KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
21.7. Helsingissä.
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
23.-29.7. Savossa mökillä
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Joulu 2014



Perjantaina 19. päivä mökillä pistäytyessä lumi satoi vetenä ja räntänä. Seuraavana päivänä talvi alkoi tosissaan, lunta tuli pyryttäen ja samalla sää kylmeni nopeasti, juuri kun asetuimme hyvissä ajoin mökkijouluun. Tarve päästä poi Tampereelta oli kylläkin isompi kuin metsämökkiin piiloutumisen tarve.

Aatonaattona saimme juomavettä huoltoasemalta. Muutoin olimme kohtuullisen omavaraisia. Vajassa oli halkoja pinoittain, rannasta sai pesuveden, kun piti avantoa auki rautakangella.



Jouluaattona pakkanen oli kovimmillaan 20 pakkasasteessa. Näin pakanoita piinattiin. Mökki pysyi lämpimänä niin kauan kun jatkoi uunin lämmittämistä, mutta edes varaava takka ei pysynyt talvisään tahdissa. Yöllä lämpö tippui tuvassa 14 asteeseen, mikä ei ole ihan mahdoton tila nukkumiseen, mutta yhdessä vetoisuuden kanssa se palellutti tehokkaammin kuin saunan jäinen terassi.

Koko perhe samaan tupaan sullottuna kuuden päivän ajaksi oli muutenkin tehokas ilmastotesti. Lukemiseen on mahdotonta keskittyä, televisiosta tulee yhtä olennainen huomionkohde kuin takkatulesta.


Ei tämä mökkijoulu mikään idylli ollut, koska lapsi piti täälläkin olla mukana, ikään kuin joulumaskottina, ja siinä se perheihmisten eli naisten isoin motiivi kakaratarpeellisuuteensa kai piileekin. Lapsi on naiselle hänen historiallisuutensa maskotti, puutarhatonttu, jolla osoittaa yhteenkuuluvutta naapurustoon ja edellisiin sukupolviin. Miesten näkökulmasta lapset ovat niin kuin hobitit, sankariajan kilttiä ironiaa, jolla miehet osoittavat luopuneensa vapaaehtoisesti sekä älyllisen idyllin että seikkailevan elämäntavan romantiikasta.


torstai 18. joulukuuta 2014

Hyvän tarinan n lukukertaa (n=?)

Tämän joulukuun aikana on jo ollut liikaa uudelleenluettavaa, siis oman tekstin heikkouksia paikkaillessa, joten Jo Waltonin opas (2014) spefi-klassikoiden uudelleenlukemiseen on parasta iltalukemista aikoihin, ehkäpä paras lajissaan, siis erittäin suorasanaisena ja terveen asenteellisena  'Mitä lukea seuraavaksi' -oppaana, jollaisia me suomalaiset emme ole tainneet saada yhtäkään kelvollista aikaiseksi.

Walton käynnistää kirjoja rakastavan ihmisen päässä myös metaprosesseja, joiden ansiosta tuohon paksuhkoon kirjaa tulee himo: vielä pitää lukea Waltonin mielipide seuraavasta teoksesta. Nämä metaprosessit nimittäin koskevat sitä, miksi itse EI tule lukeneeksi kirjoja uudestaan, juuri koskaan, ja miten monta kertaa kirja ylipäänsä kestää lukemista?

Olen tavannut ihmisiä jotka lukevat tietyn teoksen, kuten "Sinuhen", kerran vuodessa, ja itsekin voin kuunnella äänikirjana Waltarilta samaa kirjaa kerran vuodessa, mutta lukeminen on sitten ihan toinen juttu. Jotain runoteosta voisin ehkä lukea kerran vuodessa, ja opiskelijaiässä luinkin, ainakin Leinoa ja Mannista ja Valaa, mutta en siis mitään syvällistä siltäkään osin.

