KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
2.-16.6. Mökillä Savossa
13.7. S&M:n häät Helsingissä
24.-29.7. Spefi-kurssi Ahlmanin opistolla
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

perjantai 9. joulukuuta 2016

Elle (elokuva)

Isabelle Huppertin puheet feminismistä ovat Paul Verhoevenin Elle-elokuvan yhteydessä yhtä typeriä kuin vastaavat puheet olivat Basic Instinct -filmin yleisössä. Silti tämä Verhoevenin myöhäinen paluu valkokankaille on mahdollinen katsoa vain ja ainoastaan Huppertin ansiosta. Liekö naisroolia, johon hänen karismansa EI toisi uskottavuutta.

Verhoeven rakentaa Huppertin 49-vuotiaasta masokistijohtajasta niin kummallisen oirekimpun kuin kasarieksistentialismin farkkulähettilään teksti antaa myöten. Philippe Djian muistetaan parhaiten Betty Bluen kirjoittajana, ja samaa sarjaa Ellen pohjatarina on seksismissään.

Keskushenkilö Michelle, tarinan elle eloton, on joukkomurhaajan tytär ja luuserikirjailijan ex-vaimo, joka on kanavoinut kirjallisen asiantuntemuksensa ja suhteellisuudentajuisen nihilisminsä konsolipelien tuottamiseen. Michelle käyttää hyväkseen ystävänsä ja naapurinsakin miestä, paheksuu äitinsä nuorekkuutta ja poikansa naiiviutta, ja vihaa nautiskellen miesten seksinälkää. Tällainen kliseiden vyörytys on Djianille tyypillistä ja hämmästyttävän sujuvasti ne ketjuttuvat samaan elokuvaan kun miljöönä on ranskalaisen taidefilmin sarkasmilla suolattu porvarislähiö. Hyvin ne kyllä sovittuivat elokuvaksi myös Betty Bluessa, jossa värien, musiikin ja seksikohtausten vyöryissä näyttelijät uskoivat hillittömiin hahmoihinsa.

Ohjaaja rakentamassa feminististä roolihahmoa.
Tieto Michellen persoonan vastenmielisyydestä kuitenkin avataan vasta avauskohtauksen, raiskauksen, jälkeen. Hahmon muuttuminen uhrista epämiellyttäväksi masokistiksi on se draamallinen syy, miksi tämä elokuva on tuonut yhteen niin erilaisia toimijoita kuin Verhoeven ja Huppert.

Juoni rakentuu sen ympärille, miten Michelle keksii raiskaajansa persoonan, vaikka enimmän aikaa Elle näyttää ihan miltä tahansa ranskalaiselta perhedraamalta. Hiottu pilailu blondien pyhimysmäisyydellä (jopa neitseellinen raskaus!) on merkki siitä, että Verhoevenin satiirintaju ei ole edennyt juonen ehdoilla. Lonkeroporno taas merkki siitä, että ohjaaja luottaa edelleen enemmän efekteihin kuin sivuhahmoihinsa.

Dekkarimainen juoni, seksuaalisesta väkivallasta puhumattakaan, tuntuvat tässä kaksituntisessa elokuvassa täysin tarpeettomilta. Mutta filmin kiero lumous tuleekin siitä, että Huppert on täysin luonteva näin pöljässä juonessa. Hänen hymyssään on kymmenen vivahdetta, ja sama tuttu sanoma: "Häpeä ei estä ihmisiä tekemästä mitään".

Miten monikerroksinen provokaatio Elle on 78-vuotiaalta Showgirls-ohjaajalta jää ehkä sittenkin sen jalkoihin mitä 63-vuotiaalla Huppertilla on missiona tähän filmiin ryhdyttyään. Vain tämän metaerottelun varassa Elleä voi suositella katsottavaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti