Veeti Länsikunnas: Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa

  

Veeti Länsikunnas: Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa
297 s.
Nysalor, 2026

 

 

Petri Hiltusen sarjakuvateosten (1998–2025) innoittamasta Praedor-fantasiasta on kehittynyt yllättävän iso ilmiö kotimaiseen spefiin. Syynä on maailman tuttuus roolipelaaville, mutta epäilemättä myös se, miten vähän fandomia yhdistävää fantasiaa suomeksi muuten julkaistaan. Vuodesta 2004 alkaen Praedor-kirjoja on ilmestynyt yli kaksikymmentä, mukaan lukien neljä novelliantologiaa ja BoD-julkaisuna ilmestynyt keittokirja (2022)!

Veeti Länsikunnaksen esikoisteos Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa on nimeään myöten esimerkki siitä, että nämä kepeät miekka&magia-tarinat on tarkoitettu luettavaksi (sisäpiiri)huumorin sokeroimana fanifiktiona sekä genreä että roolipelaamista kohtaan.

Kirjan seikkailutarinat muistuttavat lyhkäisiä, selkeään tavoitteeseen tähtääviä roolipelisessioita, joissa infodumppaus on kerrankin paikallaan. Kaltaiselleni Praedorin Jaconia-maailmaa ainoastaan sarjakuvista seuranneelle infopalat ovat oikeastaan kiinnostavampia kuin varsinainen proosa.

Infopalojen hoidettua taustoituksen kuvailu etenee tiiviisti tapahtumien varassa. Tämä tekee tarinoista helposti sulavaa luettavaa, joskaan mikään ei houkuttele kokoelman mittakaavassa tarinasta toiseen.

Henkilöiden sisäinenkin elämä tulee kyllä huomioiduksi, mutta ei heistä kirjallisesti kiinnostavia persoonia kasva edes seikkailunsa mittoihin, jos mielenliikkeitä kuvaillaan tyyliin ”selviytymisvaisto karjaisi praedorin päässä”.

Jopa oppineen päähenkilön ajatuksia kuvaillaan luettelomaisesti ja harhaillen kauaksi näkökulmahahmosta: ”Kuninkaan ääni ja sanamuodot toivat mieleen epätoivoisen potilaan, kuninkaan seurue herätti huonoja muistoja tuoden esille patoutunutta vihaa ja katkeruutta. Hyvin epätoivoinen täytyi olla, jos uhkasi tapattaa viimeisen toivon, mikäli tämä ei suostuisi yrittämään.” Kuka tämä? kysyy lukija.

Myös toimintakohtauksissa kuvaileva kieli ryöpsähtelee tyylistä toiseen: ”Karistaessaan jymy-yllätyksenä tulleen hirmukintun kannoiltaan praedorit olivat juosseet suoraan tappuraryteikköön, jonka läpi kuljettuaan reviiriään puolustava jättiotus luovutti ja kääntyi takaisin.”

Taisteluista ja hirviön tappamisista lukiessa oppii ainakin sen, miten vaikea proosassa on ylipäänsä kuvailla kohtausta, jollainen elokuvassa kohottaa eniten pulssia ja tunteita.

Seitsemään (takakannen mukaan kahdeksaan!) tarinaan on kirjassa käytetty 280 sivua. Novelliksi tiivistäminen tekisi jokaiselle tarinoista hyvää, mutta kenties se söisi fabuloinnin ja kielellisen irrottelun riemukkuutta, joka sivuilta välittyy. Anakronismeilta vaikuttavat laboratoriokokeet ja pohdinnat tutkimuksen resursseista eivät nekään ole, ilmeisesti, Praedor-tarinoissa tyylirikkoja.

Jälkisanoissa Veeti Länsikunnas taustoittaa mihin kaikkeen kirjan sisäpiirivitsit perustuvat. Isojen kustantajien nihkeyttä miekkafantasiaan paheksuttuaan hän puolustaa spekulatiivisen fiktion kertovan ihmisyydestä ”tavoilla, joihin realistisempi kirjallisuus ei kykene”.

Praedor-tarinoista en tuota ihmisyyden avartamista valitettavasti löytänyt, vaikka Länsikunnas luonnehtii tarinoidensa olevan vähintäänkin toiveikkaampia kuin Jaconian maailma keskimäärin. Lisää kotimaista miekkafantasiaa on siis luvassa.

 

Markku Soikkeli

 

John Wiswell: Sinusta teen pesäni (fantasia)

  

John Wiswell: Sinusta teen pesäni
Suom. Kaisa Ranta
358 s.
Jalava, 2026

 

 

Muotoa muuttavat olennot ovat tavanomaista tykinruokaa scifissä, mutta fantasiassa olennaisempaa on muutos itsessään, esimerkiksi ihmissusitarinoissa. Näillä hirviökohtaisilla metamorfooseilla on pitkä perinne niin fantisoivassa taidekirjallisuudessa kuin kansansaduissa.

John Wiswellin kauhufantasiassa Sinusta teen pesäni (alunp. 2024) päähenkilö on hyytelömäinen muodonmuuttaja Shesheshen. Hänen anatomiansa on kuvailtu niin perusteellisesti, että siltä osin kirja voisi ollakin scifiä. Tarinamaailma on kuitenkin erittäin geneeristä fantasiaa, samoin se lajityypille vitsaileva asenne, jolla rakastuneen hirviön koettelemukset ihmisten keskuudessa kerrotaan.

Ja jos luolissa lymyävä hyytelöhirviö tuo ensiksi mieleen Dungeons & Dragons -roolipelit, niin romaanin huumorille ja taikuudelle voi löytää esikuvat juurikin kyseisistä syövereistä.

Rajaamalla tarinamaailman vähittäisen paljastamisen Shesheshenin näkökulmaan tulee hirviöstä empaattisempi ja ihmismäisempi hahmo kuin keskiaikaisen kuningaskunnan ihmisistä. Ihmishahmot on pelkistetty sen mukaan, miten he hirviöön reagoivat, tyhmänrohkeiksi julmureiksi tai joukkosieluisiksi pelkureiksi. Poikkeuksen muodostaa hirviön sattumalta kohtaama Saarna (alkutekstissä Homily). Saarna on prinsessamaisen hyveellinen, mutta paljastuu myös hirviön arkkivihollisen, Hukanlieskan suvun perilliseksi.

Näkökulmahahmona hirviö on paitsi oiva metamorfoosin selittäjä myös genrekohtaisen ironian fokus: fantasiahan on ideoiden varasto, joka muuttaa alati ulkoista muotoaan, vaikka suuret ideat pysyvät samoina.

Moderni hirviö, kuten Shesheshen, ei kaipaa muuttumista ihmiseksi. 2000-luvun fantasiamoodia noudattaen hän on arvokas persoona juuri identiteettinsä plastisuudessa – tässä tapauksessa siis hyytelömäisyydessä. Wiswellin tarina ottaa kaiken irti tästä elämää suuremmasta vertauskuvasta, että tärkeämpää on identifikaatio tilanteiden ja läheisten mukaan kuin suvun ja sukupuolen mukaan määräytyvä jähmeä identiteetti. Naarashirviön ja ihmisnaisen rakkaustarina on suomeksi vieläkin queer-henkisempi kuin alkukielellä, koska Shesheshenin sukupuoli ei tule ilmi persoonapronominista.

Mutta siihen tätä kirjaa koskevat hyvät uutiset loppuvatkin. Sinusta teen pesäni alkaa raflaavan toimeliaasti ja sen viimeinen juonenkäänne on aidosti nokkela, mutta se on aivan ylipitkä ja vertauskuviltaan lattea kuvaus siitä, miten vaikeaa ja ahdistavaa on kätkeä todellinen identiteettinsä ihmisten keskuudessa.

