I, Daniel Blake (elokuva)

Tappavatko enemmän ihmisiä hait vai kookospähkinät? Jos tiedät oikean vastauksen, tämä elokuva ei välttämättä ole sinulle.

"I, Daniel Blake" on kädestä pitäen alleviivaavaa tiskirättirealismia niille, jotka ihan oikeasti kuvittelevat että haikalat, syöpä ja liivijengit ovat tämän maailman pahiksia. Heille tämä elokuva voi olla oikeasti syvällinen ja koskettava, kun he oivaltavat miten se päivittäinen byrokratia tekee tästä maailmasta sietämättömän pakottaessaan kaikkein köyhimmässä asemassa olevat kilpailemaan sosiaalituen murusista.

Ken Loach ja tiiminsä Cannesin leipäjonossa

Meille muille "I, Daniel Blake"-elokuva (2016) on täysin turha fiktiofilmi. Se pysyttelee aiheensa mittakaavassa kuin mikä tahansa samalle aiheelle omistettu dokumentti, mutta tarjoamatta (dokumentin tavoin) ajateltavaa kotona. Muutaman kerran dramatisointi painelee yli aiheensa mittakaavan johdattaen katsojan tajuamaan, ettei ohjaaja tiimeinen tiedä, mitä tekisi näillä hahmoillaan. On myötähävettävän selvää, miten samastunut vanha ohjaaja on elokuvansa nimihenkilöön, vanhaa käsityötaitoa edustavaan puuseppään. On yhtä selvää, että naishahmo on ohjaaja Ken Loachille taas pelkkää tekstin tuomaa täytettä. Kun käsikirjoituksessa keksitään, että oisko toi sitten vaikka prostituoituna, niin se osoittaa sekä  ajattelun että välittämisen summittaisuutta.

Periaatteessa "I, Daniel Blake" on tarkoitettu herättämään ärtymystä, huolta ja sympatiaa. Sen ohjaaja, Ken Loach, on kovin mahdollinen ammattilainen poliittisen tiskirättirealismin käyttäjänä. Tänä vuonna 80 täyttänyt Loach on sitten vielä kerran lähtenyt puolustamaan vähäosaisia, ilmeisesti siksi, että ketään ei ole löytynyt hänelle työnjatkajaksi indie-ohjaajienkin keskittyessä ennemmin identiteettiprojekteihinsa kuin oikeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Tai ehkä Loach vain sattui näkemään ranskalaisten "Dheepanin" (2015) ja tuumasi, että voihan tuosta tarinasta tehdä version, jossa uusioperheen muukalaisuus johtuukin lontoolaisuudesta ja eläkeiästä. Lähiöengien sijalla ovat nyt byrokraatit, jotka niin ikään uhkailevat köyhien henkeä.

Kokonaan toinen kysymys on se, milloin viimeksi eurooppalaisessa elokuvassa on näytetty millaista on jonottaa leipäjonossa? Entä suomalaisessa elokuvassa, edes dokumentissa? Vastaus on yhtä myötähävettävän selvä kuin edellisten TUOTANNOLLISTEN kysymysten kanssa.

Newcastleen etäännytettynä, futis-faniudella sokeroituna ja kafkamaisella byrokratialla suolattuna tarina 12 punnan perhebudjetista toki uppoaa suomalaisiin katsojiin, juuri sen verran, että filmi on tuotu multipleksilevitykseen popcornien kanssa nautittavaksi. Keskiluokkainen suomalaisyleisö voi sitten maksaa sen 12 puntaa leffalipusta ihmetelläkseen leipäjonossa seisovia Newcastlen köyhiä.

Minä, keskiluokkainen eliittikatsoja, puolustaudun sillä, että Ken Loach on ohjannut yhden rakkaimmista elokuvistani, The Wind That Shakes the Barley (2006), joten menen popcornteatteriin katsomaan häneltä mitä tahansa ja aina yhtä uteliaana. Silti, tai juuri siksi, täytyy tunnustaa, että "I, Daniel Blake" oli iso pettymys tarinan niukkuudessa, hahmonrakennuksen helppoudessa ja loppuratkaisun hölmöydessä.

Tämän elokuvan huomioiminen Cannesin pääpalkinnolla (2016) on puhtaasti poliittinen ele, jota voi arvostaa eleenä muttei valintana. Etenkin kun sama poliittinen ele tehtiin jo 2015 "Dheepanin" kohdalla. Palmunlehvästä päättämässä taitavat ollakin byrokraatit eivätkä taiteilijat.


Samaan aikaan toisaalla: tein IMDB:hen arvostelun tunisialaisesta "As I Open My Eyes" -elokuvasta (2015). Kukaan muu ei ollut viitsinyt sellaista tehdä, vaikka filmi on EU:n LUX-palkittu elokuvatapaus.