes erotiikkaa. Se, että naispääosan Stella paljastaa povensa jo kolmannen minuutin kohdalla, lienee ranskalaisen taidefilmin pakkoefekti ikärajasta riippumatta...

Enimmän huomion elokuvassa saa tuo Nadia Tereszkiewiczin esittämä Stella, rikkaan suvun katolinen kasvatti. Stella ei ole mikään kapinallinen mutta taiteen maanisuudelle niin omistautunut, että sietää narkkari-poikaystäväänsä. Elokuvan keskeinen henkilöasetelma on siis täysin sama ja samalla tavoin taideopiskelijoiden maailmaan kehystetty kuin Joanna Hoggin erinomaisessa, niin ikään henkilökohtaisessa KASARItunnustuksessa Souvenir (2019). Tyyliltään elokuvat ovat kuitenkin toistensa vastakohtia: Hogg teki elokuvansa sovittaen henkilökohtaisen materiaalin draamaksi, Tedechi on levittänyt materiaalinsa valkokankaalle kuin puhvetin josta kukin voi poimia mistä tykkää.

Näyttelijä Tereszkiewicz on tietysti niin täydellisen hurmaava kolmitasoisessa roolisuorituksessaan kuin tällaisessa elokuvassa täytyykin olla: näyttelijä esittää näyttelijää joka esittää välillä vaihtuvia roolihahmoja, välillä "itseään". Mutta rikollista on se, miten vähälle käytölle elokuvassa jää joukkoenergia, jonka muutamankin hahmon yhteen tuominen saa aikaan parhaissa kohtauksissa... niistä tragikoomisimpana KASARIskenaariona kolme sateen kastelemaa itkuista naista ahtautuneena puhelinkoppiin kuullakseen AIDS-testiensä tulokset! Eikä tämäkään tieto spoilaa mitään elokuvasta, niin täyteen se on ahdettu muitakin mahdollisia katastrofin aineksia... mutta tuosta yhdestä kohtauksesta olisi saanut täydellisen lyhytflmin itsessään...

 

 Elokuvan alkuperäinen nimi on teatterin mukaisesti "Les Amandiers".

Yllättäen elokuvan lopetus on jopa parempi ja elokuvakerronnaltaan harkitumpi kuin mikään muu tässä filmissä. "Forver Young" luottaa niin yksipuolisesti ja vahvasti KASARInäköisyyden jäljittelyyn, että kuvan ruskehtavasävyinen rakeisuuskin (joka tuo mieleen "Viimeisen tangon Pariisissa"!) on toteutettu KASARIfilmin ulkonäköä muistuttaen. Tuo KASARInäköisyys ja periodivaatetus on niin täydellisesti toteutettu, että ensimmäiset puoli tuntia olin vakuuttunut, että tässä on 2000-luvun tärkein elokuva meille KASARINSA kukoistaneille – kunnes se nostalgia jää pelkäksi digiharsoksi tarinan, hahmonrakentelun ja elokuvallisen fokuksen huidellessa minne sattuu. 

Kaiken lisäksi musiikkiraitana soi sellainen klassinen pianonpimputus jota vain epätoivoisin tuotantokoneisto käyttää todistelemaan että filmin aiheessa ja/tai tarinassa on jotain korkeakulttuurin alueelle kuuluvaa. Vain pari kertaa se oikea KASARIMUSA ryöpsähtää kohtauksiin, mikä on harkitun hyvä ratkaisu, mutta ennemmin olisin kuunnellut näyttelijöiden kiivaan ironisia sanaryöppyjä kuin pakollista nostalgiamusapalaa.

Filmihullulle katsojalle Patrice Chéreaun esitteleminen fiktiohahmona on pieni lisäarvo tämän elokuvan katsomiseen, vaikka mitään 1980-luvun ranskalaista elokuvaelämää ei kuvatakaan, eipä sitä ranskalaista teatterimaailmakaan Des Amandiers -teatterin ulkopuolelta. Amerikkalaista levitystä kosiskellen saa harjoitteluretki New Yorkin Actors Studioon isomman sijan kuin mikään ranskalainen alan instituutti. Niin matalalta korkeakulttuuria voi vedättää. Ja KASARIa kaipaajia.

Oikeasti ranskalaisesta teatterikoulutuksesta kiinnostuneet katsovat ennemmin Pääsykokeet-dokumenttifilmin (Le concours,  2016), joka on syvällisempi, analyyttisempi ja varmaankin myös rehellisempi kuvaus aiheesta.