KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





torstai 25. lokakuuta 2018

Puolueet



Vihreiden puoluejohtajan aiheuttamaa mediakohua on ylitulkittu totuudeksi puolueen psykopatologisesta tilasta. Kohtuuden nimissä on syytä tuoda esille muidenkin puolueiden tyyppiluonne normitilasta horjahtaneiden kansalaisten etujärjestöinä.


HALLITUKSESSA

Porvarillinen ahmimishäiriöpuolue: puolue jossa esiintyy useita ahmimiseen liittyviä häiriöitä. Virallisesti luokiteltuja ahmimishäiriöitä on kolme: menorexia nervosa, tulorexia nervosa 
ja verorexia nervosa. Nykytiedon mukaan perintöverotekijät vaikuttavat ahmimishäiriön kehittymiseen. Myös länsimaisen yhteiskunnan ihannoima lihavan lompakon malli on yksi vaikuttava tekijä. Siksi useimmat sairastuneet ovat nuoria miehiä, mutta lähes kuka tahansa voi sairastua.

Keskustalainen persoonallisuushäiriöpuolue: puolue jonka luonnetyyppi on epävakaa, antisosiaalinen, narsistinen, riippuvainen, estynyt ja pakko-oireinen. Persoonallisuushäiriöisen puolueen on vaikea ylläpitää suhteita ay-liikkeeseen sekä muihin puolueisiin. Tämän seurauksena puolueen johtohenkilö voi tuntea itsensä vieraantuneeksi ja väyryseksi. Keskustalainen ministeri voi luulla, että hänen uskomuksensa ja asenteensa ovat samanlaisia kuin useimmilla muilla ihmisillä. Muut taas voivat kokea hänen käyttäytymisensä epätavallisena, odottamattomana ja loukkaavana.

Sininen luulevaisuus: lyhytvaikutteinen psykoosipuolue, jonka jäsenet kokevat valtansa erilaisena kuin vallankäytön kohteena oleva taho. Puolueen ministerit eivät ole välttämättä muiden ministerien kanssa samaa mieltä työväestöön kohdistuvasta sadismista. Tästä syystä työkansalaisten käännytys joudutaan joskus aloittamaan ilman kansalaisten yhteistyöhalukkuutta. Tätä kutsutaan kansantahdosta riippumattomaksi puoluekannaksi.



OPPOSITIOSSA

Punainen ahdistuneisuuspuolue: 
puolue jossa kärsitään pitkäkestoista, oppositioasemaan nähden liiallista ja elämää haittaavaa ahdistusta. Oireita ovat jännittyneisyys ja pelko. Yleisimpiä ahdistuneisuushäiriöitä ovat yleistynyt talouspaniikki, erilaiset vähemmistöpelot sekä luokkaliikkeille ominaiset pakko-oireet. Näitä pidetään melko lievinä oireina, jotka eivät tietenkään edellytä hallitusvastuuta. Ahdistuneisuuspuolueessa todellisuudentaju ei muutoin välttämättä hämärry.

Kehityshäiriöisten persupuolue: puolue jonka jäsenistöä yhdistävät itsesäätelyn häiriöt ja aggressiivisuus sekä muut vastaavat kehityshäiriöt. Puoluepolitiikan ytimenä on kokemus- ja käyttäytymistapa, joka poikkeaa selvästi henkilön kulttuuriympäristön odotuksista ja ilmenee tavassa havainnoida ja tulkita itseä, muita henkilöitä ja tapahtumia. Persupuolueen johtohenkilöillä on merkittäviä vaikeuksia tunne-elämän säätelyssä, vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa ja impulssikontrollissa.

Vihreä masennuspuolue: puolue jonka jäsenet iloitsevat siitä etteivät iloitse. Jäsenkortti edellyttää voimakkaita syyllisyyden tuntoja ihmislajin osuudesta ilmastonmuutokseen, lajihävikkiin, heteronormatiivisuuteen sekä punaviinin korkeisiin hintoihin. Noin 1,21 miljoonaa kansalaista aikoo osallistua ensi kesänä puolueen puheenjohtajakisaan, jos vain kykenee paikalle.

Kaksisuuntainen kielialapuolue: puolue jonka kieliala vaihtelee syvästä torjunnasta kielimaniaan. Sairauteen voi liittyä luku- ja kuuloharhoja suomenkielisiä kohdatessa, mutta myös harhakuuloja omasta asemasta. Torjunnan ja sukusiittoisuuden jaksot kestävät kielialapuolueessa yhdestä kahdeksaan vuosisataan.

Skitsokristilliset demokraatit: skitsokristillisyys on psykogeriatrisiin hallintomalleihin luottava puolue, jolle on ominaista ajatusten hajanaisuus, tunneilmaisun niukkuus ja käyttäytymisen outous. Havainnot saattavat olla oikeita, mutta skitsokristityt tulkitsevat niitä väärin. Skitsokristillisyys puhkeaa usein nuoruudessa tai varhaisaikuisuudessa, mutta toisinaan myös haudan partaalla.

Dismotorinen obsessiopuolue: pakkoajatuksien ympärille kokoontunut dismotorinen obsessioppuolue toistaa itselleen vieraita ajattelumalleja, joita on vaikea tai mahdoton saada mielestä pois. Pakkoajatukset liittyvät luokkajärjestykseen, plutokratiapelkoihin sekä epäilyyn siitä, että on 1960-luvulla satuttanut jotakuta. Vasenkätisen puoluejohdon täytyy pakonomaisesti toistaa esimerkiksi käsienpesua tai tarkistaa, että luottokortti on varmasti mitätöity.


lauantai 20. lokakuuta 2018

Sademies (Tampereen Teatteri)

Tampereen Teatterissa ei tule juuri käytyä, koska sen ohjelmisto on pelkkää musikaalia ja bulevardiviihdettä. Tilaisuus nähdä tuore "Sademies" ylitti kuitenkin kiinnostuskynnyksen, ei vain siksi, että illan tarjosi SARV, vaan koska illan pohjusti SARVin järjestämä "keskustelutilaisuus" (19.10.) elokuvan adaptaatiosta näytelmäksi.

Ohjaaja Malvius ja SARVin pj Maria Säkö

Tätä sovitustyötä esittelemässä oli näytelmän ohjaaja Georg Malvius, joka muutenkin on luottotekijä TT:n viime vuotisissa menestyksissä (Sugar, Les Miserables, Cats). Ohjaajan alustuksessa sitten selvisi, ettei hän mitään adaptaatiota ole tarvinnutkaan vaan käyttänyt elokuvasta (1988) muokatun näytelmätekstin sellaisenaan. Se siitä adaptaatiokeskustelusta.

Kiinnostusta ohjaustyön toteuttamiseen Malvius kuitenkin herätteli kuvaillessaan työtapaansa liikekielikeskeiseksi ja kohtausten yhteen nivoutumiselle omistautuneeksi. Idea "Sademiehen" tekemiseen oli noussut hänelle kokemuksista tiiviin parivaljakon, Risto Korhosen ja Lari Halmeen ohjaamisesta "Sugarissa".

Tällaista luovuuttahan musikaaleihin erikoistuneelta ohjaajalta sopi odottaa?
Autismi ja liikekielen ohjaus, jännittävä yhdistelmä?

Lopputuloksessa se luovuus ei vaan sitten näy. TT:n "Sademies" osoittautui yhtä tylsäksi ja väkisinnauretuksi kuin katsoisi kesäteatterissa "Pekka ja Pätkä Las Vegasissa". Ohjaaja väitti, että hän "vihaa pimennyksiä" kohtausten välissä, mutta niin vain näytelmä oli rakenteeltaan kuin sarja etualalle litistettyjä sketsejä, joiden välissä oli tasan tempputaiteen edellyttämiä pitkiä pimennyksiä lavasteiden vaihtamiseksi.

Ällistyttävän vähän ohjaus luotti esimerkiksi näyttämön syvyyteen, odotusten lataamiseen henkilöiden välillä tai valtasuhteiden sävyihin. Eipä silti, ei tekstikään siihen materiaalia soisi. Alkuperäiseen draamasovitukseen on pätkitty elokuvasta tutut olennaiset kohtaukset, joten näytelmä alkaa henkilöitään selittämättä ja päättyy henkilöistään välittämättä. Tässä välissä nähdään veljesparin lähentyminen ja peruskiivaan bisnesmiehen pehmentyminen, mutta ei minkäänlaisia draamalle ominaisia johtopäätöksiä näistä 'on the road' -olosuhteiden mukaisista poikkeustiloista.

Risto Korhosen tarkasti tekemä autistisen hahmo oli kieltämättä vaikuttava. Mutta kun yleisö nauraa korskuen joka kerta kun vammaishahmo kiroilee pikkuveljeään jäljitellen, ollaan aika kaukana aikalaiskommentaarista tai varsinkaan siitä että näytelmä saisi pohtimaan autismia metaforana nykyihmiselle. Vain lavastajan osuudessa näkyi ajatusta adaptaation eli teostulkinnan suuntaan: alkukohtauksessa ihmisiä autistoiva liikenteen ja laitteiden äänivalli, Las Vegas -kohtauksessa disney-monumentit merkkeinä amerikkalaisesta infantilismista.

Ohjaaja Malvius oli moninverroin sympaattisempi ja fiksumpi kuin mikään ohjauksessaan. Häntä voisi kuunnella uudestaan milloin vaan, mutta Tampereen Teatteria paranee vältellä kuten tähänkin asti.


perjantai 19. lokakuuta 2018

Ensimmäisenä kuussa (elokuva)


Yhtä hyvinhän tämä voisi olla "Ensimmäisenä puussa", niin vähän tässä tarinassa on draamaa käyttövoimaksi. Alkuperäisen nimensä myyttivoimalla "First Man" (2018) pelaa sentään kohtuullisen kiinnostavasti: tässäpä modernin ajan ensimmäinen mies, joka on käytännöllisen sensitiivinen. Eräänlainen ihmismittari miljardien arvoisen kuumodulin keskellä. Tai miljoonien arvoisen elokuvan.

Menin katsomaan "First Man" -elokuvan tietäen ennalta minkä verran siinä olisi rakettiunelmille katetta, ja ne odotukset elokuva täyttääkin. En ole yhtä intensiivistä avaruuslentojen kuvausta nähnyt sitten Gravityn (2013), ja sitä ennen Apollo 13:n (1995). Ja sitä ennen ei taida sitten muuta ollakaan kuin Valiojoukko (1983). Siinä kaikki? Niin harvassa tällaiset hc-scifiksi laskettavat avaruusfilmit ovat.  

Yksin Marsissa -filmiä (2015) en kelpuuta joukkoon, koska se jäi niin kauaksi romaaniperustansa tunnelmista. Ja Altmanin "Askel avaruuteen" -filmiä en valitettavasti ole nähnyt...

"First Man" -elokuva erottuu edellä kehutuista siinä, miten rohkean subjektiivista kameratapaa siinä käytetään. Kun alus jyrisee nousussa tai kieppuu kriisitilanteessa, niin kuva ja kamera tärisevät mukana. Kun elokuva kestää yli kaksi tuntia, tätä autenttisen oloista kuvamateriaalia on riittämiin tylsän perhekuvauksen ja konventionaalisen kaverikuvauksen rinnalla. Bonus tulee vielä siitä, ettei rakettikuviin käytetty CGI-täytteitä vaan pienoismalleja.

Kunpa vaan nuo kaikki scifistiset resurssit olisi käytetty vapautuneena historiasta. Minun puolestani elokuva olisi voinut loppua Gemini 8 -koelentoon. 

Sillä kaikkihan tietävät liiankin hyvin miten se kuuluisa Apollo 11:n tarina etenee alkuun päästyään: jätkä harjoittelee tärinää, jätkä suljetaan tonkkaan ja ammutaan taivaalle, jätkä ottaa askeleen kuussa, jätkä palaa maahan, jätkä hymyilee vaimolle.

Niinpä draamaa on lähdetty rakentamaan siitä, minkä verran MÄÄRÄLLISESTI tuo Neil Armstrongin perusjätkä osoittaa tunteitaan, kun kollegoita kuolee kuin kärpäsiä (hän tappaakin yhden kärpäsen modulin sisällä, nokkelana yksityiskohtana avaruusmatkailun alkeellisuudesta) tai kun vaimo nalkuttaa toistuvasti poissaoloista.

Pisin draamallinen kaari rakennetaan siitä, että Armstrongin pieni tytär kuolee aivokasvaimeen elokuvan alussa, ja tämä hahmo kummittelee läpi filmin jonkinlaisena hämäränä velvoitteena sankarille. Naisen rooli tässä elokuvassa on vieläkin marginaalisempi ja hölmömmin idealisoitu paperinukkehahmo kuin ohjaaja Damien Chazellen edellisissä elokuvissa, Whiplash (2014) ja La La Land (2016).

Pidin kovasti Whiplash-elokuvan armottomasta ihmis/mieskuvauksesta enkä muista milloin olisin niin pian katsonut elokuvan kahteen kertaan kuin sen kohdalla, musiikin ja kuvan rytmityksestä nauttien. La La Land oli puolestaan juuri musiikkielokuvana aivan idioottimaisen typerä. Näistä lähtökohdista "First Man" olisi jäänyt minulta väliin, jollen olisi lukenut Mikon esittelyä (tuoreessa T&A:ssa) uudesta elokuvasta ja siten tiennyt odottaa sitä jotain muuta kuin amerikkalaista elämäkertafilmiä.

Varoittaa sentään pitää niitä kaltaisiani katsojia, joita ärsyttää pimpulapampula-tyyppinen musiikki avaruuskuvien taustalla. Kaikesta analogisesta karheudestaan huolimatta "First Man" sisältää muitakin vastaavia ylituotettuja kliseitä (jopa yhden valssilla taustoitetun telakointikohtauksen!) joista Chazelle elokuvan eräänä tuottajista on niin ikään vastuussa. 

Ryan Gosling perusjätkän pääosassa ei ole sentään niin vaivaannuttava kuin edellisessä Chazellen ohjauksessa, muttei myöskään riittävä syy nähdä tätä filmiä. Claire Foy kotiplaneetalla nalkuttavan vaimon osassa tekee minkä voi. Tämä on lyhyt sivuhyppy Hollyoodille mutta pitkä taka-askel niille toiveille, että "Hidden Figures" -elokuva (2016) olisi osoittanut jotain muutosta naisten näkyvyyteen avaruusaiheiden yhteydessä.


maanantai 15. lokakuuta 2018

Maalla on mukavaa

On mukavaa katsella,
kun tiaiset kokoontuvat kompostille.
Mikään ei niin muistuta runoilijoita
kuin kompostia nokkivat tiaiset.
Niiden pörhentelevää epätoivoa
aiheen löytämiseksi.

On mukavaa seurata,
kun joutsenet nousevat kylmältä vedeltä parvena.
Mikään ei niin muistuta runoilijoita
kuin joutsenet lähtöjärjestyksessä.
Niiden hurskastelevaa toiveikkuutta
parvessa pärjäämiseksi.

On mukavaa kuunnella,
kun salmen takaa kaikuvat
metsästäjien pyssynhaukahdukset.
Mikään ei niin muistuta mielipiteitä runoudesta
kuin pitkinä kaikuina hiipuvat harhalaukaukset.
Kriitikoiden yksinäisyyttä
laulunsa menettäneillä metsämailla.

Maalla on mukavaa.
Mitään täältä ei tahdo mukaansa.



torstai 11. lokakuuta 2018

Cold War (elokuva)


Onhan se taidetta. Mutta onko se kiinnostava? Onko se liiaksikin taidetta taiteen vuoksi?

Vastaus on kyllä ja kyllä.
"Cold War" on kiinnostava, koska se on silmiä hivelevän täydellinen taidefilmi.
"Cold War" on myös läpensä poseeraava ja ärsyttävä.
Nimenomaan taidetta taiteen vuoksi.

Paweł Pawlikowskin tuore "Cold War" (2018) on tietysti pakollinen nähtävä sen jälkeen kun "Ida" (2013) palautti uskon siihen, että Puolassa tehdään parasta eurooppalaista elokuvaa. "Idan" pohjustamana "Cold War" veti Tampereellakin salin täyteen yleisöä, mikä on melkoinen saavutus puolalaisen elokuvan teemaviikoilla. Itsekin painelin joukossa mukana tietämättä yhtään mitään elokuvan sisällöstä. Onni niin.

Ensimmäiset kohtaukset hämäävästi nimetystä "Cold War''ista" on selvästikin tarkoitettu härnäämään yleisöä, joka odottaa Suurta Taidefilmiä. Tylyn vanhahtavalla kuvasuhteella rajatussa kuvassa näkyy kimakkaa säkkipilliä vinguttava äijänkäppänä, sitten hiomattoman kuulaalla äänellä laulavia maalaisia, talvisen sumeaa maaseutua, köyhää villapaitaväkeä torpissaan, rähjäinen pakettiauto, jossa kansanmusiikkia keräävä kolmikko tupakoi herkeämättä. Vuosi on 1949. Ketä kiinnostaa?

Mutta se mitä tästä kaikesta vyörähtää liikkeelle, kansanmusiikkiryhmän perustaminen ja luonnonlahjakkuuksien valjastaminen poliittisen performanssin välineiksi, se kaikki on käsitelty kuva kuvalta ja rytmitetty kohtaus kohtaukselta niin tarkasti, ettei niin viitseliästä ammatitaituruutta enää uskoisi näkevänsä kuin elokuva-arkistossa. Kaiken päällä soivat kirkkaasti ja kovaa kansanlaulut, kuorojen poljento, joka sattuu sopimaan vähän liiankin hyvin tähän aikakauteemme. Vaan harvoinpa on internatsionaalikaan kuulostanut ja näyttänyt niin komealta kuin tässä filmissä.

Tätä aikalaiskuvaukselle omistettua musiikkidramaa kestää noin puoli tuntia. Sen varrella vuodetkin vierähtävät, musiikkiryhmä nousee kuuluisuuteen ja pääsee Berliinin nuorisofestivaaleille. Tästä eteenpäin elokuva alkaa pahasti pirstaloitua, kun päähenkilöt Zula ja Wiktor nostetaan etualalle. Näin kieslowskimainen aikalaiskuvaus muuttuu tunnin mittaiseksi imelähköksi romanssiksi, jossa rakastavaiset ovat valmiita uhraamaan itsensä yhä uudelleen toistensa luokse päästäkseen. Tarina pohjautuu kuulemma "löyhästi" ohjaajan vanhempien tarinaan.

Elokuvan alkupuoliskolla on väistämättä tullut ajatelleeksi, että mitähän Kieslowski itse olisi saanut tällaisesta aiheesta ja musiikista irti. Samalla tavoin on seuraavan tunnin ajan väistämätöntä miettiä, miten tavanomaisiin poseeraaviin kuvakeinoihin Pawlikowski päätyy kuvatessaan ranskalaiseksi hullun rakkauden tarinaksi muuttuvaa romanssiaan.

Lopulta Pawlikowski menee tasan samaan ansaan kuin tuhannet kollegansa, jotka ovat yrittäneet kuvata elämää suurempia rakastavaisia, osaamatta päättää kumman hahmoon keskittyä antaakseen tasaveroisen kuvan intohimon voimasta. Tuloksena on kammottavan kliseisiä panokuvia puolipimeällä ullakolla ja muutaman minuutin mittaisia episodeja kaukomailla. Ehkä "Cold War" -elokuvaa olisikin romanssina verrattava siihen, miten tavattoman tirkistelevä ja laskelmoiva "My Summer of Love" (2004) oli samalta ohjaajalta. Ainakin tämä laskelmoiva puoli on syytä pitää mielessä ennen kuin rientää ylistämään "Cold War'in" mustavalkokuvauksen mestarillisuutta.

Kohtalokasta pariskuntaa esittävät näyttelijät, Joanna Kulig ja Tomasz Kot, täyttävät kyllä tehtävänsä. Ei ole heidän vikansa, miten fetissimäisesti Pawlikowski kuvaa blondia kaunotarta. Rakkautta ja näyttelijä Kuligia pariisilaisissa lavasteissa Pawlikowski näkyy käyttäneen  myös "The Woman in the Fifth" -ohjauksessaan (2011), jossa Ethan Hawke ilmeisesti rytisyttelee myös Kirstin Scott Thomasia. Ehkä "Cold War" on sitten huoliteltu kompromissi pariisilaisen turistiromanssin ja metafyysisen pastoraalin välillä?

