Luettua ja kuunneltua (kirjallisuutta)

Täytyisi pitää listaa mitä lukee, muuten kirjat unohtuvat, etenkin kirjastolainat. 

Tai sitten mieleen jäävät vain karmeimmat tapaukset, kuten Olivier Norekin Talven soturit. Paljon huonoakin sotakirjallisuutta lukeneellekin se on ällistyttävä kirja siinä, miten vähäisillä taidoilla sotaproosaa voi julkaista, jos vain asenne on tarpeeksi pönäkkä. Enkä usko, että yksikään suomalainen kirjailija edes talvisodan aikana olisi kehdannut julkaista mitään niin paatoksellisen sinivalkoista ylistystä kuin Norek. Romaani on kerronnaltaan kuin jännärifilmi, jossa äärimmäisiä pahiksia edustaa Neuvostoliitto ja hiiviskelevä kamppailu pahisten MASSAA vastaan on siirretty ja lavennettu sodan oloihin. Kirjan aatemaailma ei ole siis ainoastaan mustavalkoinen vaan mustasinivalkoinen. Päähenkilöksi korotettu perisuomalainen eli umpimielinen tarkka-ampuja Simo Häyhä lienee se syy, miksi kirja on ollut Suomessakin niin suosittu. Olin kirjaston varauslistalla jossain 200. sijalla vielä puoli vuotta jonotettuani, joten ostin teoksen äänikirjana, jotta saisin siitä sanottavaa sotakirjahistoriikkiini. Ensimmäiset luvut äänikirjasta kuunneltuani olin niin raivoissani, että kirja jäi kesken, mutta jatkoin sitten, kiitos lukija Jukka Pitkäsen, jolla on niin herkän jännittynyt kertojaääni. Hän saa kuuntelijan keskittymään tarkkaavaisesti, vaikka lukisi kirjaa, joka on yhtä puiseva ja elämälle vieras kuin kansikuvansa. Kirjailija väittää viettäneensä pitkän talven Suomessa talvisodan maisemiin eläytyäkseen, mutta viikonlopun mittaiselta mökkireissultakin saisi aikaiseksi enemmän uskottavaa paikalliskuvausta kuin tässä talvisodan gore-dekkariksi soveltavassa ranskalaistekeleessä.


Romaaneja en mielellään äänikirjana kuuntele, paitsi öisin, ja tietokirjoissa valikoima on edelleen niukka. Ostin Norekin jälkeen äänikirjan Bysantin historiasta, koska siinä riittää (alaotsikko: "Tuhat draaman vuotta") kuunneltavaa, mutta oikeastaan se on vain äänitapettia. Tämä minun olisi pitänyt tietää, koska olin selaillut kirjaa myös printtiversiona: emeritus Paavo Hohti kronikoi tuhat vuotta valtakunnan hallinto- ja sotahistoriaa eikä mikään ammattilukijakaan saisi elämää sellaiseen luettelointiin. Näin historiasta tehdään zombi, elävänäkin kuollut, ja mitä enemmän kerrotaan, sitä vähemmän lukija/kuuntelija kykenee kokonaisuudesta hahmottamaan. Näin syntyy TIETOkirjan vastakohta, joka ei siis ole yhä kuin fiktio, vaan valkoinen kohina.


Toukokuussa tuli luettua sattuneista syistä enemmän kirjallisuus- ja kulttuuritutkimuksen teoriakirjoja kuin yleensä. Niiden jälkeen olen saanut palata elokuvahistoriaan, missä kiinnostaa kaikki ja kaikella tapaa: niin alan estetiikka oppina siihen miten katsoa elokuvia kuin historia oppina siihen, mitä itse sanoa sotaelokuvista ja Bergmanista. Ja Bergman on niin iso hahmo elokuvahistoriassa, että hänestä tuntuu löytyvän jopa enemmän tietokirjallisuutta kuin sotafilmeistä. 

Samalla on pakko tunnustaa itselleen, että joistakin B:n elokuvista ei kerta kaikkiaan halua sanoa mitään, vaikka oppisikin niistä jotain uutta. Esimerkiksi Saraband. Jos en jaksa katsoa edes yhtä kohtausta alusta loppuun, niin mitä sanottavaa minulla pitäisi siitä olla? Sitten ovat B:n kaikki muut tv-elokuvat, joista olen nähnyt vain muutaman. Bergman-verkkosivustolla niistä ovat nähtävissä lähes kaikki, jos vain haluaa. Mieluummin katson varhaisia 1940-luvun töitä. Jopa Vankilassa on yksittäisiä ideoita, jotka vetävät vertoja klassikkojen puhki analysoiduille kohtauksille.


Mökkireisuilla poimin hyllystä luettavaksi Donna Leonin dekkareita. Ne ovat helppo valinta iltalukemiseksi, koska dekkarit ovat kamarissa kirjaimellisesti käden ojentaman ulottuvuudella sängystä. Olen saattanut lukea samat dekkarit aiemminkin, niin samanlaisiksi ne on rakennettu, mutta oli mukavaa yllättyä kuinka hyvin kirjoitettuja Brunetti-sarjan alkupään teokset ovat. Tämän tajusin kirkkaasti, kun hyppäsin sarjan 20. kirjaan, Turvasatamaan (2011). Siinä kirjailija lisää paikallisväriksi tarkoitetun luonnehdinnan kaikkeen mitä komisario Brunetti työpäivänään näkee. Näin tyyli muuttuu kaksinkerroin kaavamaisemmaksi, mutta myös niin jaarittelevaksi, ettei juoni etene senkään vertaa kuin edellisissä Brunetti-dekkareissa, missä juoni tuntuu niissäkin sivuseikalta verrattuna henkilöiden ja ruoka(/juoma)valioiden paikalliskuvaukseen. Turvasataman kaltaista excel-kamaa tulee 2000-luvun dekkareista, kun sitä kirjoittavat matkailuyrittäjät ja ostavat turistisieluiset lukijat. 

Mihin oikeastaan tekoälyä tarvittaisiinkaan dekkareita tehdessä, jos Excelillä saa aikaiseksi lukijakuntaan uppoavan standardituotteen? Kirjaston poistohyllystä löysin Doyle-perikunnan sertifikoiman Sherlock Holmes -romaanin Veren taide (2015), jonka suomennosta ei ole vaivauduttu edes oikolukemaan... ehkä siksi, että jokainen kohtaus on niin rutiiniminen kopio jostain Holmes-kliseestä, ettei ole väliä, kuinka se on kirjoitettu. Sisältöä ei tällaiselta kirja-einekseltä kukaan odota, joten tyyliä tai edes oikeinkirjoitusta ei tarvita.

Kiinnostus dekkareihin aktivoitui paitsi juopotteludekkareista lukiessa myös siitä, että tulin lukeneeksi keväällä John Dickson Carrin Kolme ruumisarkkua (1935; siihen viitattiin eräässä elokuvassa) ja sitten Anthony Berkeleyn Myrkytetyn suklaarasian arvoitus (1929). Nämä älykkään hirtehiset metadekkarit osoittavat, kuinka tarkkaan lajin säännöt ja mahdollisuudet tunnettiin dekkarin kultakautena. Niiden jälkeen kaiken dekkariproosan pitäisi olla pelkkää parodian parodiaa. 

Silti dekkari on nyt sata vuotta myöhemmin lukuproosan kultastandardi, ainoa mihin uskotaan alan markkinoilla. Siellä puolella lajitutkijalla olisi enemmän töitä tarjolla kuin scifin tai fantasian analysoijana. Mutta dekkariharrastajat lienevät kiinnostuneempia dekkareiden TIETOpohjasta kuin TYYLItaidosta. 

 
Itsekin luin ahmien Asta Tenhusen aivan tuoreen kirjan Rikosten Kuopio (2026). Se on toimittajan uutiskielellä kirjoitettu ja koottu tietoteos, mutta rikollisista laaditut profiloinnit ovat niin uskomattomia yksityiskohdissaan, että Kuopiota – ja etenkin Nilsiää – katsoo kirjan luettuaan toisin silmin. Puuttuu vain savolainen rämöjokinen, joka muuttaisi nämä rötöskeissit ensin proosaksi ja sitten villapaitojen ohessa myytäviksi turistituotteiksi.

Hyvää spefiäkin on kierrellyt yöpöydän lähellä touko-kesäkuussa, mutten ole saanut niitä loppuun. Sekä Sylvia Parkin Luminous että Lucy Lapinskan Some Body Like Me ovat tyyliltään hallitumpaa ja genretuntemukseltaan fiksumpaa kuin scifi keskimäärin, mutta en millään jaksa lukea niitä loppuun saakka. Näin scifi tuntuu kuolleemmalta lajilta kuin dekkari.

Nyt juhannusviikolle mökin suuntaan lähtiessä otan ennemmin mukaan David Hewsonin Juliet & Romeo -romaanin (2018). Se täyttää kerralla kolme pitkäaikaisen kiinnostuksen kohdetta: 1500-luvun Italia, rohkeat Shakespeare-sovitukset, ja historialliset romaanit. Sen perusteella mitä olen tähän mennessä lukenut, niin tässä versiossa annetaan taustoitus jokaiselle R&J-näytelmän sivuhenkilöllekin. Etenkin isä Lorenzon humanismin taustoitus on kekseliäs ja hyvin historiantilannetta soveltava. Tylsää on se, että päähenkilöt ovat luonteeltaan täsmälleen samanlaiset kuin alkuperäisessä näytelmässä, samoin juoni joka heitä kuljettaa. Muutenkin kirja on asenteeltaan kuin populaari johdatus näytelmän historiallisiin taustoihin. Luvassa ei tosiaankaan ole mitään postmodernia ironiaa historiaa tai klassikkoja kohtaan, saati ilmeisiä affekteja erotiikan puolelta. Mutta kirjan aloitettua se on pakko lukea loppuun. Myrkyilläkin on historiansa.

Myös toinen juhannuskirja on historiallinen romaani: Susien leikki, Natt och Dag’n itsenäinen jatko-osa sukuhistorialleen. Sen voi hyvin syin odottaa kesän varmimmaksi lukuromaaniksi. Saa tulla sadetta koko juhannusviikon, kiitos.

Sonettikuu: #144

 

 

 

Sonetti #144

Shakespeare	Two loves I have of comfort and despair, Which like two spirits do suggest me still: The better angel is a man right fair, The worser spirit a woman colour’d ill.
Tynni	Minua kutsuu kaksi rakkautta ilon ja epätoivon antaen: vaalea, mies, on hyvä enkelini ja häijy: nainen, pahan värinen.
Simonsuuri	Kaksi rakkautta, lohdutus ja epätoivo, kaksi henkiolentoa, kiusaavat minua: hyvä enkeli on nuorukainen, kaunis, vaalea, ja paha henki nainen, mustanpuhuva.
Saukkoriipi	Ilo ja ilkeys kaksi rakkautta kaksissa liekein lampussani palaa: miesenkelini varsin valoisa ja nainen tummaa häijyyttään ei salaa.

 

Tähän loppuu lempeä sonettikuu. Vapusta toivoisi alkavan vallankumouksen tai edes tragikomiikan kuukausi, jossa Orkko & Purkka taustakuoroineen pääsisivät pohtimaan millaista kohtaloa Shakespeare ennusti kansasta etääntyneille hallitsijapareille.

 

Sonettikuu: #142

 

 

 

Sonetti #142

Shakespeare	Love is my sin, and thy dear virtue hate, Hate of my sin, grounded on sinful loving: O! but with mine compare thou thine own state, And thou shalt find it merits not reproving;
Tynni	Minussa synti on rakkaus ja kallis hyveesi sen synnin vihaa. Tilaasi minun tilaani jos vertaat, niin ymmärrät: on nuhde tarpeeton.
Simonsuuri	Rakkaus on syntini, kallis hyveesi on viha – vihaat syntiäni synnillisen rakkauden tähden. Vertaa tilaani vain omaasi, niin huomaat ettei pidä tuomita;
Saukkoriipi	On rakkaus syntini ja hyveesi sen synnin viha syistä syntisistä vaan itseäsi vertaa tilaani ja huomaat, ettei silloin syyttämistä.

 

Sonettikuu: #138

 

 

 

Sonetti #138

Shakespeare	When my love swears that she is made of truth, I do believe her though I know she lies, That she might think me some untutor’d youth, Unlearned in the world’s false subtleties.
Tynni	Kun armas vannoo puhuvansa totta, sen uskon, vaikka valheeksi sen tiedän, hän luulkoon, että olen nuori houkka, maailman kieräilyihin tottumaton
Simonsuuri	Kun lemmittyni vannoo uskollisuutta, sen uskon.Vaan tiedän, hän valehtelee ympäriinsä, niin että pitää minua oppipoikana, kokemusta vailla, tuntematta vehkeilevää maailmaa.
Saukkoriipi	Kun lemmittyni sanoo: vannon sen, sen valheen uskon, olen sillä lailla maailmalta koulimaton poikanen vaivihkaisuutta, väärämieltä vailla.

 

Sonettikuu: #136

 

 

 

Sonetti #136

Shakespeare	If thy soul check thee that I come so near, Swear to thy blind soul that I was thy ‘Will’, And will, thy soul knows, is admitted there; Thus far for love, my love-suit, sweet, fulfil.
Tynni	Jos soimaa sielusi, kun lähennyn, soukolle tuolle vanno: olin Ville, ja viileyttä ei voi vastustaa; siis tällä täytä lemmenpyyntö hellä.
Simonsuuri	Jos omatunto soimaa kun tulen liian lähelle, vannota tuota sokeaa että olin Halusi, ja halu, sen tietää sielusi, pääsee sisään, tyydyttää ihanan kosintani rakkaudella.
Saukkoriipi	Jos mielestäsi liikaa tunkeilen, kaluksi vanno sokealle sille ja sisään sopineeksi kalun sen, niin päästät lemmittysi sokkosille.

 

Tämä runo on eräs Shakespearen pornosoneteista, joita tuskin kuulee siteerattavan. Jos edes tietää niiden olemassaolosta. 

Runoilija Don Paterson pilkkaa kirjallisuudentutkijoita sonettien tulkinnoille omistetussa teoksessaan (2010) siitä, että heille on ollut helpompi sietää nämä pornosonetit kuin se, että WS oli vähintäänkin biseksuaali ja että nuorelle miehelle kohdistetut sonetit ovat rakkaudenosoituksia. Ennemmin niiden on tulkittu olevan "arvoituksellisia". 

Sonetit #135 ja #136 eivät jätä paljoakaan varaa arvailluille siitä, mitä metaforanlehvä kätkee. Mutta esimerkiksi sonetti #20 on sellainen, jossa suomentaja voi vielä kurvailla ja kaarella sisällön ympärillä. Näin Cajander:

"Sinusta luonto aikoi neidon soman,
 / Mut sinuun rakastui, sun luotuaan,
 / Ja lisän liitti, mulle tarpeettoman,
  / Jok' onnen multa riisti kokonaan." 

Ja näin selkeyteen (liiaksikin) pyrkivä Simonsuuri, joka sonettikohtaisissa tulkinnoissaan selittää myös seksuaalisten metaforien kätköpaikat runojen syntyajalta:

"Naiseksi sinut luotiin ensin, / vaan luontoäiti takoessaan hullaantui / ryöväsi sinut minulta lisäkeinoin, / pani jatkeen, minulle ei minkään veroisen." 

Don Patersonin omia tulkintoja soneteista löytyy valikoima Anni Sumarin suomennoksina kirjasta Jumalan lahja naisille (2017). Hyvin vähän ne mitään uutta tuovat sonettien ymmärtämiseen, etenkään runomuodon merkitykseen, mutta ovat kieltämättä virkistävää luettavaa, jos WS muuten tuntuu kuivakkaalta. Vaan kyllähän Simonsuureltakin löytyy yhtä ylenpalttista innostusta aiheeseen. Esimerkiksi tästä tämänpäiväisestä sonetista #136 Simonsuuri intoutuu tulkitsemaan, että "se on kuhisevien siittiöiden kiihkeää kamppailua". 

No jaa. Ehkei nyt kuitenkaan.

Patersonin alkuperäinen kirja löytyy itseltänikin, mutta hilpeän johdannon siitä luettuaan ei yksittäisten sonettien tulkintoja ole ollut intoa lukea, vaikka Patersonilta löytyy myös niistä hyviä järkeenkäypiä huomioita, ja tietysti paljon kommentteja edellisten tulkintojen hölmöyksille.

Yllättävän hyvä tiivistelmä WS-tietämystä on Jalavan vitsikirjoilta näyttävässä sarjassa julkaistu Shakespeare vasta-alkaville ja edistyneille (2010). Se kelpaisi hyvin käsikirjahyllyyn, jos haluaisi tarkistaa mitä olennaista on sivistyneen ihmisen tiedettävä esimerkiksi WS:n harvoin esitetyistä näytelmistä ja suomentamattomista runoista. 

 

Sonettikuu: #130

 

 

 

Sonetti #130

Shakespeare	My mistress’ eyes are nothing like the sun; Coral is far more red, than her lips red: If snow be white, why then her breasts are dun; If hairs be wires, black wires grow on her head.
Tynni	Armaani katse ei käy auringosta, koralli voittaa punallansa huulet, jos lumi loistaa, rinnat ovat tummat, metallilangaksi on mustaa hius.
Simonsuuri	Rakkaani silmät eivät loista aurinkoina, koralli on huulten punaa punaisempaa, lumi on valkeaa, rinnat ovat hiirenharmaat, ja jos hiukset ovat kultalankaa, hänen ovat mustia.
Saukkoriipi	Ei rakkaan silmät päivän paistetta, ei korallista punaa huulet armaat. Jos hiukset lankaa, langat mustia, jos lumi valkeaa, niin rinnat harmaat.

 

Sonettikuu: #129

 

 

 

Sonetti #129

Shakespeare	The expense of spirit in a waste of shame Is lust in action: and till action, lust Is perjur’d, murderous, bloody, full of blame, Savage, extreme, rude, cruel, not to trust;
Tynni	Vain hengen tuhlaamista häpeään on himon toimi; himo toimeen asti on valapatto, julma, järjiltään, verinen, vilpillinen, raaka, raju.
Simonsuuri	Hengen haaskausta, tuhlausta häpeän on himo itse teossa; ja himo ennen tekoa on valmis veritöihin, vääriin valoihin, petollinen, kiero, töykeä ja raaka julmuri.
Saukkoriipi	On voiman hukkaa hävyn tyhjyyteen toiminta himon – himo toimeen asti murhaaja, valapatto, haavoilleen lyötetty peto pettäin joutuisasti,

 

Sonettikuu: #121

 

 

 

Sonetti #121

Shakespeare	’Tis better to be vile than vile esteem’d, When not to be receives reproach of being; And the just pleasure lost, which is so deem’d Not by our feeling, but by others’ seeing:
Tynni	Parempi kehnous kuin kehnon maine, jos tuomitaan ei-olla niinkuin olla ja pos jää ilon palkka, jota siksi ei tunne tee, vaan vieraat arviot –
Simonsuuri	Parempi olla paheellinen kuin siksi luultu, kun se ettei ole, kuitenkin tuomitaan. Aito nautintokin menee, kun sitä paheksutaan nautintona – ei omissa tunteissa vaan toiste katseissa.
Saukkoriipi	Parempi pahuus pahan mainetta, kun paheeton saa paheellisen soimaa vaan ei sen nautintoa aitoa – ei meidän mutta muiden arvioimaa.

 

Sonettikuu: #116

 

 

 

Sonetti #116

Shakespeare	Let me not to the marriage of true minds Admit impediments. Love is not love Which alters when it alteration finds, Or bends with the remover to remove:
Tynni	En uskollisten mielten avioon näe esteitä: ei ole rakkautta rakkaus, jos se muutoksesta muuttuu tai torjuttuna taipuu torjumaan.
Simonsuuri	Uskollisten mielten liitolle ei ole esteitä: rakkaus ei ole rakkautta jos se muuttuu muuttumisen halusta tai taipuu vastavoiman vastukseen.
Saukkoriipi	En avointen mielten liitolle esteitä lupaa, aituuksia lyötä. Ei rakkaus rakkautta, jos muuttuu se muutosten vuoksi, menetysten myötä,

 

 

Sonettikuu: #107

 

 

 

Sonetti #107

Shakespeare	Not mine own fears, nor the prophetic soul Of the wide world dreaming on things to come, Can yet the lease of my true love control, Supposed as forfeit to a confin’d doom.
Tynni	Ei oma pelkoni, ei profetoiva maailmansielu aavistellessaan näe rakkauteni kestoaikaa, vaikka sen tuomion jo luultiin langenneen.
Simonsuuri	Ei oma pelkoni, ei ihmiskunnan sisäinen aavistus, joka enteilee tulevaa, voi rajoittaa oikeutta aitoon rakkauteeni, jonka tuomio kai kerran päättyy.
Saukkoriipi	Ei oma pelkoni, ei profeetat, jos kaiken maailman tulevia haikaa, erota koska syytteet laukeavat, ei rakkauteni rajaa, määräaikaa.

 

Sonettikuu: #106

 

 

 

Sonetti #106

Shakespeare	When in the chronicle of wasted time I see descriptions of the fairest wights, And beauty making beautiful old rime, In praise of ladies dead and lovely knights,
Tynni	Kun näen, kuinka vanhat kronikat kuvaavat kauneimpia olentoja ja kuinka kauniiksi saa Kauneus nuo riimit: sankarit ja kuolleet neidot –
Simonsuuri	Kun hukkaan menneen ajan kronikasta katson ihanien olentojen kuvia, kuinka kauneus luo kauniin vanhan säkeen, kuolleen neidon, soman nuorukaisen tähden;
Saukkoriipi	Kun huomaan menneen ajan tarinain kuvaavan luomakunnan kaunokeita, loistonsa runoelmain komeain kuolleita rouvia ja ritareita.

 

Sonettikuu: #104

 

 

 

Sonetti #104

Shakespeare	To me, fair friend, you never can be old, For as you were when first your eye I ey’d, Such seems your beauty still. Three winters cold, Have from the forests shook three summers’ pride,
Tynni	Minulle, kaunis ystävä, et muutu, sulosi näyttää samalta kuin silloin, kun ensi kertaa näin sen. Talven tuimuus ravisti kolmen suven loiston puista,
Simonsuuri	Kallein ystävä, minulle et koskaan vanhene. Niin kuin ensi kerran katsoin silmiisi, sellainen on yhä kauneutesi. Kole kylmää talvea riisti kolmen kesän loiston metsän puilta,
Saukkoriipi	Et minusta voi koskaan vanheta. Kuin ensi kertaa yhä yhtä yksi on kauneutesi – kolme talvea sai kolmen suven loiston riistetyksi,

 

Sonettikuu: #98

 

 

 

Sonetti #98

Shakespeare	From you have I been absent in the spring, When proud-pied April, dress’d in all his trim, Hath put a spirit of youth in every thing, That heavy Saturn laugh’d and leap’d with him.
Tynni	Olimme kevään erillämme, kun koruissaan kirjavana huhtikuu nuoruuden hengen huokui kaikkeen, kunnes nauraen hyppi raskas Saturnuskin.
Simonsuuri	Olin kevään poissa luotasi, kun kirjava huhtikuu, pillipiipari, puhalsi nuoren hengen kaikkialle, ja hidas Saturnuskin nauroi kanssaan hyppien.
Saukkoriipi	Sinusta kevään olin erossa, kun huhtikuu soi korukirjossansa kaikkeen ja kaikkiin kimpun nuoruutta, ja Saturnuskin hytkyi hauskuuttansa.

 

Sonettikuu: #86

 

 

 

Sonetti #86

Shakespeare	Was it the proud full sail of his great verse, Bound for the prize of all too precious you, That did my ripe thoughts in my brain inhearse, Making their tomb the womb wherein they grew?
Tynni	Suurella runollaanko, ylväin purjein, lähtien aarteittesi ryöstöön, kallis, hän ajatukset sulki aivoihini, haudaksi niille muutti niiden kohdun?
Simonsuuri	Mahtavien runojen pullistunut purje, matkalla arvokkaimpaan voittoon, sinuun, sekä sulki valmiit ajatukset aivoihini, muutti hautakammioksi kohdun jossa kasvoivat?
Saukkoriipi	Säkeensä suuret purjein summaisin aarteesi ryöstivätkö varmoin polvin, mietteeni lyöttivätkö aivoihin päästäni teettäin niille hautaholvin,

 

Sonettikuu: #80

 

 

 

Sonetti #80

Shakespeare	O how I faint when I of you do write, Knowing a better spirit doth use your name, And in the praise thereof spends all his might, To make me tongue-tied speaking of your fame!
Tynni	Sinusta kirjoitan ja lannistun, kun tiedän, että korkeampi henki sinua kiittää koko kyvyllään, minulta tyystin kahlitakseen kielen.
Simonsuuri	Pyörryn pelosta kun kirjoitan sinusta. Tiedän, lahjakkaampi runoilija lainaa nimesi, ylistää sitä ja käyttää koko mahtinsa, lamaannuttaa puheeni kun kehun sinua.
Saukkoriipi	Sinusta kirjoitan, se lannistaa, kun tiedän kuinka elävämpi voima kykyineen kiittää mainettasi saa, niin kieleni kuin köytten kapuloima.

 

Sonettikuu: #75

 

 

Sonetti #75

Shakespeare	So are you to my thoughts as food to life, Or as sweet-season’d showers are to the ground; And for the peace of you I hold such strife As ’twixt a miser and his wealth is found.
Tynni	Sielulle olet samanarvoinen kuin leipä elämälle, maalle kaste, ja saman kamppailun käyn rauhastasi kuin saituri käy aarteittensa vuoksi:
Simonsuuri	Olet elämän ravinto ajatuksilleni, ihana lauha sade maalle, ja rauhaasi tavoitellen kiistelen kuin kitupiikki rikkauksineen:
Saukkoriipi	Elämän leipä olet minulle tai maalle kaste, sadekuuro lämmin, ei saita rikkauksiaan suojelle [sic] kuin minä rauhaasi, sen kiihkeämmin.

Sonettikuu: #73

 

 

 

Sonetti #73

Shakespeare	That time of year thou mayst in me behold When yellow leaves, or none, or few, do hang Upon those boughs which shake against the cold, Bare ruin’d choirs, where late the sweet birds sang.
Tynni	Minussa havaitset sen vuodenajan, kun harva valju lehti oksistoissa puu seisoo, ravistama pakkasen, rauniokuori paljas, laulu poissa.
Simonsuuri	Tuo vuodenaika jonka näet minussa kun keltaisia lehtiä, ei ainutta, tai muutama, riippuu oksilta jotka vapisevat kylmän tullessa, kuorin paljaat rauniot, joissa linnut vasta lauloivat.
Saukkoriipi	Sen vuodenajan huomaat minussa, kun keltalehvät paljaat oksat, joissa muutama lehti pelkää pakkasta rippeinä parven, jolta pääskyt poissa.

 

 

Sonettikuu: #65

 

 

 

Sonetti #65

Shakespeare	Since brass, nor stone, nor earth, nor boundless sea, But sad mortality o’ersways their power, How with this rage shall beauty hold a plea, Whose action is no stronger than a flower?
Tynni	Ei kivi, vaski, maa, ei aava meri voi karttaa kuolevaisten kohtaloita, siis kuinka puolustautuu kauneus, ei kukkaa voimakkaampi käräjillä?
Simonsuuri	Kun ei vaski, kivi, maa, ei valtameri voi vastustaa synkkää kuolemaa, niin miten kauneus voi suojautua tältä raivolta kun sen mahti ei ole kukkaa vahvempaa?
Saukkoriipi	Kun kivi, vaski, valtameri, maa ei kadotusta murheellista vältä, niin kuinka kauneus vimmaan vetoaa, kun kukka vain ja puukko puuttuu hältä?

 

Sonettikuu #55

 

 

 

Sonetti #55

Shakespeare	Not marble, nor the gilded monuments Of princes, shall outlive this powerful rhyme; But you shall shine more bright in these contents Than unswept stone, besmear’d with sluttish time.
Tynni	Ei marmori, ei monumentin kulta iässä suurta runoani voita, kimallat siinä heleämmin kuin kivessä, jonka ajan törky tuhrii.
Simonsuuri	Ei marmori, ei ruhtinaiden kullattu monumentti säily runon voimaa kauemmin. Loistat runossani kirkkaampana kuin tomuinen kivi jota tahraa huolimaton aika.
Saukkoriipi	Ei marmori, ei kuorit kultaiset ikinä voita tämän runon voimaa, vaan kirkkaampana sinä säteilet ja kivet ajan paksun patinoimaa.

 

Romeo ja Julia (Tampereen Teatteri)

 

William Shakespeare: Romeo ja Julia
Tampereen Teatteri, ensi-ilta 29.10. 2025
Ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg
Lavastus: Mikko Saastamoinen 

 

"No mitä vittuu?" on Romeon ensimmäinen, hahmon esittelevä repliikki. Siitä pitäen tämä Tampereen Teatterin tulkinta Romeo ja Julia -näytelmästä onkin yhtä Romeolle omistettua showta, eräänlaista kokoperheen nuorisotragediaa, joka luottaa liikaa aiheensa universaaliuteen yrittämättä etsiä tuoreuttavaa tulkintaa. 

Esityksenä Romeo ja Julia on erinomaisen viihdyttävä, sovituksena eli teatteritaiteena keskentekoinen ja ohjauksena erittäin epätasainen. 

Ensimmäinen puoliaika edetään sujuvasti alkutekstin varassa, mutta toiselle puoliajalle on jo jouduttu keksimään kohtuuttomasti alkutekstistä irralleen jäävää toimintaa tansseilla, laululla ja erilaisilla viitteellisillä performansseilla, kuten Julian kuoleman herättämää turhautumista ilmaiseva ilmapallojen joukkopoksauttelu. Täh? sanoisi kriittinen katsoja.

Tämän epätasapainon jos kriittinen katsoja ennalta tietäisi, niin tekisi viisaasti poistuessaan väliajalla. Tai nappaamalla tuplakonjakit ja asennoitumalla kakkospuoliskoon näytelmän tiimikonseptoinnista irtopaloiksi jääneenä oheisviihteenä. Vähän kuin dvd:n extroina.  

 

Jotain kai tässäkin ilmaistaan...? Kuva: Heikki Järvinen

Romeota esittävää Meri Luukkasta on kehuttu arvosteluissa ja syystäkin... tosin... paljon helpommallahan hän pääsee (loistamaan) kuin näytelmän muut roolitukset, jotka on tyypitelty vaihtelevasti. Capulet-vanhemmat on tyypitelty pelkiksi kapitalistin irvikuviksi ja ruhtinas Escalus burleskiksi vitsiksi siitä, miten ylimääräinen tämä hahmo on alkuperäisessäkin draamassa. Historian painolastista on siis tehty tulkinnan sijaan vitsi, sen sijaan, että olisi vain jätetty hahmo pois.

Myös Julian hahmo on tiukasti tyypitelty, barbimaisen siloisaksi huoliteltu nukkevaimo. Tosin hänkin saa välillä käyttää slangipitoista puhekieltä, mutta enimmän aikaa hän on ulkoista olemustaan myöten pakotettu blondipokaaliksi, jolla ei ole muuta sisäistä elämää kuin Romeon palvominen. 

Ja tällaista sovitusta tulisi pitää jotenkin... nykyaikaisena? 

Ilmeisesti draaman oletetaan säilyttävän romanttisuutensa niin kauan, kun toinen osapuoli tätä maailman kuuluisinta romanssia on tahdoton aseksuaalinen objekti. Eroottisia väreitä ei sovituksessa uskalleta käyttää, ennemmin mennään roisin puolelle imettäjän ja Mercution rehvakkaissa puheissa. Pussailua on paljon. Se lienee ohjaaja Paavo Westerbergin mielestä raikkaan eroottinen signaali, kun toinen rakastavaisista on sovitettu muunsukupuoliseksi.

  

Vuode joka on alttari... Kuva: Emil Virtanen

 

Romantiikan osalta pidin eniten siitä, miten klassinen parvekekohtaus on muutettu katosta roikkuvaksi rakastajaksi, joka ilmaa kevyempänä keinahtelee tunteiden tuulahteluissa. Enempää ei romantiikan herättämiseksi tarvita, ja heti se ikivanha dialogikin Romeon ja Julian välillä alkaa kuulostaa kepeän elävältä.

Toki myös alkuperäisessä Shakespearen tekstissä hahmoja on tyypitelty sen mukaan, millaista kieltä he käyttävät. Mutta tässä TT:n sovituksessa Romeo saa eniten vapauksia viisastella kuin runollinen taiteilijasielu, välillä kuin nyrpeä myöhäisteini, ja muulloin kaikkea siltä väliltä. 

Lavastus ja puvustus pyrkivät tekemään näytelmästä samalla tavoin ajattoman kuin joissakin Shakespeare-filmisovituksissa, mutta ainoastaan Romeo ikätovereineen (Mercutio, Benvolio, Tybalt) kiinnittää tarinan nykypäivään. Mitään uskottavia vastavoimia ei näytelmässä asemoida. Vanhemmalla polvella ei ole mitään omia tavoitteita, he vain patsastelevat oviaukoissa tai istuksivat portaikossa yhtä ulkopuolisina tarinalle kuin TT:n katsomo.

Näin sen on ohjaaja halunnut esittää: isoimmat voimat mitkä näytelmässä liikkuvat ja vaikuttavat ovat lavasteiden jyhkeät liikeradat. 

Tulos on varsin ontto tulkinta klassikkonäytelmästä. 

Yritystä tragediaan ei ole sen minimin vertaa kuin alkuperäisessä tekstissä. Yleensähän sovituksissa on keksitty tragedian aineksiksi jokin tapa korostaa rakastavaisten (tai veli Lorenzon) toivoa ja sitten sen turhuutta. Nyt ainoa symbolinen ilmaisu tästä sisäistetystä fatalismista ovat taistelukohtaukset. Ne ilmaistaan näyttelijöiden kuoromaisesti esittämänä, itsekidutukselta näyttävänä varjonyrkkeilynä. Siitä pisteet koreografille, ei ohjaajalle.

Ohjaaja Westerberg lienee tuuminut, että 2020-luvulla on turha nostaa toivoa esille alkutekstistä, edes kokoperheen nuorisonäytelmässä. Siinä hän voi olla oikeassa. Silloin voikin kysyä, miksi romantiikanhakuinen ohjaaja valitsee juuri tragedian sovitettavaksi. Kun kerran romantiikalle otollisempaa nykyajassa tuntuu olevan koominen sävy ja koominen tilanteentaju.

Vain näyttelijätöiden vuoksi tämä sovitus on lämpimästi suositeltava, eikä vain Luukkasen leuka edellä esittämän liki hamletmaisen teinin, vaan myös aina yhtä karismaattisen Esa Latva-Äijön (terapeuttimaisena veli Lorenzona) ja hurjapäisiä nuoria esittävien Katriina Lilienkampfin (Benvolio), Ville Mikkosen (Mercutio) ja Lasse Viitamäen (Tybalt) vuoksi. Heidän ansiostaan klassikko näyttää hetkittäin tuoreelta ja elävältä.

Itse kävimme katsomassa näytelmän 11.4. oman myöhäisteinimme kanssa. Hän piti näytelmästä tavattomasti ja nauroi niissäkin kohdissa, jotka eivät edes hymyilyttäneet vanhempia. Häneltä neljän tähden suositus.