Suom. Hannu Tervaharju
310 s.
2022, Like
Jos tieteiskirjallisuus perustuu poikkeuksellisten kehityskausien ihastelulle, niin 2000-luvun scifistä voisi puhua Reynolds-kautena. Niin suvereenisti Alastair Reynolds on hallinnut genremarkkinoiden kovaa ydintä ja rakentanut laajalla romaanituotannollaan kytköksen lajiperinteeseen.
Vuonna 2016 tämä scifin jättiläinen yllätti hyppäämällä nuorille suunnatun tieteisfantasian puolelle. Kostaja-trilogiaksi nimetyissä romaaneissa (2016–2020) kerrottiin avaruusmerirosvoista ja luumagialla kommunikoivista kaappareista.
Ja nyt Reynolds yllättää jälleen, nopeasti suomennoksen saaneella romaanillaan Noidankehä. Pidän teosta hänen uransa parhaana saavutuksena. Juoni, jolla romaanissa yhdistetään avaruusseikkailut seiloriromantiikkaan ja goottisiin merimatkoihin, osoittaa Reynoldsin käyttävän lajiperinteitä älykkäästi ja luovasti omiin tarkoituksiinsa. Noidankehää voi hyvin suositella niillekin, jotka eivät muuten koskisi tieteiskirjallisuuteen tai varsinkaan tieteiskauhuun.
Pohjimmiltaan Noidankehä on mitä tavallisin kauhutarina tutkimusretkestä muukalaisten hylkäämään rakennelmaan. Alien-elokuvan lukuisat versiot ovat tehneet tarinan kaikille tutuksi: retkikunnan tieteelliset ja sotilaalliset intressit sytyttävät kamppailun ihmisten välille, kunnes hylättyjen artefaktien outoudesta paljastuu jotain ratkaisevaa ja retkikunnasta selviävät vain ne, jotka ymmärtävät muukalaisten erilaisuuden.
Noidankehä ei kuitenkaan ala avaruudesta, vaan purjelaivasta napapiirin arktisilta vesiltä, missä retkikunta etsii kätketyssä vuonossa sijaitsevaa mystistä rakennelmaa.
Sitten seuraa ensimmäinen yllätys. Seitsemänkymmenen sivun jälkeen tarina alkaa alusta. Nyt ollaankin Kap Hornin vesillä höyryaluksella, mutta tutkimusretken syy on edelleen sama, alus on sama ja sen miehistökin on sama kuin aiemmin.
Ja juuri kun retkikunta lähestyy mysteerin ensimmäistä selitystä, tarinamaailma resetoidaan ja kerronta alkaa jälleen teknologisen epookin verran kauempaa tulevaisuudessa. Samalla visiot muukalaisten koskettamasta vyöhykkeestä muuttuvat hurjemmiksi, aivan kuin tyyli vaihtuisi Jules Vernen tapaisesta insinööriproosasta Lovecraftia kierrättäväksi maalailevaksi gotiikaksi.
Jo tyyliharjoitelmanakin Reynoldsin romaani olisi viihdyttävää luettavaa. Etenkin muukalaisten hylkäämä rakennelma, Mausoleumi, on sellainen "ryppy hyperavaruuden kudoksessa", jonka arkkitehtuuriin sietää käyttää sivuja ja tyylilajeja.
Lukijalle annetaan onneksi riittävästi vihjeitä, että saman tarinan variaatioissa on kyse muustakin kuin kirjailijan sormiharjoituksesta. Romaanin kertoja, tohtori Silas Coade, muistaa eläneensä edellisissä tarinoissa. Lisäksi retkikunnan ainoa nainen, Ada Cossile, kannustaa tohtoria – ja siten myös lukijaa – ymmärtämään, mikä tarinoissa on yhteistä ja mistä "noidankehässä" on pohjimmiltaan kysymys.
Lopulta romaanissa päästään tietysti siihen ytimeltä tuntuvaan tieteistarinaan. Paljastukset tohtorin ja retkikunnan todellisesta luonteesta tarjoavat erittäin nautittavia ahaa-elämyksiä. Toiminnallinen loppujakso etenee ehkä liiankin arvattavasti, mutta täyttää juoniromaanin odotukset, jopa romantiikan osalta.
Muuta moitittavaa romaanissa ei olekaan kuin sille suomennoksessa annettu hölmö nimi. Alkuperäinen otsikko Eversion ei ole järin tarttuva kirjamyynnin kannalta, mutta se muistuttaa lukijalle mistä tässä romaanissa on pohjimmiltaan kyse: sisäisen muodon kääntymisestä ulkoiseksi, niin avaruudellisesti kuin symbolisesti. Lieneepä kirjailijaa innostanut sekin, että topologiasta lainattu sana vihjaa loputtomien versioiden (ever+version) mahdollisuuteen.
Markku Soikkeli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti