Setä lukee Tatia

Tati kohtaa sairaan yhteiskunnan

Eilen oli paskamaisen loppusyksyn paskin päivä, myös kirjaimellisesti. Uskaltauduin viimeinkin menemään lääkärille, vain todetakseni, että työterveydenhoito on tympeämpää kuin kunnallinen hoito, missä sentään meidänkin Omalääkärimme on kuin haltiakummi & filosofi samassa persoonassa. Työterveyslääkärin tympeyden voi toki selittää se erityistilanne, että joutuu luotaamaan asiakkaan eturauhasta peräsuolen kautta ja että varteiksi mitoitettu asiakassykli on myöhässä juuri ennen lounasaikaa.

Itseni piti siirtyä vielä alempaan kerrokseen labran jonoon, missä oli jo mukavasti ehditty lounastauolle. Odotin siellä 40 minuuttia, ainoana asiakkaana koko salissa, päästäkseni 2 minuutin tutkimukseen eikä hoitaja vaivautunut edes pyytämään anteeksi myöhäisyyttään. Kaipa hän arveli, että tuntipalkka juoksee meillä molemmilla, vaikka istuttaisi minua varaston näköisessä varttisalissa lukemassa Maaseudun tulevaisuutta. Näin tein.

Tällainen idioottina kohteleminen ei huipentunut poliklinikan vessaan, kuten suomalaisessa farssissa kävisi. Vaan siihen, että täytyi illalla lähteä lapsen seuraksi koulun jouluPAJOIHIN. Joulujuhlat kuvaelmineen on, nimittäin, poliittisesti korrektina aikana heivattu helvettiin. Tilalla on seminaarityyppinen jouluPAJOIHIN osallistaminen, lapset ja niiden vanhemmat yhdessä.

Tämä pakkoleikkisyyteen pakko-osallistaminen on se typerryttävin puoli asenneilmastossa, joka yllyttää hankkimaan lapsia kuin koiria, ja syy siihen miksi yhteiskuntamoraalin viimeisenä rintamana pidetään yhteisten asioiden järjestämistä "lasten ehdoilla".

Jos siis tunsin itseni erittäin ali-ikäiseksi terveysasemalla tullessani kohdelluksi asiakasta alempana oliona, niin alakoulun käytävällä tunsi itseni erittäin yli-ikäiseksi. Aamuisesta reissusta oppineena olin kuitenkin varautunut tilanteeseen ja ottanut mukaan Michel Chionin pienen kirjasen, The films of Jacques Tati. Sillä Tati jos kuka ymmärsi sen jälkimodernin maailman kuolettavan teennäisyyden, minkä varassa terveyskeskukset muistuttavat tullikamareita ja koulut konsulttipajoja.

Lapsen juostessa pajasta toiseen istuin koulun käytävällä, niin kuin velvollisuuteen kerran kuului, ja opiskelin Tatia.

Minulle elokuvista suurin on Tatin Enoni on toista maata (1958). Monsieur Hulot on ollut samastumiskohteeni teini-iästä saakka, jolloin sain nähdä elokuvan ensimmäistä kertaa. Tati itse ei kuitenkaan pitänyt lopputuloksesta ja pahoitteli Enoni... -filmiänsä. Hän arveli menneensä kauaksi siitä, mitä todella halusi tehdä: täydellisen peilin omasta ajastamme, filmin kuten Playtime.

Tämä tieto auttaa ymmärtämään, että Enoni... -elokuva ei pyri osoittamaan teennäisen tapakulttuurin vastapainoksi lapsenomaista vapautta ja toverillista leikkisyyttä, vaikka sen tarinaa on helppo katsoa samanlaisena vapaan kasvatuksen ylistyksenä kuin Truffaut'n 400 kepposta. Päinvastoin, lapset ovat keskeisesti mukana elokuvan maailmassa samoista syistä kuin ensimmäisen kohtauksen nokkelasti kuvattu koiralauma tai Hulot'n talon arkkitehtuuri: ne ovat indikaattoreita vapaiksi jääneille TILOILLE jotka teennäinen, kulissikeskeinen yhteiskunta tahtoo purkaa ja sulkea pois silmistään.

Tati voi olla setä, ei enempää.

Koulun jouluPAJOISTA kotiin kävellessä lapsi vilkuili perässä tulevaa kaveriaan, joka jutteli innokkaasti isänsä kanssa. Tiedän kyllä mitä lapsi ajatteli ja tiedän mitä hän ei vielä ymmärrä: että Tati voi olla parhaimmillaankin pelkkä setä.
 Mutta en miljoonassakaan tunnissa pystyisi selittämään lapselle, miksi minulla ei ole mitään sanottavaa sen paremmin hänelle kuin hänen kavereidensa vanhemmille. Ehkä viiden vuoden kuluttua voi näyttää hänelle Tatin elokuvat. Sitten hän ymmärtää koiran verran enemmän miten vastenmielisessä maailmassa tunnen eläväni ja kuolevani.

Elle (elokuva)

Isabelle Huppertin puheet feminismistä ovat Paul Verhoevenin Elle-elokuvan yhteydessä yhtä typeriä kuin vastaavat puheet olivat Basic Instinct -filmin yleisössä. Silti tämä Verhoevenin myöhäinen paluu valkokankaille on mahdollinen katsoa vain ja ainoastaan Huppertin ansiosta. Liekö naisroolia, johon hänen karismansa EI toisi uskottavuutta.

Verhoeven rakentaa Huppertin 49-vuotiaasta masokistijohtajasta niin kummallisen oirekimpun kuin kasarieksistentialismin farkkulähettilään teksti antaa myöten. Philippe Djian muistetaan parhaiten Betty Bluen kirjoittajana, ja samaa sarjaa Ellen pohjatarina on seksismissään.

Keskushenkilö Michelle, tarinan elle eloton, on joukkomurhaajan tytär ja luuserikirjailijan ex-vaimo, joka on kanavoinut kirjallisen asiantuntemuksensa ja suhteellisuudentajuisen nihilisminsä konsolipelien tuottamiseen. Michelle käyttää hyväkseen ystävänsä ja naapurinsakin miestä, paheksuu äitinsä nuorekkuutta ja poikansa naiiviutta, ja vihaa nautiskellen miesten seksinälkää. Tällainen kliseiden vyörytys on Djianille tyypillistä ja hämmästyttävän sujuvasti ne ketjuttuvat samaan elokuvaan kun miljöönä on ranskalaisen taidefilmin sarkasmilla suolattu porvarislähiö. Hyvin ne kyllä sovittuivat elokuvaksi myös Betty Bluessa, jossa värien, musiikin ja seksikohtausten vyöryissä näyttelijät uskoivat hillittömiin hahmoihinsa.

Ohjaaja rakentamassa feminististä roolihahmoa.

Tieto Michellen persoonan vastenmielisyydestä kuitenkin avataan vasta avauskohtauksen, raiskauksen, jälkeen. Hahmon muuttuminen uhrista epämiellyttäväksi masokistiksi on se draamallinen syy, miksi tämä elokuva on tuonut yhteen niin erilaisia toimijoita kuin Verhoeven ja Huppert.

Juoni rakentuu sen ympärille, miten Michelle keksii raiskaajansa persoonan, vaikka enimmän aikaa Elle näyttää ihan miltä tahansa ranskalaiselta perhedraamalta. Hiottu pilailu blondien pyhimysmäisyydellä (jopa neitseellinen raskaus!) on merkki siitä, että Verhoevenin satiirintaju ei ole edennyt juonen ehdoilla. Lonkeroporno taas merkki siitä, että ohjaaja luottaa edelleen enemmän efekteihin kuin sivuhahmoihinsa.

Dekkarimainen juoni, seksuaalisesta väkivallasta puhumattakaan, tuntuvat tässä kaksituntisessa elokuvassa täysin tarpeettomilta. Mutta filmin kiero lumous tuleekin siitä, että Huppert on täysin luonteva näin pöljässä juonessa. Hänen hymyssään on kymmenen vivahdetta, ja sama tuttu sanoma: "Häpeä ei estä ihmisiä tekemästä mitään".

Miten monikerroksinen provokaatio Elle on 78-vuotiaalta Showgirls-ohjaajalta jää ehkä sittenkin sen jalkoihin mitä 63-vuotiaalla Huppertilla on missiona tähän filmiin ryhdyttyään. Vain tämän metaerottelun varassa Elleä voi suositella katsottavaksi.

Yhdeksäs viikko tekstisalapoliisina

Axun tiedostoja selatessa en vieläkään osannut päättää, mitä niistä suodattaa. Ensi viikolla on pakko valita.

Tällä viikolla kokosin alustavan version kirjan loppuluvuksi, yht. viisi sivua. Viimeinen alaluku on ”Asevelvollisuuden ja kansallisarmeijan tulevaisuus” ja sen lopetus päättelee kirjan tarkoituksen puheenvuorona:

”Miesten asevelvollisuuden lakkauttaminen ei yksinään ratkaise miesten siviilissä tekemiä henkilöväkivallan tekoja, mutta se olisi merkittävä askel purettaessa poikien ja miesten yhteyttä väkivaltaan. Asevelvollisuutta ei voi sivuuttaa puhuttaessa miesten väkivallan torjumisesta. Tähän ratkaisu ei ole asevelvollisuuden ulottaminen naisiin ellei tavoite ole väkivallan laajentaminen.”