Väsyttävintä romaanissa on sen kepeys, miltei jokaiseen kappaleeseen ympätty huumori. Keskiaikaisesta valtakunnasta huolimatta kerronnassa vilahtelevat niin kirurgian kuin narratologian perusteet, mikä huumorifantasiassa on sinänsä paikallaan. Toistuvat vitsit ihmisolentojen alisuorittamisista ovat nekin nykyfantasian peruskauraa, genrekohtaista sarkasmia. Mutta Wiswellillä huumorin osumatarkkuus jää kauaksi siitä, miten taitavasti Terry Pratchett tai Neil Gaiman ovat fantasiagenren itsetietoisuudella pelanneet.

Myyttikohtainen vitsailu hirviöstä, esimerkiksi prinsessaan rakastuvasta lohikäärmeestä, lipsahtaa kirjailijoilla helposti lastenproosan kliseisiin. Näin käy amerikkalaisella Wiswellillä moneen kertaan.

Joissakin kohdin humoristinen lähtökohta, että hirviön näköhavainnot samastuvat ruokailuun, tuottaa kyllä vivahteikastakin kuvausta: ”Salissa oli monia kypsiä ihmisiä tiukasti istuvissa puvuissa, jotka vääristivät heidän ruumiinmuotonsa harkituilla laskoksilla ja tärkätyllä sileydellä, kaikissa kumppania etsivien lintujen väreissä.” Tämän vivahteikkuuden säilyttämisestä ja nimien kotouttamisesta pisteet suomentajalle. Kunpa kirja olisi saman tien lyhennetty novelliksi.

Romaanistaan Wiswell on huomioitu Nebulalla ja Locus-palkinnolla sekä Hugo-ehdokkuudella, mikä osoittaa queer-aiheiden trendikkyyden ajavan kirjallisten ansioiden ohitse. Aikuisen lukijan kannattaa harkita kolmesti näihin trenditeoksiin tarttumista, olivatpa ne miten palkittuja tahansa.

Vuoden 2025 romaanillaan näyttäisi Wiswell jatkaneen myyttejä kesyttävällä linjalla: Wearing the Lion on Herkuleen tarinasta mukaelma, jossa kiltti sankari rakastuu hirviöön. Silkkaa Disney-ainesta sekin.

 

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2026

 

Sota kaunokirjallisuudessa - ilmestyi

 

 

Tänään haimme Sota kaunokirjallisuudessa -lämpöiskappaleet kustantamosta. Olin unohtanut, että kirja tulee kovakantisena, joten se näyttää vieläkin juhlallisemmalta kuin kuvissa. Itse ehdotin kansikuvaksi klassista "sotilas raapustaa muistelmia juoksuhaudassa" -kuvaa, mutta olisihan kirja sellaisena voinut näyttää liiaksi romaanilta, ja ainakin se olisi poikennut Vastapainon julkaisujen hillitystä linjasta.

Sota kaunokirjallisuudessa on sisällöltään jotakuinkin sellainen kuin millaista kirjaa ryhdyin yhdeksän vuotta sitten tekemään. Selvät isot muutokset ovat "sodan määritelmät" -alaluvun poisjättäminen ja tyngäksi jääneen "kuvitellut sodat" -luvun sisällön purkaminen muihin lukuihin. Johdantoluku, "Sota muistettuna ja kuviteltuna" kattoi eräässä vaiheessa kuudenneksen koko kirjan pituudesta, nytkin se on 48 sivua kirjan 404 sivusta. 

On täysin kustannustoimittajani Silvian ansiota, että kirja on nyt sujuvasti etenevä, kun isojakin sivupolkuja, esimerkiksi alaluku historiankirjoituksen syntyvaiheista, on poistettu, jotta päästään tämän kirjan varsinaiseen asiaan: kaunokirjallisiin tapoihin esittää tiettyä sotaa.

Kirjan huoliteltu layout on se, mikä tekee kirjasta hämmentävän tekijälle: tekstini, etenkin omat tulkintani jostain Stalinin uruista, näyttävät yhtäkkiä VIRALLISELTA selitykseltä sille, mitä tietty romaani tarkoittaa ja edustaa. Puhumattakaan historian tapahtumista. Erikoinen taakka painaa kynää, kun joutuu valitsemaan mitä sotahistoriasta voi ja saa sanoa sen perusteella, mitä olettaa lukemansa perusteella olennaiseksi. Jaakko ja Erkka osaavat ulkoa ne maineikkaat sotatapahtumat, joista itse olen joutunut keräämään ja suodattamaan lähdetiedon, millainen esittely mahtaa olla riittävä yleissivistävänä taustana vaikkapa peloponnesolaissodalle tai Napoleonin sodille. 

Sotahistoria on pieni osa KIRJALLISEN kuvauksen kehystystä, mutta tuntuu naulaavan kirjaa tietylle paikalle lujemmin kuin varsinainen kirjallisuushistoria. Tällaista kokemusta ei tullut, aikoinaan, rakkauskirjallisuuden historiaa laatiessa!

Laskin jossain vaiheessa, että kirjassa vähintäänkin mainintana esitellään suunnilleen kuusisataa kirjallista teosta. Olennaisia ovat ne kirjat, klassikot, joilla epäsuorasti rakennan lajille kaanonia. Edes jälkikäteen on vaikea keksiä mitä teoksia olisi voinut nostaa vielä isommin esille. Muistan jossain vaiheessa miettineeni, pitäisikö esimerkiksi Don Quijote tai Parman kartusiaaniluostari olla teos, jota esitellään pidempään ja tarkemmin. Mutta klassikkoasemastaan huolimatta ne eivät tuntuneet niin tärkeiltä sotakirjallisuuden perinteen kannalta. 

Se kirja joka itseäni eniten yllätti, Grossmanin Elämä ja kohtalo, on ehkä ainoa yksittäinen teos, josta olisi voinut tehdä vielä tietolaatikon mittaisen esittelyn. Sen vähälle jäävä esittely johtuu ihan siitä, etten löytänyt riittävästi lähdetietoa, ainakaan siinä vaiheessa, kun venäläisestä sotakirjallisuudesta lähteitä etsin.

Sota kaunokirjallisuudessa -teosta on, tai ainakin pitäisi olla, helppoa mainostaa lajinsa tärkeimmäksi historiikiksi, koska yhtä laajaa esittelyä ei ole millään muullakaan kielellä olemassa. Kirjan myyvyys on kiinni enää siitä, minkä verran kaikki ne tuhannet sotahistorian harrastajat ja sotaromaanien lukijat ovat kiinnostuneita teoksista KIRJALLISUUTENA...

Sota kaunokirjallisuudessa -teosta on saatavilla kustantajalta ja hyvinvoivista kivijalkakaupoista, ja saa sitä ostaa minultakin tavatessa.

https://vastapaino.fi/sivu/tuote/sota-kaunokirjallisuudessa/5701262

 

Sisällön painotusten hahmottamiseksi listaan tähän sen pääluvut:

Lukijalle

Sota muistettuna ja kuviteltuna 13

Sotakirjallisuuden eetos ja esitystavat 17

Sotakirjallisuuden tilat ja tilanteet 49

Sotakirjallisuus aikakausittain 69

Heimosodista kansojen sotiin 73

Keskiajan sotakirjallisuus 99

Renessanssin ja barokkiajan sotakertomukset 121

Sotakoneiston järkeistäminen ja sodan romantisointi 1700-luvulla 143

1800-luku ja kansalliset sodat 159

Imperialismin ulkoiset ja sisäiset kriisit 189 

Moderni sota ja moderni ihminen 213

Maailmansotien välinen aika 279

Toinen maailmansota 289

Kylmän sodan aika ja sen perilliset 335

Kolmannen maailman sotanäyttämöt 371

Lopuksi: Kuvat totuutena kertomuksista 379

Niklas Bengtsson: Satu-Suomi (tietokirja)

Niklas Bengtsson: Satu-Suomi. Suomalaisia sadunkertojia
262 s.
Oppian, 2026



Niklas Bengtsson on Portti-lehdenkin sivuilta tuttu tietokirjailija ja tutkija, joka on erikoistunut lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Spefin alueelta hän on julkaissut muun muassa kotimaisen fantasian ja scifin bibliografioita (2000–2001) sekä kaksi opaskirjaa ulkomaisesta nuorten scifistä (2005–2006). Satuperinteenkin historiaa hän on tutkinut pitkällisesti, mistä uusimpana tuloksena on nyt ilmestynyt 15 suomalaista sadunkertojaa esittelevä opas Satu-Suomi. 

Useimmat oppaaseen valituista kirjoittajista ovat tuttuja kirjallisuushistoriasta, mutta eivät välttämättä sadunkertojina, kuten Minna Canth, eivätkä varsinkaan lehtiin kirjoitetuista saduista, joihin Bengtsson haluaa teoksellaan kiinnittää huomion. Yksittäisten kirjailijaesittelyjen sijaan teoksen tärkein anti onkin genrekohtaisessa, 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon lastenkirjallisuushistoriaan kohdistuvissa kommenteissa.

Satukirjallisuus osoittautuu omaksi marginaalikseen lastenkirjallisuuden sisällä. Esimerkiksi satusuomentajana ja -runoilijana kunnostautunut August Ahlqvist (1826–89) on tunnettu lähinnä tutkijana ja aikuisten runoilijana. Hänen panostaan lastenkulttuurin kehittymiselle ei ole mainittu edes lastenkirjallisuutta käsittelevissä historioissa. 

Myös satukokoelmien toimittaja Eero Salmelainen (1830–67) on niitä tekijöitä, jotka alan tutkimus on vähitellen unohtanut, vaikka – huomauttaa Bengtsson – hänen toimittamansa teokset olivat aikanaan luetumpia kuin Kalevalan painokset (1835 ja 1849). Satukokoelmat kiinnostivat aikalaisia enemmän kuin kansanrunous!

Syy kirjailijoiden unohtamiseen ei ole pelkästään marginaalisena pidetyssä lastenkirjallisuudessa, vaan kirjallisuushistorioiden tavassa kategorisoida tekijät. Jos kirjailijaa pidetään ensisijaisesti aikuisten kirjailijana, jätetään hänen merkittävätkin teoksensa pois lastenkirjallisuudelle omistetuista historiikeista. Näihin kuuluu jopa Mika Waltari.

Pisimmän esittelyn ”satuaktivisteista” saa tietysti Zachris Topelius. Artikkelissa on paljon tuttua ja luettelomaiseksi esittelyksi jäävää, joten tällaiset osuudet opasta jäänevät ensyklopediseen käyttöön. Satugenren tärkeydestä kirjallisuuden kivijalkana muistuttaa tieto, että Topeliuksen kahdeksanosaisesta kirjasarjasta Läsning för Barn (1865–96, suom. 1874–97) ilmestyi jo tuoreeltaan pohjoismainen taiteilijapainos.

Satugenren suosio johtui osaltaan sen kansallisromanttisista aineksista. Sen varjolla voitiin saarnata venäläisvallan sensuurin ohittavaa heimoaatettakin, kuten Ahlqvistilla. Lastenlehtiin voitiin vastaavasti valita sellaisia ihmesatuja, joiden fantastisuus oli tuttua suomalaisille lukijoille. Sattumoisin Ahlqvist oli myös se kirjailija, joka käännöksellään vakiinnutti hölmöläissadut suomalaiseen perinteeseen.

Vanha satukirjallisuus ei ole pelkkää idylliä, muistuttaa Satu-Suomi. Saduista löytyy myös scifiä, fantasiaa ja kauhua. Vinkkinä lukijoille voi johdantoartikkelin nimistä poimia Tyko Hagmanin, John Arnold Berghin, Laura Sointeen ja Lilli Porthanin. He kaikki löytyvät esiteltyinä oppaasta.

Hieman joutuu genreharvinaisuuksia bongaava lukija kahlaamaan, että löytää erikoisen ensimmäisiä tapauksia, kuten aikanaan harvinaisen kuumatkatarinan Hagmanin tuotannosta tai hoffmanilaisten kissatarinoiden vähän tunnetun työnjatkajan (Berghin). Toivotaan, että tutkijat ja antologioita kokoavat pienkustantajat löytävät Bengtssonin vinkkaukset.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2026.

