Mökkitalvea 12.2.-16.2.

Sanon syylliseksi VR:ää joka nykyään pakottaa käyttämään sarjaliput 4 kuukaudessa. Mutta tottahan jokin oikeasti vetää meitä tänne Savon syrjämaille myös talvella. Ärsyttää vain se säämagia, että lämpötila putoaa aina välittömästi kun lähdemme mökkioloihin. 

Kuten tänään. Eilen oli 7-8  pakkasastetta , tänään -16, kun tulen iltapäivällä bussilla Kuopiosta 13:45.

Sama asteet ovat mökissä sisällä. Tuumin uudeksi taktiikaksi laittaa patterit päälle ja palata Kuopioon yöksi halpaan matkakotiin. Mutta eihän täältä raaski lähteä kaupunkiin.

Niinpä kokeilen uutta taktiikkaa paikanpäällä: ensin perinteisesti kamariin iso patteri, tupaan vain pienet ikkunapatterit, ja uusi puhallin mukaan saunalle. Vaikuttaa hyvältä: tunnissa pieni saunakamari on lämmennyt plussan puolelle kun mökissä on yhä pakkasta. Tärkeintä että edes jossain on plussaa, muuten alkaa hyytyä ennen kuin aurinko laskee.  Yöksi on luvattu 23-25 pakkasta.

Senkin olen oppinut, että takka laitetaan (pakkasilla) kiertovedolle vasta kun vähintään tunnin lämmennyt, muuten ei horni ime, viileyttään, vaan savuttaa sisälle.

Ja toiseksi tärkeintä: jos on täällä valoisan aikaan niin kaikki tuntuu ja näyttää elävältä eikä pakkasen puristamalta...

Kello 16:en mennessä tupa on lämmennyt vain 3 astetta eli -13:een. 

Kamari onneksi jo -3. Aurinko alkaa laskea,  mutta sauna lämpenee. Se on paras vastalääke vuodenajan armottomuuden herättämälle huolelle: "miten ihminen tällaiseen olisi tarkoitettu..?"

Hämärän hyssyttely vaihtuu jäisen pimeän sierrättelyksi. Ensin sauna, siten terassi ja mietiskelevä jäähy,  ylhäällä odottaa kamarin makuupussi. Niin sanottu kolmen vuodenajan pussi takaa että tässä neljännessäkin jää henkiin helposti kamarin puolella. 

Jäniksen jälkiä täällä näkyy nyt paljon enemmän kuin edellisellä retkellä tammikuussa. Lunta on niin vähän, että puput suhtautuvat huvittuneen uteliaasti pihapiiriin. Yksi oli hyppinyt tarkalleen Saaran lapioimaa polkua myöten metsästä pihaan, kääntynyt kohti portaikkoa ja vasta sitten vaihtanut hankeen.

Edellisen matkan saunoittelussa syntyneet jääveistokset ovat tallessa kuin tämä olisi maisemaan avautuva luonnongalleria.

Nyt on kello 17, tuvassa yhä -10, kamarissa-2, saunakamarissa +11, vaikkei se siltä tunnu. Lattialla sankoveden pinta on jäässä.

Sauna lämpiää hitaasti mutta sehän ei haittaa. Haen mökistä kamariluettavaksi Tuurin kolumneja ja kuolinpesän kellarista löydetyn Runoja noppapikarista. Lauteilla luen kuitenkin vain lehtiä.

Nyt on kello 19, lämpö tuvassa ja kamarissa etenee yhtä hitaasti kuin ulkona pakkanen joka tekee mittariin nyt 20 asteen palkin. Mikään idylli tämä ei ole, ei korpikaan, vastarannalla talojen idioottilapset huudattavat skiidojaan. 

Kello on 21 kun luovun viisi tuntia kestäneestä saunavuorosta. Missään vaiheessa kiuas ei antanut ökylöylyjä, kunhan takasi, että jossain on oikeasti lämmintä. Puolen tunnin välein kävin mökissä lisäämässä puita takkaan. Saunakamari lautaseinineen oli alkanut viiletä nopeasti heti kun laitoin puhaltimen kiinni, mutta se onkin vain välitila, aivan kuten kamari on lauantaihin mennessä,  jahka tuvan puoli on lämmennyt ja kamarin voi päästää kylmäksi. Nyt siellä on edelleen  +5, tuvassa -3. Mutta pakkanenkaan ei ole koventunut 20 asteen alle. Kylmä rauha. 

Nyt saa takkakin hiipua, liikaa olen lukenut tarinoita liian kauan kuumana pidetyistä tulimuureista. Väsyttää muttei ole vieläkään nälkä. Ehkä säästelen oloa aamuun. Mänäri aukeaa 8:lta.

13.2. Perjantai

Huonosti nukutti, ei niinkään viileyden vuoksi vaan tottumaton pussin kahinaan. Aamulla on pakkasta -24, kamarissa lämpöä jo +16, tuvassa +1. Haen puhaltajan kamariin ja siirrän ison patterin tuvan puolelle, avaan välioven. Tupa on saatava pysymään plussan puolella, sitten takkamuuri tekee sen asuttavaksi. Sauna on lämmitettävä tänäänkin.

Pakkokin on nyt lähteä kävelylle Mänärille saakka, koska juomavesi on lopussa. 

Ketään ei näy pihoilla eikä teillä, vain Ukko-heppa seisoo aitauksessaan lilakuvioinen luomi yllään.  Liekö se siis transori? Transistori?

Mänärin kauppias tarjoaa tuoreen munkin aaamukahvini avuksi. Olen niin hämmästynyt etten tajua edes kiittää. Sokeriaamiaista kahvitellessa on se hetki, jossa tähän seutuun kiinnityn lukiessa Nilsiän paikallislehteä ja kuunnellessa savolaisäijien juttuja ("Kasurilassa kahtakymmetäseittemää näytti!").

Mökkiin palattua takka lämpenemään. Saara tulee jo neljän tunnin kuluttua. Leikkiseikkailuahan tämä arktinen mökkeily meille on. Ukrainassa se on tappavaa arkea, jolle ei näy loppua. Mutta jos epäsuhta kauhistuttaa ei tarvitse kuin vilkaista miten sivistyskansat viettävät urheilujuhlia talven merkeissä ja jakavat toisilleen siitä onnittelumetalleja. Paitsi Suomelle, joka kinuaa mitä kinuaa eikä saa silti kuin kuparipänikän. Tämä kansa joka kuvittelee talvisotaakin kansallislajikseen.

Hops, S saapuikin jo puoli kahden bussilla tehtyään ostokset kymmenessä minuutissa. Kamari saa vielä tänään olla päämaja, tupaa lämmitetään vähitellen,  jotta muukin elämä täällä mielekkään lämmintä. Päivä alkaa hämärtyä neljän jälkeen,  mutta hitaammin kuin kaksi viikkoa sitten, kun olimme viimeksi täällä.

14.2. Lauantai 

Aamu tuskin hämärtää niin oravaperkele rapistelee seinän tai katon takana. Myöhempi tarkastus paljastaa,  että se on nakertanut pitkästä aika uuden aukon välikaton rajaan, nyt niin leveän kuin ymmärtäisi, että en voi tukkia sitä klapilla kuten edellisiä. Ei ole myöskään enää siirrettäviä tikapuita, kun nuohooja vaati seinässä pysyvän tikaston.

Kylmintä on taas aamunkoitteessa,  -22. Vähitellen kirkastuu, lähdemme kävelylle ja ystävänpäivänpitsalle, vaikka mieli janoaisi oravamureketta. Rakastan luontoa vain pitkien puiden etäisyydeltä.

Mänärillä on lisäksemme vain yksi kahvioasiakas, niin paikallinen, ettei voi päätellä onko humalassa, kyselee muilta kyytiä Sänkimäelle, josta lienee valunut aamuliukkailla huoltsikalle. 

Huoltoon mekin tulimme. Pitsat syötyä ostamme eväiksi lisää vettä ja olutta.

Säätiedotus varoittaa edelleen "kohtalaisen kylmästä säästä". Tämä on sitä ilmaistieteen retoriikkaa, jolla ei ole kiinnekohtaa edes niiden omissa malleissa, saati todellisuudessa. Vai tarkoittaako "kohtalainen" oikeasti jotain? Onko sietoasteikko sama kuin "kohtalaisella" tuulella? Oliko Napoleonin armeijan talvimarssi "kohtalainen" vetäytyminen?

Tänään viimein oikea löylysauna, se lämpeni nopeasti vaikka takka hitaasti.  Oli iso möhläys varastoida huhtikuussa tulleet tuoreet polttopuut vajaan, siellä ne eivät ole kunnolla kuivuneet vaikka oli kuinka kuuma kesä. Tai sitten syksy oli jotenkin poikkeuksellisen kostea, koska pakkasten jäljiltä sekä halot että klapit ovat pinnalta jäässä. Ei tällaista ole aiemmin koettu. Pitänee vertailun vuoksi kokeilla huomenna ulos varastoituja saman ostoerän puita.

Oravan paraatiaukon sain tukittua tökkimällä sinne muovikangasta. Nyt odotellaan oravan seuraavaa siirtoa. Yleensä se antaa tässä vaiheessa periksi, koska pesäpaikkoja riittää naapuriston tyhjissä mökeissä.

Tuvassa ei millään nouse lämpö yli 14 asteen. Silti lämmitetään kertaalleen takkaa. Kohta menen tyhjentämään saunan padasta vedet, varalta. Ensi yölle luvataan vielä -19. Mutta maanantain aamulle vain -9. Koska silloin olemme lähdössä.

15.2. Sunnuntai 

Oravaherätys 6:41, katson kelloa, sillä vihollisen rutiinit on opittava tuntemaan. Rapina ei etene välikattoon. Menen ulos, mutta on yhä niin hämärää, etten näe eläintä. Pakkasta on 11 luvatun 19:n sijaan. Taas terkkuja ilmaistieteelle.

Tupa lämpiää nyt helpommin, iltapäivällä voimme istua pelaamassa ikkunan ääressä. Ulkona enää -8.

Huussia kauemmas emme tänään liiku, harmaa sää piirittää tehokkaammin kuin kova pakkanen. Talvea tarvitaan jotta oppisi kestämään pelkoa, sanoo Simonsuuri Pohjoisessa yökirjassa nimittäen itseään "vuodenaikanarriksi". Mitä tahansa mieltä kirjasta onkaan 50 vuotta sen skandaalihehkun jäähdyttyä, on se sentään suhteellisuudenhakuisinta asiaproosaa mitä Suomessa on kirjoitettu. Vain kirjan runot ovat sellaista kiusallista poseerausta, jollaista kotimainen esseistiikka keskimäärin. 

15.2. Sunnuntai

Eipä kuulunut oravaa tänä aamuna! Herätys kellolla 7:30, kahvit ja leipää, sähköt päältä ja rinkat selkään, eipä siellä muu paina kuin läppärit. Hyssyttelyn tunnelmissa en omaani avannut kertaakaan.

Pakkasta kevyet -7. Pysäkillä on lisäksemme vartomassa oikea matkustaja, ensimmäinen kerta koskaan. Syyksi matkaan paljastuu kaasun loppuminen lämmittimestä. Tämän viikonlopun pakkasissa olisimme mekin olleet oikeasti pulassa, jos olisi tullut pidempi katko sähköihin.

10:ksi Kuopioon, odottelemaan junaa oikeaan kotiin.

Valhe, valheempi, ilmatiede

 

Suomalainen tyhmyys sai 2000-luvulla myyttisen mittatikun niistä Soneran ja valtion herroista, joille 21 miljardin kaupat kuumaa mannermaista ilmaa olivat mahtava idea.

He, me ilmehditään! nauroivat herrat veronmaksajien miljardeja hävittäessään.

Mutta onpa tyhjän ilman ilmeilymarkkinoille oma tieteenalansakin, ilmatiede. Aivan vakavissaan ilmatieteen asiantuntijat voivat ilmoittaa saman säätilan luovan vakautta läpi koko kuukauden, kun kuukausi on hädin tuskin alkanut. 

Vielä perjantaina 6.2. Ilmatieteen laitoksen pitkät ennusteet lupasivat tätä vakautta kartoilla ja numeroilla. Ei kuitenkaan mennyt kuin kaksi päivää niin akateemiset tuuliviiri pyörähtivät ympäri: säässä tapahtuukin "dramaattinen" muutos ja kovat pakkaset muuttuvat tavalliseksi helmikuun sääksi. 

"Dramaattinen" on alan vakiintunut sumuverho sille, että sään ennustaminen supertietokoneiden mallinnuksella on edelleen "käsityötä" eli yhtä alkemistista ja artistista puuhastelua kuin ennusteet sammakonkudusta. 

Ilmatieteen laitoksen täytyy pitää yllä jotain uskottavuuden julkisivua, joten laitos julistaa tällaisia läpi kuukauden jatkuvia säätiloja kansallisen vakauden merkeissä riippumatta siitä, miltä mallinnukset oikeasti näyttävät. Ilmatieteen laitos siis valehtelee instituutionsa jatkuvuuden nimissä.

Kun vertaa jälkikäteen viime perjantain valtiollisen laitoksen ennustetta Hesarissa samana päivänä julkaistuun sääennusteeseen ja Googlen tuolloin näyttämään ennusteeseen, niin jälkimmäiset olivat selvästi osaavampia eli ne "tiesivät" jo kaksi päivää aiemmin miten paljon sää tulee muuttumaan. Hesari käyttää itse asiassa ennusteessa samoja Ilmatieteen laitoksen lukemia, mutta ei ILMEISESTIKÄÄN pelkästään niitä, koska sen lukemat poikkeavat merkittävästi - ainakin tällaisissa jatkuvuutta koskevissa ennusteissa - kansallista instituutiota sitovista valheista. Googlella voi olla käytössään isommat koneet, ja ainakaan sitä ei sido tarve kansallisen vakauden klimatisoimiseen.

Tuollainen valtiollinen toimijuus, jossa säätä ennustetaan mielipiteillä eikä tiedolla, ottaa vallan helvetisti aivoon, jos yrittää tehdä viikon päähän päätöksiä siitä, onko kesämökki lainkaan talviasuttava eli saako sen lämpimäksi miinus kymmenen vai miinus kahdenkymmenen asteen lähtötilanteesta.

Tulee mieleen se Matti Pulkkisen anekdootti, miten 1980-luvulla Ylen meteorologin tulkittiin "ilmehtineen poliittisesti" kertoessaan uutislähetyksessä, että säärintamien itäiset vaikutukset ovat usein lyhytaikaisia. 

Ja eivätkös iltauutisten lopussa esitettävät sääennusteet näytäkin, edelleen, koko perheelle suunnatulta iltasatuhetkeltä? Nyt lopuksi Anne kertoo tulevan viikon säästä, hymisee uutisankkuri. Sitten mielensivelijä Anne ilmaantuu kuvaruutuun ja hymyilee rauhoittavasti alkaessaan ohjailla kansakunnan tilaa tulevalle viikolle.

Maailma muuttuu ja ilmasto romahtaa, mutta suomalainen säädyllisyys vain ilmehtii muistaessaan Siperian opetukset.

Hamnet (elokuvahko jos sitäkään)

    

 

Kaikenlaista taidetauhkaa on valkokankaalle tuotettu William Shakespearen brändinimeä hyödyntäen, mutta tämä Hamnet (2025) on niistä taatusti ankeimpia ja väkinäisimpiä.

Elokuvan nimikin on pelkkä brändikusetus, viite WS:n tunnetuimpaan näytelmään, jota sitten lopussa nähdäänkin pitkä siivu, tosin ei silloinkaan näytelmän sisällön tai historiallisen merkityksen vuoksi, vaan eräänlaisena surutyönä. Tämä on juu sitä naisnäkökulmaa… jonka ovat tuottaneet herrat Spielberg & Mendes, ja sen on näköistä tekotaiteellista tunnelmointia koko elokuva alusta loppuun kuin nuo herrat olettavat naiskatsojien suosivan.

Kun yleensä Hollywood-draamassa on kertovien ja tunnelmoivien jaksojen suhde jotakuinkin 10:1, on se ”Hamnetissa” tasan toisinpäin. 

Jos edes aikakauden, 1500-luvun Englannin historialliseen näköisyyteen olisi panostettu, niin tunnelmoivia jaksoja voisi jotenkin sietää. Mutta ensimmäiset puolitoista tuntia elokuvasta vietetään enimmäkseen yhden talon hämärän ankeissa huoneissa. Ulkokuvissa on aina kesä, pari kertaa nähdään kaupungin raitti, joka koostuu neljästä talosta ja kymmenestä ihmisestä. Eivätkä päähenkilöt, rouva ja herra Shakespeare, vanhene lainkaan, vaikka lapset kasvavat vähintään teineiksi. Tätä on Hollywood halvimmillaan.

Jopa elokuvan nimi on pelkkä brändiviite. Oikeasti kyse on Shakespearen lasten äitiin keskittyvästä tarinasta, tässä versiossa nimellä Agnes – ja siten elokuvan nimikin pitäisi olla ”Agnes”. Mutta edes hesarilainen femmokratia ei vaivautuisi katsomaan naisnäkökulmaista äitiysdraamaa, jonka nimi on ”Agnes”. Etenkin kun Agnesin hahmo jää kepoisen käsikirjoituksen vuoksi kolkon ulkoiseksi. Ei selviä, miksi hän haluaa juuri Williamin puolisokseen ja miksi sovinto puolisoiden välillä on lopulta niin tavattoman helppoa.

William taas on tässä naisnäkökulmaisessa tulkinnassa, tietysti, pelkkä suurkaupungin bisneksiin haikaileva taiteilijanahjus. Ei nähdä merkkiäkään siitä, että kyse on taiteenalansa suurimmasta nerosta. Eihän se sopisi naisnäkökulmaiseen tarinaan, että mies on nero ja vaimo rikkaruohojen keräilyyn erikoistunut luonnonlahjakkuus.

Viimeinen puolituntinen elokuvaa on yllättäen tapahtumapitoisempi, mutta kovin hitaasti, tunnelmissa vatvoen, sekin laahustaa kuolemansurusta kohti mitä hollywoodmaisinta loppuratkaisua, jossa perheen yksityinen tragedia saa sovituksen isoimmalla julkisella eleellä.

Avoimeksi jää, mikä elokuvan perustana olleessa Maggie O'Farrellin romaanissa (2020) on niin erinomaista ja ainutkertaista, että juuri siitä on pitänyt sovittaa elokuva. 

Hollywoodin kannalta muuta ei lie tarvittu kuin brändäykseen kelpaava nimi ja idea plus kirjan kohtalainen maine taideromaanina.

Elokuvan ainoa laadukas elementti, Jessie Buckley, on Agnesina uransa loistoroolissa. Elokuvasta olisi saanut vaivatta oikean draaman, aidosti luontevan surututkielman, kuvaamalla vain ja ainoastaan hänen kasvojaan läpi kaksituntisen. 

Williamia esittävä Paul Mescal on sitä vastoin aivan omituisen laimea ja särmätön, ja nimiroolia esittävä lapsinäyttelijä juuri sellainen kerubimaisen hyvinvoiva pallinaama, jollaista ET HALUAISI nähdä historiallisessa draamassa muutoin kuin animaatiohahmoa muistuttavana parodiana.

Amerikankiinalaisen ohjaajan Chloé Zhaon edelliset kaksi elokuvaa olivat aivan erilaisia kuin tämä alituotettu ja ankeuttava taidetauhka. Tuntuu uskomattomalta, että sama ohjaaja on voinut tehdä Nomadlandin (2020) kaltaisen rennon indie-filmin pätkätyöläisten arjesta.  Toisaalta taas, yliluonnollisen köykäinen ja kaavamainen suoritus Marvel-tuotteen (Eternals, 2021) toteuttajana olisi pitänyt varoittaa, millainen ura Zhaolla on Hollywoodissa luvassa. Edes tekoäly ei tällaiseen ankeuteen pystyisi. Vielä.

 

Talvea maakunnallisesti ja kaupunkilaisesti

 

Olipa omituinen viikko. Kuukausi ja jopa vuodenaikakin vaihtuivat kuin huomaamatta, ja itse vaihdoimme maakuntaa kahdesti. Sunnuntaina siirryimme eteläisestä Savosta koilliseen nurkkaan, jossa totuttelimme talvioloihin mökillä. Kaksistaan toimi sama metodi kuin yksin: tuvan sijaan lämmitetäänkin isolla sähköpatterilla kamaria ja samaan aikaan saunaa, jossa lämmitellään vähintään kaksi tuntia, jotta kamarissa nousee lämpö edes plussan puolelle, jolloin siellä voi sentään kääriytyä makuupussin sisälle. 

Arktisen mökkeilyn ainoa yllätys oli tällä kertaa se, miten teräväksi kauppa oli hionut kairan terät. Ne näyttivät aivan samalta kuin ennen teroitusta (Tampereelta löytyi vain yksi kauppa joka moisia teroituksia suostui tekemään) mutta jo teriä kiinnittäessä sain kaksi sormea auki kuin olisi partaveitseä yrittänyt ruuvailla. Avanto porautui leikitellen, eipä jäätäkään ollut vielä kuin parikymmentä senttiä, vaikka salmessa se on yleensä paksumpaa tammikuussa.

Ostin kokeeksi pienen 2K watin pöytäpuhaltimen avuksi tuvan lämmittämiseen, mutta se tuntui aivan hyödyttömältä, en ymmärrä mihin se wattimäärä oikein kuluu, koska sen aikana ei kuitenkaan voi käynnistää edes leivänpaahdinta tai pääsulake naksahtaa päältä. Onneksi en ostanut isompaa "rakennuslämmitintä", joka näytti jykevämmältä... mutta antaako se samalla teholla kuitenkaan enemmän lämpöä, ei sillä olisi väliä, jos sekin pätkisi sulaketta.

Jo maanantaina oli tuvankin puolella mukavat 15 astetta uunin ansiosta. Tuvan lämmettyä kamarin voi sulkea ja päästää kylmenemään, taloudellisempaa on pitää lämpimänä vain tuvan puoli. Polttopuut olivat tosin päässeet kostumaan ja jäätymään vajassa, millaista en muista aiemmin nähneeni; ihan ne eivät pala niin hyvin tai herkästi kuin pitäisi, mikä hieman saattaa hidastaa uunin käyttöä. Onneksi mökkiä piiritti pahimmillaankin vain -12 pakkasastetta ja sekin laski keskiviikkoa kohti -8:aan. 

Tiistai oli se omituisin ja juhlavin päivä, varsinainen syy maakuntamatkailuun. Varhaisella aamubussilla ajoin Kuopioon, jotta sain viimeinkin hoidettua kuolinpesän pois vastuultani asunnon oltua miltei vuoden käyttämättä. Koko prosessista voisi kirjoittaa melkoisen karihotakainen-tyyppisen "kansalaisuus on asukkaisuutta" -tarinan, missä pahista edustaa byrokratia ja suomalaista takapajuisuutta markkinavoimien mallijättömaaksi osoittautunut Kuopio. Samalla sain päätökseen senkin vastuun, mitä isäni kuolinpesän selvittäjänä oli jäänyt kontolleni.

Takaisin mökille lähtiessä ostin juhlan kunniaksi pullon kuohuviiniä, sekin matalaoktaanista, jotta viileähköissä mökkioloissakin pystyisimme jatkamaan tekstitöitä. Ihme kyllä, läppärit kestivät pitkät jäätävät jaksot kamarissa. Sauna lämmitettiin jälleen, ja paremmaltahan se tumma olut maistuu jäisellä terassilla hengähtäessä kuin kuohari. Ajattelin siinä, että enää koskaan minun ei tarvitse viipyä Kuopiossa sen kauempaa kuin kestää vaihtaa junasta paikallisbussiin.

Sellaista on maakunnallinen talvi. 

Keskiviikkona matkasimme aamujunalla takaisin Tampereelle, jotta ehdimme Portin postitustalkoisiin, joita oletin lehden viimeiseksi sen 40-vuotisella taipaleella, mutta – ei lopultakaan yllättäen – lehti jatkaa sittenkin ilmestymistään vielä vuoden 2026. Ja hyvähän tämä asia on edes tammikuussa tietää, kun on lehteä julkaisevan yhdistyksen hallituksessa...

Heti Tampereelle palattua pakkanen alkoikin sitten kiristyä niin, että tuntui kuin olisi matkannut 300 km pohjoiseen eikä lounaaseen. Kylmyys on selvästi kulttuurinen tila eikä klimatologinen. Mökillä kävin yöllä huussissa ihan vain kalsareisillani kymmenenkin asteen pakkasessa. Kaupungissa moinen pakkaslukema tuntuu sietämättömältä paksuissakin tamineissa, saati -22 astetta, kuten tänä aamuna.

 

Koko kaupunki tuntuu tyhjenevän ja jähmettyvän näillä ydinpakkasilla. 

Mutta kun lauantaina kävimme Tampere-talossa Morricone-konsertissa, talo oli täpötäysi paksun tunnottomaksi topattua keskiluokkaa, joka jaksoi hirnahdella orkesterinjohtajan idioottimaisille vitseille ja koko tuon italialaisen tribuutti-orkesterin (Le Muse) halpahintaiselle glamourille, aivan kuin klassiset soittimet riittäisivät muuttamaan valkokangasväkivallan taiteeksi. Niin eteläisin kitsch ja pohjoisin junttikulttuuri löytävät toisensa hevosoopperan siivittämänä... ja todellisuudesta sen riittävät eristämään paksusti topatut päät ja lompakot... 

Sellaista on citytalvi.