Setä lukee Tatia

Tati kohtaa sairaan yhteiskunnan

Eilen oli paskamaisen loppusyksyn paskin päivä, myös kirjaimellisesti. Uskaltauduin viimeinkin menemään lääkärille, vain todetakseni, että työterveydenhoito on tympeämpää kuin kunnallinen hoito, missä sentään meidänkin Omalääkärimme on kuin haltiakummi & filosofi samassa persoonassa. Työterveyslääkärin tympeyden voi toki selittää se erityistilanne, että joutuu luotaamaan asiakkaan eturauhasta peräsuolen kautta ja että varteiksi mitoitettu asiakassykli on myöhässä juuri ennen lounasaikaa.

Itseni piti siirtyä vielä alempaan kerrokseen labran jonoon, missä oli jo mukavasti ehditty lounastauolle. Odotin siellä 40 minuuttia, ainoana asiakkaana koko salissa, päästäkseni 2 minuutin tutkimukseen eikä hoitaja vaivautunut edes pyytämään anteeksi myöhäisyyttään. Kaipa hän arveli, että tuntipalkka juoksee meillä molemmilla, vaikka istuttaisi minua varaston näköisessä varttisalissa lukemassa Maaseudun tulevaisuutta. Näin tein.

Tällainen idioottina kohteleminen ei huipentunut poliklinikan vessaan, kuten suomalaisessa farssissa kävisi. Vaan siihen, että täytyi illalla lähteä lapsen seuraksi koulun jouluPAJOIHIN. Joulujuhlat kuvaelmineen on, nimittäin, poliittisesti korrektina aikana heivattu helvettiin. Tilalla on seminaarityyppinen jouluPAJOIHIN osallistaminen, lapset ja niiden vanhemmat yhdessä.

Tämä pakkoleikkisyyteen pakko-osallistaminen on se typerryttävin puoli asenneilmastossa, joka yllyttää hankkimaan lapsia kuin koiria, ja syy siihen miksi yhteiskuntamoraalin viimeisenä rintamana pidetään yhteisten asioiden järjestämistä "lasten ehdoilla".

Jos siis tunsin itseni erittäin ali-ikäiseksi terveysasemalla tullessani kohdelluksi asiakasta alempana oliona, niin alakoulun käytävällä tunsi itseni erittäin yli-ikäiseksi. Aamuisesta reissusta oppineena olin kuitenkin varautunut tilanteeseen ja ottanut mukaan Michel Chionin pienen kirjasen, The films of Jacques Tati. Sillä Tati jos kuka ymmärsi sen jälkimodernin maailman kuolettavan teennäisyyden, minkä varassa terveyskeskukset muistuttavat tullikamareita ja koulut konsulttipajoja.

Lapsen juostessa pajasta toiseen istuin koulun käytävällä, niin kuin velvollisuuteen kerran kuului, ja opiskelin Tatia.

Minulle elokuvista suurin on Tatin Enoni on toista maata (1958). Monsieur Hulot on ollut samastumiskohteeni teini-iästä saakka, jolloin sain nähdä elokuvan ensimmäistä kertaa. Tati itse ei kuitenkaan pitänyt lopputuloksesta ja pahoitteli Enoni... -filmiänsä. Hän arveli menneensä kauaksi siitä, mitä todella halusi tehdä: täydellisen peilin omasta ajastamme, filmin kuten Playtime.

Tämä tieto auttaa ymmärtämään, että Enoni... -elokuva ei pyri osoittamaan teennäisen tapakulttuurin vastapainoksi lapsenomaista vapautta ja toverillista leikkisyyttä, vaikka sen tarinaa on helppo katsoa samanlaisena vapaan kasvatuksen ylistyksenä kuin Truffaut'n 400 kepposta. Päinvastoin, lapset ovat keskeisesti mukana elokuvan maailmassa samoista syistä kuin ensimmäisen kohtauksen nokkelasti kuvattu koiralauma tai Hulot'n talon arkkitehtuuri: ne ovat indikaattoreita vapaiksi jääneille TILOILLE jotka teennäinen, kulissikeskeinen yhteiskunta tahtoo purkaa ja sulkea pois silmistään.

Tati voi olla setä, ei enempää.

Koulun jouluPAJOISTA kotiin kävellessä lapsi vilkuili perässä tulevaa kaveriaan, joka jutteli innokkaasti isänsä kanssa. Tiedän kyllä mitä lapsi ajatteli ja tiedän mitä hän ei vielä ymmärrä: että Tati voi olla parhaimmillaankin pelkkä setä.
 Mutta en miljoonassakaan tunnissa pystyisi selittämään lapselle, miksi minulla ei ole mitään sanottavaa sen paremmin hänelle kuin hänen kavereidensa vanhemmille. Ehkä viiden vuoden kuluttua voi näyttää hänelle Tatin elokuvat. Sitten hän ymmärtää koiran verran enemmän miten vastenmielisessä maailmassa tunnen eläväni ja kuolevani.