Tätä kirjojen uudelleenluettavuutta on arvioitava siihenkin nähden, että jos-ja-kun-tästä-muutamme, niin kirjavalikoimaa olisi karsittava voimakkaasti. Muistan luvanneeni edellisen muuton yhteydessä, että seuraavan kerran samaan ruljanssiin ryhdymme vasta kun on päätetty, luovutaanko fantasia- vai sf-kokoelmasta, vai yksinkertaisesti kaikista kotimaisista kirjoista, koska niitä ei montaa ole jäljelläkään.

Kysymyksen hyvän kirjan uudelleenluettavuudesta voi kääntää myös vieläkin kiusallisemmaksi kysymykseksi: Kuinka monta hyvää tarinaa ihminen ehtii elämänsä aikana keksiä? Kuinka monta kertaa sitä samaa voi muunnella niin, että pystyy säilyttämään uskottavuutensa myös taiteilijana? Sattumoisin Jo Walton on ikäiseni ihminen... tai jopa vuoden nuorempi, mutta viisas ja vilpitön kuin ikuinen intiaani...

tiistai 16. joulukuuta 2014

Onko elämä kulku- vai kulutapa?

Joulukuun tulot hypähtivät tuhat prosenttia, kun osui silmiin ilmoitus, että Tietokirjailijoilta on tulossa kolmen tonnin apuraha seuraavaan projektiin. Eipä olisi voinut parempaan tilanteeseen osua. Edellinen projekti, käsillä oleva kirja, lähtee korjauksineen huomenna ja kuulemma taittajalle vielä joulun alle. Ihailtavaa ahkeruutta, josta osattava kiitellä itseäänkin, vaikka motivaatio hyvän toimittajan ja elämäntyöksi koettavan teoksen kanssa on niin korkea kuin mitä tällaisessa elämänvaiheessa voi kokea.

Apurahan saamisesta riittäisi silti valitettavaa, koska vaimo sai sitä jälleen tuplasti enemmän ja haluaisin tietää miksi - ei siis silkasta valittamisen ilosta vaan siitä yleisestä ulkopuolisen kokemuksesta johtuen. Onko syy hakijoiden vai hakemusten eroissa?

Mutta se kolmetonninenkin toki keikuttaa elämänodotusten keinulautaa. Mihin sen säästäisi? Kyseessä on tietysti apuraha, jonka on tarkoitus tukea elämää niin, että saa seuraavan kirjaprojektin valmiiksi, mutta tällaisessa tilanteessa se pakostakin laventaa kuvitelmia siitä, mitä elämä voisi olla.

Pitäisikö rahaa säästää sitä hetkeä varten, kun joudumme oikeasti arpomaan, mihin muutamme tästä asunnosta? Kalevan alueelta löytyy onneksi muutamia kolmioitakin, joiden asumiskustannukset olisivat pienemmät kuin tässä talossa lähestyvän julkisivurempan jälkeen. Jokainen ylimääräinen euro olisi omiaan pehmentämään kuilua muutoksessa. Muuttaminen on ollut luontevaakin, mutta tavaran runsauden ja talouden niukkuuden kanssa tasapainoillessa uuteen asuntoon hyppääminen tuntuu nykyään enemmän uhkalta kuin utopialta. Miten sitten ymmärtää omia elämän odotuksia: onko odotuksessa roikkuminen nykyään pelkkä kulku- vai kulutapa?

Juuri sopivasti ennen tuota kolmen tonnin anonyymia kädenojennusta tuli pankista kutsu käydä konttorissa. Halusivat tietää, minkä asiakasohjelman valitsen, koska jokaisen on se nyt tehtävä, mentävä omaan kotikonttoriinsa ja valittava onko hopea-asiakas, kulta-asiakas vai peräti platinum-asiakas. Muita vaihtoehtoja ei tarjota. Siis vähän kuin kristillisen kirkon sisällä: joko olet kunnon katolinen, reformoitu huijari tai almujensa kanssa raahautuva piilopakana.

Virkailija oli sentään kelpo ihminen, veikeä kuin vain tamperelaiset parhaimmillaan. Katsoi silmälasiensa ylitse ja piti itseironisia taidepausseja. Hänen kaltaisensa kanssa ei tarvinnut puhua pyöreitä "eläkevuosista" tai mistään tulevaisuutta koskevasta. Tuli siitä oudon hyvä tunne, että elämä ei ole kiinni rahasta, vaan sopimuksenvaraisista merkityspeleistä rahan ympärillä. Tätä tällaista ajatusta mielelläni pyörittelen eri aiheiden kanssa. Tämän tällaisen ajatuksen sovellettavuus on minun porvarillisen elämäntapani ja vasemmistolaisuuteni välissä.

Samaan aikaan toisaalla: Kiiltomadossa näkyy ilmestyneen arvosteluni Maria Peuran heimoromaanista.


perjantai 12. joulukuuta 2014

Portti-kilpailu 29 vuotta


Genret ymmärretään nykypäivänä kuluttajien ja makuyleisöjen lajitietoisuudeksi. Sikäli voi sanoa, että suomalainen scifi-genre syntyi 1980-luvulla, kun fandom järjestäytyi kansallisesti ja kaupunkikohtaisesti, Tampereella aloitti 1982 Portti-lehti ja Helsingissäkin jokin läpyskä pari vuotta myöhemmin. 

Vuonna 1986 aloitti puolestaan Portti-kilpailu, tärkein yksittäinen motivaattori sf- ja fantasianovellien kirjoittamiselle; tosin virallinen taho kilpailun järjestämisessä on Tampereen SF Seura ry. 

Vuoteen 2014 mennessä Portti-kilpailuun on lähetetty yhteensä 81013 liuskaa proosaa, siis kuudentoista kilometrin mittainen ketju suomalaista spefiä.


Tänä vuonna Portti-kisa tuntui päässeen johonkin murrosvaiheeseen, kun kisaa ja Portti-lehteä pyörittävä Raimo Nikkonen kertoi, että Tampereen kaupunki lopettaa kirjoituskilpailujen tukemisen. Uutinen osui samaan yhteyteen, kun kaupunki on päättänyt haudata Pirkanmaan kirjoituskilpailun, taiteenalan tunnetun ja pitkäaikaisen harrastajakisan. Kuin muistomerkiksi kulttuurikaupungin kuolemalle Tampere myös purkaa Victoria-rakennuksen, jossa Portti-kisan juhlallisuuksia on pidetty; tilalle nousee taas yksi tornihotelli.


Portti-kisan palkittuja ja palkitsijoita 2014



Mutta Portti-kilpailu tulee jatkamaan kaikesta huolimatta. Tervettä sukupolvimuutosta kilpailussa nähtiin tänäkin vuonna, kun viidentoista palkitun joukossa nähtiin vain neljä tuttua kisakonkaria. Samoin harrastajapiireissä tunnettu vitsi ns. Portti-kaavasta, jonka mukaan kisassa menestyy poikkeamatarinalla arkitodellisuudesta, oli tuomariston mukaan jo muinaishistoriaa. 

Suositut alalajit vaihtuvat muutenkin vinhaa vauhtia ja kirjoittajat ovat ajan aiheissa kiinni. Esimerkiksi steampunkkia ei novelleissa enää näy,  mutta erityisteemana erottuvat - tuomariston mukaan - vanhuksiin ja historiantuntemukseen liittyvät aiheet, samoin erittäin paikalliset kummitusjutut ja pulp-henkiset avaruustarinat. Ekologinen ironia tuntuu myös hiipivän tarinoihin: kunniamainittujen joukossa on kolme sellaista novellia, joissa alienit yrittävät pelastaa ihmiskunnan itsetuholtaan. Mutta yllättävin (ja positiivisin!) muutos on tuon muuten niin trendikkään steampunkin hupeneminen lähes olemattomiin.

 
Kilpailun voittajana palkittiin tänä vuonna jyväskyläläisen Oskari Rantalan novelli "Didin historiat". Toisena oli hesalainen Lotta Dufva, kolmannen sijan jakoivat hesalainen Inkeri Kontro ja turkulainen Maarit Lejon.


Kunniamaininnoissa oli sitten peräti kolme tamperelaista, plus muita kirjoittajia eri puolilta Suomea.
Viidentoista palkintohuomioidun (8 miestä / 6 naista = yksi kaksoispalkittu) novelleissa keskipituus on peräti 29,8 liuskaa, joten siltä osin Portti-kisa on yhä entisellään. Ihan muutaman sivun mittaisella tekstillä ei kisassa pärjäisi vaikka kirjoittaisi miten kirkasta runoproosaa.


Kunniamaininnat:
M.R. Hakkarainen (Skutskär, Sv.)  Rautakala [37 liuskan novelli]
Marko Järvinen (Tampere)  Huonekalukuiskaaja [25]
Jussi Katajala (Espoo)  Tähdenlentoja [18]
Inkeri Kontro (Helsinki)  Lyhyitä vuosia [40]
Merja Mäki (Härmä)  Hän jäi vain lepäämään [21]
Liisa Näsi (Helsinki)  Käkihaukka [11]
Mikko Rauhala (Helsinki)  Maailman siivu [16]
Teijo Sikkilä (Oulu)  Kaatopaikka 6  [46]
M. G. Soikkeli (Tampere)  Haamukirjoittaja  [29]
Marko Susimetsä (Hämeenlinna)  Susiveri [47]
Jouni Tomberg (Tampere)  Elonkorjuun aika [35]






torstai 11. joulukuuta 2014

Posthumanisti on kompostivalmis

Viimein ymmärrän, mitä posthumanisti tarkoittaa: ketä tahansa joka sulkee yliopiston ovet ja huomaa, että akateemisessa ansarissa kasvatettu humanisti on kompostivalmis olento, yhtä tarpeeton niin kaksikymppisenä maisterina kuin viisikymppisenä tohtorina. Post-humanisti.

On tarkalleen 20 vuotta siitä, kun edellisen kerran tajusin tarpeettomuuteni ja päädyin lähtemään täältä Turkuun, koska siellä oli sentään töitä tarjolla. Silloin syynä oli Tampereen yliopiston juustohöyläpolitiikka, jossa viskattiin meitä nelisenkymmentä assistenttitason työntekijää pellolle. Kun sitten vuoden 1995 puolella tuli tieto, että olen saanut assarin paikan Turusta, lähdin Tampereelta ja sen yliopistosta taakseni katsomatta. Mutta muistot tietysti kiinnittivät siinä määrin, että aina uskoin ja peräti tiesin palaavani jonain päivänä tänne Kalevan kaupunginosaan viettämään "eläkevuosia".

Tutkijan omakuva nuoruudenvuosilta
Hitto joo. Tätä ne eläkevuodet sitten ovat, kun ei ole töitä eikä apurahaa, mutta lapsi kuitenkin elätettävä, eikä osaa edes kuvitella mihin täältä enää lähtisi, saati että olisi enää rohkeutta ja voimia lähteä juuri eteistä kauemmaksi. Joulukuun tulot koostuvat yhdestä arvostelupalkkiosta (180 e), Portin novellipalkkiosta (100 e) ja veronpalautuksista (150 e). Seuraavan kerran tilirahaa voi tulla tammi- tai helmikuussa, mikäli Helsingin kirjoituskurssi saadaan järjestettyä. Ja ehkä pari arvostelupalkkiota joskus helmikuun lopulla. Revi tästä sitten nostalgiaa, miten elämä kehittyy kahdessa vuosikymmenessä.

Samaan aikaan koneeni sisällä olen saanut editoitua valmiiksi kolmannen version romanssikäsikirjasta. Edellistä versiota tarjosin Gaudeamukselle vähän ennen kuin se päätyi saattohoitoon. Uusi versio on hiotusti parempi, mutta samalla kynnys se tarjoamiseksi kustantajalle on tuplasti noussut: miksi vaivautua lähettämään tutkimustyötä sellaiselle akateemiselle kentälle, jossa kirjan mittaisen puheenvuoron valmistamista kukaan ei ole pitänyt niin merkittävänä että olisi suonut sille apurahaa? Miksi vaivautua lähettämään käsikirjoitusta sellaiselle kustannuskentälle, jossa kaikki tietokirjallisuus katsotaan luovaksi harrasteeksi? Miksi vaivautua kirjallaan keskustelemaan sellaisella kulttuurikentällä, jossa puheenvuorolla on merkitystä vain instituution edustajana tai youtube-viihteenä?

Ainoa vastaus: Jotta jättäisi vielä jonkin muistutuksen maailmallisuudestaan muillekin kuin turkulaisille.

Agricolassa sanon sen somemmin, puheenvuorona turkulaisten Posthumanisti-kirjasta.




tiistai 9. joulukuuta 2014

Köyhää uutta vuotta (sirkuksen ulkopuolella)


Taas omituinen päivä. Ei edes veikeän "weird", vaan v-maisen "strange".

Toisaalta tuli editorilta iloinen uutinen, että sf-tietokirjan käsikirjoitukseen ei ole tulossa paljoa korjauksia ja että se olisi pian valmis tarkistettavakseni. Toisaalta tuli sitten ties kuinka mones säätiöhylsy apuraha-anomukseeni SEURAVAA tietokirjaa varten. Menisin huutamaan säätiön ovelle, mutta kun kyse on yksityisen säätiön rahasta, niin sehän on sama kuin hakkaisi nyrkkinsä verille raaputusarvan kanssa. Mutta tarve huutaa ei toisen asteen turhautumisesta (= minnekään ei voi edes valittaa) yhtään vähene.

Oli pakko sitten huutaa edes jonnekin, akateemisen verkoston postilistalle. Sehän on viimeinen side yliopistoon, jopa siinä määrin, etteivät yliopistot näe näillä verkostoilla mitään arvoa ja pikemminkin tuntevat niitä kohtaan pelkoa ja epäluuloa: jokuhan voi yrittää livahtaa muuriemme sisäpuolelle TEKEYTYNEENÄ tutkijaksi.

Tätä samaa sitten oli huudettava listalle:

Tiedän kyllä, että pitäisi mennä huutamaan joka päivä yliopiston portaille jotta ne alkaisivat edes aavistaa miten perkeleelliseltä tuntuu se tuhansien eurojen syvyinen kuilu instituution sisä/ulkopuolen välillä, miten turhauttavalta selata niiden "julkista" kirjastoa jossa enemmistö teoksista ja niiden TIEDOSTA on (e-kirjoina) jo monopolisoitu instituution sisällä oleville. Mutta luultavasti instituution sisältä todettaisiin vain, että onhan näitä nähty. Kun kerran opiskelijatkin pysyvät hengissä näkkileivällä ja tonnikalalla, niin miksei sitten muutkin virkamiesvelvoitteesta karkureiksi ryhtyneet "taiteilijaluonteet" (kuten eräskin virkahenkilö allekirjoittaneesta totesi).

Kai seuraavaksi on oltava vähintään yliopiston siivooja, jotta voi saada sossusta vessapaperia?




sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Huomenta Suomi, soitetaan poliisi

Suomi on niinkin turvallinen maa, että näin vanhaksi voi elää joutumatta soittamaan koskaan poliisille.

Eipä silti, ei minulla ole ollut omaa puhelintakaan kuin  runsaan vuoden. Ja viime yönä kotiin tullessa jouduin turvautumaan vaimon puhelimeen, koska omasta oli akku lopussa.

Eikä asianikaan ollut sen suomalaisempi kuin että kerrostalomme ovi-ikkunan särkenyt heppu istui sammuneena rappukäytävässä. Herätin sentään vaimon kysyäkseni toista mielipidettä, pitäisikö soittaa lainkaan. En lainkaan pidä siitä, että poliiseja tarvitaan tällaisten talokohtaisten sosiaaliongelmien siivoamiseen, joiden pitäisi olla paikallisesti selvitettävissä.

