Leffafestareille valmistautuminen on kuin spektaakkelin esituotantoa. On oltava jokin ajatus aikataulusta ja niiden päivien määrästä, jotka aivopeili pysyy kirkkaana elokuvat kokeakseen. On valittava sopiva majoituspaikka tarpeeksi läheltä sekä teattereita että liikenneyhteyksiä. Jotain olisi hyvä tietää valittavista elokuvistakin, mutta vierailumatkan jäädessä kahteen päivään valinnanvaraa on niin vähän, että intuitiolla tekee ihan riittävän hyviä valintoja.
Festareiden jäsenkortin ostettua (30€) oli joka tapauksessa valittava vähintään viisi filmiä tai muuten olisi voinut yhtä hyvin ostaa normaalihintaisia (16€) lippuja kuin jäsenkortin alentamia (7/10€). Tukholman festareilla olin käynyt edellisen kerran 2017, jolloin näin:
Koetun pohjalta tiesin odottaa, että osa tunnelman kotoisuutta olisi katsojien ikäryhmä: lähempänä omaani kuin missään suomalaisilla leffafestareilla. "Emilyssa" 95% katsojista oli nuoria naisia, mutta muuten yleisö oli jälleen samanhenkistä ja -ikäistä kuin itse. Yllättävän vähän sitä yleisöä kyllä osallistui, etenkään päivänäytöksissä.
Tämän festarimatkan ainoa rasite oli jatkuva kylmyys. Jos olisin tullut festareille heti sen alkaessa 9.11. niin sää Tukholmassakin olisi ollut suorastaan viihdyttävä. Nyt joka paikassa tuntui äkillinen kylmennyt sää. Kaduilla, kahviloissa, leffasaleissa. Jopa hotellihuone tuntui pakastaneen muinaisen vuosisadan ilmapiirin, olihan se aivan linnan ja Nobel-talon vieressä. Huoneessa oli lipaston kokoinen lämpöpatteri josta ei kohonnut henkäystäkään. Sängyssä oli onneksi kaksi peittoa ja tuplakuorrutteen alla sai nukuttua sen verran hyvin kuin vanhuuttaan natisevassa talossa pystyy.
Hotellin sijainti oli täydellinen paitsi varhaisen lauantaiherätyksen kannalta myös läheisyydessä keskustaan. Torstaina ostin 24 tunnin metrokortin, jotta pystyin säästämään jalkoja Gamla Stanin ja Hötorgetin välillä leffanäytöksiin kulkiessa. Esityspaikan siirto Klaraan peruuntui kesken päivää, mikä oli hyvä, koska en löytänyt teatteria sieltä missä sen piti olla. Tunnen Tukholman kuin omat taskuni mutta taskuissakin on reikiä!
Kaikki viisi valitsemaani elokuvaa olivat joko Skandiassa tai Sturessa, alueella jossa ruotsalainen ökykulutus on voimissaan ja halvat ruokapaikat harvassa. Sveavägeniä ja Birger Jarlsgatania kävellessä eivät elokuvat tuntuneet ihan samalta maailmalta. Festareilla olisi ollut myös monta Ukrainan sotaan liittyvää dokkaria, mutta ainoa joka olisi kiinnostanut, Klondike, oli liian myöhään illalla. Vain kylmyydessä Ruotsi tuntui osoittavan solidaarisuutta todellisuudelle. Spektaakkeleiden vektorit eivät kohdanneet.
Tänään laivan hyttiin päästyä nukuin ensiksi univelkaa pois, katsoin sitten tabletilta "Kultaisen käsivarren" ja telkasta hoivatyölauludokkaria. Laiva keinui 14m/s -vastatuulessa täsmällisen tämänmaailmallisesti. Söin lounaan kun kyyti tasaantui Ahvenanmaalla, lumituisku peitti näkyvyyden ja suomalaisten turistien känniörinä aklimatisoi nopeasti lähestyvään itään.
Lopuksi pakollinen leffavisakysymys: millä kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla on PAINAVIN parhaan elokuvan palkinto ja paljonko se painaa?
Vastaus ei ole Kultainen Palmu tai Hopeinen Karhu eikä varsinkaan Oscar-pysti... vaan tietysti Tukholman elokuvafestivaalien pronssinen hevonen joka painaa 7,5 kg. Hyvin sen voisi takoa miekoiksi todellisuutta varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti