Miten perua kirjoitetaan

Perunkirjoitus tuntuu vieläkin vastenmielisemmältä puuhalta kuin veroilmoituksen tekeminen. Varsin todennäköisesti verottaja tietää paremmin kuin kukaan vainajan omaisista, minkä verran vainajalla oli omaisuutta, perillisiä ja julkisia velkoja. Jos keikahtaneen porvarin tallelokerosta joku jotain löytää, niin tuskin se sieltä mitään verottajalle paljastaa, ja meille muille perunkirjoitus on pelkkää byrokraattien paskanheittoa ja paperisulkeisia.

Hämmästyttävintä perunkirjoituksessa on se, miten summittaisia siihen liittyvät ohjeet ovat. Verkosta löytyvät kyllä verottajan yksityiskohtaiset ohjeet, mutta ne ovat niin perinpohjaiset, että ohjeiden seuraaminen VAPAAMUOTOISEEN kuolinpesän selvitykseen edellyttää kaltaistani ammattikirjoittajaa tai muuten pesän ilmoittaja lyö hanskat tiskiin. Verkosta löytyy myös useita kaupallisia sovelluksia, jopa rahaa vastaan ladattavia mallipohjia, joilla hyväksikäytetään raa'asti kaikkia niitä ihmisiä, jotka surutyönsä keskellä ovat taatusti hämillään tämän byrokraattisen kukkasen (Viralliset ohjeet + Vapaamuotoinen ilmoitus) kanssa.

Lisäksi perunkirjoituksen ohjeissa on verottajankin sivuilla tiiliskiven kokoisia aukkoja. Siellä esimerkiksi väitetään, että jokaisesta omaisesta on haettava erillinen virkatodistus varmentamaan, että henkilö on elossa. Ikään kuin valtio ei tällaisia asioita muuten tietäisi. Mutta maistraatissa kerrottiinkin, ettei suinkaan tarvitse. Riittää kun yhdessä, esim. lesken virkatodistuksessa, näkyy ketkä ovat elossa. Niinpä kaikki muut maksavat turhaan 13 euroa siitä, että kunnan tietokone printtaa ja lähettää heille todistuksen: olet elossa.

Perun kirjoittamista voi treenata korkean paikan kuolinpesissä...

Perunkirjoituksen suomalaisiin erityispiirteisiin kuuluu, että vainajasta on oltava virkatodistus jokaiselta paikkakunnalta, missä on asunut 15-vuotiaasta alkaen. Näin vaaditaan siksi, että 15-vuotiaasta alkaen henkilö katsotaan sukukypsäksi tuottamaan salavuoteudessa perillisiä, joista paikallinen seurakunta tai maistraatti on ilmeisen tietoinen, mutta verottaja ei! Eikä ehkä kuolinpesäkään.

Mutta jos sattuu käymään niin, että vainaja on asunut ulkomailla, virkatodistuksen saamiseen tarvitaan ulkoministeriön apua, ja siitä saa maksaa pitkän pennin... kunnes maistraatti kertookin, ettei meidän tapauksessamme suinkaan tarvitse! Meidän vainajastamme, kuten muistakin suomalaisista sotalapsista, on pidetty erillistä rekisteriä Mikkelissä ja sieltä tiedot on välitetty aikanaan kotipitäjään. Asia hoituu siellä.

Tällaisten käänteiden jälkeen tuumin haistattavani pitkät verottajalle. Olisi jo aikakin, kun ei perkele ole duuneja, joista sitä veroa maksaa, niin miksi minun pitäisi olla missään tekemisissä... No niin. Mutta joulun lähestyessä on perua alettava kirjoittaa edes siksi, ettei verottaja tule potkimaan äitini ovea. Eikä perukirja tosiaankaan ole kooltaan mikään romaani, pikemminkin raapale. Parhaan mallipohjan perunkirjoitukseen löysin sitten asiakirjamalleja-sivustolta. Copypastesin siitä ja jostain sivustosta olennaiset otsikot. Homma hoitui tunnissa. Enää tarvitaan Uskottuja Miehiä, jotka nekin - päinvastoin kuin joissakin ohjeissa sanotaan - voivat olla ihan vaikka sukulaisia, puolisoita, jopa osallisia perinnönsaamiseen, jos ihan tarkkoja ollaan. Ylipäänsä mitään rajaa siinä, kuinka VAPAAMUOTOISESTI perua saa kirjoittaa verottajalle, ei tunnu olevan. Tupakkiaskin kanteen jos saisi mahdutettua pari nimikirjoitusta niin asia olisi sillä selvä.