KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

6.11.- Tietokirjoittaminen I -kurssi tiistaisin
21.11. Roosalupilla Antti Tuomaista haastattelemassa
31.12.-3.1. Tukholmassa lomalla
26.1.2019 Juhlakattaus-näytelmässä (Tukkateatteri)



lauantai 30. joulukuuta 2017

Ulkomaalainen (näytelmä)

Farssi ei ole komediaa, ei ainakaan hyvä farssi, vaan absurdin teatterin kansanomainen versio. Se saa meidät nauramaan hämmennyksestä ja yllätysten toistuvuudesta, absurdin maailman omalakisuudesta, joka toisinaan pelkistetään kumuloituviksi väärinkäsityksiksi.

Amerikkalaisen Larry Shuen farssi "Foreigner" (1984) on tarkoitettu sekin omanlaisekseen absurdin taskuversumin kuvaukseksi, jossa ulkomaalaiseksi tekeytyvä ujo mies opettaa keksimäänsä kieltä isännilleen saadakseen näiden arvostuksen. Shuen teksti näkyy olevan kovasti palkittu ja kehuttu, etenkin kritiikkinä rasistisia ennakkoluuloja vastaan. Erikoisinta siinä on ujon kielipuolen verbaalinokkeluuden perustelu: hän on scifi-lehden oikolukija!

Tämän Georgian takamaille sijoitetun tarinan siirtäminen suomalaiselle näyttämölle ei vain ole onnistunut. Syy tuskin on pelkästään tekstissä. Georgialaisten punaniskatyyppien pilkkaaminen suomalaisella näyttämöllä ei vain tunnu oikein miltään. Loppukliimaksi, jossa kielipuolen verbaalinen luovuus päihittää natsiklaanin, näyttää lasten satunäytelmältä. Tällaista huono farssi usein on: se mielistelee katsojien oikeudentuntoa, sen sijaan, että sekoittaisi näiden koordinaatit.

Katsoin näytelmän tänään Tampereen Teatterissa, missä se on pyörinyt yli vuoden nimellä "Ulkomaalainen". Pää- ja nimiosan esittävä Ville Majamaa on erinomainen vaativassa kielipuolen roolissaan, mutta sitäkin tylsemmiltä tuntuvat kaikki juonenkuljetukseen ja sivuhahmojen motivointiin liittyvät osuudet. TT:sa on pitkä kokemus pienen näyttämön farsseista, ja niiden joukossa "Ulkomaalainen" on iso pettymys.

En suosittele.

perjantai 29. joulukuuta 2017

Wonder Wheel (elokuva)


Woody Allenin viimeinen luova jakso elokuvaohjaajana nähtiin vuosina 2008-2011. Tuolloin häneltä valmistui sellaisia katsottavuutensa säilyttäviä romanssidraamoja ja -komedioita kuin Vicky Cristina Barcelona (2008), Whatever Works (2009), You Will Meet a Tall Dark Stranger (2010), ja Midnight in Paris (2011). Näiden jälkeen häneltä on tullut viisi masentavan kehnoa elokuvaa, jotka voisi mieluiten unohtaa. Jopa palkittu Blue Jasmine (2013) oli, minun mielestäni, kömpelö tulkinta klassikkodraamasta.

Onkin melkoinen kynnys mennä jouluaikaan teatteriin ja valita sen vaatimattomasta tarjonnasta juuri Allen-filmi.

Ja yllättyä täydellisesti.

Uusin ohjaus Wonder Wheel ei ole tietenkään saanut järin kehuvia arvosteluja. Itse nostaisin sen kuitenkin kiinnostavuudeltaan samaan sarjaan tuon vuosien 2008-2011 syklin kanssa. Wonder Wheel on teatterimaisuutensa tunnustavana elokuvana jotain uutta ja intiimimpää kuin mitä Allen on koskaan tehnyt, aivan kuin kahdeksankymppinen ohjaja olisi löytänyt toisen kerran sisäisen postmodernistinsa ja todennut voivansa toteuttaa aineksiensa yläpuolelle irrottautuvan tarinan ihan niin kuin itse haluaa.

Tragediaan tarvitaan kolme kaunokaista ja yksi hirviö...
Sekä elokuvan alkupuolella nähtävässä lavastemaisuutensa paljastavassa kohtauksessa että lopettavassa kohotuksessa Allen luottaa päänäyttelijänsä Kate Winsletin kannattelevan tarinan lentoon ja sitten loppuun. Tämä luottamus palkitaan.

Omasta mielestäni Winslet täyttää tehtävänsä paremmin kuin Cate Blanchett Blue Jasminessa: Blanchett  teki hahmoaan metodinäyttelijän tavoin liioitellen kun taas Blanchett tekee hahmoaan elokuvanäyttelijän tavoin luottaen kameran eikä hahmon todistusvoimaan. Näitä kahta näyttelijäsuoritusta vertailemalla voisi ehkä oppia paljon muutakin elokuva- ja teatterinäyttelemmisen eroavuuksista. Sellaisen oppintunnin antajana Wonder Wheel on merkittävä filmi, jos ei muuten.

Totta kyllä, Wonder Wheel ei ole yhtä ehjä kuin Allenin genrefilmit. Mutta eihän häneltä sisäsiistiä markkinatuotetta odotettaisikaan, jollei viimeisen 20 vuoden ajan (Deconstructing Harry -kokeilun jälkeen) Allen olisi tehtaillut romansseja, jotka ovat ilmatiiviin ehjiä kassatuotteita.