Mutta en myöskään ole edes poliittisena eläimenä niin rajattoman julkinaiivi kuin kaupunginosamme parlamentaarikko Anna Kontula, joka pilkkasi äskettäin Aamulehdessä (ja blogissaan) kerrostaloyhteisöjä fasisteiksi, koska ne eivät päästä "kodittomia" rappukäytäviinsä nukkumaan.

Vaan helppohan Kontulan on sanoa, kun voi parlamentaarikon palkoilla asua missä haluaa eikä tarvitse osallistua PAIKALLISEEN päätöksentekoon siitä, miten pidetään Kalevan hiekkalaatikoilta narkkareiden neulat poissa? Miten puututaan sekakäyttäjään, joka luukuttaa fillareita omasta pihasta? Ja, tosiaankin, missä vaiheessa on pakko soittaa poliisille, jottei kerrostalon särjetyt ikkunat jää pelkästään asukkaiden siivottavaksi ja maksettavaksi?

Näihin kysymyksiin minulla ei ole vastausta, ja niihin pelkää heittää edes hypoteesia, koska seuraavaksi olisi vastattava kysymyksiin siitä, paljonkos Suomessa pitäisikään olla poliisivoimia, millaisia niiden valtuudet pitäisi olla ja miltä osin rangaistuksia pitäisi koventaa tai lieventää? Nousisiko turvallisuuden tunne vaikkapa viidenneksellä, jos poliiseja olisi kymmeneksen enemmän? Tai tuntuisiko puolet turvallisemmalta, jos poliiseja olisi Suomessa tuplasti nykyisen verran? Entä valvontakameroita? Tuhannen prosentin lisäyshän johtaisi turvallisuuden tunteen nollautumiseen.

En tiedä. Tiedän vain, että viranomaiset eivät ehkä vaivautuneet edes hakemaan sitä rapussa nuokkuvaa juoppoa, koska olivat soittaneet takaisin  kännykkään yli tuntia myöhemmin, kun jo olin mennyt nukkumaan. Aamulla oli vain rappu tyhjä ja alakerran lattia siivottu. Ja varsin kiinnostavalta tuntui lukea julkkis-anarkistin lehtikommentteja siitä, miten itsenäisyyspäivän mellakoinnissa pitäisi ikkunoiden särkeminen kohdistaa harkitummin. Kuulosti ihan yhtä tasapainoiselta ihmiseltä kuin senaattori Kontula.

Ripustin sitten talon ilmoitustaululle juuri sellaisen lapun, jollaisia vasemmistokollegani Kontula inhoaa, lapun jossa infosin että poliisille oli sentään soitettu eli ikkunan rikkomiseen oli edes jollain tapaa reagoitu talon sisällä. Sillä mikään NIMBYismikään ei ole niin ärsyttävää kuin JMO-vakuumi: graffitit seinissä ja rikotut ikkunat ja näpistelijät kaupoissa, ne ovat kaikki Jonkun Muun Ongelmaa. Eikä edes vasemmistopoliitikko kerro, että kenen.

Mitä muuta voi kerrostalon tapaisessa yhteisössä tehdä? Ei mitään. Eikä kukaan muukaan tee.

Paitsi alkaa googlata perheelle seuraava asuntoa: 3h + k + kalteri-ikkunat, kiitos.



Frank (definitiivinen bändifilmi)


Perjantaina 5.12. (2014) tehtiin Tampereen elokuvaskenessä historiaa: teatteri Niagarassa myytiin lippuja elokuvaan, jonka luvattiin olevan Suomen ennakkoensi-ilta, mutta mitään muuta filmistä ei paljastettu; edes lippujen myyjä ei tiennyt mikä filmi oli kyseessä. Yleisöä kertyi kuitenkin parisenkymmentä, ehkä siksikin, ettei teattereissa samaan aikaan ollut mitään erityisen hyvää kilpailijaa edes tällaiselle yllätyselokuvalle.

Ensimmäiset kymmenisen minuuttia ihmettelin sitä, etten tunnista leffauutisten perusteella, mikä elokuva saattaisi olla kyseessä - eihän niitä Suomeen lupailtuja ensi-iltoja talvellekaan montaa ole. Mutta kun valkokankaalle ilmestyi ensimmäiseen bändikohtaukseen valtava paperimassapää, olin huudahtaa ilosta: "Frank"!

Olin lukenut juuri sen verran S&S:sta, että "Frank" kuulosti 2000-luvun "Spinal Tapilta". Yhtä osoittelevan ja kömpelön hauska se olikin, inhosin väkisin naurettavaksi ja korostetun sympaattisiksi tarkoitettuja hahmoja yhtä lailla kuin "Spinal Tapin" teinihuumoria. Mutta samalla "Frankissa" on paljon vastaansanomattoman sööttiä. Jotenkin se palautuu niin yksinkertaiseen efektiin kuin tuo paperimassapäällä animaatioihmiseksi rakennettu Frank, persoona joka on yhtä kuin hänen itsepuolustukseksi käyttämänsä määritelmä "condition" kaikessa termin monimerkityksisyydessä. Ihan poliittisesti korrekti ei tämä filmi tietenkään ole siinä, miten siinä romantisoidaan mentaalisia sairauksia - jos kohta aivan filmin lopulla tarinaa kommentoidaan mikä on sairauden ja lahjakkuuden suhde, ja käännetään romantiikka piikiksi katsojaa kohtaan.

"Spinal Tapin" tavoin "Frank" on suoraviivainen satiiri musiikkimediasta. Se pureutuu indiemusiikin vaikeaan suhteeseen eriytyneitä fandom-yleisöjä kohtaan, välillä helppoina vitseinä, välillä oikeasti hauskana tilannehuumorina. Mitä enemmän tämä älykkösynkkä bändi vetäytyy pois julkisuudesta ja mitä enemmän sen musiikki näyttää olevan sen antitaide-asennetta, sitä enemmän eriytynyt yleisö tahtoo ottaa sen makunsa välineeksi. Viimeinen kolmannes elokuvaa tapahtuu Amerikan markkinoilla, oletetun menestyksen kynnyksellä...

Vaikka "Frankissa" tuntuu edeltävien bändifilmien taakka, mukaan lukien myytti bändiä riivaavasta kuolevasta kosketinsoittajasta, sen draama kehittyy Salieri-kompleksisesta peräkamarimuusikosta, joka sattumalta värvätään osaksi "Frankin" häröpunkkia soittavaa bändiä. Hän toimii välittävänä hahmona nettipohjaisen musiikkifandomin ja säveltäjäneronsa taiteelle omistautuneen bändin välillä. Nerohahmon tarinan taustalla kuuluu olevan oikea artistitapaus, Frank Sidebottom.

Frankia esittävän Michael Fassbenderin uskomattoman syväkarhea, jim morrison -sävyinen ääni ja Maggie Gyllenhaalin harkittu antikarisma tekevät "Frank"-elokuvasta lähes aikuisen. Puolet ajasta se tosin muistuttaa näitä viime vuosien söpösteleviä indiefilmejä, John Carneyn pliisuja "Once" ja "Begin Again" -elokuvia, joissa musiikin uskotellaan olevan viimeinen autenttinen taiteen alue. "Frank"-elokuvan tarkkaan mitattu kesto ja hieno häröyteensä sulkeutuva päätösnumero tekevät kuitenkin juuri siitä sen pikkaisen salaviisaan filmin, jolla tulee olemaan kestävä kulttimaine sen itse itselleen mittaamassa määrässä.




torstai 4. joulukuuta 2014

Kirkon uudelleenresursointi



Nyt kun luterilainen kirkko hajoaa kiihtyvällä vauhdilla, on enää ajan kysymys, milloin valtiovalta tarttuu tähän maailman vanhimpaan pyramidihuijaukseen.