 

The Odyssey (elokuvahko)

 

Olihan se huonompi kuin odotin, tämä kesän 2026 rantaspektaakkeli The Odyssey. Viihteenäkin se on tylsin ja väkinäisin kaikista Christopher Nolanin filmeistä, jopa yhdentekevään elämäkertadraamaan Oppenheimeriin verrattuna.

Ilmeisimmät heikkoudet:

• Dialogi on täynnä selityksiä ja selitysten kertausta siitä, mitkä ovat henkilöiden suhteet, mutta rasittavinta ovat Odysseuksen mansplainaukset, kuten "lampaat kulkevat aina laumassa" ja "pronssikausi romahtaa pian".
• Rakenteeltaan tämä kolmituntinen noudattaa tv-sarjaa eli tunnetuimmat herra O:n harharetket käydään lävitse saari kerrallaan mitään oikeasti tarinasta sovittamatta. Tämän vuoksi henkilöillä ei ole kerrassaan mitään motivaatiota, ei edes herra O:lla, eikä kellään persoonaa, paitsi kotona äksyilevällä Telefonimakhoksella (itkuinen Tom Holland) luonnehaaste saada etäyhteys Ithakasta kadonneeseen miehen malliin.
• Nolan on tehnyt enemmän kompromisseja tuotannon suhteen kuin aiemmin. Päärooleissa pällistelevät kiiltokuvamaisimmat näyttelijät Damon, Hathaway, Holland, Pattinson, Theron, Page ja Zendaya. Valintojen vuoksi elokuva näyttää tasan siltä, että tuossa Batman uhkailee Spider-Mania ja tuossa Dyynin etnopupuliini™ on eksynyt vääriin lavasteisiin, mutta sentään hänellä ei ole repliikkejä mokattavaksi. Ainoastaan tarinan pahiksella, kilpakosijaa esittävällä Robert Pattinsonilla on oikea draamallinen rooli eli mahdollisuus näytellä kahta tunnetilaa kohtauksissa, ylimielisyyttä ja pelkoa.
• Nimiroolin Matt Damon kämyilee partansa takana. Kun pitäisi ampua nuolella, hän näppäilee jousta kuin harppua, eikä lopun taistelukohtauksessa ole kerrassaan mitään samaa säpinää kuin Bourne-filmeissä. Loppukliimaksi on muutenkin yllättävän suttuinen ja sotkuinen. Takaumassa Troijan sotakin näyttää kylätappelulta. Se eepoksesta.
• Yleensä Nolanin elokuvissa on ollut jokin iso idea, miten kerronta-aikaa manipuloidaan. Mutta ei Oppenheimerissa eikä tässä. Kehyskertomuksena on Odysseuksen seitsenvuotinen paratiisijakso Kalypson hoivissa, josta harharetken vaiheita näytetään takaumina, mutta ei moiseen narratologista neroutta tarvita. 
• Elokuvan vaihtelevat saarimaailmat ovat fantasiana häiritsevän erityyppisiä. Hölmöintä on Charlize Theronin esittämä Kalypso, joka näyttää aivan rantapimu Bo Derekiltä elokuvasta "10 - nainen kuin unelma" (1979). Siiskö Odysseuksen limbo pitäisi tulkita kasariviihteen ylivoimaisena houkutuksena?
• Ääniefektien matalat jyrinät ovat Finnkinon teatterissa aivan tolkuttoman kovalla, kuten lehdissä on asiaa uutisoitu. Katsojien kuulovaurioista pitäisi tehdä joukkokanne Finnkinolle, vaikka koetteleehan kolmituntinen tyhjänpäiväistä eeposta muutenkin fysiikkaa.

Jotain plussaakin?

• Se Troijan hevonen oli hieno.
• Samantha Morton Kirkenä on sympaattinen skottinoita. Mutta muuten tämäkin saariepisodi jää tyngäksi.

Alkusyksyn arvostelutoiveita

Luin loppuun Brunetti-kirjan Ylimmät ystävykset, osoittautui heikoimmaksi mitä sarjasta lukenut. Sarjan kliseet törröttävät esiin. Kaikki Leonin kirjat ovat hassun etupainotteisia dekkareiksi eli rikoksen taustoja selvitellään pitkällisesti ja liitetään rikoksen aihetta johonkin Brunettin omassa elämäntilanteessa, vieläpä niin tarkkaan samalla tapaa jokaisessa kirjassa, että ilman tekoälyäkin olisi helppo tehdä excel-proosaa tämänkin matkailuyrittäjän teoksista. Rikoksen ratkaisu on Leonille aivan toissijaista. Ylimmät ystävykset -kirjassa rikolliset manipuloidaan tunnustamaan jumala mediasta -ratkaisulla ja sitten tarina loppuu kuin seinään tai kanaaliin.

Mutta onneksi arvostelukappaleita on tullut ja tuloillaan, jotta uteliaisuus, tuo tärkein lukuilon elementti, pysyy vielä tämän syksyn vireillään. Kesän ja alkusyksyn spefi-kirjoista sai vielä kerättyä toivelistaa... minkä lisäksi tulevat tietysti Tulenkantaja-raadin lukuvelvoitteet, titteleitä mainitsematta...

• Flann O'Brien: Hullu kuningas puussa (Aula & Co)
• John Wiswell: Sinusta teen pesäni (Jalava)
• Adrian Tchaikovsky: Lukinvalo (Rosebud)

• Markku Sadelehto: Haudanryöstäjä ja muita outoja tarinoita (Jalava)
• Aki Ryynänen: Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle (Bazar)
• Juri Nummelin: Pilvilinnan perilliset: Suomalaisen fantasiakirjallisuuden historia (Avain)
• Elli Valtonen: Vieraslaji (Kosmos)
• J. R. R. Tolkien, Christopher Tolkien: Bovadium-fragmentit (WSOY)

Hyvää suomi-spefille ennustaa se, että kirjoja tulee noin monelta eri kustantajalta eivätkä tuossa ole vielä edes mukana spefiin erikoistuneet Hertta, Osuuskumma ja Nysalor. Wishwellin teoksen huomasin suomennetuksi vasta eilen. Kaksi Praedor-kirjaakin on tulossa arvioon, Kuidun ja Länsikunnaksen. Niiden maailma on minulle tuttu lähinnä Hiltusen sarjakuvista, mutta se voi olla eduksi, jotta kirjat lukee ensisijaisesti fantsuna eikä d&d-romaanien kaltaisina oheisteksteinä.

Se tavallinen toinen mökkiviikko

Toinen mökkiviikko on aina samalla tavoin erilainen kuin ensimmäinen, tunnit ovat pitkiä mutta päivät lyhyitä. Säästäkin se johtuu, paahteen hidastamasta ajasta. Viime viikolla pidimme mökin ovea kiinni varoen menettämästä sinne takasta kertynyttä lämpöä, tällä viikolla mökkiin öistä kertynyttä viileyttä. Kumpi lienee terveempää. Viileinä päivinä on mukava juoda lasillinen viiniä tuvassa, helteellä pakko kumota tölkilliset olutta pihalla.

Varmasti tämä oli vuoden laiskin viikko. Jos en olisi aloittanut Portti-novellin kirjoittamista pitkällä junamatkalla Helsingistä Siilinjärvelle, en olisi koskenut läppäriin kertaakaan. Mökkikirjatkin jäivät valitsematta. Hyllystä poimin lisää Brunetti-sarjaa:

Ajasta ikuisuuteen 

Ylimyksen kuolema

Ylimmät ystävät 

Onneksi paahdepäivät huipentuivat eilen myrskyä kohisevaan sateeseen, ukkonen jäi oopperamaiseksi äänitehosteeksi. Tänään sitten elokuu ja paluu kaupungin syksyyn, yhtä aikatauluttomaan kuin kesä. Miten ihmeessä edes elokuuta rytmittäisi? Olisipa täälläkin autenttisen elämän takuukoppi, huussi tai oikea sauna, jonka ikkuna rajaisi puolestani, mitä päivältä odottaa...