Wonder Wheel sisältää toki, sekin, tutuimmat Allen-ainekset:
  • Hermostuneen romanssin päähenkilö, jonka teatraalinen neuroottisuus tulkitaan arvokkaaksi;
  • Nostalgia romanttiseksi oletettuun aikakauteen, nyt 1950-luvun kesäiseen rantaelämään;
  • Gangstereissa henkilöityvä kuolema joka on yhtä pelottava kuin huvittavakin;
  • Kahden rakkauden välillä epäröivä keskushahmo ("I love her, but I'm not in love with her");
  • Viitteet tekijän omaan elämään (lapsuus huvipuiston varjossa, vrt. Annie Hall ja Radio Days);
  • Aviopetoksen juoni risteää murharikoksen juonta vailla moraalista lopputulemaa.

Vaikka tarinan ainekset ovat kiusallisen tuttuja ja kuluneita, suorastaan Allen-tuotemerkittyjä, niistä on saatu tässä elokuvassa kierrätettyä jotain ainutlaatuista, kiitos hyvien näyttelijätöiden, sekä sen asenteen, että elokuvan annetaan muuttua vähitellen yhä kaksiulotteisemmaksi, teatteritilaksi jossa ihmisellä ei ole enää varaa valita tekojaan eikö motiiveitaan.

Kaiken aikaa taustalla pyörii valtava maailmanpyörä, symboli elämän arvaamattomuudelle, se "wonder wheel" joka on nostettu selityksittä elokuvan nimeen: se on eräänlainen symboliksi muotoiltu tekosyy sille, ettei elokuva oikein johda eikä pääty mihinkään. Se on sitä vertauskuvallista magiaa, jolla Allen on aiemminkin paikkaillut elokuviensa kerrontaan jääneitä aukkopaikkoja.

Noh, yleensä elokuvaa ei katsota siihen nähden, että se olisi ohjaajansa hyvästijättö, mutta pidin tästä elokuvasta kenties juuri sellaisen asenteen lävitse. Wonder Wheel voisi olla Allenin metafilmillinen olankohautus ja kesäinen uni siitä, että hän olisi voinut kerrankin olla yhtä kuin kaikki tarinansa henkilöt: oikeutetusti neuroottinen päähenkilö (Winsletin esittämä Ginny), oikeutetusti traumaattinen punatukkainen poikalapsi (joka sytyttää tuleen terapeuttinsa odotushuoneen), ja oikeutetusti epäröivä rakastaja tyttären ja tämän äitipuolen välillä (Justin Timberlaken esittämä Mickey).

Tämä ajatus sai täydennystä luettuani Vox-lehdestä pätevän analyysin siitä, miten Wonder Wheel olisikin Allenin torjuva reaktio pitkiin mediakeskusteluihin hänen häiriintyneestä privaattielämästään. Vox-jutun sanoin: "Mickey is stuck on himself, seemingly trying to simultaneously be the hero and writer of two dramas, one Greek, one O’Neill, but both set in a heightened version of rough-and-tumble Coney Island."

Osana koko Allenin tuotantoa tämän filmin viimeistelemän testamentin voisi muotoilla vaikkapa näin: Woody Allen (1935-2025) oli yksi elokuvahistorian kehnoimpia näytelmäkirjailijoita, mutta onnekseen hän löysi kutsumuksensa muuttaessaan koomiset hahmonsa etualalla traagisiksi ja traagiset hahmonsa taka-alalla koomisiksi.

torstai 28. joulukuuta 2017

The Journey (elokuva)


Historiallinen elokuva ei voi tulla enää lähemmäksi nykypäivää kuin käsitellessään vuoden 2006 rauhanneuvotteluja.

Onko elokuvaa "The Journey" (2016) sitten edes syytä katsoa historiallisen elokuvan edustajana? Onhan se pieni nokkela kamaridraama itsessään - mutta ei se olisi asetelmaansa suurempi, ei varsinkaan valkokankaalla, jollei sen aiheena olisi TIETOISUUS historian ratkaisuvaiheesta ja siten metahistoria itsessään.

Ehkä The Journey -elokuvan silmiinpistävät puutteet voi nekin antaa anteeksi sen nimissä, ettei tekijöillä ole ollut velä tarpeeksi etäisyyttä materiaaliinsa. Elokuva perustelee olemassaolonsa sillä, miten tärkeäksi se nostaa juuri ne neuvottelut Pohjois-Irlannin tilanteesta, jotka käytiin vuonna  2006. Median suodattamassa maailmassa vain tuntuu siltä, ettei kyseinen konflikti ole vieläkään saanut selvää sulkeumaa ja ettei millään erityisillä neuvotteluilla ole ollut tähän mennessä ratkaisevaa merkitystä.

The Journey -filmin teatterikierrokseen Suomessa ei ole mitään järjellistä syytä. Ehkä kyseessä on sopivan trendikäs filmi trendi sille yleisölle jota kiinnostaa kaikki brittiläinen ja etenkin brittien kuningashuoneen merkitystä laventavat parlamentaariset hallitsijat - siis sille yleisölle, jotka katsoivat myös "Queen'in" ja tulevat katsomaan pian Churchill-filmin "Darkest Hour" (2018). Saattavatpa pettyä. Aiheen ja historiallisen tapahtuman hahmottomuus käy ilmi siitä, ettei The Journeylle ole keksitty mitään sujuvaa suomenkielistä nimeä, joka kytkisi pariin tuntiin sijoittuvat tapahtumat historiaansa.