Ongelmahan ei ole se, mihin kansa uskoo kirkon jälkeen, sillä uskonvaraisia asioitahan Suomessa piisaa, ihan eduskunnasta alkaen. Ainoa asia mikä saa valtion ja viranomaiset empimään kirkkolaitoksen resurssien inventoimisesta hyödylliseen käyttöön on se, mitä helvettiä keksittäisiin kirkon työntekijöille. Papithan ovat niitä vanha-avuttomia valtionelättejä, joiden ei tarvitse osata muuta kuin valehdella ammatikseen, eikä sellaisille ole välitöntä käyttöä muualla kuin politiikassa, mainonnassa ja pikavippipalveluissa.

Myös globaalissa mittakaavassa kirkkojen lopettamisen ainoa este on pappien tolkuton määrä. Wikipedian mukaan pelkästään katolisella kirkolla oli viime vuoden loppuun mennessä 412236 pappia! Jos sellainen määrä huijareita nyt päästettäisiin vapaaksi temppeleistä, niin eipä olisi yksikään talousjärjestelmä pystyssä pääsiäiseen mennessä. Mikä siis neuvoksi?

Ehdotankin, että Suomen osalta kirkon udelleenresursointi aloitetaan ajoissa ja näytetään mallia maailmalle:

1. Korvataan google papeilla. Jos tässä luuloyhteiskunnassa haluaisi lisää luulonvaraista informaatiota jostain aiheesta, niin sen voisi hakea lähimmän korttelipapin luulotoimistosta. Informaation luotettavuus olisi joka tapauksessa samaa luokkaa eikä tarvitsisi tukea amerikkalaista luuloverkkoa ja sen mainosdollareita.

2. Korvataan terapeutit papeilla. Papit ovat kaksinaismoraalin kovanahkaisimpia ammattilaisia. He saavat kenet tahansa uskomaan itseään paremmaksi ihmiseksi ja kestävät kuunnella niin suomalaisten paheet kuin ahdistuksen aiheet. Nykyiset terapeutit voidaan lähettää täydentämään heikkenevää peruskoulujärjestelmää käytävävahteina ja pihapoliiseina.

3. Korvataan suomalainen elokuvatuotanto papeilla. Kotimainen elokuva on tehnyt kuolemaa jo niin pitkään, että kymmenenkin pappia riittäisi korvaamaan sen. Lähetetään nämä taikalampun heiluttajat kiertämään pitäjissä ja puhumaan pirteissä siitä, miten paljon paremmin asiat olivat ennen. Sitä samaa sumutustahan suomalainen elokuva on tarjonnut vuosikymmenet. Leipänsä papit voivat tienata myymällä saarnan päätteeksi muovisia Pyhä von Bagh -figuureja.


maanantai 1. joulukuuta 2014

Hyvä ehdotus, luukku 1



Eduskunnan superpäivä (28.11.) avioliittolain äärellä osoitti, miten Suomi on jakautunut henkisesti. Vanhat vastakkainasettelut puoluekannatuksen ja kirkkokunnan perusteella ovat kätkeneet taakseen yllättävän syvän ideologisen kuilun.
Koska syvä ideologinen hajaannus vaarantaa nousun lamasta, ehdotan, että Suomi jaetaan valtiollisesti kahtia. Kirkon sisällä on selvästi meneillään jo samansuuntainen prosessi. Myös sote-uudistus on valmistellut Suomen jakamista pienempiin itsenäisiin osasiin.
Eilispäivän Suomeen siirtyvät ne, jotka haluavat pitää kiinni sadan vuoden takaisesta arvomaailmasta. Huomispäivän Suomea ryhdymme asuttamaan me, jotka haluamme elää kohti tulevaisuutta. Eilispäivän Suomea voidaan markkinoida maailman suurimpana ulkomuseona. Huomispäivän Suomi osaa reagoida globalisaatioon ja ilmastonmuutokseen.
Ehdotan valtiollisen rajan vetämistä Eilisen ja Huomisen välille jotakuinkin Oriveden korkeudelle.
Täällä eteläpuolella, Huomispäivän valtiossa, voi toki tulla ahdasta. Mutta mieluummin elän ahtaasti kohti huomista kuin ahdasmielisesti kiinni eilisessä.