Näin puhui Axu. Tänään olen kipuillut oman tietokirjani parissa, kun edessä häämöttää taas lähtö Pinnin kotkanpesästä. Olen ollut tämän yliopiston kääpiötyöläinen 27 vuotta. Saisiko näin pitkään venytetystä vitsistä mitalin vai giljotiinin?

Keväällä on päätettävä hylkäänkö oman projektini vai alanko työstää tutkimuksena alkaneesta projektista tietokirjaa. Siinä tapauksessa pitäisi perehtyä paremmin edeltäviin vuosisatoihin. Oletan että tietokirjaan voisi vielä saada apurahaakin, vaikka mihinkään muuhun ei.

Axun kirja tietysti viedään loppuun talkootöinä. Mutta ilman apurahaa on parempi hävittää omat keskeneräiset projektit. Sen olen näinä syyskuukausina oppinut.

Iltalukemisina Jüngerin ”Teräsmyrskyssä”, joka on hämmästyttävän tyylitietoinen sotakirjaksi. Pidän Långin käännöstä mestarillisena. Oikoluvun puutteet eivät ole hänen vikansa.

Huomenna Kuopiossa perunkirjoituksessa. Yliopiston kirjastosta hordattuja kirjoja on matkalukemisena pdf:nä.

Yön eläimet (elokuva)

Indiewood hakee uskottavuutta antimainoskuvalla

"Yön eläimet" on elokuvana yhtä kiinnostava kuin vastenmielinenkin, mutta tässä ristiriidassa ei ole mitään samalla tavoin omaperäistä kuin David Lynchin filmeissä, mihin tätä elokuvaa on hyvästä syystä nähnyt verrattavan.

"Yön eläimet" on niitä taidefilmejä, jotka poseeraavat katsojalle näyttelijätähtiensä apeudella, hieman kuten Cronenberg "Map to the Stars" -elokuvallaan, mutta myös väkivallan graafisuudella. Tom Fordin tavoitteet ovat yhtä ilmeiset kuin em. ohjaajilla: myydä elokuvansa alati kasvavalle Hollywood-indien yleisölle, joka on liian laiska etsiäkseen oikeita taidefilmejä.

Toisaalta, ei tämä "Yön eläimet" (Nocturnal Animals, 2016) helpoimmasta päästä ole indiewood-filmiksikään.

Kahta tarinaa niveltävä kerronta ei anna suoria selityksiä sille, miten päähenkilö Susanin lukema romaani pitäisi tulkita sen perusteella, millaisena tarinana se avautuu siitä pitäen, kun Susan avaa käsikirjoituksen. Tavallaan kyse on sisäiskertomuksen tarjoamista symboleista kehyskertomukselle. Ongelmalliseksi tulkinnat tekee se, että se sisempi on väkivaltainen sieppaus- ja kostotarina, kun taas siinä ulommassa aiheena on seurapiirirouvan elämänpettymys. Mikä kaikki sisäiskertomuksessa on Susanin kuvitelmien täydentämää?Millainen tematiikka suhteuttaa nämä tarinat toisiinsa?

Vastaus: vieraantumisen tematiikka, juuri niissä typistetyissä, epäpoliittisissa aiherajauksissa mitä indiewood on itseruoskintaa harjoittanut

"Yöeläimeksi" kutsuttu seurapiirirouva Susan (Amy Adams) on karikatyyrimäinen hahmo, joka on rahojensa avulla ympäröinyt itsensä taiteella, mutta ei ymmärrä mitä elämästä oikein puuttuu. Susan on vieraantunut siitä yhteiskunnasta, joka elokuvan alkuminuuteilla hahmotetaan liikennesolmuna hänen ympäristökseen, mutta myös seksuaalisuudestaan ja sukupuolestaan.

Sisäiskertomusta, sellaisena kuin se on tarkoitettu viestiksi Susanille hänen nuoruudenrakastetultaan, olisi kai siis luettava torjutun paluuksi: rakkauden torjuessaan ja rahaan tarrautuessaan Susan on pyyhkäissyt sukupuolen ja seksuaalisuuden merkityksen elämästään.

Elokuvan nimi viittaa siihen, että Susan olisi pohjimmiltaan samanlainen vaistojensa johdattelema saalistaja kuin sisäiskertomuksen (yöllä saalistavat) texasilaiset punaniskat, mutta ei ole uskaltanut antautua häntä ymmärtävälle miehelle, kirjailijalle. Sisäiskertomuksen onneton mieshahmo on nimittäin Susanin kuvitelmissa samannäköinen kuin hänen muistojensa rakastettu, ja saman näyttelijän (Jake Gyllenhaal) esittämä. Sen sijaan sisäiskertomuksen naishahmoa esittää toinen näyttelijä (Isla Fisher).

Mikään tämän elokuvan tuplarakenteessa ei kuitenkaan perustele sitä, miksi ihmeessä sisäiskertomuksen väkivalta täytyy esittää niin perinpohjaisesti ja mihin tarkoitukseen se ylipäänsä on niin pitkä? Onko kaikilla sisäiskertomuksen hahmoilla joku vastaavuus Susanin sisäisessä maailmassa tai edes menneisyydessä? Mitä ihmiselämän ominaisuuksia edustavat etsitty rikollinen ja kovanahkainen sheriffi?

Tällaiset kysymykset ovat "Yön eläinten" kohdalla turhauttavia, vaikka väistämättömiä. Susanin galleriaksi sisustama elämäntapa on sisäiskertomuksen mysteeriin nähden helppoa vitsailua siitä, miten tällainen ihminen ostaa abstraktia taidetta ja palkkaa kyynisiä uranaisia oman vieraantuneisuutensa ulkoiseksi kuvaksi. Ohjaaja-käsikirjoittaja Fordilta se voi olla sisäpiiriläistä piruilua kaudestaan Guccin muotisuunnittelijana.

No, helposta on helppo pitää. Katsoin tämän elokuvan mieluummin ja vaivattomammin kuin Fordin edellisen henkilökuvauksen, "Single Man" (2006). Kepoisan kauhean jännitystarinan ohella tästä elokuvasta ei vain jää oikein mitään mieleen. Paitsi Adamsin ja Gyllenhaalin maskeeraus kaksikymppisiksi opiskelijoiksi. Kiinnostavuus ei heidänkään kohdallaan ole näyttelijäsuorituksen vivahteissa, vaan siinä miten heidät on saatu esittämään omia karikatyyrejään pidättyväisesti.

Kontrastit ovat tämän elokuvan esteettinen itseisarvo. Kaunistellun kuvapinnan riettaaksi vastakohdaksi asetetaan Aaron Taylor-Johnsonin esittämä texasilainen nilkki ja tämän edustama.... eeh, saasta. Vai milloin viimeksi olet nähnyt naturalistisen kuvauksen kakalla käymisestä - aurinkokuistille asennetulla pöntöllä?

Vuonna kahdeksankuus (5.12.)

Tämä vuosi on ollut niin pulska taloudellisesti, että ensi vuosi häämöttää edessä kuin pitkä musta kuilu. Toki elämme säästöillä senkin ylitse ilman ongelmaa, mutta Murphyn lakia noudattaen: jos asiaintila voi jatkua surkeana, se jatkuu surkeampana. Viime viikolla mietin ammatinvaihtoa, mutta eipähän sitä oikeasti ole enää mitään mihin vaihtaa. Tekeillä olevat tietokirjat kun saan valmiiksi olisi sama mennä kortistoon. Motivaatio fiktion tekemiseen on harvinaisen matalalla. Marraskuun nanowrimosta sain valmiiksi n. 11K sanaa. Ei vain huvittanut avata konetta enää iltaisin töistä tultua.

On avattava pitkästä aikaa kasaripäiväkirja ja hekkumoitava sillä kylmällä kärsimyksellä, miltä maailmankaikkeus tuntui täsmällen 30 vuotta sitten.

Joulukuussa 1986 asiani olivat erittäin hyvin verrattuna moniin ikäisiini opiskelijoihin, ja silti ainoa iloni olivat elokuvat ja arvosteltavaksi tulevat kirjat. Odotin jännityksellä toista railausmatkaani: tarkoitus oli junailla jouluksi Lyoniin ja matkustaa sieltä sitten Lontooseen. Ranskassa vallitsi tuolloin poliittinen kaaos, opiskelijat barrikadeilla kuin vuoden 1968 hengessä, ja seurasin sitä tarkasti, koska kirjekaverini Krisse lähetti pitkiä kuvauksia Lyonista, kapinaliikkeen keskipisteestä. Kaiken lisäksi olin vastikään vieraillut kavereiden kanssa Pariisissa, jossa tuolloinkin oli meneillään terroristien pommi-iskuja. Tuo syksyn 1986 terroriaalto on nykyään ilmeisen unohdettu, vaikka Ranska oli niin pelon vallassa, että syyskuun viiden terrori-iskun jälkeen maahan määrättiin viisumipakko, ainoana läntisessä Euroopassa.

Samaan aikaan Suomessa kauhisteltiin Parviaisen parisuhdenäytelmiä ja M.A. Nummisen baariopasta:

"5.12. [1986] Perjantai. Pahoja päiviä, heti kun tuli pakkaset. Keskiviikkona ”Jumalan rakastajan” ensi-ilta, eilen ”Valtakunta”, väsynyt, kirjoitin 7 liuskan arvostelun, kaaduin mopolla, teimme eilen kuunnelman Puhetekniikan lopputyöksi. Tänään unohdin hakea pääteluokan avaimen, ei tullut postia mitä odotin: ilmoitusta kuunnelmakilpailun jatkosta. Hosis antoi työkseni uuden laitoslaulun. Elokuvissa ”Betty Blue”, upea, värikäs, ihastuttavan suorasti eroottinen. Pyörävajassa täyttä, Jyrsijä ei poistu viikonlopuksi kotiinsa ja aina on nälkä, kurjaa siis. Huomenna pitäisi uunojen olla tulossa, tiet liukkaat. Ranskassa jo kolmatta viikkoa suuret opiskelijamellakat, Krisse kertoo aina tuoreimmat Lyonista. Ensi yönä olisi kauhufilmien yhteisnäytös, mutta en jaksa, ei kiinnosta; tuli taas kirjojakin, M.A. Nummista ja Matti Paavilaista."

Kahdeksas viikko tekstisalapoliisina

Ensimmäinen editiokierros on nyt valmis, tarkalleen aiotussa aikataulussa eli marraskuun loppuun mennessä. Sivuja on nyt editoidussa versiossa 266, kun käyttää samaa riviväliä kuin alkuperäisessä käsikirjoituksessa, marginaalit ennallaan.

Paljon olisi asioita kerättävä yhteen loppulukuun, jota käsikirjoituksessa ei siis ole valmiiksi. Mutta erillisestä tiedostosta sellaisiakin löytyi, molemmat päivätty syksylle 2011: toinen on 3 sivua, toinen 27 sivua ja sisältää luettelomaisen yhteenvedon kunkin luvun olennaisista asioista. Ne näyttävät olevan aika lailla samoja kuin lukukohtaiset yhteenvedot käsikirjoituksessa. Täytyy vertailla missä parempi versio. Muutamin paikoin kässäristä löytyy Axun boldaamia ohjeita, joihin olen kiitollisena turvautunut, kuten ”TÄN TOTEAMUKSEN VOI OTTAA TÄSTÄ POIS JA SÄÄSTÄÄ MYÖHEMMÄKSI”.

Ensi viikolla alan miettiä mitä kokoaisin Axun muistiinpanoista. Ihan mahdollisesti tiedostoissa olisi jokin Axun lehtijuttu 2000-luvun sotaproosasta, minkä ympärille koota vähän lisää asiaa 7. luvun loppuun.

Seiskaluvussa on omituisen paljon poliittisen historian kuvailua. Eipä silti, olen itsekin huomannut sotaestetiikan historiaa laatiessa miten historian detaljit viekoittelevat lukemaan pieniä hämmästyttäviä tarinoita epookkinsa sivuhenkilöistä tai -tapauksista. Ne haluaisi liittää omaankin kirjaansa edes alaviitteinä.

Mutta on ihan mahdollista, että seiskaluvun pitkitetty historiankuvaus oli alun perin tarkoitettu (Axun väikkäriprojektin alkuaikoina) pohjustukseksi viimeiselle analyysiluvulle 2000-luvun sotakirjoista. Sellaiseen tarkoitukseen pitkä historian referointi olisi toiminut hyvin. Nyt se on täysin irrallaan edellisen luvun kirjallisuuskeskeisistä luennoista. Silti tuo seiskaluvun pitkä lopetus on Axun suunnitelmissa osana työn rakennetta ja sisällysluetteloa.

Totean vielä itselleni muistiin: seiskaluvusta jätin yhden alaluvun, ”Sodankuvaukset koulujen lukemistoissa”, kokonaan pois, koska se perustui yhden ainoan artikkelin referointiin. Yhdistin siitä kappaleen verran toiseen Kirstinän artikkelista rakennettuun kappaleeseen. Näin syntyi hyvä iso kappale ”Kekkosen aika” –alalukuun.