Teatteritila muistin näyttämönä

Tamperelainen kulttuurikoti lavalla

Olin perjantaina TTT:ssä katsomassa "Sara ja Erik" -näytelmää. Ei se kovin kummoinen ollut draamana, ei edes tamperelaisuuden kuvaajana, mutta näyttelijät olivat niin hyviä kuin voi toivoa tällaisesta aviotarinasta, missä mikään ei yllätä eikä tarvitsekaan. Tampereessa on tältä osin jotain lohdullisen rahvaanomaista ja aidosti työväenhenkistä: ei ole tarpeen muistaa hyvienkään näyttelijöiden nimiä (Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen), riittää kun näkee heidän työskentelyssään jotain tutun vakaata ja tunnistettavaa.

Koska näytelmä esitettiin Eino Salmelainen -näyttämöllä, oli pakko alkaa muistelemaan mitä olin viimeksi nähnyt täällä rahvaanpuoleisella ja perinteisempiin teoksiin (?) tarkoitetulla suurnäyttämöllä. Se taisi olla "Vanhan naisen vierailu" tai "Viettelysten vaunu". Mutta tämän näyttämön erityisyys palautui mielessäni paljon kauemmaksi, muistaakseni johonkin Jussi Parviaisen näytelmään, joka alkaa "Me ollaan tällaisia itkijänaisia" -puheella yleisölle. Mutta koskaan ei tämä näyttämö, tarkalleen ottaen lavatila, ole antanut lisäarvoa näytelmän tematiikkaan. Se pikemminkin syö tematiikan ja tunnelman.

TTT:n isolta näyttämöltä muistan helpostikin vaikuttavia lavastuksia, kuten "Anna Kareninan" massiiviset verhot. Tosin en siitäkään näytelmästä esityksenä mitään muuta. TTT:n Kellariteatterista muistan väistämättä Räikän ohjaaman "Riisumisen", koska opiskeluvuosina sellainen saattoi olla vielä skandaalimaisen hienoa. Saman rakennuksen yläkerrassa, Nätyn tiloissa, näin 1980-luvun lopulla vaikuttavia teoksia, kuten "Lokin", jossa oli pääosassa Puntti Valtonen. Esitys sopi rakennuksen venäläishenkiseen interiööriin. Paras tamperelainen näyttämötila, sinänsä, on yliopiston Monttu. Tulin ensimmäistä kertaa sinne draamakurssille syksyllä 1984, kun tila käytännöllisesti kätkeytyi fantastiseen "Kesäyön unelman" lavastukseen. Näin Montussa opiskeluvuosina niin monta hyvää näytelmää, että nykyiset Nätyn toilailut näyttävät tuossa tilassa lähinnä pyhänhäväistykseltä.

Tampereen kaupunginteatterista on suurnäyttämön tilankäytöstä jäänyt parhaiten mieleen "Pravda"-näytelmä, josta pidin ehkä kohtuuttomankin paljon ja ylistin sitä Aviisin arvostelussa. Pieneltä näyttämöltä ovat elämäni parhaita teatterikokemuksia olleet "Lokit nukkuvat kevyttä unta" ja "Hedda Gabler". Ne ovat ainoita näytelmiä, joista osaan palauttaa mielikuvia yksittäisistä kohtauksista. Jollain tamperelaisella näyttämöllä vieraili aikoinaan Q-teatterin "Pirun kaunis tyttö", joka viimeistäänkin teki minusta teatterinharrastajan ja esteetikon joka vannoo draamaan viimeisenä taiteen rintamana. Mikä näyttämö mahtoi olla kyseessä, se on kadonnut mielestä näytelmän oman tarinamaailman alle. Niin pitääkin.

Turun vuosina en nähnyt niiden kaupunginteatterissa juuri mitään kelvollista, ja siitä niiden iso näyttämö oli maankuulukin. Muistan "Milanon ihmeen" vain siksi, että se oli niin käsittämättömän typerä. Tosin "Hennalan soittokunta" sitten 2000-luvun vaihteessa oli massiivisuudessaan sellainen, että se oli hyvä nähdä edes jossakin, vaikkapa sitten turkulaisten tekemänä. Turun pienellä näyttämöltä sen sijaan on jäänyt mieleen yksittäisten näytelmien yksittäisiä kohtauksia, kuten "Huhtikuun noidasta" ja "Aavesonaatin". Muistan ne interiööreinä, jotka olivat vaikuttavia syvyyden illuusiossa, ylös ja sisäänpäin.

Helsingissä pienet ammattiteatterit ovat tietysti oma lukunsa interiööreiltään, kun jo niiden lämpiöissä näkee ihmisiä, jotka ovat OIKEAA teatteriyleisöä eikä tamperelaista mummomassaa jonottamassa viihdemusikaaliin. Muistan paremmin salit kuin niiden näytelmät. Teatteri Jurkassa voisin katsella vaikka puhelinluetteloa ja nauttia tunnelmasta. Kansallisteatterin isoa näyttämöä en ole, sen sijaan, nähnyt koskaan käytettävän kiinnostavasti. Pieneltä näyttämöltä muistan parhaiten "Huomenna hän tulee", miten matalan ahdas ja karu näyttämökuva lavastuksella korostettuna sopi klassikon esittämiseen. Svenskanissa näimme Kaukon kanssa jonkun tavattoman tyylikkään absurdin näytelmän klassikon, jonka nimen olen jo unohtanut. Hesan kaupunginteatteriin olen erehtynyt kerran ja se siitä.

Kesäteatterit muistaa lähinnä niiden huithait harhailevista näyttelijöistään ja pahvisista kulisseistaan. Paitsi Mustikkamaan "Kani kani", jonka pitäisi olla yksi täydellisimmistä näytelmistä mitä nähnyt, jos vain muistaisin miksi.

Kotikaupungissani Kuopiossa ehdin sielläkin nähdä melkoisen määrän kesäteatteriMAISIA esityksiä, mutta oikeassa iässä ne upposivat. Hämäläisen perheen siivellä pääsin katsomaan enemmän kuin muutoin olisi ollut varaa nähdä, muutaman kerran myös lavasteiden takaa. Juuri mikään ei ole jäänyt sieltäkään mieleen muiden ylitse, paitsi joku Sam Shepardin näytelmä ("Kuin yö lankeaa kirous") ja sitten se valtakunnallisen skandaalin aiheuttanut näytelmä ("Santiagon yö"?) jota äikänopemme kieltäytyi näyttämästä meille, koska sen loppukohtauksessa oli alastomia naisia. Totta kai menin katsomaan sen omatoimisesti, mutta kesken esityksen yksi  näyttelijöistä sai sydänkohtauksen ja sen aiheuttaman hätäännyksen lavalla muistan aina kun tulee puhe yleisön odotuksista teatterin realismille.