KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

perjantai 18. marraskuuta 2016

I, Daniel Blake (elokuva)

Tappavatko enemmän ihmisiä hait vai kookospähkinät? Jos tiedät oikean vastauksen, tämä elokuva ei välttämättä ole sinulle.

"I, Daniel Blake" on kädestä pitäen alleviivaavaa tiskirättirealismia niille, jotka ihan oikeasti kuvittelevat että haikalat, syöpä ja liivijengit ovat tämän maailman pahiksia. Heille tämä elokuva voi olla oikeasti syvällinen ja koskettava, kun he oivaltavat miten se päivittäinen byrokratia tekee tästä maailmasta sietämättömän pakottaessaan kaikkein köyhimmässä asemassa olevat kilpailemaan sosiaalituen murusista.

Ken Loach ja tiiminsä Cannesin leipäjonossa
Meille muille "I, Daniel Blake"-elokuva (2016) on täysin turha fiktiofilmi. Se pysyttelee aiheensa mittakaavassa kuin mikä tahansa samalle aiheelle omistettu dokumentti, mutta tarjoamatta (dokumentin tavoin) ajateltavaa kotona. Muutaman kerran dramatisointi painelee yli aiheensa mittakaavan johdattaen katsojan tajuamaan, ettei ohjaaja tiimeinen tiedä, mitä tekisi näillä hahmoillaan. On myötähävettävän selvää, miten samastunut vanha ohjaaja on elokuvansa nimihenkilöön, vanhaa käsityötaitoa edustavaan puuseppään. On yhtä selvää, että naishahmo on ohjaaja Ken Loachille taas pelkkää tekstin tuomaa täytettä. Kun käsikirjoituksessa keksitään, että oisko toi sitten vaikka prostituoituna, niin se osoittaa sekä  ajattelun että välittämisen summittaisuutta.

Periaatteessa "I, Daniel Blake" on tarkoitettu herättämään ärtymystä, huolta ja sympatiaa. Sen ohjaaja, Ken Loach, on kovin mahdollinen ammattilainen poliittisen tiskirättirealismin käyttäjänä. Tänä vuonna 80 täyttänyt Loach on sitten vielä kerran lähtenyt puolustamaan vähäosaisia, ilmeisesti siksi, että ketään ei ole löytynyt hänelle työnjatkajaksi indie-ohjaajienkin keskittyessä ennemmin identiteettiprojekteihinsa kuin oikeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Tai ehkä Loach vain sattui näkemään ranskalaisten "Dheepanin" (2015) ja tuumasi, että voihan tuosta tarinasta tehdä version, jossa uusioperheen muukalaisuus johtuukin lontoolaisuudesta ja eläkeiästä. Lähiöengien sijalla ovat nyt byrokraatit, jotka niin ikään uhkailevat köyhien henkeä.

Kokonaan toinen kysymys on se, milloin viimeksi eurooppalaisessa elokuvassa on näytetty millaista on jonottaa leipäjonossa? Entä suomalaisessa elokuvassa, edes dokumentissa? Vastaus on yhtä myötähävettävän selvä kuin edellisten TUOTANNOLLISTEN kysymysten kanssa.

Newcastleen etäännytettynä, futis-faniudella sokeroituna ja kafkamaisella byrokratialla suolattuna tarina 12 punnan perhebudjetista toki uppoaa suomalaisiin katsojiin, juuri sen verran, että filmi on tuotu multipleksilevitykseen popcornien kanssa nautittavaksi. Keskiluokkainen suomalaisyleisö voi sitten maksaa sen 12 puntaa leffalipusta ihmetelläkseen leipäjonossa seisovia Newcastlen köyhiä.

Minä, keskiluokkainen eliittikatsoja, puolustaudun sillä, että Ken Loach on ohjannut yhden rakkaimmista elokuvistani, The Wind That Shakes the Barley (2006), joten menen popcornteatteriin katsomaan häneltä mitä tahansa ja aina yhtä uteliaana. Silti, tai juuri siksi, täytyy tunnustaa, että "I, Daniel Blake" oli iso pettymys tarinan niukkuudessa, hahmonrakennuksen helppoudessa ja loppuratkaisun hölmöydessä.

Tämän elokuvan huomioiminen Cannesin pääpalkinnolla (2016) on puhtaasti poliittinen ele, jota voi arvostaa eleenä muttei valintana. Etenkin kun sama poliittinen ele tehtiin jo 2015 "Dheepanin" kohdalla. Palmunlehvästä päättämässä taitavat ollakin byrokraatit eivätkä taiteilijat.


Samaan aikaan toisaalla: tein IMDB:hen arvostelun tunisialaisesta "As I Open My Eyes" -elokuvasta (2015). Kukaan muu ei ollut viitsinyt sellaista tehdä, vaikka filmi on EU:n LUX-palkittu elokuvatapaus.




6 kommenttia:

  1. Minä taas pidin elokuvasta ja minusta se oli tärkeä elokuva suomalaisellekin. Kai meilläkin kohta yksityistetään sosiaalitoimikin. Katien päätyminen prostituutioon tuntui jotenkin liialliselta ja varsinkin kohtaus, jossa Daniel kävi hänet sieltä hakemassa. En usko, että elokuvan palkitseminen oli puhtaasti poliittinen ele.

    Olen nähnyt englantilaisesta työvoimatoimistosta ja virkailijan tapaamisesta kertovan lyhytelokuvan, joka voitti filkkareilla muutama vuosi sitten ja oli selvästi rajumpi. En muista elokuvan nimeä.

    VastaaPoista
  2. Kiva lukea ilkeitä kritiikkejäsi.

    VastaaPoista
  3. Loachin uutta en ole nähnyt, mutta sen jyrkkä kaksijakousuus vähän ärsyttää. Paha virkakunta vs. hyvä kurjalisto.

    Odotan innolla mitä soikkeli kirjottaa suomen loachin aki kaurismäen uudesta epäelokuvasta. En muista nähneeni mitään näin huonoa vuosiin. Tuntui että kukaan ei ottanut rooliaan vakavasti. Eikä ohjaaja työtään. Kukaan ei ollut läsnä, niin kuin kaikki olisi tehty huolimattomasti ja nopeasti. Jonkin muun ohessa. Tendenssin ehdoilla taiteesta piittaamatta. Käsikirjoitus haihtui ilmaan, fokus oli hukassa, kaikesta piti kertoa yhtä paljon eikä mikään tuntunut tärkeältä. Huumori oli latteaa ja myös tarina. Tyypit vain seisoivat kaurismäen kulisseissa ja latelivat vuorosanojaan poseeraavalla jäykkyydellä. Niin kuin joku olisi apinoinut huonosti parasta kaurismäkeä. Vaivaannuttavaa. En ole monta kertaa elämässäni aikonut lähteä kesken pois elokuvista, mutta nyt se oli todella lähellä. Ponneton, väsähtänyt ja sävytön elokuva.

    VastaaPoista
  4. En katso suomalaisia fiktiofilmejä. Kenenkään ei pitäisi. Ne ovat sieluttomia, alikäsikirjoitettuja, ja vailla taiteellista ajattelua rykäistyjä kopioita aiemmista kotimaisista genrekopioista.
    Filmiharrastajien keskuudessa vaihtelevasti suosittu seuraleikki on ollut "Milloin A/M Kaurismäki teki viimeisen kelvollisen elokuvansa?". Uusi seuraleikki voisi olla "Monellako tapaa Tyttökuningas on huonompi kuin Toivon tuolla puolen?". Edellyttäen että joku maksaisi niiden katsomisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan sinun olleen ainut, joka näki muinoin että Mies vailla menbeisyyttä oli todellakin ryhditön akismien kavalkadi. Laitakaupungin valoista pidin. Juho Kuosmasen Taulukauppiaat on hieno. Siinä on tavotettu jotain aidosti elokuvallista, ihan poikeuksellusesti. Ihan lopun kokonaisuuteen sopimaton taiteileva elliptisyys ja lottoaminen laski pisteitä viidestä neljään. Mutta Hymyievä mues oli taantumusta vanhaan. Kirjoitin siitä marinani Laajakuvaan jos kiinnostaa. Yliarvostettu elokuva.

      Poista
  5. Viime kesänä suunnittelin lehtiartikkelia aiheesta suomalainen cinefilia 2000-luvulla, kun ajattelin, että filmihullut varmaankin kokevat olevansa alan hyvästelijöitä. Sopivasti oli tullut "Tunteen temppelit" -dokkarikin pohjustamaan aihetta. Mutta en sitten löytänyt särmää millä edetä, kun en tiedä miten suhtautua "Hymyilevän miehen" ja "Betoniyön" kaltaisiin elokuviin. Myöskään kaupunkien (Hki-Tre-Turku) välillä ei löytynyt kiinnostavia erottavia piirteitä filmihulluissa, kuten olin toivonut. Se sentään selvisi, ettei suomalaisesta leffakerhotoiminnasta ole vaivauduttu tekemään historiikkia!

    VastaaPoista