Tottahan Kieslowskikin omistautui vanhoilla päivillään "tutkimaan" naispäähenkilöidensä ulkonäköä. Mutta ohjaajana hän sai Irene Jacobin ja Juliette Binochen kaltaisista verettömistä näyttelijöistä irti enemmän kuin kukaan muu ohjaaja. Pawlikowski taas tekee kaikesta tarkoituksellisen alavireistä, jolloin näyttelijöistä ei odotakaan enempää kuin osuuden lavastuksesta. Tärkeässä sivuroolissa nähdään sentään tiukkailmeinen Agata Kulesza, joka antoi uskottavuuden ja selkärangan "Idalle". Nähtäisiinpä vaan enemmän.

Nyt tuloksena on juonellisesti onttoa, kohtaus kohtaukselta viilenevää katsojasuhdetta. Sitä ei mitenkään kestäisi yli sen puolitoistatuntisen mitä "Ida" ja "Cold War" vaativat.

Muuta varsinaisesti varoittavaa ei "Cold War" -elokuvastakaan tarvitse sanoa kuin että sen lopetus on yksi idioottimaisin klisee mitä on aikoihin nähty tällaisissa metafyysikallaan flirttailevissa slaavifilmeissä.


perjantai 5. lokakuuta 2018

Paluu Bremenistä

Team Finlandin asuinmodulin aterianurkka

Kello 3.45 - 4.15 paikallista aikaa suoritin onnistuneen kuukävelyn. Kuu paistoi, minä kävelin. Asuinmodulin kapteeni tuli avaamaan ilmalukon, josta miehistön kaksi viimeistä jäsentä olivat vastikään tulleet jättimäisten Gagarin-ilmapallojen kanssa. Kapteeni ei ollut ilmapalloista yhtä liikuttunut kuin miehistö. Minä liikutuin ulospäin. Frau Renate oli uhannut laittaa kansainvälisen avaruusaseman yöksi takalukkoon, joten tunsin paenneeni kohtaloa. Tuskinpa tulin itsekään ajatelleeksi, että romaanini Läpinäkyvä kuolema sijoittuu juuri tulevaisuuden Bremeniin. Ajattelin ehkä tulevaisuutta, jonka olen hukannut.

Yö oli haalea kuin ajatus nahkahousuissa, kävelin uinahtaneen sivilisaation reunalla kohtaamatta yhtäkään saksalaista. Mutta heikäläinen lähetyskoneisto toimi yössäkin täsmällisesti. Aikataulun mukaisesti raitiosukkula 6 lähetti minut pysäkiltä F kello 4.30 saavuttaen Bremenin paikallislentojen lähtöaseman 4.46. Halpamatkani halpapaluuta sain odottaa Ryanairin omassa halpahallissa, joka oli kylmä puolipimeä luola, jonne mentiin varsinaisesta lentoterminaalista vessan takaa kierreportaita alas. Tulipa siinä tuumituksi, millainen mahtaisi olla Ryanairin kuulento. Oma kyytini sentään lähti ajallaan. Näin auringonnousun pilvien yllä ja sain kylmän sateen niskaani Tampereen taivaan alla.

Kello 10.50 olin taas takaisin kotosohvallani kuin mitään avaruutta tuolla jossain ei olisikaan. Poissaollessani triopsit olivat kuoriutuneet ja vaimo lähtenyt Turkuun. Tällaista sattui Gagarinillekin kaiken aikaa. Mukanani avaruuden ääreltä toin vain Aviation Week -lehden. BIS:n julkaisu, jota hämmästellen luin ensi kertaa jo 30 vuotta sitten, samoin kuin avaruusaiheita valitutpalat-tyyppisesti makusteleva Room-lehti eivät sisältäneet mitään kriittisesti aiheitaan esittelevää artikkelia. Propagandan kaikkineen jätin Bremeniin.

2000-luvun alulla haikailtu luonnontieteiden ja ihmistieteiden vuoropuhelu ei ole avaruusaiheiden kohdalla edes lähtökuopissaan. Silti sinne avaruuteen ollaan kovasti menemässä ihmis- eikä konekunnan nimissä eikä tätä epäsuhtaa kukaan muu kyseenalaista kuin se yksi hoopo miljardööri. Aviation Week näkyi olevan ainoa julkaisu joka osoitti kriittisestä asenteestaan huolimatta kunnioitusta mr Muskin sellaisille suunnitelmille, että viedään viisi kuvataiteilijaa Kuun kiertoradalle jotta ne palattuaan levittäisivät kuuvisioita taiteen keinoin. Itse en sellaiseen taiteenkäyttöön usko, ja ehkä ei kukaan muukaan. Mutta usko uskomiseen riittää koneunien parissa pelottavan pitkälle.

torstai 4. lokakuuta 2018

Kolmas päivä Bremenissä


Eilisen konferenssipäivän huipensi jäämaailmojen (kuiden, oikeasti) poraamista käsitellyt symposium ja sen jälkeen maallikkosaarnaajan karismalla esiintynyt gravitaatioaaltojen tutkija (Karsten Danzmann, Planck-instituutin johtaja), jonka esitys oli varsinainen 'teknologisen ylevän' apologia. Jo sen todistaminen paikan päällä oli tämän matkan arvoinen. Luento päättyi esiintyjän lupaukseen, että hän aikoo olla hengissä siihen saakka että LISA2-mittain kuulee g-aalloista alkuräjähdyksen äänen. Hänen edeltäjänsä oli vastaavasti vannonut olevansa hengissä siihen, että g-aalloista saadaan todistus, ja näin kävikin 2015 syyskuussa. Tämä oli ilmeisesti todistus saksalaisesta päättäväisyydestä, verrattuna siihen, että Einstein muutti viisi kertaa mielensä siitä, onko g-aaltoja edes olemassa. Nationalistinen hehkutus Planck-instituutin menestyksestä oli sitä luokkaa, että suomalaista se enemmän kylmäsi kuin kuumotti. Ja toki tuo g-aaltojen mittailu paljastaa, kosmoksen mysteerien lisäksi, millien tarkkuudella pohjavesien sijainnin Maassa, joten se pelastaa myös ihmiskunnan. Ja niin edelleen.

Sitten toipumaan seminaarikaljalle. Yleensä istun keskiviikkoiltoina nuorten herrojen kanssa leffavisassa, mutta eilen istuin nuorten herrojen kanssa sporttibaarin tupakkahuoneessa, ja arvailin mitä mikäkin akronyymi tarkoittaa. Avaruusteknologian kohdalla akronyymien hallinta kuulostaa sisäpiirin salakieleltä. Toisen tuopillisen kohdalla sitä tuntee jo ymmärtävänsäkin. Tupakkahuoneessa istuimme siksi, että se oli erillinen baaritilansa, jossa oli kymmenen eri oluthanaa verrattuna happipuolen yhteen.

Kotimatkalla Mikko otti Team Finlandista valokuvan taustanaan ainutlaatuisen kirkas tähtitaivas. Suomalaisia täällä on ilmeisesti kymmenkunta ja useimmat tuntevat toisensa jo opiskeluajalta ja viimeistään SATSista eli suomalaisten avaruustutkimuksen seurasta. Scifikin on ilmeisen hyvin tunnettua ja valikoitua niissä piireissä, vaikka toiseen suuntaan liikettä on vähän. Edes URSA ei ole näkyvillä scifistien tapahtumissa ja tapaamisissa. Kuulemma URSAssa on ollut varsin eri tavoilla painottuneita vaiheita historiassaan; joskus scifi-myönteistä, joskus hörhöisää, nykyään asiapitoista.

*

Tänään torstaina on leuto pilvinen päivä. Edellisten aamujen tavoin konffapäivä alkaa ohjelmanumeroiden valinnalla. Vaihtoehtoja on loputtomiin, mutta kaikki scifistiä kiinnostava ei ole humanistin koulutuksella sulatettavaa.

Tämän päivän esitelmävalinnat epäonnistuivat. Aamulla kuunneltu sessio avaruustieteiden opettamisesta "nontraditional way" koostui pedagogisesti epätasaisista esimerkkitapauksista: suomalainen spacetruck ja Itävallan analogiset astronautit oli ok, niihin verrattuna kiinalainen ja venäläinen esitys oli paperilta sitatoitua hyminää. Kävin sitten kuuntelemassa pari esitelmää kvanttiteorian sovelluksista avaruusteknologiassa, mutta esimerkit olivat eilispäivää, jopa minulle.

Lähdin kaupungille, pääsin lautapelikauppaan ja sitten tavaratalon dvd-osastolle. Söin halpisvietnamilaista, join halpisolutta kanavan varressa ja päättelin elämäni olevan niin halpislinjalla ettei konferenssin miljardiatmosfääriin kandeisi enää palatakaan.

Palasin silti, jututin DLR:n "young professional" -badgella varustettua heppua, joka oli yhtä young ja yhtä professional mediakontaktina kuin minä. Sitten se ärsyyntyi, kun kysyin, onko Planck-instituutti niiden keulakuva. Ei, se ei kuulu lainkaan heihin, ei myöskään yliopistot. Silti DLR on täällä näyttelyhallin keskipiste, iso kaksivyöhykkeinen alue. Sen kehittämä CIMON-tekoäly, "flying brain", on näköjään jo käynnistynyt astronauttien avuksi. Mutta tekoäly näyttää olevan aihe, josta asiantuntijat ja etenkin firmat puhuvat tuotemerkki edellä, ilman tarkennuksia siihen älylliseen hyötyyn.

Iltapäivän valintana oli iso Life in Space -yleisöluento, jossa puhuttiin tuttuja juttuja erityisesti Marsin tutkimisesta. Mars on edelleen kiusallisen kiihottava aihe yritysten ja järjestöjen johdolle. Marsin omittavuutta kansallisiin tai tieteellisiin menestyksiin hankaloittaa yhteistyön välttämättömyys. 2020-luvulla lukuisat toimijat haluavat toteuttaa Marsiin mission, vaikka tavoite on vain näytteiden saaminen ja tuominen Maahan. "Twentytwenty it will be really busy", sanoi eräskin alustaja. Toinen (Dava Newman) tunnusti ongelmaksi sen, miten vähän kehitystä on tapahtunut 50 vuodessa edes avaruuspukujen osalta, vaikka ne ovat käytännössä pienimpiä mahdollisia avaruusaluksia. Tällaisen toteamuksen jälkeen utopiat Marsin kolonialisoimisesta kompuroivat rumemmmin kuin perna aurinkotuulessa.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Toinen päivä Bremenissä

Tänään löysin pelikaupan, Highlander Games, mutta se on kiinni, kuten kaikki muukin. On Saksojen Yhdentymisen Päivä, kansallinen juhlapäivä. Ei siis sen 1870-luvulla tapahtuneen historiallisen pakkoyhdentymisen, vaan vuonna 1990 tapahtuneen ja historian lopettaneen yhdentymisen.

Idylli Bremenin vanhassa keskustassa.

Aurinko paistoi juhlapäivän kunniaksi viimeinkin lämpimästi. Bremenin keskustassa harhaili kaltaisiani turisteja liian paksuissa syystamineissa, etsimässä aukiolevaa ruokapaikkaa josta saisi muutakin kuin kebabia. Döner-puoteja onkin varmaan viisi per kortteli.

Tulimme tänäänkin porukalla 9:ksi konferenssialueelle, ohjelmat alkaa täällä aikaisin, pressitilaisuuksia olisi jo 8:lta. Mihinkään ei kyllä kannattaisi tulla ajoissa, sillä aikatauluihin suhtaudutaan niin yliolkaisesti, että Suomessa se olisi skandaali. Aamulla kuuntelin Mars-missioiden symposiumia, eipä niissä mitään järisyttävää tietoa ollut. Symposiumin pj kuitenkin avasi tilaisuuden kiroamalla lehdistön, jonka mielestä Marsin suhteen insinöörit eivät ole edenneet mihinkään, kun eivät ole astuneet planeetan pinnalle. Insinöörin näkökulmasta Marsin valloitus on edennyt jo vuosikymmenniä, koska sen suuntaan on tehty jo yli 50 missiota 1970-luvulta lähtien. Ja 2020-luvulla tulemme saamaan... lisää laatikoita, luotaimia ja robotteja edustamaan ihmiskuntaa. Edistykseksi riittää siis se, jos ensimmäinen seismografi alkaa lähettää dataa Marsin maaperästä joskus ensi vuonna. Jos siis onnistuu laskeutumisessa.

Median ja insinöörien välistä ymmärrystä etäännyttävät ne komeat videosimulaatiot, joissa Mars-luotaimet suorittavat pehmeän laskeutumisen planeetan pinnalle. Sellaisia kun näkee useamman kerran, niin jää mielikuva, että tottahan tuossa on ihminen mukana, ja miksi ei olisi? Tosiasiassa, muistutti eräskin alustaja, se mikä videolla tapahtuu 30 sekunnissa, vaatii luotaimelta 6 kuukautta.

En rohkene sanoa, että täällä mitään oppisin. Muuta kuin suhteellisuudentajua. Opettavaisinta on lähinnä sen todistaminen, miten jättifirmat ja kansallisia etuja puolustavat järjestöjohtajat käyvät kohteliasta kamppailua jossain avaruusnörttien yläpuolella. Yhteistyötä tekevä Eurooppa kuulostaa myyttisemmältä maailmalta kuin kolmen maailmanmahdin yhdessä tavoittelema Mars. Jotain tästä kehitystrendistä, jossa miljardiluokan firmat ovat valtioita mahtavampia toimijoita, osoittaa Mikon esimerkki: Apollo-ohjelman aikoihin Yhdysvalloissa oli loputtomiin firmoja NASA:n alihankkijoina, nyt avaruusteknologia on kahden firman hallussa, Boeingin ja Lockheed Martinin. Molemmat ovat isosti esillä täälläkin, paljon isommin kuin NASA.

Voisi kuvitella tällaisten miljarditoimijoiden masinoivan ja mesenoivan konferenssin yleisöä shampanjalla ja kaviaarilla. Mutta Arianespace-yhtiö oli jakanut kilokaupalla makkaroita eilen illalla.  Ne ovat niin epätoivoisia, selittivät konferensseja kokeneet nörttiherrat, koska ne tietävät että niiden Ariane-raketit ovat liian vanhanaikaisia käytettäviksi.

Makkarat ja kertakäyttöiset kantoraketit ovat toistaiseksi kiehtovin scifistinen yhdistelmä. Onko se sitten pehmeintä vai kovinta scifiä, se on saman mittakaavan kysymys kuin Saksojen Yhdentyminen.

tiistai 2. lokakuuta 2018

Bremenissä avaruuden laidalla

Terveisiä Bremenistä, IAC-avaruuskonferenssista. En ihan tiedä mitä täällä teen, mutta ensi kertaa olen avaruuden laidalla. Siis ihmisten asuttaman... tai aikoman asuttaman avaruuden laidalla. Kolonialismin kolmannen polven viidennessä kolonnassa, voisi sanoa. Humanisti keskellä insinöörien märkää unta. Ja scifistien, paitsi että täällä nämä ihmiset oikeasti tietävät mistä unelmoivat, ja tekevät jotain sen eteen. Ja epäilemättä nostavat melkoisia palkkasummia siitä hyvästä. Pelkästään Bremenissä on kuulemma yli 10000 ihmistä avaruusteknologian alalla.

Täällä on satanut koko päivän, koleaa, paitsi messuhalleissa jotka ovat suuria kuin taskuversumi. Japanilaisten asteroidiluotaimesta Hayabusa2:sta, on 1:1 mallinnus, koska se on nyt ihmiskunnan etäisin sankari. Marsia tutkivista laitteista on sirkushäkkimäinen lasihuone aivan ovien vieressä ja siellä laitteilla voi simuloida mitä temppuja ne osavat marsilaisina. Sööttiä?

Seminaarihallien lisäksi on erikseen näyttelyhalli,  valtava sekin, mukana kaikki isot organisaatiot ja yritykset, tosin myös vitsiltä näyttäviä looseja kuten Romanian Space Agency. Nopeasti tuo rahakkaan teknologian ylöspano ja pikkutakkimiehet alkavat väsyttää ja vähän ärsyttää, insinöörien näperrelmät tuhat kertaa kuvitettuna, muovimalleja luotaimista ja mönkijöistä. Ilmaista kahvia ja kaljaa olisi tarjolla, jos kehtaisi kävellä sisään esittelylavasteisiin, koska pääsylippukin tänne on normaalisti tonnin arvoinen. Kaipa siis tiedejournalistina pitäisi tuntea olevansa etuoikeutettu. Luuserit voi mennä nykertämään jonnekin helvetin Turun kirjamessuille, mutta oikea scifisti tulee Bremeniin avaruuskonffaan.

Kuuntelin aamulla taidejärjestön paneelia erilaisten toimijoiden avaruusaiheisista proggiksistaan, se oli hörhömpää väkeä kuin scifistit. En tiedä ollako tyytyväinen eroavuuteen. British Interplanetary Society on ainoa välikappale insinöörien ja scifistien välillä, mutta Mikko, joka minut tänne houkutteli, sanoi että se on epäkaupallisena järjestönä aivan poikkeus, omaa luokkaansa. Niinpä täällä alkaa entistäkin enemmän pitää silmällä, että minkä kulttuurin nimissä sitä avaruutta ollaankaan valloittamassa. Aamun kulttuurisymposiumissa tätä koski myös ainoa yleisökysymys, arvattavasti.


Helppo tänne oli tulla ja siksi tulin, kiitos Mikon joka on valmistellut tänne omakotitalon ullakkokämppään leirin neljälle suomalaiselle. Lento suoraan Tampereelta halpisyhtiöllä teki kynnyksen tuloon erityisen matalaksi, ja kartalta Bremenin keskusta vaikutti kotoisan tiiviiltä.

Itse kaupungin suuruus alkaa vasta hahmottua, konferenssin badgella saa ilmaiset matkat kaikissa välineissä. Kävin syömässä lounaan vanhassa keskustassa, etsiskelin pelikauppaa, ja palasin tehokkaan raitsikkaverkon ansiosta hetkessä takaisin konferenssialueelle.

Iltapäivän velvollisuus oli kuunnella about tuhannelle tuolille (ja muutamalle sadalle ihmiselle) esiintyvä paneeli Game Changers naisten _tulevasta_ osuudesta avaruusohjelmiin. Kaikki panelistit, naiset, olivat johtoasemissa alalla, yksi muistutti, että sotilasalalla on enemmän avaruusteknologian tuntevia naisia kuin siviilipuolella. Paneelia veti saksalainen insinööri, joka ilmoitti missiokseen lähettää ensimmäinen saksalainen  nainen avaruuteen. Tällaiset itseisarvoina juhlitut idiomit ("..että kaikki ihmiskunnan edustajat voisivat kävellä selestiinisten dyynien päällä", julisti meksikolainen taiteilija aamulla) toistuvat mediapuheessa, joka täällä glorioi tuota tieteistä kovinta, jokapojan jumaloimaa rakettioppia.

Varsinaisesti päivän kruunasi symposium Gateway-avaruusaseman arkkitehtuurista. Kolme erilaista teknologiaa käyttävää firmaa esitteli ratkaisuja, joita tarjoavat muillekin kuin NASA:lle modulaaristen väliasemien rakentamiseen. Yhdessä oli suunniteltu kantoraketin uusiokäyttöä asuinkapselina, jopa aurinkopaneelien sijoittamista sen kylkiin tavalla, johon ei ole olemassa vielä mitään teknistä ratkaisua. Huvittavin oli kaikkien kolmen huipputeknologiaa edustavan pikkutakin vastaus, kun heiltä kysyttiin, onko heillä _oikeita_ arkkitehteja miljoonaprojektiensa palveluksessa. Joo, on meillä joitakin opiskelijoita yhteistyössä, ne vastasivat.

Kello oli vasta neljä, mutta lähdin kävelemään kämpälle, kun luulin sateen loppuneen. Se olikin vain muuttunut ohuemmaksi. Voisi ottaa tästä merellisestä metaforasta opiksi.