Tällä kertaa näköispatsaan kohteena on kaksi historian sivuhahmoa, Pohjois-Irlannin protestantteja johtava pappispoliitikko Ian Paisley ja IRA:n päällikkö Martin McGuinness. Heitä esittävät kymmenistä sivuroolituksista tunnetut veteraaninäyttelijät Timothy Spall ja Colm Meaney. Suurimman osan elokuvaa herrat istuksivat tilataksin perällä ja välttelevät kontaktia. Molemmat ovat kuitenkin salaviisaasti tietoisia yhteisen taksimatkan merkityksestä.

Hieman jännityksen vaihteluita seuraa siitä, että brittitiedustelu manipuloi taksimatkaa pakottaakseen herrat yhteisymmärrykseen, johon eivät ole venyneet neuvottelupöydässä. Nämä pienet muutokset ja herrojen yllättävät lähentymiset maistuvat vahvasti kuvitteellisilta, mutta jotain erityisen dramaattista on tuolla lyhyellä taksimatkalla oikeastikin tapahtunut, jos nuo äärimmäiset, keskustelusta kieltäytyvät vihamiehet ovat sen aikana tosiaankin sulaneet toisilleen ja solmineet ystävyyden.

The Journey -elokuvan tärkein ajatus on se, että 2000-luvulla on kasvamassa uusi polvi ekstremistejä, jotka voisivat edelleen pahentaa myös Pohjois-Irlannin räjähdysherkkää tilannetta - ja siksi rauhan solmiminen katolisten ja protestanttien välillä on välttämätöntä. Mutta draamana elokuva on laiskasti tai kohtuuttoman varovaisesti käsikirjoitettu. Jos sitä vertaa samanlaiseen, kahden poliitikon tahtojen taistelua käsittelevään kamaridraamaan eli Volker Schlöndorffin "Diplomatiaan" (2014), ei "The Journey" -filmille voi luvata kestävyyttä muutoin kuin dokumenttina.  

The Journey'n ohjaaja on Nick Hamm, jolla näkyy olevan kokemusta lähinnä tv-tuotannoista. Yhtä konventionaalista, ympäristön merkitykset hukkaavaa kuin tv-draama, on The Journey'n kuvamaailma, silloinkin kun taksimatka katkeaa keskelle kauneimpia skottimaisemia.

Muutamat naurut tämä elokuva irrottaa Tony Blair -hahmon (ei-lainkaan-yllättävästä) koomisuudesta ja herättää paikoin kylmiä väreitä, kun John Hurt -vainaa pääsee lausumaan runolliset kommentit tapahtuman tärkeydestä. Sitten Hurtin hahmokin unohdetaan taka-alalle. Myös Spallin ja Meaneyn sijalla olisi voinut olla Hurtin tapaisia repliikkitietoisia, sävyihin pyrkiviä näyttelijöitä, jos vain käsikirjoitus uskaltaisi irrota historian painolastista ja LUODA historian suurmiehiä.

Sopii siis jäädä odottelemaan, millaisia kamaridraamoja irtoaa brexitin aiheuttamasta kulttuurijäristyksestä.




Ja ihmisillä vähä tahto


Mitä enemmän lunta, sitä vähemmän ihmisiä. Se on riittävä syy matkustaa jouluksi alueelle, joka erottuu tämän joulukuun sääkartoissa mustana läikkänä Suomen keskellä, vaikka juuri siellä lumihanget ovat syvempiä ja valkoisempia kuin missään muualla: Pohjois-Savoon.


Mutta kun aatonaatonaattona yritin liftata mökiltä kaupunkiin, tajusin että lumen määrä syrjäyttää jotain myös ihmisistä itsestään. Tunnin ajan seisoin talvisen tien varressa palelemassa ja autoja ohitti yhtenä virtana, niin Nurmeksen ja Tahkovuoren turisteja kuin lähiteiltä paikallisia, mutta kukaan ei tarjonnut kyytiä. Tällaista en ole täällä kokenut, kun olen liftannut kesäaikaan. On miltei joulu ja siltikään kukaan ei välitä pakkasessa seisovasta lähimmäisestä joka anoo kyytiä. Tätä on suomalainen joulu 2017: tätä vähä tahto ihmisten kesken. Tunnin paleltua soitin taksin. Menipä siihenkin aikansa.

Lauantaina, aatonaattona, tulimme mökille koko perhe. Lauantain pahinta lumimyräkkää, jonka lävitse tulimme ruokakasseinemme, seurasi uusia lumikuuroja, yöllä ja päivällä. Jokainen sentti lunta syvensi hiljaisuutta mökin ympärillä, erillisyyttä ihmiskunnasta. Tämän täydellisempää merkitystä, aina niin tuttua antikliimaksia, ei joulun tekopyhiltä voi toivoa.


Lumen loputtomuuteen nähden on ironista, että juomavesi loppui ensimmäisenä. Kävelimme Tapaninpäivänä Pajulahden huoltoasemalle, saimme sieltä vettä, olutta ja lisää makkaraa. Ihmisiä emme muutoin nähneet, emme eläimistäkään kuin tikkaa. Jänis loikki öisin yli takapihan ilmeisesti huvittuneena tekemistämme poluista.

Juuri mitään en lukenut tällä lomalla. Perheen kanssa pelasin neljää uutta lautapeliä. Saunan lämmitys ja polkujen lapiointi riittivät talviseksi poetiikaksi. Polku kesäaitalle kannatti lapioida. Aitalta sai haetuksi untuvapeiton ja Maigret-pokkarin.

Keskiviikkona erkaannuimme perinteisesti. Lapsi ja äitinsä lähtivät kohti etelää jouluvierailuille, minä palasin takaisin Tampereelle kirjojen ja pimeyden äärelle.


lauantai 23. joulukuuta 2017

Teatteriharjoituspäiväkirja 4

Syksyn viimeinen harjoituskerta vedettiin vielä 21.12.. Kellontarkasti Terhi sai ohjailtua näytelmän viimeisen kohtauksen läpi ennen harjoitusajan umpeutumista. Mukaan ilmaantui vielä kolmaskin hevonen ja koira ja tyttö, jotka kaikki ovat olennaisia symboleina päähenkilön mielelle: tarinahan paljastuukin olevan eräänlainen moderni Jokamies-draama, jossa etulinjojen välissä kohdatut henkilöt tyypittävät aikakauden kiihkoa ja pelkoa.

Sikäli Matti Kurikka on kuin shamaanihahmo johdattamassa pasifisti Ketolaa läpi maailmankatsomusten myllerryksen, mallina pääsiäisen ajan tapahtumat. Joku voisikin tehdä samansuuntaisen näytelmätulkinnan Sillanpään Hurskaasta kurjuudesta. Tarkemmin ajatellen sama perustarina löytyy useastakin sotakertomuksesta. Mieleen tulee Cranen Punainen kunniamerkki ja tietysti Vonnegutin Teurastamo 5.

Viimeisen viikon sisällä oli neljät harjoitukset. Eniten käytiin lävitse koreografiaa väkitäyteisimmissä kohtauksissa, kun etualalla on hevosia ja sotilaita ja taka-alalla (ehkä varjoteatterina) käydään symbolista taistelua Ketolan lupalapusta. Varjoteatteria varten viritetty vinoverho antoi ensi kertaa selkeyttä näyttämökuvan suuntiin, mutta verhon takana on tungosta väliaikaisena sijoituspaikkana tavaroille ja näyttelijöille. Valosuunnittelijakin on pistäytynyt muutaman kerran paikalla seuraamassa sitä, mihin kohtaan spotteja ja tunnelmavalaistuksia tullaan tarvitsemaan tilojen erottamiseksi toisistaan.

Näytelmän poliittiset sisällöt ovat neutralisoituneet kun niitä työstetään tapahtumien sisältä käsin. Sekin sopii Tuurin ottamaan etäisyyteen historiasta. Ja silti kevään 1918 Tampere tuntuu todelta.

Tuntikausien seisoskelu näyttämön kylmällä lattialla alkoi kumuloitua viimeisiin harjoituksiin mennessä nuhana ja kurkkukipuna. Kohti kevättä olisi oltava paremmassa kunnossa, löydettävä lomien aikana enemmän aikaa oikeaan kuntoiluunkin...

tiistai 12. joulukuuta 2017

Toivelista kevään 2018 kirjoista


On taas se aika, kun lähetetään toivekirje joulupukille... tai avustamansa lehden toimitukselle... mitä kirjoja odottaisi saavansa luettavaksi ja punnittavaksi, kunhan kevät taas alkaa mustevirtoina jylistä Suomenmaamme painokoneisiin...


KOTIMAISET
  • Martti Anhava: Siperia opettaa OTAVA
  • Markku Envall: Tavaratalo taivasalla WSOY
  • Carita Forsgren: Ambrosia OSUUSKUMMA
  • Olli Jalonen: Taivaanpallo OTAVA
  • JP Koskinen: Kalevalanpoikien kronikka WSOY
  • Leena Krohn: Kadotus TEOS
  • Laura Manninen: Kaikki anteeksi WSOY
  • J. Pekka Mäkelä: Hunan LIKE
  • Tapani Tolonen: Sokeisto OTAVA
  • Saara Turunen Sivuhenkilö TAMMI

KÄÄNNÖSTEOKSET
  • Michael Chabon: Kuunkajo TAMMI
  • Kim Leine: Kuilu TAMMI
  • Flann O'Brien: Hullu kuningas puussa VIISAS ELÄMÄ
  • Sei Shonagon: Tyynynaluskirja TEOS
  • Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta TAMMI
  • Lars Wilderäng: Tähtikirkas JALAVA
  • Elin Willows: Sisämaa TEOS
  • Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota INTO

Silmiinpistävää julkaisukeväässä 2018 on ainoastaan ruotsalaisen käännöskirjallisuuden korkeasuhdanne. Kotimainen proosa pinnistelee "ihan ok" julkaisuilla, dekkaribuumin ja ruokaoppaiden välissä. Proosan lukitukijat voivat vielä toistaiseksi lohduttautua, ettei proosalla mene sentään yhtä huonosti kuin lyriikalla - mutta uuslukutaidottomuuden digimuuriin rysähtelevien runoilijoiden kaikuja kannattaa prosaistien kuunnella ennemerkkeinä omasta tulevasta.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Teatteriharjoituspäiväkirja 3

Tänään (8.12.) jatkettiin valkoisen armeijan joukkoelkeillä, mutta lyhyemmät liikkeet ja enemmän sotilaita. Äänimaisema kuulosti jo liiankin ammattimaiselta verrattuna näyttämökuvaan, jossa on vähän kaikentasoista sotarealismia, repliikkien karkeudesta satukuvaelmalta näyttävään punalesken mökkiin. Toinen sota-aiheesta juontuva haaste on kahdeksan näyttelijää lavalla. Pienellä näyttämöllä se näyttää väentungokselta. Kaikki toiminta pitäisi saada kuitenkin ryhmittymään yhden näkökulmahahmon ympärille, hänen mielensä maisemaa tiivistäen.

Tällä kertaa tein Matti Kurikan ilmestyksen ilman mikrofonia. Sitten muutuin takaisin ruuna Pamaukseksi, milloin en poikkea Kurikaksi tai rivisotilaaksi. Kohtaukset ovat lyhyitä ja hyvin lyhyitä. Sopiihan se sotaan. Mutta minkä verran katsojat ehtivät tutustua ja muistaa joukkoliikkeiden keskeltä putkahtavia sivuhenkilöitä, joihin nähden päähenkilö Ketola piirtyy persoonaksi? Se nähdään. Vaikeinta on edelleenkin tuurilainen ironia, joka tekee repliikeistä kovin kirjallisia ja korumaisia.

Alkuperäisessä romaanissa Tampereen maantiede luo rintamien väliin sen karmean kaikilta puolin suljetun vyöhykkeen, jossa kyytimies liikkuu elävien ja kuolevien välissä. Näyttämökuvassa maantieteelliset suunnat on pelkistetty siihen, että taistelu eli historia jytisee katsomon takana. Näyttämöllä nähdään vain kuoleman jälkipesua. Siinä on esityksen draamallinen voima - tosin myös tarinaa heikentävä konkretian puute.

*

Harjoituksia on nyt monta kertaa viikossa. Päivät menisivät sekaisin, jollei tarina lavalla etenisi. Tänäänkin (10.12.) on ulkona pilkkopimeää ja alijäähtynyttä sadetta, sisällä teatterissa 22.8 astetta ja kirkas kolkko valaistus. Näiden tilojen välissä kuivattelemme itseämme historian marginaalissa kummittelevaksi valkoiseksi armeijaksi.

Tänään jatkettiin punaisen lesken talolta kyytimiesten kiusaamista. Ruumiskasa kokoontui ensimmäiseen installaatioon ja lavasteeksi käväisi oikean näköinen luodikko. Kolmen tunnin mittaisissa harjoituksissa ehtii yllättävän paljon, ohjaaja ja näyttelijät keksivät rutinoituvien tulkintojen ohella uusia luontevia siirtymiä, täydentävää mimiikkaa ja ääniefektejä.

Treenataan siis edelleen enemmänkin näytelmää kuin näyttelijöitä. Ohjaaja sisustaa kohtauksen kerrallaan ihmisillä, jotta näkisi mitä tekstissä ja hahmoissa pitää muuttaa. Kun kaksi näyttelijää oli tänään taas poissa, sain olla vaihteeksi Rantanen, sankarimme antagonisti. Näissä täytetöissä voisin oppia ulkoa monien hahmojen repliikit, mutta olenkin se, jolla ei pysy enää mikään ulkoluku muistissa. Saan sentään monta syväluotaavaa näkökulmaa tuurilaiseen kosmokseen.

Kovan paikan tullen näyttelijöiksi riittäisi vaikka neljäkin ihmistä, ne tälle draamatekstille olennaiset:
  • pasifisti Takala
  • varavääpeli Rantanen
  • sielueläin Prokli
  • isällinen Hoiskala. 

Takala on jo Tampereelle tullessa väsytetty niin fyysisesti kuin henkisesti, kohtaa siellä sekä tuttuja että uhkaavia hahmoja, aivan kuin Tampereen maisemat olisivat manalan mantuja. Rantanen piinaa häntä omista erikoisista motiiveistaan kohtaamaan lähempää sodan kauhut. Prokli on ainoa mihin Takala voi luottaa, myös vakaumuksessaan. Hoiskala tuo tilanteisiin samaa tilanteentajua mitä vääpelit jatkosodassa.

Näistä neljästä rakentuu erityisen äijäteemainen tragedia. Pidän siitä asetelmasta niin paljon, etten voi olla ajattelematta toisinaan: tämä se vasta Axua huvittaisi. Sota on ja pysyy ilmassa.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Tuntematon sotilas (elokuva)

Liian vähän liian paljosta. Tähän useimmat historialliset elokuvat kaatuvat, kuten tämä uusin sovitus (2017) "Tuntemattomasta sotilaasta". Tapa jolla Linnan romaani on sovitettu yhden sotilaan ympärille saa koko jatkosodan näyttämään metsurien eräretkeltä itsekseen räjähteleviä juurakoita vastaan. Välillä näyttäytyy kuplavolkkarin oloinen tankki. Kaikki on pienen ja halvan näköistä verrattuna siihen mitä sotafilmiltä odottaisi, edes kansallisen aihelman yhteydessä.

Karjalan männikötkin näyttävät talousmetsään harvestoiduilta lämpäreiltä, milloin eivät loista mantereisen (=virolaisen) lehtimetsän valoa. Ajan ja paikan tuntu saavutetaan ainoastaan parissa talvisessa, paksujen hankien täyttämässä kuvassa. Asemasodassa sekin hukataan. Koko pitkä asemasotavaihe puristetaan joukkokuviin korsusta. Asemissa paukkuu ihan ilman sotilaita.

Tarinan keskittäminen Rokan hahmoon on erinomainen ratkaisu niin näkökulman terävöittämiseksi kuin sen kaventamiseksi kauemmaksi joukkojen sodasta. Taistelukuvauksille olennaista ongelmaa tämä ratkaisu ei kuitenkaan poista: kuinka antaa vaikutelma vihollisen jatkuvasta läsnäolosta, nykyaikaisen sodan traumatisoivasta kone- ja tulivoimasta? Tässä Aku Louhimiehen ohjauksessa sota tuntuu olevan aina kuvan ulkopuolella, vihollisesta nähdään yhtä vähän kuin Laineen ohjauksessa, missä se oli välttämättömyys poliittisista syistä. Pyrotekniikka on kyllä uskottavaa juuri lähitaisteluissa, missä sen on pakkokin olla, mutta sankaritekoja tehdään kuin kesäteatterin lavalla näkymätöntä vihollista vastaan.

Elokuvan ainoa henki on muutamissa näyttelijä-suorituksissa, jotka pääsevät oikeuksiinsa taukohetkinä, ei taisteluissa. Koskelaa esittävä Jussi Vatanen on ainoa riittävä syy katsoa tämä filmitekele dvd:ltä. Yllättynyt olin myös Eero Ahon vahvasta eläytymisestä Rokaksi. Kyseessä on varmasti Ahon hienoin filmirooli koskaan, missä toki näkyy edellisten Tuntemattomien tarjoama malli hahmolle.

Omintakeista käsikirjoitusta Linnan kirjan pohjalta ei ole uskallettu lähteä tekemään edes Rokan varassa. Tutun koomiset ja traagiset luonnetyypit tarvitaan antamaan tarinalle rytmi sisältä käsin: nyt tuli tuo kohtaus, kohta ollaaan siis Petroskoissa, ja elokuvan tietää olevan puolivälissä kun päästään ryypiskelykohtaukseen.

Pidin kovasti Hietasen ja Vanhalan hahmojen, jopa Honkajoenkin hahmon tekemisestä pienemmin ja tiiviimmin osana porukan toimintaa. Kaikki tämä, ikävä kyllä, tapahtuu ilman draaman kokoavaa kaarta, ainoana kohtaukset erottavana eleenä kuvan päälle liimaantuva historiallinen aika ja paikka. Se on erittäin laiska kompromissi historiallista elokuvaa tehdessä. Mutta Louhimiehelle tärkeintä on ollut saada aikaiseksi päivitetty juhlakuvasto, ei oikea elokuva. Kaikki säröt historiaan kuvaan on valittu nekin myyvimmillä keinoilla: haavoittumiset ovat omanlaistaan gorepornoa ja Petroskoissa naiskauppa ihan sitä itseään.

Kohtaukset Rokan siviilikodista ovat kiusallisinta katsottavaa. Ne ovat juuri sitä kiiltokuvamaisinta, mainoskieleltä näyttävää esitystä, joka on taiteen vastakohta. Ne kohtaukset todistavat parhaiten, miten alentuvasti Louhimiehen kaltaiset ammattilaiset suhtautuvat suomalaiseen yleisöön.
Melkoinen lahja 100-vuotiaalle kansalle, eh?


EDIT: On mahdollista, että 60 vuoden kuluttua Louhimiehenkin tekelettä katsotaan osana samaa epävirallista istoriankirjoitusta kuin Edvin Laineen tulkintaa eikä osana elokuvataidetta. Toisaalta on syytä muistuttaa siitä, miten kömpelönä Laineen klassikoksi nostettu tulkinta nähtiin 1960-luvulla, filmitaiteen arvoa puolustaneen sukupuolven silmissä:”Edvin Laineen spektaakkeli on myös huonoa filmiä, teknillisesti kyllä keskinkertainen, mutta kuvakerronnaltaan epätasainen ja lähes jankuttava.” (Mikael Fränti, 10.12.1967, HS)




torstai 7. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 parhaat elokuvat


Kun katsoo ulkomaisten lehtien listauksia vuoden 2017 parhaista elokuvista, ne tuntuvat aivan joltain rinnakkaiselta maailmalta ("Zama"? "Western"?) tai sitten angloamerikkalaiselta itsetehostukselta (Get Out; Dunkirk; A Quiet Passion) jolla on hyvin vähän tekemistä filmitaiteen kanssa. Jopa Gerwigin aivan tuoreen "Lady Bird" -filmin pyrähdys top10-listoille pikemminkin ärsyttää kuin herättää kiinnostusta. Millä ansioilla Gerwig olisi yhtäkkiä noussut sekä käsikirjoittajana että esikoisohjaajana amerikkalaisen indien kuningattareksi?

"Florida Projectin" nouseminen em. listoille on sinänsä hienoa, mutta en sitä nostaisi tämän vuoden elokuvallisesti kiinnostavimpiin filmeihin. Jopa Assayasin omalaatuisen köyhäksi jäänyt "Personal Shopper" muistuu tältä vuodelta filmillisesti tärkeämpänä tapauksena. Vaikkei se koskaan tullut edes teatterilevitykseen Suomessa. Toisaalta onnistuin näkemään Netflixin ansiosta ihailemani Baumbachin "Meyerowitz Stories" ja toteamaan, ettei se ole mr. B:n edellisten ohjausten veroinen, vaan väkinäisehkö yritys tehdä perhesatiiria Wes Andersonin tapaan. Palkintoja saaneet "Okja" ja Sofia Coppolan länkkäri osoittautuivat nekin niin ällistyttävän tyhjänpäiväisiksi, ettei niihin kannata tuhlata aikaansa blogikommentteina.

Myös Kanadassa tehdään ranskalaista taidetta: Vain maailmanloppu.

Itse jättäisin jälkimaailmalle kehotuksen muistaa 2017:sta edes nämä 5 filmiä:
  1. The Square - täydellinen yhdistelmä dokumentoivaa ja taidefilmiä
  2. Montparnasse Bienvenüe - todiste ajattomien aiheiden käsittelystä suvereenilla tekniikalla
  3. Kolme muistoa nuoruudestani - äijäranskalaisuuden tutkielma kliseitä kunnioittaen
  4. The Salesman (2016) - kulttuurista riippuva ja riippumaton vieraantuneisuus limitettynä
  5. Vain maailmanloppu (2016) - täydellinen kamaridraama, joka toimii myös elokuvana

Jotkut vuoden 2016 elokuvista olivat tuoreita vielä 2017 teatterikierroksella, niin vähän niistä kirjoitettiin missään. Jotkut vuoden 2017 elokuvista tulevat vastaavasti yllättämään vielä ensi keväänä.


Samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato on julkaissut poikkeuksellisen nopsaan molemmat syksyllä tekemäni kirjakritiikit:
Riikka Tennin Pekkas-romaanista
http://www.kiiltomato.net/riitta-tenni-ja-kaukana-siintaa-meri/
ja Sinnemäen esseekokoelmasta
http://www.kiiltomato.net/anssi-sinnemaki-trifonovin-syndrooma-ja-muita-kirjallisuusesseita/


Teatteriharjoituspäiväkirja 2


Vuosisadan pisin ja tylsin päivä (6.12.) katkesi siihen, että pääsin leikkimään teatteriharjoituksiin. Iltaopetuksen vuoksi pari harjoituskertaa oli jäänyt minulta väliin, mutta olenkin lupautunut mukaan vain pieniin täydentäviin rooleihin. Niitä sotanäytelmässä riittää: rivieläviä, pinokuolleita, ja hevosia.

Käsikirjoitusta pala palalta seuraava ohjaus on edennyt vasta muutaman kohtauksen edellisten harjoitusten tilanteesta. Sisään tunnelmaan pääsi taas helposti. Harrastajateatterien toimintakulttuurin mukaisesti meitä oli paikalla vain viisi näytteljää yhdeksästä: yksi oli jättäytynyt pois projektista, kaksi oli sairaana, yksi bilettämässä. Harjoitusten oli tarkoitus kestää viisi tuntia, mutta nyt se lyheni kolmeen tuntiin.

Teimme kahta kohtausta kuin joukkotanssin koreografiaa. Tämä on Terhin tapa ohjata, mikä on itselleni yhtä outoa kuin nykypäivän dramaturgia muutenkin. Tuloksena on kuitenkin elokuvamaisen kineettistä näyttämökuvaa. Viidessä ensimmäisessä kohtauksessa mennään rillumareistä runouteen ja luolamiesaggressioon ja sitten suomifilmijutusteluun ja messiaaniseen ilmestykseen.

Liikkeen motivointi tilanteesta käsin viehättää ja hämmästyttää kaltaistani leffaharrastajaa, olenhan itse sisällä siinä kuvassa. Katsojana sellainen liikkeen pakottama intensiteetin hypähtely myös ärsyttäisi. Osa koreografiasta tietysti tasoittuu ja karsiutuu ennen ensi-iltaa.

Harjoitusten ensimmäisessä kohtauksessa näytelmän nimihenkilö, "kylmien kyytimies" Ketola valjastaa ensi kertaa hevosensa ja tunnustaa olevansa työväenmies keskellä valkoista armeijaa. Siinä kohtaa näytelmän tunnelma muuttuu unisen jolkkaavasta matkanteosta uhkaavaksi.

Meidän sotilaita esittävien piti tahollamme keksiä 3 erilaista äkseeräysliikettä kiväärillä  (pesismailalla). Niistä Terhi valitsi selkeimmät liikesarjoiksi, joilla esitämme uhkaavuuden erilaisia asteita. Hevosta esittävän Clarissan piti puolestaan keksiä 3 erilaista hevosmaista liikettä, joilla hän "puolustaa" Ketolaa ja saa sotilaiden liikesarjat muuttumaan näyttämöltä poisvieviksi, ratsumaisiksi liikkeiksi. Tämä kaikki vaatii vielä melkoisesti harjoittelua. Pienellä näyttämöllä mailat ja hevoset aiheuttavat oikeita mustelmia. Yleisö saa varustautua kypärillä.

Toisessa kohtauksessa Ketola tutustuu toiseen pakkovärvättyyn sotilaaseen. Se onkin ainoa tyven kohtaus koko sotatilanteen pakottamassa, Tampereen taistelujen kliimaksiin johtavassa tapahtumasarjassa. Kohtauksen lopussa Matti Kurikka ilmestyy kuin enkeli puhuttelemaan Ketolaa ja muistuttamaan tämän uskonnollisesta vakaumuksesta, ehdottomasta pasifismista. Terhi käski esittää Kurikkaa ensin henkilökohtaisena messiaana Ketolalle, sitten maallikkosaarnajana yleisölle, ja molemmat mikrofonin lävitse. Enpä itse saisikaan Kurikan kaltaiseen hahmoon tehoja muutoin kuin mikrofonilla.

Ketolan hahmo Tommi Korpelan näyttelemänä (Ikitiessä).
Pesismailat ovat osoittautuneet yllättävän tehokkaaksi rekvisiitaksi. Huomaa heti, miten iso ero tunnelmassa on kolmen tai neljän mailaa heiluttelevan sotilaan välillä. Viisi olisi jo liikaa. Niin paljon symbolivoimaa mailat tuovat tilanteisiin. Ne ovat tehokas vastakohta Ketolan ja hevosen hiljaa jutustelevalle pariskunnalle.

Ketolaa esittävä Juho on näytelmässä jokaisessa kohtauksessa. Hän luo vaikutelman maailmaa nähneestä ajattelijasta, jota uhkailevat aliupseerit eivät pysty pelottelemaan. Jos ei tiedä alkuperäistä romaania, niin tarinassa itsessään riittää yllätyksiä. Ketolahan on poikkeuksellinen suomalainen antisankari. Hänen perimmäinen luonteensa jää Tuurin romaaneissakin (Taivaanraapijat, Kylmien kyytimies, Ikitie) sopivan syvyiseksi mysteeriksi. Näytelmässä sen on pakko aueta hieman enemmän.

Jep. Onhan tämä proggis melkoinen vastakohta 100vuotishuuhaata hymisevälle talvisotaSuomelle.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Todellisuuden resoluutio (työhaastattelussa)


En yleensä käytä silmälaseja muutoin kuin elokuvissa tai televisiota katsellessa. Niinpä Tampereen kaduilla fillaroidessa ja pimeydestä ilmestyviä olentoja väistellessä mietin useinkin, mikä mahtaa olla todellisuuden resoluutio. Ja kuka siitä välittää? Ehkä monitorien näytöt kehittyvät niin hienoiksi, että niiden erottelykyky on parempi kuin mitä suomalaiseen kaupunkimaisemaan tarvitaan?

Ovatko metaforat vapaita tekijänoikeuksista?
Lopulta minun ei tarvitse muistaa millainen maailma "oikeasti" on. Kuvaruudulta näen aina tarkemman todellisuuden, so. todellisemman maailman.

Minulle kyllä riittäisi hyvin VHS-tasoinen kuva marraskuisesta Hämeenkadusta, vaikka onkin jo joulukuu ja glitteriä ilmassa. Mutta tänään laitoin silmälasit nenälleni löytääkseni varmasti perille. On yli 30 vuotta siitä, kun olen viimeksi käynyt työhönottohaastattelussa, joten koordinaatit ovat monella tavoin hukassa. Osaanko puhua oikeaa kieltä? Asettua itseni ulkopuolelle, niin kuin haastattelussa pitää tehdä? Hämeenkadulla vastaan kävelevät ihmiset piirtyivät esiin epätodellisen tarkkoina, ja sitä epätodellisemmaksi kävin itselleni. Keneksi tekeydyn, kun esiinnyn taiteilijaksi?

Viimeksi olin työhönottohaastattelussa 18-vuotiaana, kun hain Energialaitokselle ulkolähetiksi. Hakijoita oli toistakymmentä ja useimmilla luultavasti ajokortti, joten minulla ei ollut toivoakaan kilpailussa. Sittemmin, oletetun lähettielämäni jjälkeen, olen tehnyt ainakin pariakymmentä eri duunia enkä kertaakaan ole joutunut testattavaksi, kelpaanko hommaan. Kunhan pokka pitää. Opetusnäytteitä on tietysti joutunut antamaan, mutta niissähän me kaikki akateemiset henkilöt olemme yhtä ohuita karaktäärejä - sarja koomisia lisukkeita toinen toistemme lomassa.

Tänään oli vakavampi paikka. Olin hakemassa läänintaiteilijaksi. Kysymykset työhönottohaastattelussa olivat juuri niin käytännöllisiä kuin olin arvellut niiden olevan. Haastattelijat olivat äärimmäisen ystävällisiä, kannustavia ja vastaantulevia kaikissa kysymyksissään. Mutta ei sekään varsinaisesti yllättänyt. Tällaisen tilanteen elämää suurempi logiikka oikeastaan edellyttääkin sitä. Tällaisessa tilanteessa yksilö luo ryhmän jota ei ryhmänä olisikaan ilman ulkopuolisia hakijoita. Hakija tekee kaikkensa esiintyäkseen OLLEENSA OIKEASTAAN AINA yksi ryhmästä (työyhteisö omana maailmanaan). Mutta ryhmän erityisyyden hän alkaa ymmärtää vasta yrittäessään puhua samaa kieltä kuin kyseinen ryhmä. Mitä ystävällisempi ja vastaantulevampi ryhmä on näitä yksilön yrityksiä kohtaan, sitä erilaisemmaksi hakija muuttuu omissa korvissaan ja menettää itsevarmuutensa jäljitellä ryhmän omaa kieltä.

Eikä tällainen tilanteen säätelemä dialogi johdu suinkaan virkamiesmaailman erikoisuudesta, vaan siitä, että työhönottohaastattelu on ihmiselämän arkkityyppisimpiä tilanteita. Siinä testataan maailmojen väliset DISKURSIIVISET pinnat tavalla, jossa dramatisoitu erilaisuus ei tuotakaan tarpeellista yksilöiden samuutta vaan vieläkin tarpeellisempaa ryhmien sumeutta. Vähän kuin se Hämeenkadun resoluutio.

Työhönottohaastattelu on tietysti vain välinäytös raskaiden vuosirattaiden lailla pyörivässä elämänkierrossa

Todellisuuden resoluutio? Vähintään 600 euroa kuussa. Sillähän pysyisi kuvassa.
Eikä se perustu muistetun maailman rapautumiseen vaan pidäteltyjen illuusioiden ohenemiseen.